Myrskyn Sola 4 - Se siitä sitten

Miniatyyripeleistä johdetut virtuaalimittelöt. Pysy teemassa, käytä harkintaa ennen uuden aloittamista.

Valvoja: Peliporukkavalvojat

Avatar
Dark Elf69
Viestit: 1008
Liittynyt: To 18.01.2007 21:38
Paikkakunta: Kauhajoki

Re: Myrskyn Sola 4 - Kuuleksä kutsun seikkailun

Viesti Kirjoittaja Dark Elf69 » Pe 15.01.2010 23:04

Ja fluffiin sopiva biisi.

Tapaamisensa jälkeen Duriath etsii kylässä erästä metsä haltiaa kaduilta. Lopulta hän huomaa hahmon varjoissa ja lähtee kävelemään hahmoa kohti hitaasti, mutta varmasti. Yllättynyt haltia kääntyy Duriathin suuntaa ja kehottaa sanomaan asiansa nopeasti. Duriath pyytää metsä haltialta apua erään henkilön kuljettamisessa solan laidalle. Haltia kysyy nopeasti syytä miksi Duriath kysyy juuri häneltä. Duriath tokaisee muiden osanottajien olevan vähempi arvoista rotua rotasta puhumattakaan. Keskustelussa selviää kuljetettavan henkilön nimi... kylän velho Olorin. Duriath mainitsee myös 10 kulta kolikon palkan jonka hommasta saa. Mietteliään näköinen ja varautunut metsä haltia hetken hiljaisuuden jälkeen vastaa myöntävästi. Duriath oli helpottunut hän oli saanut apua matkalleen, mutta vielä ei voisi hengähtää helpotuksesta. Metsä haltiat ovat ovelia ja kieroja joten Duriathin täytyisi olla varuillaan. Duriath lähti majataloon nukkumaan, koska hänen täytyisi olla hyvässä kunnossa huomenna.

Varhain aamulla Duriath astuu majatalon narisevasta ovesta ulos. Hän huomaa metsä haltian ja lähtee hänen kanssaan Olorin mökille. Ennen kuin he saapuvat mökille Olorin huomaa heidät ikkunasta ja astuu ulos vastaan ottamaan saattajansa. Olorin kysyy heiltä missä vankkurit ovat ovat. Duriath katsoo hölmistyneenä Oloria, koska hän luuli vankkureiden olevan Olorilla. Hetken kuunneltuaan metsä haltian ja Olorin keskustelua Duriath lähtee juoksu jalkaa hakemaan vankkureita ja metsä haltia jää jutustelemaan Olorinin kanssa. Hän suuntaa tallille ja hänelle annetaan vanhat vankkurit(sellaiset ku amerikkalaisis länkkäreissä jossa on sellanen kaarimainen kangas teltta siellä takana). Nopeasti hän kiiruhtaa vaunujen kanssa Olorin mökille varjo soturit kintereillä.

Saapuessaan mökille metsä haltia tulee auttamaan vaunujen kanssa. Olorin kysäisee kuka ajaa vankkureita. Hetken hiljaisuuden jälkeen metsä haltia istuu ohjaajan paikalle. Duriath istuu kyytiin ja varjo soturit ja Olorin menevät takaosaan kangaskaton alle. Matka sujuu tasaisesti ja leppoisasti. Kylä alkaa jo kadota näköpiiristä, kun vastaan tulee kaksi miesta ratsastaen. He tervehtivät kuskia ja metsä haltia nyökkää takaisin. Kun miehet olivat ohittaneet vaunut toinen heistä katsoi taakseen nähdäkseen ketä sisällä oli. Varjo soturit katsoivat tylsistyneenä kuinka miehet lopulta katosivat näköpiiristä. Matka jatkui leppoisasti kunnes alkoi piskottelemaan. Duriath ottaa hupun päästään ja antaa virkistävien vesi pisaroiden valua kasvojaan pitkin. Ajatukset pyörivät hänen päässään hän ei huolehdi tulevasta tai nykyhetkestä. Tyynenä hän vain katsoo synkkää taivasta ja putoavia vesi pisaroita. Hetken kuluttua Olorin käskee Duriathin sanoa kuskille, että olisi aika pysähtyä. Duriath sanoo kuskille ja kuski kuiskaa jotain hevosille. Vaunut pysähtyvät Ja Olirin käskee Duriathin väistää ja hyppää ulos vankkureista. Olorin haistelee ilmaa hetken ja tunkee sormensa suuhun. Hän nostaa kostean sormensa ylös ilmaan. Duriath katsoo ihmetellen Olorinin puuhia kunnes Olorin sanoo vauhtia ja hyppää kyytiin. Kuskin pienen sekoilun jälkeen vankkurit lähtevät kulkemaan eteenpäin. Hermostunut kuski ei onnistu väistämään kaikkia kiviä ja vaunu keinuu puolelta toiselle. Vaunujen vakaannuttua Olorin käskee Duriathin vaunujen takaosaan ja kysyy uskooko hän haamuihin. Duriath vastaan hetken hiljaisuuden jälkeen myöntävästi ja tuumailee onko velho ihan sekaisin. Olorin sanoo heitä seuraavan olento jota ei voi nähdä jota tavalliset kutsuvat haamuiksi. Duriathin silmät suurenevat ja ne pyörivät villisti katsoen takana olevaa maisemaa, mutta mitään kummallista ei näy. Sade vain kovenee ja kuski herpaantuu hetkeksi ja vankkurit osuvat isoon kiveen ja lähtevät keinumaan holtittomasti puolelta toiselle. Kyydissä olijat reagoivat nopeasti ja jakavat painonsa tasaisesti vaukauttaakseen vankkurit. Olorin kehottaa metsä haltiaa katsomaan ensikerralla eteensä. Metsä haltia luo nopean ja tuiman katseen Oloriniin ja jatkaa ajamista.... (äkkinäinen lopetus capu saa jatkaa)
Lepakko siipiä maalarin teipistä ja rautalangasta, DE69:n Blogi
Through Hatred All Things Are Possible!
kynthuithalkein!

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Kuuleksä kutsun seikkailun

Viesti Kirjoittaja El Capitan » La 16.01.2010 00:47

Huh, mikä fluffivuoto. 100min hyvin käytetty. Seba kirjoittakoon oman näkökulmansa tapahtuneesta kun jakselee. Sillä välin mie jatkan reissua etiäpäin vol. 1:n merkeissä.

Ai niin joo, jos jollain jostain syystä kulmakarvat laskevat ilkeästi alemmas ja otsa rypistyy fluffia lukiessa, älä kirjoita aiheeseen vaan ota minnuun yhteyttä vaikka yv:nä. Minulla on ihan syytkin alla olevaan, joita en julkisesti halua paljastaa maailmalle. Seba ja Jere ja voi valittaa ihan vapaasti, jos jokin kummastuttaa.

Et kai vain unohtanut meitä ole

Vältettyään onnettomuuden hyvällä yhteistyöllä takana olevien kanssa, Faen päätti ottaa loppumatkan rauhallisesti. Hänen mielensä oli herpaantunut hetkeksi ja se oli melkein maksanut heille tämän vankkurin. Keijun itsetunto ei tarvitsisi toista osumaa kun takana oleva velho sitä koko ajan testailee toistuvilla herjauksillaan ja tylyllä tavalla vastata hänen kysymyksiinsä. Keijulla oli mieli täynnä kysymyksiä niin määränpäästä, velhosta itse, Heimiristä ja tästä koko Solasta, mutta ne vastaukset olivat vähissä. Liiankin vähissä, jos häneltä kysyi. Faen niisti ja laittoi huppunsa takaisin päänsä päälle pitääkseen hiuksensa ja kasvonsa mahdollisimman kuivana sateen yltyessä paljon tiheämmäksi ja vesipisaroiden koon kasvaessa mitä lähemmäs he pääsivät määränpäätä lähellä vuoria.

