Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Miniatyyripeleistä johdetut virtuaalimittelöt. Pysy teemassa, käytä harkintaa ennen uuden aloittamista.

Valvoja: Peliporukkavalvojat

Avatar
pleijer
Viestit: 238
Liittynyt: Su 22.11.2009 21:17
Paikkakunta: kouvostoliitto

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja pleijer » Ma 07.05.2012 19:04

Dodiin, Arkki sai mulle tuotettua tappelun joten pääsin kirjottelemaan viimeinkin. Täs tää nyt sit ois:

Siellä me olimme, istumassa tornissa kuin täit tervassa. Pakopaikkaa ei ollut, ja tiesimme vihollisesta vain sen vähän mitä olimme saaneet tietoomme kaiken huudon ja hajun perusteella - örkkejä. Otimme suojaa tuhoutuneen ukkoshaukan hylystä, ja odotimme. Aina välilä kuului alhaalta karjuntaa kun taas yksi örkki kaatui. Näin alokkaideni kasvoilta pelkoa ja epätoivoa, melkein yksin kuolleella planeetalla jonka örkit olivat asuttaneet, ilman oikeanlaisia varusteita, tai mitään tietoa tuon mystisen aarteen olinpaikasta. Tilanne todella näytti epätoivoiselta. Yhtäkkiä havahduin kuullessani kaamean jylinän. Pian viereisemme seinän läpi lensi viisi örkkiä, raketit sidottuina selkään. Näky olisi ollut hupaisa elleivät ne olisi olleet tulossa tappamaan meitä. taistelu alkakoon.
Khan ja Hans avasivat tulen ja onnistuivat tiputtamaan yhden vihernahan. Päätin kantaa itsekin korteni kekoon ja aloin tulittaa sieniaivoja bolt pistoolillani. Tähtäyksessäni olisi ollut parantamisenvaraa, ja onnistuin vain suututtamaan kaikkein suurimman vihernahoista, eivätkä ne olleet kovin hyvällä tuulella valmiiksikaan. Hitot, ajattelin ja syöksyin mättämään orkkejä keisarin nimeen. Lähes kaikki örkit hyppäsivät kimppuuni hurjasti karjuen hakaten, sylkien, potkien ja purren. Pian niitä oli päälläni kolme, ja huomasin olevani jumissa. Edes Keisarin papin siunaama voimahaarniskani ei suojannut minua niiden tappovimmalta, vaan sain kunnon ruhjeet kaikesta siitä mukiloinnista.
Yksi örkeistä ei ilmeisesti ollut hyökännyt kimppuuni vaan tahtoi kokeilla uutta asettaan, tosin tähtäin oli näemmä jäänyt kotiin sillä sieniaivo onnistui vain tekemään seinään pari lisäreikää.
Onnistuin vihdoinkin keräämään voimani ja heittämään nuo iljettävät puoli-sienet päältäni ja lyömään yhdeltä pään tohjoksi kävelykepilläni.
Kaikki se aika mitä Khan ja Hans olivat viettäneet ampumaradalle ei näköjään ollut sen arvoista, sillä jos mahdollista, heidän tähtäyksensä oli jopa huonompi kuin tuon silmät kiinni räpättävän vihernahan. Yksi harhaammus kuitenkin hieman rusketti yhden päälläni maanneen örkin takaraivoa.
Örkit olivat taas päässeet jaloilleen ja aikoivat jälleen niitata minut, toinen siinä melkein onnistuikin, sillä melkein menetin tajuni siitä hurjasta lyönnistä, jota tuon örkin viha kasvatti vielä vahvemmaksi. Onnistuin kuitenkin ajoissa väistämään toisen vihernahan lyönnin ja lyömään siitä ilmat pihalle kun sen puollustus oli alhaalla. Örkki lensi komeasti huoneen poikki ja jymähti seinään. Tälläkertaa ampuvaisella örkillä oli jo hieman parempi hallinta aseestaan, sille se osui jo Khania käteen, jättäen ikävän näköisen jäljen.
Vihani sokaisemana surmaan viimeisen örkin, kun Hans vetää Khania suojaan ja ampuu viimeisen örkin seitsemänteen helvettiin tämän raketti"repun" räjähtäessä komeasti.
Taistelu oli viimein ohi, mutta olimme ottaneet silti raskasta osumaa. Toivottavasti joku näistä tunteettoman oloisista sotilaista osaa hoitaa haavoja, sillä muuten emme välttämättä selviä kovin pitkään.
Mitenköhän toisessa tornissa sujuu, sillä mielestäni kuulin vaimeitä räjähdyksiä siintä suunnasta ennenkuin nuo "lento-örkit" hyökkäsivät.
toivottavasti vain löydämme sen koneen pian, sillä en tahdo olla tällä planeetalla enempää kuin on pakko. Aivan kuin itse planeetta ei tahtoisi että olemme täällä...


Inkvisiittori otti siis kaksi haavaa tappelussa.

*edit. pientä kirjoitusvirheiden oikomista harrastettu =)
Viimeksi muokannut pleijer, Ti 08.05.2012 15:25. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Half-breed kirjoitti:
pleijer kirjoitti:Mutta, otsikko on oudot VÄLIPALAT, huom välipalat, ei pizzat.
Mutta kun pizza on välipala. Ja pääruoka, aamiainen, yöpala, lounas, brunssi, illallinen, krapula-aamun pelastus, sekä hiukkopala.

Avatar
Arkki
Viestit: 450
Liittynyt: La 28.06.2008 20:23
Paikkakunta: Ruovesi

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja Arkki » Ke 09.05.2012 15:58

Tietokone hälytti uhkaavasta vaarasta. Lämpökamera havaitsi kivipölyn seasta örkkilauman tunkeutuvan tornin sisään, konekiväärien suuliekkien välähdellen kuvassa. Tietokoneen laskiessa kaksitoista örkkiä tunkeutuvan väkisin sisään kapeaksi muodostuneesta sisäänkäynnistä, suurin osa oli kiinnittänyt huomion inkvisiittoriin ja myrskyjääkäriin.
Konepappi peruutti sivummalle inkvisiittorista, örkkien alettua ottamaan mittelöä tämän kanssa. Kädet puristuivat voimakirveen varteen. Örkkilauman seasta kolme örkkiä erkaantui häntä kohti. Keinotekoinen raaja, joka oli yhdistetty seulapistooliin, alkoi ampua vihollisiaan kohti. Onnistumatta tekemään minkäänlaista, vahinkoa joka olisi estänyt örkkejä tulemasta eteenpäin. Heilautus voimakirveellä iski ensimmäisen kimppuun tullen örkin kauemmaksi, hydraulisen tekoraajan iskien ohitse örkistä, joka selvästi aavisti mikä sen tuleman piti.

Iskuja vaihdettiin puolelta toisin. Toisen örkin kaaduttua, viimeiseksi jäänyt örkki mäjäytti metalliromusta muodostuneella kirveellään Collyridamia olkapäähän, jonka sähköinen varaus onnistui estämään pahemman vaurion. Mekaaninen voima voitti taas lihaksen, kun hydraulinen tekoraaja repi örkiltä pään irti.
Konepapin seuralaiset olivat jo viimeistelemässä viimeiseksi jäänyttä örkkiä, joka oli vähällä saada myrskyjääkäristä yliotteen.

”Taistelu on ohitse.” Collyridam julisti ”Meidän tulisi katsoa onko toinen alus selvinnyt iskusta.”
Silloin tapahtui.

Juuri kun he olivat poistumasta tornista, katto päästi metallista kirskuntaa ja hankasi kiveä vasten pahaenteisesti.
Konepappi ehti katsoa ylös, kunnes alus oli jo tippumassa heidän päälleen. Mekaaninen koura ehti heittää inkvisiittorin alta tornin seinään. Mutta, tipahtanut alus ei tömähtänytkään vain lattiaan. Se meni lävitse ja sortunut lattia veti konepapin mukanaan pimeään kuiluun.
Tämä oli niitä hetkiä, kun sisäinen äänesi katsoisi sinua tuimasti ja kertoisi sinulle
”*****”
Mutta konepapilla ei ollut tätä ääntä.

