Punainen Ristiretki

Onko kynä (tai näppäimistö) miekkaa mahtavampi? Tule ja todista, että näin on - muuten emme usko.
Avatar
Ax
Viestit: 222
Liittynyt: Ma 16.04.2007 19:29
Paikkakunta: Porvoo

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Ax »

Millon tähän olis tulossa jatkoa? Haluaisin lukea tämän joskus loppun. Toivon ettei tästä tule taas yhtä niistä mahtaviata tarinoista jotka ovat jäänneet kesken. Mielummin umpi huono tarina joka tehdään loppuun saakka, kuin mahtava, mutta kesken jätetty.
...örkkien ihon väri johtuu fotosynteesistä.

Jakezuku

Sikari-Saku
Viestit: 105
Liittynyt: Pe 08.06.2007 14:07
Paikkakunta: Oulu/Tornio

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Sikari-Saku »

Haluaa jatkoa....!
"I'm running outta places to put holes in ya."
-Sniper

You don't have to rely on other people if you never miss.

Höpöttiuhka
Viestit: 321
Liittynyt: Ke 16.02.2005 20:23
Paikkakunta: Mouhijärvi

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Höpöttiuhka »

Olisikohan jatkoa tulossa lähipäivinä?
Älk'ää ottako minua vakavasti. Olen vain basisti

Avatar
Karlstrand
Viestit: 75
Liittynyt: Ke 21.03.2007 14:51
Paikkakunta: Helsinki

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Karlstrand »

Olen lukenut tätä aivan haltioissani, aloitin joskus, mutta jouduin keskeyttämään koulun tultua edelle ja nyt luin sen mitä oli jäänyt lukematta. Teksti on aivan mahtavaa, joku taisi kommentoida, että "onhan se kiva, mutta ei se kirjana toimisi, koska tapahtuu liikaa" tai jotain, mielestäni asia ei ole näin. Odotan innolla jospa tämä jatkuisi. Mahtavaa tekstiä, ja haluaisin kuulla tarinan loppuun.
Susi on ihmiselle susi.

Sikari-Saku
Viestit: 105
Liittynyt: Pe 08.06.2007 14:07
Paikkakunta: Oulu/Tornio

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Sikari-Saku »

Itse olen menettänyt jo toivon jatkon ilmestymisestä... : (
Tässä on jo vuoden odotellut sitä jatkoa. Muistan vielä miten tarina meni, eli ei edes tarvitsisi lukea uudestaan...
"I'm running outta places to put holes in ya."
-Sniper

You don't have to rely on other people if you never miss.

Charlie
Viestit: 33
Liittynyt: Ma 17.05.2004 19:28

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Charlie »

Jees jees, masennuttu ollaan jo parisen vuotta, viellä kerran pitää oikein polvillaan rukoilla, että jatkoa saataisiin lisää. Aivan mahtava tarina, jonka takia sen en soisi loppuvan näin pahasti kesken.
-Teemu-

Avatar
Muutoksen tuoja
Viestit: 480
Liittynyt: Ke 26.10.2005 15:22
Paikkakunta: kangasala

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Muutoksen tuoja »

Pakko myöntää että itsekkin kerran viikossa käyn täälä katsomassa ihan vain siltä varalta että tarina olisi jostain syystä saanut jatkoa, niin julmasti kesken :(
http://taikamiekansaattue.blogspot.fi/
Epämääräisiä kirjoituksia harrastuksista epämääräisiltä miehiltä. Click it, Cliiiiiiiiik it

Terror1
Viestit: 29
Liittynyt: La 12.01.2008 22:57
Paikkakunta: Rovaniemi

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Terror1 »

No veitte jo sanat suustani, mutta ehkä tätä ei enään kannata nostaa, luo oikeastaan vain turhaa toivoa että tarina olisi jatkunut.
TK pataljoona
12/43
Maaleissa 0

Avatar
Karl Van Dieter
Viestit: 342
Liittynyt: Su 15.01.2006 18:45
Paikkakunta: Lappeenranta

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Karl Van Dieter »

Joo, jatkoa olisi tulossa tulevaisuudessa, on vaan ollut paljon kaikenlaista hommaa, niin on jäänyt, mutta tarina tulee jatkumaan heti kun aikaa sen kirjoittamiselle löytyy.

P.S: Kiitokset kommenteista.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis

Avatar
Möllyskä
Viestit: 90
Liittynyt: Su 28.09.2008 20:29
Paikkakunta: Jämsä

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Möllyskä »

Karl Van Dieter kirjoitti:Joo, jatkoa olisi tulossa tulevaisuudessa, on vaan ollut paljon kaikenlaista hommaa, niin on jäänyt, mutta tarina tulee jatkumaan heti kun aikaa sen kirjoittamiselle löytyy.

P.S: Kiitokset kommenteista.
JES! Vihdoinkin tulee jatkoa! Mutta olisiko Karl Van Dieterillä itsellään tiedossa tarkempaa tietoa siitä milloin tämä jatkuisi, sillä tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa! Törkeän hyvää tekstiä, ei voi muuta kuin kehua!
Dr. Icchan » Ma 29.10.2012 18:22

Norjassa karhutrio oli murtautunu mökkiin, syöny safkat, juonu kaljat, repiny kalusteet hajalle ja paskonu sänkyyn. Joten ei ne aina pasko metsään

Manualintelligence
Viestit: 29
Liittynyt: Su 10.05.2009 16:58

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Manualintelligence »

Pää on hartioissa kii? :<
2009 - pelit.
Blood Angels - W (6) - D (1) - L (9)
Steel Legion - W (8) - D (0) - L (6)

Sikari-Saku
Viestit: 105
Liittynyt: Pe 08.06.2007 14:07
Paikkakunta: Oulu/Tornio

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Sikari-Saku »

Sikari-Saku kirjoitti:Itse olen menettänyt jo toivon jatkon ilmestymisestä... : (
Karl Van Dieter kirjoitti:Joo, jatkoa olisi tulossa tulevaisuudessa, on vaan ollut paljon kaikenlaista hommaa, niin on jäänyt, mutta tarina tulee jatkumaan heti kun aikaa sen kirjoittamiselle löytyy.
Nyt syttyi taas toivon kipinä, toivottavasti ei turhaan...
"I'm running outta places to put holes in ya."
-Sniper

You don't have to rely on other people if you never miss.

Avatar
Karl Van Dieter
Viestit: 342
Liittynyt: Su 15.01.2006 18:45
Paikkakunta: Lappeenranta

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Karl Van Dieter »

Laitan tässä lähiviikkoina lopun tarinan eetteriin, mutta luon uuden ketjun, kun tää alkaa olla jo aikas vanha, koettakaa pysyä perässä.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis

No good names left
Viestit: 10
Liittynyt: Ke 07.04.2010 20:30
Paikkakunta: Iisalmi

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja No good names left »

Voisiko joku kertoa mikä on sen uuden ketjun nimi, kun itse ei meinaa löytää.
"All things must wither and die. Let root rot and bower
blight, to feed the pestilence of abandoned hope."

-What did the little boy with no arms or legs get for xmas?
-Cancer.

Sikari-Saku
Viestit: 105
Liittynyt: Pe 08.06.2007 14:07
Paikkakunta: Oulu/Tornio

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Sikari-Saku »

Ei sitä ilmeisesti ole, eli turhia lupauksia jälleen : /
"I'm running outta places to put holes in ya."
-Sniper

You don't have to rely on other people if you never miss.

1Joju
Viestit: 51
Liittynyt: To 22.01.2009 19:42
Paikkakunta: Oulu

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja 1Joju »

Onko tähän tulossa jatkoa vai oliko tämä nyt tässä. Toivottavasti jatkuu, sillä tarina on ollut ihan mahtava.

Sikari-Saku
Viestit: 105
Liittynyt: Pe 08.06.2007 14:07
Paikkakunta: Oulu/Tornio

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Sikari-Saku »

1Joju kirjoitti:Onko tähän tulossa jatkoa vai oliko tämä nyt tässä. Toivottavasti jatkuu, sillä tarina on ollut ihan mahtava.
Vähän synkältä näyttää jatkon suhteen, valitettavasti. Mutta toivossa on hyvä elää!
"I'm running outta places to put holes in ya."
-Sniper

You don't have to rely on other people if you never miss.

Avatar
Karl Van Dieter
Viestit: 342
Liittynyt: Su 15.01.2006 18:45
Paikkakunta: Lappeenranta

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Karl Van Dieter »

Pitkällinen odotuksenne on nyt päättynyt, olen pahoillani, että jatkoa on jouduttu odottamaan näin kauan, mutta matkassa oli synkkiä mutkia, jotka viivästyttivät ja veivät motivaatiotakin pois kirjoittamisesta. Menetin käsikirjoituksen, joka oli jo melkein valmis, ja sellainen takaisku on paha kenelle tahansa, joka on nähnyt paljon vaivaa ja aikaa punoa tarinaa kasaan. Kun pitkästä aikaa masennukseltani kykenin lukemaan, mitä olin kirjoittanut aikaisemmin, ja vaikka tiedän, että tekstissä on paljon asiavirheitä ja valitettavia typoja, jotka ärsyttivät puhumattakaan huonoista lauserakenteista, joita paikkapaikoin pelästyin tosissani, päätin lopulta kuitenkin tehdä tarinan loppuun, ja aloin työstämään uutta versiota käsikirjoituksesta, joka ei valitettavasti vieläkään ole aivan valmis.

Asiavirheistä haluan sanoa sen verran, että kesti melko kauan ennen kuin löysin WFRP:n ihmeellisen maailman, josta löysin paljon sellaista, mitä ei löytynyt WFB:n puolelta, ainakaan tarpeeksi tyhjentävästi.

Mutta tässä tätä nyt on taas, olkaa hyvät.

