Myrskyn Sola 4 - Se siitä sitten

Miniatyyripeleistä johdetut virtuaalimittelöt. Pysy teemassa, käytä harkintaa ennen uuden aloittamista.

Valvoja: Peliporukkavalvojat

Avatar
Terminator Sergeant
Viestit: 1619
Liittynyt: Ti 10.05.2005 15:39
Paikkakunta: Helsinki, henkisesti ikuinen savolainen

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja Terminator Sergeant » Su 28.03.2010 09:32

* clap calp clap*
Encore!
"The inhabitants of this earth are of two types. Those with brains but no religion, and those with religion but no brains."

Avatar
Arkki
Viestit: 449
Liittynyt: La 28.06.2008 20:23
Paikkakunta: Ruovesi

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja Arkki » Su 04.04.2010 15:31

Hih. Ensinmäinen fluffi vähään aikaan jonka kykenin lukemaan loppuun. ^^
Tuomas Kyrö kirjoitti: Breivik syyttää joukkomurhastaan demokratiaa. Se on sitten sana sanaa vastaan. Demokratia kun syyttää joukkomurhasta Breivikiä

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ma 05.04.2010 15:06

Huh huh kun kesti mulla taas vaihteeksi. Tarkoitus oli alun perin hoitaa alkuviikosta kunnes se lopulta päätyi pääsiäisen luokse su iltaan viimeistään ja tässä sitä ollaan. Uusi viikko alkanut.

Kolme muskettisoturia

Vaikka Rice olikin saapunut Nikolain ja Nosferatun avuksi, ei hänen tulonsa ollut kääntänyt taistelun suuntaa mihinkään suuntaan. Jokainen isku kivisotilaisiin tuntui turhalta niiden vain heiluessa osuman otettuaan paikoillaan ilman mitään kummempaa vaikutusta. Itse Juusto puolestaan näytti olevan erittäin haavoistaan parantuva olento, jonka tappaminen näytti melkein mahdottomalta ilman monia samaan aikaan iskettäviä iskuja.

Dr’ell seurasi taistelun kulkua erittäin tyytyväisen näköisenä kun Skritta puolestaan kirkui käskyjä sotilailleen huutaen niin raivosta kuin innosta. Se oli raivoissaan, koska kolmen soturin tappaminen näytti olevan todella hankalaa hitaille kivisotilaille kuin myös Juustollekin, jolle tavallinen ihminen pitäisi olla pelkkä suupala ottaen huomioon, miten paljon paranneltu versio, mutantti joku voisi sanoa, Juusto oli eikä tietenkään saa unohtaa noita kaikkia koneita ja aseita, jotka se oli kiinnittänyt sen harteille ja käsiin. Rotta pomppi kuitenkin siitä huolimatta onnesta, koska oli erittäin tyytyväinen nähdessään miesten häviön olevan vain ajan kysymys.

Kolme kivisotilasta rotan ja Dr’ellin vieressä näyttivät hyvin kärsimättömiltä ja halukkailta taistella. Ne heilahtelivat paikoillaan ja liikuttelivat käsiään siihen tapaan, kuin jokin häiritsisi niitä. Ne ikään kuin naksuttelivat sormiaan ja laittoivat suuria käsiään, jotka muistuttivat enemmän kivistä palloa kuin oikeaa kämmentö, nyrkkiin ja nostivat eteensä kuin olisivat valmiita iskemään johonkin. Dr’ell kuitenkin pelkällä katseellaan sai sotilaat hieman rauhallisemmiksi ja pysymään aloillaan tovereidensa apuun juoksemisen sijaan.

Nikolai alkoi jo hengästyä yrittäessään vältellä Juustoa. Tuo suuri epäpyhä peto saisi kohta yliotteen hänestä, jos mikään ei muuttuisi. Hän ei jaksaisi enää kauaa vältellä olennon kanuunan kuulia, liekinheittimen liekkejä ja tappavan teräviä kynsiä ja hampaita. Hän oli vain ihminen ja rotta kaikkea muuta kuin tavallinen kuolevainen. Vaikka miten hyvässä kunnossa Nikolai pitikään itseään olevan, hän ei voinut uskoa, että otus jaksaisi vaikka kuinka kauan taistella ja levähtäisi vasta sitten, kun toinen olisi kaatunut maahan elämän poistuessa kuolevasta ruumiista. Otus jaksoi yllättävän mainiosti silloin puuskuttaa eteenpäin ja iskeä, polttaa ja ampua kuin ottelu olisi vasta alkanut.

Nosferatu ja Rice puolestaan olivat kohdanneet oman umpikujansa. Kivisotilaat eivät ole mitä tahansa vastuksia. Ne tuntuivat olevan täysin tuhoutumattomia vastustajia. Rice ei hymyillyt kun näki vain pienen kiven palasen lentävän pois siitä massiivisesta hartiapalasta, johon hän oli iskenyt miekallaan. Jopa kovimmat iskunsa eivät tehneet suurempia vaikutuksia sotilaisiin. Ricestä alkoi tuntumaan siltä, kuin yrittäisi kaataa puuta käyttäen työkaluinaan omia raajojaan.

Nosferatu puolestaan oli kuin mielipuoli kivisotilaiden keskellä. Vaikka hänen viikatteensa tuntui menettävän terävyyttään ja hajoavan, katkeavan poikki useasta kohtaa ennen hänen kuolemaansa, hän jaksoi yrittää uudestaan aina uudella hengen vedolla. Hän oli peto. Mielipuolinen peto. Oletteko koskaan nähneet vesikauhuista koiraa? Nosferatusta tuli mieleen juuri samallainen eläin. Vaikka miten hän yritti työntää hampaansa jonkun lihaan purren, satuttaen tätä mahdollisimman paljon, jokaista epäonnistunutta yritystä seurasi aina uusi yritys. Tässä tilanteessa hampaat tosin olivat vaihtuneet aseeseen, viikatteeseen, jolla tämä eläin yritti pilkkoa kiveä kuin heinää pellolla.

Maa tärähteli aivan Ricen jalkojen alla. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut kohtalokkaalla hetkellä. Hän näki edessään suuren varjon alkaen peittämään hänen omaansa ja hän oli tarpeeksi viisas hypätäkseen eteensä kääntymisen sijaan. Maasta lensi paljon hiekkaa ja kuraa kaikkialle lähettyville saaden Ricen vaatteet hyvin kuraisiksi. Hän ei kuitenkaan jäänyt makuulle pitkäksi aikaa levähtämään vaan yritti nousta takaisin jaloilleen mahdollisimman pian vain nähdäkseen kaksi sotilasta edessään. Rice otti askelia taaksepäin miettien, yrittäisikö taistella niitä vastaan samaan aikaan vai yrittäisikö jotain muuta. Hän näki Nosferatun vähän matkan päässä taistelemassa vain yhtä sotilasta vastaan yhtä hurjasti kuin hetki sitten ja pysähtyi hetkeksi miettimään.

”Kaksi plus yksi tekee kolme. Sotilaita oli täällä neljä, joten missä neljäs on?” hän tuumi kun lopulta nielaisi huomattuaan jälleen uudemman kerran oman varjonsa peittyneen paljon suuremman olennon varjoon.

Rice oli sotilaiden keskellä. Piiritettynä ja melkein avuttomana. Valon kajekkaan ei tullut sotilaiden korkeiden hartioiden lävitse ja Rice seisoi yksin pimennossa, melkein peloissaan. Hän katsoi noita kuutta silmää, jotka tuijottivat häntä. Ne eivät kiiltäneet ja hohtaneet mitenkään. Niitä oli hankala nähdä eikä niillä ollut mitään väriäkään, kuten hän oli niillä arvellut olevan. Ne olivat vain varjot päässä, jotka kertoivat kuopista kivessä, joka itse asiassa teki sotilaista paljon pelottavemman näköisiä kuin vaikkapa, jos heillä olisi ollut killuvat, luonnottomasti hohtavat keltaiset silmät.

Huuto kuului siellä, missä valolla ei ollut jalansijaa. Nosferatu kääntyi saatuaan iskettyä voimakkaasti yhden sotilaan melkein polviensa varaan.

Kolme sotilasta lähti kävelemään hänen luotaan jättäen jonkun, jonkun jälkeensä. Nosferatu ei osannut tai pikemminkin häntä ei kiinnostanut tarkemmin katsoa, mikä se olikaan, mutta hänelle oli päivän selvää, että mikä ikinä se olikaan, se oli joskus ollut Rice.

Nikolai katsoi edessä olevaa Juustoa. Hän oli lopun uupunut. Vaikka miten hän oli sitä iskenyt miekallaan, hänen mielensä ei ollut kohentunut yhtään. Jokainen viilto ei vuotanut verta muutamaa pisaraa enempää ja muutama hetki myöhemmin, koko viiltoa ei edes voinut huomata paljain silmin kaiken taistelun sekamelskan keskellä. Aina välillä hän oli seurannut sivusilmällään, miten hänen toverinsa olivat pärjänneet sotilaita vastaan, mutta nähtyään pelkästään Nosferatun taistelevan enää, hänen mielialansa oli niin alhaalla, että hänen mielessään alkoi käymään epäkunniallisiakin ajatuksia.

Hengästynyt ja kukistettu Nikolai pysähtyi kuuntelemaan, miten suuri olento edessään karjui katsoessaan häntä. Nikolai ei tiennyt mitä tehdä. Tehdäkkö kuten Nosferatu tällaisessa tilanteessa ja karjua yhtä raivokkaasti itsekin vai hyväksyä kohtalonsa ja kokea soturin kuolema. Lopulta Nikolain mielessä oli vain yksi asia. Häviö. Mutta vaikka hän ei voinutkaan ajatella enää tämän jälkeen voittavansa otusta, hän halusi tehdä häviöstään mahdollisimman hyödyllisen muille ja haavoittaa otusta niin pahasti kuin ikinä vain pystyisi.

Otus otti askelia kohti ja ojensi kätensä siihen tapaan kuin se yrittäisi tarttua raapimisen sijaan. Nikolai ajatteli, että tässä on hänen kaipaamansa tilaisuus väistää ja tulla lähemmäs, tuntemaan otuksen turkin tunteen kasvojaan vastaan ja viiltää tätä kurkkuun. Ajatus oli mitä parhain, mutta oltuaan paikoillaan sen verta pitkän aikaa, hänen jalkansa eivät olleet valmiita niin nopeaan syöksyyn eteenpäin vaan tärisemisen vuoksi liikkeelle lähtö oli kömpelö ja hyvin hidas, jonka seurauksesta otus onnistui tarraamaan häntä jalasta kiinni.

Nikolai nousi ilmaan ja säikähti niin pahasti, että hänen miekkansa tippui hänen käsistään kuraiseen maahan. Kiroten hetken aikaa otus nosti hänet aivan sen kasvojen eteen, jolloin Nikolai katsoi sitä vihaisesti takaisin karjuen ja lopulta sylkäisten otusta kasvoille olevalle rautanaamiolle.

Otus ei näyttänyt välittävän lainkaan ja sen mielessä näytti kulkevan lukuisia erilaisia ajatuksia, mitä tehdä nyt. Aluksi se näytti olevan halukas repimään heikon ihmisen keskeltä halki kun se aukaisi suunsa leveäksi haukatakseen palasen kerrallaan pois, mutta lopulta se näytti keksineen parhaimman mahdollisen tavan tappaa Nikolai. otus nosti toisen kätensä ylös osoittamaan suoraan Nikolain kasvoihin ja alkoi nauramaan hyvin matalasti.

Nikolai ei katsonut raajan kynsiä tai suurta nyrkkiä pelokkaasti. Hänen silmänsä olivat kiinnittyneet kädessä olevaan liekinheittimeen ja viimeinen asia minkä hän näki, oli kohti syöksyvä liekkiaalto.


----------------------------------------------------------

Jännää muuten miten tästä tappelusta saa fluffia aikaan. 6 isvua valmiina yhteensä tällä hetkellä. Huh huh, täähän on melkein kuin kisatarinan pituinen ottelufluffi. Ihan sen vuoksi laitan osiin tämän fluffin, että lukunautinto olisi kiva pätkien lyhyyden sijaan. Ketään tuskin huvittaa lukea yhtä mielettömän suurta tappelufluffia, jossa on luettavaa jotain 5:n sivun verran?

Kolmesta soturista on jäljellä enää yksi. Illalla, mie lupaan, että illalla, on viimeinen osa luettavissa.

El edit: RIP Rice.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ma 05.04.2010 19:40

Part 3.

Last man standing

Nosferatu otti askelia taaksepäin saadakseen vähän väliä kivisotilaiden ja hänen itsensä välille. Hän oli taistellut raivotautisen karhun lailla jo pitkän aikaa ja se alkoi näkyä hänessä. Hänen huonoon kuntoon mennyt viikate alkoi tuntua painavilta hänen käsissään ja päänkin ylhäällä pitäminen näytti olevan voimia vievää. Hän hengitti raskaasti kypäränsä alta ja hetki hetkeltä näytti enemmän, kuin hän alkaisi luhistumaan sentti kerrallaan kohti maata uupuneena menettäen tajuntansa hapenpuutteen vuoksi.

Nähtyään suuret liekit, jotka olivat tehneet Nikolaista hiiltyneen ruumiin, vähäinenkin taisteluinto näytti menevän pois Nosferatun mielestä jättäen hänet yksin neljän suuren kivisotilaan ja villeimpien painajaisten otuksen seuraan. Nosferatu ei tiennyt mitä tehdä taistelun suhteen, mutta hän tosiaan tiesi, mitä tekisi suullaan. Herjaisi.

Nosferatu teki nyt kaikkensa välttääkseen taistelua. Kivisotilaat olivat hitaita liikkeistään ja siksi nopealla kävelyllä oli helppo pitää heidät etäällä itsestään kun taas Juuston piti pitää poissa lähettyviltä liikkuen välissä hitaampaa ja antamalla tämän maistaa tasaisin väliajoin tylppääntynyttä, vinoon mennyttä ja säröillä olevaa viikatettaan.

Nosferatu keskittyi täysin herjaamaan Skrittaa ja Dr’elliä. Etenkin Dr’elliä. Miten pelkureita he ovatkaan kun eivät itse taistele taisteluitaan vaan lähettävät voittamattomat kätyrinsä asioilleen ja murskaavat taisteluun tulleet soturit ylivoimalla ja magialla rehellisen taistelun sijaan.

Aluksi näytti siltä, että herjoilla ei ollut mitään vaikutusta, ainakaan Skrittaan, joka koko ajan huusi Juustolle käskyjä käydä repimässä mies kappaleiksi, mutta Dr’ell ei enää näyttänyt niin tyyneltä kuin hetki sitten. Sanat vaikuttivat häneen jotenkin. Mies kuitenkin pysyi paikoillaan kädet ristissä, mutta tyhmäkin tajusi, että hän keskitti kaiken keskittymiskykynsä pitääkseen itsensä tyynenä tuon kaavun takana. Lopulta mies nousi ilmaan ja hänen jaloistaan, käsistään kuin varjoissa olevista kasvoistaan alkoi näkyä sähkön lähteneen liikkeelle.

Kivisotilaat jähmettyivät paikoilleen Nosferatun edessä kuin myös Dr’ellin ja rotan lähettyvillä. Ikään kuin ne eivät enää saisi komentoja vaan olisivat puhtaasti elottomia patsaita. Skritta oli hämillään mitä oli tapahtunut, mutta yritti huutaa sotilaita vieressään lähteä liikkeelle ja tappamaan tuo kutsumaton vieras. Dr’ell laskeutui takaisin maahan seisomaan omilla jaloillaan ja komensi Skrittaa kutsumaan Juusto takaisin. Skritta ei tietenkään suostunut, jolloin Dr’ell joutui kutsumaan tumman pilven hakemaan Juuston pois taistelukentältä.

Skritan uskollisuus Dr’elliä kohtaan alkoi olla vaakalaudalla ja tämä karjui hyvin, hyvin vihaisesti miehelle, joka oli auttanut häntä niin suuresti aijemmin. Dr’ell ei sanonut mitään vaan lähti kohtaamaan Nosferatun miesten tapaan. Yksi yhtä vastaan.

Dr’ell näytti uskomattoman itsevarmalta. Hän ei vetänyt edes asetta kaapunsa kätköistä esiin vaan mielipuolen lailla, hän kohtasi suuren, pitkän kantaman omaavan viikatemiehen aseinaan pelkästään salaperäisyytensä ja taikuutensa. Nosferatu kuitenkin oli kokenut mies ja oli monesti kohdannut samanlaisia hetkiä aikaisemminkin, mutta ennen kaikkea, hän tunsi Dr’ellin varsin mainiosti. Hän ei menisi missään nimessä siihen lankaan, että tämä olisi mitenkään helppo taistelu taisteltavaksi.

Nosferatu kuitenkin aloitti ensimmäisenä. Hänessä syttyi taas taistelunhalu saatuaan vastustajakseen hänet, ketä vastaan tänne oltiin tultu taistelemaan. Sama elukka hänen sisällään heräsi takaisin eloon ja suu vaahdoten Nosferatu nosti viikatteensa ylös ja karjuen lähti iskemään uudestaan ja uudestaan yhtä tarmokkaasti, kuin taistelun alussa kivisotilaita vastaan.

Dr’ell kuitenkin oli myös itse levännyt ja siksi täysissä voimissaan. Aina kun Nosferatun viikate osui johonkin tai halkaisi ilmaa, Dr’ell ei ollut koskaan samassa paikassa viikatteen kanssa. Edes hänen kaapunsa ei koskenut tuota parempia päiviä nähnyttä viikatteen terää vaan pysyi yhtä ehjänä kuin seuratessaan taistelua sivummalta.

Dr’ell selvästi oli taistelijana Nikolain kaltainen. Varovainen, itsevarma ja passiivinen. Hän antoi Nosferatun meuhkata mielensä määrin ja väsyttävänsä itsensä samaan tapaan kuin Nikolai oli yrittänyt saada Juustoa väsymään taistellessaan sitä vastaan. Aina välillä työntäen kätensä Nosferatun haarniskaan, hän antoi tälle pienen, mutta vaatimattoman sähköiskun pelkästään ärsyttääkseen häntä entisestään.

Dr’ell katsoi Nosferatua kohti Nosferatun katsoessa Dr’elliä kohti. Molemmat heistä pysähtyivät paikoilleen ja vain seisoivat siinä paikoillaan tuijottaen toisiaan. Ikään kuin he olisivat mitelleet hetken aikaa fyysisesti ja nyt olivat pysähtyneet mielten taisteluun, kumpi murtuisi ja liikahtaisi johonkin suuntaan toisen pysyessä tyynesti paikoillaan jatkaen tuijottamista.

Lopulta molemmat liikahtivat paikoiltaan ja alkoivat uudemman kerran iskeä toisiaan, tällä kertaa tosissaan. Nosferatu näytti taistelevan niin taitavasti ja hurjasti kuin ikinä vain osasikaan kun Dr’ell oli siirtynyt pienistä sähköiskuista suurempiin, massiivisiin iskuihin, joiden kohdalla Nosferatu piti huolellisesti huolta, että ei saisi tuntea nahoissaan niiden jännitystä.

Skritta katsoi toverinsa taistelua miettien, pitäisikö sen tulla hänen avukseen vai ei. Ottelu näytti tiukalta ja tasaiselta ja hänen mukaan tulo voisi kääntää ottelun kulun heidän molempien kannalta parempaan suuntaan. Nosferatun kaikki huomio oli tyystin kiinnitettynä Dr’elliin ja hän ei mitenkään voisi nähdä tuolla ja tällä hetkellä, jos joku hiipisi hänen selkänsä taakse ja iskisi häneen niin kovan salaman, että vuoren huipun räjäyttänyt salama ei ole mitään verrattuna tähän.

Skritta kuitenkin tiesi, että olisi parempi antaa heidän taistelevan keskenään toisia vastaan. Kuka tietää, mitä hänelle itselleen sattuu, jos hän tulisi toverinsa avuksi, jos apua ei kaivattaisi. Skritta kuitenkin ei täysin sulkenut apuun tulemisen vaihtoehtoa pois vaan lähti hiipimään lähemmäs Nosferatua pysyen koko ajan tämän selän takana siltä varalta, jos hänen apunsa tulee sittenkin tarpeeseen.

Kumpikaan ei kuitenkaan missään vaiheessa näyttänyt olevan lainkaan avun tarpeessa. Vaikka Nosferatu iski raivokkaasti ja vaarallisesti uudestaan ja uudestaan, ei Dr’ellillä kuitenkaan ollut mitään ongelmia pysyä viikatteen tieltä poissa. Kun puolestaan Dr’ell heitti salamapallon tai loi sähköaaltoja sormensa päistä, Nosferatun oli myös yllättävän helppo vain astua, hypätä tai kyyristyä pallon tieltä pois ja aaltojen tullessa vastaan Nosferatu puolustamisen sijaan katkaisi Dr’ellin taikomisen lyhyeen tulemalla itse iskemään ja pakottaen Dr’ellin omiin puolustustoimiinsa.

Lopulta kuitenkin tapahtui ratkaiseva liike molemmilta puolilta. Nosferatu iski viikatteellaan taikovaa Dr’elliä kohti onnistuneesti, mutta raapaisi ainoastaan syvän viillon miehen kaapuun. Dr’ell melkein huokaisi helpotuksesta tuntiessaan kylmän tuulen sääressään ja päätti toimia vielä Nosferatun kiroillessa ohi mennyttä iskuaan. Dr’ell astui sivulle ja astui viikatteen päälle niin, että tämä oli mennä maahan kyljelleen makaamaan. Nosferatu kuitenkin piti viikatteensa juuri siinä, missä se oli eikä antanut Dr’ellin painaa sitä maasta kyljelleen maahan makaamaan. Lopulta terä ei enää kestänyt painetta, jonka työntävä jalka aiheutti siihen ja terä hajosi useaksi pieneksi palaseksi maahan.

Molemmat heistä horjahtivat. Dr’ell tosin onnistui pitämään tasapainonsa hetken aikaa horjuessaan kun Nosferatu puolestaan kaatui maahan polviensa ja käsiensä varaan. Hän pysähtyi sekunnin murto-osaksi murehtimaan viikatteensa puolesta kun lopulta nousi takaisin jaloilleen kohtaamaan Dr’ellin ilman asettansa.

Dr’ell oli mielissään. Ilman asettansa, Nosferatu oli pelkkä suupala hänelle. Vaikka miten Nosferatu yritti iskeä häntä nyrkeillään ja potkia jalkojaan, oli päivän selvää, että aseettomassa taistelussa hän oli altavastaaja. Nosferatusta ei ollut nyrkkitappelussa yhtään vastusta Dr’ellille, joka vaikutti olevan aseettoman taistelun maailman mestari.

Nosferatu oli polvillaan. Kukistettuna.

Hänen päänsä ei enää tahtonut pysyä ylhäällä ja kypärän takaa alkoi valumaan verta rinnuksilla ja maahan. Nosferatu olisi sylkäissyt verta suustaan pois valtavia määriä, jos hänellä ei olisi ollut kypäräänsä päässä. Hän oli heikko. Hyvin heikko. Kukistettu, valmiina kuolemaan.

Dr’ell ei kuitenkaan antanut miehen kuolla ihan vielä. Hän katsoi voittamaansa miestä hetken aikaa tämän edessä antaen tälle mahdollisuudet sanoa viimeiset sanat. Viimeiset herjat ja kiroukset. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Ei inahdustakaan. Nosferatu vain oli siinä polviensa varassa odottaen hiljaa ja kärsivällisen tyynenä väistämätöntä.

Nosferatu tunsi nousevansa ylös. Hän ihmetteli, mitä oli tapahtumassa, koska hän itse ei nostanut jalkojaan suoriksi vaan ne pikemminkin nousivat itsestään. Kuin magian avulla ja nähdessään Dr’ellin ojentaneen kätensä siihen tapaan, kuin nostaisi jotain, hän ymmärsi, että tämä oli miehen toimia. Mitä hänellä oli kuitenkin mielessään, ei Nosferatulla ollut aavistustakaan.

”Tänä yönä olit viholliseni, mutta aamulla olet palvijani.”, Dr’ell sanoi ja työnsi kätensä Nosferatun rintapanssarin läpi ja tunkeutui myös ihon ja lihasten lävitse kuin Nosferatun rinta olisi jostain savesta tehty.


----------------------------------------------------------------------

Cyla... Cyna... kumpi se nyt olikaan? C:n puuhia odotellessa...
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ke 07.04.2010 21:38

Koska Sotavasaran tämän vuoden suurimmalla kyniksellä on kynänsä muste lopussa ja muita asioita pitämässä poissa kirjoittamasta, joita en ala mainitsemaan, sovittiin herran kanssa, että kirjoitan hänen puolestaan hänen hahmonsa teoista kaikki tietävänä kertojana välttyäksemme pitkältä odotukselta, että kirjoittaja itse kirjoittaisi, mitä tekikään tällä kierroksella.

Mestari kirjoittakoon sitten jotain tähän omasta näkövinkkelistään kun jaksaa ja/tai haluaa.

Auringon säde myrskyn keskellä

Myrskyn Sola on suuri alue, jossa riittää paikkoja erilaisille tapahtumille. Jotkut paikat ovat suuremmassa käytössä monien ihmisten voimin kun puolestaan jotkut haluavat omaa rauhaansa teoillensa ja mahdollisimman vähän huomiota välttyäkseen mahdollisilta ongelmilta. Siinä missä kylä on paras paikka tehdä asioitaan, jos haluaa todistajia ja uteliaita silmäpareja ympärilleen seuraamaan asian kehitystä, solan nurkimmaiset alueet tarjoavat parhaimman paikan pitää tekonsa salassa ja yllätyksenä muulle asiasta tietämättömälle väelle.