Vankkurin hevoset eivät olleet kuitenkaan ainoita, jotka päästivät kavioiden ääniä. Edessä näkyi jälleen kerran joku ratsastaja, joka pysähtyi hyvän matkan päästä heistä. Hahmo katseli vankkureiden lähestymistä kastuen likomäräksi tässä sateessa. Vai kastuiko sittenkään? Faen ei tiennyt näkikö hän omiaan vai mitä, mutta jostain syystä näytti siltä, että vesipisarat hajosivat miljooniksi pienemmiksi pisaroiksi ennen kuin ne osuivat edes hahmoon. Lähemmäs päästyään hän varmistui siitä, että hän ei ollut nähnyt omiaan. Miehen haarniska ei kiiltänyt märkänä ja tumman punainen viitta selässään oli kuiva kuin auringon paisteella. Faenin pysäyttäessä vaunut, henkilö lähti ratsastamaan kohti.

Olorin oli hyvin hämmästynyt vaunujen pysähtyessä. ”Mitä haltia oli taas tehny?” hän päivitteli takana, mutta sen sijaan, että olisi mennyt itse katsomaan, jokin tuolla kaukana takana sai hänen kaiken huomionsa vangittua. Duriath ja hänen varjosotilaat eivät välittäneet kuitenkaan Olorinin taaksepäin tuijottelusta, mutta velhon tarttuessa Druchiita hihasta kiinni ja osoittaessaan sormellaan taakse, se sama asia vangitsi hetkeksi Duriathinkin huomion. Kaksi hahmoa ratsastamassa tännepäin. Kookas ja pieni.

Faen ei tiedä mitä ajatella. Selvästi aatelismieheltä vaikuttava henkilö ei normaalisti saisi hänen ihoaan kananlihalle tällä tavoin. Hän vaikutti kaikin tavoin aivan normaalilta henkilöltä, kuin ne kaksi aikaisemmin, mutta jokin kertoi keijulle, että tässä on jotain mätää. Hän aisti sen miehessä, hyvin voimakkaasti. Hän hyppäsi alas ja veti esiin keihäänsä osoittaen vastaan tulevalle ritarille, että häntä ei täällä kaivattaisi ja huolehtisi omista asioistaan. Henkilö pysäytti ratsunsa ja katsoi keijua maassa kuin haavoittunutta eläintä, joka puolustaa itseään vaikka sitä haluttaisiin vain auttaa.

”Tiesitkö, että tuollaisella tervehdyksellä saat vain hankaluuksia itsellesi?” kuului miehekäs ääni. Faen ei välittänyt lainkaan miehen puheesta vaan uhkaili häntä vihaisella äänen sävyllä. Miestä kuitenkin huvitti keijun uhoilut ja alkoi käymään hyvin uteliaaksi hänen toimistaan täälläpäin solaa. ”Minne te olette menossa? Keitä on tuolla takana vai oletko täällä yksin?”, mies kyseli saamatta lainkaan vastausta Faenin katsoessa taakseen Duriathia kohti.

Kaksi ratsastajaa olivat tulleet jo pitkän matkan ja he olivat saaneet Duriathin hieman huolestumaan. Toinen heistä oli Druchii. Selvästi. Ei epäilystäkään. Jo hänen läsnäolonsa sai hänet varuilleen, koska siitä ei koskaan tiedä, mitä heidän päässään kulkee. Aivan varmasti siellä olisi kevyt varsijousi jossain viitan takana piilossa ja nuo kaksi miekkaa roikkumassa vyöllä eivät oikein kertoneet hyvää. Duriath itse piti enemmän hilpareista, mutta aikansa saatossa hän oli oppinut tuntemaan jonkun moista kunnioitusta kahta käsiasetta piteleviä taistelijoita kohtaan. Ennen kaikkea, kaksi miekkaa oli selvä merkki taitavasta soturista.

Toinen ratsastajista puolestaan oli täysin Druchiin vastakohta. Kädet yhtä paksut kuin puun runko ja päällään paksu turkki, mahdollisesti karhun. Mies muistutti etäisesti Jättien metsästäjää. Aivan varmasti miehessä oli tarpeeksi miestä mennä karhun tai karhujen asuttamaan luolaan tuijottamaan niitä silmiin kuunnellen samalla niiden karjuntaa. Jälkeen päin hän tulisi luolasta muutamalla vuotavalla haavalla ja uusilla turkiksilla. Miehen kädet olivat jo tuollaisinaan hyvin vaaralliset suurien lihasten ja valtavan painon vuoksi, mutta Duriath ei tuntenut oloaan yhtään paremmaksi katsoessaan suurta viikatetta miehen takana. ”En haluaisi otella tuota vastaan.”, Duriath ajatteli hiljaa itsekseen yrittäen pitää itsensä mahdollisimman tyynenä.

”Kysyn uudestaan haltiaystäväiseni. Oletko matkallasi yksin?” ritari kysyi uudestaan. Keijun vastaus ei muuttunut lainkaan alkuperäisestä, mutta hän vaati tietää miehen nimen tai tämä keskustelu loppuisi siihen.

”Nicodem von Arbentsys on nimeni ja olisin hyvin kiinnostunut tapaamaan Olorinin. Tel Mak te Duriath.”

”Miten hän tiesi nimeni?” Duriath mietti ja tuli esiin sateeseen katsomaan tätä mysteeristä Nicodemia. Nicodem nauroi ja tokaisi jotain ala-arvoista Faenista ylistäen hieman Duriathia siinä samalla. Faenin epäilykset saivat lisää vahvistusta miehen puheista. Hän ei tulisi pitämään hänestä lainkaan. Faen kuitenkin päätti pitää vielä hetken aikaa vihansa sisällään ja kysyi hyvin nokkavasti, ketä te palvelette kun hän selvästi tunsi ketä me palvelisimme.

Hetki sitten takana olleet kaksi ratsastajaa olivat saapuneet jo yllättävän lähelle ja kuulivat keijun kysymyksen. Toinen heistä vastasi hyvin miellyttävän pehmeällä äänellään, että he olisivat Duriathin tuttuja ja että olisivat tavanneet muutama päivä sitten.

Duriath oli ihan hölmistyneen näköinen. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Katsoessaan tuollaisen väitteen sanojaa, hän äimistyi Druchiineidon kauneudesta ja siitä, että hän ei tosiaankaan osannut sanoa varmaksi, tuntisiko hän heitä vai ei. Vaikka miten Druchiineito yritti muistutella häntä tapaamisesta, ei Duriath osannut sanoa asiaan puoleen tai toiseen. Hän kuitenkin halusi sanoa, että tuntisi, koska he osasivat kuvailla yllättävän tarkasti, mitä silloin tapahtui kun he ”tapasivat”. Tämä kaikki kuitenkin voisi olla juoni ja Druchiin ollessa mukana, Duriath halusi olla täysin varma jokaisesta sanastaan tästä lähtien.