3. Luku

Keisarikunta, Altdorf, Totuuden Tien päämaja, Keisarillinen vuosi 2336

Maaginen koura puristui Wilhelmin ympärille, mutta sen voima ei ollut riittävä vahingoittamaan vampyyria. Wilhelm kirosi typeryyttään, ja huomasi nyt parvella loitsuavan velhon. Wilhelm yritti taistella maagista ammusta vastaan, mutta hänen iskunsa eivät voineet tuhota puhtaasta maagisesta energiasta materialisoitunutta vastustajaa. Lopulta koura hälveni, ja velho ampui uuden ammuksen, jonka Wilhelm onnistui vaivoin väistämään. Hän kuuli velhon kiroavan huonoa onneaan vampyyrin suhteen, ja alkoi laulamaan uutta loitsua, jolla kukistaa vampyyri.
Wilhelm alkoi ymmärtää olevansa tekemisissä joidenkin muiden kuin noita-metsästäjien kanssa, sillä hän tiesi, etteivät nämä koskaan hyväksyisi magian käyttöä, eivätkä varsinkaan nekromantiaan perehtyneen velhon käyttämänä. Tämän Wilhelm oli päätellyt velhon luisevasta olemuksesta, sekä mustasta kaavusta, jota mies päällään kantoi. Kaavun rintaan oli kuvioitu tyylitelty pääkallo. Hänellä ei ollut enää huonoa omatuntoa siitä, että joutui taistelemaan ihmisiä vastaan, joita hän oli tähän asti yrittänyt pelastaa. Hän ei uskonut tämän ritarikunnan olevan lojaali keisarille, tälle Magnukselle, eikä varsinkaan kuultuaan hankkeesta, jota heidän hullu suurmestarinsa ajoi eteenpäin. Hän ei uskonut keisarin hyväksyvän tällaisia ajatuksia ihmiskunnan ”parantamisesta”. Samalla hän myös huomasi, että tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämänsä aikana koskaan, kun Keisarikuntaa todellakin hallitsi yksi keisari. Tämä oli ehkä yksi vampirismin hyvistä puolista; pystyi näkemään kaukaiseen tulevaisuuteen ja elää siellä yhtenä osana maailmaa. Tässä tapauksessa hän oli ylpeä saadessaan todistaa, että ihminen oli kykenevä valitsemaan oikean tien, ja että Keisarikunta, huolimatta hänen aikansa hajanaisuudesta ja keskinäisistä riidoista oli pystytty yhdistämään yhden lipun alle; keisarin lipun alle.
Wilhelm saattoi jo nyt nähdä, kuinka velho oli aloittanut uuden loitsun laulamisen. Samaan aikaan keihäsmiehet olivat aloittaneet lähestymisensä tiiviinä rivistönä häntä kohti keihäät valmiina iskuun. Wilhelmin kokemukset velhoista olivat rajalliset, mutta sen perusteella, mitä hän oli tänään kokenut hän päätti olla kääntämättä selkäänsä luisevalle miehelle. Toisaalta, hän ajatteli, uskaltaisiko velho käyttää voimiaan, jos suurmestarin miehiä olisi vaarassa tuhoutua loitsun mukana? Wilhelmin punnitessa vaihtoehtojaan olivat myös hilparimiehet aloittaneet lähestymisensä. Wilhelm päätti koettaa onneaan lähestyvien osastojen kanssa. Velhon hän hoitelisi myöhemmin.
Wilhelm lähestyi suurta miekkaa kevyesti heilutellen lähestyviä osastoja ja huusi heille uhmakkaasti: ”Jos päästätte minut ohitsenne, lupaan olla satuttamatta teistä ketään. Estäkää minua ja kohtaatte kuolemanne, kerettiläiset!” Osa lähestyvistä rivistöistä, etenkin hilparimiesten rivistöistä näytti epäröivältä, sillä olihan heille ennennäkemätöntä, että yksi mies uskalsi puhua moisia tyhmänrohkeita sanoja niin ilmeisen ylivoiman edessä, mutta silti, kyseessä ei ollut tavallinen mies, vaan jotakin sellaista, mitä ei pitänyt olla olemassa. Vampyyri, kuollut, mutta silti elävä, se oli heidän edessään valmiina myymään epäpyhän elämänsä kalliisti vapaudestaan. Silti kukaan sotilaista ei voinut nähdä pelkoa tämän olennon kasvoilla, ainoastaan vihaa, joka odotti purkautumistaan.
Wilhelm luki usean sotilaan kasvoilta pelon merkit ja epävarmuuden. Ilman ryhmän kersanttia hän olisi odottanut miesten lopettavan etenemisensä ja päästävän hänet läpi, mutta kersantti ei näyttänyt pelkoa, hän näytti lukuisten taisteluiden karaisemalta veteraanilta, joka oli hyvinkin saattanut tavata hänenlaisiaan olentoja aikaisemminkin ja mahdollisesti onnistunut jopa voittamaan osastonsa avustuksella ja omilla johtajan taidoillaan. Wilhelm saattoi nähdä, kuinka kysyvät silmäparit yrittivät etsiä kersantin joukosta saadakseen varmuuden siitä, mitä heidän pitäisi tehdä, tai toivoen löytävänsä merkin miehen rohkeudesta, jonka toivoivat tarttuvan itseensäkin.
Kersantti jatkoi peräänantamattomasti etenemistään ja käski miehiään pysymään lujana. Niin epävarmuus ja pelkokin osittain katosivat hilparimiesten kasvoilta ja yhtenäinen, päättäväinen eteneminen saattoi jatkua.
Wilhelm oli nyt tehnyt kaikkensa välttääkseen taistelun, mutta koska nämä typerykset eivät ymmärtäneet omaa parastaan ja parasta, jota hän heille yritti tarjota, olisi hänen annettava heille tuskallinen opetus, josta monet lähestyvistä miehistä eivät koskaan saisi enää kokeilla käytännössä, sillä he tulisivat varmasti kuolemaan.
Wilhelm ei jäänyt odottamaan paikoilleen yksikön etenemistä, vaan hyökkäsi kohtaamaan heidät. Ensimmäinen isku leikkasi yhden hilparimiehen kahtia päästä jalkoväleihin saakka. Isku osui oikealle puolelle kaulan tyveen ja pirstoi solisluun. Miehen panssari oli kuin pehmeää villaa iskun voiman edessä, ja Wilhelm saattoi käsissään tuntea kuinka terä leikkasi kylkiluut yksi toisensa jälkeen, kunnes vastassa oli enää pelkkää pehmeää kudosta aina lantioluuhun saakka, joka sekin murskaantui iskun voiman alla. Kahtia menneen miehen veriset puolikkaat olivat vasta kaatumassa maahan, vatsalaukku juuri tavoittanut maiskahtavan äänen säestämänä maankamaran, kun Wilhelm oli lähettänyt toisen iskun liikkeelle kohti kersanttia. Isku oli kuin suoraa jatkoa edelliselle iskulle ja katkaisi kersantin toisen jalan polven kohdalta kaataen tämän maahan. Wilhelm loikkasi yhä syvemmälle rivistöihin yli hilparimiesten, jotka valmistautuivat ottamaan kaatuneiden paikat eturivissä ja mennessään hän käytti jalkojaan hyväksi potkaisten osaa sotilaista voimakkailla potkuilla joko aseisiin tai päähän tai mihin nyt jalka sattuikin osumaan. Tämä sai aikaan sen, että muodostelman sisälle muodostui aukio, jolle hän saattoi laskeutua.
Maahan päästyään hän käytti hyväkseen suuren miekkansa ulottuvuutta. Miekka oli aikuisen miehen mittainen ja sen ulottuvuus oli pitkä ja tappava. Tavallinen mies ei olisi pystynyt käyttämään niin suurta asetta niin pienessä tilassa kovinkaan tehokkaasti, sillä miekka itsessään oli jo raskas nostaa, ja sen lisäksi tiukasti ympärille pakkautuneiden sotilaiden massa olisi ollut liikaa tavalliselle miehelle, mutta Wilhelmille nämä seikat eivät merkinneet paljoakaan. Hänestä tuli tappava tornado sotilaiden keskellä, kuin itse Kaaoksen portti olisi yhtäkkiä ilmestynyt keskelle etenevän muodostelman keskustaa nielaisten kaiken, mikä oli tuhoavan aseen ulottuvilla. Wilhelmin iskut olivat nopeita ja voimakkaita ja muodostelman oli pakko hajota, jotta edes osa hilparimiehistä olisi voinut selvitä elossa taistelun yllättävästä ja heille odottamattomasta käänteestä.
Moni hilparimies kuoli tai vammautui vakavasti aseen leikatessa irti milloin käden, milloin jalan, milloin pään ja milloin torson. Veri ja suolet velloivat lattialla ja liukastivat sitä, silti Wilhelm pystyi pitämään tasapainonsa. Hetkessä ilma täyttyi haavoittuneiden miesten tuskaisista huudoista ja kuolinkorahduksista.
”Hyökätkää, hyökätkää!” kuului Freued von Zwartzheimin komento, mutta hilparimiehistä kukaan ei tehnyt enää elettäkään toteuttaakseen komennon. Sen sijaan jäljelle jääneet hilparimiehet pakenivat paniikissa tuhoa kylvävän vampyyrin tappavan aseen edestä.
Verestä märkä vampyyri oli pelottava näky kohdata suuren miekkansa kanssa jota Wilhelm heilutteli haastavasti ja kuin se olisi ollut tavalinen pitkämiekka. Miekkamiehet olivat alkaneet lähestymisensä, mutta he eivät lähestyneet falangina, vaan olivat omaksuneet irtomuodostelman. Keihäsmiehet lopettivat etenemisensä, ja jäivät odottamaan, kuinka miekkamiehet pärjäisivät taistelussa. Keidän kersanttinsa toivoi saavansa tilaisuuden viedä haavoittuneet suojaan taistelulta. Kaikki sotilaat hyökkäsivät päin yhtä aikaa aikomuksenaan olla ottamatta riskejä, ja antaa ylivoiman puhua puolestaan. Tässä vaiheessa kaikki jalot aatteet rehdistä taistelusta olivat unohdetut, ja hyökkäävien sotilaiden ainoa tavoite oli leikata vampyyri maahan ja paloitella tämä.
Wilhelm oivalsi miekkamiesten taktiikan, jota hän ei alkuunkaan pitänyt huonona. Hän oli jo todistanut olevansa vähintään kahdenkymmenen miehen veroinen vastustaja yksinäänkin. Hän valmistautui ottamaan hyökkäyksen vastaan, muttei suinkaan suoraan edestä, vaan sieltä, mikä oli hänelle sopivaa.
Hän tiesi hallitsevansa taistelua, vaikka olikin alakynnessä. Hänellä oli puolellaan muinaisia voimia, jotka antoivat hänelle kestävyyttä, mutta myös nopeutta ja voimaa, jollaisesta tavallinen kuolevainen saattoi vain uneksia.
Hän tavallaan ymmärsi Freuedin halun parantaa ihmistä, ja jos siihen olisi jokin keino, muu kuin vampirismi, hän olisi voinut hyväksyä sen, mutta vampirismissa ei ollut mitään jaloa, eikä sitä kautta voinut saada täytettyä tätä unelmaa, joka noita-metsästäjällä oli. Se saattoi luoda ainoastaan hirviöitä, joita kukaan ei voinut kunnolla hallita, ellei sitten ollut itsekin vampyyri, ja mahtavampi kuin ne, joita yritti hallita. Saattoihan olla, että Freued oli vilpitön päämäärässään, ehkä hän uskoi todella tekevänsä Sigmarin työtä, mutta hän oli astunut harhaan polulta, jonka Sigmar oli asettanut ihmiselle niin kauan sitten. Wilhelm näin ollen tunsi jälleen entisen jumalansa puhuvan ihmisille hänen kauttaan, tavalla joka kylläkin oli hyvin epätavallinen, mutta ehkä kuitenkin välttämätön, jotta typeryyteen vajonneet kerettiläiset, joiksi Wilhelm oli heitä kutsunut, voisivat jälleen löytää oikean tien.
Wilhelm tajusi, kuinka naurettavalta ajatus kuulosti: hänenlaisensa hirviö täyttämässä Sigmarin tahtoa estää toisten hänenkaltaistensa hirviöiden syntymisen. Maailma ei todellakaan ollut niin mustavalkoinen, kuten hän oli joskus uskonut sen olevan.
Miekkamiehet olivat jo tavoittamassa hänet, heidän kersanttinsa karjui kannustushuutoja. ”Sigmaaar!” tämä huusi ja huitaisi miekallaan yrittäen osua vampyyriin. Muut sotilaat yhtyivät hänen sotahuutoonsa ja iskivät myös miekoillaan kohti vampyyria. Yksi sotilas oli heittänyt kilpensä pois loikkasi kohti Wihelmiä ilmeisesti aikomuksenaan kaataa hänet maahan painollaan.
Yksikään isku ei osunut maaliinsa, myös ilmaan loikannut mies putosi tyhjän päälle ja kaatui rähmälleen maahan. Wilhelm ei enää seisonut siinä, missä oli hetki sitten seisonut. Kersantti oli hämillään, samoin kuin kaikki sotilaat, ja he ihmettelivät, mihin vampyyri oli kadonnut. Sitten heidän takaansa alkoi kuulua taistelun ääniä, kun osa miekkamiehistä oli joutunut taisteluun vampyyrin kanssa.
Wilhelm teki nyt täsmällisiä iskuja onnistuen näinkin tappamaan tai vakavasti vahingoittamaan sotilaita. Lisää miekkamiehiä tuli mukaan taisteluun ja ylivoima oli liikaa jopa Wilhelmille. Vaikka hänen aseensa kylvi kuolemaa jokaisella iskulla kuin viljelijä saattaisi niittää satoaan, olivat sotilaat peräänantamattomia. He onnistuivat kaatamaan vampyyrin, sillä taistelun edetessä hän oli perääntynyt kohti silpomiaan hilparimiehiä, ja kompastui yhteen irtileikattuun torsoon.
Hän oli kuin jättiläinen, jonka pienemmät olennot saarsivat heti kun hän oli kaatunut maahan. Iskut, jotka satelivat hänen kasvoihinsa, eivät vieneet häneltä tajua, kuten hän olisi olettanut käyvän. Wilhelm iski takaisin voimiensa takaa.
Miehistä koostunut ihmiskasa vampyyrin päällä liikahti yhden kerran, sitten toisen kerran, tällä kertaa lennättäen monia miekkamiehiä jopa parin metrin korkeuteen. Lopulta kaikki vampyyrissa kiinni olleet miehet lensivät kuka minnekkin ja Freuedin suureksi pettymykseksi vampyyri nousi ketterästi jaloilleen pidellen yhä suurta miekkaa kädessään. Hän löi miekalla ympärilleen nopeasti niin, että vampyyrin ympärille syntyi kehä, johon koskeminen merkitsi kuolemaa tai vähintäänkin vakavaa vammautumista. Silti miekkamiehet hyökkäsivat päin vampyyria yrittäen torjua tappavaa miekkaa kilvillään ja omilla miekoillaan. Tulokset olivat melko laihat. Kilvet särkyivät miekan ja vampyyrin voimien alla ja miekat lensivät miesten käsistä sormien mennessä tunnottomiksi iskun voimasta, joka miekkaan osui. Tämä siis niissä tapauksissa, joissa miekkamies oli niin onnekas, että saattoi säilyttää kätensä. Niin ei käynyt kaikkien kohdalla, sillä Wilhelmin iskut olivat nyt summittaisia ja keskittyivät vain pitämään hyökkääjät loitolla itsestään. Hän ei välittänyt siitä tappoiko isku, vai haavoittiko vain, hänelle tärkeintä oli antaa vaikutus, ettei mikään voinut pysäyttää häntä.
Silloinkin kun miekka osui heikoimmillaan johonkin sotilaista, se ei tappanut, eikä lävistänyt panssaria, mutta varmasti jätti merkin kohtaan, mihin isku oli osunut. Keneen tällainen ”töytäisy” osui, lensi noin metrin verran ilmassa ennen kuin osui maahan keuhkot ilmasta tyhjentyneinä.

