Punainen Ristiretki

Onko kynä (tai näppäimistö) miekkaa mahtavampi? Tule ja todista, että näin on - muuten emme usko.
Sikari-Saku
Viestit: 105
Liittynyt: Pe 08.06.2007 14:07
Paikkakunta: Oulu/Tornio

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Sikari-Saku »

Juurikin näin : )
Taso on mahtavaa, kuten odottaa saattoi ja odottaa kyllä joutuikin.
Jatkoa?
"I'm running outta places to put holes in ya."
-Sniper

You don't have to rely on other people if you never miss.

Avatar
Karl Van Dieter
Viestit: 342
Liittynyt: Su 15.01.2006 18:45
Paikkakunta: Lappeenranta

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Karl Van Dieter »

5. Luku

Keisarikunta, Altdorf, Keisarillinen vuosi 2336

”Kiireinen ilta”, sanoi joku Wilhelmin viereltä, ja kun hän kääntyi katsomaan, noita-metsästäjän näköinen vampyyri oli hänen vierellään. Wilhelm mietti, kuinka mies oli ehtinyt niin nopeasti, mutta melkein naurahti ääneen, kuinka typerältä kysymys kuulosti.
”Mistä tämä on peräisin?” Wilhelm kysyi osoittaen pikarinsa sisältöä. Muukalainen kohautti olkiaan. ”En tiedä, mutta sitä saa kun osaa pyytää”, hän vastasi. ”Eikö olekin loistava kaupunki? Täällä on kaikkea, mitä keksit kaivata. Olen joskus kuullut sanottavan, että jos koskaan kyllästyt Altdorfiin, olet kyllästynyt itse elämään, sanoo paljon se, vai kuinka?”
”Ehkä täällä on huvituksia ihmisille, mutta en koskaan olisi uskonut niitä olevan meidänlaisillemmekin.”
”Totta”, muukalainen vastasi ja väläytti taas hymyn, mutta nyt kulmahampaat olivat poissa. ”Minä olen Lupus Richter. Tunnen monet täältä, mutta sinua en ole koskaan nähnyt. Kuulin sinun sanoneen nimeksesi... von Fried? Tunnet sitten varmaankin Heinrichin, olettaisin?” Wilhelm hätkähti. Lupus hymyili. ”Miksi muuten olisit osannut valita tuon nimen? Kerro minulle, Liebwin, mistä päin olet? Kuten jo tuli mainittua, et ole täältä. Oletko Rajaruhtinailta, kuten kerroit noille? Sieltäkö olet?”
Wilhelm pohti hetken, mutta päätti olla vielä paljastamatta mitään itsestään. Hän ei tuntenut tätä vampyyria, ja ainakin hänen aikanaan verilinjat olivat olleet sodassa keskenään, eikä hän uskonut asian muuttuneen vieläkään. Hän katsoi miestä, ja pohti olisiko tämä verilohikäärme. Hän ei oikein uskonut, Heinrich tuskin olisi herättänyt hänenlaistaan palvelemaan asiaansa.
”Sinä tunnet Heinrichin? Tiedätkö missä hän on?” Lupus hymyili. ”Suoraan asiaan, eh? Olet ilmeisesti ollut kauan poissa kuvioista, jos et tiedä, ettei kukaan tiedä, missä Heinrich on tätä nykyä.”
”Mitä tarkoitat?” Kysyi Wilhelm.
”Heinrich, Marcus, tunnet varmasti hänetkin, jos tunnet Heinrichin, molemmat ovat maan alla. Miksi se sinua kiinnostaa? Miksi haluat löytää heidät?” Lupus esitti nyt vastavuoroisesti kysymyksen. Oli selvää, että he kumpikin olivat toistensa suhteen varovaisia, vaikka ulkopuoliset eivät olisi huomanneet jännitettä kummankaan kasvoilta tai olemuksesta.
”En tiedä...” Wilhelm sanoi pohdittuaan vastausta hetken. Hänellä ei ollut kaikkea mahdollista tietoa Lupuksesta tai yleensäkään tilanteesta, joka vampyyrien keskuudessa nykyään vallitsi. Heinrich oli kuitenkin elossa, mutta piilossa. Miksi? ”Olin ollut sellaisessa uskossa, että vampyyrit olisivat saattaneet hävitä maailmasta, ja jotenkin minulla on ollut epäilys, että Heinrich olisi kuollut. Miksi Heinrich on vetäytynyt maan alle? Eikö hänellä ole enää Ruusun ritarikuntaa?”
Lupus nauroi. Hän oli lähes katketa naurusta, mutta Wilhelm ei ymmärtänyt, mille hän nauroi. Kun hän lopulta onnistui kokoamaan itsensä, mikä johtui lähinnä siitä, että Wilhelm katsoi häntä, kuin voisi tappaa hänet pian, ellei tämä selittäisi, mikä kysymyksessä oli niin hauskaa. ”Liebwin, Liebwin... Ajattelinkin, että sinun täytyy olla vanha, mutta sellaiseksi reliikiksi tunnut tietävän kovin vähän maailmasta, jossa elät. Missä oikein olet ollut nämä vuosisadat, tynnyrissäkö?”
”Nimeni ei ole Liebwin, vaan Wilhelm, Wilhelm Herlieb, ja kerran olin Valon moukarin ritarikunnan jäsen, olin Sigmarin asialla levittämässä pelkoa vääräuskoisiin pakanoihin, kunnes julma kohtalo teki minusta sen mitä olen nyt. Silloin palvelin kuitenkin Ruusun ritarikunnassa tarkoituksenani suojella ihmiskuntaa”, Wilhelm sanoi. Hän oli kyllästynyt tähän sanailuun, ja päätti kertoa itsestään kaiken, jos se veisi hänet lähemmäs Heinrichia ja muita jäljellä olevia Ruusun ritareita, ja lopulta Milenan jäljille.
”Wilhelm Herlieb”, sanoi Lupus ja maisteli nimeä. ”Kyllä... Heinrich mainitsi sinusta...”
”Olet siis nähnyt hänet?” Lupus nyökkäsi. ”Olen hänen pimeyden lapsensa, eli se tehnee meistä veljeksiä, vai kuinka? Heinrich kertoi sinusta, Villistä lapsesta, jolla oli enemmän sisua kuin järkeä. Itse asiassa, sinä voit onnitella itseäsi. Sinun vuoksesi ritarikuntaa ei ole enää, ainakin niin Heinrich asian kertoi. Hän oli tehnyt sinusta esimerkin meille muille, jota kertoi, ja rangaistus olisi kuolema, jos emme käyttäytyisi.”
”Olet siis täällä minun vuokseni?” Wilhelm ihmetteli. Kuinka Heinrich oli saanut jo nyt kuulla hänestä? Mutta vastaus oli jälleen kerran Zwartzheimin kartano. Niin Wilhelm ainakin luuli.
”En, satuin vain olemaan täällä. Ja sitten sinä tulit tänne. Varmaankin sinä olit sen kartanojupakan takana, joka tapahtui jokin viikko sitten. Se on herättänyt paljon liikehdintää kaupungissa. Enkä puhu nyt vain viranomaisista, jotka osaavat nyt varautua meidänlaisiimme aivan toisella tavalla kuin aikaisemmin. Puhun muista vampyyreista. Täällä on kaikkea, lahmialaiset, von Carsteineja, necrarcheja, verilohikäärmeitäkin. Strigoit ovat ainoita, jotka loistavat poissaolollaan, mutta heidän kuolevaisia palvelijoitaan täällä kyllä on, joten strigoitkin kyllä ovat tietoisia puuhistasi, ja mahdollisesti siitä, kuka olet.”
Wilhelm mietti kuulemaansa. Ritarikuntaa ei enää ollut, ja Lupus väitti sen olevan hänen syytään.
”Mitä ritarikunnalle tapahtui sen jälkeen, kun... olin poistunut.”
”En tiedä tarkkaan, mutta Heinrich palasi takaisin etelään käytyään taistelun jotakin necrarchia vastaan. Hän sanoi sen olleen merkittävä voitto, kun aikoinaan hänen kanssaan puhuin. Nagashin kätenä tunnettu amuletti tuhoutui tuolloin. Heinrich kertoi asioiden olleen pielessä tässä... Kolonisaatiossa, joka ilmeisesti sijaitsi jossain päin Kuolleiden Maata. Ja sen jälkeen kukaan ulkopuolinen ei ole tiennyt, missä hän oli, vaikka varmastikin monet ovat yrittäneet etsiä. Heinrich oli odottanut sinun ja ryhmäsi palaavan pohjoisesta tästä kaupungista... Mourgheim tai jokin...”
”Mourkain”, Wilhelm täsmensi. ”Niin, Mourkain. Se se oli. Mutta te ette palanneetkaan, ei kuulemma yksikään. Ja Ruusun ritareita oli kuulemma ollut melko paljon tuolla matkalla. Jota sinä kuulemma olit johtanut. Kaikki kuolleet. Vai olitteko sittenkin pettäneet Tekijänne?”
”Menin sinne, koska Milena oli siellä, hänet oltiin kaapattu strigoin kuolevaisten palvelijoiden toimesta. Heinrich antoi siunauksensa. Enkä koskaan olisi pettänyt häntä.” Nyt Wilhelmin silmiin syttyi palo, jonka Lupus näki. Hän vetäytyi oitis. ”Olen pahoillani, en tarkoittanut loukata teidän ylhäisyyttänne”, Lupus vastasi pilkallisesti.
”Minusta tuntuu, ettet voi tarjota minulle tietoja, joita tarvitsen”, Wilhelm sanoi. Hän pitänyt Lupuksesta, hänen mielestään oli mahdotonta, että Heinrich olisi antanut kuolemattomuuden tällaiselle pellelle, kuin tämä mies oli. Ja hän sanoikin sen. ”En usko, että Heinrich olisi herättänyt sinunlaistasi palvelemaan tarkoitustaan. Sinulle on sopivaa, että viattomien verta valutetaan näihin pikareihin, jotta meillä olisi mukavaa, mutta se ei ole minun tapani nähdä asioita. Ja tämä ei ole sitä, kuinka asioiden pitäisi olla. Meidänlaisiamme ei pitäisi edes olla olemassa.” Wilhelm nousi lähteäkseen.
”Hei hei hei, odota nyt vähän... minä laskin vain leikkiä. Istu takaisin, ja kerron, mitä voin, siitä, miten asiat nyt ovat.” Wilhelm katseli Lupusta, ja hänelle tuli äkkiä mieleen, että mies oli saattanut jopa tappaa noita-metsästäjän, ja kantoi nyt palkintona saavutuksestaan tämän vaatteita. Mutta sitten hän mietti, uskaltaisiko edes vampyyri provosoida noita-metsästäjiä niin kuolevaisia kuin nämä nyt olivatkin. Hän istuutui takaisin.
”Niin sitä pitää, no, mitä haluat nyt tietää?” Wilhelmillä oli tuhat kysymystä päässään, ja hän päätti aloittaa nyt Magiakouluista, keisarista ja yleensäkin Keisarikunnan yhteiskunnallisesta rakenteesta, jotta ymmärtäisi vähän, kuinka oli mahdollista, että velhot ja noidat olivat laillisia asioita Keisarikunnassa. Hän pohti myös, oliko nekromantiakin sitä, mutta totesi, että tuskin, Morrin papisto ei koskaan olisi suostunut moiseen. Paitsi, jos heitäkään ei enää ole.
”Magiaopistot? Haluat tietää niistä? Miksi?” Mutta Wilhelmin ilme sai Lupuksen jättämään ihmettelyn sikseen. Niinpä hän selitti:
”Magiaopistot perustettiin Suuren Kaaossodan jälkeen vastavalitun keisari Magnusin toimesta, joka oli nähnyt Kislevin kaupungin luona, mitä hyötyä magiasta voisi olla oikeissa käsissä. Se on vaarallista käsitellä, mutta sen voi myös valjastaa Keisarikunnan käyttöön, ainakin niin Magnus ajatteli. Hän sai haltiat jotenkin opettamaan ihmisiä käsittelemään magiaa.”
”Mutta miten voidaan estää se, etteivät he käytä sitä pahuuteen?” Wilhelm kysyi, ja Lupus kohautti olikiaan. ”Luulen haltioilla olevan keinonsa, mutta niistä en tiedä sen enempää. Joka tapauksessa keisarin perustamat noita-metsästäjät, joilla on virallinen lupa harjoittaa ammattiaan, ja jotka ovat vastuussa keisarille tekemisistään, on saatu pysymään erossa virallisista rauhantuomareista.”
”Rauhantuomareista?” Wilhelm kysyi ihmetellen nimeä.
”Sellaisiksi he itseään nimittävät, eivätkä ihan syyttä. Kuka haluaisi alkaa vastustaa täysivaltaista velhoa?”
”Entä sitten tämä Suuri Kaaossota?” Wilhelm kysyi seuraavaksi. ”Kuinka Keisarikunta saattoi selvitä siitä, kun ottaa huomioon, että se oli jo minun aikanani sisällissodassa, vai oliko se ollut jo ohi tuolloin?”
”Ei, sisällissota kyllä oli tuolloin olemassa, eikä Keisarikunnalla ollut tuohon aikaan edes keisaria. Kaaoksen joukot tulivat alas pohjoisesta ja iskivät ensiksi Praagiin. Mutta meillä oli jo merkkejä tästä kauan ennen kuin ihmiset siihen havahtuivat. Magian tuulet voimistuivat, ja vampyyrien oli vaikea pysyä nahoissaan. Jopa ne vampyyrit, jotka olivat oppineet pitämään Pedon kurissa, saattoivat yhtäkkiä joutua sen valtaan ja teurastaa koko hovinsa tai kaikki ympärillä olevat, missä olivatkaan. En tiedä, kuinka moni vanhempikin vampyyri kohtasi loppunsa noita-metsästäjien ja vampyyrien metsästäjien kynsissä tuohon aikaan. Sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi Puhdistukseksi, sillä, ne jotka todella olivat kaikkein vahvimpia tai viekkaimpia selvisivät siitä elossa.
”Sitten moni sai kuulla miehestä nimeltä Asavar Kul, jota pidettiin Kaaoksen uutena Valittuna. Hänellä oli mahtava armeija, johon kuului puolieläimiä, mutantteja, pohjalaisia, Kaaossotureita, jopa demoneita. Samoihin aikoihin Nulnista kuului uutisia miehestä nimeltä Magnus. Hänestä tiedettiin, että hän oli aatelinen, mutta juuri muuta ei kukaan tuntunut tietävän. Hänellä oli kuitenkin kiihkeä tapa puhua Sigmarista ja yhtenäisestä Keisarikunnasta.
”Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lahmialaisilla täytyi olla sormensa pelissä, ajoitus oli vain liian täydellinen ollakseen pelkkää sattumaa.”
”Jos mies oli kiihkeä Sigmarin kannattaja? Eikö se voisi muka mielestäsi olla mahdollista?” Wilhelm kysyi ja tunsi nyt jo ihailua tätä miestä, Magnusia kohtaan.
”Niin... jos hän olisi ollut jonkin sortin pappi. Mutta ei, hän oli aatelinen, mutta kukaan ei tunnu tietävän sen enempää miehestä. Joka tapauksessa hänen kiihkoilunsa tarttui kansaan, ja hän sai nopeasti kannattajia. Mutta ei vain Nulnissa, vaan myös Altdorfissa, Talabheimissa Averheimissa, ja jopa Middenheimissä, joka kuitenkin oli Ulricin uskonnon keskus. Magnusin ympärille syntyi armeija, suurin jonka Keisarikunta on koskaan pystynyt keräämään. Ja se lähti liikkeelle kohti Kisleviä ja siellä olevaa Kaaosarmeijaa, joka sekin oli suurin koskaan täällä päin nähty.
”Tuohon aikaan Praag, kisleviläinen pohjoinen kaupunki, oli jo hävinnyt piirityksen, joka oli kestänyt kuukausia. Kaupungista ei jäänyt jäljelle muuta kuin savuavat rauniot, ja Kaaosarmeija siirtyi kohti etelää ja Kisleviä.
”Magnus oli, kuten sanoit hurskas sigmariitti, tai ainakin vaikutti sellaiselta, ja se teki idässä asuviin daweihin vaikutuksen. Myöskin asur oli saapunut meren takaa auttamaan ihmisiä taistelussaan. Syytä tähän voi vain arvailla, mutta ehkä haltiatkin tajusivat tilanteen vakavuuden.
”Vampyyreista suurinosa odotti vain, mitä tuleman piti. Von Carsteineista löytyi vielä kelpotaistelijoita, vaikka heistä vahvimmat olivatkin menehtyneet Vampyyrisodissa.”
”Vampyyrisodissa?” kysyi Wilhelm.
”Sota, josta voimme puhua paremmalla ajalla, mutta palatakseni Kaaossotaan, ihmisten haltioiden ja kääpiöiden armeijat saavuttivat lopulta Kislevin, joka oli jo Kaaoksen joukkojen piirittämä ja tietääkseni enää hiuskarvan päässä murtumisesta.
”Seurasi päiviä, viikkoja, jopa kuukauisia kestänyt taistelu, jossa kumpikaan osapuoli ei antanut periksi. Mutta lopulta Magnus kohtasi Asavarin kaksintaistelussa ja onnistui lyömään tämän. Se sai lopulta Kaaoksen vetäytymään, vaikkakaan läheskään kaikki eivät palanneet takaisin pohjoiseen. Monet tulivat tänne, Keisarikuntaan, ja niitä ajettiin takaa, mutta tuloksetta. Kaaoksen joukot aiheuttivat vielä vuosia päänvaivaa Keisarikunnalle, mutta viimeinkin se oli yhtenäinen, ja sillä oli keisari.
”Henkilökohtaisesti luulen, kuten jo sanoinkin, lahmialaisten olleen kaiken takana, tai ainakin Magnuksen, ja uskon heidän vaikuttaneen myös Magiakoulujen syntyyn, sillä ihmisvaltio, jossa oli väkevää magiaa käytössä muun teknologian ohella, oli valtio, josta olisi vastusta jopa Kaaokselle tai mille tahansa muulle uhalle, mikä lahmialaisia saattoi kohdata.”
”Olisiko heillä sentään sellaista valtaa? Keisarin hovissa? Jos on, olen kauhuissani, ja näkisin, että keisaria olisi varoitettava asiasta.”
”Mutta lopultakin lahmialaisten teko palvelee myös meitä muita. Mutta nyt vain pitäisi saada ne raivattua pois tieltä.” Wilhelm pohti kaikkea kuulemaansa. Sitten hän kysyi: ”Entä Ruusun ritarit, tai ketkä ennen olivat Ruusun ritareita? Olivatko he mukana auttamassa Keisarikuntaa tuossa taistelussa?”
”Jos olivat, niin itsenäisinä taistelijoina, mutta eivät Heinrichin toimesta. Viime aikoina, kuten jo kerroin, Ruusun ritarikunta on pitänyt vähän ääntä itsestään ja keskittynyt vain keräämään voimiaan.”
”Nämä... von Carsteinit... keitä he sitten ovat, olet maininnut heidät muutamaan otteeseen.” Wilhelm kysyi, ja Lupus pohti, mitä vastaisi. Lopulta hän sanoi: ”He eivät ole ketään, joista sinun tulisi välittää, sammunut vampyyriverilinja, joka tuskin enää nousee ahdingostaan. Kerran he olivat toki mahtavia voimissaan ja uhkasivat koko Keisarikuntaa, mutta nyt, kun heidän mahtavimmat soturinsa ja johtajansa ovat tuhkana, he eivät enää ole juuri mitään. Sanoisin jopa strigoin olevan paremmassa asemassa tällä hetkellä.”
”Minun on kuitenkin tiedettävä, miltä he näyttävät, ja missä heihin voi törmätä...” Wilhelm aloitti, mutta Lupus katkaisi hänen puheensa. ”He näyttävät ihmisiltä, he ovat melko taitavia magiassa, eivät kuitenkaan aivan necrarchien tai lahmialaisten tasoa, mutta lähellä. He tykkäävät liikkua aristokraattien seurassa ja keskuudessa. Sylvania on lääni, jota he kerran hallitsivat rautaisella kouralla. Mutta nyt, tuskin enää niin rautaisella.”
Lupus otti viimeisen kulauksen pikaristaan. ”Nyt olen kertonut sinulle melko paljon lähihistoriasta, ja suuni on kuiva. Nyt, kun meistä on tullut parhaat kaverit, voisimme miettiä, mitä teemme seuraavaksi.”
Wilhelm oli kuitenkin toista mieltä heidän ystävyydestään. Hän oli saanut tietää Heinrichin olevan elossa ja Ruusujen hajonneen. Zack oli todennäköisesti kuollut Mourkainissa. Ja se oli kaikki hänen typeryytensä takia. Ja vieläkin hän rakasti Milenaa, vaikka ei ollut nähnyt häntä, kuin unessa, ja saanut koskettaa häntä yli viiteen sataan vuoteen. Wilhelm pohti, olikohan Milena muuttunut vampyyriksi, vai oliko tämä kuollut. Mistä hän aloittaisi etsinnät. Lupus oli kertonut hänelle mielestään kaiken oleellisen, joten hän päätti jättää tämän, ja alkaa suunnitella matkaa takaisin Mourkainiin etsimään jälkiä Vuragista ja Milenasta. Tosin hän vahvasti epäili, että löytäisi mitään paikalta. Aikaa oli kulunut aivan liikaa. Mutta hänen oli yritettävä jotakin.
”Minun on mentävä”, hän sanoi äkkiä Lupukselle, joka kuitenkin tarttui häneen. ”Nyt jo, vastahan ilta on alkanut? Ja kuten näet, vampyyreja on vielä elossa. Wilhelm, sinä tarvitset jonkun kertomaan, missä kannattaa pyöriä, keneen ottaa yhteyttä ja ketä ehdottomasti välttää täällä tai olet kuollut alle viikossa. Takaan sen.”
”Oliko tuo uhkaus?” Wilhelm kysyi silmät viiruiksi kaventuen. Lupus kuitenkin pudisti päätään. ”Ei, se oli ennustus, ja aika varma lupaus. Täällä on vampyyreja enemmän kuin pystyt kahdella kädellä edes laskemaan, ja kaikki heistä ovat melko voimakkaita. Eri verilinjojen välillä vallitsee sota, kuten tiedät, ja jos menet väärään aikaan väärään paikkaan, olet mennyttä.
”Sitä paitsi, mistä ajattelit lähteä etsimään tätä kultuasi?” Wilhelm katsoi Lupusta ja pohti tilannettaan. Hänen oli jotenkin vaikea uskoa, että kyseessä oli todellakin Ruusun ritari. Jokin ei täsmännyt Lupuksessa siihen. Oliko tilanne todellakin niin paha, että Heinrichin oli ollut pakko herättää sellaisia retkuja kuin Lupus palvelemaan itseään ja heidän asiaansa? Mutta juuri nyt Wilhelmillä ei ollut ketään muuta, joka olisi voinut auttaa häntä, ja lopultakin, jos Heinrich oli puhunut Lupukselle hänestä, hän epäili, että muut verilinjat tuntisivat häntä niin hyvin, vaikka myönsikin sen olevan mahdollista.
Jos me emme oli tehneet sitä, joku muu olisi, oli Heinrich sanonut niin kauan sitten, kun Wilhelm oli herännyt pimeyteen. Hänestä oltiin oltu tuolloin kiinnostuneita, ja hänen teoistaan, ja jos noista vampyyreista oli vielä ketään elossa, he kyllä muistaisivat.
Wilhelm ei ollut koskaan tavannut muita kuin lahmialaisia, verilohikäärmeitä ja strigoita, ja vain kaksi edellistä näistä olisi voineet olla, kuten Lupus. Lupus ei kuitenkaan ollut erityisen komea, joten se sulki jokseenkin pois lahmialaiset. Sitten oli vielä tämä uusi verilinja, von Carsteinit, mutta tämä mies, vampyyri, ei vaikuttanut pätkääkään aateliselta, ei käytökseltään tai vaatetukseltaankaan, ja lisäksi, heitä ei ollut edes olemassa, kun Wilhelmistä tehtiin vampyyri. Joten miksi tämä olisi siis kuulunut heihinkään? Sitten olivat vielä necrarchit, joista Wilhelm tiesi vain, että nämä olivat hyvin vahvoja nekromantikkoja. Miltä he näyttivät? Wilhelm pohti, mutta ei osannut sanoa. Lupus ei hänen mielestään muistuttanut velhoakaan, vaikka ei sillä, että hän olisi koskaan velhoa nähnyt, johon verrata, joten se olisi ehkä mahdollista.
Paras pitää varansa, hän päätti, ja vastasi sitten Lupukselle: ”Mourkain oli viimeinen paikka, jossa näin hänet elossa. Se olisi hyvä paikka aloittaa, vaikka tiedänkin olevani auttamattomasti myöhässä.”
”Kuule, jos autan sinua etsimään tämän kultusi, niin voisitko tehdä jotakin minun puolestani?” Wilhelm mietti vain hetken. ”Mitä haluat minun tekevän?”
”Altdorfissa on eräs lahmialaisten ylläpitämä ryhmä, joka uskoo vakaasti Nagashin paluuseen takaisin, mutta myös siihen, että Nagash todella on jumala. Liohan Nagash kuitenkin vampyyritkin, vai mitä?” Wilhelm ei kuitenkaan sano mitään, ja Lupus jatkaa: ”Nämä lahmialaiset ovat... sanotaanko elvyttäneet eloon muinaisen Verikultin, ja yrittävät liittää siihen mukaan ihmisiäkin palvomaan jumalaansa, Nagashia.”
”Verikultti? Tarkoitatko, että siellä uhrataan ihmisiä Nagashille?”
”Olen vain kuullut myyttejä siitä. Miten se todella toimii, sitä en tiedä. Lahmialaiset pelkäävät niin paljon Nagashia, että ovat valmiita palvomaan tätä jumalanakin saadakseen tämän hyväksynnän aikanaan. Se, joka tapauksessa on jotakin, mikä menee meidän arvojamme vastaan, kuten itsekin sanoit aikaisemmin, ja mikä vielä pahempaa, vetää eitoivottua huomiota vampyyreihin. Siksi haluan pysäyttää nämä ilolinnut, ennen kuin noitajahti meitä kaikkia vastan ihmisten keskuudessa alkaa uudestaan. Siihen ei ole nyt varaa, sillä meillä on paljon pelissä omassa keskinäisessä sodassamme, ja tietenkin, jos Nagash on todella tulossa takaisin maailmaan, monikaan vampyyri ei olisi tästä mielissään.
”Mikäli Verikultin toiminta millään tavalla auttaa Nagashin paluuta, tajuat varmaan, hyvä tynnyrissä kasvanut ystäväni, että se voi merkitä meidän loppuamme, ja takuuvarmasti ihmiskunnan loppua sellaiena kuin me sen tiedämme.”
Wilhelm pohti Lupuksen sanoja. Tehtävä kieltämättä kuulosti juuri sellaiselta, johon hänen pitäisi ottaa osaa, mutta voisiko hän luottaa tähän vampyyriin, hän mietti. Jos hän astuisi lahmialaisten varpaille liian hanakasti, hän saattaisi saada itselleen voimakkaan vihollisen. Mutta, jos Verikultti saattoi todella vaikuttaa Nagashin ylösnousemukseen, ja hän ei tekisi mitään, vaikka voisi, voisiko hän elää itsensä kanssa?
Ja tällä hetkellä vaikutti siltä, että Lupus oli ainoa, jonka avulla hän voisi päästä Vuragin ja Milenan jäljille.
”Hyvä on, Lupus. Autan sinua, mutta vain, jos tämä tehdään minun tavallani. Me emme tapa kuolevaisia, onko selvä?”
”Tiedätkö, kuinka paljon lahmialaisilla on kuolevaisia palvelijoita? Niitä on paljon, ja ne kaikki ovat valmiita kuolemaan kuolemattomien emäntiensä tähden. Kun ne tulevat päällemme, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa.”
”Sitten meidän lienee syytä välttää kohtaamisia heidän kanssaan. Mistä löydämme heidät?”
”Wilhelm, Wilhelm... Et ole vielä siinä kunnossa, että voisit kohdata heidät, ja lisäksi uskon, että muutamasta lisävarusteesta, joilla voi olla ikäviä vaikutuksia vampyyreja vastaan, ei ole haittaa. Tiedän yhden kaverin, joka voisi auttaa meitä. Hän löytyy Altdorfin satama-alueelta, tästä melko läheltä. Ja hänen hintansa ovat kohtuullisia. Mennään tapaamaan ensin tätä, sitten vasta katsotaan, mitä voidaan tehdä tälle Verikultille.”