Duriathin miettiessä tapahtunutta, Faen katsahtaa takaa tullutta kaksikkoa. Hän ei oikein luottanut neitokaiseen. Hän vaikutti jotenkin hyvin tekopyhältä, joka käyttäisi lähellä oleviaan pelinappuloinaan tilanteen tullen, jos se auttaisi häntä suorittamaan tehtävänsä. Muskelimies puolestaan sai sen kaiken pakkautuneen vihan nousemaan pintaan keijussa. Hän aisti pahuuden, joka suorastaan lemusi kuin pilaantunut leipä miehessä. Faen hyökkäsi tämän epäsikiön kimppuun yrittäen työntää hänet alas hevosensa päältä.

Helpommin sanottu kuitenkin kuin tehty kuuluu sanonta vanha. Miehen paino oli massiivinen ja vaikka keiju kuinka käsillään yritti pukata miestä alas hevosensa selästä, hän sai miehen parhaimmillaan liikkumaan vain hieman sivummas. Mies ei kuitenkaan itse ollut mikään keijun kaltainen hintelä kepinoksa vaan tarttui kädellään tiukasti häntä olkapäästä kiinni ja nosti ylös maasta puristaen samalla. Faen tunsi kipua kun puristus tuntui saavan luut väännettyä ihan uuteen muotoon.

”Nosferatu! Päästä irti.”, Nicodem sanoo kuuluvalla äänellään.

Nosferatu tottelee ja päästää keijusta irti. Maahan istumaan kaatuneelle haltialle hän viittoi kättään samaan tapaan kuin isäntä koiralle kun halusi tämän istuvan paikoillaan. Vain sana ”istu” puuttuisi ja Faenin arvokkuus olisi ruohon tasolle lyöty tällä reissulla.

Faenin rauhoittuessa seisomalla tuon epäsikiön edessä kertoen hänelle katseellaan, että heidän välinen kahakka ei olisi ohitse, Duriath kysyi neidolta, miten he voisivat auttaa heitä. Kuulemma he ovat samalla tehtävällä kuin Duriath ja Faen. Turvaamassa Olorin pääsyä määränpäähän ja he näyttävät olevan halukkaita jatkamaan tästä eteenpäin. Alun perin heidän oli tarkoitus tavata vasta perillä, koska Olorin tarvitsi heidän apuaan siellä, mutta kun he ovat jo tässä, niin ei ole mitään syytä, miksei he voisi hoitaa saattueen roolin. Huomenna olisi kuitenkin pitkä päivä edessä kun Heimir kutsuu kaikki taas koolle ja Duriathille ja Faenille tekisi varmaan hyvää päästä aijoissa petiin ja etenkin pois täältä sateesta vilustumasta.

Faenin nähdessä Duriathilla sormen menneen taas suuhun, hän kääntyy kysymään Olorinilta neuvoa. Hän ei ole vielä kuitenkaan saapunut heidän seuraansa ulos, joten Faen suuntaa kohti vankkureita. Hän nousee kuskin paikalle ja katsoo taakse nähdäkseen vain Duriathin varjosotilaat makaamassa maassa kuin kuolleet. Faen ei tiedä mitä ajatella, mutta viittoo Duriathille, että tulisi luokseen. Duriathin hämmstyessä tovereidensa kohtaloa, Faen menee heidän viereensä katsomaan tarkemmin heidän vointiaan. Tämä hengittää. Tuokin tuossa. Kolmannellakaan ei ole mitään vakavaa.

Druchii ja Nicodem katsovat toisiaan hölmistyneinä. Selvästi jotain on pielessä kun molemmat menivät vankkureiden sisälle, toisen kasvoilta vakavuuden kadotessa samalla sekunnilla kun hän katsoi sisään. Nosferatu puolestaan oli kolmikosta kaikista tyynein. Ikään kuin hän ei piittaisi mitään mitä täällä tapahtuu ja on vain paikalla odottamassa, että jotain tapahtuu. Viimein hiljaisuus on vain muisto kun neito kysyy melkein huutaen miten asiat ovat siellä suojassa sateelta.

Faen ei näytä olevan lainkaan hämmästynyt. Kuin hän olisi arvannut, että näin käy. Duriathin yrittäessä herättää tovereitaan, jotka pysyvät sitkeästi tajuttomina lukuisista yrityksistä huolimatta. Lopulta Faen vihjaa uusien toverien olevan kaiken tämän takana. Etenkin sen, jota he kutsuvat Nosferatuksi. Duriath ei oikein ymmärrä, mitä keiju yrittää hänelle kertoa, mutta nähdessään hänen tuovan joustaan esiin, kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Faen haluaisi kolmikon kaatuvan maahan ennen kuin he antavat niille mahdollisuuden kaataa meidät kaksi maahan.

Duriath kuitenkin epäröi. Tuo vuori, tuo Nosferatu on liian voimakas vastustaja. Ilman hilpariaan hänestä ei olisi vastustakaan sille. Druchiikin vaikuttaa hyvin salaperäiseltä. Koko tämän ajan hän on esittänyt pientä tytön tylleröä isojen poikien leikeissä, mutta sehän on täysin päivän selvää, että se olisi pelkkä esitys, jolla heikentää vastustajaa henkisesti. Siitä huolimatta, Duriath ei halunnut kohdata toista Druchiita ennen kuin tietäisi hänestä enemmän. Duriathin tullessa katsomaan sateessa olevia, hän hämmästyy saadessaan neidolta ilmasuudelman.

Duriath kääntyi ympäri tietämättä yhä, mitä hän tulisi tekemään. Hän ei halunnut alkaa taistelemaan, mutta hän ei myöskään osannut sanoa varmasti, tulisiko hän tilaisuuden tullen keijun avuksi, jos tämä sitä tarvitsi. Faenin oli kuitenkin vallannut pakkomielle kohentaa itsetuntoaan vuodattamalla pahan verta ja hän ei välittänyt lainkaan, tulisiko hädän tullessa Duriath apuun vai ei. Hän välitti ainoastaan siitä, että joku kaatuisi kuolleena maahan tämän päivän aikana ja hän piti viimeiseen hengen vetoonsa saakka huolen, että se olisi joku pahuuden palvelija.

Jousi jännittyi äärimmilleen keijun tullessa tullessa esiin vankkurien sisältä.


----------------------------------------------------------------

On muuten hauskaa, miten jokaisessa Solassa on omat tähtihetkensä, jotka kestävät ikuisuuden hoitaa alta pois. Ilo aina kirjoitella niistä jotain.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
Arkki
Viestit: 449
Liittynyt: La 28.06.2008 20:23
Paikkakunta: Ruovesi

Re: Myrskyn Sola 4 - Kuuleksä kutsun seikkailun

Viesti Kirjoittaja Arkki » La 16.01.2010 18:39

Sankarin kohtalo

Greentea ei voinut uskoa näkemäänsä, hänen uljas ja taisteluita kokenut serkkunsa koki kuoleman kylmän suudelman, kun salaperäinen nuoli lävisti helposti Ricen haarniskan ja iskeytyi syvälle kylkeen. Hän jähmettyi paikalleen ja pyöritti mielessään niitä iloisia ajatuksia joita hän oli kokenut serkkunsa kanssa ja jaaritteli myöhemmin päässään, ei näin voinut käydä, heillä oli tehtävä kesken.
Ruumis kannettiin areenalta, hieman syrjäisälle paikalle muiden joukkoon, jonne lastattiin muitakin haavoittuneita tai kaatuneita.