Freued oli alkanut kyllästyä näkemäänsä teurastukseen, jota ei olisi uskonut todeksi edes pahimmissa painajaisissaan. Hän oli kohdannut ennenkin vampyyreja, ja jopa henkilökohtaisesti tappanut niistä joitakin, mutta mitään tämän kaltaista hän ei ollut koskaan ennen todistanut. Osa hänen itsensä tappamista vampyyreista olivat olleet hereillä ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, jos vampyyrista nyt moista voidaan sanoa. Nämä olivat olleet hyvin vahvoja vastustajia kohdata, mutta sotilaidensa tai toisen noita-metsästäjän avulla ylivoima oli lopulta osottautunut niille kohtalokkaaksi.
Tämä vampyyri ensinnäkin käytti suurmiekoille ominaista asetta, joka oli heille itselleenkin vaikea ase käyttää, ja jonka hallitsemiseksi tarvittiin vuosien koulutus. Missään nimessä yksikään suurmiekka ei olisi pystynyt käsittelemään miehen mittaista miekkaa tuolla tavalla. Siitä todisteena oli hilparimiesten jäännökset ja pahasti huvennut miekkamiesosasto. Vampyyri oli joutunut miekkamiesten taltuttamaksi, ja suuri kasa miehiä oli vampyyrin päällä, varmasti joku miekka oli onnistunut vahingoittamaan vampyyria. Mutta sitten oli tapahtunut uskomaton: noin kahdenkymmenen miehen ihmiskasa oli suorastaan lentänyt pois vampyyrin päältä kuin voima, joka piti kaiken maassa, olisi yhtäkkiä lakannut olemasta vampyyrin ympärillä. Miehiä lenteli sinne tänne kuin he olisivat yhtäkkiä saaneet siivet.
Pahinta oli se, että vampyyri näytti yhtä valmiilta taisteluun kuin se ei olisi vielä ollut alkanutkaan. Minkäänlaisia väsymyksen merkkejä olennossa ei ollut. Vampyyri oli yltä päältä veressä, hänen varastamansa uniformu oli repeytynyt useista kohdista, mutta silti oli vaikea sanoa, oliko vampyyri haavoittunut. Päätellen siitä, kuinka tehokkaasti se oli alkanut jälleen käyttää suurmiekkaa, Freued vakavasti epäili haavoittumista. Ase oli muodostanut vampyyrin ympärille tilan, jonka sisällä mikään vampyyria itseään lukuunottamatta ei voinut selvitä hengissä.
Hän tiesi, ettei vampyyri kuolisi niistä osumista, jotka tappaisivat tavallisen ihmisen, mutta tällaista raivon purkausta, johon kuitenkin sekoittui harkittua toimintaa hän ei koskaan ollut nähnyt minkään muun olennon suorittavan.
Joskus kauan sitten hän oli kohdannut Nulnissa soturilahkon, joka palvoi Kaaoksen yhtä pelottavimmista ilmestyksistä, Verijumala Khornea, ja sai itse henkilökohtaisesti todistaa näiden raivoisaa taistelutapaansa, joka koostui taisteluhimosta, ja kiihkoisasta fanaattisuudesta Pimeän jumalansa heille näyttämää tietä kohtaan, jota pitkin he olivat päättäneet kulkea. Lahko oli ollut kieroutunut muunnelma Sigmarin lahkosta, joka perustui rohkeuteen, ja jalouteen puolustaa heikompia ja etenkin suojella Sigmarin maata. Khornen lahkon soturit halusivat vain vuodattaa mahdollisimman paljon verta ja kerätä ihmisten kalloja jumalalleen, vaikkakaan näille ei tuntunut kelpaavan kenen tahansa veri tai kallot. Freuedin ymmärryksen mukaan jokainen pisara verta ja jokainen kallo tuli ansaita taistelussa, mutta silti se tuntui kieroutuneelta jalouden ja urheuden osoitukselta Sigmarin opetuksiin nähden. Soturit haastoivat kenet vain taisteluun kanssaan, joka osasi käyttää asetta. Se tuntui olevan ainoa ehto heille.
Mutta edes Khornen lahkon soturien verityöt eivät vetäneet vertoja sille, mitä hän oli tänään todistanut. Hän toivoi sydämestään, että tuo vampyyri ei koskaan kohtaisi tuota soturilahkoa, sillä ollessaan heidän riveissään lahko olisi voittamaton. Hän tosin epäili, että vampyyrit voisivat olla kiinnostuneita Neljän Pimeän Voiman palvomisesta, mutta toisaalta, tämä maailma oli sellainen, jossa sekin saattoi olla mahdollista.
Ylhäällä parvella Freued näki Mannfredin, joka oli juuri saanut loitsunsa valmiiksi, niin Freued ainakin uskoi, koska velho katsoi häneen kuin hyväksyvää merkkiä odottaen. Freued tiesi, että loitsu saattoi olla tappava ja kohtalokas jopa hänen omille sotilailleen, mutta toisaalta, vampyyrin jatkaessa tasaista suoritustaan tappaa hänen miehensä yksi kerrallaan hänelle jäi vain vähän vaihtoehtoja. Missään nimessä hän ei aikonut antaa käskyä lopettaa taistelu ja antaa vampyyrin mennä. Se ei ollut vaihtoehto hänelle, eikä tälle ritarikunnalle.
Syvään huokaisten, toivoen nyt sydämensä pohjasta, että loitsu onnistuisi kukistamaan vampyyrin, hän nyökkäsi velholle tietäen, että oli tullut samalla tuominneeksi osan miehistään mahdollisesti kuolemaan, mutta hän ei voinut antaa vetäytymiskomentoa miekkamiehille herättämättä samalla vampyyrin epäilyt.
Hän nyökkäsi uudelleen velholle, nyt painokkaammin, sillä tämä ei ollut tehnyt mitään, ei ainakaan mitään sellaista, minkä hän olisi voinut omin silmin havaita. Freued uskoi, ettei velho ollut huomannut hänen vaivihkaista nyökkäystään. Sitten hän oivalsi syyn, miksi velho ei ollut tehnyt mitään: vampyyri oli kadonnut!

Wilhelm oli onnistunut pitämään miekkamiehet melko hyvin loitolla itsestään lukuunottamatta muutamaa rohkeaa miestä, jotka olivat uskaltautuneet hänen aseensa ulottuville ja jopa onnistuneet pysäyttämään sen kulun kilvillään tai vähintäänkin ohjaamaan iskun sivuun itsestään. He olivat onnistuneet kestämään Wilhelmin tahdissa riittävän kauan saadakseen lyöntejä Wilhelmin puolustuksen läpi ja haavoittivat häntä. Haavat eivät olleet hänelle vakavia, vaikka ne olisivat tavalliselle miehelle olleet kuolettavia. Osa niistä oli jo alkanut parantua ja umpeutua.
Wilhelm oli silmänurkastaan onnistunut näkemään vilauksen Freuedista joka tähyili parvelle. Samassa Wilhelm huomasi velhon loitsuamisen loppuneen. Wilhelm oli melko varma, että loitsu oli valmis käytettäväksi häntä vastaan, mutta juuri nyt hänen ympärillään parveili lukuisia miekkamiehiä. Wilhelm ei ollut varma, uskaltaisiko velho käyttää loitsuaan häntä vastaan jos vaarassa oli kuolla omia sotilaita, mutta päätellen Freuedin päättäväisestä ilmeestä, joka ei osoittanut katumusta kaatuneiden sotilaiden puolesta, tai edes myötätuntoa, hän päätteli että mikään hinta ei olisi miehelle liian korkea maksettavaksi, jos lopputuloksena oli hänen kuolemansa. Samassa Wilhelm teki päätöksensä jättäytyä tästä silmittömästä teurastuksesta, josta ei ollut hänen kannaltaan enää mitään hyötyä.
Wilhelm käytti nopeuttaan hyväksi ja jätti jäljelle jääneet miekkamiehet omineen. Samassa vihertävä sumu ympäröi miekkamiehiä. Se oli velhon aikaansaannosta ja se kietoutui tiukasti miesten ympärille ja Wilhelm saattoi nähdä, kuinka muutamat heistä alkoivat heikentyä. He alkoivat ikääntyä silmissä, heidän sileät kasvonsa alkoivat rypistyä, silmien ympärille kasvoi voimakkaita uurteita, jotka muuttuivat rypyiksi, heidän ihonsa oheni silmissä muuttuen paperiseksi, ja pian he alkoivat kyyristyä, kuin jokin raskas paino oltaisiin asetettu heidän harteilleen. Miekat ja kilvet, joita miehet olivat kantaneet putosivat kalahtaen heidän vapisevista käsistään. Miesten värikkäät hiukset, osalla tummat, osalla vaaleammat, osalla jokseenkin punertavat, menettivät värinsä, ja vaalenivat muutamissa hetkissä hopeisiksi, kuin vanhuksilla ikään. Hiuksia irtosi heidän päistään ja heidän kasvojensa piirteet alkoivat muuttua yhä luisevammiksi, ja heidän jalkansa kävivät heikoiksi pakottaen heidät kaatumaan maahan.
He kuolivat pian kaatumisensa jälkeen korkean iän murtamina, mutta prosessi ei loppunut vielä siihen, sillä he alkoivat mätänemään silmissä ja ilman täytti mädän makea ja multainen löyhkä. Lopulta kuolleista ei ollut jäljellä kuin vanhoilta ja haurailta näyttävät luurangot, jotka olisivat voineet olla paikoillaan viimeiset tuhat vuotta.
Wilhelm oli saapunut oviaukolle, joka sijaitsi parven alapuolella. Se vei sisään kartanon uumeniin. Niiden muutamien lyhyiden hetkien aikana, jotka häneltä vei päästä ovelle, hän oli nähnyt miesten kammottavan kuoleman.
Wilhelm huomasi, kuinka Freued ja jäljelle jääneet miekkamiehet olivat myös alkaneet ihmetellä, minne hän oli kadonnut. Wilhelm huomasi nyt kahden muun noita-metsästäjän yrittävän koota jäljelle jääneitä hilparimiehiä ympärilleen taistelua varten. Toinen noita-metsästäjistä huomasi Wilhelmin oviaukossa ja yhdessä hilparimiesten kanssa hän aloitti lähestymisen häntä kohti varoen, kuin peläten hänen päättävän kadota oviaukosta kartanon uumeniin.
Freuedin ympärillä olleet ritarit odottivat vielä rauhallisina hänen merkkiään, koska edetä. Wilhelm saattoi nähdä, ettei hänen aikaansaamansa tuho ollut näyttänyt tekevän heihin suurtakaan vaikutusta, tai jos oli, niin he kätkivät sen hyvin.
Odotettu merkki tulikin, ja Freuedin johdolla myös ritarit aloittivat varovaisen etenemisen kohti Wilhelmiä. Toinen noita-metsästäjä oli koonnut jäljelle jääneet miekkamiehet ympärilleen ja myös nämä olivat alkaneet lähestymisensä.
Hetken Wilhelm jopa harkitsi pakenemista oviaukosta, ja pakenevansa jostakin kartanon ikkunasta, mutta jokin tuntui pidättelevän häntä. Se oli ajatus siitä, että Freued von Zwartzheim saattaisi tulla hänen peräänsä myöhemmin tai etsiä toisen vampyyrin, jonka avulla voisi toteuttaa kauhean muutoksensa.
Haavoittuneiden surkea valitus kantautui selvästi Wilhelmin korviin, ja se näytti myös selvästi lannistavan lähestyviä hyökkääjiä, varsinkin rivisotilaita.
”Keihäät! Kerätkää haavoittuneet ja katsokaa, että heidät viedään sairastuvalle pikimmiten!” Wilhelm kuuli Freuedin käskevän. Pieni ryhmä keihäsmiehiä ryhtyi auttamaan haavoittuneita. Osa näistä oli jo ehtinyt kuolla verenhukkaan sen vuotaessa katkastuista raajoista. Ne jotka vielä olivat elossa kuljetettiin nopeasti pois eteishallista. Wilhelm ymmärsi tämän olleen vaikea päätös noita-metsästäjäkapteenille, sillä hän olisi tarvinnut keihäsmiehiä taistelussa, mutta toisaalta nähdessään kuinka haavoittuneet jätettiin kentälle hoitamattomina oman onnensa nojaan kuolemaan hitaasti, hänen sotilaansa menettivät taistelutahtonsa, jota he nyt jos koskaan tarvitsivat.
Miesten mieliala näytti kohoavan silmissä kun haavoittuneita poistettiin veriseltä näyttämöltä. Wilhelm tunsi kumman vähän myötätuntoa näitä ihmisiä kohtaan. Hän oli antanut heille mahdollisuuden perääntyä taistelusta, mutta siihen ei oltu tartuttu. Entä sitten nyt?
”Olet nähnyt, mihin olen kykenevä. Näen pelon miestesi silmissä. He toivovat tämän loppuvan yhtä paljon kuin minäkin. Siksi tarjoan helppoa ratkaisua meille molemmille. Kohtaa minut taistelussa, ja yritä voittaa minut. Mikäli onnistut, suostun vangiksesi, ellet halua tappaa minua, ja voit tehdä kokeesi ja todeta itse, kuinka väärässä olet ollut oletustesi suhteen. Mitä vastaat, Freued?”
Sanat näyttivät yllttävän miehen täysin, ja hetken hän oli täysin poissa tasapainosta. Ilmeisesti Wilhelm oli sanonut jotakin sellaista, mitä mies ei todellakaan ollut odottanut kuulevansa joltakin hänenlaiseltaan olennolta. Wilhelmin siirto oli harkittu ja hän käytti sen hyvään kohtaan. Miesten moraali oli laskenut huomattavasti, ja heidän joukkonsa oli huvennut hälyyttävästi. Wilhelm ei tahtonut tappaa enempää miehiä tässä taistelussa, mutta hänen oli silti tehtävä vielä selvää Freued von Zwartzheimista ennen kuin pakenisi täältä. Hän oli asettanut hyvän syötin noita-metsästäjälle asettaessaan itsensä palkinnoksi.
Freued kuitenkin keräsi itsensä nopeasti kasaan, ja vaikutti pohtivan vampyyrin ehdotusta.