Puoli tuntia myöhemmin Lupus ja Wilhelm olivat satama-alueella etsimässä tätä salakuljettajaa, jonka nimi oli Waldemarr Bugel.
Löydettyään erään jokiproomun, Lupus meni sisään. Laiva näytti siltä, että oli ollut paikallaan jo hyvän aikaa, ja mahdollisesti saattaisi upota koska hyvänsä, sillä niin huonokuntoiselta se näytti. Hän yllättyi nähdessään, että sisäpuoli proomusta oli uusittu kokonaan, ja muutettu kievariksi. Se oli täynnä savua, ja merimiehiä oli siellä täällä istumassa ja tarinoimassa keskenään. Heidän keskuudessaan kulkivat tarjoilijattaret viemässä täydennystä ja korjaamassa tyhjiä kolpakoita pois pöydistä. Ilta, tai pikemminkin yö näytti olevan kiireinen. Paikalla oli myös maksullista seuraa, ja ilmeisesti proomun takana, joka joskus oli joskus toimittanut kapteenin hytin virkaa, oli paikka, jossa he saivat rauhassa harjoittaa ammattiaan.
Tiskin takana oli pienikokoinen mies, ja Wilhelm erehtyi ensin luulemaan tätä kääpiöksi, mutta parran puute sai hänet korjaamaan käsitystään. Puolituinen. Lupus vei häntä kohti puolituista, joka vaikutti hermostuneelta. Eikä se kai ollut ihmekään, kun otti huomioon Lupuksen vaatetuksen.
”Waldemarr, minulla olisi tarvetta... erikoisvarustelulle, jos ymmärrät, mitä tarkoitan?” Selvästikään Waldemarr ei ymmärtänyt, ja puolituisen tammenterhoa muistuttavat silmät menivät Lupuksesta Wilhelmiin ja takaisin. Tiesikö puolituinen, mitä he olivat? Ehkä ei, Wilhelm ajatteli, ja päätti olla ajattelematta sitä sen enempää.
”Erikoisvarustelulle, eh? Mitä sä sillä tarkotat?” puolituinen kysyi ja sanat melkein törmäilivät toisiinsa, kun ne tulivat ulos hänen suustaan.
”Olen menossa vampyyrijahtiin ja tarvitsen tavaraa, vettä, vaarnoja, tiedäthän?”
Puolituisen ilme kirkastui hiukan, mutta sitten hän vilkuili hermostuneena ympärilleen. Se oli kai hänen tapansa.
”Tulkaa tuonne taakse, siellä on nyt tyhjää, ja voidaan puhuu rauhassa.” Proomun takaosa koostui pienestä huoneesta, jossa oli pieni kirjoituspöytä ja tuoli, leveä, kahden nukuttava sänky, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta joka sopi erinomaisesti siihen, mihin sitä nyt käytettiin.
Waldemarr meni keskelle huonetta, veti sivuun lattialla olleen maton, jonka alta paljastui salaluukku. Hän aukaisi sen ja Wilhelm näki sen takana tilan, joka näytti olevan täynnä mitä erilaisimpia tavaroita, aseita, vaatteita, haarniskoita ja muita kevyempiä suojia, työkaluja, jopa ruokaa. Näytti siltä, että Waldemarrilla todellakin oli kaikkea varastossaan. Wilhelm ei epäillyt, etteikö salakuljettajan varastosta löytyisi jotakin, millä tuhota vampyyreja. Ei enää.
”Olette siis jahtaamassa vampyyreja, eh? Siihen tarkoitukseen mulla on täällä kaikenlaista, mikä saattaa auttaa sellaisen otuksen tappamisessa. Toi sun kaveris’ ei vaikuta velholta, mutta vaikka oliskin sellainen, niin mulla ei oo antaa mitään sellaisia juttuja, okei?”
Wilhelmin oli vaikea pysyä kärryillä, mitä puolituinen puhui, sillä tämän puhe oli epäselvää, ja piti sisällään sanoja, jotka olivat Wilhelmille tuntemattomia, ainakin siinä muodossa.
”Me tarvitsemme Morrin siunattua vettä, puuvaarnoja, jonkin hopeisen uskonnollisen symbolin, mahdollisesti ruutiaseen, jossa voisi olla hopeisia kuulia.”
Waldemarr nauroi makeasti. ”Hopeisia kuulia? Joo, sellainen voisi olla melko tehokas, mut’ multa ei sellaisia löydy, ja ruutiaseista muutenkin velotan enemmän, koska ne on vaikeita hankkia ja kuskata ilman, et’ kukaan kiinnittää niihin huomiota. Mut’ kaiken muun pystyn tarjoomaan kyllä, jopa siunatun veden.”
”Mistä tiedämme sen olevan aitoa?” Wilhelm kysyi epäillen. Puolituinen nauroi jälleen ennen kuin sai vastatuksi.
”Sehän on aitoa, kun niin sanotaan. Eiks’ sellaset asiat oo yleensäkin uskon asioita. Jos mä sanon, et’ se vesi on siunattua, niin kaikki, mitä sun tarvii tehdä, on uskoo siihen, ja sen pitäis’ toimia.”
Wilhelmillä ei ollut varaa ostaa mitään. Hänen ainoat rahansa, jotka hän oli varastanut ahtaajalta, olivat jääneet ilolinnun luokse, ja vaikka ne olisivat hänellä olleetkin, hän tiesi, ettei siinä ollut tarpeeksi. Lupuksella sen sijaan oli rahaa, ja paljon, jopa useita kultakruunuja, joilla hän osti Wilhelmille miekan, jota tämä saattoi käyttää, vaatteita, puisia vaarnoja, siunattua vettä, mutta jätti kuitenkin uskonnolliset symbolit ostamatta. Wilhelm epäili niiden aiheuttavan Lupukselle jotakin, toisin kuin hänelle jostakin syystä. Hän kosketti kultaista sotavasarasymbolia kaulallaan, jossa oli kaksipyrstöinen komeetta vasaran päänä, ja päätti luottaa sen tehoon, jos sellainen paikka tulisi.
Kun tarvittavat ostokset oli tehty, Lupus ja Wilhelm jättivät Waldemarrin ja proomun. Lupus kehotti Wilhelmiä tulemaan mukaansa hänen omaan piilopaikkaansa. Koska Wilhelmillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, hän suostui tähän.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis

1Joju
Viestit: 51
Liittynyt: To 22.01.2009 19:42
Paikkakunta: Oulu

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja 1Joju »

Jes nyt tulee tekstiä hyvällä temmolla. Ei ehdi tulla vieroitusoireita :D. Teksti on huipputasoa, mitä nyt muutaman kitjoitusvirheen löysin, mutta niin pieniä ettei lukemista haitannut.

Jatkoa? :D

Avatar
Karl Van Dieter
Viestit: 342
Liittynyt: Su 15.01.2006 18:45
Paikkakunta: Lappeenranta

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Karl Van Dieter »

6. Luku

Altdorf, Keisarikunta, Keisarillinen Vuosi 2336

Wilhelm ja Lupus ylittivät yhden Altdorfin lukuisista silloista päästäkseen Alemman luokan alueelle. Silta oli hyvin koruton, mutta valmistettu kuitenkin kivestä. Se oli niin kapea, että vain kolme ihmistä olisi voinut ylittää sen rinnakkain, eikä sitä voinut käyttää vaunujen ylikulkupaikkana, vaikka ei sellainen ollut tarpeellistakaan.
Lupus johdatti Wilhelmin ränsistyneeseen taloon, joka sijaitsi aivan Reikin varrella. Siinä oli vielä nähtävissä merkkejä menneestä loistosta, sillä sen seiniä koristivat vaakunat, joita Wilhelm ei kuitenkaan tunnistanut. Jos aatelis- tai kauppiassuku, joka rakennuksessa joskus oli asunut, oli vielä olemassa, se oli tullut hänen aikansa jälkeen. Wilhelm oli joutunut nuorena aatelisena opettelemaan eri sukujen vaakunoita sekä tunnettuja sukuja eri puolella Keisarikuntaa, mutta kaikkien tunteminen ulkoa oli mahdottomuus.
Nyt rakennus oli kuitenkin huonossa kunnossa, sen katto oli halkeillut ja kattotiiliä oli putoillut maahan. Mukulakivetyt kadut, jotka varmasti joskus olivat olleet hyvässä kunnossa, olivat nyt mudan peitossa, ja korkeimmat kivet vain töröttivät esiin mudan keskeltä. Ikkunat olivat laudoitetut, ja jos niissä joskus oli ollut lasit, ne olivat jo kauan sitten särkyneet. Ovikaan, joka vei rakennukseen sisään ei näyttänyt olevan kummoisessa kunnossa. Se ei sopinut kunnolla paikalleen, ja se repsotti. Sää oli lahottanut sitä alhaalta käsin, ja Wilhelm oli näkevinään merkkejä maalista, jolla se kenties joskus oli ollut maalattu. Kun he menivät sisään, Wilhelm näki ränsistyneitä huonekaluja siellä täällä. Ne eivät olleet alkuperäisiä, vaan tuotu jostakin, jonkun onnettoman sielun toimesta, joka paikkaa oli joskus asuttanut, ennen kuin Lupus valloitti sen. Wilhelm ei voinut olla pohtimatta, oliko hän säästänyt ketään, sillä Lupus ei vaikuttanut sellaiselta, joka olisi kunnioittanut elämää, kuten Ruusun ritarin olisi pitänyt, mikä saikin hänet uudestaan ihmettelemään Heinrichin motiiveja muuttaa tämä ala-arvoinen lurjus yhdeksi heistä.
Hän muisti kuitenkin, kuinka oli Grugeristakin tehnyt hyvin samanlaisen arvion aikoinaan, ja kuinka mies oli osoittanut laatunsa, kun taistelun aika viimein koitti. Ja hän oli tehnyt tästä ”lurjuksesta” myös vampyyrin. Se oli teko, jota hän saattoi joutua myöhemmin katumaan, mikäli se koskaan on selvinnyt Heinrichille. Mutta kukaan ei selvinnyt Mourkainista... Olivatko kaikki, Gruger mukaan lukien kuolleet? Wilhelm huomasi, ettei tuntenut surua tästä ajatuksesta, jos ei suurta helpotustakaan. Asia tuntui yhden tekevältä, vaikkakin häntä harmitti, että ainoat vampyyrit, jotka olisivat tienneet, missä Milena olisi voinut olla, olivat nyt poissa.
”Tervetuloa matalaan majaani. Tiedän, ettei se ole kummoinen, mutta se on turvapaikka. Kellarissa on paikka, jossa nukun, siellä voit sinäkin nukkua, ellet halua tulla yllätetyksi kesken unien. Tässä vaiheessa, koska olet vanha reliikki, varoitan sinua yhdestä asiasta.”
Wilhelm katsoi Lupusta oudoksuen, mitä tämä oikein puhui? ”Tästä ei niin pitkän matkan päässä, sijaitsee entinen parakki, joka on aikoinaan kuulunut vartiostolle, mutta joka sittemmin on hylätty huonon kuntonsa takia, ja koska täällä ei ole mitään niin tärkeää suojeltavaa enää, kun aatelisetkin ovat muualla. Parakissa asuu joukko miehiä, joiden luona olen silloin tällöin vieraillut. He kaikki ovat mutantteja, kertoivat palvelleensa keisaria Kislevin porteilla ja saaneensa mutaatiot sieltä, ja sittemmin kiertoteitä pitkin palanneensa takaisin Altdorfiin. Olen luvannut olla paljastamatta heitä, jos he toimivat ravinnonlähteenä, ja tämä on ollut sopimus, joka ainakin toistaiseksi on toiminut hyvin. Annan myös sinulle luvan käyttää heitä, mutta et saa tappaa heitä, olitpa Kaaoksesta mitä mieltä hyvänsä.”
”Mutta ne ovat mutantteja! Ja vielä Keisarikunnan sydämessä!” Wilhelm huudahti. Hänen kulmahampaansa olivat kasvaneet hänen huomaamattaan ja kynnet, ja hän oli valmis lähtemään lopettamaan niiden kurja olemassaolo.
”Wilhelm, Wilhelm... niitä on vain kourallinen, eivätkä ne ole aiheuttaneet harmeja. Luota minuun, jos olisivat, olisin jo tappanut ne itse. En todellakaan halua noita-metsästäjiä nuuskimaan tänne. Puhdistavan Liekin Veljeskunta on lähestulkoon lahjomaton, ja heillä on jonkin verran tuntemusta myös meidänlaisistamme, eikä vähääkään epäilystä ilmoittaa meistä Morrin papistolle ja heidän vampyyri-metsästäjilleen, mikäli eivät itse pysty meitä hoitelemaan.”
”Mutta entä ympärillä olevat ihmiset?” hän kysyi.
”Selviytyäksemme pitkästä olemassaolostamme, meidän on aina varmistettava, että itse selviämme. Ihmiset, jotka täällä ovat, eivät ole vaarassa. Vaikka mutantteja olisi enemmänkin kuin kourallinen, ihmiset voittaisivat aina ylivoimallaan. Ja nämä kyseiset mutantit haluavat elää vain rauhassa, jonka voin heille tarjota vastineeksi ravinnosta.” Wilhelmin ilme oli järkyttynyt, eikä hän itse missään nimessä aikoisi juoda mutanteista, mutta hänellä ei ollut varaa suututtaa Lupusta tappamalla tämän lemmikit, joten hän antoi asian olla... toistaiseksi.
”Meidän on mentävä nukkumaan, pian alkaa aamu sarastaa”, Lupus sanoi alkaessaan avaamaan kellariluukkua, joka oli peitettynä räsyisen maton alle. ”Älä huoli Wilhelm, tämä on vain väliaikainen järjestely. Kun saamme hoideltua Verikultin, olemme rikkaita, sillä lahmialaisilta tulemme saamaan paljon rikkauksia, kun heidän pesänsä on tuhottu, ja mahdollisesti asettua itse asumaan sinne, mikä ennen kuului heille.”
Wilhelm tuskin kuuli Lupuksen sanoja, hän vain käveli hänen ohitseen uuteen piilopaikkaansa, ja kävi kiviselle leposijalleen. Hän nukkui näkemättä unia.