Paikka oli pimeä.
---------------------------
Örkkien ryhmä oli viimein kukistettu ja kaikki selvisivät hengissä. Miljardien örkkien joukoista vain murto-osaakin pienempi oli ajautunut heitä kohti ja runnellut tornia pahemmin kuin lukemattomat vuodet planeetalla. He olivat kuin ihmeen ansiosta selvinneet tappioitta koko hässäkästä, lukuunottamatta pian hyökkäyksen jälkeistä onnettomuutta.

Alus oli murskannut tornin lattian. Vaikutti siltä, kuin alus ei ikinä kohtaisi loppua. Murtunut kivi tippui jatkuvasti kuiluun ja luoi loputtoman syvyyden tunnetta. He olisivat voineet pelkällä läsnäololla jo sortaa heikkorakenteisen lattian ja tippua itse pimeyteen.

Kuilu ei ollut lainkaan pelkkä aluksen rikkoma reikä. Se näytti olevan syvemmälle jatkuva osa tornia, missä paikoittain rikkoutuneet portaat tekivät alasmenosta vaarallisen.
Ja konepappi oli mennyt sen mukana.
Koko tehtävä vaikutti menevän yhä syvemmälle helvettiä. Ensin heillä ei ollut aluksia. Örkit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja nyt henkilö, joita heidän piti suojella tehtävän aikana oli kadonnut syvälle pimeyteen, ette sitä saanut valaistua pohjaan asti. Missä oli kuolonpartio ryhmä jonka piti tukea heitä?

Tästä tulisi niitä hetkiä, missä koetellaan toisilleen tuntemattomien ryhmien kykyä toimia yhdessä. Rikkooko auktoriteettien mittelö koko operaation vai onko vielä mahdollista, että tehtävästä joka heille on annettu, tulisi vielä jotain.

Ainoa lohtu minkä kuka tahansa saattaisi löytää nykyisestä tilanteesta, oli reitti jatkaa eteenpäin. Odotti siellä sitten pitkään odotettu kuolema, tai löytö joka ikuistaisi heidät imperiumin historiaan.
__________________________________________________

Jäi ehkä lyhyeksi omaan makuuni fluffi. Mutta kirjoitan aina sen verran kuin fiilikset kertovat olevan hyvä.
Viikonloppuna selviää sitten teille, minkälaiseen koloon sitä joudutaan.
Viimeksi muokannut Arkki, La 12.05.2012 00:49. Yhteensä muokattu 4 kertaa.
Tuomas Kyrö kirjoitti: Breivik syyttää joukkomurhastaan demokratiaa. Se on sitten sana sanaa vastaan. Demokratia kun syyttää joukkomurhasta Breivikiä

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5567
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ke 20.06.2012 19:42

Vau. Tiedosto viimeksi avattu 29.4:ttä. Oliko tämä tauko oikeasti näinkin pitkä? En osaa suomentaa otsikkoa kunnolla.

Yllättää ne remiksitkin joskus.

I don’t do bits and pieces

Kaikki kuulosti tehtävänannossa niin yksinkertaiselta, helpolta. Meidät käskettiin tunkeutua vihollisen alueelle, sabotoida laitteita ja aiheuttaa tuhoa tarpeeksi pitkäksi ajaksi, että insinöörimme kykenisivät korjaamaan aluksemme ja lopettamaan tasapeliin päättyneen kamppailumme vihollistamme vastaan.

Vuosikausia olemme harjoitelleet juuri tämänkaltaisia taisteluita ja toimintamenetelmiä. Monet harjoitukset ja tehtävät vihaperäisissä alueissa niin maastossa kuin heidän toimitiloissaan. Kaikki me olimme menneet sisään yhdessä ja kaikki me olimme poistuneet sieltä yhtenä joukkona. Voitokkaana joukkona.

Mutta nyt seisot siinä hyvin voivana edessäni. Yksikään naarmu ei lepää ihollasi ja yksikään verisolu ei virtaa vapaana ruumiisi tuolla puolen. Joku voisi sanoa sinun voivasi hyvin ja kenties jopa paremmin kuin koskaan. Suoriuduit tehtävästi erinomaisesti ja et pettänyt tovereitasi suuren uhan yrittäessä saada voittoa tärkeässä taistelussa planeetan ilmakehän yläpuolella. Jos kertoisin jollekin, että edessäni seisoisi kuolemaa tekevä mies, hän ei uskoisi minua.

Se on kuitenkin totuus. Vaikka olisitkin selviytynyt ehjänä kamppailusta vihollisen aluksen sisällä, et tulisi mitenkään selviytymään paluumatkasta takaisin omiesi luokse. Haarniskamme on ilmatiivis ja siten meidän on mahdollista liikkua avaruuden kylmässä valtakunnassa, jonka mailla meidän tulisi kuljettua mikäli kotiin mielisimme päästä.

Haavoja ei kenties näy ihollasi, mutta haarniskasi. Mutta haarniskasi. Emme olleet valppaina emmekä toimineet tarpeeksi nopeasti. Nopea voittomme huoneessa antoi tilanteen uhalle ilmestyä ja ampua sinua kohti syövyttävä plasma-ase käsissään.

Vain harvoin rikomme käskyä olla sanomatta sanakaan tehtäviemme aikana. Tuo oli yksi niistä hetkistä, jolloin emme välittäneet laisinkaan säännöistä ja perinteistämme. Yhdyn sinuun sanoissasi, että joku meistä olisi jäänyt palaamatta kotiin. Tuo yllätyksellinen huoneen vieras ei olisi voinut ampua ohitse ja meistä kaikista kolmesta se osui sinuun.

Meistä kaikista kolmesta sinä olit ainoa, joka toimi niin, mitä käytöstä odotetaan ryhmän Sinisen jäseniltä. Kunniakkuutta paineenkin alla. Pysyit vahvana ja otit vastaan sen tittelin, mitä kukaan ei uskonut koskaan kenenkään saavan itselleen. Aina aikaisemmin, aijemmissa tehtävissä, emme olleet nähneet yhdenkään värikoodiryhmän jäsenen kaatuneen vihollisen laukauksen edessä. Aina me olimme seisomassa suorina ja rohkeina taisteluissa, joissa auringon valokaan ei läpäissyt tuhoa ennustavia pilviä taivaalla. Jokainen tehtävä, johon osallistuimme, niin moni jäsen palasi kotiin kuin sinne oli komennettukin.

Mutta nyt, tuo titteli oli viimeinkin ansaittu. Nyt tuo titteli ei ollut enää vain myytti vaan oikeaksi osoitettu. Emme ole enää vain kadonneita sotilaita sodissa ja taisteluissa. Nyt olemme myös kuolleita.


Savun hälvetessä rappusista, koko ryhmä polvistui vilkkuvan pisteen luokse. Heistä jokainen katsoi tuota kuolemaa tekevää toveria ja laskivat otsansa aseensa perän päähän kunnianosoitukseksi hänen suorituksensa johdosta.

Pomo otti askeleen lähemmäs haavoittunutta soturiaan ja katsoi taistelun aiheuttamia naarmuja hänen haarniskassaan. Hän oli pahasti haavoittunut niin vihollisen luodeista kuin taisteluaseidenkin teristä. Kypärä oli pelastanut monilta iskuilta, mutta visiiristä näkyi suuret viillot ja lohkeama, jonka takaa näkyi miehen valkoinen iho. Hikipisarat kimaltelivat valon osuessa niihin.

Mies hengitti raskaasti ja nopealla vauhdilla. Kokemuksensa johdosta hän tiesi, että haavoittuneena liikkuminen kuuluisi jättää vain äärimmäisiin tilanteisiin, jolloin se olisi välttämätöntä. Hänen ryhmänsä oli tyytyväinen nähdessään toverinsa pysyvän paikoillaan ja taistelevan luontaista haluaan nousta ylös toimeettomasta istumisestaan ja palaavansa muiden rinnalle takaisin tehtävää suorittamaan. Olihan hän kuitenkin tunnettu siitä, että niin kauan kuin vihollinen heidän ympärillään hengittäisi, hän ei tulisi pysähtymään paikoilleen tasaamaan hengitystään. Vihollisia ei kuitenkaan missään lähettyvillä hengittänyt tai edes huutanut. Heidät oli ympäröinyt täysi hiljaisuus.

Turhia sanoja ei huoneessa kuulunut. Kukaan ei raaskinut kysyä hänen vointiansa, sillä jos hän olisi kykenevä liikkumaan, hän ei istuisi tuossa tuhlaten meidän kaikkien aikaamme. Jos hän voisi jatkaa taistelua, hän tarttuisi aseeseensa kiinni ja lähtisi matkaamme hänelle kuuluvassa paikassaan. Hän kuitenkin istui seinää vasten Pomon auttaessa hänet mukavampaan asentoon.