Freued uskoi tietävänsä vampyyrin käyttäneen tuon valttikortin vain koska tämän täytyi kärsiä saamistaan vaurioista menneessä taistelussa. Hän kirosi Mannfredin, joka oli epäonnistunut tappamaan vampyyria loitsullaan. Sillä nyt hän oli hankalassa tilanteessa; ollessaan suurmestari ritareille ja noita-metsästäjien kapteeni oli hänen asemassaan olevalle ominaista vastata tällaiseen haasteeseen, ja yrittää taistella parhaansa mukaan voittaakseen tai kuolla yrityksessä ja siten saavuttaa marttyyrin asema. Ja nyt enemmän kuin koskaan, hänen kuolemansa olisi marttyyrikuolema, koska vampyyri ainakin antoi ymmärtää jättävänsä loput sotilaat rauhaan. Vastaamalla haasteeseen hän olisi pelastava miestensä hengen, vaikka se merkitsisi hänen oman henkensä menoa. Se olikin tässä ongelma; hänen oma henkensä. Jos hän olisi varma, että voisi voittaa vampyyrin, hän voisi ottaa haasteen mielellään vastaan, mutta valitettavasti hänen näkemänsä tuho, jota vampyyri oli kylvänyt aikaisemmin ei puhunut hänen voittonsa puolesta. Toisaalta, jos hän kieltäytyisi haasteesta, hän olisi huono esimerkki muille hänen sotilailleen, ja osoittaisi näin mieluummin uhraavansa heidän henkensä vampyyrille omansa sijaan. Hän tekisikin sen, jos voisi selviytyä siitä jotenkin niin, että säilyttäisi kasvonsa miestensä silmien edessä.
Hän tiesi varmasti kuolevansa jos ottaisi haasteen vastaan, kuten hänen kuuluisi kunniansa säilyttämiseksi tehdä. Toisaalta, hänen olisi selvittävä hengissä koitoksesta keinolla millä hyvänsä ja se antoikin hänelle idean. Hän kertoi sen ritareiden preseptorille, joka sanoi olevansa mukana siinä. Se oli helpotus Freuedille, hän tiesi nyt, että hän saattaisi selvitä tästä koetuksesta.
”Hyvä on, Wilhelm. Otan haasteesi vastaan. Olen tappanut lukuisia kaltaisiasi ennenkin, etkä sinä tule olemaan poikkeus tässä. Sigmar ohjaa kättäni ja sotavasaraani.” Preseptori ojensi hänelle sotavasaran, jossa oli hopeoitu pää.

Wilhelm valmistautui kohtaamaan noita-metsästäjäkapteenin. Hän luotti omiin kykyihinsä voittaa tämä taistelussa, vaikka tiesikin noita-metsästäjillä olevan kaikenlaisia aseita, jotka olivat erikoistuneet demonien tuhoamiseen. Tällä lahkolla, Totuuden Tiellä oli keinot hänenlaistensa voittamiseksi. Silti hän ei ollut huolissaan.
Wilhelm uskoi Freuedin kuoleman lamauttavan jäljelle jääneet ja suovan siten hänelle vapaan pääsyn pois.
”Sigmarin nimeen!” Freued huusi ja hyökkäsi sotavasara koholla kohti Wilhelmiä. Isku oli voimakas, kuin meteori olisi pudonnut taivaalta, ja terien osuessa yhteen kipinät välähtivät niiden välissä.
Wilhelm ohjasi huolellisesti sotavasaran tieltään ja iski miekallaan vastaiskun. Se olisi todennäköisesti repinyt Freuedin haarniskan ja vatsan auki, jos olisi osunut, mutta Freued oli jo heittäytynyt pois iskun tieltä ja valmiseli tottuneesti uutta iskua.
Wilhelm saattoi todeta miehen olevan jotakin muuta kuin tavallinen mies, ja saattoi jopa myöntää jonkin voiman tukevan miehen liikkeitä, jotka olivat sulavia ja saumattomia huolimatta siitä, että hänen aseensa oli raskas käsitellä. Soturit vaihtoivat iskuja hyvän aikaa, eikä voinut sanoa, kumpi kamppailun lopulta voittaisi. Ilmeisesti Freued oli ylittänyt itsensä taidoissaan, sen Wilhelm saattoi lukea miehen uurteisilta kasvoilta. Mutta hänen voimansa olivat loppumassa, eikä Wilhelmin voimat olleet vielä lähelläkään äärirajojaan. Hän epäili, että ne voisivat koskaan sellaista tasoa saavuttaakaan, ainakaan minkään sellaisen ansiosta, mikä kulki tämän maaiman päällä, ellei kyseessä ollut toinen vampyyri.
Freued teki jälleen yhden hyökkäyksen, jonka Wilhelm torjui varmasti. Taistelun painopiste oli viimeistään nyt kääntynyt Wilhelmin eduksi, sillä hänen tekemänsä isku läpäisi Freuedin puolustuksen ja haavoitti noita-metsästäjää.
”Nyt! Nyt!” Freued alkoi huutaa yllättäen ja ritarit heittivät kaaressa lasisia pulloja, myös lähellä olleet noita-metsästäjät hyökkäsivät kohti häntä. Siunattua vettä pirkoutui Wilhelmin päälle polttaen häntä, heikentäen hänen kykyään taistella.
Peto valtasi Wilhelmin mielen ja hän toivotti sen tervetulleeksi. Polttava kipu hälveni vaimeaksi tykytykseksi jonnekin kaukaisuuteen, samoin teki hänen mielensä. Hän tunsi nyt olevana vain matkustaja ja seuraavansa tapahtumia sivusta sen sijaan että olisi ollut itse mukana taistelussa. Jokin muu hallitsi hänen kehoaan.

Freued ei voinut uskoa näkemäänsä todeksi. Vampyyrin ruumis oli runneltu pyhästä vedestä, palaneen lihan pistävä katku osui hänen nenäänsä saaden hänet voimaan pahoin. Silti se yhä taisteli kahta hänen apuriaan vastaan kuin olisi ollut elämänsä voimissa. Freued oli nähnyt lukuisia kertoja, kuin pyhä vesi oli tehnyt toimintakyvyttömäksi vahvimmankin vampyyrin, jonka hän oli kohdannut. Toisaalta hän epäili, oliko koskaan kohdannut samanlaista vampyyria kuin tämä yksilö. Sen voima ja kestävyys olivat legendaariset ja vaikuttivat ylivoimaisilta. Silti, vampyyri vaikutti nyt haavoittuneen, ja Freued piti vain ajan kysymyksenä milloin pyhä vesi tekisi tehtävänsä.
Freued viittoi kiivaasti musketööreille avaamaan tulensa vampyyria kohti. Käskystä näiden aseet jyrähtivät ja ammukset osuivat vampyyriin heittäen tämän kaaressa taaksepäin selälleen maahan. Hän oli varma nyt, että voitto olisi hänen.
Vampyyrin savuava ruumis makasi maassa. Sen kuolettava ase oli viimein kirvonnut sen rautaisesta otteesta. Se oli yhä elossa, päätellen siitä, ettei se ollut muuttunut kasaksi tuhkaa.
”Vangitkaa vampyyri, nopeasti!” Freued huudahti kahdelle noita-metsästäjälle, jotka ryhtyivät synkkinä toteuttamaan johtajansa järjettömältä kuulostavaa ajatusta. Mutta alkaessaan kääntää vampyyrin runneltua ruumista, tämän palavat silmät avautuivat ja voimakkaalla otteella se tarrasi kiinni noita-metsästäjiin, joista toinen hapuili paniikinomaisesti asetta vyöltään ja toinen etsi vaarnaa, jolla lävistää vampyyrin sydän.
Yhdellä voimakkaalla liikkeellä molemmat noita-metsästäjät menettivät tasapainonsa ja toisella nämä lensivät kaaressa ilman halki niin, että osuesaan maahan heidän kantamansa lasiset pullot särkyivät ja sirpaleita työntyi heidän lihaansa saaden aikaan pahaa jälkeä.

Wilhelm nousi ylös maasta, tosin ei enää niin ketterästi kuin aikaisemmin. Hän tunsi kivun, hän tunsi ruumiinsa olevan huonossa kunnossa ja vain ajatteli olevansa enää hetkien päässä siitä, kun hänen voimansa antaisivat periksi.
Muskettimiehet olivat ladanneet aseensa ja valmistautuivat ampumaan uudelleen. Myös keihäsmiehet olivat palanneet viemästä haavoittuneita turvaan. Ritareiden preseptori komensi ritareitaan hyökkäämään.
Pedon vallassa Wilhelm ei jäänyt pohtimaan mahdollisuuksiaan selvitä kohtaamisesta, varsinkin ilman asetta, vaan hyökkäsi aseitta lähestyviä ritareita päin. Iskut olivat voimakkaita ja nopeita, mutta ritareiden haarniskat torjuivat suurimman osan niistä.
Tämä kuitenkin oli melko laiha lohtu, sillä iskujen voima lennätti ritareita sinne tänne, ja näiden oli vaikea päästä pystyyn ilman apua. Näin ollen vaikka ritareista melko harva sai kuolettavan iskun esimerkiksi päähän, jolloin ritarin niska saattoi taittua kypärän irrotessa muusta haarniskasta, nämä olivat kuitenkin toimintakyvyttömiä menetettyään tasapainonsa.
Näin olivat pian ritarit voitettu ja Freuedin tilanne alkoi näyttää pahalta. Jäljellä oli enää keihäsmiehet, muskettimiehet ja Mannfred.
Freued oli vetäytynyt vampyyrin ulottuvilta ja haki nyt turvaa jäljelle jääneistä miekkamiehistä. Nämä kerääntyivät noita-metsästäjäkapteenin ympärille ja alkoivat suojata häntä vampyyrilta. Myös keihäsmiehet ryhmittäytyivät uudelleen ja valmistautuivat puolustamaan johtajaansa viimeiseen saakka.
Wilhelm oli lopettanut taistelunsa ritareiden kanssa, ja oli taas löytänyt itselleen aseen. Hän oli saanut taas itsensä kuriin, ja pystyi taas hallitsemaan tekemisiään. Hän ei ollut unohtanut velhoa, joka yhä oli parvella ja joka oli aloittanut uuden loitsun laulannan.
Wilhelm teki valheellisen hyökkäyksen kohti keihäsmiehiä, jotka kohottivat uhkaavasti keihäänsä ja perääntyivät. Se antoi Wilhelmille tilaisuuden päästä parven alta pois niin, että hän saattoi nähdä parvelle. Velho oli yhä siellä ja näytti uppoutuneen loitsunsa laulantaan.
Voimakkaalla ponnistuksella, joka lähetti tuskanaaltoja halki Wilhelmin vartalon, hän lensi parvelle kädessään pitkämiekka.
Raskas tömähdys maahan sai velhon avaamaan silmänsä ja melkein menettämään loitsunsa hallinnan, mutta vaikka kauhu kuvastui miehen kalpeilta ja luisevilta kasvoilta, tämä jatkoi loitsun laulamista. Nyt hänen keskittymisensä oli pahasti herpaantunut, ja maagiset energiat riistäytyivät hänen hallinnastaan. Wilhelm saattoi herkällä katseellaan nähdä, kuinka suurikokoinen energiapyörre syntyi tyhjästä ja alkoi kieppua valtavalla voimalla. Wilhelm odotti tempautuvansa pyörteen mukaan ja katoavansa sen pyörteisiin, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Hänen ympärillään ei ollut tuulta, tai mitään merkkiä siitä, että pyörre olisi todellinen. Mutta ilmeisesti se oli ainakin jollakin tasolla, sillä velhon maaginen energia tuntui reagoivan voimakkaasti pyörteeseen ja imeytyvän sen mukana olemattomiin. Wilhelm odotti velhon alkavan laulaa uutta loitsua, mutta jostain syystä tämä ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan alkoi perääntyä hänestä.
Nopealla liikkeellä Wilhelm tavoitti velhon ja iski avokämmenellä tämän rintaan. Isku ei ollut voimakas, ainakaan Wilhelmin mielestä, mutta silti velhon jalat irtosivat keveästi maasta ja tämä paiskautui parkaisten kivisen koristekaiteen yli ja lensi kovalla vauhdilla kohti koristeellista ikkunaa ulko-oven yläpuolella. Iloisen helinän myötä velho paiskautui lasin läpi ja miehen huuto loppui kuin seinään. Wilhelm toivoi velhon olevan nyt pois pelistä lopullisesti.
Alhaalla olleet muskettimiehet avasivat tulen ja hopeisia ammuksia ropisi parvelle, mutta Wilhelm oli jo paiskautunut lattiaan kivisen kaiteen taakse suojaan ammuksilta.
Portaista kuului nopeita juoksuaskeleita ja Wilhelm syöksyi portaikkoon ottamaan vastaan tulijat. Siellä oli jäljelle jääneitä miekkamiehiä ja hilparimiehiä. Wilhelm tarttui erääseen miekkamiehistä ja tönäisi tämän takaisin portaikkoon. Syntyi sekasorto kun miehiä kompuroi kaatuneeseen miekkamieheen. Osalta kirposi aseet käsistä, mutta silti miehet jatkoivat sitkeästi etenemistään.
Wilhelm tunsi nälän vaivaavan itseään, hänen saamansa haavat vaativat parantamista, ja parantaminen taas vaati verta. Hän tunsi nyt voimansa merkittävästi ehtyneen, ja ensimmäisen kerran koko taistelun aikana hänelle tuli mieleen mahdollisuus väsymisestä.
Wilhelm tappoi tai haavoitti vakavasti kolmea seuraavaa miekkamiestä lyhyen iskujenvaihdon jälkeen ja neljäs mies, jolla oli hilpari kädessään joutui hänen uhrikseen. Hän vetäytyi miehen kanssa pois portaikosta ja iski hampaansa tämän valtimoon ja ahnehti verta miehestä. Muutamassa hetkessä mies menetti tajunsa ja tämän iho kalpeni silmissä. Miehen rimpuilu lakkasi ja hänen silmiinsä astui kuoleman lasittama katse.
Wilhelm paiskasi ruumiin maahan ja alkoi taas tuntea, kuinka voima virtasi hänessä. Haavojen parantuminen veisi aikansa, mutta nyt oli tärkeintä selvitä ulos kartanosta. Portaikosta esiin tuli hilparimiehiä, jotka iskivät aseillaan kohti vampyyria.
Iskujen vaihdon jälkeen hän oli tappanut loput hilparimiehet ja jäljelle jääneet neljä miekkamietä pakenivat kauhun vallassa vampyyrin tieltä kuuntelematta enää, mitä Freued heille huusi. Wilhelm syöksyi päin keihäitä ja sai kolme keihästä sisäänsä, ne katkesivat napsahtaen ja niitä pidelleet miehet yrittivät piiloutua kilpiensä taakse siinä kuitenkaan onnistumatta. Keihäsmiesten kantti ei kuitenkaan pitänyt kauempaa niin voimakasta hyökkäystä vastaan, vaan nämä alkoivat paeta paniikin vallassa pois vampyyrin ulottuvilta. Wilhelm jatkoi hyökkäystään päin muskettimiehiä, jotka ampuivat hätäisesti kohti vampyyria. Muutama ammus nirhaisi häntä, mutta nekin polttivat, silti vakavampia haavoja hän ei kärsinyt.