Wilhelm heräsi ihmetellen, missä oikein oli, kunnes muisti. Lupus oli herättänyt hänet. ”Meidän on aika lähteä, aurinko on juuri laskenut. Teatteri sijaitsee rikkaiden alueella, lähellä keisarillista palatsia. Sinne pääseminen kestää hetken, sillä sinne ei ole suoraa tietä.”
Wilhelm nousi ja tunsi itsensä valmiiksi tehtävää varten, vaikkakaan ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi olemaan niin lähellä kuolevaisia ja mahdollisesti joutua taistelemaan vampyyreja vastaan. Hän vain toivoi pystyvänsä pitämään Pedon kurissa taistelun ajan. Liian usein se oli osoittautunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi, mutta tällä kertaa hänen oli pakko. Hän toivoi vain kultin tuhoutumisesta olevan todellista hyötyä Altdorfille ja lopulta myös hänelle itselleen.
Heidän matkansa teatterille, jonka nimeksi Lupus oli sanonut Finsternis Theatre, kesti lähes kaksi tuntia, sillä väkeä oli liikkeellä paljon, ja kadut olivat mutkaisia ja sokkeloisia. Wilhelm oli menettänyt oman suuntavaistonsa aikoja sitten, mutta Lupus näytti tietävän koko ajan, missä he olivat.
Kun he lopulta saapuivat perille, paikalla oli paljon ihmisiä, ja heillä kaikilla oli päällään parhaat vaatteet, jotka he olivat onnistuneet rahoillaan hankkimaan. Lupuksella oli mukanaan heidän paremmat vaatteensa, jotka he olivat ostaneet puolituissalakuljettajalta, ja he pukeutuivat niihin. Lupuksella oli myös hajusteita, kanelia, kölninvettä ja muita vastaavia, joilla peittää heidän ominaishajunsa, kuin myös Alemman luokan alueen löyhkä.
Altdorfin kadut eivät missään olleet raikkaantuoksuisia, vaan moninaiset hajut yhdistyivät kaikkialla, jatkuvasti. Se vaikutti olevan Altdorfin ominaishaju, viemäreiden, likaisten ihmisten, pilaantuneiden vihannesten ja muiden sellaisten haju. Wilhelm muisti lapsuudestaan, kuinka oli kulkenut pitkän aikaa isänsä kanssa oksennus kurkussa, ennen kuin vihdoin ennen heidän lähtöään oli tottunut hajuun.
Kun he näyttivät siltä, että voisivat hyvin sulautua joukkoon, he astuivat jonon jatkoksi odottamaan omaa vuoroaan päästä sisään. Teatterissa oli menossa hyvin suosittu näytelmä nimeltään Sylvanian Kreivi, joka perustui löyhästi tositapahtumiin, mutta jossa oli kuitenkin mukana aimo annos fiktiota.
Jonotettuaan lähes tunnin he viimein pääsivät sisään saatuaan liput ja selville, missä heidän paikkansa teatterissa oli. Heillä oli kokonainen aitio käytössään, jonne mahtui parhaillaan kaksi tusinaa ihmistä. Aitio oli hyvin yksityinen paikka, ja sinne ei asiattomat voineet tulla, elleivät kuuluneet teatterin henkilökuntaan tai olleet aition omistajien itsensä kutsumia.
”Miten meillä riittää rahaa kaikkeen tähän?” Wilhelm ihmetteli. Lupus väläytti ovelan hymyn. ”Olen säästänyt paljon, ja löytänyt osan, tiedäthän? Teillä aatelisilla ei taida sellaisesta olla mitään ymmärrystä, kun kaikki on teille etuoikeutettua muutenkin.” Wilhelm ei vastannut Lupuksen ivaan millään tavalla, mutta päätti myös itse hankkia rahaa heti, kun siihen tarjoutuisi sopiva tilaisuus. Hän ei kuitenkaan ollut varas, vaikka olikin vienyt yhden ahtaajan pussukan. Vaikka se olikin ollut niin helppoa, hänellä oli muita ajatuksia mielessä.
”Mikäli haluat saada rahaa enemmän, uskon tuon olevan sen hintainen, että oikeissa käsissä siitä voisi saada siedettävän summan, onhan se antiikkia, kuten sinäkin”, Lupus sanoi osoittaen Sotavasarariipusta Wilhelmin kaulassa.
”En ikinä. Mikään summa ei saisi minua luopumaan siitä.”
”Et kai oikeasti usko Sigmarin suojelevan sinua enää? Hän päihitti aikoinaan Nagashinkin, ja tuskin jumalanakaan tuntee rakkautta meidänlaisiamme kohtaan.”
”En ehkä enää ole ihminen, mutta suojelen silti hänen Keisarikuntaansa, joten teen hänen työtään.” Lupus nauroi lähes tulkoon kaksin kerroin. ”Jos Sigmar olisi elossa ja kohtaisitte kadulla, ja hän tunnistaisi sinut vampyyriksi, luuletko, että hän kiittäisi sinua siitä, mitä olet tehnyt? Ei! Hän tappaisi sinut, tai ainakin yrittäisi sitä tosissaan.”
”Ja hän tekisi siinä oikein! Meidänlaisiamme ei pitäisi edes olla olemassa. Se on luonnotonta, jumalatonta!”
Lupus vain jatkoi hykertelyään, mutta lopulta sanoi: ”No, jos tuo kapine on todella niin tärkeä, niin pidä se... Mutta juuri ihmettelit, kuinka meillä on varaa tähän kaikkeen, ja mikäli minä en ole ohittanut jotain hyvin merkittävää, sinä et ole tehnyt mitään sen eteen, että meillä olisi varaa vaikka mihin. Minä olen hommannut meille varusteet, nämä vaatteet, tämän aition ja ruokaakin hommaisin, mutta se ei sinulle kelpaa, mutta se on sinun asiasi. Ole syömättä ja kuole nälkään, minä en siitä välitä, kunhan et vain minun päälleni tule, kun Peto ottaa vallan sinusta.”
Wilhelm ei enää kuunnellut Lupuksen valitusta, vaan oli keskittynyt siihen, mitä näyttämöllä alkoi juuri tapahtua. Valot himmenivät, tai sammuivat jopa kokonaan, ja yksinäinen näyttelijä astui lavalle ja alkoi kertoa, kuinka veisi katsojat kauhun äärirajoille, jossa kaikki toivo on melkein menetetty. Hän kertoi vuoden olevan 1717 ja mystisen muukalaisen juuri saapuneen pohjoisesta Drakenhoffin linnaan ja vaativan linnassa asuvan vanhan jääräpäisen kreivin tyttären kättä. Sitten esiriippu nousi paljastaen näyttämön, jonka taustalla oli suurikokoinen Mannslieb, joka oli täysi. Muutamia puita ja suurikokoinen linnan ylellistä eteistä muistuttava tila oli myös mahdutettu näyttämölle. Yhdestä ovesta näyttämölle astui mies, joka näytti hovimestarilta. Hän meni linnan ovelle, joka oli korkea puinen kaariovi, ja aukaisi sen. Sen takana oli tumma hahmo, jolla oli kalpeat kasvot, ja tumma viitta, sekä silinterihattu. Mies näytti joka piirrettä myöten aateliselta. Hän astui sisään ohi pelästyneen hovimestarin, joka ei osannut sanoa tai tehdä muuta kuin kumartaa.
”Tulin tapaamaan kreiviä. Hänen ylhäisyydellään on täällä tytär, jonka haluaisin tavata.” Miehellä oli ulkomaalainen korostus, kenties kisleviläinen. Hovimestari kiirehti muukalaisen edelle ja opasti tämän yläkertaan vieville portaille. Ylhäällä odottivat sairas kreivi, vanha pappi, joka oli antamassa viimeistä voitelua kuolevalle miehelle, ja hänen tyttärensä Gabriella.
Wilhelm ei ollut käynyt pitkiin aikoihin teatterissa, joskus nuoruudessaan hän oli käynyt, kun oli vielä asunut Nulnissa, mutta siitä oli aikaa jo enemmän kuin kymmen ihmisikää. Siksi hän oli jotenkin lumoutunut näkemästään.
”Lähes niin kuin on kerrottu käyneen Vlad von Carsteinin kanssa... Mikseivät ihmiset osaa keksiä nykyään mitään omaa...” Lupus valitti Wilhelmin vierellä, mutta Wilhelmille tämä kaikki oli uutta. Hänen aikaansa ei näyttämöillä nähty vampyyreja, vaan Kaaoslahkolaisia, örkkejä, goblineja, puolieläimiä ja demoneita silloin tällöin. Myös joitakin Sigmarin elämästä kertovia näytelmiä hän oli nähnyt. Haltioita ja kääpiöitä oli lähes joka tarinassa mukana, kääpiöitä kuitenkin enemmän kuin haltioita, joista ei tiedetty niin paljoa, ja jotka olivat etäisempiä kuin kääpiöt.
”Mitä tarkoitat?” Wilhelm kysyi Lupukselta.
”Näytelmä on periaatteessa sama kuin Vlad von Carsteinin tarina, mutta sen lisäksi siihen on lisätty samaan tarinaan Mannfredin seikkailut, ennen kuin tämä voitettiin Hel Fennin taistelussa Sylvaniassa. Olen nähnyt tämän joitakin kertoja, ja en keksi mitään tylsempää kuin tämä tarina. Ihmiset ovat vain niin helppoja, ja typeriä... Kuinkahan he suhtautuisivat näytelmään, jos tietäisivät, että näytelmän vampyyri, Vlad Draco, on todella sitä, mitä näytteleekin?” Wilhelm hätkähti ja katsoi nyt tummapukuista miestä uudelleen. Mutta he olivat liian kaukana, jotta hän olisi voinut varmasti sanoa, oliko kyseessä ihminen, joka näytteli vampyyria vai vampyyri, joka esitti ihmistä, joka näyttelee vampyyria. Kun hän katsoi takaisin Lupukseen, tällä oli tietävä hymy kasvoillaan.
”Vlad Draco on siis vampyyri? Entä muut näyttelijät? Ovatko hekin vampyyreja?”
”Osa heistä on, osa taas on ihmisiä. Tämä on kuitenkin lahmialaisten pesäpaikka. Gabriella esimerkiksi on lahmialainen vampyyri, kun taas Vladin suvusta en ole aivan varma. Hän ei ole tuonut sitä esille, mutta lahmialainen hän ei ole. Von Carstein, ehkä, mutta en yllättyisi, vaikka hän kuuluisi verilohikäärmeisiinkin.”
”Mutta eivätkö verilohikäärmeet ole kaikki ritareita, tai vähintäänkin hyviä taistelijoita? En osaa nähdä oman verilijani vampyyria esiintymässä näyttämöllä... Entä sitten necrarch?”
Saatuaan taas naururyöppynsä kuriin, Lupus sanoi: ”Necrarch? Necrarch?! Hah! Noin vanhaksi reliikikisi kuin olet, et tiedä mitään! Necrarch?” Lupus purskahti uudelleen nauramaan, ja Wilhelmiä alkoi todella suututtaa Lupuksen asenne häntä kohtaan. Hän näytti sen tarttumalla salamannopeasti kiinni vampyyrin vaatteisiin ja nostamalla hänet kevyesti ilmaan. Kulmahampaat olivat tulleet esiin ja hänen silmissään paloi tuli. Hän oli heittää Lupuksen alas aitiosta, kunnes tuli taas järkiinsä, ja muisti, missä he olivat, ja miksi. Hän laski vastahakoisesti vampyyrin maahan.
”Miksi ei necrarch? Totta, en ole koskaan kohdannut heidänlaisiaan, enkä ehtinyt oppia heistä juuri mitään, paitsi, että he ovat velhoja.”
Lupus oli lakannut nauramasta ja siisti itseään parhaillaan laittaen rinnuksensa takaisin ojennukseen. Hän katsoi varovaisesti Wilhelmiä, ja jokin vihantapainen välähti hänen silmissään, mutta niin nopeasti kuin se oli ilmestynyt, hän sai sen pois silmistään. ”Necrarchit ovat todellakin velhoja, mutta jos olet tavannut strigoita, voit laskea necrarchit samaan hirviömäiseen kategoriaan. He eivät näytä niin hirviöiltä kuin strigoit, mutta jos sellainen olisi kaupungissa, siitä tiedettäisiin oitis. Lähes kaikki necrarchit ovat järjiltään, he ovat yksieläjiä, ja yleensä eivät asu lähelläkään mitään asutusta. Ja jos asuvat, asutus on pian kuollut heidän vaikutuksestaan. He ovat muinaisia jopa vampyyrien mittapuulla, ja vanhimmat heistä ovat peräisin aina Nehekharasta saakka. He ovat ainoita vampyyreja, jotka avoimesti työskentelevät sen eteen, että Nagash palaisi maailmaan opastamaan heitä ja jakamaan heidän kanssaan kaikki nekromantian salat.”
”Eli he ovat uhka yhteiskunnalle? Miksi muut vampyyrit eivät ole yrittäneet voittaa heitä aikaisemmin?”
”Necrarchien maagisen ylivoiman vuoksi. Halutessaan he voisivat herättää sellaisen kuolleiden armeijan, ettei maailma ole sellaista ennen nähnyt. Vlad von Carsteinin tai Mannfredin nostattamat armeijat eivät olisi mitään siihen verrattuna. Mutta onneksi suurin osa heistä on hulluja, ja se on yksi tekijä, joka estää heitä yhdistämästä voimiaan. Se, miksi muut vampyyrit eivät ole yrittäneet tuhota heitä jarjestelmällisesti, johtuu siitä, ettei kukaan oikeastaan tiedä, kuinka paljon heitä on, ja he ovat, strigoin tavoin, piilossa, ja heillä on voimaa vastustaa useampaakin verilinjaa yhtä aikaa vaikka olisivat yksin kohtaamassa näitä armeijoita.”
Lupus otti pieneltä sivupöydältä kellon ja helisytti sitä. Meni hetki ja aition ovi aukeni. Sisään tuli palvelija mukanaan kaksi hyvin pukeutunutta naista. Heidän pukunsa olivat kalliita, ja heidän hiuksensa oli viimeisen päälle laitetut. He olivat kalpeita, hyvin kauniita naisia, ehkä korkeintaan kaksikymmentävuotiaita. He olivat kurtesaaneja, Wilhelm arvasi. Palvelija ei sanonut sanaakaan, vaan kumarsi muodollisesti ennen kuin sulki oven jättäen kaksi naista heidän kanssaan. Naiset kikattivat, ja toinen heistä otti rohkean askeleen kohti Lupusta ja istuutui tämän syliin alkaen leikitellä hänen hiuksillaan ja kuiskutella vampyyrin korvaan. Toinen naisista oli varovaisempi liikkeisssään ja Wilhem aisti pelkoa tämän käyttäytymisessä. Nämä naiset tiesivät, mitä he olivat, Wilhelm tajusi yllättäen. Toinen naisista oli selvästi kokeneempi, ja tuntui uskovansa olevansa turvassa vampyyrien seurassa. Toinen, joka lähestyi Wilhelmiä, saattoi olla tekemisissä hänenlaistensa kanssa vasta ensimmäistä kertaa.
Wilhelm tunsi, kuinka Peto alkoi pyrkiä esiin hänessä, ja hänen kehonsa kertoi, että hänen oli muka nälkä. Wilhelm kuitenkin taisteli Pedon kuriin, vaikka samalla pystyi haistamaan terävillä aisteillaan tämän tuoksun.
”Miksi et maistaisi häntä, vanha reliikki? Saisit kokemuksia uudesta maailmasta, joka on täynnä kaikkea... aistillista”, Lupus sanoi. Hänen kulmahampaansa olivat jo esillä ja hän löysi naisen paksun suonen kaulalta, ja leikitteli sillä hetken, ennen kuin painoi hampaansa naisen kurkkuun. Nainen huokasi, ja Wilhemiä kylmäsi, kun hän huomasi naisen nauttivan tilanteesta.
”Herrani, ota minut”, toinen nainen tarjoutui myös, vaikka Wilhelm kuuli pelon tämän äänessä. Arasti tyttö tarjosi kaulaansa Wilhelmille, jonka oli pakko myöntää tuntevansa suurta houkutusta, ja hän joutui käyttämään tahdonvoimaansa saadakseen halunsa kuriin.