Lopulta viimeinenkin taistelu oli käyty ja solan vieraista, vain hän oli enään areenan luona, uskotellen itselleen että näkemänsä oli valhetta. Kunnes hänen jaarittelunsa katkesi Heimirin ilmestyessä tämän vierelle ja yritti lohduttaa ”Selvitän kuka oli tuon nuolen ampunut. En voi sietää sitä, että joku puuttuu kaksintaisteluihin.” ja katsoi nousevaa aurinkoa joka alkoi nousta horisontista. Hetken kuluttua Heimir aloitti taas puheen ”Mutta tiedän keinon, jolla voisit saada hänet takaisin.”, tämän kuultua Greentea jäykensi lihaksiaan kuin tulisi yhtäkkiä uhatuksi, ja moinen puhe vaikutti vääräuskoisten höpinältä. ”Takaisin?” Greentea kysyi, varmistaakseen että kuuli oikein. ”Aivan, takaisin henkiin.”, sai hän vastaukseksi.

Greentea nosti hieman katsettaan ja seurasi aurinkoa, joka kaartoi horisonttia kohti. Sitten hän ryhdistäytyi ja vastasi Heimirille ”Olemme tulleet tänne tehtävämme tähden ja jatkamme sitä millä keinolla hyvänsä.”.
Heimir hymähti pienesti ja totesi ”Mene temppeliin ja etsi käsiisi pappi, ja pyydä häneltä palvelusta.”. Greentea nyökkäsi, mieliala lennähtäneenä pystyyn ja lähti lähellä olevaa temppeliä. Hyvin pian päästyään tuon temppelin eteen, hän jäi hetkeksi katsomaan sen suuren puoleisia ovia.

Hän oli eilen illalla jo nähnyt nämä ovet, kun oli tullut Ricen kanssa odottamaan Heimiriä, muiden vieraiden kanssa. Greentea nielaisi ja keräsi hieman rohkeutta, avaten hyvin hitaasti ovia auki ha vituttautui sivuuttain sisään, kun sopivan kokoinen aukko ilmestyi ja sulki oven perässään. Ovet kalahtivat yhteen joka kaikui hetken temppelissä ja Rice pelkäsi että olisi keskeyttänyt jotakin tärkeää. Hän kuitenkin havaitsi että papit olivat pitämässä rukousta ja penkeillä istuskeli muutamia sitä kuuntelemassa. Hiljaisesti kävellen, melkein hiipien Greentea siirtyi lähintä penkkiriviä ja istahti päätypaikkaan, odottaen että papit saisivat hommansa nopeasti hoidettua.

Pienen ikuisuuden tunteen jälkeen, penkkirivillä istuvat alkoivat nousta ja lähteä temppelistä pois. Viimeisenkin lähdettyä, Greentea nousi paikaltaan ja alkoi kävellä kohti sitä papeista joka oli pitänyt saarnan. Greenteanin päästyä sopivalle puhe etäisyydelle, hän kohotti ääntä hieman arastavasti ”Arvon pappi.. saisinko hetken ajastanne?”. Pappi oli juuri kääntymäisillään toiseen suuntaan, mutta Greentea sai hänet kääntymään häntä kohti, pian hänelle vastattiin ”Puhukaa vain, lapseni.” Greentea hieman röhäisi kurkkuaan selväksi ja sanoi ”Hyvä ystäväni ja sukulaiseni on äskettäin menehtynyt areenalla, vieraasta nuolesta. Ja Heimir neuvoi että voisitte auttaa häntä.” Pappi mietti hetken hiljaisesti ja vastasi ”Voimme toki saattaa hänen sielunsa lepoon, mikäli tämä tyydyttää teitä?”. Greentea pohti lyhyesti päässään miten muotoilisi uudestaan asiansa ”Heimir, tuota neuvoi. Että voisitte itseasiassa tuoda hänet henkiin?” aluksi häin sai vastaukseksi papin tutkivan katseen ”En kiellä etteikö niin olisi tapahtunut. Mutta Cernunos ei ketä tahansa sielua maan pinnalle palauta.” Tämä sai Greentean hieman huolestumaan ja epäröimään, etteikö saisikaan Riceä takaisin, mutta sinnikkäästi yritti kääntää papin mieltä ”Kernunos itse kertoi ja käski tulla teidän puheille tästä asiasta.”, papin vetäytyen mietteihin ”Luuletko tämän ystäväsi uskon Cernunosiin olevan tarpeeksi vahva?”. Tämä kysymys sai Greentean miettimään, halusiko todellakin Ricen takaisin, mutta sitten hän keräsi itsensä ja sanoi papille rohkaistulla äänellä ”Mikäli se henkeni vaatii, niin uskon sen olevan mahdollista.”. Pappi hymähti kevyesti ja katsoi tarkkaavasti nuorempaansa ”Tule keksiyön aikana takaisin, niin katsomme mitä voimme tehdä asialle.”


Tekstissä suattaa olla kirjotus virheitä. Mutta syynä on omat taitoni ja se, että Windows seiskan tultua uudelle koneelle, Wordi vaihtui Open Offiseen.
Tuomas Kyrö kirjoitti: Breivik syyttää joukkomurhastaan demokratiaa. Se on sitten sana sanaa vastaan. Demokratia kun syyttää joukkomurhasta Breivikiä

Avatar
Arkki
Viestit: 449
Liittynyt: La 28.06.2008 20:23
Paikkakunta: Ruovesi

Re: Myrskyn Sola 4 - Kuuleksä kutsun seikkailun

Viesti Kirjoittaja Arkki » Ma 18.01.2010 19:39

Ilta alkoi pimentyä jo yöksi. Kuu kohosi keskellä taivasta eikä sen kohoamiselle näyttänyt loppua tulevan. Nyt kuitenkin oli se hetki, jolloin Greentean täyty palata temppelille, kuten pappi oli käskenyt. Saadakseen jonkin menetetyn ja rakastaman takaisin. Greentea oli viettänyt temppeliltä saavuttuaan aikaansa majatalon lähettyvillä, jutellen ihmisille millaista ulkomaailmassa, kaukana solasta oli, kertoi kaiken näköisiä seikkailujaan ja muutamia, joita oli keksinyt lasten iloksi ennen heidän kotiin paluutaan. Nyt kuitenkaan ei ollut aikaa iloisten, huolettomien kyläläisten seuraksi vaan hänen piti laukata hevosellaan lähes täyttä vauhtia kohti temppelin isoja ovia.

Vaikka pieneltä ikuisuudelta se tunti, Greentea viimein pääsi temppelin eteen ja aukaisi jälleen sen ovia, vain sen verran että mahtuisi sisään. Katsoessaan lähes pilkkopimeää temppeliä, lukuunottamatta harvoja kynttilöitä seinillä tai alttarilla, hän saattoi huomata ihmisen tumman hahmon penkkirivien väliin muodostuneella käytävällä, odottaen selkeästi häntä.