Koulutusvastaava Mendez yleensä sanoi Pomolle aina tehtävien jälkeen saatuaan tietoonsa alustavan lukumäärän kaatuneista sotureista: ”Tuo ei ole luku kaatuneista sotilaista vaan pikemminkin luku hyvin käytetyistä elämistä.”.

Mitä meidän koulutus meiltä vaati ja millaiseksi soturiksi se meitä pyrki muokkaamaan, oli kaikille meille päivän selvää. Hyvin harvan kanssasotilaan tunsimme ja vielä harvemman kuolema ei meitä koskettanut laisinkaan. Sodassa ja taisteluissa kuolema on odotettavaa ja siltä ei voi yksikään armeija koskaan välttyä. Miltä me kuitenkin kykenimme välttymään, oli suuret häviöt kenties tärkeissäkin alueilla ja tuolloin pieni lukumäärä kuolleita ihmisiä tarjosivat henkensä isänmaansa puolesta tarjotessaan selviytyneille paremmat mahdollisuudet voittaa sota kuten he olivat tänään voittaneet taistelun.

Kuulimme tuon sanonnan ja puheen kuitenkin kuinka monta kertaa tahansa, emme koskaan pitäneet niistä hetkistä, kun jotain meistä nimiteltiin käytetyiksi elämiksi. Oli värimme mikä tahansa, toisillemme emme koskaan ole käytettyjä elämiä vaan pikemminkin tuhlattuja. Jokaiselle meistä paistaa vielä huomennakin aurinko ja niin kauan kunnes löydämme elottoman ruumiin taistelussa kadonneesta ystävästämme, meille, sinä olet vielä elossa.

Oli katoamispaikkasi tai taistelusi missä ja mikä tahansa, meille kaikille värikoodiryhmien jäsenille vain yksi sotilas, ystävä, on oikeasti kuollut. Kaikki nuo muut lukuisat ystävämme keräävät talteen edelleen vielä tänäkin päivänä vihollisten raadoilta kaiken tarvitsemansa selviytyäkseen seuraavaan päivään, jolloin saapuisimme yhdessä hakemaan kotiin kauan kadoksissa olleen toverimme.

Käsi ojennettiin kohti haavoittunutta ystävää tarjoten hänelle tuon auringonpaisteen huomiselle päivälle. Tuohon käteen tartuttuaan hän tulisi jatkamaan taisteluaan osana ryhmänä ja hän palaisi takaisin aktiivisten sotilaiden listalle käytettyjen elämien sijasta. Haluatko todella olla seuraava värikoodiryhmän jäsen, joka on todistettavasti kaatunut taistelussa vihollisen käden kautta vai jatkaa toimintaasi ryhmässämme tärkeänä sotilaana, joka olit vielä hetki sitten?

Mekaaninen käsi ojentui vaivoin pystyyn ja siihen tarttuva terveen ja taistelukunnossa olleen naisen käsi nosti hänet harteilleen ja ryhmä jatkoi matkaansa rappusia alemmas seuraaviin kerroksiin. 4 pistettä paloi ryhmän edetessä vauhdilla kohti pohjakerrosta vastaanottamaan tulevat haasteet, jotka kuuluivat tehtävän suorittamiseen.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
pleijer
Viestit: 238
Liittynyt: Su 22.11.2009 21:17
Paikkakunta: kouvostoliitto

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja pleijer » Ke 08.08.2012 11:59

Noni, täs ois meiän portaikkoseikkailu:

The darck descent

ok, olimme vasta päässeet planeetalle kun kimppuumme hyökättiin ja jouduimme jo taistelemaan henkikultiemme puolesta. Tämä ei todellakaan ollut mitä minä olin odottanut. Tehtävä oli yksinkertainen; kuollut planeetta, etsimme planeetan uumenista laitteen joka oli tuottanut sille uuden ilmakehän, ja palaamme takaisin. Juuri tehtävän yksinkertaisuuden takia minä tähän ryhdyinkin, sillä en ole ollut kentällä vuosiin.

Mikään ei tosin mennyt suunnitelmien mukaan, ja nyt olemme korviamme myöten nesteessä, ja vain Keisari voi meidät enää pelastaa.

Yhtäkkiä havahduin ajatuksistani, olimmme saapuneet toiseen torniin. Oli hyvä nähdä että muitakin oli vielä elossa. toinen inkvisiittori, jonka nimi karkaa mielestäni, ja tämän henkivartija olivat ilmeisesti selvinneet tornissa tapahtuneesta räjähdyksestä ilman suurempia vammoja, ja olivat aloittamassa konepapin etsintää tornin lattiassa ammottavasta reiästä.
Kun pääsin paikalle inkvisiittori tervehti minua yhtä lämpimästi kuin jäätävä viima, mutta olosuhteet huomioon ottaen on hyvä että hän edes oli hengissä tervehtimässä minua, joten en välittänyt asiasta.
Pian saapumiseni jälkeen henkivartija (tai vain joku muu palkollinen) kiipesi reiästä sisään ja kertoi ettei alhaalla ole muuta kuin pitkä portaikko alaspäin. Käskin alokkaat alas valaisemaan tietä, ja laskeuduin heidän perässään. Alas päästyäni huomasin että portaikko ei välttämättä kestäisi voimahaarniskani painoa. Toinen inkvisiittori ehdotti minun kävelevän viimeisenä, ja meidän pitävät etäisyyttä toisiimme jotta portaikkoon kohdistuisi mahdollisimman vähän painetta.
Niin alkoi pitkä ja pimeä laskeutumisemme, jonka aikana ihmismielellä oli enemmän kuin tarpeeksi aikaa kehitellä ja kasvattaa omia sisäisiä demonejaan.

Mitä jos konepappi olisi kuollut ja emme pääsisi täältä koskaan pois?

Entäpä jos ilmakehän luonut laite tuhoutuu ja tukehdumme kaikki?

Planeetallahan on enemmän kuin tarpeeksi örkkejä tappamaan meidät kaikki.

Missä ihmeessä kuolonpartio viipyi, ja mitä heille oli tapahtunut?

Entä jos kaoottisilla voimilla on näppinsä pelissä?

Miten meidän käy?


Pitkään ennen kuin pääsimme pohjalle huomasimme tiheää savua joka haittasi hengitystä. Onnekseni voimahaarniskassani oli ilmansuodatin, mutta muut eivät olleet yhtä onnekkaita vaan joutuivat käyttämään hihojaan tai muita kankaanpaloja kasvojensa suojaamiseen.
Jonkin ajan kuluttua aloimme lähestymään tornin pohjaa, jossa näkyi savun lähde, lähes tunnistamattomaksi asti tuhoutunut ukkoshaukka Ja kaksi suurta ovea joista paistaa lähes sokaisevaa valoa, joka on todellisuudessa tavallista päivänvaloa joka näyttää niin kirkkaalta koska sisällä on niin pimeää. Ensimmäistä kertaa urani aikana voimahaarniskani osoittautui heikkoudekseni, sillä portaiden aivan loppu näytti hyvin hauraalta, ja se tuskin kestäisi voimahaarniskaani, joten lähetin Hansin toisen ikvisiittorin mukaan. Ehkä he keksivät jonkin keinon saada minut alas täältä.
Half-breed kirjoitti:
pleijer kirjoitti:Mutta, otsikko on oudot VÄLIPALAT, huom välipalat, ei pizzat.
Mutta kun pizza on välipala. Ja pääruoka, aamiainen, yöpala, lounas, brunssi, illallinen, krapula-aamun pelastus, sekä hiukkopala.

santso
Viestit: 2731
Liittynyt: Su 22.07.2007 16:40
Paikkakunta: Ilmajoki/Kouvola

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja santso » Ke 08.08.2012 13:21

Kohti ydintä!