Kaksi henkilö ahkeroi kovasti ja ahkerasti eräässä solan syrjäisessä kolkassa luolassa kaksistaan. Seuranaan vain tyhjää ilmaa, he pystyivät puhumaan huoletta asioistaan ja suunnitelmistaan, vaikka suuri luola voisi pitää sisällään monia koloja, joihin mahtuisi taitava lurjus vakoilemaan ja kuuntelemaan tarkalla korvallaan asioita, jotka kaksikko halusi pitää salassa. Syy sille, miksi kaksikko jutteli asiastaan niin kovasti välittämättä tuon taivaallista kaiustakaan, oli se, että he tiesivät olevansa kahdestaan tässä kolkassa solaa.

Varhain auringon laskettua taivaalta pilvien takaa, sola täyttyi pimeydellä ja sateella. Sadepilvet tiputtivat alla uinuvaan solaan vesipisaroita ja pelästytti sen asukkeja, niin ihmisiä kuin eläimiä, kovilla ukkosen iskuilla, jotka kertoivat vain yhden asian. Jumalat eivät olleet tänään hyvällä tuulella paiskotessaan alas maahan noin kovalla voimalla heidän ukkosiaan.

Kaksikko kuitenkin tiesi, mistä salamat oikeasti johtuivat. Ne eivät iskeneet useat kerrat jonkun vihoissaan olevan Jumalan takia vaan syynä oli aivan jokin toinen. Jokin toinen kertomus vihasta ja sen näyttämisestä muulle maailmalle. Vihasta, joka kertoisi usean ihmisen ja eläimen kohtalon muuttaessaan sen suunnan aivan toisenlaiseksi. Hyvän vai huononlaiseksi, sitä he eivät osanneet sanoa, mutta he kuitenkin pelkäsivät pahinta. Tänä yönä tulisi virtaamaan veri. Siitä he molemmat olivat varmoja.

Yötaivaan ollessa kirkkaimmassa kukoistuksessaan suurten ja myrskyisten pilvien yläpuolella, solan nurkka täyttyi lukuisista äänistä. Metallin mäiskeestä aina puheisiin, joita tavallinen maalainen kutsuisi jonkun toisen maan olennon rukoukseksi. Sanat sanottiin nopeasti ja puoliksi mumisten, jonka vuoksi niistä oli hankala saada yhtään selvää tehden koko rukouksesta yhtä hölkäsen pöläystä heidän korvissa, jotka eivät tunteneet kieltä ja itse rukousta. Yksi henkilö kuitenkin kuuli rukouksen sanat ja huomasi sen vaikutukset ympärillä olevassa luonnossa.

Henkilö pysähtyi hetkeksi paikoilleen silmäilläkseen alati kostuvaa ruohikkoa, joka kärsi kovasta vesisateesta. Vaikka miten tuuli nostatti ruohonkorret pystyyn, lukuisat vesipisarat löivät ne maahan suurella voimalla, että niitä tahtoi käydä sääliksi. Miten yksi voima nostattaa ne ylös ja toinen voima puolestaan kaataa ne takaisin maahan uudestaan ja uudestaan kunnes jompikumpi voimista lopulta katoaa. Rukousten alettua luonto kuitenkin näytti heräävän eloon samalla tapaan kuin se heräisi aamulla rankan sateisen yön jälkeen. Suuret vesipisarat eivät niitä enää näyttäneet haittaavan lainkaan ruohonkorsien pysyessä ylhäällä kuin olisivat tehty jostain kovasta metallista. Eläimet alkoivat tulemaan ulos kodeistaan ja piiloistaan vastaan ottamaan yön kuin olisi päivä. Jänikset työnsivät viiksensä ulos koloistaan ja näyttivät viis veisaavan sateesta kun linnut lähtivät kävelemään pitkin oksia, mutta pysyen kuitenkin sateelta suojassa.

Henkilö ilahtui kuitenkin näkemästään vaikka oli täysin hämillään eläinten käyttäytymisestä. Hän ei tiennyt mitä ajatella, mutta oli iloinen kuitenkin nähdessään luonnon taistelevan tässä rankassa säässä välittämättä siitä laisinkaan.

Yksi punatulkku oli kuitenkin erilainen kuin toiset. Se näytti kiinnittävän erittäin paljon huomiota matkalaiseen, joka seurasi sitä katseellaan. Punatulkku vastasi katseeseen pitämällä molemmat silmänsä visusti tässä visertäen hyvin hiljaa paikoillaan. Hetken istuttuaan kuivalla oksalla, lintu nousi ilmaan lentoon ja lensi oksalta oksalta. Yhdestä aina seuraavaan ja pysähtyi katsomaan uudestaan matkalaista kohti.

Matkalainen ei tiennyt mitä ajatella. Lintu ei selvästikkään kastunut vaikka oli lentänyt sateessa, joka sai hänet hieman varuilleen. Kuten hän oli aluksi ajatellutkin, nyt ei ollut kyseessä mikään tavallinen lintu vaan pikemminkin jokin lintu, joka on taian suojelema ja sen ohjaama tai sitten hän vain näkee harhoja ja lintu on jonkun suuren velhon luoma mielikuva hänen päässään. Oli miten oli, lintu lensi oksalta oksalle ja pysyi koko ajan näköetäisyydellä hänestä, tuijottaen odottavaisesti sen jälkeen. Se halusi matkaajan seuraavan häntä ja tämä täytti linnun toiveen ollen kuitenkin varuillaan ja odottaen odottamatonta.

Lintu johdatti matkaajan läpi melkein koko solan. Matka ei ollut kovin pitkä linnuntietä matkatessa, mutta kunnollisten teiden puuttuessa tästä osasta solaa, oli tämä jalkojaan käyttävälle pitkä ja välissä raskaskin. Matkaaja ei ollut kuitenkaan väsynyt päästyään paikkaan, jossa oli muutama puinen rakennus, jotka näyttivät olevan hyvin vanhoja ja monia vuosia tyhjinä olleita. Aluskasvillisuus rehotti rakennusten ympärillä hoitamattomana ja villinä kasvaen aina uusiin paikkoihin. Yhden rakennuksen seinä mm. oli täysin jonkun köynnöskasvin valtaamana.

Punatulkku ei kuitenkaan pysähtynyt vielä paikoilleen vaan jatkoi lentämistä eteenpäin. Matkaajalta kesti hetken aikaa tajuta, että hänen matkansa ei ollut vielä päättynyt tänne kuten hän oli luullut. Hän jatkoi linnun seuraamista, mutta koska hän oli nyt rakennusten luona avoimessa, hän otti askelia hyvin hitaasti yksi kerrallaan tehden itselleen täysin varmaksi, että ei olisi menossa suoraan kohti jonkun väijytystä.

Lintu lopulta johdatti matkaajan luolan suuaukolle, jonka eteen se laskeutui istumaan. Maahan laskeutuminen merkitsi varmasti sitä, että nyt hän oli päässyt matkan päätepisteeseen ja luolasta kuuluvat äänet varmistivat sen. Luolasta kuului selvästi kahden henkilön puheet ja puuhat. Matkaaja ei ymmärtänyt kovin hyvin, mitä he siellä tarkalleen tekivät, mutta mitä hän sai yhdessä sanojen että muiden äänien kanssa pääteltyä, siellä rakennettiin jotain. Jotain, johon kuuluu metallia.

Matkaaja lähti kävelemään syvemmälle luolaan hitaasti ja mahdollisimman hiljaa. Hän ei halunnut, että hänen tulonsa havaittaisiin ennen kuin hän on saanut ihastella mahdollisia vastustajiaan ja ottanut heidän aikeistaan kaikessa rauhassa selvää ensiksi.

Ennen kuin matkaaja kerkesi näkemään mitään kummempia muutamasta ääriviivasta, hän asti jonkun olevan väärin. Selvästi hän näki luolassa olevan neljä eri otusta tai laitetta. Yksi liikkui koko ajan ja oli kooltaan kaikista pienin. Toinen oli pitkä verrattuna pienimpään henkilöön, mutta kahteen muuhun verrattuna oli itsekin hyvin pieni ja vähäpätöinen. Toinen niistä, jotka eivät liikkuneet, näytti enemmän laivalta kuin henkilöltä. Suuri, pitkä ja leveä ja paikoillaan oleva. Eihän se mikään muu voinut mitenkään olla. Neljäs hahmo puolestaan oli se, joka kertoi matkaajalle jonkun olevan pielessä. Hän ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä hänen mieleensä tuli minotauri, kun hän katsoi tuota tummaa otusta pimeässä. Suuri kooltaan, selvästi käsi sivulla ja pitempi kuin muut selvästi. Näytti pitemmältä kuin matkaaja itsekin. Omituista oli kuitenkin se, että hän ei tuntenut kaaoksen olion olevan lähelläkään häntä ja tämä huoletti häntä. Yleensä hän oli hyvä aistimaan kaaoksen epäsikiöiden olevan lähettyvillä, mutta nyt jostain syystä hän ei kyennyt aistimaan sellaista vaikka hänen mielestään hän tuijotti suoraan yhtä silmiin.

Toinen asia, joka huolestutti häntä, oli tämä pimeys. Hän ei nähnyt täällä juuri mitään, mutta nuo kaksi liikkuvaa henkilöä tekivät puuhiaan kuin näkisivät täysin vaivattomasti täällä. ”Miten se on mahdollista?” matkaaja kyseli itseltään yrittäen parhaansa pysyä piilossa kahdelta henkilöltä, jotka eivät näyttäneet olleen nähneen hänen tuloaan. Se oli kuitenkin vain harhaa pitemmän miehen kääntyessä ympäri, kohotettuaan kätensä ja luoden käsillään suunnattoman kirkkaan valon, joka tuntui hetki hetkeltä syövän tämän pimeyden luolasta jättäen matkaajan täysin avoimelle.

Kirkkaan valon vielä syödessä pimeyttä, matkaaja kuuli nimensä sanottavan vetäessään vanhaa uskollista Sudensurmaa esille. Tuo tuttu ääni rauhoitti Cynathielin mielen ja sai tämän kaiken epäluulon katoamaan sillä samalla sekunnilla. Sudensurma palasi takaisin tuppeensa ja Cynathiel tervehti vanhaa tuttuaan, jonka näkemisestä hän ilahtui.


--------------------------------------------------------

Myöhemmin sitten lisää joko minun tai itse Gilan kirjoittamana.

El edit: Se on kyllä jännää, miten tuo size=95 saa fluffin näyttämään niin pieneltä ottaen huomioon kirjoitettujen sivujen määrän. Käy jotenkin sääliksi niitä muita ihmisiä, jotka eivät saa läheskään saman vertaa kirjoitettua edes taistelusta, että pitäisi scrollata alemmas lukiakseen koko fluffin.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja El Capitan » To 08.04.2010 13:31

Meikällähän virtaa nyt fluffisuoni. Sola saa fluffia usean sivun verran, armeijafluffit saavat lisää tekstiä ja seuraavan areenaninkin raakaversio saa muutaman rivin joka päivä.

Mitä Cynathiel koki luolassa?

Pimeyden kadottua luolasta, Cynathiel näki kaksi vanhaa tuttuansa viime kerralta kun oli ollut täällä monia vuosia sitten. Pitempi henkilö, joka oli loihtinut luolan valoisaksi, oli Olorin. Tuo vanha kylän maagi, jonka haltia tunsi pitkälti vain nimeltään. Lyhyempi henkilö puolestaan oli vanha kääpiö, joka oli liittynyt silloin viime kerralla vastarintajoukkoon Helvetin armeijan tullessa portin tuolta puolen. Cynathiel ei muistanut kääpiön nimeä, mutta muisti sitäkin paremmin tämän takkuisen parran ja omituisen puhetavan.

Kaksi muuta suurempaa hahmoa eivät puolestaan olleet eläviä. Laivaksi luulemansa vekotin oli kuin olikin laiva. Vähän omituisempi vain. Sillä oli kivestä tehdyt pyörät alla, jonka avulla se näytti olevan kykeneväinen liikkumaan maalla. Pyörien lisäksi haltia katsoi iloisena laivassa olevia tykkejä ja mietti, mitä tuhoa niillä voisikaan saada aikaiseksi.

Kone, jota hän oli luullut minotauriksi, olikin kone. Hän ei oikein tiennyt mikä se oli, koska missään päin maailmaa ei toista samanlaista ollut edes haaveiltu rakennettavan. Kahdella jalalla seisova kapistus, jonka kyydissä näytti olevan kahdelle henkilölle tilaa istua. Yksi pitkä ihmisen kättä muistuttava raaja, jossa oli vain kolme metallista sormea. Koneen toisen käden tilalla Cynathiel tunnisti erään kääpiöiden suosiman sotakoneen lukuisat piiput, joista taistelussa ammuttaisiin lujalla voimalla ja äänen saattelemana lukuisia pieniä patruunoita, jotka teurastaisivat ja paloittelisivat kenet tahansa, joka vain jäi niiden tielle. Piiput oli koristeltu monilla erilaisilla kääpiöriimuilla, joita haltia ei tunnistanut.

Ennen kuin kolmikko alkoi juttelemaan yhtään mistään, Cynathielin oli otettava esille tuo pimeys ja valo, jossa he nyt ovat täällä luolassa. Luolassa myös kaikuu hyvin paljon, jonka vuoksi hän ei näe tätä kovin hyväksi piilopaikaksi tehdä näinkin salaisia asioita, koska hän itse oli kuullut heidän äänensä jo kaukaa.

Kaksikko oli kuitenkin hyvin tyyni ja Olorin selitti asian kertoen, että haltia oli kuullut heidän puheensa vain siksi, koska se oli ollut heidän tarkoitus. Vaikka sola näyttikin olevan pelkkä kirottu alue, oli täällä kuitenkin muutama säikky metsänhenki, joiden ystävä Olorin oli.

Olorin oli pyytänyt näitä kohta elämänkaarensa loppuun eläneitä henkiä kannattelemaan tuuliensa yllä heidän työnsä ja keskustelunsa meteliä pitkin vuoririnteitä kunnes he löytäisivät metsähaltian, jolle he olivat lähettäneet ne kuultavaksi. Itse lintu, joka oli johdattanut haltian tänne, oli yhden näistä hengistä valtaan ottama eläin, jonka tehtävänä oli varmistaa, että löydät tänne heidän luokseen ilman mitään ongelmia.

Mitä itse pimeyteen tulee, se oli puhdasta Olorinin taikuutta, jonka tehtävänä on pitää kaikki uteliaat silmät pimennossa, jos täällä onkin joku, jota hän ei aisti ympärillä. Siinä missä heidän kahden silmänsä ovat taikuuden avustamana, he pystyvät näkemään vaivatta tässä pimeydessä, jonka Olorin oli loihtinut tänne. Nyt kun he olivat tietoisia Cynathielin saapuneen paikalle, Olorin oli sallinut hänenkin silmien näkevän täällä pimeässä.

Cynathielin rauhoituttua ja varmistuttua, että he saisivat keskustella rauhassa, kolmikko alkoi puhumaan ja selvittämään, mitä oli tapahtunut, mitä tapahtui juuri nyt ja mitä olisi tapahtuva. Cynathiel oli etenkin kiinnostunut siitä, miksi näitä kahta konetta rakennettiin täällä.

Kolmikon keskustelun kuitenkin katkaisi hetken päästä neljännen henkilön ääni. Naisen ääni tarkalleen ottaen. Cynathiel käännähti oitis ympäri ja veti esiin Sudensurmansa ja valmistautui taistelemaan vakoilijaa vastaan mikäli tarpeellista. Kääpiö otti askelia taaksepäin, mutta saatuaan vanhasta uskollisesta kirveestään kunnon kahdenkäden otteen, hän juoksi haltian viereen irvistäen ilkeästä näyttäen kaikille huonossa kunnossa olevat hampaansa. Olorin oli hyvin hämillään. Hän ei osannut sanoa ja tiennyt miksi ja miten joku oli päässyt tänne heidän luokseen kuuntelemaan heidän asioitaan salaa ja miten hän näytti näkevän täällä näinkin hyvin.

Neljäs henkilö luolassa pysyi kuitenkin rauhallisena. Hän osoittautui nuoreksi haltianeidoksi, joka oli pukeutunut mustiin ja kanteli vyöllään tikareita, puukkoja, heittotähtiä ja yhden miekan, jonka terä hohti myrkynvihreänä. Kääpiö ja Olorin eivät tienneet, kuka nainen oli, mutta Cynathiel tunnisti hänet niin silmillään kuin aisteillaan. Haltianeito oli salamurhaaja ja väitti nimensä olevan Elenya Tiwele.

Elenya kertoi kolmikolle kaiken. Hän tiesi, mitä he olivat aikeissa tehdä ja sanoi olevansa heidän puolellaan yhdessä kahden toverinsa kanssa. Cynathielin oli hankala niellä purematta naisen sanoja, mutta vaikutti siltä, että hänen tarinansa vetosi kääpiöön ja Oloriniin täydestä. He kaksi uskoivat neidon tulleen tänne solmimaan rauhaa ja tilapäistä liittoa ja laskivat aseensa alas, mutta Cynathiel piti Sudensurmastaan yhä lujasti kiinni.

Cynathiel esitti Elenyalle lukuisia kysymyksiä, joihin jokaiseen hän sai vastauksen. Cynathiel kysyi mm. miten Elenya oli löytänyt heidät, mikä oli hänen ja tovereidensa suunnitelma, miksi heidän pitäisi auttaa heitä ja kenen puolella he kolme olivat oikeasti.

Elenya ei kertonut tarkkaan jokaiseen kysymykseen vastausta, mutta hän kertoi omasta mielestään täysin tarkasti silloin, kun vastauksella oli oikeasti jotain merkitystä. Hän ei kertonut kovinkaan hyvin ja tarkkaan, miten hän oli löytänyt heidät, mutta ei pitänyt mitään kiirettä kertoessaan heidän suunnitelmiaan ja kenen puolelle he olivatkaan.

Elenya väitti olevansa kylän puolella tässä asiassa, mutta Cynathielin oli hankala uskoa sitä, koska nainen tovereineen oli tehnyt sopimuksen itse Paholaisen kanssa. saakuli on asunut kodissaan, Helvetissä, jo monia vuosituhansia ja alkanut kyllästymään sen tarjoamaan ruokaan ja maisemiin. Näiden vuosien varrella hän on muuttunut täysin ihmisestä, joka hän oli ennen kuin Jumalana tunnettu hänen vastustajansa karkotti hänet sinne. Jo ensimmäisinä vuosina vankina ollessaan, saakuli oli luvannut kostavansa ennemmin tai myöhemmin Jumalalle tämän teosta ja nyt hän ei ajatellut enää mitään muuta kuin kostoaan.

Heimir ei ollut täyttänyt hänen kostoaan kyläläisille, joiden esi-isät olivat kääntyneet saakuli vastaan monia vuosia sitten, mutta sen sijaan hän oli näyttänyt saakuli vaihtoehtoisen tavan kostaa sille, jolle hän halusi kostaa. Heimirin saatua kyläläiset palvomaan häntä Jumalanaan kääntämällä nimet ja hahmot toisin päin tappaen jokaisen, jolla oli uskallusta tarpeeksi sanoa vastaan, hän oli saanut kansan palvomaan saakuli antaen tälle tarpeeksi voimia rikkoa portin taika ja astua takaisin elävien joukkoon vankityrmästään.

Elenya ja hänen kaksi toveriaan olivat joutuneet samaan tyrmään monia vuosia sitten ja halusivat sieltä yhtä kovasti pois kuin itse saakuli. Siellä ollessaan he olivat tehneet sopimuksen saakuli kanssa, että he auttaisivat häntä saamaan kostonsa, jos hän lupaisi vapauttaa heidän ja kaikkien muidenkin sielut tyrmästä ja päästävän ikuiseen lepoon. Koska saakuli eli puhtaasti vihan voimalla ja ajatteli puhtaasti kostoaan, hän itsekin vaipuisi tyydytettynä jonnekin vuoren luolaan asumaan erakkona lopulta kuollen vanhuuteen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kärsivät sielut saisivat rauhan ja kylä vapautuisi, jos saakuli pääsisi kohtamaan kasvotusten Jumalan.

Cynathiel ei tiennyt, uskoakko naisen sanaa vai ei. Yksi puoli hänestä tahtoi uskoa asian olevan totta, mutta hän oli päättänyt jo heti naisen nähtyään, että hän ei uskoisi sanaakaan mistään, mitä tämä sanoisi. Mutta koska hän oli aikeissa mennä kohtaamaan solassa asuvaa, mahdollista uutta tyrannia, suurta velhoa vastaan, hän päätti ottavansa vastaan kaiken avun, jonka vain saikaan.

Haltiat kättelivät toisiaan hetkellisen rauhan merkiksi, molempien pitäessä selkänsä takana aseensa valmiina puukkottamaan toista selkään tai suojelemaan itseään, jos toinen tekisi näin.


----------------------------------------------------

Hohhoh, tässähän taisi sitten ollakin C:n puuhat. Ei matkasta tartte kertoa mittään. Tää riittää vallan mainiosti. Se... öö... neljännestäkö kiekasta? Ei, tää oli kolmas. Neljäs alkakoon sitten. Tää taitaakin sitten olla toiseksi viimeinen kiekka.

Achien aika:

Kuva
- Kaikille, jotka tappoivat jonkun niin pelillisesti kuin fluffissakin.

Kuva
- Termikselle parhaista fluffeista tämän kierroksen aikana. (Oli muuten kummallisen helppo päättää, kuka tämän saa. Miksiköhän?)

Kuva
- Termikselle, joka on jo tappanut yli 5 henkilöä.

Kuva
- Termikselle ja Gilalle, jotka selvisivät hengissä seuraavalle kierrokselle.

Kuva
- Termis taisi ylittää 100G:n näiden kanssa. Ole hyvä tästä.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja El Capitan » To 15.04.2010 09:45

Hetken aikaa mietiskelin, pitäisiköhän miun tehdä tätä fluffia vai ei? Sinällään ei ole mikään pakko alkaa tätä kirjoittelemaan, koska kukaan ei ollut tapahtumia seuraamassa, jotenka teidän ei tarvi tietääkkään, mitä siellä tapahtui.

Mutta toisaaltaan, kolme tärkeää hahmoa tekee puuhiaan ja olisihan se toisaaltaan sääli, jos nämä vain mystisesti katoaisivat tai löytäisivät warp-zonen tuosta vaan tullen mukaan menoihin ihan yllätyksenä.

Joo, kai mie tämän voisin kirjoitella. Ihan sen takia, että on kivempi sitten muistella tapahtumia myöhemmin.

Vihollisia ja ystäviä

Markus piti pienen tauon kertoessaan pojalle tarinaansa. Hän oli iloinen nähdessään, että poika oli pitänyt jokaisesta sekunnista, kun hän kertoi sitä. Jokainen hahmo tuntui mielenkiintoiselta ja hän koko ajan kysyi ja uteli lisää heidän tekemisistään tässä mystisessä solassa puhumattakaan sitten näistä sivuhahmoista, oudosta kultista kaivoksessa ja mahtavasta velhosta katakombeissa. Keitä he ovat, miksi he tekevät mitä ikinä tekevätkään ja mistä he ovat tulleet. Markusta eritoten huvitti se, että poika itsekin halusi tulla yhtä suureksi velhoksi, että kykenisi taikomaan vuoren huipun salamallaan kadoksiin. Kivisotilaatkin olivat huvittaneet poikaa erittäin paljon.

Kello kuitenkin alkoi olemaan jo sen verta, että Markus itsekin hämmästyi, miten kauan tässä olikaan mennyt. Tarina oltiin aloitettu kauan, kauan sitten ja tässä sitä vieläkin ollaan kertomassa sitä. Vaikka hänellä ei ollutkaan tasan tarkkaan tietoa, mitä hän sanoisi seuraavaksi ja jatkuisiko tarina loputtomiin aina auringon nousuun saakka, Markus päätti alkaa lopettelemaan tarinaansa vihdoin jo viimein ryntäämällä suoraan loppuratkaisuihin.

Polttaen jälleen muutaman kerran piippuaan, hän puhalsi savua ilmaan, veti henkeä ja kertoi mitä muualla solassa tapahtuu rotan, ihmisen ja haltian matkatessa kohti kylää viimeistä yhteenottoa varten.


Oletteko koskaan huomanneet, että vaikka miten päivä näytti aamusta varsin mainiolta, heti sängystä noustuanne se muuttuukin minuutti toisensa jälkeen huonommaksi? Jokainen asia, jonka luuli olevan, muuttuukin aivan toisenlaiseksi ja kaikki yrityksesi parantaa se epäonnistuu surkeasti. Tämä on sellainen päivä.

Seison kahden suuren miehen edessä yhdessä ystävieni kanssa. Emme ole iloisia heidän tulostaan ja tehtävämme on estää heidän pääseminen kylään. Siellä on asiat jo tarpeeksi hullusti ja sinne ei kaivata lisää ei-tervetulleita henkilöitä. Seurassani on uskollisimmat mieheni, jotka uskalsin tuoda mukaani tälle tehtävälle ja haltiasoturi, jonka apu on korvaamaton tällä hetkellä, mutta pelkään, että hänenkään läsnäolo ei auta meitä tarpeeksi.

Kaksi miestä seisovat tukevasti omilla jaloillaan vaikka mitä teemme. Taikuuteni ei ole mitään verrattuna, toisen omaan ja taistelutaitomme eivät ole lainkaan yhtä hyvät kummankaan kanssa. Tilanne näyttää epätoivoiselta, mutta jos peräännymme, toverimme olisivat kuolleet tänään täällä turhaan.

Salama iski sateen yltyessä. Koskaan aikaisemmin solassa ei ole satanut näin lujasti. Kuin joku huutaisi koko ajan pilviltä enemmän ja enemmän. Kuin tämä ei olisi tarpeeksi suuri sade jo nykyisellään. Sää tosiaan on juuri sellainen, kuin meidän mielemmekin on tällä hetkellä. Sopii täysin myös päivän menoja kuvaamaan. Se vain pahenee entisestään.