Greentea lähestyi mahdollisimman hiljaisesti tuota hahmoa, vasta aivan lähellä aukaisten suunsa ”Olen tullut, kuten minulle on ohjeistettu.”, pappi nosti katsettaan Greenteaan ja tämän vetämiin paareihin, joihin oli selkeästi, ja huolellisesti kääritty ruumis. Pappi viittoi Greenteaa seuraamaan häntä, samalla kun lähti kävelemään hyvää vauhtia alttarin ohitse, pienen puoleisesta ovesta joka oli tarkalleen alttarin takana. Oven takaa paljastui yksinkertaisesti, jumalakuvilla koristellut jumalakuvat ja pitkä pöytä jota ympäröi monta tuolia. Keskellä pöytää meni kullan värisellä langalla koristeltu pöytäliina jonka keskellä paloi kynttilä. He kävelivät huoneen lävitse, tehden sitten U-käännöksen ja lähtivät seinän syvennyksessä olevasta ovesta, monia kymmeniä rappusia pitkin alas. Greentea päätteli jo kolmannella tasanteella, että he olisivat maan alla, kenties kylän yläpuolella.

Aluksi Greentea näki vain pimeän käytävän edessään, mutta papin kuljettua tarpeeksi eteenpäin, heidän takanaan alkoi nopeasti palamaan liekin valo joka eteni lähes salamana aina vain seuraaviin soihtuihin, kunnes kaikki käytävät näyttivät valaistuneet lukuisien soihtujen valosta. Tämä hämmästytti ja pelotti häntä, sillä kukaan tai mikään aineellinen ei näyttänyt niitä sytyttäneen.

He jatkoivat ikuisuudelta tuntuvaa äytävää pitkin kunnes se näytti pienen mutkan jälkeen loppuneen, kahteen, hieman temppelin ovia pienempiin jotka aukesivat papin omituisen sanan käskystä. He kävelivät ovista sisään ja Greentea näki edessään ympyrän muotoisen huoneet ja keskellä huonetta, oli suurin piirtein ihmisen pituinen, noin puolitoista metriä leveä kivipöytä. Sen reunoissa oli siistejä, pölyyntyneitä riimuja ja uurteita jotka tekivät siitä vaikuttavan näyn niille, jotka yleensä eivät arvosta kiven kauneutta.

Kaapuihin ja huppuihin naamioituneet papit olivat tasaisin välein asettuneet seinän vierelle ja seisoivat lähes patsasmaisesti paikoillaan, odottaen. Vain yksi hahmo seisoi kivipöydän vieressä, joka oli oikea jätti, verrattuna vanhanpuoleisiin pappeihin. Vasta viiden askeleen päästä suuresta hahmosta, Greentea oli huomannut hänen seuraaman papin poistuneen hänen edestään ja siirtyi reunimaisille paikalle. Niin Greentea oletti, sillä ne olivat omituisen saman näköisiä.

Suurempi hahmo kääntyi ja laski hupun päästään. Tämä suuri hahmo osoittautui Heimiriksi, mikä jostain syystä ei yllättänyt Greenteaa niin kovasti, kuin oli uskonut. Heimir katsoi hetken Greenteaa ja kysyi ”Rituaali voi alkaa. Oletan että olet tuonut hänen ruumiinsa?”, näiden sanojen jälkeen Greentea astui hieman sivuun, paljastaen kunnolla Heimirille hänen käärimäänsä ruumiin jotka olivat paarien päällä. Heimir nosti helposti ruumiin käsillään ja laski sen viereiselle pöydälle, avaten siteet ruumiita peittämästä. Ennen kuin rituaali alkoi, Heimir tuntui pitävän jonkin näköisen rukouksen, kunnes sanoi ”Veljet, aloittakaamme.”

Papit aloittivat matalalla hyminällä ja muminalla, hetken jälkeen he alkoivat keinua sivulta toiselle ja sanat kuuluivat selvästi ja äänikin oli selkeää, saman taajuista puhetta. Greentea oli naulinnut katseensa Heimiriin ja tämän eleisiin. Heimir pyöritti käsiään tasaisen hitaasti Ricen ruumiin yllä ja mumisi omia vuorosanojaan, kämmen kohotettuna ruumiin yllä ja kävi kaikki paikat lävitse. Sitten, Heimir nosti kätensä korkealle ilmaan ja hutaisi ne takaisin alas, kuin olisi paiskannut jotakin alas, tämän jälkeen ohut, mutta suuri savu verhoi ruumiin ja Heimirin sisäänsä ja melkein papitkin, ellei savu olisi alkanut pyöriä spiraalimuodossa ja siirtynyt Ricen ruumiin ylle. Aivan yllättäen, purppura valo sekoittui savun kanssa joka tuntui paksuuntuneen, tiivistyessään spiraalimaiseen pyörteeseen joka tornaadon lailla kieppui ruumiin yllä, näky kylläkin oli väärinpäin pyörivä tornaado. Greentea katsoi nyt pelokkaana, miten valkeat ja aineettomat, kenties savumaiset kädet ja ihmisen päät ja ruumiit alkoivat ryömiä ulos, portaaliksi paljastuneesta pyörteestä. Hän yritti sulkea mielestään nuo tuhansilta kuullostavat valitukset.

Mutta yksi sieluista näkyi selvästi yli muiden, selvästi paksumpi, savumainen ihmishahmo leijui hitaasti ulos portaalista, ollen hyvin samassa makuu asennossa kuin Rice. Pappien sanat, jotka eivät hänen korvassa kuulostaneet kovin ystävällisen kuuloiselta kieleltä, yltyivät huutoihin ja kovaan heilumiseen. Silti tuo sielu laskeutui lähemmäksi ja lähemmäksi kohti ruumista, kunnes ruumis tuntui imaisevan savun näköisestä aineesta muodostaneen hahmon sisäänsä. Tällä hetkellä tuo mustan savun ja purppuran valon portaali supistui niin pieneksi, ettei silmä sitä olisi voinut erottaa.

Juuri tuona hetkenä, pöydällä makaava ruumis nousi istumaan ja haukoi henkeä, kuin painajaisesta oli herännyt. Tämä katsoi käsiään kuin olisi kuvitellut kuolleensä hyvin aidossa unessa, katsoen pian ympärilleen tajuttuaan hiljentyvät papit ja Heimirin varjon yllään. Heimir katsoi häntä alas ja totesi ”Cernunos toivottaa sinut tervetulleeksi takaisin maanpinnalle.”


Toivottavasti voitte lukea tekstiä hyvillä mielillä. ^^
Tuomas Kyrö kirjoitti: Breivik syyttää joukkomurhastaan demokratiaa. Se on sitten sana sanaa vastaan. Demokratia kun syyttää joukkomurhasta Breivikiä

Avatar
Terminator Sergeant
Viestit: 1619
Liittynyt: Ti 10.05.2005 15:39
Paikkakunta: Helsinki, henkisesti ikuinen savolainen

Re: Myrskyn Sola 4 - Kuuleksä kutsun seikkailun

Viesti Kirjoittaja Terminator Sergeant » Ti 19.01.2010 21:18

Tulipas myöhästyttyä -_-' no toivottavasti tavallista muhkeampi fluffipätkä korvaa edes vähäsen.