Taistelun äänet olivat loppuneet tornin ulkopuolelta, jos olimme voittaneet kaiken tulisi pysyä suhteellisen rauhallisena ja jos olisimme hävinneet, olisi torni taas kohta täynnä näitä örkkimäisiä(huomatkaa, örkkimäisiä, kohtaamamme olennot, puhukaamme heistä vaika yleisesti xenoina, olivat muistuttaneet örkkejä etäisesti ulkonaiselta olemukseltaan, mutta, käytös ei ollut agressiivisuutta lukuunottamatta örkkimäinen.) olentoja, joten päädyimme konepapin kanssa odottamaan jahka muu seurue pääsisi paikalle.
Määräsin Gerhartin tutkimaan paikkoja ja konepappi puuhasteli jotain ukkoshaukan alapuolella, itse jäin pohtimaan mitä olennot tekivät planeetalla jolla ei pitäisi löytyä edes omaa batkeerikasvustoa ja loppujen lopuksi, mitä kyseiset olennot olivat, ruumiit alkoivat hajota niin nopeasti että niiden preservoiminen tai tarkempi tutkiminen olisi turhaa.
Yht'äkkiä kuului pahaenteinen narahdus, jota säesti väsyneen metallin ulvonta sekä korvia riipivä kirskunta joka päättyi lopulta valtaisaan räminään, kun ukkoshaukka tippui suoraan tornin lattian läpi vieden konepapin mukanaan.
Gerhart oli onnistunut hyppäämään sivuun(hah kyllä nyt loikkiminen onnistuu, vaan ei olennon kanssa painiminen...) itse syöksyin kohti seinään ja shokkiaalto lyö minut polvilleen.

''Konepappi! Toistan, kuuluuko?'' Kysyn radiosta, vain hiljaista särinää, radio on ehjä, mutta ilmeisesti puhuteltava ei ole puhekunnossa.
''Gerhart! Näetkö pohjalle?'', Henkivartia vastaa kieltävästi, on kuulemma liian syvää ja pimeää, edes parannellut bioniset lisälaitteet eivät havaitse pohjaa.Tekniikan riemuvoitto.
''Keisari syököön maksasi!'' kiroan hiljaa, nyt kun kuolonpartiosta olisi ollut hyötyä, ratsuväki oli jättänyt saapumatta paikalle, edes myöhästynyt saapuminen olisi parantanut tilannetta, avaruusjääkärit olisivat voineet siirtää itsensä suoraan pohjalle jahka sinne olisi saatu radiomajakka tiputettua...
Kysyn Gerhartilta voisiko tämä yrittää laskeutua alas ja ilmoittaa kun näkee jotain poikkeavaa(näiden keskelle galaktista peräreikää rakennettujen fallossymboleiden lisäksi...), tästä tulisi pitkä reissu.
Näissä mietteissä velloessani tuo ordo malleuksen inkvisiittori saapuu paikalle seurueensa kanssa. Näyttävät saaneen kosketuksen viholliseen(tai vihollisen näköiseen, oikea vihollinen saattoi piilotella jopa retkikunnan mukana, ainakin tiedustelutiedot olivat niin vajavaisia että tällä suunnalla olisi tehtävä tarkistus), ainakin kaartin alokkaat näyttivät järkyttyneiltä.
Uuh, toivottavasti tämä ei muutu virastojen väliseksi arvovaltakukkoiluksi, sillä siinä kisassa demoninmetsästäjä näyttää olevan paremmin varusteltu(voimahaarniska).
Tervehdin saapujia viileällä katseella ja päivitän tilanteen yleisellä tasolla(kosketus viholliseen, ukkoshaukka ja konepappi matkalla planeetan ytimeen...) , kun Gerhart ilmoittaa alhaalla olevan portaikon jatkuvan vaan.
''Jos siirtyisimme kellariin? Turha meidän on tässä istua kun kerran ilmeisesti olemme laskeutuneet, joskaan emme turvallisesti niin ainakin vauhdilla.''
Toinen inkvisiittori nyökkää vastaukseksi ja lähtee kanssani seurueensa kanssa laskeutumaan pimeyteen, kaartilaiset sohottelevat taskulampuillaan ja valaisevat portaikkoa, ja jos vihollinen on odottamassa niin nyt se ainakin tietää, että olemme tulossa.

Portaat näyttävät jatkuvan ikuisuuteen, hengitykseni rahisee hieman vammastani johtuen, taidan tarvita toiset keuhkot, missähän vaiheessa ihminen julistetaan koneeksi? Ainakin useimmat avaruusjääkärien suurmestarit ovat enemmän koneita, kuin ihmisiä, mutta se ei aina johdu keinotekoisista ruumiinosista, ellei nyt rautakäsiä lasketa.
Portaiden kunto vaikuttaa huteralta, ilmassa leijuu outo haju, käärin kangasta kasvojeni eteen helpottamaan oloani samalla kun kävelemme alaspäin. Ordo malleuksen inkvisiittori huomauttaa portaiden kunnosta, kehotan kaikkia levittäytymään jotta paine portaikon osaa kohden olisi mahdollisimman pieni.
Valo alkaa kasvaa, bioninen silmäni ilmoittaa muutoksesta, pohjalla hohkaa jokin.
Portaat uhkaavat murentua toisen inkvisiittorin alta, kehotan häntä ja seuralaisiaan pysähtymään, jatkamme Gerhartin kanssa kaksin pohjalle, joskin saamme seuraksemme yhden kaartilaisen, Hans nimeltään, ihan kuin nimet tässä maailmassa merkitsisivät yhtään mitään.

Ihan pohjalla on ukkoshaukan romu ja kaksi oviaukkoa joista hohkaa ylimaallisen vaaleaa valoa ja paljasten tornin pohjan ja samalla luoden synkkiä varjoja, joissa saattaisi lymytä lisää olentoja, mutta, jos näin olisi, olisimme jo kuolleet...


----------------------------------------------------------------------------------
niin sori et kesti mut tosiaan yritetty päästä samaan aikaan koneelle, toi tuli hieman kiireellä, mut kait se sit lähtee ku saan rytmin päälle. koskas lisää?
Omenapiirakka on tietäjien ruokaa.

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5567
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja El Capitan » La 25.08.2012 20:50

Kyllä sitä nyt näkee tehneensä hyvän tiimin kun pitkästä tauosta huolimatta se suoni on yhtä täynnä tekstiä kuin säännöllisestikin kirjoitellessa. Kyllä tämä minun Sininen Ryhmä menee rakkaan Markuksenkin ohitse paremmuudessa. Paras pelitiimi mitä on ollut näissä areenoissa. Areenoissa siis. Kukaan ei tule voittamaan Mafiapelin ankkuriani.

Ei tämän enempää tällä kertaa. Huomenna saatte part. 2:n. Hui kun on muuten lyhyt. Eihän tää ole kuin 1.3 sivua pitkä.

Hymyile kun meillä on vielä syytä hymyillä

Normaalisti, kiitosten ja kehujen saanti niin sanallisesti kuin mitalien merkeissä merkitsisi paljon normaalin sotilaan elämässä. He saisivat tilaisuuden olla joukon edessä voittokkaana sankarina ja saisi viimeinkin valoa muuten pimeään elämäänsä sodan aikana. Heidän vanhempansa olisivat ylpeitä pojastaan tai tyttärestään heidän saadessa rintaansa kauniita mitaleita ja kunniaristejä suorituksistaan vaikeissakin tilanteissa vieläkin vaikeammissa olosuhteissa.

Mitä tulee puolestaan värikoodiryhmien jäseniin, meistä jokainen tuskin on ilman noita hetkiä, jolloin saimme olla väkimassojen edessä ylempiarvoisempien kiinnittäessä kunniakkaasta taistelusta kotiin palanneita, koko kansan sankareita. Vaikka meille aina kerrottiin, että tilaisuudet olisivat vain pieniä ja nopeita seuraavan tehtävän saavuttua hyvin monesti heti tilaisuuden jälkeen, meille kerrottiin tilaisuuden tiedottamisen nostavan massojen moraalia.

”Massat tarvitsevat sankareita. He tuovat heille toivoa.”, eräs everstiluutnantti sanoi minulle kun sain ensimmäisen kunniamitalini pelastettuani ryhmän vammautumisestani huolimatta.

Totuus on kuitenkin se, että meille värikoodiryhmien jäsenille toisten arvostus on ihan tyhjän kanssa. Nähdessämme eri lehdissä kasvojemme kuvat kansissa totuutta vääristelevine otsikoineen, emme koe sitä samaa ylpeyden aihetta kuin muut, tavallisemmat sotilaat. Meille arvostus on muutakin kuin arvojärjestelmässä ylenemistä ja rinnassa olevia mitaleja.