”Miksi kutsuit heidät tänne?” hän kysyi käheästi, vaikka tiesikin vastauksen jo. Kohteliaasti hän kieltäytyi naisen tarjouksesta. ”Meillä on täällä tehtävää, enkä tullut huvittelemaan. Haluan saada kaiken päätökseen mahdollisimman pian, jotta voin jatkaa Milenan etsimistä, se on minulle nyt tärkeintä.” Lupus oli jo juonut omasta kurtesaanistaan, mutta laski irti, ja nyökkäsi molemmille naisille. He poistuivat aitiosta, ja toinen nainen peitti saamansa jäljet huivilla.
”Kuinka Verikultti voi olla täällä, missä on kaikki paikalliset valtaapitävät, lahmialaisten täytyy olla hulluja, jos kuvittelevat, ettei kukaan kiinnitä sellaiseen toimintaan huomiota.”
”Tämä on lahmialaisten pesäpaikka, unohdat sen Wilhelm. Kaikki täällä olevat, tai lähes kaikki ovat ihmisiä, jotka lahmialaiset haluavatkin täällä olevan. On totta että läheskään kaikki eivät tiedä, että teatterilla on olemassa synkempi puolensakin, mutta täällä on myös niitä, jotka tietävät Verikultista, ja sen päämääristä. Nämä ovat valtaajanoavia yksilöitä, joista osa tavoittelee kuolemattomuutta, ja uskoo Nagashin pystyvän sellaisen tarjoamaan, jos vampyyrit eivät sitä tee, toiset taas eivät tiedä edes olevansa tekemisissä vampyyrien kanssa, vaan kuvittelevat lahmialaisten olevan vain samanmielisiä kuolevaisia. Toiset taas janoavat Nagashin oppeja omaan käyttöönsä tullakseen mahtaviksi velhoiksi itsekin. Jotkut taas, varsinkin eräs langennut Valon tietämyksen velho, jonka tiedän, kuvittelevat Nagashin olevan vastaus Kaaoksen tuomaan uhkaan.
Uskon kuitenkin, että vain harvat tietävät vampyyreista, suurin osa on vain ihmisiä, joista on hauskaa kuulua johonkin salaiseen järjestöön, joka suorittaa kyseenalaisia rituaaleja. Todellisuudessa he ovat vain siipeilijöitä, tylsistyneitä porvareiden ja aatelisten kakaroita, joilla on liikaa rahaa ja aikaa, ja liian vähän mitään järkevää tekemistä. Nämä, kuitenkin ovat tulevaisuus, johon lahmialaiset luottavat kietomalla heidät pauloihinsa jo varhaisessa vaiheessa voidakseen myöhemmin käyttää heitä pelinappuloina Keisarikunnan sisäisessä politiikassa, kun heillä on todellista valtaakin.”
”Missä nämä lahmialaiset sitten ovat?” Wilhelm ihmetteli, ja hän myös ihmetteli, miksi he olivat katsomassa tätä näytelmää sen sijaan, etä olisivat yrittäneet etsiä Verikulttia.
”Kaikki aikanaan. Jos lähdemme nyt vaeltelemaan, saatamme herättää huomiota, lahmialaisilla on silmiä kaikkialla. Odottakaamme väliajalle asti, kun ihmiset purkautuvat, ja sitten voimme yrittää piiloutua sillä välin, kun muut palaavat takaisin paikoilleen.”
Näytelmä oli edennyt jo siihen hetkeen, että Vlad Draco oli saanut paikallisia aatelisia taivutettua tahtoonsa, ja osasta hän oli tehnyt vampyyreja. Sylvania oli muuttunut takapajuisesta ja köyhästä läänistä voimakkaaksi haastajaksi Stirlannille, Averlannille sekä Talabeclannille, vaikka tämä olikin vain sivumaininta tarinassa. Gabriella oli nainen, joka ei tiennyt miehensä synkästä salaisuudesta mitään, ja sitten eräänä päivänä hän sairastui kulkutautiin. Kohtaus oli voimakas, useat oppineet yrittivät pelastaa häntä kuoleman kynsistä, kunnes Vlad käski kaikkia jättämään naisen hänen huostaansa. Vlad paljasti Gabriellalle todellisen olemuksensa, ja nainen kirkaisi, hän pelästyi kovin sitä, minkä edessään näki, mutta Vlad sanoi: ”Minä voin antaa sinulle kuolemattomuuden lahjan... Olisit vapaa sairaudesta ja kylmästä. Mutta vastineeksi siitä olisit tuomittu vaeltamaan pimeydessä ajasta aikaan, olisit vainottu ja pelätty. Olisit myös tuomittu verenjanoon.” Miehen tumma ääni lumosi Gabriellan, ja tämä tuijotti miehensä silmiin värähtämättä.
”Mutta jos olisin tuomittu, en olisi yksin. Sinä olisit kuitenkin vierelläni, ajasta aikaan. Tee minusta kaltaisesi, oi rakkaani. Haluan rakastaa, mitä sinä rakastat, nähdä, mitä sinä olet nähnyt, kokea maailman, kuten sinä sen koet.”
”Et tiedä, mitä pyydät, rakkaani. Jos teen sinusta kaltaiseni, ei aurinko enää koskaan voisi koskettaa kalpeita poskiasi, olisit ikuisesti kirottu vaeltamaan pimeydessä... Ei, en voi tehdä sitä sinulle, ainoalle asialle, joka on tuonut elämääni valoa, niin pitkän ajan jälkeen.”
”Mutta minä vanhenen. Vaikka voittaisin tämän sairauden, ja säilyttäisin kauneuteni, se olisi kuitenkin ohimenevää, ja pian olisin vanha ja raihnainen, kun taas sinä, rakkaani, olisit edelleen yhtä komea, kuin olet nyt, ja pian minua ei enää olisi, ja olisit jälleen yksin. Tee minusta omasi! Tee nyt kun se on vielä mahdollista!” Vlad itki, ja suuteli Gabriellaa, sitten hän puraisi tätä kaulasta ja imi ahnaasti. Sen jälkeen hän suuteli naista ja valutti tämän omaa verta hänen suuhunsa. ”Tule, liity kanssani ikuiseen elämään.” Ja esiriippu laskeutui, oli väliajan vuoro.
Ihmiset taputtivat villisti pitkän aikaa, ennen kuin alkoivat liikehtiä mennäkseen ulos paikoiltaan, ja Wilhelm ihmetteli, miksi ihmisillä oli niin suuri tarve romantisoida kaikkea. Vampyyri tässä näytelmässä vaikutti selvästi olevan sankari, jota ihailtiin pikemminkin kuin paholainen itse, jota kaikki jahtasivat. Häntä kuvotti, sillä miten vähän tekijät tiesivätkään vampyyreista.
Mutta sitten hänelle alkoi valjeta ajatus, että tarinan viimeinen kohtaus muistutti paljon hänen ja Milenan suhdetta lukuunottamatta sitä, että hän tekisi Milenasta koskaan vampyyria. Jos hän oli edes enää elossa, ja hänelle ainoa mahdollisuus, että Milena olisi ollut vielä elossa oli, että tämä olisi jo vampyyri.
”Strigoi-vampyyri”, hän kuiskasi. Se oli ajatus, mistä hän ei pitänyt.
”Meidän on piilouduttava, vasta sitten, kun kaikki ovat palanneet takaisin, voimme aloittaa etsinnät, mutta meidän on oltava varovaisia, sillä palvelijoita ja muuta henkilökuntaa on kaikkialla, ja he voivat tulla epäluuloisiksi, jos me olemme muualla, kuin meidän pitäisi olla sen jälkeen kun näytelmä jatkuu. En haluaisi herättää ylimääräistä huomiota, ennen kuin olemme paikantaneet ’emäntämme’.”
Toinen osa näytöstä alkoi ja aateliset palasivat takaisin paikoilleen lukuunottamatta Wilhelmiä ja Lupusta, jotka olivat piiloutuneet erään alkovin varjoihin. Lupus johdatti heidät ovelle, joka oli puinen, tehty tummasta puusta, joka oli lakattu.
”Tämä vie sinne, missä lahmialaisten pesä on. Siellä saattaa olla merkkejä Kultin toiminnasta”, hän sanoi ja avasi voimalla oven, joka oli lukittu. Lukko, joka oli rautainen riippulukko, antoi periksi kuin olisi ollut tehty ohiusta tikuista. Sisällä oli hämärämpää, mutta siellä kuitenkin paloi tuli, joka loi valoa heidän ympärilleen. Kaikkialla huoneessa oli elegantteja huonekaluja, joista suurin osa oli antiikkisia, mutta siellä oli myös oleskelualue, jossa oli verenpunaisia samettityynyjä. Niillä lepäili raukeina kaksi puolialastonsa miestä. Heillä oli vain lannevaatteet, ja miekat kupeillaan. He olivat juuri lopettaneet ateriansa, joka oli pitänyt sisällään toisen kurtesaaneista, joka oli vieraillut Lupuksen ja Wilhelmin aitiossa ja nuoren miehen, jota Wilhelm ei tuntenut. He näyttivät elottomilta, ja Wilhelm epäili vampyyrimiesten tappaneen heidät.
Nopeammin kuin ihmissilmä olisi ehtinyt havaita, nämä kaksi kissamaista olentoa olivat pystyssä aseet käsissään ja kulmahampaat sekä kynnet esillä. Heidän komeat, tai pikemminkin kauniit piirteensä olivat vääristyneet Pedon tieltä.
”Mitä te täällä teette? Kukaan ei ole kutsunut teitä”, toinen vampyyreista sanoi, ja Lupus, jonka kulmahampaat olivat myös tulleet esiin, vastasi: ”Kutsuimme itse itsemme”, ja hän hyökkäsi toisen vampyyrin kimppuun. Wilhelm oli hetkeä myöhemmin toisen vampyyrin kimpussa, ja he vaihtoivat iskuja nopeammin ja ketterämmin kuin ihminen olisi koskaan voinut tehdä. Wilhelm oli vastustajaansa vahvempi, mutta lahmialaisella taas oli puolellaan nopeus, ja erikoinen miekka, jossa oli käyrä terä. Sen torjuminen keisarikuntalaisella teräksellä oli vaikeaa, koska se vaikutti niin sulavalta muun liikkeen kanssa, jota vampyyri suoritti. Lahmialainen sai käännettyä terän suuntaa niin nopeasti, ettei edes Wilhelm pystynyt vastaamaan siihen. Hän saikin muutamia vakavia haavoja sapelien osuessa maaliinsa, ja kun hän yritti omaa vastahyökkäystään, oli lahmialainen jo tanssinut pois hänen tieltään ja tekemässä uutta hyökkäystä.
Wilhelm päätti yrittää suoraa lähestymistapaa, joka olisi ollut mahdoton kuolevaiselle ilman, että tällä olisi ollut päällään koko kehon peittävä kokolevyhaarniska suojaamassa sapelien tappavilta teriltä. Hän hyökkäsi suoraan päin lahmialaista välittämättä teristä, jotka osuivat häneen ja repivät hänen epäkuollutta lihaansa. Sitten hän löi nyrkillään, joka oli kuin moukari. Lahmialainen oli selvästi hämmentynyt Wilhelmin brutaalista hyökkäyksestä, ja isku osui perille lennättäen hänet pitkin pituuttaan maahan. Wilhelm hyökkäsi vastustajansa kimppuun ja väänsi tämän niskat nurin. Sitten hän iski vaarnalla vampyyrin sydämeen ja tämä lakkasi liikkumasta.
Tällä välin Lupus oli ahdistellut oman vastustajansa tyynyjen luokse, ja käytti nyt omaa nokkeluuttaan hyväksi ja vei miekallaan sapelin sivuun ja puski päällään lahmialaisen naamaan. Sitten hän pudotti aseensa ja iski hampaansa kiinni vampyyrin kurkkuun repien sen auki. Yllättynyt lahmialainen yritti estää verta valumasta haavasta, mutta ei voinut tehdä mitään, ja pian hän kaatui maahan ja jäi yhä kasvavaan verilammikkoon.
”Liian helppoa”, Lupus sanoi ja näytti voiton merkkiä Wilhelmille. Kammiossa oli toinenkin ovi, ja he astuivat sille sen jälkeen kun Wilhelm oli tutkinut ihmiset. Molemmat heistä olivat kuolleet, ja pahoillaan Wilhelm pudisti päätään. Tyttö olisi ansainnut paremmankin elämän, eikä selvästikään kuulunut tänne.
Sitten hänen mieleensä tuli, olisivatko he voineet olla verilahkolaisia, mutta ei oikein jaksanut uskoa siihen.
Toisen oven takana heitä oli vastassa jo kovempi vastarinta, vaikka ensinäkemältä se ei siltä näyttänytkään. Kammio oli karumpi kuin edellinen, ja se oli selvästi vankityrmä. Seinillä roikkui ihmisiä, joista osa näytti siltä, kuin olisivat olleet paikassa jo kuukausia, ellei jopa vuosia. Osa taas oli paremmassa kunnossa. Heidän joukossaan oli miehiä ja naisia, eikä Wilhelm osannut alkaa edes arvaamaan, keitä he olivat. Heidän edessään oli kolme naista, joista yhdellä oli päällään raskastekoinen haarniska. Hän oli täydessä sotisovassa ja valmistautunut taisteluun, kun taas kaksi muuta vampyyria olivat puolialastomia, kuten edellisessä salissa olleet miesvampyyrit olivat olleet. He eivät sanoneet mitään, vaan seuraavassa hetkessä olivat tunkeilijoiden kimpussa. Haarniskoitu vampyyri osoittautui taitavaksi miekkailijaksi. Hän onnistui saamaan iskuja Wilhelmin puolustuksen läpi ja haavoittamaan häntä. Vampyyrilla oli myös voimaa, joka tuntui tämän iskuissa.
Toinen puolialastomista vampyyreista oli nopea, hän oli nopeampi kuin muut, ja ilmeisesti hän oli arvioinut Wilhelmin pahemmaksi vastustajaksi, koska keskittyi häiritsemään häntä taistelussa haarniskoitua vampyyria vastaan.
Lupuksen kimpussa ollut kolmas vampyyri vetäytyi yllättäen saatuaan Lupuksen puolustuskannalle. Nopeasti hän käytti raaka-aineita, joita hänen vyötäröllään oli pussukoissa ja lausui jotakin kielellä, jota Wilhelm ei tunnistanut. Yhdestä huoneesta, jonne näkyi vähemmän valoa, alkoi kuulua ääniä, ja pian kaksi tusinaa mätäneviä ruumiita luurankoja tuli sieltä käsissään mitä aseita olivat onnistuneet nappaamaan mukaansa ennen kuin ne komennettiin taisteluun.
Ne hyökkäsivät Lupuksen kimppuun ja häiritsivät Wilhelmin taistelua haarniskoitua vampyyria vastaan. Meni hetki ja Wilhelm ehti vain nähdä valon välähtävän silmänurkastaan, kun valtava kipu osui häneen lennättäen hänet jaardien päähän haarniskoidusta vampyyrista. Joukko luurankoja hyökkäsi hänen kimppuunsa alkaen hakata ruosteisilla miekoillaan ja keihäillään.
Wilhelm taisteli epäkuolleita vastaan tuhoten niitä jokaisella iskulla, mutta sitten mukaan liittyi nopea vampyyri, joka iski hampaansa kiinni hänen kurkkuunsa. Wilhelmin isku kuitenkin sai tämän irroittamaan otteensa, ja hän sai kiinni tämän kaulasta toisella kädellä ja onnistui vampyyrin vastusteluista huolimatta pitämään tämän loitolla itsestään. Mutta se kävi voimille. Hän oli haavoittunut, ja vuosi verta, ja hän tunsi voimiensa alkavan ehtyä. Hänen olisi pian saatava lisää verta, tai hän saattaisi hävitä taistelun.
Wilhelm käytti vampyyrinaisen omaa liikevoimaa hyödyksi ja lennätti hänet pois kimpustaan. Samalla hän löi kimpussaan olevia luurankoja ja sai ne tuhoutumaan. Hän lennätti itsensä pystyyn, ja hyökkäsi aseettomana päin jäljellä olevia luurankoja, jotka lentelivät sinne tänne hänen iskujensa voimasta ja hajosivat osuessaan johonkin.