Freued tiesi nyt taistelun olevan ohi. Mannfred oli todennäköisesti kuollut, hänen joukkonsa paniikin vallassa, ritarit toimintakyvyttömiä tai haavoittuneita. Ja nyt muskettimiehet ampuivat paniikissa ohi, ja kohtasivat muiden sotilaiden julman kohtalon.
Kaksi noita-metsästäjää olivat yhä hengissä, mutta toinen heistä vuosi pahasti pahasti verta, ja toinen oli tajuton. Nyt Freuedin oli pakko taistella itse vampyyria vastaan. Aikaisempi kohtaaminen oli ollut tarpeeksi paha hänelle, ja hänen mieleensä alkoi nyt tulla ajatus siitä, että oli ollut tehnyt vakavan virheen yrittäessään pitää vampyyrin elossa. Hän oli uhrannut kaiken, mitä pystyi, jopa oman terveytensä saavuttaakseen päämääränsä, joka yhtäkkiä tuntui olevan yhtä kaukana kuin kuut tai aurinko.
”Tähän olemme tulleet”, hän sanoi voipuneesti ja tappio äänessään kuultaen. ”Halusin vain tehdä hyvää maailmalle, ja nyt kaikki on hukassa. Olen avannut oven johonkin, josta ei enää ole paluuta. Jollekin, jota uskoin pystyväni hallitsemaan. Minun olisi pitänyt olla viisaampi.” Wilhelm seisoi matkan päässä noita-metsästäjien kapteenista. Hän ei tiennyt, kuinka kaikki tulisi lopulta päättymään. Entä jos mies sallisi hänen poistua kartanosta? Voisiko hän olla varma, etteivät Totuuden Tien noita-metsästäjät enää yrittäisi hullua suunnitelmaansa? Voisiko hän olla varma, että heidän polkunsa kääntyisi jälleen siihen suuntaan, johon heidän suojelusjumalansa oli sen tarkoittanut? Entä voisiko hän olla varma, etteivät he enää astu hänen tielleen?
Jälkimmäisestä ajatuksesta Wilhelm ei voinut olla alkuunkaan varma, eikä sillä ollut ehkä väliäkään, mutta edellä mainituilla asioilla oli merkitystä. Mikäli velho oli saanut surmansa, eivät noita-metsästäjät ehkä onnistuisi löytämään uutta velhoa jatkamaan heidän ailoittamaansa työtä.
”Voitin sinut, ja kaiken mitä annoit vastaani. Et kuunnellut varoitustani, mutta nyt ehkä kuuntelet. Haluan tämän verenvuodatuksen loppuvan, niin kuin varmasti sinäkin. Joten päästä minut jatkamaan etsintöjäni, ja lupaan olla tulematta sinun ja lahkosi tielle enää toiste.”
Noita-metsästäjäkapteeni katsoi Wilhelmiin voipuneesti ja näytti nyt vanhalta ja hauraalta mieheltä, jolla ei tuntunut olevan enää mitään menetettävää.
”Voitit minut? Minä elän vielä, samoin osa miehistäni on yhä elossa. Mutta olet oikeassa, en aio uhrata heitä, sen sijaan uhraan itseni. Pääset poistumaan kartanosta vain kuolleen ruumiini yli!” Niin sanoen Freued von Zwartzheim hyökkäsi Wilhelmiä kohti ja tuntui laittavansa viimeisetkin voimansa iskuun, jonka hän antoi Wilhelmille. Se oli voimakas isku ja lennätti miekan Wilhelmin kädestä. Aseen terä katkesi iskun voiman alla, mutta samalla Freued menetti totaalisesti tasapainonsa väsymyksestä ja hänen matkansa jatkui Wilhelmin ohi. Hän kompuroi, mutta ei onnistunut enää saavuttamaan tasapainoaan, ja niin hän kaatui naamalleen maahan.
Hän tiesi nyt loppunsa tulleen ja tunsi, kuinka vampyyrin voimakkaat, veriset kädet tarttuivat häneen ja nostivat keveästi ilmaan. Hän ei osannut sanoa, miten päin lensi ilman halki, mutta laskeutui lattialle selkä edellä niin, että ilmat pusertuivat ulos hänen keuhkoistaan.
Vampyyri asteli raskain askelin, jotka kaikuivat Freuedin korvissa ja eteishallissa, kohti häntä kädessään verinen miekka. Wilhelm nosti aseen päänsä yläpuolelle ja pyöräytti niin, että terä osoitti kohti lattiaa. Yksi voimakas isku, jonka osuessa Freued kuuli rusahduksen rinnassaan rintalastan pirstoutuessa voiman alla, ja miekka upposi hänen lihaansa lävistäen sydämen ja pysähtyen marmoroituun lattiaan kalahduksen myötä. Freued tunsi repivää kipua rinnassaan, ja väsymystä, joka alkoi ottaa yhä enemmän valtaa hänessä. Sen myötä saapui helpotus; kipu väheni, ikään kuin etääntyi hänestä, ja lämmin, mielyttävä tunne valtasi hänet. Hän tiesi saavansa viimein rauhan sielulleen.

Wilhelm pudisti päätään surullisesti kuolleelle noita-metsästäjäkapteenille. Hän veti miekan irti kuolleen ruumiista ja asetti aseen tämän rinnan päälle terä jalkoihin päin osoittaen. Näin Wilhelm osoitti ymmärtäneensä noita-metsästäjän hyvät aikeet, mutta väärät keinot saavuttaa tavoitteensa.
Äkkiä hän havahtui horteenkaltaisesta tilastaan ja tarkasteli ympäristöään. Sotku oli valtava, silvottuja ruumiita siellä täällä, haavoittuneita ei näkynyt missään. Oli kuin Wilhelm olisi nyt vasta ensi kertaa huomannut aikaan saamansa hävityksen. Wilhelm katseli portaikkoon, ja oven suuntaan, joka vei alempiin kellarikerroksiin. Koko kartano näytti tyhjältä ja hylätyltä. Ääntäkään ei kuulunut mistään, ja Wilhelm mietti oliko tappanut kaikki, vai olivatko nämä piilossa häneltä. Niin tai näin, hänen tiensä olisi nyt vapaa. Eikä hän tuhlannut enempää aikaa vaan nopeasti riisui veriset rievut yltään ja riisui noita-metsästäjän, joka oli kuollut verenhukkaan. Toisesta noita-metsästäjästä ei näkynyt jälkeäkään, Wilhelm arveli tämän paenneen sinä aikana kun Freued ja hän taistelivat viimeisen taistelun. Hän puki veriset vaatteet ylleen, ja totesi vaatteiden pukevan häntä. Ne olisi vain pestävä ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Palatessaan Freuedin luo Wilhelm sattui huomaamaan yhä kasvaneen verilammikon miehen ruumiin alla. Siinä oli omituista se, että veri, joka miehestä virtasi ei ollut punaista, vaan näytti enemmänkin mustalta. Äkkiä noita-metsästäjä avasi silmänsä, ja Wilhelm lähinnä hämmästyi tätä kuin pelästyi. Freuedin silmät olivat yön mustat, eikä niissä ollut lainkaan valkuaista. Ketterästi mies yritti loikata pystyyn, mutta Wilhelm oli nopeampi ja oli jo lähettänyt iskunsa matkaan. Noita-metsästäjän pää kieri lattialla tahraten sen ja musta veri valui irtileikatusta valtimosta.
Olento kaatui päättömänä maahan ja jäi sätkimään vielä kauan en jälkeen kun elämä oli kaikonnut siitä.
Astellessaan ulos kartanosta Wilhelm oli melko varma, että kyseessä oli ollut Kaaoksen palvoja pikemminkin kuin keisarille uskollinen noita-metsästäjä. Ajatus kylmäsi jopa hänen ei-elävää mieltään.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis

Avatar
Karl Van Dieter
Viestit: 342
Liittynyt: Su 15.01.2006 18:45
Paikkakunta: Lappeenranta

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja Karl Van Dieter »

