Lahja

Onko kynä (tai näppäimistö) miekkaa mahtavampi? Tule ja todista, että näin on - muuten emme usko.
Avatar
FieldMedic
Viestit: 46
Liittynyt: Ma 27.02.2006 03:53

Lahja

Viesti Kirjoittaja FieldMedic »

Näin jälkeenpäin ajateltuna, se on kovin selvää; minä kuolin tuona päivänä.

Siitä on jo vuosia- kymmeniä tai satoja, ajalla ei ole ollut merkitystä enää pitkään. Kumppanieni nimet olen jo unohtanut, aivan kuten omani, mutta muutoin se päivä on poltettuna mieleeni. Pitäisikin, oman sielunsa myymistä tuskin unohtaa. Hyinen viima on ensimmäinen asia joka sitä päivää ajatellessa tulee mieleen. Seuraava on kipu, raastava tuska kun vaatteiden läpi ihoon jäätynyt rengaspanssari kääntyessäni repii tuhansia paloja ihostani. Äänet kuuluvat yhä kirkkaina, tuskan huudot ja lyhyeen katkeava vaskitorven törähdys. Kierähdän sivulle, käteni tapaa miekkani kahvan siitä mihin olen sen jättänyt yön tullen, ja nousen liikettä jatkaen. Näkemäni saa minut hengähtämään pelosta, leiriimme on hyökätty. Pohjoisen miehet ovat yllättäneet meidät. Juuri enempää en ehdi keskittyä tilanteeseen, sillä yksi barbaareista näkee minut ja syöksyy kohti. Kaksin käsin pidelty kirves nousee, ja miekkani sujahtaa miehen kurkkuun. Väännän miekan irti ja syöksähdän ohi kaatuvasta miehestä lyödäkseni toiselta käden irti. Kolmas sivallus lähtee miltei vaistomaisesti ja avaa käsipuolen kyljen vatsasta selkään. Veri vihmoo minua kaikkialta, niin toverini kuin viholliseni kaatuvat ympärilläni. Miekkani käy kuin omasta tahdostaan. Raaja tuolta, vatsa auki toiselta, pisto rintaan, torjunta…

Taistelu kesti aikansa. Muistan veren maun rohtuneilla huulillani, haju joka tappokentällä leijui väänsi vatsaani, ja miekkakäteni oli turta. Lopussa jopa hiukseni olivat verestä märät, mutta yksikään pisara ei ollut omaani. Toverini katsoivat minua kuin Sigmaria itseään, samalla kun hoidattivat haavojaan välskärillä, jonka päivän ensimmäinen potilas oli ollut hän itse. Muistan vaivaantuneeni heidän ihmettelystään, joka kyllä laantui hieman kun oksensin suoraan vanhan komentajamme kalmon päälle. Veri alkoi jo jäätyä, kun nousin ylös polviltani, oli pakko ottaa panssari pois. Sain panssarin juuri puhtaaksi kun muut alkoivat valmistella juhtia lähtöön. Kylmä oli kangistanut jäseniäni istuessani kivellä kangas kädessä ja panssari toisessa, joten juoksen hieman toisten edelle tiedustelijoiden matkaan. He taisivat olla parhaita ystäviäni, sillä he olivat ensimmäiset joiden kanssa puhuin tuona päivänä.

Lyhyt ja rotan nenän omannut tiedustelija avasi ensimmäisenä suutansa.
”Pyhien nimeen, näytitpä taas oikein tappotyötä muille malliksi! Missä oppisitkaan taitosi, pitää tämän työn jälkeen mennä kertailemaan sinne.”
”Isäni opetti, ja aika matkan saat käydä ennen kuin pääset sinne missä hän voisi sinua opettaa- hornasta sinä hänet löydät.”
”Hah! Emmekö me sinne olekin menossa, Valkotukka? Praag odottaa, kuin myös sen sanoinkuvaamattomat kauhut!”
”Vanhain ämmäin puhetta, tiedät sen itsekin. Meitä ei ennenkään niillä ole peloteltu.”
Toinen tiedustelijoista, pitkä mies mutta silti minua vain olkaan asti, liittyi keskusteluun.
”Enpä tiedä, noista soikkojuoruista. Parakeissa niistä puhuttiin myös, kaduista jotka huutavat, seinistä jotka liikkuvat, sieluista joiden äänet kuuluvat jopa unissa.”
”Kuule Länkisääri, tiedät hyvin että ainoat eukkoja pahemmat juoruajat ovat sotilaat.”
”Sano mitä sanot, me sanomme mitä sanomme.”