Lupuksen taistelu ei mennyt niin hyvin, haarniskoitu vampyyri oli siirtynyt hänen kimppuunsa, kun Wilhelmillä oli ollut kädet täynnä velhovampyyrin ja nopean vampyyrin kanssa. Haarniskoitu vampyyri oli paljon vahvempi kuin Lupus, ja nopeampikin hän vaikutti olevan, ja tämän haarniska kilpisti tehokkaasti Lupuksen tekemät iskut. Lupus tiesi häviävänsä, jos ei pian onnistuisi keksimään jonkin ratkaisun tilantenteeseensa, ja hän päätti käyttää ainoan, jonka onnistui keksimään, ja johon toivoi haarniskan olevan tehoton. Hän otti lasisen pullon, jossa oli siunattua vettä, ja viskasi sen päin naista. Pullo särkyi räsähtäen ja vampyyri kirkaisi ja sähisi. Hän vetäytyi taaksepäin kasvojaan pidellen. Siunattu vesi poltteli häntä, kuin olisi ollut happoa, ja koska Lupus oli ollut niin lähellä, myös pisaroita oli roiskunut hänen päälleen polttaen hänenkin epäpyhää lihaansa. Hän kuitenkin onnistui toipumaan kivusta nopeammin, ja oli juuri tekemässä hyökkäyksen haarniskoidun vampyyrin kimppuun, joka piteli kasvojaan niin, ettei nähnyt, mitä hänen vastustajansa aikoi tehdä. Lupus ei kuitenkaan ehtinyt edes aloittaa hyökkäystään, kun jokin polttava osui häneen lennättäen hänet jaardien päähän lattialle makaamaan. Maaginen ammus oli osunut häneen ja poltti häntä enemmän kuin siunattu vesi oli tehnyt. Lupus ei voinut tehdä mitään muuta kuin kieriä tuskassa, ja velhovampyyri oli hetkeä myöhemmin hänen kimpussaan. Velhovampyyrilla ei ollut asetta, mutta hänellä oli terävät, ja kovat kynnet, joilla hän yritti tehdä selvää Lupuksesta. Tilanne ei näyttänyt kovin hyvältä.