4. Luku

Keisarikunta, Altdorf, Keisarillinen vuosi 2336

Päästyään ulos kartanosta Wilhelm tarkasteli itseään. Hän oli yltä päältä veressä ja hänen vaatteensa olivat repaleiset. Hän ei voinut näyttäytyä ihmisten keskuudessa tällaisena. Hänen haavansa olivat myös kaikkien nähtävillä, joten hänen oli pyrittävä siistiytymään ennen kuin voisi lähteä.
Pihalla oli suihkulähde, joka värjäytyi punaiseksi hetkessä, kun hän peseytyi siinä. Vaatteidensa riekaleet hän otti pois päältään ja yritti kartanosta löytää puhtaita vaatteita. Lopulta, kun hän oli sellaiset löytänyt, hän lähti jättäen verisen teurastusareenan taakseen.
Päästyään kaduille, hän huomasi, kuinka muuttunut Altdorf oikeastaan olikaan. Se vaikutti olevan täynnä elämää, vaikka oli yö. Ihmiset tungeksivat kaduilla ja törmäsivät Wilhelmiin, mutta kukaan ei katsonut häntä toista kertaa. Kadut olivat kapeita ja likaisia. Wilhelmillä ei ollut aavistustakaan, missä päin Altdorfia hän oli. Hän oli vieraillut kaupungissa viimeksi ollessaan lapsi, isänsä kanssa, mutta siitä oli aikaa jo useampi vuosisata. Yhtäkkiä kaipaus riipaisi hänen sydäntään. Hän ymmärsi Freuedin sanat syvemmin, kuin olisi välittänyt ymmärtää. Hän oivalsi, että hänen vanhempansa olivat todellakin kuolleet, ja olleet kuolleina jo kauan, samoin olivat hänen sisaruksensa, ja mahdollisesti koko hänen sukunsa oli jo sammunut. Hän oli viimeinen Herlieb, eikä hän oikeastaan enää voinut sanoa olevansa tämän suvun jäsen.
Monet hänelle rakkaat asiat olivat kuolleet ja kadonneet. Oliko Kolonisaatio yhä olemassa kaukana etelässä? Entä Valon moukarin ritarikunta? Miltä näytti Nuln tänä päivänä? Olisiko siellä jäljellä enää mitään, mistä hän voisi sen tunnistaa omaksi kotikaupungikseen? Näiden tunteiden vallassa hän oli pysähtynyt keskelle vilkasta katua, ja oli kuin aika ja muu elämä kulkisivat vauhdilla hänen ohitseen tuntemattomien kasvojen ominaisuudessa, jotka tönivät häntä oikealta ja vasemmalta kiinnittämättä häneen enempää huomiota. Oli kuin hän olisi ollut puu metsässä, joka olisi kaadettu pois hänen ympäriltään jättäen hänet yksin ja paljaaksi tuulelle ja sateelle. Kuinka kauan hän kestäisi sitä?
”Milena...” hän kuiskasi. Milenan täytyi olla vielä elossa... mutta kuinka se olisi mahdollista? Kuinka, jos tämä ei ollut vampyyri? Ja jos hän oli vampyyri, joutuisiko Wilhelm tappamaan hänet? Ainoan asian, joka jollakin tavalla kytki hänet tähän alati muuttuvaan maailmaan.
Missä oli Heinrich von Fried, vampyyri, joka oli tehnyt hänestä sen, mitä hän oli tänä päivänä, joka oli kironnut hänet vaeltamaan ikuisessa pimeydessä ja katsomaan, kuinka maailma hänen ympärillään muuttui jatkuvasti, kun taas hän itse oli yhtä nuori kuin päivänä, jolloin hänet muutettiin vampyyriksi. Hän oli yhä tuolla ristiretkellä, joka alkoi niin kauan sitten, mutta ketä vastaan, ja kenen asialla? Oliko Ruusun ritarikuntaa enää olemassa? Wilhelm oli varma, että se oli, sillä olivathan sen jäsenet yhtä kuolemattmia kuin hän itsekin. Mutta missä he olivat nyt? Olivatko Zack, Gruger ja Otto selvinneet pois Mourkainista? Ja olivatko nämä palanneet takaisin Kolonisaatioon? Entä taistelu necrarcheja vastaan aavikolla? Jos Wilhelm ymmärsi oikein, Nagashin kätenä tunnettu amuletti oli niin voimakas, että sen kantaja pystyi nostamaan valtavan määrän kuolleita taistelemaan rinnallaan. Mutta Keisarikunta ainakin näytti olevan vielä olemassa, ja jälkiä suuresta taistelusta epäkuolleita vastaan ei ollut nähtävissä. Siitä oli todisteena ihmisten tulva, joka kulki hänen ohitseen vaikka oli yö vailla pelkoa siitä, mikä hän oli tai, että hänenlaisiaan olisi edes olemassa.
Wilhelm lähti jatkamaan matkaansa nämä ajatukset mielessään pyörien, jotka välillä sekoittuivat kauheisiin kuviin teurastuksesta, jonka hän oli saanut aikaan kartanolla. Hän ei kuitenkaan välittänyt siitä. Hän oli tarjonnut vaihtoehdon, johon ei oltu tartuttu. Hän koki lopultakin tehneensä oikein, sillä nämä ”noita-metsästäjät” olivat mitä todennäköisemmin jonkinlaisia Kaaoksen palvojia. Vaikkakaan hän ei pystynyt ymmärtämään, miten nekromantikko – sellaiseksi Wilhelm velhoa luuli – liittyi tähän kaikkeen.
Hänen kulkiessaan katuja pitkin, jotka risteilivät sinne tänne, hän pisti merkille, että kaupunki oli hyvinkin valveilla vielä. Silloin tällöin jostakin kievarista lensi ulos pari tappelupukaria, jotka painivat keskenään ja örvelsivät humalapäissään. Missään ei näkynyt vartijoita, jotka olisivat tulleet erottamaan tappelupukarit toisistaan. Toisista kievareista kantautui reipasta puheensorinaa ja naurua, laulua ja musiikkia.
Wilhelm tunsi kipua, ja koki olevansa väsynyt, vaikkakaan se ei ollut samanlaista kuin kuolevaisten väsymys. Hänen olisi löydettävä paikka, jossa hoitaa haavojaan, ennen kuin voisi jatkaa Milenan etsintää. Siunattu vesi oli polttanut häntä pahasti, ja se häntä ihmetyttikin. Miten Kaaosta palvova lahko tai ritarikunta saattoi olla Sigmarin suojeluksessa? Vai oliko siunattu vesi sittenkin jonkun Kaaosjumalan siunaamaa?
”Mihin maailma onkaan mennyt”, hän huokaisi, mutta juuri nyt sillä ei tuntunut olevan hänelle merkitystä. Harhailtuaan melkein koko yön syksyisessä yöilmassa, Wilhelm löysi viimein varastolta näyttävän rakennuksen, joka vaikutti tyhjältä ja hylätyltä. Sen katto oli päässyt rapistumaan, mutta seinät näyttivät vahvoilta. Hän kiskaisi ruosteisen lukon auki yhdellä nykäisyllä ja astui sisään. Wilhelm oli ollut väärässä. Paikka ei ollut tyhjä, siellä oli laatikoita ja säkkejä, mutta päätellen niiden kunnosta, ne olivat olleet siellä jo hyvän aikaa. Rottia vilisi lattioilla, ja ne olivat nakertaneet auki monia säkeistä. Niiden sisältö oli pilaantunut jo kauan sitten, ja monet laatikoistakin näyttivät lahonneilta. Laatikot kuitenkin olivat tyhjät. Wilhelm päätti tutkia paikan, ja se veikin vain hetken. Paikka oli hylätty. Siellä ei ollut ketään, ei vartijoita, tai ketään. Se kelpasi toistaiseksi Wilhelmille, kunnes hän saisi kasattua itsensä ja ajatuksensa sen suhteen, mitä aikoisi tehdä seuraavaksi. Wilhelm valitsi yhden laatikoista makuupaikakseen. Se oli ihmistä suurempi, ja sinne auringonvalo ei pääsisi mitenkään.

Wilhelm aukaisi silmänsä. Kaikkialla hänen ympärillään oli pimeää. Tunne oli etäisesti tuttu, mutta hän ei muistanut mistä. Sen hän kuitenkin muisti, ettei se ollut hyvä hetki. Oliko hänet haudattu elävältä? Voimakkaalla iskulla hän löi yllään olevaan esteeseen, ja se lensi auki kevyesti. Sitten hän muisti, missä oli. Hän muisti kaiken. Hän tunsi Pedon olevan jossakin taustalla, mutta työnsi sen sivuun. Hän tunsi kipua haavoissa, joita oli saanut taistelussa. Hän tiesi tarvitsevansa verta, jotta haavat paranisivat. Ne kuitenkin olivat tulleet siunatuista aseista, joten hän ei tiennyt, kuinka hyvin ne tulisivat paranemaan. Tavallisista haavoista hän oli oppinut, että ne kyllä paranisivat, mutta tällaisista hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta, ainoastaan lukuisia tarinoita ja uskomuksia. Nyt oli aika yrittää kokeilla asiaa käytännössä.
Wilhelm meni ovelle, ja aukaisi sen varovaisesti. Hän ajatteli, että olisi hyvä saada selville, missä päin Altdorfia hän oikein oli. Hän ei tuntenut kaupunkia juuri ollenkaan, koska ei ollut siellä käynyt kuin joskus hyvin nuorena. Mitä hän siitä muisti, oli, että kaikkialla oli ihmisiä, haisi pahalle, ja hän oli aina jäädä toisten jalkoihin. Tuolloin hänellä ei ollut aikaa tutkia ympäristöään sen enempää, eikä hän uskonut siitä olevan paljoa hyötyäkään, sillä siitä oli aikaa jo yli viisi vuosisataa.
Wilhelm hiipi erään rakennuksen nurkalle, ja alkoi kiivetä ketterästi kohti kattoja. Päästyään ylös hän katseli ympärilleen. Kaikkialla oli toisia kattoja ja savupiippuja, niitä oli niin pitkälle, kuin silmillä näki. Ilmassa oli hienoinen savun haju, ja ilma oli kirkas. Mannslieb oli juuri syntynyt uudelleen, ja Morrslieb oli alhaalla roikkuva, sairas veljes, vihertävän kellertävine väreineen.
Nyt hänellä oli kuitenkin polttavampia kysymyksiä käsiteltävänä. Hän ei tiennyt, oliko Zwartzheimin kartanon verilöyly jo huomattu. Mitä reaktioita se aiheuttaisi kaupungissa? Tulisiko se yleiseen tietoon, ja vartiosto alkaisi etsiä sarjamurhaajaa, vai jäisikö se vain paikallaolijoiden tietoisuuteen, ja yritettäisiin vähin äänin siivota ja jättää siihen, koska paikalla oli jälkiä jotka viittasivat johonkin kanssakäymiseen Kaaoksen kanssa? Ja kuka paikalla olikin ollut, oli ratkaissut asian heidän puolestaan?
Wilhelm ei kuitenkaan elätellyt tällaisia kuvitelmia. Kun vartiosto näkisi siivon, jonka hän oli saanut siellä aikaan, he varmasti aikoisivat selvittää, mikä sen oli saanut aikaan. Nimenomaan mikä, ei kuka tai ketkä. Hänen jäljilleen saatettaisiin päästä, mutta hän saattaisi olla jo kaukana siinä vaiheessa. Jos hän vain tietäisi, mihin suuntaan lähteä.
Näiden ajatusten saattelemana Wilhelm kulki katolta katolle yrittäen pitää mielessä suunnan, jossa varastorakennus sijaitsi. Hän päätti olla myös muuten varovainen, sillä yössä saattoi liikkua muitakin vampyyreja, jotka ovat saattaneet saada vihiä Zwartzheimin kartanon tapahtumista. He saattaisivat ymmärtää kyseessä olleen vampyyri, mutta tietäisivätkö he hänet, tuntisivatko he hänet kaikkien vuosisatojen jälkeen? Muistaisiko yksikään vampyyri enää häntä ja hänen tekojaan niin kauan sitten? Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö monikin hänen aikansa vampyyreista voisi vieläkin olla elossa, sikäli kuin vampyyreja enää edes oli enää olemassa, kuten Freued von Zwartzheim oli väittänyt. Ja jos niin todellakin oli, että vampyyreja ei enää ollut, kuinka kävisi, jos Nagash jonakin päivänä palaisi maailmaan? Voisiko Suuri Nekromantikko luoda vampyyrit uudestaan? Loisiko hän jotakin muuta kuin vampyyreja, jotakin vielä kammottavampaa? Sitä ei muinainen kirja, jonka hän oli niin kauan sitten noutanut yhdessä Zackin kanssa, hänen tietääkseen osannut kertoa. Mortis Futuris, kirja jossa oli muinainen ennustus, jonka mukaan Nagash olisi palaava maailmaan uudestaan...
Wilhelm oli tehnyt lenkkinsä ajatellen tätä kaikkea, tuli siihen tulokseen, että oli jossakin kaupungin kaupankäynnin kannalta tärkeällä alueella, sillä kaikkialla oli kauppoja, työpajoja, toreja ja kauppiaiden killan päämaja. Kaikki olivat melkein suljettuja, koska oli yö, mutta oli myös paikkoja, jotka olivat vielä aukikin, ja joihinkin tuotiin yöaikaan täydennystä seuraavaa päivää varten.
Wilhelm päätti, että kun nyt tunsi edes vähän ympäristöään, hän voisi palata takaisin varastorakennukseen, ja pohtia seuraavaa siirtoaan, joka oli veren hankkiminen, jotta hän parantuisi nopeammin. Veri tulisi hankkia vähin äänin, jostakin muualta kuin tältä alueelta, jossa hänen majapaikkansa oli. Mutta huolimatta kohtuullisen siisteistä vaatteistaan, jotka vielä olivat melko hyvälaatuiset, hänen haavansa olivat liian hyvin kaikkien nähtävissä, joten jos hän aikoi hankkia verta jostakin muualta, hänen tarvitsisi löytää parempi tie sinne, jossa hänen ulkonäköönsä ei kiinnitettäisi huomiota.
Hän pohti vaihtoehtojaan hetken. Kattojen kautta hän pääsisi melko moneen paikkaan ja uskoi pääsevänsä myös melko kauas piilopaikastaankin. Toisaalta, viemäreiden kautta hän pääsisi vielä kauemmas ja mahdollisesti kaikkialle koko kaupungin alueella. Mutta Altdorf oli suuri paikka, ja jos jo Kolonisaation kokoisella alueella, joka oli vain murto-osan kokoinen Altdorfista, viemäreissä piili sellaisia vaaroja kuin Viemärikuningas oli ollut, mitä Altdorfin viemäreistä löytyikään? Wilhelm päätti siis valita kuitenkin katot. Hän olisi silloin koko ajan tietoinen, ainakin suunnilleen, missä oli, ja mitä hänen alapuolellaan oli. Viemäreistä ei koskaan voinut sanoa samaa.