Se oli siinä, ja me tiesimme sen. En vain uskaltanut sanoa ääneen omia pelkojani, olin itse myös kuullut samat tarinat miehiltä joiden sanaa tuskin kukaan epäilisi. Määränpäämme lähetessä olin tullut päivä päivältä huonovointisemmaksi huolista, sillä muistan, että välitin tovereistani suuresti ja pelkäsin heidän turvallisuutensa puolesta. Eniten olisi varmastikin kannattanut huolehtia omasta mielenterveydestä, mutta silloin olin vielä naiivi ja heikko. Sylkisin päälleni jos voisin tavata itseni nyt. Kuitenkin tavoitteemme lähestyi tuolloin joka askeleella, ja tunnin parin päästä jo näimme tuon synkän kaupungin edessämme. Jo sen katselu oli kuin painajaista; aina kun siirsi katsettaan siitä sivuun tai keskittyi johonkin siinä, vaikutti siltä kuin kaikki muu olisi muuttunut. Eihän niin voinut olla, tai niin silloin ajattelin. Kuitenkin kun kaikki meistä olivat päässeet kaupunkiin vievälle tielle, kuin yhteisestä sopimuksesta pysähdyimme hetkeksi ja puimme päällemme haarniskat, öljysimme huotrat ja varsijousten jänteet, ja rukoilimme kukin ketä rukoilimme. Jotkut kuuluivat suuntaavan rukouksia Ulricille, osa Morrille, useimmat, kuten minä, Sigmarille. Käydessäni hiljalleen läpi rukoustani olin kuulevinani oudon säkeen.

”…ja ota vastaan uhri, lihasta mullaksi, verestä juomaksi, suuri Isoisä…”

Katsoin ympärilleni enkä nähnyt ketään joka olisi moisia kammottavuuksia ladellut. Kohautin olkiani ja kiristin viimeiset hihnat täyslevypanssaristani. Muut alkoivat myös liikehtiä, ja nuorin selviytyneistä nosti sinivihreän viirimme ylös. Lähdimme marssimaan hyvässä järjestyksessä kohti kaupungin portteja, jotka jo avautuivat meille. En voinut välttyä mielikuvalta, että olimme marssimassa jonkin massiivisen pedon kitaan. Voi, kuinka oikeassa olinkaan!

”Valkotukka, taidettiin olla väärässä, Rotta ja minä. Ei tämä nyt miltään Pohjoisen paratiisilta näytä, mutta enpä ole vielä hoksannut yhtä ainutta haamua tahi muuta noituutta.”
”No pidä silmäsi vielä vireinä. Yliluonnollista eli ei, vaaroja varmasti riittää täälläkin kolkalla maailmaa yli tarpeen.”

Viisaita sanoja, vaikka itse sanoinkin. Asetuimme tarjottuihin parakkeihin, samalla kun palkkamestari meni neuvottelemaan palkkiota Praagin isien kanssa. Muutama kalvakka naikkonen tarjoili meille säädyllistä ruokaa ja laihaa olutta, ja söimme halulla vatsamme täyteen. Sitten lähdimme kaupungille katselemaan torin tarjontaa. Muutama luiseva naikkonen huuteli meille ikkunoista, huutelimme takaisin kuin vain palkkasoturi osaa, mutta naisten ulkonäkö ei antanut virikettä tarjoamilleen hupailuille. Torilla laahusti lisää kalvakkaa väkeä, niin miestä kuin naista, kierrellen terveennäköisimpien kauppiaiden kojujen välitse. Kolmistaan, Länkisääri, Rotta ja minä, kiersimme samat kojut todeten tavaran laadun vaihtelevan välttävästä kurjaan. Mätiä kaaleja kieri jo kadullakin, ruoste levisi pikku hiljaa teräsesineiden pinnalla, omenat olivat enemmän toukkia kuin hedelmää. Ilma oli suorastaan tukalan kuuma verrattuna muurien ulkopuoliseen viimaan, ja haju muistutti minua suuresti aamun teurastuksesta.