Wilhelm onnistui voittamaan häntä vastassa olleet epäkuolleet. Mätänevät ruumiit kaatuivat maahan, ja luurangot tuhoutuivat hänen voimakkaiden iskujensa alla. Kun hän siirsi huomionsa muihin lähellä oleviin epäkuolleisiin, hän näki, kuinka ne kaatuivat maahan. Hän huomasi puolialastoman velhovampyyrin olevan Lupuksen kimpussa ja mietti, johtuiko epäkuolleiden tuhoutuminen siitä. Mutta oli vielä joitakin, jotka jäivät pystyyn. Ne vaeltelivat päättömästi sinne tänne vailla minkäänlaista suuntaa tai käsitystä siitä, mitä ympärillä tapahtui. Wilhelm jätti ne huomioimatta ja ja siirsi huomionsa vaarallisempaan vastustajaan, toiseen puolialastomaan vampyyriin, joka oli nopein kolmikosta. Vampyyrinainen oli kuitenkin nopeampi Wilhelmiä, ja oli hänen takanaan, ennen kuin Wilhelm ehti tajuta, mitä tapahtui. Hän tunsi vampyyrin hampaiden iskeytyvän kurkkuunsa, ja tiesi olevansa vaikeuksissa.
Wilhelm kuitenkin yritti vastustella iskemällä naista nyrkillä naamaan. Isku oli kova, ja sai aikaan vampyyrin otteen kirpoamisen. Wilhelm käytti tämän tilaisuuden hyväkseen ja tarttui nopeasti voimakkaalla otteella kiinni naisen kaulasta pitääkseen hänet loitolla itsestään, ja samalla otteessaan. Hän paljasti kaulallaan olevan sotavasarasymbolin, ja vampyyri sähisi sanoja, joita Wilhelm ei ymmärtänyt. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja iski omat hampaansa kiinni vampyyrin kaulaan imien ahnaasti ja nopeasti. Hetkeä myöhemmin vampyyrinaisen vastustelut lakkasivat, ja Wilhelm viskasi ruumiin pois, joka alkoi nopeasti muuttua tomuksi.
Lupuksen taistelu ei näyttänyt hyvältä. Velhovampyyri oli hänen päällään ja ja piteli häntä otteessaan yrittäen purra häntä. Haarniskoitu vampyyri taas oli jo onnistunut kokoamaan itsensä. Hänen ulkonäkönsä oli mennyttä, kasvot olivat sulaneet tunnistamattomaksi veriseksi massaksi siunatun veden polttaessa kaikkea, mikä oli epäpyhää vampyyrissa. Wilhelm näki tilanteen vakavuuden. Jos hän ei puuttuisi nopeasti taisteluun, Lupus olisi pian mennyttä. Hänen uusi ystävänsä oli pahasti alakynnessä velhoa vastaan, joka yritti tavoitella hänen valtimoitaan, ja jota Lupus ei onnistunut karistamaan yltään.
”Älä käsitä väärin, kultu, pidän kyllä siitä, että nainen tekee aloitteen, mutta sinun tapauksessasi täytyy sanoa, että et ole tyyppiäni!” Lupus ähki velholle, joka vain hymyili voitonriemuisesti.
Wilhelm teki siirtonsa, ja hyökkäsi päin velhoa irrottaen tämän otteen Lupuksesta. Koska vampyyri ei ollut varautunut tulevaan iskuun, hän lensi komeasti maahan Wilhelm hetkellisesti kimpussaan. Mutta Wilhelm ei voi jatkaa toimiaan, sillä haarniskoitu vampyyri oli hänen kimpussaan samalla hetkellä ja hän joutui irrottamaan otteensa velhosta taistellakseen tätä uutta uhkaa vastaan. Wilhelmin onneksi velho ei kuitenkaan jäänyt mukaan taisteluun, vaan tämä vetäytyi kauemmas.
Haarniskoitu vampyyri yritti kaataa Wilhelmin maahan, mutta kuin ihmeen kautta, hän sai pidettyä tasapainonsa, ja tarrattua naisen kurkusta kiinni pitääkseen hänen terävät hampaansa loitolla itsestään. Hän ei kuitenkaan tässä asennossa pystynyt tekemään paljoa muuta, ja hänen voimansa olivat alkaneet ehtyä veren paetessa haavoista, jotka hän oli aikaisemmin saanut sapeleista.
Lupus oli onneksi saanut takaisin aseensa, ja iski miekallaan Wilhelmin kimpussa olevaa vampyyria. Miekka upposi vampyyrin selkään munuaisten läpi, ja tämä antoi Wilhelmille tilaisuuden toimia. Hän ei hukannut aikaa, vaan pääsi kääntymään niin, että naisen kaula oli hänen hampaidensa ulottuvilla. Peto pyrki pintaan hänessä, mutta hän taisteli rajusti pitääkseen sen aisoissa. Hän iski hampaansa vampyyriin ja tunsi, kuinka voima kasvoi hänessä hänen imiessään vampyyrin verta. Myös Lupus oli iskenyt hampaansa kiinni vampyyriin ja ennen kuin velho pystyi auttamaan sisartaan, tämä oli alkanut muuttua tomuksi.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis

No good names left
Viestit: 10
Liittynyt: Ke 07.04.2010 20:30
Paikkakunta: Iisalmi

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja No good names left »

En ole suht. pitkään aikaan käynyt katsomassa tätä ja oli iloinen yllätys kun huomasin jatkoa tulleen. Jatka hyvää työtä!
"All things must wither and die. Let root rot and bower
blight, to feed the pestilence of abandoned hope."