Toinen miehistä katsoi joukkoa edessään halveksuen heitä. Heistä ei ollut mihinkään. Taistella eivät osanneet ja heidän taikuutensa on heikkoa verrattuna hänen omaansa. Jokainen ihminen, kuinka taitava hän olikaan heidän pienessä maailmassaan, ei ollut mitään verrattuna hänen miekankäsittelytaitoihinsa. Jokainen kerta, kun joku oli kerännyt tarpeeksi rohkeutta uhmatakseen häntä edestä, hän maksoi siitä vähintään raajallaan. Mies katseli valittavia henkiin jääneitä murahtaen hiljaa. Miten he jaksavatkaan hidastaa heidän kulkua vaikka on kaikille selvää, että tämä loppuisi heidän kuolemaansa?

Miehen ystävä oli samaa mieltä. Hän ei ollut yhtä taitava kuin ystävänsä, mutta jokaista ihmistä taitavampi soturi. Hänen haarniskansa kiilsi kosteana niityllä eikä kenenkään miekka ja keihäs ollut saanut kunniaa koskettaa ja liata sitä. Ainoa varteen otettava vastus täällä, oli tuo haltia, joka kutsui itseään yhdeksi solan pelastajaksi. Hänessä oli jotain muuta, mitä muissa ei ollut. Hänessä oli jotain mystistä voimaa, joka sai hänet selviämään ehjänä näinkin pitkään. Mies paloi halusta taistella haltiaa vastaan, mutta haltia ei vain suostunut jäämään pitkäksi aikaa taistelemaan hänen kanssaan.

Haltia oli joko hyvin viisas tai erittäin tyhmä. Muutamalla iskulla ja karkuun lähtemällä, hän ei saavuttaisi mitään. Korkeintaan pienen viillon onnistuisi tekemään miesten haarniskoihin. Tällä tavalla hän kuitenkin itse säästyi naarmuilta ollessaan nopea jaloistaan. Paikalle jäätyään, hän voisi onnistua vahingoittamaan toista kunnolla tai saada itsekin vuotavan haavan kalpeaan ihoonsa. Taistelu heitä vastaan sisälsi riskiä, mutta alkoi käydä molemmille osapuolille täysin selväksi, että jos kohtaamisen kulku ei muuttuisi, miehet ottaisivat tasaiseen tahtiin askelia kohti kylää saapuen sinne ennemmin tai myöhemmin.

”Miksi seisotte tiellämme? Ettekö te tiedä, että tämä on ohi nyt teidän kaikkien osalta. Kylässä olevat soturit todistivat sen jo.”, toinen miehistä puhuu kuin olisi voitostaan varma.

Haltia ei ollut yhtään kiinnostunut puhumisesta. Hän halusi antaa miekkansa puhua puolestaan, mutta ennen kuin kerkesi lähteä tulemaan kohti, kalju, tatuoitu mies tarttui häntä kädestä kiinni estäen häntä lähtemästä liikkeelle. Mies aukaisi suunsa.

”Jos luulet kylässä olevien miesten olevan tylsistyneinä odottavan sinun saapumistasi, olet väärässä. Olet ollut kauan aikaa poissa täältä ja sinä aikana täällä on tapahtunut paljon kaikenlaista. Kylä on kohta meidän taas. Tai jonkun muun, mutta sinun se tällä menolla ei ole.”

”Minua ei voisi vähempää kiinnostaa tämän kylän kohtalo. Portin tällä puolen oleminen ja temppeliin pääseminen on ainoa, joka minua kiinnostaa ja tiedät sen.”.

”Niin. Minä kyllä tiedän, mitä halajat ja ihmettelen, miksi et ole sitä aikaisemmin tehnyt.”.

Tatuoitu mies katseli tovereitaan maassa haavoittuneina ja kuolleina hetken aikaa. Tilanne näytti toivottomalta miesten moraalin tyystin kadonneen yhdessä raajojensa kanssa. Ainot, jotka täällä olivat halukkaita taistella kahta miestä vastaan olivat hän itse ja haltia tuossa vieressä. Heistä kahdesta vain haltialla oli joitain mahdollisuuksia voittaa jompikumpi miehistä, mutta yhdessä taistellessaan, ei hän pärjäisi heitä vastaan.

Solassa oli tapahtunut liikaa asioita, jotka olivat täysin pimennossa yksityiskohdiltaan. Olorin oli kadonnut jonnekin, outo kolmikko liikkuu pitkin solan maita piilossa kenenkään olematta varma, kenen puolella he ovat, vuoret räjähtävät ja ulkomaalaiset katoavat maan päältä kuin tuhka tuuleen. Toiset lähtevät karkuun toisten ollessa tyhmän rohkeita kohdatakseen taistelun, jota heidän ei tulisi taistella.

Tämä kuitenkin oli varmaa. Kylässä oli kaksi miestä ja Dr’ell saapuisi kylään ties keiden kanssa. Hänen matkaansa ei voi pysäyttää enää mikään eikä varmaan olisi voinutkaan pysäyttää. Siihen olisi tarvittu Duriathin apua ja etenkin Olorinia. Nämä kaksi miestä näyttäisivät pääsevän kylään lopulta ja silloin voi heittää kaikille hyvästi.

Vai voisiko sittenkään.

Vihollisena miehet olivat kunnioitusta herättäviä. He olivat taitavia niin käsittelemään asetta kuin taikomaankin. Toisen miehen tulipallot olivat kuumia ja suuria ja magiantorjuminen tehokasta kuin itse liskojen suuren sammakon. Mutta tämä kaikki vain vihollisina. Mitäpä, jos he olisivatkin puolellamme.

Tatuoitu mies ei tiennyt varmaksi, mitä hänen suunnitelmansa tulee toteuttamaan. Se voi toimia tai sitten se epäonnistuu ja täysin. Ottaen huomioon nykyisen tilanteen, mies tuli lopulta päätökseen käytyään pitkän keskustelun itsensä kanssa mielensä syvimmissä koloissa ja päätti toimia. Hän päätti ottaa riskin.

Mies solmi sopimuksen. Antoi pirulle pikkurillinsä ja rukoili Jumalalta, että se ei ottaisi koko kättä.


-----------------------------------

Pitkästä aikaa vieraillaan oikeassa elämässäkin.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ti 20.04.2010 23:49

Kai te ihmiset tiiätte, että tänne saa kirjoitella niitä tarinoita sankarien puuhista?
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
Terminator Sergeant
Viestit: 1619
Liittynyt: Ti 10.05.2005 15:39
Paikkakunta: Helsinki, henkisesti ikuinen savolainen

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja Terminator Sergeant » To 22.04.2010 18:17

Ajelehdi ihmeessä joskus meseen niin voisi käydä läpi mitä sille hahmolle lopulta edes kävi ;)
"The inhabitants of this earth are of two types. Those with brains but no religion, and those with religion but no brains."

Avatar
Arkki
Viestit: 449
Liittynyt: La 28.06.2008 20:23
Paikkakunta: Ruovesi

Re: Myrskyn Sola 4 - Lopun alku

Viesti Kirjoittaja Arkki » Ma 24.05.2010 21:12

Lähtö solasta, vapaus kirotusta paikasta

Greentea ei pitkäksiaikaa jäänyt katsomaan kun pitkäaikainen ystävä ja sukulaisensa ratsasti kahden kaaoksen soturin perään. Hän koki vihaa ja surua miten helposti Rice oli lähtenytkään pahojen miesten matkaan, vaikka se oli hänen vastaista.

Karjaisten entisen ystävänsä perään, hän jäi pyörimään hiiltyneen nuotion ympärille. Miettien mitä voisi tehdä. Paras ystävä oli joutunut kaaoksen pauloihin ja paikka on yksi paholaisen leikkikenttä, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä tai tippaakaan hyvyyttä, laskematta kyläläisiä jotka näyttivät haluavan vain tavallisen elämän itselleen.

Mutta se seikka oli mitätön surua ja vihaa riepottelevana olevan miehen sisällä ja kaikki minkä hän näki, oli kuin saakuli muovaama harha joka vietteli kauneudella ja viettomuudellaan kuin uusi bordellin huora, paljastamatta mitä kauheuksia se oikeasti sisältää.

Kun Greentea oli monta hetkeä myöhemmin riehunut ja hävittänyt raunionjäänteitä niin paljon kuin jaksoi. Pian hän tuli hevosensa luokse joka oli juuri nauttimassa kivetyksen välistä kasvavista ruohotupsuista, kuiskaten tämän korvaan miten ei tulisi hylkäämään tätä tilanteesta huolimatta ja taistelisi henkensä kaupalla. Pian lyhyen juttutuokion jälkeen Greentea loikkasi hevosen selkään ja alkoi ratsastamaan suorinta reittä pois solasta ja vannoi että jos tulisi koskaan takaisin, hän toisi armeijan ja järjestyksen, keisarin nimeen.


Noniin. Tämä pikku pätkä on se mun ikuisuusprojekti jonka sain valmiiksi kun Capun kaa sovittiin että vaihtoehtoisen pelaamisen ja sen tapahtumien sijaan sidekikkini lähtee solasta.
Tuomas Kyrö kirjoitti: Breivik syyttää joukkomurhastaan demokratiaa. Se on sitten sana sanaa vastaan. Demokratia kun syyttää joukkomurhasta Breivikiä

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Loppu käynnissä

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Pe 04.06.2010 10:41

15.4:ttä pelattu peli. Ei hyvä luoja miten pitkä aika tästä onkaan. Eikä pelaajat ole kirjoittaneet fluffia? Voi tätä julmaa maailmaa.

Voisin ihan hyvin tähän laittaa Mupettien hyvästit laulun soimaan ja ilmoittaa Solan kuolleen pelaajien epäaktiivisuuden vuoksi kun tuo inttikin alkaa ihan kohta. En minä tätä voi samaan aikaan pyörittää ja kirjoittaa fluffeja kun puolustan teidän vapauttanne elää suomalaisina ja puhua Suomea rajojemme sisäpuolella.

Solahan ei muutenkaan kuole. En anna sen kuolla. Muut saakoot heittää areenansa hautaan, mutta tämä vetäjä vetää vedettävänsä loppuun saakka vaikka mikä tulisi. Olkootkin pelaajien fluffit myöhässä. Rikotaan aikajana ja vedetään areena loppuun. Pelaajat kirjoittavat sitten omat fluffinsa jälkikäteen myöhässä tietenkin.

Seban tai Peitsan jättäessä fluffinsa kirjoittamatta ennen 12.7:ttä, minä suutun kyllä teille. Viimeistään silloin suutun, kun kotiudun sotilasleikeistä ja kummankaan fluffia ei ole. Ihan varmana pyydän Vilkku92:sta lähettämään sen perunaruttokirjeensä minun laskuuni teidän ovellenne.

Mikä muuten on teidän osoitteenne? Seba asuu Joensuussa, 8km keskustasta, mutta mikä onkaan tarkempi osoite? Mihin lähetän kirjeen?

Mutta mutta, se oma fluffini.

Olipa kerran Solan loppu

Skritta kuunteli miehen puheita kärsien jokaisesta sanasta, joka puhuttiin. Jotenkin, kun se oli kuvitellut pienessä mielessään hyökkäystä kylään ja sen valtausta, oli se kuvitellut kaikkea muuta kuin kävelyä sen kaduilla ja suoraan temppeliin astumista. Tämähän ei ollut mikään hyökkäys, koska he eivät olleet tavanneet yhtään vastarintaa matkallaan nähtävästi, koska Heimirin eilen illalla, taistelu olikin sen jälkeen jo selvä.

Kaksi soturia juttelivat ja kertoivat miehelle, mitä he olivat tehneet ja mitä oli tapahtunut ja Skrittaa ei voinut vähäänkään kiinnostaa heidän tarinansa, minne kyläläiset olivat paenneet ja kuinka monta Baradaa menetti henkensä sinä iltana. Sitä kiinnosti enemmän jonkun tekeminen. Vaikka tämän temppelin hajottamista oikein kunnolla. Olihan tämä sisusta hajalla jo ihan tarpeeksi. Istuimet olivat repeytyneet ja irronneita palasia oli kaikkialla. Jokainen paalu oli naarmuilla ja joistain kohdista palasia uupui välissä isokin palanen. kangaspinnat olivat likaantuneet ja repäleiset verhot roikkuivat vääntyneistä tangoista.

Nuuh, Skritta hengitti syvään saadakseen rään nenästään pois.

Nuuh. Nuuh.

Skritta haistoi jotain. Jotain, mitä täällä ei pitäisi haista. Se haistoi ilmassa tutun hajun. Hajun, jota hän ei kuitenkaan täällä solassa ollut haistanut kovinkaan paljon, mutta hän oli siitä vain tyytyväinen. Tämä löyhkä oli tuttu jostain kaukaa menneisyydestä ja hän ei koskaan unohtaisi, kelle se kuuluikaan vaikka viime kerrasta oli kuitenkin aikaa. Haju tuli ulko-oven luota.

Skritta katseli muita miehiä ja Juustoa. He näyttivät olevan ihan omissa maailmoissaan ja keskusteluissaan ja hänen läsnäolollaan ei varmasti ollut mitään merkitystä. Siksipä se päätti ottaa hiljaisia askelia kohti rikkoutuneita ovia ja katsoa, mistä tuo haju tuleekaan.

Askel kerrallaan Skritta lähestyi ovea hiljaa kuin hiiri ja Cynathiel kävi kärsimättömäksi. Temppelin sisälle pääsystä oli tehty erittäin vaikeaa monen kivisotilaan vartioidessa ulkona ja noin monen eri miehen ja otuksen ollessa aulassa estämässä hiiviskelyn sisään etuovesta. ”Nyt tuo rottakin on tulossa tännepäin sen näköisenä, että haisti meidät.”, Cynathiel mietti itsekseen samalla antaen tilaa ajatuksissaan sille, mitä hän tulisi seuraavaksi tekemään.

Elenya vinkkasi läheltä, että muutama kivisotilas olisi saapumassa tännepäin. Pois lähteneet kivimöhkäleetkin palaisivat aivan varmasti pian ja he tulisivat jäämään pahasti alakynteen noiden massiivisten otusten keskelle pahimmassa tilanteessa. Cynathiel ei vastannut naisen varoitukseen sanallakaan vaan otti jousensa selästä ja katsoi varovaisesti pienistä rei’istä ovesta sisään varoen, että häntä itse ei näkyisi niistä. Rotta lähestyi yhä. ”Ulkona emme pärjäisi ja sisälläkin näyttää huonolta. Mutta se on ainoa keino.”, hän mietti ja katse Elenyaa kohtaan riitti paljastamaan suunnitelmat hänelle.

Nuuh. Nuuh nuuh.

Löyhkä alkoi olemaan voimakas. Skritta selvästi haisti kaksi noita epäpuhtaita olentoja, jotka elävät koko elämänsä tuossa hirveässä löyhkästä. ”Miten he tänne olivat päässeet”, se mietti liikutellen sormiaan hieman odottaen kärsimättömänä sitä hetkeä, kun saisi käristää pitkästä aikaa jonkun.

Rotta kuitenkin eli omissa maailmoissaan ja siksi ei osannut lainkaan odottaa, että nämä kaksi haltiaa tekisivät jotain avuttomina paikoillaan istumisen sijaan. Nähdessään kahden haltian ryntäävän sisään nopeasti ja etenkin toisen jännittävän joustaan, se ei kerinnyt edes ulista kun ensimmäinen nuoli oli valmiina laukaistavaksi.

Vaikka Cynathiel olikin taitava jousenkäsittelijä, niin oli myös taitoa Skrittan karkuun juoksemisessa. Vaikka rotta oltiinkin saatu yllätettyä täydellisesti, otuksen itsesuojeluvaisto puolestaan oli yhtä valppaana kuin aina ennenkin. Kolmesta laukaistusta nuolesta kaksi osui vain tyhjään ilmaan vaatteiden alla ja yksi läpäisi rotan säären jääden törröttämään siihen.

Kahden soturin nähdessä haltioiden astuvan sisään, he lopettivat keskustelunsa ja vetivät aseensa esiin. Juusto ja kolmas mies havaitsivat tilanteen viimeisinä ja molemmat raivostuivat haltioiden röyhkeydestä saapua noin vain paikalle pilaamaan voittonsa. Juusto etenkin oli raivoissaan nähdessään isännänsä loukkaantuneen ja raivoisasti juoksi tämän apuun pelästyttäen liekinheittimellään Elenyan, joka oli valmis tulemaan viimeistelemään haavoittuneen vikisijän.

”Elenya. Odotinkin jo koska saapuisit. Tapettuani ystäväsi, olet näköjään heti saanut uusia ystäviä.”, mies sanoi huppunsa takaa yrittäen kuulostaa mahdollisimman pelottavalta.

”Tämän olisi pitänyt loppua jo aika päivät sitten!”, Cynathiel sanoi ja jännitti jälleen kerran jousensa. Tällä kertaa Skrittan sijaan hän tähtäsi mieheen.

Cynathiel ampui tällä kertaa nuolensa paljon tarkemmin. Yksi niistä lähti kasvoja kohti, toinen rintakehään sydemän kohdille ja viimeisen hän ampui kylkeä kohti, jotta miehen liikkumisesta tulisi mahdollisimman tuskaista. Vaikka nuolet tulivatkin miestä kohti vauhdilla, oli tällä kuitenkin paljon aikaa heiluttaa kättään edessään luoden eteensä energiakentän, jota nuolet eivät läpäisseet. Sen sijaan ne vain kimposivat siitä kuin tiiliseinään osuessaan.

”Se olisikin ollut liian helppoa.”, Cynathiel sanoi hiljaa itselleen ja veti Sudensurman esiin.

Elenya ja Cynathiel seisoivat lähellä toisiaan rinta rinnan aseet käsissään ja vaihtoivat siinä välillä muutamia sanoja, mitä toinen ajatteli ja mitä aikoi tehdä. Kummallakin näytti olevan täysin erilaiset suunitelmat tulevan taistelun kulusta ja Elenya oli hyvin hämmästynyt Cynathieliin tämän sanoessa menevänsä ja tappavansa tuon sinikaapuisen miehen vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa. Aivan kuin häntä ajaisi eteenpäin järjen sijaan tunteet, jotka saisivat hänet vielä hengiltä.

Sinikaapuinen mies ei kuitenkaan näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut tuollaisista vähäpätöisistä kahdesta haltiasta. Sen sijaan hän päätti hoitaa likaiset tehtävänsä kahden soturin avulla ja osoittaen haltioita sormellaan, miehet lähtivät liikkeelle.

Punaisessa kokovartalon peittävässä haarniskassa oleva kirvestä pitelevä mies päätti lähteä Cynathieliä haastamaan toisen paljon häntä pelottavemman miehen ottaessa Elenyan kohteekseen. Selvästi Khornea palvovalta soturilta näyttävä mies uhoi ja yritti sanoillaan saada vastustajansa pelkäämään kun toinen vain mitään sanomatta käveli askel kerrallaan lähemmäs Elenyaa.

Skritta oli ryöminyt sivuun ulisten ja valittaen mahdollisimman paljon mahdollisimman hiljaa. Nuoli reidessään hän oli liian vahingoittunut liikkuakseen kunnolla ja kipu oli liian kova ja häiritsevä, että hän ei voinut keskittyä loihtimiseen juuri tällä hetkellä tarpeeksi kunnolla. Sen sijaan, että olisi usuttanut Juuston kostamaan hänen puolestaan haltian ruman teon, tämä karjui sille koko ajan käskyjä pysymään hänen luonaan ja suojelevan häntä sen omalla, vähäpätöisellä ja turhalla elämällä.

Skritan alkaessa repimään tuskissaan nuolta reidestään irti, haltiat valmistuivat ottamaan vastustajansa vastaan.


-----------------------------------------------------------------

Siitä on kyllä tovi kun on kirjoitellut. Kyllähän sitä tekstiä tuli tuosta vaan, mutta ei tuo kyllä ihan parhainta meikäläistä kyllä ole.

Lisää myöhemmin.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Loppu käynnissä

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Pe 04.06.2010 23:22

Tappelu. Verta. Tappelu. Verta.

Arvatkaas kellä ei ole tallessa pelailua tästä tappelusta. Noppien tuloksiakaan ei yhtään muista samalla tavalla kuin pelailua. Ei siis mitään ihmeellistä tällä kertaa ole luvassa.

Mutta mutta, jälleen kerran on oiva paikka laittaa peliin sopivaa musiikkia luomaan tunnelmaa.

http://www.youtube.com/watch#!v=0kwCZOC ... re=related

Solan lopun paluu

Cynathiel katseli edessä olevaa Khornen soturia pitäen katseensa tiukasti miehen kätten liikkeissä. Sanomattakin oli selvä, että mies osasi käyttää kirvestään ja olisi muiden kaaoksen palvelijoiden tapaan erinomainen vastustaja ollessaan jumalansa valittu soturi, mutta niin oli myöskin häkin. Hän itsekin oli tämän solan jumalan tahdon lähettiläs ja kuten muutkin haltiat, hän myöskin oli taitava aseiden käsittelijä.

Haltia kuitenkin yritti kaikin voimin pitää mielensä avoimena ettei vain aliarvioisi vastustajaansa, mutta nähdessään miten vastustaja käsitteleekään kirvestään ennen ensimmäistä iskua kertoi täysin selvästi, että suuri osa miehen puheista oli päättömiä ja hän antaa ymmärtää itsestään aivan jotain suurempaa, kuin mitä hän oikeasti onkaan.

Elenya puolestaan oli paljon epävarmempi vihollisestaan. Hänen edessään seisoi jättiläinen mieheksi, joka vain seisoi paikoillaan kuin lumouksen alla oleva henkilö. Se ei liikahtanutkaan paikoiltaan vaan odotti käskyä kuin mikäkin robotti inahdustakaan päästämättä. Se kuitenkin seurasi katseellaan neitokaista kaikkialle, minne tämä liikkui ja jokaista lähelle tuloyritystä hän vastasi puolustamalla hämmästyttävän nopeasti ja taitavasti yrittäen viiltää miekallaan haavan aina tilaisuuden tullessa.

Elenya kuitenkin tällä hetkellä vaikutti olevan paljon ketterämpi ja nopeampi liikkeistään, mutta jos soturi edessään vasta lämmittelisi aluksi, tulisi tästä taistelusta pitkä ja hankala. Elenyaa huoletti myös se, että pystyisikö hän vahingoittamaan miestä tuon paksulta näyttävän panssarin vuoksi.

Cynathielilla ei ollut kuitenkaan samallaista ongelmaa ylitettäväksi. Vaikka soturin panssari vaikuttikin hyvältä työltä ja siihen on aivan varmasti uponnut pitkäkin penni, ei hänellä olisi mitään ongelmaa työntää miekkansa siitä läpi. Sudensurma oli juuri sitä varten tehty. Se oli parhain ase, mitä hän oli koskaan pitänyt käsissään kun vastassa on paksun haarniskan takana oleva soturi. Hänen ongelmansa oli pikemminkin lähelle pääseminen ja hyvän osuman saaminen, joka puolestaan vaikutti olevan Elenyalla hallussa.

Elenya oli aloittanut taistelun jo paljon ennen kuin Cynathiel ja Khornen soturi oli saanut iskettyä toisiaan. Neitokainen oli jo usean kertaa loikannut lähelle zombimaista vastustajaansa ja iskenyt miekallaan tämän haarniskaan vain kuullakseen kilahduksen äänen kerta toisensa jälkeen väistäen välittömästi sen jälkeen miehen oman miekan, joka varmasti ei osuessaan päästäisi samallaista ääntä.

Lopulta kuitenkin niin Cynathiel kuin myös Khornen palvoja kyllästyivät vain katsomaan toisiaan ja odottaa, että jompikumpi aloittaisi taistelun hyökkäämällä. Sen sijaan, että toinen olisi selvästi puolustuskannalla, he molemmat lähtivät samaan aikaan eteenpäin eikä kumpikaan hidastanut etenemistään vaan kohtasivat voimakkaasti miekan kolahtaessa kirveen terään.

Molemmat heistä yrittivät työntää toista taakse päin tai saamaan itsensä alapuolelle työntämällä aseellaan ylhäältä vinosti alemmas, että heikomman olisi pakko kyykistyä. Molemmat kuitenkin olivat hämmästyttävän saman voimaisia vaikka kukaan ei olisi uskonut haltian kykenevän pitää tuollaista korstoa aisoissa työntökisassa. Sen sijaan, Cynathiel ei hievahtanut senttiäkään taaksepäin tai alemmas vaan pysyi siinä, missä hän seisoi.

Lopulta kuitenkin Cynatiel irtautui tuosta työntökisasta ja nopeasti liikahti sivummas ajatellen viiltää syvän haavan miehen kylkeen. Irtaantuminen onnistui kuten myös iskukin, mutta mies oli kuitenkin kerinnyt juuri väistyä miekan tieltä tarpeeksi kauas, että isku ei ollut tarpeeksi voimakas viiltämään lihaa tai panssariakaan sen syvemmin.

Maa alkoi tärisemään taistelijoiden jalkojen alla. Jokainen tunsi miten maa heidän jalkojensa alla tärisi kummallisen paljon, kuin olisi heikko maanjäristys. Järistys kuitenkin oli tarpeeksi voimakas, että kukaan ei uskaltanut tehdä askeltakaan ketään kohti vaan yrittivät kaikkensa pysyäkseen pystyssä.

Suuri, kivinen nyrkki iskeytyi temppelin hajonneisiin oviin laittaen jo vääntyneet ja hajalle menneet puulankut nyt kymmeniksi palasiksi, jotka lensivät kaikkialle ympärille. Jokaisen huomio kiinnittyi noihin sotilaisiin, jotka olivat liian suuria astumaan ovesta sisään ja hämmästyivät, miten ne näyttivät todella olevan halukkaita hajottamaan vaikka koko rakennuksen alas, jos vain pääsisivät tapahtumiin mukaan.

Kolme kivisoturia hajottivat etuosaa nopealla vauhdilla ja aina välissä niiden revittyä ison palan seinästä irti, he heittivät joko Elenyaa tai Cynathielia kohti niillä. Molemmat haltioista olivat kuitenkin liian ketteriä ja he onnistuivat nopeina henkilöinä väistämään jokaisen lankun ja kiven palasen, mitä heitä kohti oli heitetty.