Skritta kulki hoitolaitoksen seinään nojaten. Hän puuskuti vielä raskaasti ja piteli kylkeään. Sama juttu aina kun piti luoda uusia luita, näille jälkivaikutuksille olisi tehtävä jotain. Insinööri mutisi itsekseen tutkivansa asiaa syvällisemmin ehtiessään, mutta nyt oli tärkeämpää tekemistä. Tuo Heimir-tyyppi odotti häntä takaisin seuraavana päivänä, mutta oikeaa tehtävääkin piti suorittaa jollain aikaa. Saastakiven oli löydyttävä täältä jostain. Pelkkä tuon ihanan aineen ajatteleminen kiihdytti hänen mieltään niin että hänen ylikuormittunut systeeminsä alkoi hanata vastaan ja ilmoittaa piippaavin äänin vaarasta. Tämä aiheutti lähinnä päänsärkyä jo valmiiksi syvästi ärsyntyneelle teknomaagille, joka läimäytti terävästi itseään päähän vain tajutakseen miten huono se idea oli. Hänestä tuntui kuin hänen päänsä olisi lasia, ja hänen aivonsa pieni pallo pomppimassa noitten lasisten seinien sisällä. Skritta lysähti olkapäällään vasten seinää pidellen päätään molemmilla käsillään. Lyhyen hetkisen kuluttua hänen päänsä alkoi selvitä, ja hän kohottautui heikosti pystyyn. Skritan mahaa kouraisi. ”Nyt pitää vielä löytää ne torveloääliöt” hän huokaisi ja vilkaisi pientä jäljitinlaitteistoa käsivarrellaan.

Skrattia huvitti. Hän istui tyytyväisenä koisaavan jättirotan vieressä suuren varjoisan puun alla illan hämärtyessä. Hän piteli toisessa kädessään pientä mustaa rottaa, jonka hän oli löytänyt kylän kadulta pyörimästä. Se vikisi ja kiemurteli säälittävästi petomestarin kädessä, kun tämä tökki sitä kylkiluihin ja raapi kevyitä pintahaavoja sen lihaan terävällä kynnellä. Skrattin hymy leveni entisestään pienemmän otuksen alkaessa raapia hänen sormiaan. Kun se puri häntä etusormeen, jolla hän oli tökkinyt sitä, hän alkoi nauraa. ”Njahahaa, niin sitä pitää, pikkuinen! Siitä vaan, anna mennä! Pure kovempaa!” hän vikisi kimeällä skavenkielellä. Yhtäkkiä hän kuuli pomonsa huutavan jossain lähistöllä. ”Skratt! Raahaa rupinen takamuksesi tänne pianpian! Ala valua, sinä lismaläjä, tai revin sinut itse suolistasi liikkeelle!”
Petomestari survaisi pikkurotan refleksinomaisesti kaapuunsa ja pomppasi pystyyn. Se oli oppinut ettei insinöörin ohjeita kannattanut kyseenalaistaa. Ei ainakaan vielä. Tuo konepröystäilijä saisi odottaa sitä päivää kunnes hän, Skratt Mahtava... ei, Skratt Maaginsurma johtaisi mahtavan Moulderin klaanin joukot taistoon ja pyyhkisi nuo pilipalimaagit maailmankartalta. Mutta sen aika ei olisi vielä, sillä tällä hetkellä Skratt tunsi niskakarvojensa nousevan jo pelkästä ajatuksesta vihaisesta insinööristä, joka käristäisi hänet elävältä jos hän ei tottelisi tarpeeksi nopeasti. Hän potkaisi jättirottaa terävästi kylkeen, mutta osui massiivisen pedon kylkiluuhun onnistuen satuttamaan jalkansa kipeästi. Hän kiljahti nopeasti ja otti kaksin käsin jalastaan kiinni. Jättiläinen urahti hänen allaan ja käänsi kylkeä, nukkuen yhä sikeästi. Kiroileva hoitaja otti ilkeännäköisen ruoskan vyöltään ja huitaisi napakan sivalluksen hoidokkinsa selkään, jättäen pitkän punertavan rannun jälkeensä pedon karjahtaessa hereille. ”Ylös siitä saasta! Liikkuu jo!!”

Skritta kuljeskeli ympäriinsä käännellen päätään nopeasti puolelta toiselle. Häntä ärsytti hetki hetkeltä enemmän. ”Jos se kirottu laiskuri ei ilmesty viidessä sydämenlyönnissä, niin minä...” hän mutisi itsekseen kun hän huomasi pelästyneen näköisen petomestarinsa hölkkäämässä kohti vetäen jättiä perässään. Skratt saapui hengästyneenä paikalle ja alkoi henkeä haukkoen sopertaa anteeksipyyntöjään. ”anteeksi pomo... että oli.. olin myöhässä... tämä...” Hänen sopertelunsa loppuivat seinään kun Skritta napsautti häntä täysiä poskelle teräskädellään lennättäen hänet kierien ilman läpi äimistynyt ilme katsoillaan. ”Montako saakulin kertaa minun on sinulle sanottava että ole paikalla äläkä lähde hortoilemaan jonnekin helkkarin kuuseen ”tutkimaan paikallisia synnyttäjiä” sinä saamarin epäkelpo idioottityperys!!?” Insinööri karjui hänelle vihaisena. Skratt kohottautui maasta vain saadakseen potkun leukaansa ja lentäen jälleen maahan. Skritta potkiskeli häntä useita kertoja hänen voihkiessaan surkeasti. Tänään ei olisi kannattanut herätä.

Saatuaan itsensä hallintaansa, Skritta lopetti vihdoin puolikuolleen rätin pahoinpitelyn ja vetäisi petomestarin ylös niskakarvoistaan. ”Nyt korvat hörölle, sinä mutaturpa. Meillä on päivä aikaa ennenkuin meidän on oltava täällä jälleen, ja tässä välissä meidän on saatava tehtäväämme eteenpäin. Paikallisista nyt ei irtoa mitään, se on varma. Mutta tuolla pöydällä oli kartta, jossa luki ihmiskielellä jotain tyyliin Hylätty Kaivos. Sieltä jos mistä voisimme ehkä löytäälöytää saastakiveä, ja se on lisäksi lähellä, joten olemme päivässä taas täällä. Ymmärtääkö!?” Sanottuaan tämän Skritta tönäisi petomestarin takaisin tien tomuun ja lähti kävelemään kohti kaivoksen olinpaikkaa. Rottajätti katseli hölmistyneenä ympärilleen Skrattin yskiessä maassa ja kirotessa kohtaloaan. Päästyään pystyyn petomestari vetäisi jätin peräänsä ja lähti hölkkäämään pomonsa perään.

He kulkivat läpi yön, heikon tähtien tuikkeen alla. Kylmä viima puhalsi heitä vasten pitkän heinän suhistessa kaikkialla ympärillä. Vain satunnainen yölintujen kirkaisu tai pahaenteinen rasahdus metsikössä rikkoo yöllisen hiljaisuuden. Lopulta kalpea kuu suostui hieman valaisemaan kulkijoittemme tietä heidän noustessaan kukkulalle, jonka laelta pystyy jo näkemään tuon ankean kivisen kaivosluolan suun, joka kohoaa ankarana ja torjuvana pimeää taivasta vasten. Skritta lähti kävelemään nopeampaa ja heilutti kättä muille jotta nämä tulisivat perästä. Hän kuitenkin pysähtyi äkkiä ja nosti kätensä pystyyn, lyöden sen suoraan kiihdyttäneen Skrattin kuonoon. ”Aih! Pomo, varoittaisit joskus kun teet tällaista!” hän rääkäisi ja hiljeni Skritan osoittaessa sormella kohti kaivosta. Musta hahmo nojaili luolan pieleen ja kääntyi hetken päästä mennäkseen sisään. Insinööri kääntyi muita kohti ja huikkasi: ”Siellä on jokujoku. Tästä eteenpäin, turpa rullalla ja varjoissa, nee? Hyvä, pöljät. Mentiin.” Kolmikko lähti patikoimaan yhä lähemmäs kaivosta.