-What did the little boy with no arms or legs get for xmas?
-Cancer.

Avatar
Möllyskä
Viestit: 90
Liittynyt: Su 28.09.2008 20:29
Paikkakunta: Jämsä

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Möllyskä »

Hyvää tekstiä edelleen. Jatkoa tiedossa?

-G
Dr. Icchan » Ma 29.10.2012 18:22

Norjassa karhutrio oli murtautunu mökkiin, syöny safkat, juonu kaljat, repiny kalusteet hajalle ja paskonu sänkyyn. Joten ei ne aina pasko metsään

Khelder
Viestit: 1
Liittynyt: La 27.11.2010 18:17

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Khelder »

Miksi ei ole tullut jatkoa?

Avatar
Karl Van Dieter
Viestit: 342
Liittynyt: Su 15.01.2006 18:45
Paikkakunta: Lappeenranta

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Karl Van Dieter »

7. Luku

Altdorf, Finsternis Theatre, Keisarikunta, Keisarillinen Vuosi 2336

Velhovampyyri oli alkanut valmistella uutta loitsua, mutta ei päässyt alkua pidemmälle, kun Lupus hyökkäsi tätä kohti. Velho keskeytti loitsun ja vetäytyi huomatessaan olevansa nyt alakynnessä. Lupus syöksyi vampyyrin perään, mutta pysähtyi, kun Wilhelm kielsi häntä.
”Meidän on autettava täällä olevia ihmisiä, ja pelastettava heidät.” Lupus katseli ympärilleen ja hänen katseessaan oli halveksuntaa. Hän ei pystynyt selvästikään ymmärtämään, miksi Wilhelm halusi auttaa heitä. Ihmiset olivat melkein kuoleman omia, ja joka tapauksessa he tulisivat olemaan taakka heille, kun he yrittäisivät voittaa paikalliset vampyyrit. ”Jos tuo vampyyri pääsee varoittamaan paikan päällä olevia vampyyreja, voimme pian olla pahassa alakynnessä, ja jos ajattelit saada heidät jotenkin ulos elävänä, epäilen suuresti tämän onnistumista. Valencia de Espinosa, joka kulttia johtaa, ei ole tunnettu armeliaisuudestaan, jos hänellä on valta vaikuttaa lopputulokseen. Lisäksi hän saattaa olla Reiklannin alueen vanhimpia vampyyreja.”
Wilhelm oli jo kuitenkin alkanut tekemään työtään ja repi kahleita irti seinistä. ”Tuskin hän kuitenkaan minua vanhempi on, jos olen mielestäsi reliikki. Olen valmis kohtaamaan hänet, jos siihen tullaan.”
”Mutta sinä olet haavoittunut, ja menettänyt verta. Valencia taas on elämänsä kunnossa, ja pystyy käyttämään vielä magiaakin hyödykseen, puhumattakaan muista avuista, joita hänellä on käytössään veren lahjoina”, Lupus valitti. Hän ei alkuunkaan pitänyt tilanteesta, mutta koska ei selvästikään saanut käännettyä Wilhelmin päätä, myös hän alkoi auttamaan ihmisten pelastamisessa, jotta he pääsisivät eteenpäin nopeammin.
Osa ihmisistä oli tekemässä kuolemaa, he olivat niin huonossa kunnossa, etteivät heidän jalkansa kantaneet, vaan he kaatuivat heti maahan, ja jäivät siihen. Wilhelm löysi kaivon, josta sai raikasta vettä. Hän laittoi sitä yhteen sankoon, joka oli puhdas, ja juotti ihmisille vettä, jotta nämä virkoaisivat. Osalle vedestä oli hyötyä, mutta osa ei reagoinut mitenkään, ja Wilhelm tiesi, että heille apu tuli liian myöhään. He kuolisivat pian. Mutta ne, keitä vesi auttoi, alkoivat päästä jaloilleen. He olivat suttuisia, laihoja ja lähes alastomia. Osa ihmisistä pelkäsi Wilhelmiä ja Lupusta, koska eivät tienneet, mitä oli tulossa. Lupusta tämä ei haitannut, mutta Wilhelm rauhoitteli ihmisiä, ja kertoi heidän olevan nyt vapaita.
Kun Wilhelm oli etsimässä heille vaatteita päälle, tai jotakin, millä peittää itsensä, hän huomasi häkin, jossa oli kalterit. Valaistus oli jättänyt varjoja niin, ettei sitä heti huomannut, ja häkin sisällä oli nainen, jolla oli sotkuiset hiukset. Hän lähestyi häkkiä, ja teki yllättävän havainnon: kalterit oli tehty hopeasta. Nainen nosti katseensa ja hänen kasvoillaan oli hetken aikaa hämmentynyt ilme, joka kuitenkin pian muuttui tunnistamiseksi. Myös Wilhelm katsoi naista hetken, ennen kuin hän pystyi ymmärtämään, kuka nainen oli. Hän ei ollut uskonut löytävänsä naista täältä, eikä voinut uskoa onneaan.
”Wilhelm, tekö se olette?” nainen kysyi, ja Wilhelm nyökkäsi. Hän ihmetteli, kuinka nainen saattoi muistaa hänen nimensä niin pitkän ajan jälkeen.
”Lady Sofie, jos muistini ei ole pettänyt. Tekö se olette?” Nainen nyökkäsi. ”Miten te olette täällä?” hän ihmetteli, ja Lupus tuli heidän luokseen.
”Tunnetko tuon lahmialaisen?” Wilhelm nyökkäsi. ”Me olemme tavanneet kauan sitten.”
Lady Sofie oli kuitenkin muuttunut, hän oli enää kalpea varjo siitä, mitä hän oli joskus ollut. Naisen kasvot olivat riutuneet, hiukset olivat sotkussa, ja hänellä oli päällään vain säkkikankaasta tehdyt rääsyt. Naisen silmissä oli villi palo, kuin nälässä pidetyllä eläimellä, mutta silti, jotakin hänen menneestä arvokkuudestaan oli vielä jäljellä.
Wilhelm ei koskaan ollut kokenut Lady Sofiea viholliseksi, tämä jopa oli rohkaissut häntä taistelussa kuopassa erinäisiä vastustajia vastaan Schriekin kartanossa iltana, jolloin hän muuttui vampyyriksi.
”Älkää koskeko kaltereihin, ne ovat tehdyt hopeasta. Siksi olen itsekin jäänyt tänne pääsemättä pakoon...
”Sir Wilhelm, Valon moukarin ritari, joka teki töitä Shallyan luostarille Kolonisaatiossa. Olitte jäänyt Schriekin kartanoon heidän... vieraakseen. Mutta näytös, jonka hän tuona yönä esitti, teki selvästi vaikutuksen Heinrichiin, joka oli myös paikalla, ja jonka epäilemättä Sir Wilhelm muistaa. Hän oli siellä samoissa aikeissa kuin minäkin, yrittämässä tehdä teistä pimeyden lapsen. Hän onnistui siinä, missä minä en. Sääli, olisimme voineet löytää yhteisen onnen...”
”Olitteko tekin siellä sitä varten?” Wilhelm ihmetteli, ja Sofie hymyili. Sitten Wilhelmin mieleen tuli toinen ajatus, kuinka Jacobille ja hänen tyttärelleen, Saralle oli käynyt. Lady Sofie kertoi Schriekin kartanon tuhoutuneen tuona yönä, ja Jacobin kärsineen tappioita, ja lopulta jättäneen Kolonisaation. Mutta Keisarikunnassa oli yhä olemassa von Schriekin suku, joka oli tunnettu kauppiassuku, etenkin ruoantoimittajana.
Wilhelm tarttui kiinni kaltereihin, ja väänsi niitä niin, että Lady Sofie mahtui niiden välistä. ”Ilmeisesti teillä ei ole heikkoutta hopeaa kohtaan, se on melko harvinaista vampyyreilla, vaikkakaan ei ennen kuulumatonta.”
”Lady Sofie...”, aloitti Lupus, ”En ole kuullut sinusta ennen, enkä ihan käsitä, kuinka sinä olet lahmialaisten vankina, vaikka itsekin olet lahmialainen. Se ei ole tyypillistä teille...”
”Nykyään olen pelkkä Sofie. Kaikki alkoi aikoinaan Kolonisaatiossa, ja oikeastaan siitä, etten onnistunut muuttamaan Sir Wilhelmiä vampyyriksi, vaan Ruusun ritarit ehtivät ensin. Minulla oli suunnitelmia teidän varallenne, mutta koska ne eivät onnistuneet, minun oli ollut pakko paeta Kolonisaatiosta ja palata takaisin pohjoiseen. Menestyin Nulnissa hyvin useita vuosisatoja, mutta koska Keisarikunnassa on aina ollut lahmialaisia, jouduin juonittelemaan myös sisariani vastaan. Yksi heistä oli Valencia, tämän teatterin hallitsija. Hän oli arkkiviholliseni, koska me tavoittelimme samaa valta-asemaa. Mutta minä onnistuin saamaan Valencian pois Nulnista, ja luulin jo voittaneeni. Mutta hänellä olikin vaikutusvaltaisia ystäviä aatelisten keskuudessa, joista minulla ei ollut tietoa. Lopulta aatelisten keskuudessa oli syntyä pienimuotoinen sisällissota, koska osa kannatti minua, ja osa taas Valenciaa. Keisarilla ei ollut mitään tietoa tästä kaikesta, sillä hänen huomionsa oli, ja on yhä kiinnittynyt muihin uhkiin, lähinnä niihin, joita Kaaos aiheuttaa. Magnus on käyttänyt paljon varoja ja aikaa kitkeäkseen pois Kaaoslahkoja, tuhotakseen puolieläimiä Drakwaldissa sekä pohjalaisia, joita noissa metsissä on. Myös mutantit ovat uhka, ja niitä löytyy aina mitä ihmeellisimmistä paikoista.
”Minut onnistuttiin vangitsemaan, koska lähimmät apurini pettivät minut, ja toimittivat Valencian käsiin. Reikin marsalkka, Albrecht Eldebrandt, joka oli siihen asti ollut uskollinen minulle, petti minut. Syyksi hän kertoi rakkauden Keisarikuntaa kohtaan, ja ymmärrän nyt, mitä olimme vähällä aiheuttaa, kun Keisarikunnan oli oltava vahva. Sisällissota ei ollut meidän tarkoituksemme, mutta se oli lähellä. Tästä kaikesta on aikaa kymmenen vuotta, ja sen ajan olen ollut vankina täällä, Valencian huvitellessa kärsimykselläni.
”Albrecht oli tukenut minua, koska olin antanut hänelle vakuuden siitä, että pystyisin suojelemaan Keisarikuntaa Kaaokselta, kuten myös keisaria itseään.”
Sofie kuitenkin kohautti olkiaan ja totesi, että vallanjano oli tyypillistä vampyyreille, ja toisinaan se saattoi sumentaa arvostelukyvyn. Heidän ympärillään olleet ihmiset kuuntelivat muinaisen vampyyrin kertomusta ällistyneinä, ja kun Sofie vaivautui huomioimaan heidät, hän näki tilaisuuden ottaa yksi heistä käsittelyynsä. Wilhelm kuitenkin ehti estää tätä.
”Meidän on suojeltava heitä. Ymmärrän, että tarvitsette ravintoa, mutta se on hankittava muualta.” Sofien silmissä välähti villi raivo entistä ristiretkeilijää kohtaan, mutta hän sai hillittyä itsensä täydellisesti. Hän ei lähestynyt kuolevaisia, vaikka se olisi ollut lähes tulkoon välttämätöntä.
”Te olette yhä ajamassa samaa asiaa kuin silloin kauan sitten ihmisenä ollessanne, yritätte suojella Keisarikuntaa. Heinrich ei ollut väärässä suhteenne, kuten en ollut minäkään. Kaaos on vakavampi uhka nyt maailmalle, kuin kertaakaan loistokkaan historiamme aikana, ja siksi olen valmis tukemaan asiaanne suojella ihmiskuntaa, ja etenkin Keisarikuntaa, joka nyt, saatuaan käyttöönsä myös magiaa, voi todellakin kuvitella vastustavansa Kaaosta tai jopa meidänlaisiemme aiheuttamia uhkia. Vaikkakin sen jälkeen, kun Vampyyrisodat loppuivat, ei ainakaan von Carsteineista ole löytynyt uutta haastajaa. Sen sijaan muut verilinjat...”
”Koska nyt tapasin teidät”, Wilhelm keskeytti Sofien, ”minun on pakko kysyä, osaatteko sanoa mitään Milenan kohtalosta, joka oli Shallyan luostarin ylipapitar niihin aikoihin, kun minä olin siellä hoidettavana, ja yritin auttaa heitä. Milena sai tietää, että olin... muuttunut, ja hän oli varma, että jonkinlainen parannuskeino vampirismiin oli olemassa, ja hän alkoi ilmeisesti etsiä sitä, ennen kuin joutui Strigoin kynsiin. Viimeinen paikka, jossa hänet näin, oli Mourkain, mutta en tiedä, mitä sitten tapahtui. Hän oli siellä Vurag-nimisen vampyyrin kanssa, ja puhui asioita, joita en ymmärtänyt. Asioita, jotka eivät voineet olla totta. Uskon kuitenkin Milenan olevan elossa, sillä hän herätti minut, ja pyysi etsimään itsensä...”
”Shallyan ylipapitar... Jos hän ei olisi ollut niin puhdas, kuin oli, hän olisi saanut liittyä minun joukkoihini, mutta hän oli puhdas. Hän lähestyi minua sen jälkeen, kun olitte kadonnut, ja etsi todellakin parannuskeinoa vampirismiin. Hän kysyi sitä minulta, ja tuntui tietävän, mikä minä olin. Siltikään hän ei osoittanut pelkoa minua kohtaan, ja tuolloin muistan ajatelleeni tytön olleen joko hyvin rohkea tai hullu. Kerroin hänelle, ettei vampirismiin ollut muuta keinoa, kuin kuolema, mutta silloin hän yllätti minut, ja se on jotakin, mitä ei ole tapahtunut montaa kertaa. Hän tiesi muinaisesta vampyyrimyytistä, joka piti sisällään uskomuksen, että lohikäärmeen veri voisi parantaa vampirismin, ainakin osittain. Hän tiesi, että se antaisi suojan aurinkoa vastaan, veisi pois tarpeen juoda verta ja ehkä muitakin hyviä vaikutuksia sillä olisi.”
”Mitä sitten vastasitte hänelle?” Wilhelm kysyi jännittyneenä.
”Että se on vain myytti, ja jos siinä oli mitään perää, vain muutamat vampyyrit ovat saavuttaneet sellaisen suorituksen. Olin kertomassa hänelle Abhorashin tarinan, joka yleisesti innoittaa kaikkia veriloikäärmeitä hiomaan taistelutaitonsa huippuunsa, mutta, että sekin on vain myytti. Olin kuitenkin hämmästynyt, kun Milena kertoi tietävänsä jo tuosta tarinasta, ja koska minulla ei ollut antaa enempää tietoja, hän lähti. Hän sanoi menevänsä vaeltavan kansan leiriin, kun kysyin häneltä, mihin hän aikoi.”
”Ja sitten hänet kaapattiin”, Wilhelm täydensi. Sofie nyökkäsi. ”Minulla on kuitenkin vielä lisää tietoa Milenasta, sekä tästä Vuragista.” Sofie lisäsi kuin sivumennen, ja huomasi, kuinka Wilhelm tarttui siihen kiinni niin lujasti, kuin kala koukkuun. Hän oli nyt Sofien vallassa, eikä edes huomannut sitä.
”Mutta ennen kuin kerron, teidän on tehtävä jotakin minun hyväkseni. Koska he ovat jotakin, mihin en voi koskea, haluan teidän avaavan oman suonenne, ja antavan vertanne minulle.” Wilhelm ei edes ajatellut asiaa sen enempää, vaan avasi suonensa. Sofie imi ahnaasti tietäen verenhukan ruokkivan Petoa, ja Wilhelm tunsi, kuinka alkoi nopeasti heiketä entisestään.
Lupus, joka oli kuunnellut vierestä heidän puheitaan, puuttui nyt tilanteeseen. Hän tarrasi voimakkaalla otteella lahmialaisesta ja sai tämän irroittamaan otteensa Wilhelmistä.
”Lupus, älä tee mitään hänelle...” Wilhelm onnistui sanomaan ja oli aivan vähällä, etteivät jalat pettäneet hänen altaan.
Sofie pyyhki suupieliään verestä, ja sanoi halunneensa maistaa Wilhelmin verta jo pitkän aikaa, aina siitä illasta saakka, kun oli nähnyt hänet.
Yksi vapautetuista vangeista, nuori mies tuli Wilhelmin luokse. Arasti hän paljasti kaulansa. ”Juokaa minusta, te tarvitsette verta, jotta voimanne palautuvat.”
”Ei... en juo! Pakene, ennen kuin on liian myöhäistä, te kaikki... paetkaa.” Sitten Wilhelmin jalat pettivät. Peto oli aivan pinnan alla, ja Wilhelmin oli taisteltava tosissaan pitääkseen sen kurissa.
”Mutta, ellette juo, teillä ei ole voimia taistella tietämme ulos täältä. Minä uskon teidän pystyvän siihen sen perusteella, mitä näin äsken.” Wilhelm näki nuorukaisen sykkivän suonen, ja hänen kulmahampaansa kasvoivat hänen tahtomattaan, ja hän jo melkein tunsi veren maun suussaan. Peto yritti ottaa hänestä vallan, ja hän tärisi ponnistuksesta yrittää pitää se aisoissa. Nyt jos koskaan hänen oli pystyttävä siihen tai hän saattaisi tappaa kaikki paikalla olijat kenties Sofiea lukuun ottamatta.
Kun Wilhelm uskoi pystyvänsä hallitsemaan Pedon, hän lähestyi nuorukaista, ja puraisi. Veri virtasi hänen kielelleen, ja hän nielaisi. Hän imi, ja Peto yritti riistäytyä vapaaksi. Se oli kerran lähellä, ja vastahakoisesti hän irrotti otteensa nuorukaisesta. Hän ei ollut juonut edes puoltatoista litraa verta, mutta oli varma, ettei pystyisi juomaan enempää ilman, että Peto saisi hänestä vallan, ja hän tappaisi miehen, joka oli tarjoutunut rohkeasti auttamaan häntä. Tuskin mies tiesi, minkälaisessa vaarassa oli ollut, mutta toisaalta, oltuaan vampyyrien vankina ties kuinka kauan, ehkä hän tiesikin, ja silti oli ottanut riskin.
”Verimäärä ei ole vielä riittävä”, hän sanoi hiljaisesti nuorukaiselle. Nuorukainen ymmärsi asian, ja meni erään tytön luokse, ja tarttui kiinni tähän, ja alkoi raahata kohti vampyyria. Tyttö onnistui riistäytymään nuorukaisen otteesta, mutta nopeammin, kuin silmä ehti nähdä, Lupus oli naisen takana ja tarrasi voimakkaalla otteella tästä kiinni. Kulmahampaat olivat tulleet esiin, ja tyttö kiljaisi.
Wilhelm näki nyt, että myös Sofien kulmahampaat olivat tulleet esille. Veren haju oli saanut heidän nälkänsä heräämään. Hän tiesi, että tilanne oli muuttumassa nopeasti pahaksi. Hän pystyi aistimaan, että molemmat vampyyrit kävivät juuri omaa sisäistä kamppailuaan Petoa vastaan, ja he saattoivat olla häviämässä taistelua.
Wilhelm oli jotenkin varma, että Lupus saattaisi tappaa tytön joka tapauksessa. ”Älä koske häneen, Lupus, varoitan sinua.” Viimeiset sanat tulivat niin vahvoina, että vaikka ne olivat hiljaa lausutut, ne olivat niin täynnä uhmaa, että Lupus uskoi Wilhelmin olevan tosissaan. Hän myös tiesi, ettei ehtisi tehdä mitään, jos Wilhelm päättäisi hyökätä hänen kimppuunsa. Lupus ei ollut ollenkaan varma, olisiko voinut pärjätä taistelussa Wilhelmiä vastaan. Hän oli jo nyt nähnyt, kuinka vanha vampyyri oli pystynyt taistelemaan melko vaivattomasti lahmialaisia vastaan, vaikka nämä olivat olleet hänelle itselleen haasteellisia vastustajia kohdata.
Hän vei tytön Wilhelmin luokse, ja Wilhelm joi naisesta, mutta ei läheskään niin paljoa, että siitä olisi ollut vaaraa naiselle. Wilhelm ei vieläkään tuntenut olevansa kylläinen, tai saaneensa paljoakaan voimiaan takaisin, mutta se sai nyt riittää. Vielä oli yksi ongelma, sillä muidenkin olisi saatava osansa, etenkin Sofien, joka oli nähnyt nälkää viimeiset kymmenen vuotta.
”Minä olen valmis”, Wilhelm sanoi ja poimi miekkansa maasta. ”Teidän on juotava myös, mutta vain sen verran, että pärjäätte. Ihmisten on oltava voimissaan, jotta jaksavat juosta päästyämme ulos teatterista.”
”Oletpa sinä optimistinen”, Lupus huomautti. Sitten hän hyökkäsi yhden paremmassa kunnossa olevan kuolevaisen kimppuun ja iski hampaansa kiinni tämän kurkkuun. Muut olivat jotenkin alistuneet kohtaloonsa. He olivat näiden hirviöiden armoilla, ja vaikka yksi heistä puhuikin, että he olivat vapaat, he eivät jaksaneet vielä uskoa siihen. Kaksi muuta vampyyria vaikuttivat olevan täysin valmiita tappamaan heistä jokaisen, ja totta puhuen, siinä he olivat enemmän kuin oikeassa.
Sofie otti yhden vangeista ja joi tästä, sitten hän siirtyi sulavasti toiseen uhriin, eikä kukaan vastustellut. Oli kuin he olisivat tienneet, mikä heidän asemansa oli. Aivan kuten karjaa, Wilhelm ajatteli, ja yllättyi, kuinka vähän ajatus oikeastaan kuvotti häntä nykyään.
Kun molemmat vampyyrit olivat saaneet ravittua itseään, Wilhelm kysyi Verikultista Sofielta. ”Verikultti? Kymmenen vuoden aikana, jonka olen täällä ollut, en ole nähnyt viitteitä siitä, mutta jos sellainen on olemassa, siitä löytyy todisteita vampyyrien pesäpaikasta.”
Wilhelm tiesi, ettei voisi ottaa riskiä mennä pesään kuolevaisten kanssa. Hänen olisi löydettävä toinen tapa hoidella kultti, jos sen majapaikka oli teatterissa. Toistaiseksi hänellä oli asiasta vain Lupuksen sana, mutta hyökkäys ei siltikään ollut epäonnistunut, sillä hän löysi jonkun, joka tiesi Milenasta.
”Kun pääsemme täältä ulos, saatte kertoa, mitä muuta tietoa teillä on Milenasta.” Sofie nyökkäsi, se vaikutti hyvältä sopimukselta.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis

[duskwalker]
Viestit: 91
Liittynyt: Ti 16.10.2007 14:53
Paikkakunta: Kangasala, siinä tampereen vieressä

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja [duskwalker] »

Hienoa tekstiä :D oli vain liian lyhyt sammuttamaan himoa.. :D lisää lisää :D
The four shall take their place amongst the stars

No good names left
Viestit: 10
Liittynyt: Ke 07.04.2010 20:30
Paikkakunta: Iisalmi

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja No good names left »

Hallelujah!! Vihdoinkin lisää. Kirjoita pian jatkoa.
"All things must wither and die. Let root rot and bower
blight, to feed the pestilence of abandoned hope."

-What did the little boy with no arms or legs get for xmas?
-Cancer.

Tigris
Viestit: 42
Liittynyt: Ke 22.04.2009 20:31

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Tigris »

Kiitos tarinan jatkosta! Näitä on ollut aina kiva lueskella =)

Avatar
Möllyskä
Viestit: 90
Liittynyt: Su 28.09.2008 20:29
Paikkakunta: Jämsä

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Möllyskä »

Joulun kunniaksi jatkoa? : )

-G
Dr. Icchan » Ma 29.10.2012 18:22

Norjassa karhutrio oli murtautunu mökkiin, syöny safkat, juonu kaljat, repiny kalusteet hajalle ja paskonu sänkyyn. Joten ei ne aina pasko metsään

[duskwalker]
Viestit: 91
Liittynyt: Ti 16.10.2007 14:53
Paikkakunta: Kangasala, siinä tampereen vieressä

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja [duskwalker] »

Kuulin joskus jotain puhetta että tästä on tulossa kirja ja siksi ei julkaista tänne lisää, onko tämä totta? ja mikä sen kirjan nimi on!!?? :D
The four shall take their place amongst the stars

Avatar
Kaapelikala
Viestit: 4434
Liittynyt: Ma 30.06.2003 13:43
Paikkakunta: Espoo

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Kaapelikala »

[duskwalker] kirjoitti:Kuulin joskus jotain puhetta että tästä on tulossa kirja ja siksi ei julkaista tänne lisää, onko tämä totta? ja mikä sen kirjan nimi on!!?? :D
Tuskin tulee ja jos tulee, GW:n lakimiehet ovat kirjailijan kimpussa hyvin nopeasti. Toisaalta, jos pitää paikkansa, on kiva kuulla oikeusrumban lopputuloksesta.

Myös: vuoden vanha ketju...

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Tarinat ja novellit”