Lopulta etuovi oli kokonaan hajotettu maan tasalle vähän liiankin tehokkaasti. Yläpuolella olevat huoneet ja huonekalut eivät enää omistaneet tukevia pilareita ja niiden liiallinen massa sai katon pettämään suoraan sotureiden yläpuolella. Dr’ell ja Skritta olivat kuitenkin tehneet soturinsa kovimmasta vuoren kalliosta ja niille romahtava katto näytti olevan pelkkä suupala, joka ei heitä hidastaisi lainkaan.

Sen sijaan, potkittuaan rikkoutuneet huonekalut ja muut lankut, kivet sun muut tieltään pois, he astuivat temppelin sisään niihin tiloihin, missä he pystyivät olemaan hajoittamatta lainkaan mitään tieltään.

Sisään oli astunut neljä soturia, joista kaksi lähti kävelemään kohti Elenyaa ja toiset kaksi suuntasivat Cynathielin kimppuun. Haltioiden vastustajat, Khornen palvoja ja zombia muistuttava soturi perääntyivät taaksepäin ja antoivat sotureille mahdollisuuden hoitaa näköjään solan viimeiset pelastajat.


----------------------------------------------

Huomenna ei sitten varmaan tulekkaan fluffia kun on lakkiaiset siskolla ja sukulointia viemässä aikaa.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Loppu käynnissä

Viesti Kirjoittaja El Capitan » To 17.06.2010 21:38

Huh huh. Onpas siitä pitkä aika. Viime viikolla sentään oli jonkun moinen syy olla kirjoittelematta, mutta tää viikko on ollut aika laiskottelua.

Solan lopun kirous

Kivisotilaiden tultua temppelin sisälle, Elenya huolestui. He olivat liian pahasti alakynnessä ja jotain oli pakko tapahtua hyvin pian, jotta huominen voisi tulla hänelle ja Cynathielille.

Cynathiel ei vaikuttanut olevan lainkaan perääntymisaikeissa vaan pysyi paikoillaan seuraten sotureiden liikkeitä ilmeenkään värähtämättä. Hän oli saapunut tänne kylään jälleen kerran kohdatakseen ottelun ja sen löydettyään, hän tulisi viimeistelemään sen, mikä jäi viimeistelemättä silloin kauan sitten. Tänään hän ei kaatuisi samalla tavalla viimeisillä minuuteilla. Tällä kertaa hän ottaisi vastaan kenet tahansa, jopa häntä kolme kertaa kookkaamman kivijärkäleen, joka juuri oli laittanut temppelin oven korjauskuntoon, ja otettuaan yhteen, hän poistuisi paikalta elävänä, voittajana.

Elenya ei kuitenkaan ollut yhtä päättäväinen ja uhkarohkea kuin toverinsa. Hän oli huolissaan ja heti katsottuaan Cynathieliä, hän pelkäsi poloisen joutuvan jääräpäisyytensä vuoksi tilanteeseen, jossa edes taitavinkaan soturi ei mahtaisi mitään kookkaampien, voimakkaampien ja yhtä taitavien sotureiden keskellä.

Neitokainen laittoi kätensä taskuunsa ja veti esiin kolme mustaa pientä palloa. Hän juoksi siinä samalla väistäen jokaisen iskun kivisotureilta, jotka tulivat häntä kohti ja päästyään Cynathielin vierelle, hän heitti pallot maahan huutaen: ”Peitä silmäsi äläkä hengitä!”.

Pallot murskaantuivat kuin lasi osuttuaan maahan vapauttaen kaikkialle ympärille Savua syntyi nopeasti ja se oli hyvin tiheää tehden sisätiloissa näkemisen hyvin rajatuksi. Kivisoturit, vaikka kookkaita olivatkin, peittyivät myös, mutta heidän ääriviivansa näkyivät varjoina savun keskellä tehden niistä helposti vältettäviä kohteita.

Elenya oli alun perin ajatellut savun olevan auttava tekijä pakoon juoksemisessa, koska tapahtumat olivat muuttuneet todella paljon siitä, millaisia ne olivat heidän sisään astuessaan. Cynathiel ei kuitenkaan ollut lainkaan halukas lähtemään paikalta pois vaan huusi toverilleen käskyn käydä tappamassa rotta, koska tämän magia oli vaarallinen, oli sillä näkökykyä tai ei.

Hetken epäröiden, lähteäkkö livohkaan vai rotan kimppuun, Elenya lopulta päätti jäädä katsomaan mitä ilta tuokaan tullessaan lähtien etsimään rottaa käsiinsä.

Skritta kuitenkin oli rotunsa mukaan hyvin viekas ja aina tietoinen ympärillä olevasta maailmasta. Sivuun kömmittyään, hän oli pitänyt silmällä haltiakaksikkoa ja huomattuaan neitokaisen käsissä kolme mustaa palloa, hän aavisti mitä oli tapahtumassa. Hän itsekin oli joskus tehnyt samoin, jonka vuoksi tämä oli osannut varautua savuun ja tiesi, miten sen keskellä tulisi toimia.

Viime kerrasta on kuitenkin aikaa rotalle ja vaikka kuinka se yrittikään siristää silmiään ja nuuhkia pahaa hajua ympäriltään, ei se onnistunut näkemään edes nenäänsä ja ainoa asia, minkä se haistoi, oli palaneen käry.

Hetken aikaa oltuaan täysin pimennossa, pelko alkoi nostamaan karvoja kaikkialla kehossa ylöspäin ja pelko haltian miekasta kasvoi jokainen sekunti. Tajuttuaan lopulta, että ei onnistuisi toimimaan mitenkään tämän savun keskellä, se huusi Juustolle käskyjä suojella häntä tämän omalla, arvottomalla hengellään.

Muillakin oli ongelmia savun keskellä. Khornen palvoja ei voinut lakata yskimästä ja mystisempi soturi oli kuin maan nielemä. Hänestä ei kuulunut inahdustakaan eikä häntä näkynytkään sen kummemmin missään. Kivisotilaat olivat täysin poissa pelistä tietämättöminä, missä kukin on. Kohteen ollessa piilossa, ne eivät uskaltaneet iskeä vain johonkin suuntaan pelätessään, että osuisivat omiin puolulaisiin tai pahempaa, omiin luojiinsa.

Haltioiden lisäksi, Dr’ell vaikutti olevan ainoa, joka pystyi toimimaan savun keskellä. Hän tosin ei nähnyt niin hyvin kuin olisi voinut luulla. Käännellen päätänsä, hän yritti paikallistaa haltioita, mutta aina nähtyään nopeasti liikkuvan varjon, se katosi yhtä nopeasti kuin se oli löytynytkin. Etsien jatkuvasti antaen tulen syttyä kuumemmaksi käsissään siinä samalla, hän valmistautui sytyttämään jonkun tuleen.

Skritta kömpi äännekkäästi valittaen sekä tuskasta että savusta koko ajan poispäin taistelun suunnasta. Yrittäen päästä epätoivoisesti karkuun sivummas seuraamaan, se jätti Juuston omaan rauhaansa pitäen kuitenkin kuria koko yllä. Kirkuen se huusi käskyjä repiä jokainen, joka liikkuu kappaleiksi, se lopulta alkoi pääsemään savun reunoille. Skritta alkoi nähdä huonekaluja edessäpäin paljon selvempinä kuin hetki sitten.

Palaneen käry kuitenkin palasi jälleen kerran hänen nenäänsä. Takaa lähestyi myös joku. Joku pallon muotoinen, hyvin kuuma ja nopeasti lähestyvä.

Kirkuen Skritta laski päänsä lattiaa vasten väistäen kohti tulevat kaksi tulipalloa. Valmiina karjumaan Dr’ellille tämän huonosta tähtäimestä, se käänsi päänsä kuultuaan takaa hiljaisia ääniä. Kuin joku huutaisi pelosta ja paniikissa, mutta onnistuisi pitämään osan siitä sisällään. Kuin ei haluaisi muiden tietävän siitä.

Skritta näki tulipallojen osuvan johonkuhun, kehen tarkalleen, hän ei tiennyt, mutta siinä ne liekit leimuivat. Joku oli syttynyt palamaan.

Kaksi miekkaa kolahti toisiaan vasten. Skritta käänsi katseensa palavasta henkilöstä jälleen ympärilleen ja näki kaksi miekkaa aivan sen rintakehän yläpuolella. Toinen oli iskeytymässä suoraan kohti toisen tullessa vastaan pysäyttäen iskun ennen kuin oli liian myöhäistä.

Inisten ja joutuen kunnolla paniikkiin, Skritta ei enää valittanut reidensä kivusta vaan kömpi lattialla kiljuen karkuun tappajaansa ja pelastajaansa. Päästyään loitommas, se huusi Juustoa apuun.

Cynathiel veti miekkansa lähelleen ja katsoi tuota mystistä soturia, joka oli tullut pelastamaan rotan säälittävän pienen hengen. Hän ei tiedä, miten soturi oli löytänyt tiensä tänne kun haltiankin vaistolla oli kestänyt tovi paikantaa inisevä rotta, mutta hän ei niinkään välittänyt sen kummemmin.

”Poistu tieltäni tai kuole.”, hän sanoi soturille ja pyysi mielessään Jumalaltaan voimia tulevaan taisteluun.

Cynathiel alkoi loistamaan rinnan kohdilta kirkasta valoa ja hän tunsi, miten hänen jokainen aistinsa voimistui. Hän näki selvemmin savussa ja kuuli kaiken. Kivisotilaat, palamisen, soturin hiljaisen hengityksen ja kaikki väsymys ja heikkouden tunne katosi sillä samalla sekunnilla.

Haltian ihmetykseksi, myös vastassa olevakin soturi alkoi hohtamaan rintansa paikkeilta valoa. Kirkkaan sijaan, se oli tummaa valoa, jota hän tuskin olisi nähnyt tavallisilla haltian silmillään jo valmiiksi tumman haarniskan vuoksi.

”Sinä siis olet saakuli uusi Valittu.”.


-----------------------------------------------------------

Kerkiänköhän saada fluffit kirjoitettua?
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Loppu käynnissä

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ke 23.06.2010 17:57

Askel askeleelta lähempänä loppua.

Solan lopun kosto

Juusto lipoi kielellään huuliaan ja murisi. Se kallisti päätään alemmas ja astui muutaman askeleen neljällä jalallaan eteenpäin, kohti avutonta, palavaa henkilöä edessään. Hän näkyi selvästi tämän savun keskellä ja oli suurelle rotalle helppo saalis ja tulen viedessä hänen koko huomionsa, olisi hyökkäystä mahdotonta sivuuttaa juoksemalla karkuun tai puolustautumalla. Elenyan saatua palavan viittansa yltään pois, hän kääntyi ympäri kuultuaan karjaisun.

Suuri varjo lensi läpi savun kohti paikoillaan seisovaa neitokaista, joka juuri ja juuri kerkesi reagoimaan riittävän ajoissa ja onnistui hyppäämään pois tieltä. Kierähtäen ympäri lattialla, Elenya nousi takaisin ylös jaloilleen seisomaan vetäen miekkansa esiin valmistuen kohtaamaan tuon Helvetistä palanneen pedon. Juusto karjui ja osoitti toisella kädellään haltiaa valmiina vapauttamaan suuret ja polttavat liekit liekinheittimestään.

Liekkien tullessa aseensa piipusta ulos, haltiamaisen ketteryytensä vuoksi Elenyan ei ollut kovinkaan suuri ongelma olla liekkien tieltä poissa. Huomattuaan muutaman kivisotilaan olevan tulossa häntä kohti, nainen sai älykkään ajatuksen.

Sen sijaan, että olisi väistänyt sotilaita, hän juoksi niitä kohti ja liukui jalkojen välistä toiselle puolelle tai kiipesi kohti tulevaa nyrkkiä pitkin selän toiselle puolelle. Savu oli vielä tiheä ja liekit eivät auttaneet yhtään näkökentän kasvattamista, jonka vuoksi suuri rotta ei aina tiennyt, minne hän liekeillään osoittikaan. Elenyan suruksi, liekeillä ei ollut vaikutusta suuriin, liikkuviin kallion palasiin. Ne eivät edes sulaneet milliäkään pienemmiksi.

”Mikä olet?”, Cynathiel kysyy edessä seisovalta soturilta saaden vastaukseksi vain uloshengityksen.

Olento hänen edessään oli kuin zombi. Se ei puhunut lainkaan ja seurasi katseellaan minne ikinä hänen vihollisensa menikään. Se ei nostanut miekkaansa ylös kertaakaan turhan vuoksi. Aina vain puolustautuakseen kun Cynathiel iski häntä kohti. Se ei myöskään vielä koskaan ollut tehnyt ensimmäisenä aloitetta. Kertaakaan hän ei ollut kohottanut miekkaansa ylös iskiäkseen vaan pysyi tiukasti puolustuskannalla toistaiseksi, iskien satunnaisesti tilaisuuden tullen torjunnan jälkeen suoraan.

Zombi tai ei, se oli taitava soturi ja Cynathiel ei millään hetkellä aliarvioinut sitä. Jokainen iskunsa oli tarkka ja osuessaan se leikkaisi tuon suuren haarniskan kuin kuuma veitsi voita, mutta soturin omat taidotkin olivat yhtä hiotut huippuunsa kuin hänen itsensä. Jokainen torjunta tuli toistaan nopeammin ja varmemmin.

Lattia lähti tärisemään Cynathielin jalkojen alla ja loppuivat yhtä nopeasti kuin ne olivat alkaneetkin. He olivat savun reunalla ja Cynathiel kiinnitti vihollisensa lisäksi huomiota suuresti tulipalloja heittäneeseen velhoon ja Khornea palvovaan soturiin.

Khornea palvova soturi seisoi velhon edessä, pelkkänä taistelun seuraajana, mutta velho oli toista maata. Aina välissä hän näytti tekevän taikojaan, mutta vähän ennen tärinän loputtua, hän oli kädellään osoittanut juuri heitä kohti ja ilmeisesti katsoi hyvin kielteisellä katseella kaavunsa hupun takaa. Kuin se olisi käskenyt kivisotilaan hänen takanaan pysähtymään paikoilleen antaakseen meille rikkoutumattoman taistelurauhan.

Nähtyään suuren ystävänsä liekittävän kaikkea muuta kuin haltiaa, Skritta alkoi olemaan hyvin vihainen. Vaikka hän oli haavoittunut vakavasti, nähtyään kaikkien muiden olevan täysiä tunareita, jotka eivät saa edes yhtä hintelää haltiaa hengiltä näinkin pitkän taistelun jälkeen, pieni otus konttasi esiin piilostaan. Huutaen kiukusta aluksi Juustolle ja tämän huonolle tarkkuudelle, Skritta toi esiin pieniä salamoita sormiensa päästä keräten voimaa mahdollisimman paljon kerralla kasaan.

Se tunsi voiman sormiensa päissä. Sen suuren voiman, joka vapauduttuaan tuhoisi kaiken tieltään ja osuttuaan johonkin, jättäisi vain savuavan tomukasan jäljelle. Se etsi silmillään haltioita ja nähtyään molemmat, se ei osannut päättää, kummalta riistäisi hengen ensimmäisenä? Ketterän pelkurihaltian vai häntä satuttaneen haltian hengen? Lopulta päätettyään satuttavansa ensin pelkuria haluttuaan toisen haltian maksavan kivuliaammin hänen törkeydensä vuoksi, rotta alkoi nauramaan tuntiessaan voiman ollessa tarpeeksi suuri.

Todellisuudessa voima hänen sormissaan oli kuitenkin paljon suurempi mitä hän oli alun perin kuvitellut. Se oli niin suuri, että se ei enää alkanut hallitsemaan sitä kovinkaan hyvin. Yksittäisiä energiapiikkejä lähti lentämään yhtäkkiä silmän räpäyksessä satunnaiseen suuntaan osumatta kehenkään näin aluksi. Lopulta kuitenkin piikkejä alkoi tulemaan niin tiheään, että rotan tunarointi alkoi kiinnittämään jokaisen huomion. Huutaen kauhusta rotta katsoi käsissään olevaa taikuuden voimaa, se pelkäsi käristävänsä jokaisen karvansa ruumiissaan menetettyään aivan kohta hallinnan totaalisesti.

Rotan menetettyä keräämänsä voiman hallinnan, energiapiikit alkoivat lentämään kaikkialle sen ympärille. Onneksi ne olivat kuitenkin lyhyitä ja vaarallisia vain lyhyen ympyrän muotoisella alueella, jonka keskellä Skritta itse oli kärsien ainoana epäonnisena taikomastaan voimasta.

Kaikkien huomion ollessa energiapiikkejä seuratessa valmiina hyppäämään moisen tieltä pois sellaisen mennessä muita pidemmäs, zombi otti askeleen eteenpäin ja lähti iskemään kohti Cynathielia raivoisasti useamman kerran.

Ensimmäisiä iskuja Cynathiel ei niinkään huomannut tarpeeksi ajoissa, mutta hänen onnekseen panssarinsa oli uskomattoman luja eikä päästänyt yhtään osumaa lävitse, joita hän ei kyennyt puolustamaan. Zombin rauhoittuessa huomattuaan saavansa hetki hetkeltä vähemmän osumia perille asti, tämä lopetti iskemisen ja palasi takaisin askeleiden päähän seuraamaan haltian liikkeitä, yrittäen pelotella tätä itsevarmuudellaan.

Cynathiel oli juuri huomannut soturin mahdin. Se oli taitava. Erittäin taitava. Vaikka hänen oma huomionsa olikin aluksi jossain muualla, oli hänellä kuitenkin paljon ongelmia ja todella kiire pysyä tämän iskujen perässä. Tästä hyökkäyksestä hän oli selvinnyt säikähdyksellä ja seuraavalla kerralla hän tuskin on yhtä onnekas. Seuraavilla iskuilla tuo miekka tulisi hänen haarniskansa lävitse.

Cynathielille oli kuitenkin täysi mysteeri, kuka mies oli. Se haisi kaaokselta päivän selvästi ja vielä selvemmin hän oli yksi saakuli uskollisimmista palvelijoista. Hänen miekkansakin oli ennen näkemätön. Sen musta hehku oli jotain, mitä haltia ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt, mutta aseen kahvassa oli kuitenkin jotain tuttua. Se sisälsi korun, jonka avulla kaaoksen palvelijat rajoittivat demonin liikkumista. Korua, jota käytettiin mm. demonin vangitsemiseen ja pitämiseen tietyllä alueella.

Soturi kuitenkin pysähtyi paikoilleen seisomaan. Se vain pysähtyi kesken askeleen paikoilleen laittaen eteenpäin astuvan jalkansa toisen viereen katsoen Cynathielia ja vain häntä kohti.

”Haltiat. Olette hyviä sotureita. En olisi teidän arvanneen olevan elossa näinkään kauaa meidän vieraanamme.”, Dr’ell sanoo.

”Tämä loppuu tänään. Sola tulee olemaan vapaa teistä ja tämä tarina saa tänään vihdoin loppunsa!” Cynathiel huutaa vihaisesti.

”Loppuu hyvinkin. saakuli on noussut maan päälle ja olette alakynnessä. Teidän taistelessa meitä vastaan, hän on noussut ylös korkeuksiin tappamaan armaan Jumalanne ja sen jälkeen olette voimattomia edessämme.”

Huutaen kurkkunsa täydeltä: ”EI!”, Cynathiel tekee tyhmän rohkean hyökkäyksen kohti Dr’elliä. Hän ei väitä kenestäkään muusta tiellään olevasta vaan hänen koko huomionsa on tuossa maagissa. Kuin tässä huoneessa olisi vain he kaksi eikä ketään muuta, Cynathiel ei huomaa soturia edessään, joka ottaa kädellään kiinni haltian rinnuksista.

Pysähdyttyään soturin tartuttua hänestä, Cynathiel ei vielä ole palannut takaisin tolkkuihinsa. Hän ei ymmärtänyt, mikä oli hidastanut häntä vaan vihaisena hän huusi sanoja Dr’ellille, joka nauroi hänelle huvittuneena.

Cynathielin onni kuitenkin, että Dr’ell oli niin huvittunut hänen vihastaan. Soturi näytti aluksi olevan valmis seivästämään haltian kuoliaaksi siihen paikkaan, mutta nähtävästi vietyään miekkansa pois haltian rinnan luota, Cynathiel saisi vielä muutaman elinminuutin. Tappamisen sijaan, soturi heitti haltian sinne, mistä hän oli lähtenyt ja iskun voimasta Cynathielin miekka lensi sivummas hänen käsistään.

Dr’ellin nauru, kivisotilaiden iskujen ja Juuston karjunnat olivat äänet, jotka täyttivät temppelin kokonaan. Heidän mölinän keskellä kuitenkin kuului huuto: ”Kaipasitteko meitä?”.


----------------------------------------

13.5 Wordin sivua pelailua vielä kirjoittamatta + seuraava päivä. Huh huh mikä urakka.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Loppu käynnissä

Viesti Kirjoittaja El Capitan » To 24.06.2010 17:29

Tiesinhän minä, että minulla olisi iso fluffi kirjoitettavana kun lähdin loppua aloittamaan, mutta tsiisus oikeasti. Loppu ei ole vielä lähelläkään.

http://www.youtube.com/watch?v=xwBK31tC ... re=related

Super Smash Bros Melee

Jonkun uuden astuttua jalallaan temppelin sisälle, kaikkien huomio kääntyi vastustajastaan uusiin tulokkaaseen. Niin kaksi haltiaa kuin myös Dr’ell ja hänen soturinsa, Juusto ja kivisotilaatkin pysähtyivät paikoilleen kuin jonkun käskemästä ja jokaisen kaksi uteliasta silmää katsoivat neljää henkilöä, jotka seisoivat siinä, missä joskus oli ollut suuret kaksi ulko-ovea.

Savu oli ollut jo hetken aikaan lähtemässä laskemaan kohti lattiaa ja näkyvyys sisällä alkoi paranemaan hetki hetkeltä, mutta näiden neljän miehen tullessa sisään paremmin, he tuntuivat tuovat tuulen puuskan ja valon mukanaan, joka vei savun tyystin pois kaikkialta heidän läheltään. Hetkessä, koko temppeli oli jälleen kerran yhtä kirkas kuin mitä se oli ennen savupommien rikkomista.

Väki hämmästyi nähdessään nuo neljä hahmoa. Etenkin Cynathiel, jonka ilon nähtyään Nirlan, toisen uskollisen Jumalan soturin, jonka kanssa hän oli jutellut saapumispäivänään, muuttui hämmästykseksi nähdessään hänen seurassaan lyhyen poppamieheltä näyttävän henkilön kuin myös kaksi erittäin pahaenteisiltä vaikuttavan soturikaksikon. Haarniskansa oli kuin suoraan kaaoksen jumalilta lahjaksi saatu ja ne eivät paljoakaan eronneet Khornen palvojan ja zombisoturin omista.

Cynathiel ei tiennyt ketkä kaikki tiesivät miesten todellisen henkilöllisyyden, mutta hänelle ei ollut hetkeäkään epäselvää, keitä nuo kaksi olivatkaan. Sanotaan vaikka kuudenneksi aistiksi, joka kertoi hänelle toisen miehistä olevan itse saakuli ja toisen hänen uskollisin armeijan johtaja.

Nirla osoitti sormellaan kohti Dr’elliä ja tämän kahta soturia tokaisten: ”Näetkö ketkä tulevat perimään valtakuntasi lähdettyäsi pois?”

saakuli oletettu soturi otti askelia kolmen muun vierestä eteenpäin katsoen tarkasti jokaista henkilöä. Kivisotilaita, Juustoa, tuota Helvetin petoa, Elenyaa, Dr’elliä ja muita.

Skritta ei tiennyt lainkaan, mitä oli tapahtunut. Se oli seurannut tuota hyvin ystävällistä velhoa tänne kylään aikeissa ryhtyä kylän tyranniksi ja tappaa jokainen, joka vastustaisi häntä. Haltiat olivat kuitenkin tulleet paikalle estämään hänen vallanottoaikeitaan ja se oli tulossa hyvin kärsimättömäksi nähdessään molempien olevan vielä hengissä vaikka heillä onkin suunnaton ylivoima niin lukumäärällisesti että taidossa. Ja nyt tänne oli astunut juuri neljä uutta henkilö, jotka halusivat leikkiä sankareita.

Kiroten hiljaa itsekseen, Skritta kokosi itsensä ja teki parhaansa pysyäkseen tolpillaan vaikka oli kokenut suuria vammoja menetettyään salamoidensa voiman hetki sitten. Se janosi verta, se janosi kuolemaa ja tällä hetkellä hän sai haluistaan voimaa vastustaa vaistoansa juosta karkuun ja selviytyä.

Se keräsi jälleen kerran voimia haltuunsa, mutta ei ollut läheskään yhtä ahne kuin viime kerralla. Se oli varma, että saisi edes jonkun hengiltä jo tällä voimalla ja hiiltynyt ruumis saakoot kelvata tällä kertaa hiiltyneen tomun sijaan. Kirkuen se päästi nähtävästi viimeisillä voimillaan suuren salamapallon kohti eteen astunutta soturia ja kaatui sitten selälleen jääden hengittämään hyvin raskaasti.

saakuli oletettu soturi oli kuitenkin valppaana kohti tulevasta sinisestä pallosta. Hänellä ei ollut mitään kiirettä päästä pois sen tieltä, mutta sivuun astumisen tai kyykistymisen sijaan, hän asetti miekkansa kylmän viileästi pallon tielle suojaten siten itsensä suurimmalta osalta siltä sähköltä, mitä pallo sisälsi. Pallon räjähtäessä edessään osuttuaan miekkaansa, siitä lähti liikkeelle jälleen kerran energiapiikkejä hänen edessään hyvin lyhyellä kantamalla. Vaikka nämä piikit osuivatkin häntä usean kertaan haarniskaan, ei niillä vaikuttanut olevan lainkaan mitään vaikutusta.