Päästyään kaivoksen suun lähimaastoon, Skritta nyrpisti nenäänsä ja sihahti. ”Vaikuttaisi siltä, että tässä ihmispesässä asustaa lievästi sanottuna suuri paska.” Skratt tirskahti mutta lopetti nauramisen tuntiessaan rautaisen kämmenen uppoavan poskeensa. ”Turpa kiinni sinä riemuidiootti! Meidät voidaan havaita!” insinööri tiuskaisi hänen korvaansa. Petohoitaja piteli suutaan ja tukahdutti nasevan kommentin kurkkuunsa. Jos katse voisi tappaa, Skritta makaisi nyt hengettömänä kylmällä maalla. Mutta koska Skratt ei tähän kyennyt, lähti hän voimattomana seuraamaan pomoaan, joka hipsi vaivihkaa luolaan. Nyt hänkin alkoi tuntea kipunsa läpi ihmisen löyhkän, joka tuoksui jopa kaupunkeja pahemmalta. Hän ihastui paikan kotoisuuteen, eikä voinut ymmärtää miksei insinööri pitänyt tästä tuoksusta, joka muistutti niin paljon Moulderin kuolemankuoppia kotopuolessa.

Luola oli pimeä. Ainoana valona toimi insinöörin laitteiston pieni hehku, mutta tunneleihin tottuneita rottia tämä ei hidastanut pätkääkään. He saapuivat pian kolmeksi käytäväksi haarautuvaan risteykseen. Skritta alkoi kävellä kohti vasemmanpuoleista, mutta jokin hänen päänsä sisällä käski häntä kääntymään. Oikealle. Haluat mennä oikealle... et sinä vasemmalle halua...
Kylmä hikipisara kulki varoittamatta hänen niskaansa pitkin. Skritta pyörähti ympäri ja alkoikin suunnata oikeaan käytävään. ”Hei pomo, eikö me mennäkään vasemmalle?” hoitaja sanoi taaempana. ”Ei, me menemme tutkimaan tämän oikeanoikean ensin. Alkakaa tulla vätykset!” hän kuiskasi takaisin. Skratt kohautti olkapäitään ja seurasi. Noh, tämä ei sitten ollut hänen ajatuksensa ja mitäpä väliä sillä oikeastaan olikaan.
Käytävä jatkui pitkän aikaa, kaartaen vasemmalle ja kulkien yhä alemmas maan sisään. Pieniä kidemmäisiä kappaleita näkyi seinissä, ja ne kimaltelivat heikosti himmeässä valossa, joka insinööristä lähti. Vähän matkan päässä alkoi näkyä lepattavan soihdun valoa, ja käytävä näkyi heikossa valon kajastuksessa yhä sangen hämäränä. Soihtu tarjosi kuitenkin tarpeeksi valoa, että käytävästä lähtevien sivukäytävien suuaukot saattoi nähdä. Niitä oli lukuisia, ja kaikki oli laudoitettu umpeen. Muutamaan oli kirjoitettu VAARA!-teksti kirkkaan punaisin kirjaimin. Skritta katseli hetken miettien noita ovia. Hän rapsutti päätään. ”Ei, en minä saa selvää mitä siinä lukee. Tuskin se mitään tärkeäätärkeää on.” hän jupisi ja kaivoi pienen tikittävän pallukan kaavustaan, asetti sen hellästi erään oven eteen ja odotti hetken pureskellen kynsiään. Lopulta laite piippasi äänekkäämmin ja insinööri poimi sen ylös ja hänen suunsa mutristui. ”Psh, ei kiveä täälläkään. Ehkä sitä löytyy alemmista kerroksista.”
Silloin kauempaa käytävästä kuului muhkea haukotus. Rotat jähmettyivät paikoilleen, paitsi jätti, joka haukotteli itsekin. Skritta vilkaisi petomestaria, nyökkäsi ja lähti kävelemään hiljaa käytävää eteenpäin. Ainoa ääni joka joukosta lähti oli terävien, luisten kynsien napsutus kivistä lattiaa vasten. Ihmisten löyhkä alkoi tässä vaiheessa tuntua suorastaan painostavalta. He alkoivat olla niin lähellä, että pystyivät jo selvästi kuulemaan puhetta. Nuorekas naisääni riiteli äänekkäästi karskimman sorttisen äijän kanssa. Toinen miesääni kuulosti sangen tympääntyneeltä toisiin, ja liittyi mukaan riitelyyn. Skritta hiipi niin varovaisesti kuin pystyi kohti t-risteystä, jonka oikeanpuoleisesta käytävästä kajasti valoa, ja josta äänet kuuluivat. Hän kurkkasi varovaisesti nurkan takaa nähdäkseen jotain. ”Tyypit hei, kattokaa! Tuolla oli rotan pää!” huusi kirkkaampi miesääni. ”Paskat siellä mitään ole, kuvittelet vain. Vähän niin kuin se viime viikon ”lohikäärme putkessa”. Phah! Kännissä sinä olet, käki.” vastasi toinen mies. ”No en todellakaan ole, en ainakaan pahasti. Rotta se oli ja iso! Ainakin koiran kokoinen! Kattokaas vaan, mää näytän!” ensimmäinen huikkasi takaisin ja nousi punkaltaan lähtien kävelemään kohti insinöörin olin paikkaa. Skritta painautui seinää vasten niin hyvin kuin pystyi välineittensä kanssa ja pohti kuumeisesti vaihtoehtoja. Taistella? Ei taistella? Paeta? Hän oli juuri tekemässä jotain, kun Skratt sai neronleimauksen. Hän kaivoi kaapunsa kätköistä sen pikkuisen rotan, jonka hän oli sinne aiemmin survaissut. Hän heitti vikisevän pikkuelikon varjon reunalle, josta se puikkelehti valokeilan läpi toiseen käytävään, pois ahdistelijoistaan. Mies katseli hetken tilannetta häkeltyneenä ja raapaisi päätään. ”No ei varmana ollu tuo rotta, se oli hiton paljon isompi...” Tällöin isompi korsto nousi tuoliltaan ja tuli toisen luokse. ”No ni, kato ny. Se oli ihan tavallinen pikku rotteli, eikä mikään ”koiran kokoinen jotain”. Kohta alat varmaan väittää Skavenien olevan totta, ruhahahaaa!” hän huuti iloisesti ja nauroi niin että hänen suuri mahansa hytisi. Pienempi mies ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. ”Mutta kun minä näin sen...” hän mumisi ja otti jokusen askeleen pimeään käytävään, missä rottien joukko makasi seinää vasten. Hän seisoi siinä hetken tutkien varjoja. ”Äh siellä mitään ole, tules nyt sieltä tai vedän sunkin rommit!” isompi mies sanoi iloisesti ja kääntyi takaisin valoa kohti. Tässä vaiheessa Skritta tajusi, että jos hän nappaisi yhden näistä miehistä, hän voisi puristaa tästä tietoja tästä paikasta. Isomman poistuessa ja ensimmäisenkin alkaessa kääntyä olisi täydellinen tilaisuus. Kun hänen edessään seisova mies alkoi lähteä takaisin nukkumaan, Skritta päästi irti pienitehoisen vihreän välähdyksen joka osui häntä jalkaan. Mies säpsähti ja päästi pienen ynähdyksen ennen kaatumistaan, jonka toinen äijistä kuuli ja kääntyi takaisin, nähdäkseen kaverinsa makaamassa maassa tajuttomana ja teini-ikäisen pojan kokoisen, kahdella jalalla kulkevan rotan kiskomassa tätä varjoihin. ”Mitä helv...” hän karjahti ja syöksyi kohti insinööriä. Juuri kun hän oli pääsemässä kiinni, Skritta kiljahti jotain täysin käsittämätöntä ja heilautti kättään. Rottajätti syöksähti karjuen varjoista ja puoli tonnia lihasta rysähti vasten hyökkäävää miestä, heittäen tämän selälleen maahan. Jätti iski kynsillään perään, koettaen murskata vastustajansa lattiaa vasten. Tämä kuitenkin kierähti nopeasti alta pois ja nousi pystyyn haukkoen henkeään. ”Helevetin helevetti, apuja ja äkkiä! Täällä on jotain kirottuja hirviöitä!” hän huusi kääntämättä katsettaan vastustajistaan.