”Hoi te kolme, suuret soturit, kyllä! Etsitte varmaan jotain, kyllä? Charr järjestää, kyllä!”
Erään kojun varjoista astui muotopuoli kääpiö, parta takussa ja iho maksaläiskien peittämä. Kavahdin tuota näkyä hieman, ja kääpiön suu levisi harvahampaiseen hymyyn.
”Charr ruma, kyllä! Mutta tavara kuin suoraan Altdorfista, kyllä! Laatu maksaa tosin, 100 keisarillista, kyllä!”
Rotta ja Länkisääri olivat jo kaivamassa pussukoitaan, ynnäten rahoja keskenään. Itse en ollut niin varma tuosta rumasta olennosta. Jokin siinä kalvoi mieleni sopukkaa. Ystäväni latoivat rahat kääpiön kouraan ja seurasivat tätä sisälle kojun takana olleeseen taloon. Musta oviaukko nielaisi heidät, ja mieleni teki syöksyä heidän peräänsä. Hillitsin mieleni silloin, toverinihan olivat kokeneita miehiä joita ei helpolla yllätetty. Pahaa aavistellen huikkasin heidän peräänsä tulevani tunnin päästä takaisin.

Kuolemani alkoi vatsan väänteillä. Katsellessani erästä hieman paremman näköistä naista, joka kiisteli arabylaisen kauppiaan kanssa kuparikattilan hinnasta, torin haju iski yht’äkkiä kuin ensimmäisen taisteluni löyhkä. Vatsani kääntyi ja oksensin, mutta toisin kuin aamulla se ei jäänyt yhteen kertaan. Tyhjennettyäni vatsani huomasin kauhukseni, että maa edessäni oli kuin murhapaikka; visvan seassa oli verta, niin kirkasta kuin hyytynyttä. En jäänyt odottelemaan naisen kirkunan paikalle varmasti tuovaa kaartia, vaan kompuroin pystyyn kuin humalainen ja lähdin tönimään tietäni kääpiön talolle. Luotin siihen, että toverini osaisivat auttaa, jolleivät muuten niin viemällä minut välskärin luo. Ovi edessäni aukesi hiljaisesti, ja syöksyin pimeään. Luulin aluksi, että joku pisti minua polvitaipeeseen, mutta viiltävä kipu tuntui hetkessä jokaisessa nivelessäni. Kaaduin rämisten lattialle, pääni osui johonkin pehmeään. Tuska yltyi, ja näin monivärisiä pilkkuja. Joku mutisi hieman, ja sitten näin mihin olin törmännyt. Kalpean vihreässä valossa makasi omassa veressään Rotta, jonka silmät olivat sulaneet kuoppiinsa. Olisin varmasti huutanut kauhusta, jollen olisi purrut hampaitani yhteen kivusta. Jokin nosti minut ilmaan, vaivatta kuin itse olisin nostanut puolituisen. Olento katsoi minua silmiin yhdellä ainoalla maidonvalkealla silmällään. Mieleni teki samoin kuin vatsani aiemmin, ja kipu unohtui tuon epäluonnollisen katseen alla. Huusin, nauroin, itkin ja sopersin kuin mielipuoli, ja mielipuoli olinkin tuona hetkenä.