Nähtyään rotassa yhä elossa ja suhteellisen hyvin voimana, Elenya päätti toimia ja juoksi nopeasti rotan lähelle tarttuen siitä kunnolla kiinni. Hän ei halunnut tappaa otusta vielä, mutta teki varsin selväksi, että taittaisi otuksen niskat, jos joku yrittäisi estää häntä. Juusto oli hieman liian myöhässä estääkseen haltian pääsemästä käsiksi mestariinsa ja se lähti raivoistasi perään kuitenkin aikeissa loikata uudemman kerran matkan päästä haltian päälle tai lähettävän uuden liekkiaallon suoraan kohti. Skrittan tuntiessa haltian kovan otteen kaulallaan, se kirkui paniikissa vähä-älyistä suojeliaansa pysähtymään.

Cynathiel jäi hieman ihmettelemään, miksi Elenya ei tappanut rottaa vaan jäi vain pitelemään sitä asioissa. Hän oli itse asiassa ihmeissään monesta muustakin asiasta, mutta tämä jotenkin kiinnitti hänen koko huomionsa. saakuli huutaessa Dr’ellille jotain, haltia otti sivuttaisaskelia kohti Elenyaa varoen kenen tahansa hyökkäystä kiinnittäen mahdollisimman paljon huomiota kahden henkilön väliseen keskusteluun. Hän halusi tietää, mitä oli päässyt tapahtumaan ja mistä oli kyse, mutta hän myös haluasi nähdä tuon rotan kuolleena.

Skaven on kuitenkin Skaven ja maailma on aina parempi paikka, kun yksi heikäläisistä menettää henkensä. Yksi pisto rotan rintakehään miekallaan riitti tuomaan sen tyydytyksen tunteen, jonka jokainen kokee tehdessään palveluksen maailmalle.

Nähdessään mestarina kuolleen, Juusto raivostui pahemman kerran. Karjuen se ampui olkapäässä olevallaan kanuunalla kohti haltioita, jotka eivät kerinneet reagoimaan tarpeeksi ajoissa. Posahduksen kuultua kuula lähti halkomaan ilmaa ja Elenya ja Cynathiel kerkesivät vain huutaa toinen toisilleen vaarasta ilman minkään laista askelta pois kuulan tieltä.

Cynathielin avattua silmänsä jälleen, hän huokaisi helpotuksesta Juuston ammuttua ohitse. Hän ei tosin ollut kuullut kovinkaan isoa ääntä sen törmäyksestä mihinkään. Sen sijaan, että kuula olisi lentänyt heidän taaksensa ja törmännyt seinään, se oli laskeutunut heidän väliinsä ikään kuin kantama oli loppunut.

Syy kuulan tippumiselle ei kuitenkaan ollut kantaman lyhyys. Se vaikutti olevan saakuli, joka oli pelastanut haltiakaksikon kuulalta. Hän piti molempia käsisään ylhäällä osoittaen jokaisella sormellaan Juustoa. Kuin hän käyttäisi taikuuttaan sen hallitsemiseen.

Hyvin pian Juusto alkoi ottamaan askelia hyvin huolimattomasti. Ikään kuin se olisi uupunut väsymyksestä tai juonut liikaa alkoholia. saakuli heilautettua kätensä sivummas oikealle puolelleen, Juusto lennähti oikealla olevaa seinää vasten törmäten siihen hyvin rajusti menemättä kuitenkaan sen lävitse. Tiputtuaan jälleen maahan, se ei nostanut raajaansakkaan ylös tai edes murahtanut. Se ei myöskään näyttänyt hengittävän.

Pelastettuaan haltikaksikon hengen, saakuli kiinnitti huomionsa tuohon zombisoturiin. Hän astui aivan sen viereen ja katsoi tuota suurta soturia päätä lyhyempänä. Ikään kuin he tuntisivat toinen toisensa ja heidän välillä olisi joitain kalavelkoja hoidettavana.

Siihen ei vaadittu käsien heilauttelua tai edes pyyntöä kun zombisoturi jo polvistuikin saakuli edessä. Se päästi miekastaan irti antaen sen tippua lattialle ja pää alaspäin suunnattuna, se katsoi saakuli jalkoja ikään kuin pyytäisi armoa tai odottaisi saavansa jonkun mitalin kaulalleen.

Dr’ell vakuutteli saakuli tehneensä soturin häntä ajatellen palvelemaan heidän yhteistä päämääräänsä, mutta saakuli ei näyttänyt uskovan sitä. Sen sijaan hän torui velhon luomaa otusta ja asetti tämän kypärän päälle kätensä. Sanoen muutaman sanan hiljaa oudolla kielellä, jota Cynathiel ei tunnistanut tai ollut koskaan kuullutkaan, saakuli kämmen alkoi hohtamaan valkoista valoa. Samaa valoa, mitä Cynathiel itse oli hohtanut pyytäessään Jumalalta apua.

Zombisoturi liittyi mukaan tuohon valon loistoon. Soturin jokaisesta haarniskan reiästä, silmäaukoista, nenärei’istä ja muista, tuli tuota valoa kuin lampusta. Pian valoa tuli myös muualtakin kuin suurimmista ja näkyvimmistä rei’istä. Soturi hohti valoa jokaisesta haarniskan ääriviivasta ja yhden sekunnin aikana, tuo valo yhdistyi yhdeksi suureksi palloksi, joka nousi ylös korkeuksiin jättäen jälkeensä vain tuon yön tumman haanriskan, joka kolahdellen lukuisia kertoja tippui lattialle.

”Mutta mestarini! Sinä et ymmärrä mitä olet tekemässä….”, Dr’ell sanoi melkein pelokkaalla äänen sävyllä.

”Sinä et ymmärrä Dr’ell. Sinä et ymmärrä mistään.”, Nirla huudahti takaa ja veti miekkansa aikeissaan liittyä mukaan taisteluun ottaen lyhyitä askelia eteenpäin.

Nähdessään jo kolmen toverinsa menettäneen hengen, Dr’ell osoitti saakuli ja Nirlaa ja komensi joukkohaan hyökkäämään. Kivisotilaat liikahtivat aluksi eteenpäin ja näyttivät olevan valmiita iskemään, mutta saakuli katsottua heitä kohti, ne pysähtyivät paikoilleen kuin patsaat. Ne pysähtyivät paikoilleen kuin ne eivät olisi koskaan eläneetkään tai kuin heillä olisi uusi mestari.

Khorne soturi puolestaan vastasi käskyyn. Hän otti kirveestään otteen, mutta lähti kävelemään kohti saakuli niin rauhallisesti, että niin Dr’ell kuin Cynathiel oli ihmeissään, mitä miehellä oli mielessä. Selvästi hän ei näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut iskemään miestä edessään vaan hyökkäämisen sijaan, Khornea palvova soturi kääntyi ympäri ja jäi seisomaan saakuli viereen kuin tämä olisi hänen tuttunsa.

”Sinä olet kuule yksin liemessä. Et vedä minua alas mukanasi Dr’ell.”, soturi sanoi sylkäisten maahan. Hän käänsi päänsä saakuli kohti ja tokaisi: ”Mukava nähdä sinut viimeinkin täällä ylhäällä herrani.”.

”On ilo olla täällä Hynkel Verikirves ja siitä saan kiittää sinua.”, saakuli vastasi.

Cynathiel ei osannut arvata tätä ja katsoi sivulta Elenyan kanssa aivan tietämättömän näköisenä tapahtumia. saakuli vaikutti olevan heidän kaverinsa kuten myös tuo Khornea palvoja soturi. Hynkel, jota vastaan hän oli tapellut aivan hetki sitten aikeissa riistää toisiltaan hengen. Kaikki olivat nyt aivan toisin kuin hetki sitten ja sen sijaan, että hän olisi vain rynninyt tilanteeseen mukaan, hän päätti ottaa aluksi selvää asioista ennen kuin tekisi yhtikäs mitään. Tilanne oli juuri muuttunut toisen laiseksi hyvin lyhyessä ajassa ja se voisi hyvin muuttua uudestaan.

Cynathielin seuratessa sivusta tapahtumia, hänen toverinsa Nirla päätti toimia viimeinkin. Hetken aikaa tämä oli jo pyöritellyt miekkaansa käsissään ja katsonut Dr’elliä kohti vihaisesti, että sitä osasi arvata tämän palavan halusta kohdata tuo velho kaksin kamppailussa.

Ystäviensä kuolevansa ja petettyä hänet, Dr’ell vaikutti olevan aivan yksin kohdatessaan yhtäkkiä suuren määrän vihollisia, joista jokainen halusi nähdä hänet kuolleena. Sen sijaan, että hän olisi alkanut anomaan armoa tai pelkurimaisena lähtenyt yrittämään karkuun, hän päätti luottaa taikuuteensa. Hänen kaapunsa alta ilmestyi musta pilvi, joka asettui hänen jalkojensa eteen.

Mustasta pilvestä alkoi nousemaan jokin. Jokin hahmo, joka muistutti hänkin hyvin paljon kaaoksen luomusta tai sen palvelijaa. Kolmisilmäinen kypärä, harteilla suuri ja paksu eläimen turkki, kädet kuin puun rungot ja käsissä lujassa otteessa massiivisen kokoinen viikate.

Dr’ellillä ei tuntunut olevan puutetta alamaisista ja hän oli jättänyt Nosferatun pahan päivän varalle, odottamaan ilmestymistään, jonka hetki vaikuttaisi olevan nyt.

Cynathiel ei ollut itse koskaan kohdannut Nosferatua taistelussa, mutta tiesi hyvin, mihin mies pystyikään tuon viikatteen avulla. Hän ei voinut antaa Dr’ellin kutsua miestä kokonaan esiin ja hän tuntui olevan ainoa, joka kykeni estämään häntä tarpeeksi ajoissa.

Cynathiel otti jousestaan kiinni ja hyvin nopeasti toisella kädellään jännitti kolme nuolta tarpeeksi kauas, että ne onnistuisivat lentämään tarvittavan matkan tarpeeksi lujaa päästäkseen ihon läpi häiritsien mahdollisimman paljon Nosferatun esiin kutsumista kuin mahdollista.

Kaikkien onneksi, Cynathiel oli tarkka jousensa kanssa. Jokainen kolmesta nuolesta oli lentänyt kohteeseensa ja läpi menon sijaan, velhon ruumissaa törrötti kolme nuolta eri puolilla kehoa. Yksi oli osunut käteen, toinen rintakehään ja kolmas reiteen, juuri samaan kohtaan kuin Skrittankin kohdalla.

Haavoittamisen sijaan, Cynathiel oli onnistunut täydellisesti häiritsemään Dr’ellin loihdintaa. Sen sijaan, että Nosferatu olisi tullut kunnolla esiin, hän oli jäänyt ikään kuin kahden maailman väliin ollen molemmissa, mutta samaan aikaan kummassakaan. Nosferatu seisoi siinä paikoillaan ollen puoliksi näkyvissä, pelkkänä seuraajana. Hänen silmänsä liikkuivat ja hän näki, mitä temppelissä tapahtui, mutta hän ei liikkunut muuten.

Nirla näytti olevan valmis ja halukas tappamaan molemmat. Niin Nosferatun kuin Dr’ellin, mutta tunnistettuaan ystävänsä, Elenya oli rientänyt tämän luokse ja esti Nirlaa koskemasta miekallaan Nosferatua. Tokaisten edessä olevalle haltialle jättämällä ystävänsä rauhaan, Nirla suuntasi suoraan kohti haavoittunutta Dr’elliä, joka ei näyttänyt osaavan päättää, mitä tekisi. Hän voisi yrittää tuoda Nosferatun suojelemaan itseään lopullisesti tai hän voisi keskittyä Nirlan kohtaamiseen joko taikomalla tulta häntä kohti tai parantamalla itseään saamistaan vammoista.

Elenya ei epäröinyt hetkeäkään. Hän olisi voinut pitää hiljaisen hetken ja kyynelehtiä toverinsa edessä mahdollisesti lyöden tätä rintakehään nyrkillään muutaman kerran tuntiessaan surua hänen nykyisen tilan vuoksi, mutta niin hän kuin Nosferatu itsekin varmaan tiesi, että aikaa ei ollut lainkaan hukattavaksi. Jos hän saapuisi temppeliin lopullisesti, kunnolla, häntä ei voisi vapauttaa tästä kohtalosta läheskään niin helposti kuin nyt. Yksi miekan isku riitti vapauttamaan ystävänsä tuosta vankeudesta.

Nirlan haastaessa Dr’ellin taisteluun, jossa miekalla iskettiin ja tulisilla käsillä toista lyötiin, Cynathiel otti askelia kohti saakuli. Hän oli kuitenkin varovainen, koska ei tiennyt, voisiko mieheen lainkaan luottaa. Oli totta, että mies oli auttanut heitä tämän illan aikana jo hyvinkin suuresti, mutta hän ei tiennyt, kuka mies olikaan loppujen lopuksi. Oliko hän saakuli sittenkään, kuten hän oli aikaisemmin ja toisaaltaan edelleenkin tuntenut?

”Nimeni on Peter. Olin joskus tämän kylän arvostettu asukas ennen kuin minut tuomittiin vankeuteen.”, saakuli vastasi Cynathielin kysyessä miehen nimeä.

Cynathielin miettiessä, uskoakko Peteriä vai ei, tuskainen huuto täytti temppelin. Huuto, joka pääsi Dr’ellin suusta Nirlan saatua hyvän osuman velhoon miekallaan.

Nirla ei kuitenkaan vetänyt suoraan miekkaansa Dr’ellin ruumiista ylös. Hän väänteli ja käänteli miekkansa terää miehen sisällä nauttien jokaisesta sekunnista, kun näki tämän kärsivät. Kaapu peitti hänen kasvonsa edelleen varsin mainiosti, mutta jokaiselle oli täysin selvää, millainen ilme siellä olikaan. Tuo sattuisi varmasti. Jokaista.

Lopulta Nirlan vedettyä verisen miekkansa pois velhon kehosta, tämä luhistui maahan kuolleena. Nirla sulki silmänsä ja kohotti kätensä ilosta korkeuksiin. Hän oli tappanut Solan velhon. Hän oli tehnyt suuren teon ja hän nautti siitä. Nirlan näyttäessä jokaiselle ilonsa, Dr’ellin ruumis katosi kuin tuhka tuuleen ja jäljelle jäi vain kaapu.


-------------------------------------------

Yli kymmenen sivua pelailua vielä jäljellä tästä illasta. Armoa.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Loppu käynnissä

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ma 28.06.2010 20:08

Sola jatkuu jatkuu ja jatkuu. Tasan kaksi viikkoa aikaa saada päätökseensä.

Solan loppu, jos tulisi jo…

”Miksi uskoisin sinua? Sinun nimissäsi on kuitenkin niin paljon poltettu rakennuksia ja elämiä riistetty.”, Cynathiel sanoi Peterille. Peter ei vastannut hänelle koskaan.

Nähdessään miten jokainen vaikuttaisi olevan kavereita keskenään, Cynathiel ei voinut uskoa, että tämä ilta olisi nyt ohitse. Nirla seisoi kaatuneen velhon kaavun luona paljon rauhallisemman näköisenä kuin hetki sitten. Elenya istui polvillaan kuollut Nosferatu sylissään ja Peterin ystävä, hänen armeijansa uskollisimmaksi kenraaliksi luultu henkilö, nosti kypäränsä pois päästään.

Julman ja pelottavan näköiseksi kypäräksi, miehen kasvot olivat kaikkea muuta kuin odotettuja. Khornen soturin tapaan, Cynathiel oli odottanut arpia ja monia taisteluita nähneet kasvot, mutta sen sijaan sieltä tuli esiin hyvin lempeän näköiset, ehkä viisaatkin kasvot. Pitkät, hoidetut hiukset ja parta, joka kasvoi aina korvan edestä huulien alapuolelle saakka.

Cynathiel ei tiennyt mitä ajatella. Selvästi näytti siltä muiden silmissä, että kaikki olisi ohitse. Suuri, viimeinen taistelu oltaisiin nyt käyty ja se sai hänet hyvin pois tolaltaan. Hän ei uskonut ihan kokonaan Peteriä tämän hyvyydestä, koska hän aisti miehessä selvästi pahuuden vielä puhkuvan yhtä selvästi kuin ensi tapaamisellaan. Sama koski hänen toveriaansakin.

Väsyneenä, vihaisena ja turhautuneena Cynathiel sanoo: "Miten voitte kaikki yhtä äkkiä käyttäytyä noin? Kaikki mitä täällä on tapahtunut ennen tätä, puhuu muuta. Minä sain Jumalalta voimat kohdata sinun demonisi. Demonisi, jotka melkein tuhosivat koko Solan", osoittaen Peteriä.

Peter kääntyy Cynathieli kohti ja vastaa: ”Demonit, joiden kanssa olen asunut yhtä kauan kuin sinä olet elänyt. He ovat meidän molempien vihollisia.

Muistan hyvin miksi joskus pidinkään Dr’ellistä. Miksi opetinkaan sitä uusavutonta velhon oppipoikaa tuoksi suureksi olennoksi, jonka elämänkaari juuri umpeutui.

Hän oli täynnä vihaa ja janosi kostoa. Aivan kuten minäkin. Janosin kostoa heille, jotka heittivät minut tyrmääni mätänemään. Janosin kostoa heille, jotka lukitsivat tyrmäni oven melkein pysyvästi, jonka sai vain avattua suuren joukon toivoessa niin. Janosin kostoa heille, joiden vuoksi olen mädäntynyt tyrmässäni kaikki nämä pitkät vuodet.”

"Sinä tapoit satoja!" Cynathiel huusi epätoivon ja kyynelten läpi.

"Ja tappaisin yhä uudestaan vain kokeakseni sen tyydytyksen.”

"Kuten kerroin sinulle Cynathiel", Ele sanoo.

"Heimir aukaisi hänen silmänsä. On kaksi tapaa saada kostonsa läpi. Kostamalla kaikille tai vain niille, jotka olivat alun perin syyllisiä", armeijan kenraali sanoo.

Sirus oli jäänyt koko tapahtumissa muiden varjoon. Hän oli vain ihminen, heikko maagi kaikkiin muihin verrattuna, mutta mitä tuli suun käyttöön ja suunnitteluun, hän oli siinä vailla vertaansa. Koska hän yhdessä Nirlan kanssa, vastoin tämän tahtoa kuitenkin, oli tuonut Peterin ja armeijan kenraalin tänne kylään, hän otti vastuun teoistaan ja selosti tilannetta hämillään olevalle Cynathielille.

”Dr’ell oli voimakas velho. Liiankin voimakas jokaiselle, joka häntä vain uskaltaisi uhmata. Kukaan meistä ei pärjäisi hänelle yksikseen ja vain yhdessä toimiessa hänet voitaisiin pysäyttää varmasti.

Hänellä kuitenkin oli tuo suuri armeija puolellaan, joka vaikeuttaisi liikaa taistelua kuten se nähtävästi tekikin. Ette mitenkään olisi voittaneet häntä saamatta suuria vammoja tappaessasi vain hänen pelinappulansa.

Toin saakuli, Peterin tänne vain, että hän voisi auttaa meitä tappamaan sen toisen pahan.”.

Cynathiel pudistaa päätänsä tuskastuneena ja sanoo: "Kuinka luulet Solan koskaan voivan hyväksyä sinut sen jälkeen mitä teit heille?"

"En odotakkaan hyväksyntää!", hän huutaa. "Haluan vain kostoni ja sen jälkeen poistun tästä paikasta lopullisesti.", huutaa jälleen pidettyään pienen tauon.

"Auttaa? Auttaa mitä tai ketä vastaan? Eikö ole Solan ihmisten aika ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä? Eivät he tarvitse vuosi vuoden jälkeen uutta sankaria tai antagonistia. He tarvitsevat oman elämänsä"!

"Kostosi edessä on kuitenkin kolme miestä saakuli.", Sirus sanoo. ”Et varmaankaan edes toivonut, että pääsisit helpolla hoidettuasi Dr’ellin pois kuvioista.

"Ei saakuli - Peter, kuka oletkin. Et saa kostoasi. Se ei lopeta mitään ja tämä noidankehä on kestänyt liian kauan. Mitä vääryyksiä koskaan koitkaan, nämä ihmiset tai heidän suojelijansa eivät ole niiden takana.

Tämä loppuu tänään".

Peter, saakuli ei näyttänyt lainkaan iloiselta Cynathielin sanottua sanansa. Haltia alkoi olemaan joka sanan jälkeen yhä varmempi haluistaan alkaa taistelemaan tässä ja nyt vaikka jokaista paikalla olevaa henkilöä vastaan. Nirla näytti myös tukevan toveriaan tässä. Jos Cynathiel alkaisi taistelemaan saakuli että tämän armeijan kenraalia vastaan, hän ei olisi missään tapauksessa yksin. molemmat haltiat puristivat miekkaansa valmiina kohottamaan sen ylös iskuaikeissa oli vastassa kuka tahansa.

Nähdessään kaksi vihamielistä haltiaa edessään, saakuli korotti äänensä ja huusi niin armeijan kenraalille, jota hän kutsui Nikolaiksi, että Elenyalle, että heidän molempien olisi nyt aika täyttää lupauksensa. Nikolai ei epäröinyt hetkeäkään. Mies veti tupestaan miekkansa esiin ja astui saakuli rinnalle katsomaan haltioita odottaen joko näiden hyökkäystä tai saakuli käskyä käydä itse päälle. Elenya puolestaan ei näyttänyt tietävän, mitä hän tulisi tekemään.

Neitokainen toki halusi olla sanansa veroinen, mutta vaikutti siltä, että hän joutuisi nostamaan aseensa taistellakseen liittolaisen, ystävänsä kanssa, joka ei hänelle sopinut lainkaan. Miettien hetken aikaa, mitä tekisikään, Cynathiel katsoi häntä kohti ja sanoi: ”Sinun ei tarvitse totella, jos et halua. Juokse pois!”, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Elenya oli luvannut saakuli jotain ja hän tulisi pitämään lupauksestaan kiinni.

Kaksi vastaan kolme. Epätasainen ottelu ja ottaen huomioon saakuli voimat, mitä hän oli jo kerinnyt näyttämään koko kansalle, ottelu vaikutti olevan itsemurha. Itsemurha tai ei, tieto mahdollisesti kuolemasta ei saanut kumpaakaan haltioista muuttamaan lainkaan mielipidettään.

Sirus kuitenkin oli joukon musta lammas. Toisin kuin muut, hän ei ollut lainkaan vetänyt omaa rituaalipuukkoansa esiin tai lainkaan kohottanut käsiään aikeissa tehdä omia taikojaan. Hän oli vain ihminen ja verrattuna muiden melkein yliluonnollisiin voimiin, vanha velho tiesi olevansa täysin altavastaaja muihin verrattuna. Tietäessään olevansa enemmän tiellä kuin hyödyksi taistelussa, hän tyytyi vain seuraamaan tilannetta ja auttamaan kahta haltiaa, jos vain suinkin kykeni tilaisuuden tullen.

Kaikki kuusi katsoivat räpyttämättä silmiään kohti toisia. Jokainen katsoi toisten liikkeitä valmiina joko hyökkäämään oikean paikan tullen tai vain ollakseen valmis torjumaan tulevan iskun. Jokainen katsoi ja odotti hetkeä, jolloin toinen puoli hyökkäisi päälle ja ottelu kuolemaan saakka voisi alkaa. Siinä kesti kauan. Kesti kauan, että tämä ruutitynnyri lähtisi palamaan ja lopulta räjähtämään. Elenyan että Cynathielin otsaa pitkin lähti laskemaan jännityksen hikipisara.

Cynathiel vilkaisi aluksi nopeasti Sirusta, joka seisoi vähän matkan päässä katsoen rotan kuollutta ruumista. Mies näytti olevan omissa ajatuksissaan, mutta huomattuaan itsekin rotan ruumiin, hänen omassa päässäänkin lähti liikkeelle varmaan juuri se sama ajatus, jota Siruskin paraikaa mietti. Rotat ovat kuuluisia saastakiven teknologian käytöstä. Kiven, joka on räjähdysaltis.

Nirla ei vaikuttanut olevan lainkaan perillä siitä, mitä hänen ympärillä tapahtuikaan. Hän ei voinut pitää silmiään sekuntiakaan erossa saakuli ja paloi halusta lähteä taistelemaan hänen kanssaan. Cynathiel kuitenkin onnistui pitämään rauhallisuudellaan toverinsa vierestä päättömän rynnäkön suuremman joukon kimppuun. Kuiskaten todella hiljaa tuumastaan Nirlalle, tämä innostui aina vain enemmän. Räjähdys toki voisi olla suuri ja vaarallinen ottaen huomioon temppelin jo ottamat vauriot, koko katto voisi romahtaa kaikkien niskaan, mutta hän välittänyt siitä lainkaan. Nirla ei välittänyt lainkaan omasta elämästään vaan tyystin keskittyi riistämään erään miehen, saakuli, elämän tänään. Vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa, hän olisi iloinen suoritettuaan tuon tehtävänsä.

Cynathiel ei viitsinyt huutaa Sirukselle heittää rotta kohti saakuli, koska se olisi paljastanut suunnitelman vuoren varmasti. Sirus oli myös vanha mies, joten hän epäili miehen voimiakin tässä tehtävässä, joten lähdettyään kävelemään hitaasti kohti rotan ruumista, saakuli, Nikolai ja Elenyä seurasivat heitä kuten oli tarkoituskin. Päästyään lähelle rotan ruumista, Cynathiel oli nopea liikkeistään ja hetkessä hän jo nosti rottaa ylös ilmaan ja heitti sen suoraan kohti saakuli.

Rotan ollessa ilmassa, ennen kuin kukaan ehti pahemmin edes huutaa, Cynathiel ja Nirla juoksivat suojaan kun Sirus loihti käsiinsä kaksi tulipalloa ja heitti ne tarkasti rottaa kohti.