Jos ihan rehellisiä ollaan, minun mielestäni vain Pomo ansaitsee mitalinsa meistä kaikista. Kukaan muu meistä ei ole tehnyt samallaisia urotöitä kuin hän ja yksikään meistä ei ole taistellut yhtä rohkeasti ja voitokkaasti kuin hän. Tietenkin, jos Pomolta itseltään kysyy, hän ei pidä itseään muiden kuin ryhmänsä arvostuksen ansainneenna.

Väkimassat voivat tarvitse sankareita ja lohtua tämän sodan keskellä, mutta itse olen samaa mieltä Pomon kanssa. Sotilas ei ansaitse kehuja sen enempää kuin kukaan muukaan sen vuoksi, että hän teki mitä häneltä oli odotettukin.

Minä sain kunniamitalini taisteltuani ja pidätellessäni vihollisiamme kaukana tajuttomien tovereitteni luota. Vaikka minun olisi pitänyt olla silloin tapahtuneen räjähdyksen tappama, silmissäni paloi sama liekki kuin aina aijemminkin taisteluiden aikana. En kuullut mitään, en saanut ääntäkään suustani ulos ja näin vain heikkoja valopisteitä edessäni. Kipua en tuntenut vaikka lääkärien mukaan minun olisi pitänyt olla kykenemätön toimintaan ja tajuttomana maassa muiden joukossa.

Olin joskus sankari muiden yläpuolella. Ryhmän kovin sotilas, joka huijasi kuoleman korjaamaan satonsa vihollisten sotilaista. Mitä minä nyt olen? Pelkkä taakka pelastamilleni ystävilleni.

Kun katson heitä jokaista, näen heidän silmissään sen mitä he eivät uskalla edes ajatella. Punainen tuntee syyllisyyttä siitä mitä minulle tapahtui muukalaisten hyökätessä alapuoleltamme. Olihan hän kuitenkin minun taistelijaparini ja meidän olisi kuulunut toimia paremmin yhdessä. Meidän olisi kuulunut pitää toisistamme huolta ja taistella yhdessä rinta rinnan kuten taistelijaparien kuuluu.

Näen ystävissäni huolen ja pelon. Vaikka he tietävät tasantarkalleen mihin minusta on ja miten pelaan tätä peliä, joka päivä niin hyvin kuin vain osaan viimeiseen hengenvetoon saakka, yksi heistä ei kuitenkaan voi kätkeä sitä koskaan. Meistä jokaiselle on selvää, että yhden meistä poskea pitkin valuu kyynel, jos vain hän suostuisi katsomaan minua kohti.

Olet aina ollut meistä kaikista inhimillisin muistuttaen meitä aina entisistä ajoista kun meillä oli varaa ajatella muutakin kuin tehtäväämme. Pelkäät minun liittyvän oikean Jättiläisen seuraan kaatuneiden värikoodiryhmän jäsenten seuraan.

Voisinpa sanoa sinun olevan väärässä, mutta totuus on se, että pitkästä aikaa minulla on hetki ajatella yksinäni tilannettani. Normaalisti olisin yhdessä muiden kanssa varmistamassa oman alueeni turvallisuuden ja odottamassa odottamatonta. Silloin ei ole aikaa ajatella menneitä ja tapahtuneita, mutta nyt kun roikun tässä olkapäiden päällä, kykenemättömänä liikuttamaan raajaanikaan ilman tuskaa, minun on pakko sanoa, että pelkään pahinta.

Voin olla sotilaana monia asioita, mutta juuri nyt olen kenelle tahansa helppo saalis. Kykenemättömänä liikkumaan parempaan suojaan, ainoa todellinen suojani on toverini. Olen täysin riippuvainen heistä sillä ilman heitä, olen turvassa vain niin kauan kuin aseessani olisi panoksia jäljellä. Sen jälkeen. Noh, sen jälkeen taidan sulkea silmäni.

Rappusten tuntuessa loputtomilta, kolme kirkasta pistettä paloi.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5567
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Su 26.08.2012 09:12

Dodiih. Saatiinpas Robotin osuus valmiiksi. Nyt alkaakin olemaan jo sitä meikäläisen makua tässäkin fluffissa. Part 3:ssa sitten loppu seinään saakka. Toivonmukaan.

Kun minä lupaan jotain

Me kaikki pysähdyimme samoihin aikoihin nähtyämme yhden valonpilkkeen katoavan. Laskin toverimme rauhallisesti maahan istumaan selkä seinää vasten nojaamaan Punaisen ja Tytön ottaessa nurkat haltuunsa ja varmistaessa jokaisen pienenkin nurkan tästä eteisestä. Vaikka täällä olikin ollut hiljaista jo jonkun aikaa, olisimme toivoneet kuulevamme edes jotakin. Edes tuulen, heikon tuulen puhaltavan, edes kerran vielä.

Otin haavoittuneen alaiseni kypärän pois hänen päästään ja katselin kuivuneita verivanoja, jotka virtasivat hänen sieraimistaan ja huulien välistä poskia ja leukaa pitkin. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta värisivät vain aavistuksen verran. Hän oli vielä elossa, mutta huolenaiheeni oli pikemminkin sen pituus. Hän ei voisi jatkaa tätä kovinkaan kauan. Hän ei ollut liikkumis- ja nähtävästi ei ollut myöskään edes siirtokunnossa.

Laskin käteni hänen olkapäänsä päälle ja olin näkevinäni hänen huulien vasemmalla puolella heikon ja tärisevän notkahduksen ylöspäin. Hän tiesi saman kuin minäkin, mutta toisin kuin minä, hän näytti alkavan hyväksyä kohtaloaan.

Käänsin katseeni muihin, jotka tarkkailivat ympäristöämme tunnollisesti kuten oli käsketty. Selkä meihin päin he vartioivat tätä aluetta ja pitävät sen puhtaana vihollisista vaikka viimeiseen hengenvetoonsa saakka tai kunnes käsken toisin. Katselin heidän vierelleen, tätä huonetta ja mitä sieltä löytyisi. Kaikista parastahan olisi, jos palaisimme takaisin ylös alukseemme. Se tarjoaisi meille niin hyvän suojan kuin myös mahdollisesti radionkin, jolla kutsua apuvoimia ja evakkoa.

Valitettavasti kaikkien noiden rappusten käveleminen uudestaan ei tulisi kysymykseenkään. Emme tiedä miten asianlaita on muiden ryhmien kohdalla, mutta niin kauan kuin minä komennan Sinisiä, me emme pelaa uhkapeliä toveriemme hengestä. Laittaessani kypärää takaisin suojaamaan verta vuotavia kasvoja, kuulin kieltosanan. Hetken aikaa oltuani paikoillani, laskin sen lopulta hänen käsillensä.

”Punainen. Annan sinulle uuden tehtävän.”

Olisi vain ajankysymys, koska muukalaiset palaisivat takaisin tähän torniin, joten siitä olisi tehtävä niin hyvin suojeltavissa oleva linnoitus kuin vain mahdollista. Kaikki tämä kiviromu mahdollistaisi oviaukon tukkimisen ja rappuset takaisivat sen, että niin kauan kuin viholliset olisivat niitä pitkin laskeutumassa, heidän lukumäärällään ei olisi suurta vaikutusta taistelun kulkuun.

Punainen tietää puolustuksen salat ja sodankäynnin kuin yksikään meistä ja hän on kokenut pioneeri, joka on enemmänkin kuin kyvykäs tekemään mistä tahansa puolustettavissa olevan alueen. Sinun tehtäväsi ei ole enää seurata ryhmääni ja turvata yhdessä meidän muiden kanssa tehtävämme onnistumista. Sinun uusi tehtäväsi tulisi olemaan pitämään Robotti hengissä kunnes palaamme hakemaan teitä.

”Vastaväitteitä neiti?”

Hän otti edessäni asennon ja veti kätensä nyrkissä minua kohti osoittaen peukalollaan alaspäin. Kävelin takaisin Robotin luokse ja kyykistyin jälleen kerran hänen tasolleen. Tuuli puhalsi, mutta vain heikosti. Silmät olivat edelleen kiinni, mutta hän tiesi minun olevan hänen vierellään. Käteni hänen olkapäänsä päällä, annoin hänelle lupauksen. Lupauksen palata takaisin hakemaan häntä kun tehtävä olisi suoritettu.

”Sinä.. Pidät.. Sen…”, hän sanoi ja menetti tajuntansa. Hän oli vielä elossa, juuri ja juuri.