”Lopeta tuo. Annan sinulle yhden mahdollisuuden, ja vain yhden,” olento sanoi.
”Isoisä on armelias. Isoisä on antelias. Isoisä on merkinnyt sinut, ja… kehoittanut minua säästämään sinut, mikäli haluat liittyä häneen.”
En osannut puhua. Kauhu oli liian vahva. En ymmärtänyt olennon puhetta, vaikka se puhui suoraan mieleeni. Katsoin sitä suoraan sen kykloopin silmään, nähden enemmän kuolemaa ja vihaa kaikkea elävää kohtaan kuin olin koskaan aiemmin nähnyt.
”No? Suostutko ottamaan vastaan Isoisän siunauksen, vai voinko jo aloittaa juhla-ateriani?”
”KYLLÄKYLLÄKYLLÄ”

Noiden sanojen myötä kauhu väistyi, ja mieleni palasi ohjaamaan ruumistani. Olento laski minut seisomaan lattialle, ja seisten pysyin, vaikka kipu palasi niveliini. Vedin miekkani, joka näytti varsin oudolta, kuin olisin jättänyt putsaamatta sitä jo kuukausien ajan.

”Vielä muodollisuus,” demoni sanoi. (Tunnistin sen jo demoniksi, Isoisän omaksi.)
”Tässä on entisen elämäsi tuttu.”
Pitkä mies astui eteeni oudon kömpelösti. Miehessä oli jotain tuttua, ajattelin tuolloin. Pitkä mies kohotti keihään taisteluasentoon. Sen kummemmin miettimättä löin keihään sivuun vapaalla kädelläni ja sysäsin miekkani syvälle miehen rintaan.
”Hmh. Todella, sinulla tulee olemaan suuri ja menestyksekäs elämä Isoisä Nurglen joukoissa. Tervetuloa!” demonin sanat vaihtuivat nauruksi.
”Ja noususi hetkellä minä, Charr-Nhur, annan sinulle lahjan, kyllä! Näe maailma kuten minä sen näen, ja siten aloita matkasi Isoisän omiin legiooniin!”

Kaikesta tuona päivänä tapahtuneesta tuo lahja oli kammottavin. Näin Länkisäären lävistettynä omaan miekkaani, näin lattialla matelevat madot jotka kaikki kantoivat Isoisän merkkiä, kuulin seinät jotka huusivat korvaani ”PETTURI!” Kompuroin ulos talosta, ulkona näin Nurglen kaikkialla torilla. Talojen seinät vääntelivät kuin tuskissaan rappausten tippuessa kuin syksyiset lehdet, maasta nousi toinen toistaan iljettävämpiä olentoja jotka kiersivät sairauden runtelemien ihmisten päälle ja välitse. Kojujen tuotteet kuhisivat Isoisän suosikkeja, pieniä raatokärpäsiä jotka munivat tauteja kaikkialle, torin ihmisten hengitys kuului selkeästi korvaani, rahisten kuin rikkinäinen palje ruton syödessä heidän keuhkojaan. Täytyy häpeäkseni myöntää, että lahja kauhistutti minua sillä hetkellä niin paljon, että anoin apua eräältä ohikulkijalta. Tämä ei osannut minua auttaa, vaan huusi henkensä edestä kaartia apuun. Kaartin partio tuli, yritti ja kuoli. Sitten kuolivat torin ne ihmiset jotka eivät olleet tarpeeksi nopeita. Sitten kuolivat vanhat toverini. Ja jälleen miekkani sai tanssia omaa tanssiaan, leikaten, torjuen, viiltäen, pistäen… Kunnes pääsin takaisin kukkuloille ja metsiin, jossa kaltaiseni odottivat.

Ja nyt johdan heitä, Isoisän valittuja, kohti etelän siunaamattomia maita. Silmättömänä he tuntevat minut, Isoisän silmiksi minua kutsutaan omieni parissa. Sillä enää en ole vain valittu, vaan lähestyn aikaa, jolloin voin palauttaa Charr-Nhurille hänen lahjansa… Mutta tuota päivää, jolloin kuolin ensi kertaa, en tule koskaan unohtamaan.

FMEd; ainii. saa myös nakella risuja ja niitä toisia, mitä nyt olikaan.
"Emperor's teeth, they killed brother Kenny!"

Palaa sivulle “Tarinat ja novellit”