Tulipallojen osuttua rottaan, saastakivi sen suonissa ja rakennelmissa räjähti suurella voimalla. Kirkas valo ja kova räjähdyksen ääni täytti temppelin sisätilat, jotka varmasti aiheuttivat tilapäistä sokeutta ja korvissa sointia sen jälkeen. Vaikka Nirla ja Cynathiel olivat saaneet pienen etumatkan kohti suojaa, paineaalto heitti heitä pitkin lattiaa. Jos he lensivät noinkin voimakkaasti pois räjähdyksestä, kuvittele kuinka paljon muut siirtyivät pois alkuperäisiltä paikoiltaan.

Katosta tippui sahanpurua hyvin paljon ja lankkuja irtosi paikoiltaan. Katto ei kestäisi enää paljoa.


-----------------------------------------

3 sivua pelailua pois, 7.5 jäljellä.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Loppu käynnissä

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ti 29.06.2010 19:13

TJ liian pieni. Tässähän tulee kiire.

…onnellinen mies olla voisin…

Cynathiel nousi istumaan polviensa ja käsiensä varaan kuulon palautuessa normaaliksi. Hänen korvissaan soi edelleen se sama räjähdyksen ääni ja silmissä näkyi kirkkaita pilkkuja, joiden vieressä olevat asiat, oikeasti siellä olevat asiat, olivat yhtä suurta sumua. Hän ei kuullut tai nähnyt tuon taivaallista, mutta hän tunsi sitäkin paremmin. Hän tunsi voivansa vallan mainiosti ja että oli selvinnyt räjähdyksestä paljon paremmin kuin olisi voinut kuvitella. Yksikään luu ei ollut mennyt poikki kuten hän oli pelännyt. Yksikään puukeppi ei ollut lentänyt häntä kohti ja iskeytynyt voimalla hänen lihaansa ja mitään ei ollut tippunut hänen päälleensä.

Nirla ja Sirus vaikuttivat olevan samanlaisessa kunnossa. Molemmat nousivat pystyyn yhtä hitaasti kuin hän itsekin, valittaen ja mumisten pienistä saamistaan kivuista. Molemmat vaikuttivat olevan kunnossa ja lopulta kaikki kolme olivat nousseet jaloilleen seisomaan. Kolmikko katseli temppelin kuntoa aluksi peläten, että katto romahtaisi hetkellä millä hyvänsä heidän niskaansa, mutta se vaikutti pysyvän paikoillaan toistaiseksi. Seinät eivät olleet paljoa vahingoittuneet räjähdyksestä, mitä nyt muutamaa reikää huomioon ottamatta, mutta pääasia oli, että ne pysyivät pystyssä kannattelemassa yläkerran huoneita ja etenkin kattoa.

Ulkona satoi hyvin rajusti. Koko tämän illan ajan, hiljaisuudessa ollessamme, jokainen voisi kuunnella sateen ropinaa kattoa vastaan. Ropina oli kuuluva ja sitä riittäisi hyvin myöhään saakka yöstä. Vasta nyt kun temppelin oli vallannut täysi hiljaisuus ja kukaan ei sanonut mitään, sateen ropina kuului. Vaikka jokaisen korvissa soi, sateen ropinan kuunteleminen oli jotenkin rauhoittava ääni. Ikään kuin rauha olisi saapunut maailmaan ja ilta olisi viimeinkin ohitse kuten Cynathiel oli toivonut. Jäljellä oli vain hajonnut rakennus ja rauhallinen hiljaisuus, jonka rikkoi vain sateen ropina.

Plip. Plop. Plip. Plop.

Yö ei ollut kuitenkaan vielä loppu. Ei lähellekään. Kolmikon saatua hetken aikaa haaveiltua sen loppumisesta, toivosta ja rauhasta, katolta tippuneet lankun palaset lähtivät liikkeelle. Ne aluksi nousivat vain hyvin vähän ilmaan, kuin joku yrittäisi työntää niitä päältänsä pois, mutta ei aivan riittäisi voimat siihen. Cynathiel ja Nirla molemmat nielaisivat turhautuneina ja ehkä hieman peloissaankin. Henkilö, joka selviäisi suoraan edessään tapahtuneesta räjähdyksestä olisi erittäin voimakas vastus kohdattavaksi. Kumpikaan heistä ei ollut koskaan nähnyt mitään samallaista voimaa, mitään samallaista kestoa, mitä lankkujen alta ulos yrittävä henkilö osoitti.

Haltioiden vedettyä miekkansa esiin, he valmistuivat henkisesti kohtaamaan tuon pedon ihmisen ruumiissa. Ennen kuin kumpikaan heistä kerkesi hypätä lankkujen päälle ja iskeä miekallaan sitä puolustuskyvytöntä henkilöä siellä, Elenya astui kuvaan mukaan yhtä ehjänä kuin aikaisemmin. Cynathiel hämmästyi, miten neitokainen vain ilmestyi kuin tyhjästä esiin täysin kunnossa. Hänellä ei ollut naarmun naarmua missään päin kehoaan ja hänen vaatteensakin olivat yhtä ehjät mitä aikaisemminkin.

Elenya ei näyttänyt lainkaan iloiselta kolmikon edessä. Ikään kuin hän olisi valinnut räjähdyksen hetkellä lopullisen puolensa, kenen rinnalla tänään taistelisikaan. Kukaan ei sanonut sanaakaan vaan pelkästään silmäparit liikkuivat oikealta vasemmalle. Elenya kuitenkin piti omat silmänsä visusti kiinni Cynathielistä tämän miettiessä, hyökkäysisikö neitokainen hänen kimppuunsa tilaisuuden tullen?

Lopulta lankut nousivat ylös ja esiin kömpi Peter.

Peterin askeleet olivat kömpelöitä ja hän vaikutti olevan erittäin huonossa kunnossa. Hän ei tahtonut pysyä pystyssä askeleensa jälkeen vaan tärisi koko ajan käyden kovaa taistelua kokemaansa kipua vastaan ja tällä hetkellä hän selviytyi voittajaksi. Mies ei kuitenkaan ollut yhtään hyvässä kunnossa ja vaikka hänen taistelunhalunsa olikin ihailtavaa, ei kukaan paikalla olijoista voinut pitää sitä kovin viisaana tekoa. Cynathiel etenkin alkoi pitämään Peteriä mielipuolisena ja uhkarohkeana henkilönä.

Peter katsoi muita selvinneitä. Hän näytti ottaneen suurimman osuman räjähdyksestä ottaen huomioon muiden kyvyn seisoa suorassa hyvässä ryhdissä paikoillaan verrattuna hänen omaansa, hieman kyyryssä seisontaan. Kukaan ei myöskään näyttänyt vuotavan verta sen kummemmin tai pitelevän itseään kädellään jostain. Peterin kylkeä koski suunnattomasti ja siellä oli varmaan jonkun verran sisäistä verenvuotoa, mutta mies oli osoittanut kuntonsa jo tarpeeksi huonoksi heikolla kävelyllään että seisonnallaan.

Peter ei voinut mitenkään olla huomaamatta, että hän oli ainoa, joka ei ollut vetänyt miekkaansa esiin. Jokainen muu huoneessa olija Sirusta lukuun ottamatta piteli käsissään uskollisia aseitaan, mutta hän itse piti miekkansa edelleen tupessa.

Aseiden pitelyn lisäksi, Peter ei voinut olla huomaamatta, että Nikolaita ei näkynyt missään. Miestä, joka oli hänen uskollisin soturinsa ja mies, joka oli tönäissyt hänet räjähdyksen tieltä pois ottaen itse sen voiman vastaan, jonka Cynathiel oli tarkoittanut kokonaan hänelle itselleen, Peterille.

Lankkujen alta, jonka vierestä Peter oli kömpinyt esiin, verilammikko lepäsi. Lankkujen alla oli muutakin, sieltä näkyi käsi. Vammoistaan huolimatta, Peter laskeutui lankkujen viereen ja lähti nostamaan niitä peläten pahinta. Kukaan ei tiennyt, mitä mies oli aikeissa tehdä, mutta kukaan ei halunnut olla ottamatta selvää. Vaikka ääni Cynathielin päässä käski häntä hyödyntämään tämä erikoinen tilanne, jokin hänessä sai tuon äänen kuitenkin heti ilmestyttyään hiljenemään ja seuraamaan, mihin tilanne muuttuisikaan.

Peter nosti lankkuja ylös ja nosti niiden alta esiin Nikolain irronneen käden. Sieltä löytyi myös miehen kypärä ja kaikkien katseltua ympärilleen, verta ja muitakin raajoja haarniskan palasista puhumattakaan, lepäsi ilman omistajaa ympäri temppeliä. Kukaan ei ollut nähnyt, mitä Nikolaille oli tapahtunut, mutta nähtävästi hän oli pelastanut niin Peterin kuin Elenyan hengen uhraamalla itsensä. Työntämällä molemmat suojaan ja ottamalla heidän puolestaan suurimman voiman räjähdyksestä.

”Täytit lupauksesi toverini. Nyt minä täytän omani.”, Peter sanoi, sulki silmänsä ja suuteli Nikolain kämmentä.

Nikolain raajat lähtivät loistamaan vaisulla, valkoisella valolla. Ne täyttyivät tuosta valosta hetkeksi, jonka jälkeen se sitten nousi ylös sen raajan muotoisena. Nämä valon ottamat muodot lähtivät liikkeelle ilmassa toisiaan kohti ottaen oikean paikan kokonaisuudessa, joka loi Nikolain ruumiin ilmaan. Käsien palaset loksahtivat paikoilleen samaan aikaa jalkojen mennessä yhtään kropan kanssa. Lopulta, Nikolai oli yksi suuri valkoinen hehkuva otus ilmassa, joka lähti kohoamaan ylös temppelin kattoa kohti ja suoraan ulos siellä olevasta reiästä.

”Nähdään taas joskus.”, Peter sanoi katsoen ystävänsä kohoamista.

"Lopeta se nyt Peter. Lähde täältä. Tämän ei ole pakko loppua näin!" Cynathiel huutaa saakuli vihaisella äänensävyllä.

Peter nousi takaisin jaloilleen seisomaan, tällä kertaa paljon paremmin kuin viime kerralla. Hänen askeleensa ei enää saanut miestä horjumaan laisinkaan ja hän vaikutti olevan täysin kunnossa. Jokainen askel oli varma ja kyyryssä seisomisen sijaan, hän seisoi aivan normaalisti, samaan tapaan kuin kaikki muutkin. Kaikki haavoittuneisuus oli kokonaan poissa sen yhden hetken aikana. Ikään kuin hän olisi nyt elämänsä kunnossa.

"Lopetan vasta kun olen kuollut tai taistellut Jumalaa vastaan.", saakuli vastasi Cynathielille puhuen hänkin vihaisella äänensävyllä.

"Mitä jumala teki sinulle?"

"Heitti minut demonien valtakuntaan."

Sade alkoi hiljenemään. Sitä ei enää satanut kuin saavista kaatamalla ja ropina katossa katosi tyystin. Pilvipeitto ylhäällä repeili ja aurinko tunkeutui esiin synkkien pilvien keskeltä ja porotti kauniisti kylän, temppelin tarkalleen ottaen, yläpuolella.

Cynathiel ja muut olivat täysin ihmeissään, mitä oli juuri tapahtunut. Koskaan aikaisemmin kukaan heistä ei ollut nähnyt samallaista luonnonilmiötä tapahtuvan missään päin maailmaa. Miten keskellä rankinta sadetta tuo taivaan kirkas pallo tunkeutui esiin tuomaan valoa ja lämpöä alapuolella oleville henkilöille ja eläimille. Hetken aikaa jokainen oli hämillään siitä, mutta hyvin pian jokainen ymmärsi, että se ei ollut tavallinen luonnonilmiö. Se oli jonkun aikaan saama luonnonilmiö.

Auringon säteet tulivat katosta olevista rei’istä alas temppeliin ryhmittyen suurimman aukon kohdalle. Se oli kuin lyhdyllä olisi osoittanut jotain kohtaa aivan lähietäisyydeltä. Yksi kohta temppelin sisältä oli täysin kirkas eikä siihen edes tahallaan voinut luoda yhtään varjoa.

"Kaikkien näiden vuosien jälkeen lopetat kiusaamasta pienempiäsi ja tulet haastamaan riitaa meidän muiden, samankokoisten kanssa.”, ääni kuuluu kaikkialta ympäriltä.

"Ei Peter. Anna sen olla. Olet jo vapaa. Lopeta se vielä kun voit. Viattomien ei tarvitse enää kuolla!”, Cynathiel huutaa.

"Lupasin kostaa teille jokaiselle. Myös kaikkien jälkeläisille, jotka pettivät minut!"

"Mitä se auttaa?"

"Onkohan mahdollista, että ukolla on mennyt vuosien varrella muutama ruuvi löysälle?" Sirus kysyy hiljaa Cynathielilta.

"Se parantaa kaiken." saakuli vastaa ja katsoo ylös kohti aurinkoa ja huutaa kaksintaistelua.

"Se ei paranna mitään. Minä jos kuka tiedän sen! Et saa menetettyä takaisin".

"Mutta saan rauhan loppuelämäkseni!"

"Hyvä on. Tule tänne ja taistele minua vastaan. Yritä saada rauha loppuelämäksesi.", outo ääni sanoo.

Samassa ylhäältä auringon luota lähtee tulemaan alas kohti jotain. Jotain, mitä ei heti pystynyt erottamaan auringon kirkkauden vuoksi, mutta mitä alemmas se laskeutui, sitä selvemmäksi se myös muuttui. Ne oli portaat. Kultaiset portaat suoraan ylös Taivaaseen, jotka laskeutuivat alas temppelin katon aukoista siihen, missä hetki sitten oli valoisa alue.

"Kuuntele Peter! Näin kuinka Wanhan Maailman viimeiset haltiakodot kuolivat. Näin, kuinka paras ystäväni, joka oli kuin oma veljeni, kuoli. Näin, kuinka viaton Ivelyn Ethanas kuoli. Kostin nuo kaikki kuolemat, mutta en saanut mitään. Ainoastaan arvet sydämessäni syvenivät. Vasta kun tapasin Bethin, ne arvet paranivat. Sinä veit minulta Bethin. Älä tee samaa enää uudestaan. Älä anna pahan jatkua!"

Tömps. Tömps. Tömps. Jokin raskas käveli kohti temppelien hajonneita ovia.

Aluksi Cynathiel että Nirla pelkäsi uuden kivisotilaan tulleen sieltä mukaan taisteluun jälleen kerran, mutta sen sijaan, molemmat heistä ilahtuivat nähdessään vanhojen ystäviensä saapuvan viimeinkin heidän luokseen.

Cynathiel oli tämän yön ajan lähtenyt katumaan päätöstään lähettää Olorin että kääpiö omille teilleen ja kieltänyt heitä seuraamasta häntä temppelille, mutta nyt hän oli suunnattoman iloinen nähdessään heidän molempien tulleen paikalle. Vaikka Olorin ei ollut lähellekään yhtä suuri velho mitä saakuli oli, voisi hän kuitenkin antaa kovaakin vastusta voimillaan. Kääpiöstä Cynathiel oli kuitenkin paljon iloisempi pääasiassa tämän koneen vuoksi. Tuo suuri kahdella jalalla kulkeva rakkine, varustettuna kääpiöiden tuhovoimaisimmalla sotakoneen piipuilla suurta mekaanista kättä unohtamatta oli ehdottomasti suuri apu heille taistelussa saakuli vastaan. Yksi osuma tuosta kädestä murtaisi varmasti luita, ellei jopa myös taisteluinnon lopullisesti.

saakuli ei kuitenkaan näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut uusista tulokkaista ja edessään olevien haltioiden ilosta. Hän näki vain portaat ylös Taivaaseen, jotka johdattaisivat hänet vanhan vihollisensa luokse. Vuosikymmeniä hän oli unelmoinut tästä hetkestä ja viimeinkin hän saisi mitä oli toivonut jokainen ilta illan tullessa. Hän saisi viimeinkin kostaa sille henkilölle, jolle halusi kaikista eniten kostaa. Hän saisi kohdata viimeinkin Jumalan taistelussa kuolemaan saakka.

saakuli huomio palasi kuitenkin haltioihin nähdessään Cynathielin astuvan portaiden eteen estäen hänen nousunsa ylös. Haltia ei ollut tullut tänne saakka päästääkseen saakuli kohtamaan Jumalan, vaikka tämä olisikin lähettänyt nämä portaat tänne viemään saakuli luokseensa.

Pian haltian rinnalle astui myös Nirla, jolle Cynathiel nyökkäsi kiitokseksi. Häntä lohdutti ajatus, että hän ei kohtaisi saakuli yksin ja kiitti sydämensä pohjasta niin Nirlaa että kääpiötä, joka saakuli takana sanoi liittyvänsä mukaan taisteluun, jos mokoma äpärä ei uskoisi hyvällä. Sirus ei vieläkään näyttänyt olevan kovin innoissaan taisteluun mukaan lähtöön vaikka vihollisen lukumäärä olikin pienentynyt kolmanneksella ja heidän määränsä melkein tuplaannuttua. Tai itse asiassa, se oli varmaan tuplaantunut ottaen huomioon kääpiön ohjaaman koneen suuruuden. Se olisi aivan varmasti enemmän kuin yksi soturi heidän rinnallaan.

"Teidän ei ole pakko taistella ystäväni.", Jumala sanoo.

"Myrskyn Solan ihmiset eivät anna sinun, eivätkä kenenkään muunkaan enää hallita elämäänsä. Tämä on heidän kotinsa. Heidän elämänsä. He eivät kaipaa sankareita, eivätkä demoneita!" Cynathiel huutaa välittämättä jumalan sanoista.

Cynathiel tulisi taisteleemaan. Taistelemaan kuin viimeistä päivää, sillä tällä kertaa hän ei aio antaa periksi. Hän ei aijo epäonnistua, kuten Heimirin kanssa. Tällä kertaa tämä loppuu.


--------------------------------------------

2.5 sivua jälleen kerran pois. Vähän yli 5 jäljellä.

Hmm... ihan iski uteliaisuus, miten paljon sivuja olenkaan kirjoittanut jo tätä yhtä tapahtumaa, joka silloin joskus pelattiin yhdeltä istumalta. Yhdeltä istumalta, tsiisus. Ja tässä näin minä olen kuukauden päivät kirjoitellut otsa hiestä märkänä jopa ... ehhe heh heh hee. 18.5 sivua. Jos jaksan etsiä, eiköhän täältä joudu joku areena, jossa on vähemmän fluffia vaikka kaikki pätkät, niin pelaajan kuin vetäjänkin, laskettiasiin yhteen, kuin tässä yhden illan tapahtumassa.

Uudet areenanvetäjät, ottakees mallia sitten kun pistätte tänne oman areenanne.

Ps. En jaksa kirjoittaa enää! :(

El edit: Ai juu niin joo. Tosiaan. Termis on kuollut ja minä en laittanut pätkääni hänen muistokseen. Olihan hänen hahmonsa kuitenkin yksi parhaimmista 4:een ilmottautuneista.

RIP Skritta
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Loppu käynnissä

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ti 29.06.2010 23:45

Huh huh. Tänäänhän sitä on tullut kirjoiteltua.

Viimeinkin. Le grande finale. Otteluiden ottelu. El Klassikko. Kaikkien tapahtumien äiti. Loppu, on nyt käsiteltvänä. saakuli kohottaa jälleen kerran miekkansa ties monettako kertaa Solan historiassa, mutta tällä kertaa, ensimmäistä kertaa se on hänen oma miekkansa jonkun pelinappulan sijaan.

Hmm… Aina tähän saakka olen laittanut jotain hauskaa fluffiin sopivaa musiikkia soimaan. Smurffeja, Aquaa ja PMMP:täkin ollaan nähty jne. Josko sitä tällä kertaa poikkeasi perinteisestä tyylistä ja nyt viimeisen fluffin paikkeilla sitä laittaisi jotain täysin sopimatonta pilaamaan teidän kykynne päästä siihen sopivaan taistelutunnelmaan.

Mitähän mie laittaisin? Blow me away? Ninja Gaiden act 4-2? Wilyn robotti? MM2:n Wilyn linna? Doa4 Helenan teema? Star Wars Duel of fates? MM3:n Wilyn linna 3&4? Braskas final Aoen? Claymoren lopputeksti? Mortal Kombat teema?

Hmm…. Mikä onkaan se kaikista eeppisin?

Mää tiin. Se yksi eeppinen tappelumusa, joka saa selkäkarvat nousemaan kun vain ajattelee, mitä kaikkea ja miten monia tuskaisia muistoja se pitääkään sisällään.

http://www.youtube.com/watch?v=HqhUDIqx ... re=related

The final shell-shock

Cynathiel ei voinut ymmärtää, mitä saakuli päässä liikkuikaan. Hän oli yksin Elenyan kanssa uhmaassa kahta Jumalan valittua soturia, Sirusta ja Olorinia, Solan vahvinta velhoa Dr’ellin kuoltua että kääpiötä ja tämän ohjaamaa robottia. Vaikka he selviäisivätkin hengissä heistä kaikista jollain tavalla, hän aikoisi vielä kohdata Jumalan heti ottelun jälkeen. Mies oli mielipuoli. Hullu. Järkensä menettänyt. Hän ei mitenkään voisi voittaa ottelua ilman minkäänlaisia vammoja ja ottaen huomioon hänen nykyisen kuntonsa, hän ei tulisi omaamaan lainkaan mahdollisuuksia Jumalaa vastaan ilman yliluonnollisia parantavia voimia.

Mutta siinä hän vain seisoi. Erittäin suuttuneen näköisenä meidän kaikkien estettyä kuulemma monta vuosikymmentä, ellei jopa satoja vuosia, odotettua kostoa Jumalalle. Hänen silmissään näkyi pelkästään kuolema ja verenvuodatuksen halu. Hän tulisi tekemään kaikkensa, tappamaan vaikka kaikki henkilöt täällä Solassa, jotta hän voi astua noita portaita ylös elämän vielä virratessa hänen suonissaan.

Elenya myös näytti aivan samalta kuin saakuli. Hänenkin silmissä näkyi se sama vihainen katse jokaista kohtaan, joka seisoi hänen mestarinsa ja portaiden välissä. Selvästi hän oli valinnut nyt lopulta puolensa, jonka edessä hän tulisi ylpeästi seisomaan, taistelemaan ja tappamaan, jos mitään muuta ei voisi. Vaikka Cynathiel ei tahtonut nähdä neitokaisen kärsivän haavoista tai mistään, hän ei tulisi epäröimään hetkeäkään hänen kurkun aukaisemisesta.

Temppelissä valitsi syvä hiljaisuus ja kukaan ei liikkunut tai edes heilunut senttiäkään niiltä sijoiltaan. Aivan kuin he olisivat muuttuneet patsaiksi katsomaan toinen toistaan.

Lopulta kuitenkin kääpiö teki ensimmäisen siirtonsa. Vaikka hän oli vastakkaisella puolella, saakuli selän takana, hän oli itsevarma taidoistaan ohjata tätä konettansa ja tarpeen tullen edessään seisovat haltiat osaisivat loikata hänen tieltään pois, jos jotain menisi vikaan. Kääpiö käänsi muutamaa vipua ja kapistuksen vasen puoli lähti liikkeelle.

Koneen liikkuvat palaset päästelivät ääniä viedessään ruutia ja panoksia piippuja kohti nopealla vauhdilla. Siitä pääsi höyryä takaa ulos tasaamaan painetta ja lopulta karjaistuessaan kääpiö painoi viimeistä nappulaa, jonka jälkeen ruudin pitäisi syttyä piipuissa tuleen ja suuren luotimäärän pitäisi lähteä liikkeelle hurjalla, lihaa repivällä ja haarniskoita läpäisevällä vauhdilla.

Elenya kuuli koneen päästämät äänet ja nähtyään höyryä tulevan takaa, hän huolestui hieman. Hän ei enää voinut olla yhtä tyyni kuin saakuli, joka seistä tönötti siinä paikoillaan katsoen edelleen portaiden edessä seisovaan haltiapariin. Vaikka Elenya varoitti koneesta heidän takanaan, saakuli ei edes vaivautunut vilkaisemaan olkansa ylitseen tuota konetta, joka selvästi kohti ampuisi heitä tuolla massiivisella aseellaan, jonka voiman Elenya oli aikaisemmin nähnyt taistelussa joskus kauan sitten. Hän tiesi mihin ase pystyi ja hän ei missään nimessä halunnut olla sen panosten tiellä, kun ne laukaistaan.

Ennen kuin Elenya kuitenkin kerkesi juosta häiritsemään kääpiön ampumista, tämä oli jo tarpeeksi pitkälle päässyt, että onnistuisi vapauttamaan tuon luotimääränsä piipuistaan suunnattomalla voimalla.

Jotain kuitenkin meni vikaan kun kääpiö hakkasi melkein kuin paniikissa laukaisunäppäintä. Vaikka miten monta kertaa hän painoi sitä, yksikään luoti ei lähtenyt matkaansa ikään kuin olisi piippuun jumittunut. Kääpiö ei tiennyt missä vika oli, mutta hän ei tiennyt millä muulla tavalla kuin nappia hakkaamalla korjaisi asian. Hän joutui paniikkiin nähdessään Elenyan ryntäävän kohti miekka käsissään.

Nähdessään Elenyän lähteneen kohti paniikkiin joutunutta kääpiötä, Nirla päätti lähteä tämän apuun sanoen Cynathielille tulevan tämän apuun saakuli vastaan autettuaan ensin peukaloista. saakuli kuitenkin näki Nirlan apuun tulon ja asettui tämän tielle varmistaen, että Elenyä saisi työskentelyrauhan, josta neitokainen niin pitikään.