Pomon ja Tytön jatkaessa tehtävänsä suorittamista, he jättivät Robotin ja Punaisen taakseen. Kukaan heistä ei halunnut ajatella mahdollisuutta, että tämä olisi viimeinen kerta kun he koskaan tapaisivat toisensa. Värikoodiryhmillä on pitkä ja surullinen historia tehtävistä, joissa ryhmät ovat jakautuneet useampaan pienempään ryhmään joko yhteisestä, komentavan upseerin tai olosuhteiden vuoksi.

Taistelut suurempia ja voimakkaampia vihollisia vastaan oli aina pakottanut pienet, mutta taitavat sotilaat arvioimaan jokaista taistelua ja heidän mahdollisuuksiaan, jotka useimmiten vain pakottivat heidät aina vain perääntymään ja perääntymään kauemmas pois valloitetuilta aluilta. Joskus jopa vihollisen alueille.

Armeijan tiedosto sisältää useita nimiä useista eri ryhmistä, jotka eivät vielä tähänkään päivään mennessä ole palanneet muun ryhmänsä luokse. He ovat sotilaita, jotka armeija on hyväksynyt tappioiksi ja heidän todellista kohtaloaan tietämättä, heidän ovat listattu taistelussa kadonneeksi. Punaisen katsoessa tovereittensa lähtöä luotaan ja Pomon ja Tytön juostessa yhä kasvavassa nopeudessa Punaisesta ja Robotista kauemmas, jokaisen mielessä liikkui samat kaksi kysymystä. Näemmekö enää koskaan toisiamme ja kummasta ryhmästä tulee armeijan silmissä taistelussa kadonneeksi?

Yhdestä asiasta kuitenkin voimme olla kaikki varmoja. Mitä ikinä kohtaisimmekaan ollessamme erkaantuneina. Mitä ikinä tiellemme tulisikaan. Mihin ikinä joutuisimmekaan. Emme koskaan ole toisillemme kadonneita. Armeija voi luokitella meidät mihin haluavat, mutta me emme koskaan unohda tovereitamme. Me emme koskaan jätä heitä taaksemme.

On olemassa lukuisia tarinoita värikoodiryhmän jäsenistä, jotka ovat palanneet kuukausienkin jälkeen takaisin taistelutantareelle etsimään taakseen jättämiä tovereitaan. On olemassa tarinoita, miten sotilaat eivät perääntyneet muiden kanssa vaan jäivät kiven koloihin ja yön varjoihin jatkamaan taistelua pelastaakseen pulaan joutuneen ryhmätoverinsa.

Koulutuksen alkuhetkistä aina viimeiseen tehtäväämme saakka, me olemme palanneet kotiin ryhmänä, kokonaisina. Vaikka olisimme saaneet tiedonjaossa käskyn, että viimeinen paikalle saapunut ryhmä joutuisi suunnistamaan ja kävelemään omin voimin takaisin kotiin, jäimme joko kaikki jälkeen tai kaikki yhdessä ajoneuvon avulla matkasimme takaisin kotiin. Tehtävien aikana voimme erota useita kertojakin toisistamme, mutta me palaamme aina takaisin hakemaan kadonneet kotiin.

Vasta sitten kun omin silmin näemme toverimme tuulen kadonneen iäksi, jopa silloinkin lupauksemme pitää. Kun me teemme lupauksen, me pidämme sen. Huomenna tai viikon päästä. Vuosienkin. Me palaamme hakemaan muita aina ja palaamme kotiin yhdessä. Rinta rinnan tai sylissä kantaen.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5567
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ke 29.08.2012 21:25

Hankala uskoa, että lainaan Legendsiä. Jännää kanssa, että pitkään murehdin sitä, että en saa mitään aikaiseksi jäljelle jääneelle pienelle pätkälle. Niih, tälläistä pientä lopuksi sitten keksittiin.

Olla ihminen

Jos kysyisin sinulta, mikä on vaikeinta sotilaan elämässä, varmasti tarvitsisit hetken aikaa miettiäksesi vastausta. Elämässämme on niin paljon asioita, joiden toivoisimme muuttuvan. Jokainen päivä, niin kasarmin sisällä kuin ulkopuolella, tarjoaa niin monia asioita, kokemuksia ja näkyjä, jotka palaavat luoksemme uudestaan ja uudestaan. Ne eivät välitä siitä, olemmeko hereillä vai lepäämässä rankan päivän jälkeen. Korvissamme kaikuvat ne viimeiset sanat niinä vaikeina aikoina ja silmissämme pyörii muistojemme vaikeimmat hetket hitaasti eteenpäin, saadaksemme suurempaa kärsimystä nähdessämme jokainen pienenkin yksityiskohdan noista muistoista.

Jos minun pitäisi yrittää arvata vastauksesi, valitsisin mitä todennäköisemmin kuolemaa tekevän toverin lohduttaminen hänen viimeistensä hengenvetojen aikana. Me kaikki olemme varmasti nähneet ympärillämme monia kaatuneita sotilaita, jotka juuri ja juuri osasimme tunnistaa käytävällä nähneemme kerran. Mutta kun käsiesi päällä lepää vaivoin hengittävä sotilas, jonka nimen osaat lausua vaikka keskellä yötä herätessä. Kun katsot miten elämä katoaa sotilaasta, jonka olet tuntenut moniakin vuosia, et saa koskaan sitä hänen viimeistä silmiensä räpytystä pois mielestäsi. Muistisi syövereihin palaa ikuisiksi ajoiksi nuo näyt tovereistasi ja korviisi jää asumaan heidän viimeiset sanansa.

Elämäsi saa uuden tarkoituksen kun sodasta tulee sillä hetkellä myös sinullekin henkilökohtainen. Enää et taistele maasi puolesta vaan myös tovereittesi muistoa kunnioittaen. Heidän kuolemastaan tulee turha ja heidän elämistään hukkaan heitettyjä, jos tästä taistelusta, tästä rintamasta, tästä sodasta, ei synny mitään hyvää. Kun lähdemme taisteluun, uskomme muuttavamme maailmaa ympärillämme paremmaksi. Että teoillamme täällä olisi jokin tarkoitus. Olemme valmiita vaarantamaan henkemme näiden asioiden puolesta, koska uskomme sen olevan oikea polku meille kuljettavaksi, mutta luoja yksin tietää mitä vastaamme astuukaan.

Kuolema kuitenkaan ei ole niin yksinkertainen käsite kuin mitä voisi aluksi kuvitella. Sillä on monet kasvot ja jokainen näistä toistaan petollisempi. Historia sisältää monia henkilöitä, joiden kohtaloa kutsutaan pahemmaksi kuin kuolema. On helppo lukea sellaisia tapauksia, mutta niiden todellinen ymmärtäminen vaatii ihmiselämän ymmärtääkseen sen todellisen tarkoituksen. Mikä tuollainen kohtalo voisikaan olla, joka saa toisen toivomaan elämälleen loppua?

En tiedä miten asianlaita on muiden kohdalla, mutta me värikoodiryhmän jäsenet olemme monesti joutuneet uramme aikana kohtaamaan tuon pahuuden, jota on aikojen saatosta saakka kuvattu luurankona mustassa kaavussa. Tuo pahuus, yhtä vanha kuin aika itsekin, on meidän pahin vihollisemme sillä häntä vastaan meillä ei ole aseita. Voimme vain katsoa häntä takaisin silmiin sen tyhjiin, mustiin silmänkoloihinsa ja irvistää takaisin, jos tunnemme siihen tarvetta. Me kaikki olemme nähneet sen pahimmissa painajaisissamme, mutta koskaan emme ole kuvitelleet kokeneemme sitä pahempaa kohtaloa.

Näin asia oli ennen tämän tehtävän aloitusta.

Tehtävä tehtävän jälkeen, olemme uusia kokemuksia rikkaampia. Aina ollessamme kentällä, opimme enemmän taistelusta ja sen käynnistä. Miten paineen ja mahdollisen pelon alla tulisi toimia ja ennen kaikkea miten siitä voimme selviytyä hengissä voittajina. Vihollisen ei ole kuitenkaan ainoa asia minkä meidän on voitettava. Sen lisäksi vastassamme on pelko kuolemasta suurempien vihollislaumojen vyöryessä voimalla päälle lippaasi aina vain jokainen sekunti uhkaavasti huveten. Pelon lisäksi meidän tulee taistella haavojamme ja väsymystämme vastaan. Kurniva vatsa ja painavat silmäluomet käyvät tunti tunnilta vain suuremmiksi vastuksiksi voitettavaksi.