Kun Wilhelm oli palannut takaisin varastolle, hän alkoi suunnitella iskuaan. Se oli jotakin, mitä hän koskaan uskonut tekevänsä, mutta jos hän aikoi parantua, se oli välttämättömyys. Lisäksi hän oli ollut ilman ravintoa pitkän aikaa, mikä tarkoitti, että hänen tuli olla erityisen varovainen liikkeissään. Jos Peto pääsisi hänessä irti väärällä hetkellä, hän voisi saada aikaan pahaa jälkeä, ja se ei todellakaan ollut hänen tarkoituksensa. Hän päätti myös parannuttuaan alkaa selvittää, oliko muita vampyyreja olemassa vielä, ja etenkin, tietäisikö joku jotakin Milenasta.
Kun yö seuraavan kerran laskeutui Altdorfin ylle, Wilhelm aloitti saalistuksensa. Hän kulki ketterästi katolta toiselle, eikä hänen juurikaan tarvinnut pelätä tulevansa nähdyksi. Pian hän tuli Reikin rantaan, ja Altdorfin satama-alueelle. Paikka oli synkkä, vaikka se olikin valaistu. Synkäksi sen teki lähinnä ihmiset, jotka siellä olivat. Työpäivä, sellainen, jollaista rehelliset Sigmaria pelkäävät ihmiset tekevät, oli ohi. Se olisi täydellinen paikka etsiä sopivia uhreja.
Wilhelm laskeutui eräälle hämärälle kujalle, josta oli näkyvyys joelle. Satama oli täynnä jokilaivoja, toisella puolella oli kievareita eräällä kadulla vieri vieressä. Joillakin kaduilla paloi punaiset lyhdyt ja siellä näkyi naisia, joiden vaatteet melkein paljastivat enemmän kuin peittivät, ja Wilhelmin oli käännettävä katseensa pois. Hän ei ollut tottunut tällaiseen ja tunsi itsensä lähestulkoon ujoksi koulupojaksi, mikä alkoi äkkiä naurattamaan häntä. Hän oli tappanut kymmeniä ihmisiä vain muutama yö taakse päin ja taistellut ristiretkeläisenä kauan sitten, ja hän punastui – jos sellaista saattoi hänen kalpeista kasvoistaan sanoa – parista ilolinnusta?
Wilhelm ei kuitenkaan ollut nyt siinä kunnossa, että olisi voinut kulkea ihmisten keskuudessa huomiota herättämättä, vaikka kyse olikin kaupungin kenties pimeimmästä osasta, mitä ihmisiin täällä tuli. Hänen ohitseen kulki joukko ahtaajia, jotka nauroivat ja kertoilivat räävittömiä vitsejä toisilleen. Wilhelm haistoi viinan lemun miehistä. Vain vajaan kahdensadan jaardin päässä Wilhelmistä oli puhjennut tappelu, ja ahtaajat, jotka olivat vain hetki sitten nauraneet keskenään, olivat nyt ryntäämässä kohti tappelua huutaen villisti. Toiselta suunnalta tuli joukko toisia ahtaajia. Pian Wilhelmin nenän edessä oli joukkotappelu, joka vei huomion pois hänestä, mikä oli hyvä. Nyt hän päätti liikkua avoimesti, sillä tuskin kukaan kiinnitti häneen huomiota.
Hän kulki tappelun editse rauhallisesti, ja sai samalla ajatuksen, kun yksi tappelijoista hyökkäsi häntä kohti ilmeisesti luullen häntä yhdeksi tappelijoista. Wilhelm otti hyökkäyksen vastaan, ja ennen kuin hyökkääjä edes huomasi, mitä oli tapahtumassa, Wilhelm oli raahannut hänet sivukujalle ja paljasti nyt todellisen olemuksensa miehelle, jonka silmät laajenivat pelosta. Wilhelm näytti demonilta palaneine kasvoineen ja terävine hampaineen ja epäinhimillisine silmineen.
”Katso silmiini ja kuuntele, mitä sanon.” Wilhelm ei ollut koskaan kokeillut tätä, mutta oli kuullut vampyyrien pystyvän lumoamaan uhrinsa. Nyt hän halusi kokeilla, olisiko se totta. Mies katsoi ja näytti siltä, kuin hänen kauhunsa olisi laantunut ja silmiin syttynyt tylsä ilme.
”Minä en ole täällä, sinä olet menettänyt tajusi oltuasi tappelussa. Liika viina ja tappelu eivät ole hyväksi sinulle.” Mies nyökkäsi. ”Nyt, paljasta kaulasi.” Mies teki niin ja Wilhelmin hampaat iskivät kiinni mehevään suoneen. Hän imi ahnaasti ja tunsi, kuinka Peto pyrki pintaan nopealla voimalla, ja hänen oli taisteltava sitä vastaan. Vastentahtoisesti Wilhelm lopetti juomisen ja irrotti otteensa miehestä. ”Sinä haluat nyt nukkua, eikö niin?” Mies nyökkäsi ja hän valahti veltoksi. Wilhelm laski hänet maahan ja kiipesi takaisin katolle. Hän halusi saada vielä lisää ja lähti miehen rahapussukka mukanaan kohti punaisten lyhtyjen katuja.
Hän päätti olla täällä varovaisempi kuin kievareiden luona. Tappelun äänet ja miesten tuskan parahdukset kantautuivat yhä hänen korviinsa, ja edelleenkin Wilhelm ihmetteli, ettei vartiostoa näkynyt missään. Miksi?
Kun hän laskeutui alas, hän alkoi pohtia uudelleen, kuinka lähestyisi saalistaan. Hän ei ollut oma viehättävä itsensä, joka olisi ollut normaalisti, mutta toisaalta, nämä ihmiset olivat varmasti saattaneet tottua kaikenlaiseen. Wilhelm tuli myös samalla huomanneeksi, kuinka kauas ihmisestä hän oli tullut. Nyt hän saattoi kylmästi vain pohtia, kuinka saisi haluamansa ilman, että että tunsi siitä minkäänlaista omantunnon tuskaa. Ajatus – omantunnon ääni – oli vain hetkellinen, ja sitten se oli poissa, kuin kaiku jostain menneiltä ajoilta. Tai ehkä ei, ehkä se oli vain muuttanut muotoaan. Hän kuitenkin tunsi pahoinvointia ajatellessaan teurastusta Zwartzheimin kartanolla, joten jonkinlainen moraali ja omatunto hänellä sentään oli, mutta se vain nyt hyväksyi sen tosiasian, että hänen oli varastettava verta elääkseen. Asiaa auttoi se, ettei hänen tarvinnut tappaa uhriaan peittääkseen jälkensä. Hänellä ei kuitenkaan ollut halua alkaa pohtimaan tätä kysymystä enempää, sillä saalis odotti.
Wilhelmin ei tarvinnut mennä pitkälle varjoissa, kun häntä lähestyi yksi näistä elämää nähneistä naisista. Nainen värähti vain vähän hänen ulkonäköään, mutta kysyi kuitenkin, olisiko tämä kiinnostunut seurasta. ”Minulla on paikka tässä lähellä, kultu, jossa voidaan olla ihan rauhassa, ja voit kertoa Lady Birgitille kuinka olet saanut nuo haavat.”
Wilhelm mietti hetken, mutta muisti sitten, mitä oli tehnyt ahtaajalle, ehkä saman voisi tehdä myös tälle naiselle. ”Paljonko maksaa?” hän kysyi.
”Jos maksat neljä shimmyä, saat koko hoidon, mutta muuten... kaksi käy.” Wilhelm tutki varastamansa pussukan sisältöä, ja löysikin sieltä tarvittavan rahamäärän. Hän vilautti neljää hopeashillinkiä, ja naisen silmät laajenivat ilosta. ”Jos saan sinulta jotakin tietoja, voin maksaa niistäkin...” hän sanoi ja vilautti kymmentä kuparipenniä. Nainen nyökkäsi, ilta ei olisi voinut päättyä paremmin.

Paikka, jossa nainen ammattiaan harjoitti oli nähnyt paljon elämää, eikä kaikki siitä ollut ollut hyvää. Patja oli olkinen, jonka päällä oli säkkikangas, joka oli täynnä tahroja. Puhtaus näytti olevan jotakin, johon ei turhan paljon täällä oltu kiinnitetty huomiota. Yhdessä nurkassa oli keittoliesi, ja peseytyminen tapahtui suuressa rautaisessa ammeessa, joka oli ruostunut. Vesi oli peräisin läheisestä kaivosta, ja sitä oli paljon, ainakin viikoksi.
”Täällä ollaan, kultu, tee olosi mukavaksi, vai oletko niitä, jotka haluavat käydä heti asiaan?” Lady Birgit kujersi käheällä äänellä.
”Haluaisin aloittaa tiedoista, jos se vain sopii. Olen vasta tullut kaupunkiin”, ja koko maailmaan Wilhelmin teki mieli jatkaa, mutta jätti kuitenkin sanomatta, ”ja haluaisin tietää viimeisimmistä huhuista.”
Birgit tutki asiakkaansa kasvoja, jotka eivät olleet kovinkaan kauniit katsoa. ”Olet siis niitä, jotka tykkää puhua? Ei se mitään.” Wilhelm hymyili. ”Haluan kyllä muutakin, mutta haluan ensiksi tietoa.”
”Hyvä on, kultu, mitä haluat tietää?” Wilhelmin teki mieli kysyä, mitä Birgit tiesi vampyyreista, oliko näitä vielä olemassa, mutta kysyi kuitenkin, missä päin Altdorfia hän oli nyt. Kysymys sai naisen kulmakarvat kohoamaan yllättyneenä ja kysyvinä.
”Kultu, jos et ole huomannut, me ollaan nyt satama-alueella, tästä pohjoiseen on kauppapaikat, ja joen vastarannalla on köyhille tarkoitettu alue. Toisella vastarannalla, kaiketi etelään päin katsoen, on rikkaiden aatelisten alueet, Sigmarin Temppeli ja keisarin entinen palatsi. Niin, Altdorfin yliopistot on täältä katsoen länteen päin. Sitten on vielä ne... Magiakoulut, vai miksi niitä sanotaan. Niitä on kaikkialla, ympäri kaupunkia. Pelottavia juttuja, sanon minä. En kyllä ymmärrä, miksi keisari halus’ ne tänne laittaa, kaiketi oli parempi, et’ ne oli mahdollisimman kaukana sen takapihalta.”
”Magiakoulut?” kysyi Wilhelm ihmeissään. ”Mitä ne ovat?” Jälleen kerran Birgit yllättyi. ”Et taida todellakaan olla täältä päin... Korostuksesi paljastaa sen myös, vaikka en osaakaan sanoa, minkä maan korostukselta se kuulostaa. Magiakoulut on... haltioiden perustama juttu. Suuren Kaaossodan jälkeen keisari Magnus määräsi niiden rakennuttamisen, tai niin olen kuullut. Historia ei ole kuulunut mun suosikkeihin koskaan, kultu.” Wilhelm oli nyt entistä enemmän hämillään, Suuri Kaaossota? Haltiat perustaneet magiakouluja Keisarikuntaan, ja että keisari olisi itse antanut siitä määräyksen?
”Ne on pelottavia rakennelmia, kultu, sen voin kertoa. Joitakin niistä ei edes näe, ennen kuin niihin törmää, toiset, ne jotka voi nähdä, ovat muuten vain hyvin pelottavia rakennuksia, tietenkin velhoista puhumattakaan.”
”Velhoista? Onko täällä niitäkin?” Birgit nyökkäsi. ”Sain kuulla, että yksi niistä oli kuollut tässä yksi yö... se tapahtui täältä pohjoiseen ja paikalla oli kuulemma ollut melkoinen sotku. Vartiosto on tutkinut asiaa, ja mitä olen saanut tietää, niin jotkut noita-metsästäjätkin olisivat olleet kiinnostuneet tapauksesta.” Noita-metsästäjät? Wilhelm mietti. Noita-metsästäjät olisivat kiinnostuneita kuolleesta velhosta? Voisiko jopa käydä niin, että koko verilöyly menisi velhon syyksi?
Tämä oli hyvä uutinen, ja nyt Wilhelm tiesi ainakin summittaisesti, missä ilmansuunnassa mitäkin oli. Vartiosto oli siis jo päässyt selville verilöylystä, tämä oli hyvä tietää. Sitten Wilhelm kiinnitti huomiota seikkaan, jonka nainen oli sanonut. Keisarin ”entinen” palatsi. Hän kysyi asiasta, ja Birgit vastasi hänen odottamallaan tavalla ja naurahti. ”Olet todellakin uusi täällä, kultu. Keisarin hovihan on Nulnissa, josta hän on kotoisin! Et varmaan tiennyt sitäkään, että Nuln on nykyään Keisarikunnan pääkaupunki?” Wilhelm oli hämillään... hänen kotikaupunkinsa olikin nyt Keisarikunnan pääkaupunki? Maailma oli todellakin muuttunut, ja hän ymmärsi nyt ehkä vieläkin tuskallisemmin, kuinka vähän tiesi siitä. Mutta hän oli saanut haluamansa tiedot, ainakin ne, jotka uskoi naisen pystyvän hänelle tarjoamaan, nyt oli aterian aika.
”Kiitän tiedoistasi, niistä oli paljon hyötyä. Mutta nyt haluan, että katsot minua silmiin ja kuulet, mitä sanon sinulle.” Birgit reagoi odotetulla tavalla. ”Paljasta minulle kaulasi.” Birgit totteli ja Wilhelmin kulmahampaat kasvoivat. Peto riuhtoi hänen sisällään jälleen ja yritti ottaa vallan, mutta Wilhelm sai pidettyä sen kurissa helpommin kuin aikaisemmin. Hän joi naisesta ja kun hän lopetti hän sanoi: ”Olet ollut minulle mitä parhain, Birgit. Palkkiosi odottaa pöydällä kun heräät. Kun heräät, et muista, kuka minä olen tai miltä näytin. Tulit tänne jonkun kanssa, ahtaajan ehkä, mutta et muista muuta.”
Nainen nukahti, ja Wilhelm jätti ahtaajan koko pussukan täynnä rahaa naiselle. Pussukassa saattoi olla jopa kokonaisen kultakruunun verran rahaa, ehkä enemmänkin. Sitten hän lähti.