Cynathiel veti jousensa esiin ja jännitti jälleen kerran tapansa mukaan kolme nuolta. Hän ei tiennyt kumpaako ampua. Elenyää vai saakuli, mutta lopulta päätyi saakuli. Hän oli taitava jousen kanssa ja onnistuisi varmasti vahingoittamaan häntä tarpeeksi, että hänet voisi läheltä sitten miekan kanssa viimeistellä melkein vaivatta. Hän oli jo huonossa kunnossa ja kolmen nuolen törröttäessä lihassa kiinni ei yhtään kohentaisi hänen oloaan. Kun saakuli olisi maassa lopullisesti, ei olisi mitään syytä taistella Elenyan kanssa.

Cynathiel ampui nuolet samaan tapaan kuin Dr’ellin kohdalla. Yksi rintakehään aiheuttamaan suunnatonta kankeutta yläruumiin liikutuksessa ja kipua, toinen käteen heikentämään taistelukuntoa ja viimeinen jalkaan hidastamaan miehen liikettä. Ampuminen oli lastenleikkiä ja tältä etäisyydeltä hän osui varmasti kohteeseensa juuri sinne, minne oli tähdännytkin.

Kolmen nuoren törröttäessä saakuli ihossa, Nirlalla ei ollut mitään ongelmia väistää häntä ja jatkaa matkaansa kohti Elenyaa. saakuli kuitenkin yritti parhaansa estääkseen haltian ohi menemisen ja iski tätä vain huomatakseen liikuntakyvyttömyytensä nuolien vuoksi. Tosin vaikka käsiensä liikuttaminen tuotti suurta kipua, hän kuitenkin onnistui hidastamaan Nirlan liikettä tarpeeksi, että tämä ei kerkeäisi kääpiön avuksi ajoissa.

Kääpiö oli kaiken tämän ajan paineskellut tuota laukaisunappia. Hän ei tiennyt mitä muutakaan voisi tehdä. Monta yötä hän oli rakentanut tätä kapistusta. Monta tuntia sen kanssa oli vietetty. Se oli vaatinut suunnatonta omistautumista, muiden asioiden hylkäästä, hiki ja veripisaroita, että se oltiin saatu toimimaan liian myöhään. Kääpiö paloi halusta nähdä hienon koneensa toiminnassa kun vihdoin jo viimein sellaista oli löytänyt.

Lopulta, kukaan ei tiedä miksi, mutta koneen aseessa tapahtui jotain. Johtuiko se piippujen tukkeutumisesta johtuvasta paineen kasvusta vai liiallisesta napin hakkaamisesta tai jotain muusta, mutta Elenya pysähtyi paikoilleen huomatessaan piippujen lähteneen laajenemaan jokaisesta piipusta täysin samasta kohdasta. Lopulta piiput eivät enää kestäneet lainkaan kasvamistaan vaan paukahtivat hajalle päästäen kuteja joka suuntaan.

Piiput yksi kerrallaan halkesivat keskeltä ja riippuen paineesta piipun sisällä ja kuinka paljon sitä pääsi lukuisiin eri suuntiin leviämään samanaikaisesti, panokset niiden sisällä lensivät joko hallitsemattomasti mihin suuntaan ikinä lensivätkään kun toiset puolestaan nousivat vain ilmaan paineen vuoksi ja tippuivat lattialle.

Yksikään panos ei kuitenkaan osunut kehenkään, mutta piippujen räjähdyksen voima oli kuitenkin tarpeeksi suuri vahingoittamaan itse konetta, kääpiötä jonkun verran että Elenyaa, joka ei ollut tajunnut tarpeeksi ajoissa suojata itseään tulevalta räjähdykseltä.

Elenya ei kärsinyt suuria vammoja tai itse asiassa vammoja lainkaan. Vaikka hän oli lähellä räjähdystä, mikään ei suoranaisesti ollut lentänyt häntä kohti ja suojattuaan käsillään kasvonsa, hän onnistui pelastamaan näkökykynsä ilmanpaineen iskettyä avonaisten silmien tai silmäluomien sijaan käsiinsä.

Kone puolestaan kärsi kaikista eniten vahinkoja. Sanomattakin selvää, että ase oli nyt lopullisesti toimintakyvytön, mutta räjähdys oli kuitenkin vaikuttanut koko vasempaan puoliskoon. Se ei syttynyt tuleen, mutta puu- että metalliosat olivat paikoitellen hajonneet tai vain muuttuneet hyvin löysiksi, että voimakas henkilö voisi tarpeeksi kauan yritettyään repiä ne irti koneesta.

Itse kääpiö oli jotakuinkin kunnossa. Hän on selvinnyt säikähdyksellä, mutta vuoti verta otsasta. Se oli kuitenkin hänen pienin ongelmansa sillä räjähdys oli saanut koneen tasapainon pahasti pilalleen ja koko hökötys oli vaarassa kaatua kyljelleen tai selälleen, jolloin sen ylös saaminen ei ole niinkään helppoa. Etenkään, jos joku on aikeissa tappaa sinut sillä välin.

Nirlan saavuttettua paikoilleen pysähtyneen Elenyan, he alkoivat taistelemaan toisiaan vastan antaen kääpiölle tarpeeksi aikaa saada koneensa jälleen toimintakykyiseksi. Cynathiel itse huusi saakuli nimen ja sen jälkeen oitis lähti kohtaamaan miehen kaksintaistelussa.

saakuli otti Cynathielin mielellään vastaan ja saatuaan revittyä uskomattoman nopeasti rinnastaan että jalastaan nuolet irti, hän otti yhteen haltian kanssa vain hetken aikaa. Cynathiel oli pahemman kerran aliarvionut saakuli kunnon tai taisteluntahdon. Hän oli kuvitellut pääsevänsä suhteellisen helposti ottaen huomioon tämän vauriot, mitä hän oli saanut jo ennen ensimmäistäkään miekan iskua. saakuli oli kuin täysin kunnossa oleva ja käsitteli niin jalkojaan että miekkaansa mainiosti vaikka toisessa kädessään törröttikin nuoli.

Cynathielin onneksi kuitenkin saakuli ei vaikuttanut laittaneen kohteeksensa juuri häntä nyt. Vaikka hän taistelikin hyvin, saakuli oli selvästi parempi taistelija tältä erää ja olisi halutessaan pahimmassa tapauksessa vahingoittaa haltiaa pahemman kerran. Vahingoittamisen sijaan saakuli kuitenkin tyytyi pelkkään voimakkaaseen potkuun vatsaan, joka sai haltian pois hänen luotaan täyttämään keuhkonsa jälleen kerran hapella jokaisen atomin karatessa silmän räpäyksessä hänen ruumiistaan. Saatuaan Cynathielin pois kimpustaan, saakuli juoksi suoraan ohitse taistelevan Nirlan ja Elenyan ja ryntäsi kohti konetta, jonka kääpiö oli saanut takaisin haltuunsa.

Kääpiö käänteli vipujaan jälleen kerran ja ohjasi mekaanista kättään tarttumaan saakuli kiinni. Aukinaisella kädellä hän kattaisi paljon isomman alueen kuin nyrkkiin laitettuaan ja tarpeen vaatiessa hän voisi pyyhkäistä ilmaa kädellään osuen jommallakummalla kämmenen puolellaan miestä kyyristyi hän sitten matalaksi tai hyppäisi ylös. Jos hän kuitenkin saisi saakuli otteen, hyvän otteen, peli olisi sitten siinä tämän ollessa varmassa tallessa, josta ei ihan noin vain irtaannuttaisi.

Mutta sen sijaan, että saakuli olisi lähtenyt kättä karkuun tai mitenkään yrittänyt varoa jäämästä sen sormien ympäröimäksi, hän pysyi siinä paikoillaan ja vasta käden päästyä lähelle häntä, hän iski miekallaan haltiamaisella ketteryydellä jokaisen sormen muutamalla iskulla poikki. Kääpiö hämmästyi saakuli miekaniskun voimasta, koska sormet olivat kuitenkin metallista tehtyjä ja oli uskomatonta, miten tuo miekka pystyi katkomaan ne kuin lahonneet kepit.

saakuli ei kuitenkaan tyytynyt pelkästään sormien pilkkomiseen. Eijei. Ei missään nimessä. Hän oli päässyt vasta alkuun. Sormettoman käden väistäminen oli nyt lasten leikkiä ja tehtyään sen, hänen ja kääpiön välissä ei ollut enää laisinkaan mitään. Hän pystyi käytännössä tekemään mitä tahansa mielessään keksikään ja tuumasta toimeen ryhdyttyään, kone otti lisää voimakkaita osumia ja hajosi kappaleiksi hetkessä. Muutamalla voimakkaalla iskulla aluksi jalat katkesivat irti ja kone tippui lattialle selälleen. Koneen makaessa selällään, saakuli hyppäsi sen vatsan päälle ja otti kohteekseensa kääpiön, joka oli löytänyt kahdet kirveensä ajoissa puolustautuakseen.

Cynathiel yritti auttaa pahassa pulassa olevaa kääpiötä ampumalla lisää nuolia saakuli. Tämän näyttäessä selkäänsä hänelle ja ollessan korkeammalla, Cynathielilla ei ollut lainkaan vaaraa ampua nuolellaan Nirlaa selkään tai Elenyaa vahingossa näiden taistellessa heidän välissään.

Cynathielin tarttuessa jälleen kerran kolmeen nuoleen ja jännittäessään niitä, Elenya tiesi haltian aikeet eikä voinut sallia hänen ampuvan lisää nuolia mestariinsa. Hän ei myöskään voinut paljoa tehdä asialla kun Nirla piti hänet todella kiireisenä iskien jatkuvasti tilaisuuden tullen, mutta olihan hän kuitenkin salamurhaaja. Kuten kaikki muutkin taitavat salamurhaajat, hän pystyi halutessaan välttämään taistelun ja juoksevan suojaan, jos niin tahtoi.

Elenya tosiaan tahtoi päästä taistelun lähietäisyydeltä pois heittääkseen jälleen kerran savupommejaan estämään Cynathielin näkökyvyn. Jos hän ei näkisi kohdettaan, hän ei mahtaisi mitään, koska kukaan ei olisi niin tyhmä, että ampuisi kolme nuolta samaan aikaan sokkona kun on vaara osua ystäviinsä. Suunnitelmana oli kuitenkin vain estää Cynathielia näkemästä nenäänsä pitemmälle, joten neitokainen veti taskustaan vain yhden pallon, jonka heitti Cynathielin jalkoihin saaden haltian yskimään ja etsimään tietä pois savun keskeltä, jotta voisi ampua jousellaan.

Kääpiö taisteli selällään istumalta niin taitavasti kuin ikinä pystyikään. Vaikka hänellä oli kaksi miekkaa käsissään saakuli ainokaista vastaan, hän ei tuntenut lainkaan olevan minkäänlaisessa etulyöntiasemassa. Hänen nykyinen paikkansa oli erittäin huono taisteluun ja ollessaan selällään lattialla vasten ja pienempi raajoiltaan, oli hänen hyvin hankala iskeä edessään ja korkeammalla olevaa saakuli. Kääpiön kädetkin myös olivat paljon raskaamman työn edessä kun joutui iskemään uudestaan ja uudestaan ylös kun saakuli sai iskeä alapuolelleen.

Lopulta kuitenkin kääpiön väsymys, taidonpuute että virhe, kaikkien kolmen yhteentuoma tilaisuus saakuli iskeä kuolettava isku, koitui kääpiön kohtaloksi. Kesken pitkään kestävän iskujen puolustautumisen, saakuli sai tilaisuuden toista kättä käyttämällä tarttumaan kääpiötä kädestä ja viemään tältä miekan pois. Jäätyään vain yhden aseen varaan, ei kääpiöllä ollut enää minkään laisia mahdollisuuksia selviytyä ilman kenenkään apua.

Hänen kaulaansa iskeytyi lopulta hänen oma miekkansa katkaisten luun kuin kirves marjan. Verta valui lattialle hyvin paljon niin päästä että kaulasta, irronneen pään lähtiessä pyörimään pitkin lattiaa poispäin rikki menneestä koneesta.


------------------------------------

Alunperin olin tarkoittanut kirjoittaa seuraavassa, eli tässä, fluffissa tämän viimeisen ottelun kokonaan, mutta huomattuani kirjoittaneeni jälleen kerran neljä sivua puhdasta ottelua ja lisää vain tulevan tuosta vaan, on varmaan sittenkin paljon parempi taas keskeyttää jossain vaiheessa, että ette ihan masennu ottelun lukemiseen sen pituuden vuoksi. Joku raja siihenkin pitää vetää.

Mutta mutta...

Kolme sivua enää jäljellä! Mutta hih hih vaan teillekin. Pelailun loputtua, ei ilta olekkaan loppu kuten luulin. Minulta loppuikin talteen laitettu tieto. Että sellaista tänään.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Loppu käynnissä

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ke 30.06.2010 13:19

Jiihaa. Sain sen valmiiksi! Oli kyllä aika ottelu. Varmaan se 8.5 sivvuu yhtä mättöä.

The final shell-shock iskee takaisin

Temppelissä oli ollut paljon melskettä tänä iltana. Sieltä oli kuulunut jo pitkän aikaa mitä ihmeellisimpiä ääniä. Huutoja, taistelun ääniä ja omituisia, sanoinkuvaamattomia äänehtelyitä. Sen lisäksi, mm. kivisotilaiden askeleet olivat saaneet temppelin lähistöllä maan tärisemään. Rakennuksen seinien sisällä oli välkkynyt lukemattomia valoja, joista suurin osa oli äänettömiä ja kirkkaita. Melkein sokaisevia. Mutta sen lisäksi osa niistä välähdyksistä oli saanut jotkut ulkoseinät tärisemään ainakin räjähdyksen aikana ja jos tilannetta oli ulkoa seurannut, pelko rakennuksen romahtamisesta oli suuri.

Mutta nyt kun taivaasta laskeutui kultaiset portaat temppelin sisään, ulkopuolisia alkoi kiinnostamaan, mitä siellä tapahtuikaan. Aikaisemmin nuo taistelun äänet olivat tappaneet sen kaiken kiinnostuksen tapahtumia kohtaan, minkä kirkkaat valot olivat kauneudellaan synnyttäneet. Kyläläiset ja muut olivat kuitenkin vain ihmisiä ja nähdessään pelkästään kivisotilaan kaukana horisontissa, jokaisen rohkeus ja halua ottaa selvää tapahtumista, jonne nuo kivimöhkäleet olivat matkalla, olivat pelkkä muisto vain.

Joukko eri ikäisiä kyläläisiä seisoi nyt temppelin oven edessä katsoen tapahtumia. He näkivät miten lattialla makasi jokin kone, jonka kyydissä istui kääpiö vailla päätä. He näkivät miten kaksi haltiaa taisteli kolmatta haltiaa ja jotain pelottavalta näyttävää miestä vastaan. Mies vaikutti hieman Baradaa, koska oli pukeutunut melkein samallaiseen haarniskaan, jonka tehtävä oli aiheuttaa pelkoa uhmaajassa, mutta hän kuitenkin aivan selvästi oli jotain muuta. Mies oli paljon taitavempi taistelija kuin Barada, joka oli jo itsessään hyvin kauhistuttavaa, mutta hänen koko olemuksensa. Kasvon ilmeet ja tuo haarniska kertoivat miehen olevan joko hyvin vihainen Heimirin uskollisin ja tähän saakka piilossa ollut oikea käsi, hänen Valittunsa tulevaksi seuraajakseen.

Kyläläiset kuitenkin tulivat hyvin nopeasti muihin ajatuksiin tunnistettuaan yhden kolmesta haltiasta. Jokainen oli epäröinyt hetken aikaa luullessaan miehen olevan heidän puolellaan, mutta nähdessään Cynathielin, tuon tarinoiden sankarin, jokaiselle tuli päivän selväksi, kuka mies olikaan. Jos hän taistelee Cynathilia vastaan, hän taistelisi myös kyläläisiä vastaan.

Pelokkaat kyläläiset olivat tuoneet mukanaan aseita, joilla he pystyivät puolustautumaan tarpeen tullen. Heitä kuitenkin pelotti saapua lähellekään temppeliä, joten olivat heti varautuneet pahimpaan, jos niin olisi määrä tapahtua. He olivat tuoneet mukanaan pieniä kirveitä, hakkapeliittoja, soihtuja ja jotkut vanhimmat naiset pitivät kaulimiakin käsissään.

Vaikka he olivat täysin suojaamattomia ja aseistuskin oli hyvin vaatimatonta verrattuna heihin, jotka jo taistelivat keskenään, Cynathielin näkeminen kuitenkin laukaisi jonkun syvälle mielen sisään loukkuun jääneen rohkeuden. Rohkeuden, joka saisi heidät puolustamaan itse itseään yhdessä pelastajiensa kanssa. Nyt kun tuo rohkeus oli tullut esiin piilostaan pitkän ajan jakson jälkeen, jokainen kyläläinen karjuen niin rohkeudesta, innosta että pelosta, juoksi kohti saakuli.

saakuli irtaantui jälleen kerran taistelusta hetkeksi kääntyäkseen kohtaamaan nuo taisteluun mukaan tulleet kyläläiset. He eivät olleet ne kyläläiset, jotka olivat osasyyllisiä hänen kohtalollensa, mutta se ei häntä haitannut laisinkaan. Hän oli kuitenkin vannonut kostavansa jokaiselle, niin heille kuin myös heidän jälkeläisilleen ja nyt hän viimeinkin sai toteuttaa lupauksensa oman kädensä kautta jonkun toisen sijaan.

Kyläläiset olivat rohkeita hyökätessään kohti tulevaa saakuli, mutta heidän mahdollisuudet olivat kuitenkin hyvin, hyvin pienet. Heidän taitonsa ei ollut lähellekään tarpeeksi hyvät, että olisivat edes monta kertaa suuremman väkijoukon kanssa saanut edes osuman tuohon suureen ja paksuun haarniskaan. Sen sijaan saakuli oli aivan toisenlainen taistelija. Hänen jokainen iskunsa osui yhteen kyläläiseen kerrallaan ja jokainen oli toistaan kuolettavampi. Ensimmäiseltä hän veti mahan auki, että suolet tulivat esiin, toisen kohdalla hän iski miekallaan sydämen lävitse ja kolmannelta lensi pää hartioilta pois.

Cynathiel katsoi melkein vierestä, miten jokainen kyläläinen, joka oli saapunut heidän avukseen, makasi nyt kuolleena lattialla lähellä hajonnutta konetta ja kääpiötä. Elenya tosiaan oli paljon taitavempi soturi kuin hän oli koskaan osannut kuvitella. Neitokainen oli erinomainen pitämään molemmat heistä paikoillaan ja kun hän halusi estää jonkun pääsemästä selkänsä taakse, hän myös esti sen erittäin tehokkaasti.

Cynathiel ei kuitenkaan halunnut vieläkään siitä huolimatta satuttaa neitokaista vaan nyt vihan vallatessa viattomien kuoleman nähdessään, hän kiinnitti kaiken huomionsa saakuli. Pyytäen Nirlaa hoitamaan Elenya ja pitämään hänet poissa hänen luotaan, Nirla lähti iskemään usean kertaa astuen jättiläisaskeleen eteenpäin saaden Elenyan pakostikin perääntymään itsekin taaksepäin, jotta ei jäisi hänen jalkoihinsa. Nyt Cynathielilla oli suora tie saakuli luokse ja kukaan ei estäisi häntä tappamasta häntä.

Sirus ja Olorin katsoivat vierestä, miten neljä henkilö taistelivat toisiaan vastaan kuin herrasmiehet. Kukaan ei yrittänyt mitään keljua temppua toiselle ja kumpikin pysyi visusti oman taistelukumppaninsa kanssa. Yksi vastaan yksi. Kuin herrasmiehet he iskivät toisiaan ja puolustivat itseään toisen iskuilta. Jos toinen astui huonosti eteen- tai taaksepäin ja alkoi horjumaan, kumpikaan ei suuremmin ottanut tilaisuudesta kaikkea irti. Oliko syynä pelkkä väsymys, myöhästynyt reagoiminen tai jokin muu, toinen onnistui aina saamaan tasapainonsa takaisin.

Sirus tiesi vallan hyvin paikkansa tässä taistelussa. Hän olisi ehdottomasti kuoleman oma, jos uhmaisi lainkaan saakuli tai edes Elenyaa. Vaikka hän olikin taitava velho, oli hänellä kuitenkin paljon opittavaa ja tämän kaltainen taistelu ei ollut hänen alaansa.

Olorin puolestaan ei ollut tyytynyt pelkästään sivustakatseluun. Kun kyläläiset saapuivat, hän yritti estää kaikin voimin heidän kimppuun lähtemistään. Hän yritti huutaa heille että lähettää mieleen ääniä, käskyjä perääntymisestä. Mutta vaikka miten hän yritti kertoa heille hyökkäyksen olevan huono idea, hänen kieltäminen vaikutti vain lisäävän heidän intoa rynnätä sokeina kuolemaansa. Taistelun aikana saakuli vastaan, hän oli yrittänyt parhaansa mukaan auttaa heitä lukuisia eri taikoja käyttämällä, mutta jostain syystä hän tunsi olonsa hyvin heikoksi. Oikeastaan koko täällä oloajan hän on tuntenut olonsa hyvin heikoksi. Kuin jokin tai joku imisi hänen voimiaan itselleen.

Lopulta saakuli ja Cynathiel molemmat pysähtyivät haukkaamaan happea hetkeksi. Oli ihmeellistä nähdä molempien olevan uuvuksissa ja väsynyt, koska molemmat olivat kuvitelleet saamiensa yliluonnollisten voimien kestävän vaikka maailman loppuun saakka. Mutta tässä sitä seisottiin kolmen askeleen päässä toisistaan haarniskan painaessa kolme kertaa saman verran, mitä se painoi hetki sitten. Heidän molempien silmissä paloi se sama vihan liekki, mutta siellä myös näkyi väsymys ja uupumus. Molempien teki mieli kaatua maahan vatsalleen ja nukkua vaikka sata vuotta.

saakuli kuitenkin taisteli uupumusta vastaan ja kohotti miekkansa ylös. Hetken aikaa hän näytti venyttävän selkäänsä kuin siihen koskisi pitkän istumisen jälkeen. Hänen suustaan alkoi nousemaan savua ja Cynathiel ei tiennyt mitä ajatella tai tehdä. Hän voisi lähteä hyökkäämään tällä välin kun saakuli tekee mitä ikinä olikaan aikomassa, mutta se voisi olla temppu. Se voisi olla syötti, johon tartuttua voisi käydä mitä tahansa. Lopulta Cyanthiel päätti vain jäädä paikoilleen ja katsoa, mitä tuleman pitää. Saapahan hän ainakin levähdettyä kun saakuli kuluttaa voimiaan savun tuottamiseen.

Suusta tullut savu ei ollut mikään temppu saada Cynathiel tulemaan kohti. Hyvin pian saakuli näytti, mistä se savu olikaan peräisin. Puhaltaessaan voimakkaasti kohti miekkaansa, hänen suustaan nousi lyhyt, mutta suuri liekkimeri, joka tarttui miekkaan voimakkaasti kiinni saaden sen terän syttymään tuleen. Cynathiel tunsi liekin lämmön näinkin pitkän matkan päästä, mutta hän ei voinut ymmärtää, miten terä ei sulanut kuumuudesta laisinkaan.

saakuli ei kuitenkaan lopettanut vielä ihan pelkästään miekkansa sytyttämiseen. Hän puhalsi liekkejä myös toiseen käteensä laittaen nyrkkinsä palamaan tuota samaa tulta. Liekit pysyivät tiukasti kiinni pelkästään nyrkin alueella eivätkä lähteneet tavallisen tulen tapaan leviämään pitkin hänen käsivarttaan sytyttäen koko miehen palamaan.

Cynathiel oli kuitenkin nyt saanut levähdettyä tarpeeksi paljon, että jaksaisi jälleen kerran taistella ainakin toistaiseksi. Vaikka häntä vastassa olikin polttavan kuuma liekeissä oleva miekka että nyrkki, hän ei epäröinyt hetkeäkään halua taistella vastaan. Hän oli tullut tänne aikeissa päättää tämä jatkuva ja toistuva noidankehä ja sen hän tekisi vaikka se maksaisi hänen henkensä. Jos saakuli onnistuisi tappamaan hänet, veisi Cynathiel hänet myös mukanaan elävien kirjoista pois.

Nirla toisaalla oli myös samanlaisessa tilanteessa kuin Cynathiel. Jatkuvasti hän aliarvioi pahasti Elenyan taidot ajatellen olevan pienempää neitokaista taitavempi soturi ja oli maksanut siitä jo usealla viiltohaavalla, joita oli kaikkialla hänen ruumiissaan. Nirlan mielessä ei liikkunut mitään muuta kuin viha ja verenvuodatus. Hän halusi nähdä Elenyan kärsivät hänen miekkansa toimesta ja saatuaan sen ensimmäisen osuman häneen, hän tulisi nauttimaan jokaisesta sekunnin murto-osasta, jonka aikana hän piteli miekkaansa tämän lihan sisällä.

Aivan kuten saakuli, Nirlan arvostelukyky oli täysin sokeutunut tunteidensa vuoksi. Hän teki jatkuvasti virheitä ja Elenya piti visusti huolta, että virheistä myös rankaistiinkin. Jos Nirla ei tulisi takaisin tolkkuihin kohta, hän olisi veren puutteen vuoksi tuhoon tuomittu tuossa taistelussa, jota hän oli paraikaa häviämässä.

Cynathiel ja saakuli palasivat taisteluun keskenään. Molemmat olivat saaneet pienellä tauollansa uutta puhtia ja koska kumpikin oli täysin kunnossa, jopa haarniskatkin olivat ehjiä jokaisesta kohtaa, heidän liikkeissään ei ollut sitä samaa kömpelyyttä mitä Nirlan iskuissa ja askelissa oli. Hyvin pian se oli kuitenkin muuttumassa kun Cynathiel torjui ensimmäisen iskun miekallaan ja saatuaan ensimmäisen nyrkin iskun rintapanssariinsa.