Kaikkiin näihin keräämme kokemusta ja opimme käsittelemään niitä jokaisen voittomme jälkeen. Niitä vastaan, me kehitymme aina vain paremmaksi ja paremmaksi ja tietyn ajan jälkeen voimme hyvissä mielin sanoa olevamme täysin pelkojemme ja vihollisemme voittaneita. Monien vuosien jälkeen olemme tyystin kadottaneet muinaisen vaiston suojella itseämme vaikeissakin olosuhteissa. On olemassa sanonta, että viisas mies tietää milloin kuuluu perääntyä, mutta kokemuksemme osoittavat hyvin usein, että vaikeimmissakin ja vielä epätoivoisimmissakin tilanteissa olemme olleet yhdessä. Jos selvisimme silloin, selviämme myös tästä. Emme pelkää kohdata edessä olevia haasteitamme enää niin paljon kuin joskus silloin vuosia sitten kun aloitimme ensimmäistä tehtäväämme.

Mutta kuolema. Tuo toinen vihollisemme, jolla on fyysinen olemus. Toisin kuin muut vihollisemme, tuo on oppiva. Tuo on vihollinen, joka vaatii aina uudet keinot lyötäväksi. Se käy tilanne tilanteen jälkeen ovelammaksi ja palaa kohtaamaan meidät uusin keinoin. Sitä emme voi voittaa samoin keinoin kuin aikaisemminkin sillä se on ottanut oppia meistä, miten toimimme ja miten taistelemme sitä vastaan. Aina kun se oppii jotain uutta, tulee myös meidänkin omaksua uutta tietoa ja pysyä sen edellä, koska tämän taistelun voittaa se osapuoli, joka pystyy pysymään toista askeleen kauempana. Ja usko kun sanon sinulle, että tuo edempänä oleva askel tulee olemaan minun, sillä minulla ei ole mitään tarkoitusta jäädä jälkeen tässä juoksukisassa.

Vaikka minun taistelussani olen saanut hyvän etumatkan tuohon viholliseen, näen sen löytäneen ystäväni elämässä uuden heikon kohdan. Se on oppinut uuden keinon iskeä, jota vastaan emme ole osanneet puolustautua. Se on löytänyt heikon kohtamme ja ottanut tilaisuudesta hyödyn. Se on tehnyt siirtonsa ja toistaiseksi näyttäisi olevan vielä voitolla.

Kysyin sinulta hetki sitten, mikä onkaan vaikeinta elämässäsi sotilaana. Arvelin sinun sanovan kuolevan ystäväsi lohduttaminen hänen viimeisillä hetkillään. Valitettavasti olen joutunut kokemaan jotain vielä pahempaakin, sillä minun ystäväni ei ole kuolemaisillaan vielä. Hän on edessäni hyvin voivana ja voimakkaana, aivan kuten minäkin. Mutta tuo sotilas tuossa edessäni. Tuo rappusia alas juokseva sotilas ei ole mitään muuta kuin kuori. Kuori, jonka sisällä ei ole enää vähäisintäkään merkkiä siitä, mikä hän joskus oli.

Olet aina ollut meistä esimerkillisin jäsen. Olet aina ollut komentajien suosikki värikoodiryhmien keskuudessa. Vaikka et ole meistä nopein, vahvin tai taitavin, olet aina ollut meistä onnekkain ja kurinalaisin. Kykysi totella johtajiesi ja ylempiarvoistesi käskyjä, niiden järkevyyttä laisinkaan miettimättä, vei sinut tälle polulle.

Vaikka näytät muulle maailmalle kovan kuoresi, olet päästänyt sisällesi ryhmäsi jäsenet. Olet näyttänyt meille, että tuon suuren sotilaan, joka ei pelkää lunastaa lupaansa tappaa, sisältä löytyy ihminen. Ihminen, jota me kaikki kunnioitimme. Ihminen, jota me kaikki seuraisimme vaikka hamaan loppuumme saakka.

Kun sinä lupasit jotain, sinä myös pidit sen. Jos sinä jätit jotain taaksesi, sinä myös tulit sen luokse takaisin. Kuukausienkin päästä monien miljoonien kilometrien päähän olet matkannut syvälle vihollisen hallitsemalle alueelle toteuttamaan nuo lupauksesi. Uskoit aina selviytyvämme hengissä koulutuksemme ansiosta ja vaikka muulle armeijalle olimme toiminnassa kadonneita, sinulle ei koskaan riittänyt sana ylempiarvoisemmalta. Suostuit hyväksymään asian vasta kun omin silmin olit nähnyt ruumiimme ja sitä hetkeä odottaessa, uhraisisit ilman epäröintiä henkesi ottaessasi selvää asiasta.

Mutta nähdessäni sinun toimintasi nyt, tämän tehtävän aikana, et muistuta tuota suurta sotilasta. Muistan kun aloitimme koulutuksemme, meistä jokainen tapasi ennemmin tai myöhemmin Peukalon. Useimmat meistä tapasi hänet ensimmäisinä kuukausina ennen kuin hän siirtyi kouluttamaan tiettyjä yksilöitä, tiettyjä ryhmiä. Suurimmalle osalle meistä hän on ollut se yksi kouluttaja, jonka kanssa olemme nähneet silmästä silmään. Aina hänen koulutuksessaan teimme hänen pyytämät asiat muustakin syystä kuin velvollisuudestamme. Hän oli meille kouluttaja, ylempiarvoinen ja kunnioituksen ansainnut kanssasotilas. Muistatko yhteiset tehtävämme hänen kanssaan? Miten hän vaaransi uudestaan ja uudestaan henkensä ja jäi aina kerta toisensa jälkeen suojelemaan vakavasti loukkaantuneita?

Monella meistä ei ole kotia, jonka vuoksi taistella. Monella meistä ei ole kotona lapsistaan ylpeitä vanhempia rukoilemassa turvallisen kotiinpaluun puolesta. Mutta vaikka meillä ei olisi heitä, meillä kaikilla oli Peukalo, josta muodostui tuona lyhyenä aikana usealle meistä isähahmo, jota kunnioittaa. Meistä jokainen halusi koulutuksen alkuaikoina tulla yhtä suureksi ja kunnialliseksi soturiksi kuin hän. Meistä jokainen halusi saman arvostuksen alamaisiltaan kuin mitä hän sai meiltä.

Suurin osa meistä on toteuttanut tuon lupauksen itsellemme ja elämme nyt ”hänen” elämäänsä. Muissa osastoissa meitä pidetään sankarina ja jo meidän mukana oleminen taistelussa antaa muille voimia taistella. Punainen ei ole kuoleman väri. Se on pelastajasi väri. Tuo on sanonta, joka on hyvin yleinen kuultavaksi taistelujen aikana. Se on sanonta, joka nostaa sotilaiden moraalia sen antaessaan toivoa sillä tuolla jossain kaiken tämän kuoleman ja hävityksen keskellä on suojelusenkeleitä, jotka katsovat perääsi. Aina. Niin kauan kuin elämä heidän suonissaan virtaa.

Mutta Peukalo ei ollut suinkaan ainoa kouluttajamme, jonka oppeja kunnioitimme. Hänen lisäkseen oli joku toinenkin. Joku, jonka karisman valtaan jouduit. Ensimmäisestä tapaamisestamme saakka, meistä jokainen on pelännyt sinun kuuntelevan hänen oppejaan liian suurella innolla. Meistä jokainen pelkäsi näkevämme sinut jonain päivänä yhtä kylmänä miehenä, jolle vain tehtävän suorittaminen kaikin mahdollisin keinoin oli tärkeää.

Osoitit kuitenkin kerta toisensa jälkeen, että ryhmäsi jäsenten henki olisi sinulle tärkeintä. Sinä tulit aina takaisin luoksemme. Sinä syöksyit kohti kuoleman syliä monia kertoja heidänkin vuoksi, joita et edes koskaan ollut nähnyt. Vaarallisen paikan kohdatessa, sanoit jatkavasi matkaa yksin, sillä et halunnut riskeerata kenenkään muun henkeä. Sinä aina ajattelit kaikkia muita ennen itseäsi. Aina.