Wilhelmin haavat paranivat lähes yhtä nopeasti, kuin normaalistikin. Hän pysytteli kaksi viikkoa lähinnä varastossa harjoittaen asetaitoaan, ja yrittäen saada itsensä kuntoon. Hän oli merkittävä taistelija, ja enemmän kuin haasteellinen vastustaja kenelle tahansa kuolevaiselle soturille, kuten Zwatzheimin kartanon tapahtumat olivat osoittaneet, vaikka tuolloin hän oli vasta herännyt horroksestaan. Jälkeen päin Wilhelm oli ajatellut saaneensa vihastaan ja halustaan löytää Milena voimia taistella tuo taistelu. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää, että Peto, jonka hän usein miten menneisyydessään oli halunnut pitää aisoissa, oli ollut tuolloin tervetullut liittolainen, sillä se oli vienyt pois kivun, väsymyksen sekä hänen omantuntonsa äänen, joka olisi voinut saada hänet yrittämään säästää ihmishenkiä. Tuo ajatus oli pelottava, mutta niin tuskallista kuin se olikin Wilhelmin myöntää, se oli ollut välttämättömyys. Hän uskoi kuitenkin tappaneensa ihmisiä, jotka eivät välttämättä tienneet johtajansa olevan... jokin muu kuin ihminen, ja että tällä oli ollut suunnitelmia mahdollisesti jopa heidän varalleen.
Kun yö oli laskeutunut, hän tuli ulos varastosta. Hän oli riittävän hyvässä kunnossa kulkeakseen ihmisten joukossa herättämättä huomiota. Birgit oli kertonut hänelle, että monet asiat olivat muuttuneet Keisarikunnassa sen jälkeen kun hän viimeksi oli täällä. Tänä yönä hänellä ei ollut päämäärää, minne mennä. Hän ei aikonut syödä, mutta aikoi tutustua Altdorfiin. Ottaa selville, oliko mikään niistä uhkista enää todellinen, joita silloin oli ollut, kun hänestä oli tullut vampyyri. Hänelle tuli äkkiä mieleen taas Zack ja Gruger, jolle oli siirtänyt oman kirouksensa. Hän muisti myös, että se oli ollut kiellettyä. Hän pohti katuja kulkiessaan, mitä Henrich tekisi hänelle, jos he nyt kohtaisivat. Tiesikö Heinrich, että hän oli tehnyt niin? Jos Zack oli palannut takaisin Kolonisaatioon, olisiko tämä kertonut siitä, tai Otto?
Sitten Wilhelmin ajatukset menivät taas Milenaan, joka oli hänet herättänyt. Demoni oli ollut hänen vierellään, oliko se ollut sama, jonka he olivat kohdanneet Kolonisaatiossa, pakotunneleissa? Vai joku toinen? Miksi Milena oli ollut siinä unessa, nämä kaikki olivat asioita, jotka vaivasivat häntä. Mistä hän edes arvaisi aloittaa etsinnät? Yhä enemmän tätä pohtiessaan Wilhelm tuli siihen tulokseen, että hänen tuli löytää muita vampyyreja, mutta olisiko keneenkään heistä luottamista, elleivät he sitten kuuluneet Ruusuihin?
Kuut olivat taivaalla, ja loivat valoa ympärilleen. Morrslieb oli matalalla ja se oli vihertävän harmaa sirppi läntisellä taivaalla. Mannslieb oli korkeammalla ja puolikkaana. Altdorf ei ollut sen hiljaisempi, kuin se oli ollut muinakaan öinä. Hän kulki katuja pitkin kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Eräällä kadulla oli monia kievareita, jotka olivat auki, ja lopulta hän päätti mennä yhteen niistä oppiakseen lisää jotakin nykyajan Altdorfista ja Keisarikunnasta yleensäkin.
Sisällä oli hyvin pukeutuneita ihmisiä, miehiä ja naisia. Musiikki soi ja ihmiset nauroivat ja juttelivat keskenään. Olut virtasi, samoin väkevämpikin ja Wilhelm huomasi kaipaavansa tätä, elämää ympärillään. Hänen ohitseen kulki ihmisiä, ja jotkut heistä katselivat häneen päin, mittailivat hänen vaatetustaan ja mahdollista asemaansa yhteiskunnassa. Koska Wilhelm oli hyvälaatuiset vaatteet päällään, hänen oletettiin olevan varakas porvari tai aatelinen, ja siksi ihmisiä tuli hänen luokseen kyselemään hänestä. Wilhelm ei ollut varautunut tähän, ja hänen oli nopeasti keksittävä itselleen valenimi, jonka taakse voisi piiloutua. Hän esittäytyi Liebwin von Friediksi, joka on viettänyt pitkän ajan Rajaruhtinailla selvittämässä, josko sieltä voisi löytää jonkinlaisen onnen itselleen. Hän toivoi Rajaruhtinaiden olevan vielä olemassa, ettei kuulostaisi täysin hullulta. Monet olivat halukkaita tietämään, mitä hän teki työkseen. Wilhelm kertoi olevansa löytöretkeilijä, jonka oli ollut määrä kartoittaa Rajaseutuja mahdollisen uuden valtakunnan aloitusta varten siellä.
Hän oli jokseenkin yllättynyt, kuinka sulavasti osasi valehdella ympärillä oleville ihmisille. Tämä selitys, jonka hän antoi, tuntui kuitenkin riittävän paikallaolijoille, vaikkakin eräs herrasmies kyseli von Friedin suvusta, joka vaikutti Averlannissa. Wilhelm ei ollut muistanut tätä sukua omalta ajaltaan, ja äkkiä pohti, mahtoiko Heinrichilla olla yhteyksiä tuohon sukuun, kun oli varastanut heidän sukunimensä. Wilhelm oli valinnut omansa Heinrichin mukaan. Miksei hän ollut aikaisemmin tajunnut miettiä tätä seikkaa, hän mietti.
”Valitettavasti en ole ollut sukulaisiini yhteydessä vähään aikaan, ja saavuin suoraan tänne Rajaseuduilta.”
”Ettekä käyneet tervehtimässä edes isäänne?” muukalainen kysyi, ja Wilhelm pohti, ketä mies mahtoi tarkoittaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, ketä kuului nykyään von Friedin sukuun. Hänen aikanaan von Friedin suvulta oli lähetetty paljon kokeneita taistelijoita erilaisiin sotilaallisiin kampanjoihin, ja osa oli hyvinkin ansioituneita omissa veljeskunnissaan, mutta Wilhelmin tietojen mukaan kukaan heistä ei koskaan ollut saavuttanut suurmestarin arvonimeä, mutta muita arvonimiä kylläkin, sikäli kuin hän tiesi. Tuo aika oli kuinkin ollut sotaisaa aikaa, ja monia tuon suvun edustajia kuoli taisteluissa.
”En, valitettavasti en ehtinyt, vaikka hän onkin kuulemani mukaan huonossa kunnossa. Olen kuitenkin menossa, heti kun saan asiani toimitettua täällä. Vienkö hänelle terveisiä, herra...?”
”Rudolf Esmeringen, missä ovatkaan käytöstapani, suokaa anteeksi sir”, sanoi muukalainen, ja kumarsi hovikumarruksen pyytäessään anteeksi. ”Ja kyllä, viekää terveiseni hänelle, ja toivon hänen paranevan pian, sillä meillä on pian yhteisiä liiketoimia. Mikä häntä sitten vaivaa?”
Wilhelm alkoi jo kyllästyä tähän, mutta toistaiseksi hänen oli mentävä mukana, ja toivottava, ettei puhu ohi suunsa. ”En valitettavasti tiedä tarkkaan, ja olisin tietysti mennyt hänen luokseen, mutta asiani täällä on hyvin tärkeä, eikä voinut odottaa.” Ilme Rudolfin kasvoilla oli hämmentynyt, ja sitten se muuttui paheksuvaksi, jonka Wilhelm tulkitsi johtuvan siitä, että poika oli laittanut liikeasiat läheistensä edelle, mutta hän kuitenkin toivotti Wilhelmille kohteliaasti hyvää illan jatkoa, ja jatkoi omia puuhiaan.
Wilhelm oli hyvin uupunut, hän ei ollut odottanut törmäävänsä tällaiseen tilanteeseen, mutta sitten ajatteli sen johtuvan hänen vaatteistaan, jotka kertoivat hänen olevan mahdollisesti joku tärkeä, ja jota oli paras yrittää lähestyä uuden kontaktin toivossa, jonka puoleen voisi kääntyä sopivalla hetkellä, ja josta voisi olla muutakin hyötyä. Mutta osa lähestyi häntä varmasti pelosta. Jos hän oli joku tärkeä, ja häntä ei lähestytty, hän saattaisi loukkaantua, ja sellaisella saattoi olla tulevaisuudessa huonot seuraukset poliittisessa mielessä. Monet ajattelivat hänen äänensä voivan vaikuttaa tuleviin kauppa- ja muihin sopimuksiin, jotka saattaisivat joskus koskea heitä. Kuinka vähän he tiesivätkään. Kuolevaiset eivät todellakaan voineet tunnistaa epäkuollutta, vaikka sellainen seisoi heidän keskellään. Tai sitten heidän tulonsa hänen ympärilleen johtuikin juuri siitä! Mutta ei, kun Wilhelm oli vielä ollut ihminen ja ennen matkaansa Arabiaan, olivat silloinkin aateliset parveilleet hänen ympärillään, eivätkä vähiten naiset, jotka usein olivat kehuneet hänen ulkonäköään. Hänen sukunsa oli ollut merkittävässä asemassa Nulnissa, koska se oli mukana kehittämässä yhä uusia aseita Keisarikunnan käyttöön vihollisiaan vastaan, vaikkakin tuolloin vihollinen oli ollut toinen lääni pikemminkin kuin mikään ulkopuolinen uhka, mutta aseita kuitenkin silloin kehitettiin, ja hänen sukunsa oli vaurastunut suuresti sisällissodan aikaan. Se oli saanut myös merkittävää poliittista valtaa. Mutta se oli aina pyrkinyt tukemaan valittua keisaria pikemminkin kuin niitä, jotka olivat itse julistautuneet keisareiksi, koska suku oli kuitenkin halunnut pysyä uskollisena perinteille ja Keisarikunnalle sellaisena kuin se oli kerran ollut.
Wilhelm meni tiskille, vaikkakaan ei tiennyt mitä tilaisi. Mutta näön vuoksi hänen oli kuitenkin otettava jotakin juotavaa. Kievarin isäntä tuli hänen luokseen, ja hänellä oli kädessään pikari, jossa oli punaista nestettä. Aluksi Wilhelm luuli sen olevan punaviiniä, mutta sitten hän haistoi. Ja hän järkyttyi.
”Herra tuolla tarjoaa juoman teille, sanoo sen olevan teidän mieleenne.” Wilhelm katseli miestä, jolla oli leveälierinen hattu päässään ja musta pitkä päällystakki. Mies näytti noita-metsästäjältä, ja hetkeksi Wilhelmin ajatukset menivät sekaisin. Noita-metsästäjä, joka tarjoaa hänelle... verta? Verta pikarissa? Halusiko hän sanoa, että tiesi, mikä Wilhelm oli? Mutta sitten noita-metsästäjältä näyttävä mies väläytti hymyn hänelle ja Wilhelm näki terävän hampaan huulten välistä. Mies oli vampyyri! Mutta kuka? Hän nosti omaa pikariaan tervehdykseksi, ja siemaisi siitä.
”Herra, otatteko sen vastaan vai ette?” Kievarin pitäjä kysyi pidellen yhä pikaria kädessään, ilmeisesti sen sisältö kuvotti häntä hieman, tämä näkyi hänen kireästä ilmeestä. Wilhelm otti sen, ja istuutui puiselle jakkaralle. Hän siemaisi juomaa, ja se vahvisti sen, minkä hän jo tiesikin. Se oli verta. Mutta mistä se oli peräisin? Ennen kuin Wilhelm ehti kysyä kievarin pitäjältä, tämä oli jo tiessään.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis

1Joju
Viestit: 51
Liittynyt: To 22.01.2009 19:42
Paikkakunta: Oulu

Re: Punainen Ristiretki

Viesti Kirjoittaja 1Joju »

Jes! Saatinhaan sitä jatkoa viimein. Teksti on taas huippuluokkaa kuten yleensäkin tarinoissasi

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Tarinat ja novellit”