Miekan että nyrkin liekki oli erittäin kuuma. Todella kuuma. nyt kun saakuli oli saapunut aivan lähelle häntä, Cynathiel oli pakahtua kuumuudesta. Hikipisarat lähtivät laskemaan pitkin otsaa ja selkää. Panssari tuntui hierätävän erittäin paljon ja hänen liikkumisestaan tuli sen vuoksi erittäin vaivalloista. Mutta liekeillä oli myös toinenkin vaikutus. Se poltti metallia, joka oli uskomaton näky ottaen huomioon, että se ei vahingoittanut laisinkaan saakuli miekkaa tai nyrkkiä.

Jo ensimmäinen torjunta miekallaan aiheutti terässä sulamisen merkkejä. Se vääntyi polttavan kuumuuden edessä vinoksi mitä enemmän hän sillä torjui tai edes löi. Jokainen isku tuosta nyrkistä johti samaan lopputulokseen. Minne ikinä se osuikaan, se väänsi metallia ja aiheutti kuopan muodostumisen siihen. Kuin jätti astunut maassa olevan haarniskan päälle. Samalla tavalla Cynathielin haarniskaa muotoiltiin uudestaan.

Lopulta Sudensurma ei enää kestänyt. Se ei enää kestänyt tuota kuumuutta ja iskuvoimaa, mikä kohdistui siihen. Pehmeänä metallina se halkesi keskeltä kuin puusta tippunut oksa jättäen haltian tyystin puolustuskyvyttömäksi. Jäädessään siksi pienokaiseksi hetkeksi tuijottamaan katkennutta teräänsä hämmästyneenä että pienoisessa paniikissa, saakuli tarttui häntä palavalla nyrkillään kaulasta kiinni ja nosti ilmaan.

Cynathiel ei tiennyt miksi hänen kaulaansa tai kasvoja ei polttanut laisinkaan. saakuli halutessaan pystyisi tappaamaan hänet nyt vaivatta vain antaessa tuon liekin polttaa hänet kuoliaaksi suoraan edessään. Hän ei kuitenkaan tuntenut oloansa lainkaan kuumaksi vaan viileäksi, koska liekit olivat aikaisemmin olleet polttavan kuumia. Hänen haarniskansa kuitenkin suli nyrkin alapuolella.

saakuli katsoi Cynathielia silmiin erittäin vihaisesti. Haltia oli estänyt häntä saamasta kostoaan astumalla tielle ja varoituksistaan huolimatta, tällä oli röyhkeyttä hidastaa hänen kulkuaan portaita ylös kohti Jumalaa, kohti kostoaan. saakuli halusi tappaa Cynathielin kuten oli tehnyt kaikkien muidenkin hänen vastustajiensa kohdalla.

Mutta jostain kumman syystä, saakuli ei kuitenkaan pitänyt lainkaan kiirettä haltian tappamisessa kuten ei myöskään Elenya, joka selvästi voisi lopettaa oman taistelunsa koska vain ikinä tahtoikaan. Nirla oli ollut jo hetken aikaa kypsää tavaraa ja verenhukka alkoi jo tosissaan näkymään haltian liikkeissä. Hän oli kankea ja erittäin hidas. Ainoastaan vihan Elenyaa kohtaan vuoksi hän varmaankin jaksoi seisoa ja iskeä uudestaan kerta toisensa jälkeen. Mutta totuus oli kuitenkin päivänselvä, hän oli kuoleman oma eikä näkisi aurinkoa enää huomenna.

Olorin nousi seisomaan pystyyn ja vaikutti siltä, että tulisi mukaan taisteluun vihdoin jo viimein. Koko taistelun aikana Cynathiel oli odottanut velhojen mukaan tuloa ja oli erittäin vihainen heille jäätyään vain seuraamaan vierestä, miten paha saisi paremmat mahdollisuudet voittaa tänään. saakuli huomasi Olorinin nousun ja molemmat katsoivat toinen toisiaan.

Cynathiel yritti ottaa tilaisuudesta hyödyn, mutta tuntiessaan kuumuuden kasvoillaan palaavan kaulasta puhumattakaan jo ajatellessaan rimpuilua, hän päätti tyytyä toistaiseksi kohtaloonsa tietäen, että saakuli polttaisi nähtävästi hänet kuoliaaksi, jos Cynathiel yrittäisi jotain.

Olorin alkoi näyttämään heikolta. Hän lähti heilumaan kun saakuli seisoi paikoillaan yhtä tukevasti kuin vuori. Olorinin silmät alkoivat sulkeutumaan vaikka vanhus yrittikin estää sitä kaikin tavoin. Lopulta se oli kuitenkin hänelle liikaa ja kädet nousivat lantion viereltä päätä pitelemään ikään kuin hänellä olisi suunnaton päänsärky. Cynathiel ei tiennyt mitä Olorin teki, mutta mitä ikinä se olikaan, hän tulisi häviämään sen. Olorinin kyyristyttyä lopulta lattialle polvilleen, saakuli palautti katseensa Cynathieliin.

”Ugh.”, Cynathiel ynähti tuntiessaan lämpöä mahassaan. Se oli itse asiassa rauhoittavaa. Hän ei tuntenut lainkaan kylmää tai kuumaa. Lämpö oli hänelle juuri sopiva ja täydellinen. Jokainen hikipisara katosi hänen iholtaan ja olo koheni. Hän tunsi olonsa kevyeksi a raskas panssari oli enää muisto vain. Hän näki edessään liekkejä ja katsoessaan ympärilleen, kaikki näytti sumealta. Lähelle hän näki varsin mainiosti, mutta hetki hetkeltä hänen kaukonäkönsä oli aivan kamala. Hän ei nähnyt missä hän oli, hän ei nähnyt ketään missään. Hän näki vain itsensä ja edessään olevan liekkimeren. Liekkimeren, joka kutsui häntä puoleensa.

Cynathiel sulki silmänsä ja vain oli. Hän ei tehnyt mitään. Hän ei ajatellut mitään. Hengitti vain syvään kunnes lopulta kerta toisensa jälkeen hengitti yhä vähemmän ja vähemmän. Lopulta hän vaipui uneen ja hengitti niin hiljaa, että voisi luulla hänen pidätelevän hengitystään.
saakuli katsoi ympärilleen. Hän näki Nirlan, joka vaikutti tekevän kuolemaa vaikka kielsikin sen. Olorin oli juuri kokenut tappionsa ja Sirus oli koko ajan tehnyt täysin selväksi, että hän mielummin selviäisi huomiseen ja tekisi silloin jotain kuin heittäisi oman henkensä hukkaan tänään. Hän oli kuitenkin vain ihminen ja se vaikutti olevan viisas päätös ottaen huomioon kuinka paljon elämänkaaria oli mennyt tänään umpeen vastustajiensa toimesta. Vaikka lopputulos ei ollutkaan sellainen, mitä hän halusi, häneen eteen astumisensa ei muuttaisi sitä miksikään.

Portaiden ja saakuli välissä ei ollut enää ketään muuta kuin Nirla, joka vaivoin yritti astua heidän väliinsä. Hän ei kuitenkaan koskaan onnistunut siinä luhistuessaan maahan mahalleen makaamaan ja viimeinen asia mitä hän oli, oli noiden kultaisten portaiden ylös nouseminen saakuli mukana.


--------------------------------------

8.5 + 18.5 = 27. Pitkän pitkä fluffi kyllä. Huh huh. Mutta nyt se on ohi! Nyt tuo ilta on ohi ja jäljellä on enää lopetus huomisesta päivästä!

Tää vaatii jonkun musiikkihetken. Kuten myös itseasiassa Cynathielkin ansaitsee sellaisen.

RIP Cyna. Olenko se mie vai onko tää deja vu?

Hyvä Anton! Hienoa työtä! Onnistuit suuressa urotyössäsi!
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Viimeistelyä vailla

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Su 04.07.2010 16:08

El edit: Ihanasti alkoi uusi sivu.

Tällä kertaa jäi achit saamatta melkein kokonaan. Sentään Seba onnistui rotan tappamaan, niin saa edes luun pureskeltavaksi.

Kuva
- Seballe, joka onnistui tappamaan jonkun niin pelillisesti että fluffissa.

On muuten aika jännää, että nuo edelliset fluffit loppua kohti vain tulivat itsestään tuosta vaan. Ei tarvinnut pysähtyä miettimään, mitä sitä kirjoitti, kun kädet vain hakkasivat nappuloita näppiksestä kuin niillä olisi omat aivonsa.

Mutta tää fluffi? Jooh. Hmm… Ööö-öö. Mitähän mie nyt kekkaisin? Rattaat pyörivät aika lailla kun sormien aivot ovat nähtävästi varanneet lennon lomamatkalle Teneriffalle.

Mutta olkaas hyvä. Sola 4 on sitten loppu.

Jatkobileet

Olorin ja Sirus katsoivat, miten kultaiset portaat lähtivät nousemaan kohti esiin tullutta aurinkoa saakuli seisoen sen rappusille. Molemmat velhot eivät tienneet, mitä ajatella tapahtuneesta. He olivat epäonnistuneet siinä, mihin he olivat valmistautuneet jo pitkän aikaa. Sirus oli ollut kauhuissaan jo Heimirin johtamisen alkuaikoina huomatessaan tämän omituisen tavan käsitellä kansaa. Olorin puolestaan oli surullinen, koska hän oli yhdessä kääpiön, kuolleen ystävänsä kanssa, valmistellut kauan aikaa noita koneita, joiden piti olla tarpeeksi voimakkaita voittamaan Dr’ellin kivisotilaat että saakuli. Portaiden saavutettua auringon, se lähti peittymään jälleen synkkien myrskypilvien taakse, kuin se ei olisi koskaan tullutkaan esiin tämän yön aikana.

”Mitä luulet, mitä tuleman pitää?” Sirus kysyi Olorinilta.

”Aika näyttää.”, hän vastasi.

Temppelissä ei kuitenkaan ollut vielä rauha saapunut. Nirla oli kuolemaa tekemässä ja Cynathiel makasi maassa verta vuotaen niin rinnasta kuin selästään. Sen lisäksi, Elenya oli vielä täysin hyvinvoiva.

Aluksi velhot katselivat ympärilleen Elenyan perään. Vaikka he eivät uskoneet neitokaisen olevan halukas taistelemaan heitä vastaan, mutta se vaara oli kuitenkin olemassa. Hetken aikaa tähysteltyään ympärilleen, neitokaista ei näkynyt missään. Ikään kuin maa olisi hänet niellyt tai sitten mennyt piiloon joihinkin varjoihin. Elenya oli yön aikana näyttänyt, että hän halutessaan saisi tahtonsa läpi melkein aina ja kummallekkaan heistä ei ollut mikään ihme, jos Elenya olisi jossain heidän nenänsä alla piilossa heidän tietämättään siitä.

Olorin sulki silmänsä ja alkoi mumisemaan hiljaa itsekseen. Hetken päästä hän aukaisi silmänsä, jotka olivat kokonaan kirkkaan valkoisia. Sirus ei tiennyt tarkalleen, mitä Olorin tekikään, mutta hänen lähtiessään katsomaan uudelleen ympäri temppeliä, hän osasi aavistaa sen olevan jonkunlainen tarkkaavaisuutta ja näköä kohottava loitsu. Lopulta katsottuaan kaikkialle, Olorinin silmät palautuivat normaaleiksi ja hän tokaisi maan nielleen Elenyan. Hän ei ollut enää temppelissä tai edes kylässäkään. Neitokainen oli vain kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Loppuyö jatkui samallaisena kuin mitä se oli ollut tähänkin saakka. Tuuli oli voimakas ja sadepisarat kiväärin panoksen kokoisia. Sade oli erittäin rankka ja hetkenkin oltuaan ulkona, sisälle saapui litimärkänä. Kukaan ei saanut suuremmin unen päästä kiinni salamoiden räiskyessä tasaisin väliajoin taivaalta alas välissä hyvinkin lähelle kylää. Ne välkkyivät kirkkaina ja suurina taivaalla ja niiden ääni oli erittäin kova ja kaikuva kaikkialla ympäri solaa.

Aamu saapui.

Kyläläiset heräsivät peloissaan sängyistään, tuolistaan, pöytien alta, mistä ikinä olivatkaan yönsä viettäneet ja jäivät ihmettelemään aamun hiljaisuutta. Sateen ropinaa ei kuulunut laisinkaan ja ukkoset olivat vain muisto. Kiinni olevista ikkunoiden raoista sisälle tuli auringon kirkas säde ja peloissaan olevat ihmiset varovasti hyvin hitaasti lähestyivät ikkunoitaan aikoen aukaista ne ja katoa, millainen huominen heillä olikaan otettavana vastaan.

Ulkoilma oli hyvin lämmintä ja aurinkoista. Aurinko porotti taivaalla korkealla ja kauniisti valaisten jokaisen nurkan kaikkialla kylässä. Yhtäkään pilvenhattaraa ei näkynyt taivaalla ja sininen väri oli melkein sokaiseva. Koskaan aikaisemmin ei tälläistä säätä oltu nähty Myrskyn Solassa ja siitä oltiin vain unelmoitu korkeintaan. Vaikka Heimirin vallanaikakautena liikkui tarinoita, miten nyt olisi normaalia parempi sää kaikkien näiden vuosien ajan olleen, ei koskaan edes hänen aikana ole ollut näinkin kaunista ulkona.Kyläläiset hymyilivät kuullessaan äänen, jonka laista ei koskaan aikaisemmin oltu kuultu.

Tsirp tsirp tsirp.

Jokin lentävä, pieni eläin lensi taivaalla joko yksin tai muiden seurassa ryhmänä. Niitä lentäviä otuksia oli useita erilaisia, pieniä ja suuria. Värikkäitä ja synkkiä. Kukaan ei tiennyt mitä ne olivatkaan sen tarkemmin, koska ne olivat täysin uusi laji solassa. Koskaan aikaisemmin kukaan ei ole edes haaveillut kykenevänsä lentämään, koska miten ihanaa se olisikaan ollut, säännöllinen sade olisi tehnyt siitä erittäin rankkaa ja voimakkaat salamat erittäin hengenvaarallisia.

Kaikki näytti olevan ainakin sään puolesta täysin loistavasti vaikka jokainen olikin kauhuissaan siitä, mitä yön aikana olikaan tapahtunut. Sen aikana kuitenkin oli kuulunut jos jonkin laisia ääniä ja vielä erikoisempia varjoja nähty liikkuvan yössä ikkunoiden toisella puolella. Jotkut rakennukset olivat ottaneet vauriota kuin jokin suuri kivi olisi siihen törmännyt. Myös temppelin kunto oli jotain, mitä kukaan ei osannut katsoa aukaisematta suutansa tai peittämättä molemmilla käsillään sitä. Kukaan ei tiennyt mitä siellä oli tapahtunut, koska peloissaan olivat vain toivoneet kotonaan komerossa, pöydän tai peiton alla, että huominen tulisi ja muuttaisi kaiken.

Olorinin paikalla olo kuitenkin rauhoitti jokaisen ulossaapuneen ihmisen vaikka hänen vieressä oleva henkilö olikin hieman pelottavan näköinen poppamies. Jokaisella oli esitettävänä lukuisia kysymyksiä heille molemmille, mutta Olorin vaati niiden esittämättä jättämistä ainakin toistaiseksi. Hänellä oli kuulemma asioita hoidettavana toisessa paikkaa lähellä kylää, jonne hän kutsui jokaisen halukkaan mukaansa.

Osa kyläläisistä, jotka olivat jääneet sinne karkuun lähtemisen sijaan, epäröi hieman päättäessään jäisikö jälleenrakentamaan kylää vaiko seuraisi ja ottaisi asioista selvää. Jokainen kuitenkin lopulta päätti seurata Olorinia ja tuota poppamiestä.

Olorin johdatti kyläläiset lähellä olevaan, paljon suurempaan temppeliin. Temppeliin, jonka pylväät olivat suunnattoman korkuisia ja etuportti viisi kertaa ihmisen korkuinen. Siitä kulkiessa sisään, osa kyläläisistä tunsi itsensä hyvin pieneksi katsoessaan kattoa, joka oli melkein yhtä korkealla kuin itse taivas.

Kukaan kyläläisistä ei ollut aikaisemmin astunutkaan lähelle tätä temppeliä, koska Heimir oli kertonut sen olevan kirottu paikka, jonne kukaan ei saisi koskaan astua elämänsä aikana. He eivät kuitenkaan enää välittäneet Heimirin varoituksista, koska jotenkin eivät enää uskoneet siihen niinkään paljoa. Olorinin läsnäolo myös saattoi vaikuttaa jotenkin rauhoittavaksi ja jonkun pahan hengen tai kirouksen tullessa heidän kiusakseen, olisi tämä vanha ystävällinen velho heitä suojelemassa. Jokainen kyläläisistä ei ollut Olorinin kanssa parhaita ystäviä, mutta jokainen tiesi voivansa luottaa häneen aina.

Temppelin aulan eteishalli oli yhtä korkea kuin mitä temppeli oli ollut ulkonakin. Katto oli tuolla jossain korkealla ja siihen oli maalattu kaunis kuva kahdesta miehestä maaten pilvillä koskettaen toinen toistaan sormillaan. Siellä oli myös kivisiä patsaita eri henkilöistä, joista osa oli täysin tunnistettavissa. Siellä oli Elenya Tiwele, Ayethar Iathakiir, Nikolai, Vladimir ja muutama muu, jota kukaan ei oikein tunnistanut. Temppelissä olevat papit kertoivat heille näiden patsaiden olevan solan merkkihenkilöiden muistoiksi pystytettyjä patsaita, joita kansan ei saisi koskaan unohtaa heidän tekojensa vuoksi.

Kyläläisten jäädessä ihastelemaan näitä patsaita ja muistellessa niitä tarinoita, mitä mm. Ayetharista oltiin kerrottu sukupolvien aikana, Olorin siirtyi juttelemaan miehen kanssa, joka näytti olevan tämän temppelin johtaja. Sirus liittyi myöhemmin mukaan keskusteluun jättäen muut kyläläiset rauhaan katsomaan ja kuulemaan muilta papeilta tarinoita näistä henkilöistä.

Temppelin johtaja, arkkipiispa joku voisi sanoa, Olorin ja Sirus juttelivat siitä, mitä yön aikana oli päässyt tapahtumaan. Arkkipiispa oli täysin perillä lopputuloksesta seurattuaan tapahtua täältä etäältä, mutta kaikki kolme olivat täysin tietämättömiä, mikä oli todellinen lopputulos. Mitä oli tapahtunut ylhäällä Taivaassa?

Solaan oli palautunut takaisin se elämä, josta oltiin voitu vain unelmoida kuultuamme auringosta, sinisestä taivaasta ja lintujen lauluista tänne eksyneiltä matkaajilta. Tuo elämä oli viety solan kansalta pois kun Peter, saakuli oli syntynyt ja kironnut paikan. Vaikka solasta löytyikin muutama taitava velho, ei kukaan muu kuin itse saakuli, jos hänkään, ole kykeneväinen poistamaan tuota kirousta kiusaamasta kansaa.

Tuo kirous oli selvästi nyt poistunut tyystin, joka kertoisi Jumalan voittaneen väsyneen saakuli kaksinkamppailussa, mutta Elenya oli kertonut ja saakuli myöhemmin varmistanut, että hän tulisi jättämään solan kokonaan saatuaan kostonsa. Ei siis ollut mitenkään varmaa, kumpi oli lopulta voittanut. Jos saakuli olisi voittanut ja tehnyt sen, mitä oli luvannut, poistunut solasta saatuaan kostonsa, ei hänellä olisi enää mitään syytä pitää kiroustaan yllä.

Oli vastaus kuitenkin mikä tahansa, jokainen kolmesta toivoi Jumalan olevan vielä hengissä tuolla jossain ja ottavan heihin yhteyttä tarpeen tullen. Kun vaara iskee ja joku voisi ottaa saakuli jättämän valta-aukon solassa itselleen tai vain tervehtimään liittolaisiaan ja kertomaan olevansa kunnossa.

Solassa oli rauhan aika koittamassa ja kylässä tulisi tapahtumaan jälleen rakentamista. Siinä samalla, temppelin sisälle alettiin yhdessä kyläläisten kanssa rakentamaan kaksi uutta patsasta.

Heimirin ja Nirlan patsaita.


-----------------------------------------------

Jepa jee. Se siitä sitten. Yksi Sola on taas pelattu sitten läpi. Toivottavasti kaikilla oli kivvaa.

The End

Kuva
- Ahkeralle areenanvetäjälle, joka jaksoi vetää loppuun saakka vaikka tekikin mieli heittää pyyhe kehään.

Sois sitten varmaan palautteiden aika. Kertokaa toki taas kerran mikä oli kivaa, mitä jäi käteen, mikä oli perseestä ja missä kohtaa paremmin ensi kerralla.

Ei tämä minusta niin paljoa ainakaan johtopuolelta mihinkään ole muuttunut. Vaikka sitä kuinka paljon yritti tehdä itselleen jonkun moisen luurangon siitä, mitä tuleman pitää, piti aktivoida kompromissien teko-ohjelmani pelaajien vuoksi ja vähän myös omien unohduksien vuoksi. Mm. Arkki, Kuisma ja Seba oli aika konkareita, jotka osasivat yllättää.

Lopussa etenkin meinasin lähteä koodaamaan Peterille autovoiton sanoi nopat mitä sanoivat. Tämä loppu, johon päädyttiin, tuntui vain sellaiselta, että minä haluan sen. Liikaa ollaan nähty Solia, joissa sama maisema ja meno menee uudestaan ja uudestaan käyntiin. Nyt kun on ihanan aurinkoista, on heti seuraava kerta ainutlaatuisempi verrattuna edellisiin. Onneksi siihen ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä kun Peter alkoi potkimaan perseitä ollessaan heikkona.

Arkki ja Kuisma leikkivät Elrondia ja päättävät istua ja ihmetellä koko pelin ajan vaikka mitä kaikkea yrittää tuoda eteen kun puolestaan Seba lähtee tekemään jotain omituista, joka saa kulmakarvat koholle. Minulla oli esim. mielessä yhdessä aikaa vankkuritakaa-ajo, mutta mokoma pikkumies päättikin loikata alas kyydistä uhoamaan kolmen muskettisoturin edessä.

Omista mokistani varmaan ehkä kaikista näkyvin oli Heimirin propagandan surkeus aluksi. Unohtui ihan aluksi, että kylän piti olla kauan aikaa jo tullut uskoon ja kapinalliset minimissä. Huomasinpa kanssa pari päivää sitten, että mihinkäs maan rakoon Hynkel Verikirves katosi loppuottelusta? Hän ei kuollut Skrittan kosahtamisessa. Kai se johonkin nurkkaan jäi chillaamaan ja kattomaan, miten muut siinä vieressä tappelee.

Mitä sitten itse osallistuneisiin pelaajiin tulee, olen kyllä hieman pettynyt. Aluksi pelaajakaarti vaikutti todella upealta. Muutama kaveri oli tullut mukkaa ja pari tuttua nimeä, jotka ovat olleet melkein alusta saakka liikkeellä. Korkeintaan Arkista olin hieman epäluuloinen, miten poika tulee kirjoittelemaan kun on vielä keltanokka tässä puuhassa, mutta kun vertaa veteraaneihin kuten Nochiin ja Rotteniin, kyllä hän lopulta pärjäsi hyvin. Mutta 8:n pelaajan areenaksi liian moni kyllä lopetti leikin kesken. Halko, Rotten ja Noch. Minä katson teitä vihaisella ilmeellä.

En myöskään pidä kaikkien aktiivisuudestakaan. Pelaamaan oli kyllä kiire jokaisella ja sitä ainakin alkusuunnassa sai sanoa mm. Halkolle jopa kolme kertaa, että kysy huomenna uudestaan, mää pelaan nyt ihan liian monen kanssa samaan aikaan. Mutta mitä tulee fluffittamiseen niin... Niinpä niin. Ohan tuolla muutama komento painua kirjoittamaan fluffia ja aina kun antoi deadlinen, väki tietenkin odotti viimeiseen mahdolliseen päivään. Sentään en muistaisi kenenkään laittaneen fluffia viimeisen tunnin aikana. Mutta mutta, te kyllä fluffittelitte laiskasti. Kaikki paitti Jere, Kuisma ja Peitsa kuviensa vuoksi. Ei sitä ihan hetkessä kuitenkaan kirjoita kilometrifluffia ja piirtele kuvia. Etenkin Sebaa katson erittäin vihaisesti kun mokoman viimeisin fluffi on helmikuun alkupuolelta.

Jotkut sankarit ostelivat myös kykyjänikin, jotka olin yrittänyt tehdä ihan sika siisteiksi. Muutamalla oli Kynis-kyky ja vielä useammalla Leen ääni, mutta käyttikö kukaan niitä? En minä ainakaan muistelisi nähneeni kenenkään kertomaan lainkaan tarinoita jossain kapakassa vaikka. Noh, onpahan 5p poies siinä tapauksessa. Ihan sama. Mutta ensi kerralla ihmiset voisi käyttää niitä kykyjään, jos sellaisia ottaa.

Yhteenveto:
Suunnitelua, kompromissejä, karjumista, loistavaa mesepelausta, eeppistä meininkiä, angstausta fluffin kirjoittamisen määrästä ja achejä. Perus kauraa.

Katotaan mitä sitten ensi kerralla saadaan aikaan. Siirryn varmaan itsekin piirtelemään Peitsan kanssa. Katotaan kanssa josko sitä saataisiin areena vaihteeksi alle vuoden aikana pelattua. Solilla on paha tapa venähtää hieman pitkiksi joidenkin ihmisten mielestä.

Kuva
- Kaikille Sotulaisille, jotka seurasivat leikkiämme aktiivisesti.

Ensimmäistä kertaa muuten pitkään aikaan meillä ei ole ainuttakaan areenaa käynnissä! Nyt perkele joku tekemään sellainen. Tää paikka kuolee kun Sola ei ole enää pitämässä paikkaa hengissä.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Verkkoturnaukset”