Ihan kuten sanoit joskus. ”Me kaikki palaamme kotiin.”. Mitä sinä sanoit, sitä myös tarkoitit. Mitä sinä lupasit, sen myös pidit.

Mutta nyt. Tämän tehtävän aikana. Et ole ollut tuo sotilas, jonka me kaikki olemme tunteneet vuosia.

Törmätessämme tähän torniin, et tarkistanut muiden kuin oman ryhmäsi jäsenten hyvinvoinnin. Kun muukalaiset olivat saapumassa luoksemme, jätimme jälkeemme muut selviytyneet. Jätimme heidät oman onnensa nojaan etkä välittänyt heistä laisinkaan. Kun välitin sinulle tiedon muista selvinneistä ja heidän kutsuhuudoistaan, et kääntänyt katsettasikaan toista tornia kohti. Olet kuin tehtävää olisi suorittamassa vain sinun alamaisuudessasi olevat henkilöt vaikka me kaikki tiesimme hyvin etukäteen, että tämän tehtävän tulisi suorittaa yhteistyössä muiden kanssa.

Jätimme Punaisen ja Robotin yksin yläpuolellamme oleviin kerroksiin vaikka tiesit tasantarkalleen heidän kunnon. Kuinka kauan kuvittelet heidän pysyvän siellä elossa? Kuinka kauan kuvittelet Punaisen kykenevän puolustamaan niin itsensä kuin Robotin henkeä ennen kuin olosuhteet muuttuvat räjähdysmäisesti? Kuinka kauan kuvittelet Punaiselta löytää meidät? Hän ei tiedä tehtävästä muuta kuin ne vähän asiat mitä olet suostunut meille kertomaan.

Ennen tätä tehtävää, olet ollut kunnioituksemme arvoinen. Olet ollut Peukalo ryhmäsi jäsenille ja muille värikoodiryhmien jäsenille, jotka ovat saaneet kunnian jakaa saman taistelun kanssasi. Vaikka moni näkeekin sinut sen toisen, Mendezin, oppipoikana, olet osoittanut olevasi yhä sitä mitä olet. Mutta nyt, miten onkaan asian laita. En yhtään osaa sanoa. Käytöksesi viime aikoina on huolestuttanut minua ja olen nähnyt saman myös muissakin. Ilmeesi nähdessäsi Robotin hänen tilassaan oli ilman tunteita, kuin sinua ei edes kiinnostaisi. Näitkö kenties hänet elämänä, joka oli käytetty?

Mitä syvemmälle jatkoimme tätä maanalaista rappuskäytävää tämän typerän ja mysteerisen tehtävän vuoksi, sitä enemmän tunnuit kaikkoavan siitä, keitä me olemme. Mitä sinä pelkäät oikeasti? Onko sinun niin vaikeaa olla se, mitä sinä olet? Uskotko todella, että se tekee sinusta huonomman sotilaan? Huonomman johtajan? Miksi sinä pelkäät olla ihminen?

Saavuttuamme käytävän päähän, viitoit sormillasi vyörytystä suuren oven tuolle puolen. Otin paikkani käskettyä ja kun otin askeleen lähemmäs suuaukon sisäpuolta, katsoin hetken aikaa sinua kohti. Silmieni edessä ei seisonut enää tuo sama mies, joka oli esimieheni. Sama mies, joka oli ystäväni. Sama mies, joka oli rakastettuni.

Suuaukon sisäpuolelta paistoi kirkas valo.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
Arkki
Viestit: 450
Liittynyt: La 28.06.2008 20:23
Paikkakunta: Ruovesi

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja Arkki » Su 09.09.2012 19:27

Joo. Perjantaina piti jo tulla mutta koulusta päästyä olikin heti lähtö kotiin ja tietysti unohdin tämän.

____________________________________

Mekaaninen ääni kuului sokaisevan valon luota.
”Hyvä, olin jo odottanut teitä”
Hetkessä valo sammui, jättäen valoon katsoneet sokeiksi.
Konepappi seisoi heidän edessä.

”Oletan, että kaikki eivät selvinneet örkkien hyökkäyksestä?”
Vastauksen myötä konepappi nyökkäsi myöntävästi.
”Vai niin.. onko kuolonpartiosta havaintoa?” ja jähmettyi pariksi sekunniksi kuultuaan ettei heistä ole tietoa ”Laskelmieni mukaan heidän pitäisi saapua seuraavan aamun koittaessa paikalle.”
Konepappi kääntyi ympäri ja sytytti taas olkalamppunsa.
”Olettaen, että heidät alas ampunut örkkien partio jahtaa heitä.”

Collyridam astui pois oviaukon luota ja eteen avautui valtava luolasto.

Maan alla ei ollut minkäänlaista valon lähdettä, mutta konepapin olkapäälle asennettu lamppu valaisi laajasti ympäristöä.

Kiviset pylväät jatkuivat loputtomiin, mutta tarkemmin katsottua, suurin osa ympäristöstä muistutti enemmän imperialisen suurkaupungin raunioita. Sortuneet rakennukset ja halkeillut tie kertoivat selvästi että tämä on ollut miljardien ihmisten koti. Nyt, näytti siltä että tyhjyys piti enää seuraa tälle paikalle. Edessä oli laaja aukio jota rajasi matalat rakennuksen jäänteet. Korkeimmat rakennukset näyttivät kannattelevan luolastoksi muuttunutta kaupunkia. Näyttäisi aivan siltä kuin korkea-arvoiset henkilöt olisivat pitäneet tällä aukiolla puheitaan ja papit julistaneet keisarin nimeä.

Pinnalla riehuva örkkien sotajoukko ei kannusta pysymään planeetan pinnalla, joten ainoa vaihtoehto olisi tulla alas.

”Tietokoneeni ei löydä selitystä kuinka kaupungin rauniot ovat päätyneet maanalle. Mutta, kaupunkia ei oltu rakennettu näin syvälle. Tämän täytyisi olla teollista aluetta perustuen kuinka syvällä olemme maan alla..”

Mutta pelkkä ympärilleen tarkkailu sai katsojan tajuamaan, että ympäristö ei muistuttanut lainkaan teollista aluetta.

Konepappi jatkoi matkaansa kohti aukiota, servo kallon lennellen ympärillä ja skannaten vihertävän valon heitellen raunioiden pintaa pitkin.
”Tehtävämme on jossain täällä.” Collyridam kuulutti, ”Signaali on paljon voimakkaampi kuin ennen.”

Tuhansia vuosia kuolleena pidetty planeetta antaisi olettaa, ettei sieltä löydy elämää. Tämä pimeä ja kilometrien pituinen ja leveä luolasto antoi kulkijalle kuitenkin tunteen, että jokaisen pienenkin äänen takana olisi joku, valmiina hyökkäämään kun sitä vähiten odottaisi.

Keisari meitä suojelkoot.
Tuomas Kyrö kirjoitti: Breivik syyttää joukkomurhastaan demokratiaa. Se on sitten sana sanaa vastaan. Demokratia kun syyttää joukkomurhasta Breivikiä

santso
Viestit: 2731
Liittynyt: Su 22.07.2007 16:40
Paikkakunta: Ilmajoki/Kouvola

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja santso » La 15.09.2012 14:13

jees, koskas uutta pelikertaa? sunnuntaina?
Omenapiirakka on tietäjien ruokaa.

Avatar
Arkki
Viestit: 450
Liittynyt: La 28.06.2008 20:23
Paikkakunta: Ruovesi

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja Arkki » La 15.09.2012 14:17

Sitten kun saadaan termiksen kanssa pelattua.
Tuomas Kyrö kirjoitti: Breivik syyttää joukkomurhastaan demokratiaa. Se on sitten sana sanaa vastaan. Demokratia kun syyttää joukkomurhasta Breivikiä

Avatar
Terminator Sergeant
Viestit: 1632
Liittynyt: Ti 10.05.2005 15:39
Paikkakunta: Helsinki, henkisesti ikuinen savolainen

Re: Inkvisitio taas vauhdissa, Formaticum

Viesti Kirjoittaja Terminator Sergeant » Ke 10.10.2012 14:21

No ei saakuli nyt tätä menoa. Jatkakaa pojat ilman meikäläistä, oikea elämä kiskoo luovan draivini toisiin suuntiin niillä hetkillä kun sitä on olemassa. Eipä edes hävetä.
"The inhabitants of this earth are of two types. Those with brains but no religion, and those with religion but no brains."

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Verkkoturnaukset”