Skritta näki silmäkulmassaan mitenkä nuori ja hento nainen lähti juoksemaan kohti häntä. Rottajätti paini isomman miehen kanssa ja hän luotti olennon voimiin sen verran, että saattoi itse keskittyä tähän uhkaan. Ei sillä, ei se pitkään tulisi kestämään. Skritta heitti lähes huolimattomasti vihreän, kirkuvan sähkölatauksen kohti juokevaa naista. Tämä kohotti kätensä eteensä ja alkoi ohjata salamaa sivuun. Skrittaa alkoi lähes refleksinomaisesti hymyilyttämään. Maagi! Kuinka hän nauttikaan noitten ylimielisten temppuilijoitten hajottamisesta. Eihän mikään magia voinut olla niin voimakasta kuin heidän oma, Sarvirotan siunaama pyhä elektroninen taikuutensa? Nauraen mielipuolisesti, hän lisäsi salamoitten tehoa niin että hänen selkäreppunsa järjestelmät alkoivat yskiä vihreänhehkuisia savupilviä. Nainen pysähtyi ja lisäsi itsekin tehoja. He kamppailivat kaikin voimin loitsun hallinnasta, salamat sinkoilivat lattioita ja seiniä pitkin, heittäen pitkiä mustia varjoja kirkkaan vihreässä valossa kylpeville seinille. Petomestari ja jätti alkoivat saada yliotteen vastustajastaan, joka osoittautui harvinaisen kyvykkääksi, taistellen kahta erittäin häiritsevää olentoa vastaan aseetta. Sekä mies että rotat näyttivät aavemaisilta irvikuvilta itsestään kylmänvihreässä valomyrskyssä. Yhtäkkiä jokin meni pieleen. Nainen kirkaisi ja lennähti taaksepäin hänen loitsunsa purkautuessa , päästäen irti moninkertaisen tappavan salamasateen, joka poukkoili ympäri kivisiä seiniä sokaisevan kirkkaassa välähdyksessä. Tappava jännite lävisti naisen, muuttaen hänet räiskähteleväksi, kirkuvaksi tuhkaluurangoksi vaivaisissa sekunneissa. Skritta sinkoutui ilmaan, hänen metalliset suojarakenteensa kirskuivat yrittäessään pelastaa omistajansa kuolettavalta osumalta, mutta lopulta ne pettivät ja hän päästi kimeän rääkäisyn ennen kuin mätkähti tajuttomana lattialle. Rottajätti ja mies seisoivat kädet toisiinsa lukittuina, vääntäen kuolemanpainia, kun polttavat salamat räjähtelivät heidän lävitseen. Eläimellinen karjunta peittyi ritinän ja paukkeen alle lihasten poksahdellessa liiasta sähkövirrasta, kudosten muuttuessa höyryksi ja elämän kadotessa hajoavista soluista. Petomestari hyppäsi jätin taakse turvaan, mutta kuolettavat salamat hyppäsivät häneen jätin kyljestä, ja kammottavan kirkaisun saattelemana hän paiskautui seinään ja varisi tuhkana alas lattialle.

Sekunneissa kaikki oli ohi.

Soihdun kelmeä valo lepatti rauhattomana kuoleman kentällä. Vain hiiltynyt ja palovammoilla oleva jätti seisoi pystyssä, ainoana joka yhä oli tajuissaan. Se tutki saamiaan vammoja kykenemättömänä käsittämään mitä oli tapahtunut. Se nuuhki ilmaa, väristellen käryäviä viiksiään, ja paikallisti isäntänsä. Hellästi se poimi tajuttoman insinöörin mahtaviin kouriinsa, nosti tämän olalleen ja lähti tallustamaan ylös käytävään. Se vaelsi hetken matkaa, kunnes saapui paikkaan, jossa sivukäytävät olivat. Pitäen insinööriä olallaan, se murskasi toisella kädellään laudat ja VAARA!-kyltin kuin paperin. Sirpaloituneet puunkappaleet sekoittuivat pölyyn, joka tuprahti suurena pilvenä käytävään, mutta jätti paineli sen läpi välittämättä siitä sen enempää. Päästyään käytävään, se käpristyi varjoihin kerälle, puristaen insinöörin tiukasti mahtavaa rintaansa vasten. Ynähtäen kuin väsynyt vauva, se nukahti tyytyväisenä rauhalliseen uneen.

Skritta alkoi toeta, vaikkakin vaivoin. Hän ei nähnyt mitään, ja hänestä tuntui kuin keisarillinen höyrytankki olisi ajanut rallia hänen päällään. Hän ei myöskään käsittänyt missä ihmeessä hän oli, mutta jokin kuuma ja karvainen se silti oli. Ja haisi palaneelta. Tuntiessaan keuhkojen nousut ja laskut hän ymmärsi olevansa jätin sylissä. Paremminkin on herätty, hän tuumi.
Yhtäkkiä käytävästä kuului askelia ja puhetta. ”Hei, mitäs tämä on? Ovi on isketty sisään! Jätkät, tulkaas kattomaan...”

Skritta näki hämärästi edessään mustien ihmishahmojen muodot soihdun sokaisevassa valossa.
"The inhabitants of this earth are of two types. Those with brains but no religion, and those with religion but no brains."

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Kuuleksä kutsun seikkailun

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Pe 22.01.2010 01:07

On se jännää, miten Termiksen fluffeja lukiessa huomaa hymyilevänsä ja kikattavan kuin nuori koulutyttö. Mutta hohoo, kerkesin jälleen ennen Sebaa. Hän saa kunnian kirjoittaa mahdollisesti viimeisen seikkailukierroksen fluffin ennen toisen kierroksen alkua. Olisikohan minun sittenkin pitänyt muuten odottaa ihan alunperin Sebaa? Ei oikein ole fluffit kronologisessa järjestyksessä... Nää, ei se haittaa.

Nii joo, mie oon edelleen kännissä, että älkää ilmaisko suuttumustanne aiheessa vaan antakaa minulle yksityinen vihanpurkukohtaus. Säästetään muu maailma sen lukemiselta.

Kahden rohkean haltian solan ympäri yhdessä päivässä-matka vol2.

Suokaa jumalat minulle kuollut Kaaoksen palvelija

Nuoli lensi halki ilman rikkoen kymmenien vesipisarat miljooniksi pienemmiksi pisaroiksi sen lentäessä kohti Nicodemia. Haltia oli tähdännyt nuolen osumaan miestä kaulaan ja oli jännittänyt sen äärimmilleen, että vanha kunnon uskollinen nuolensa menisi vaivatta heikon ihmiskaulan lävitse tappaen tuon kaaoksen palvelijan nopeasti ja kivuttomasti. Faen ei ollut kovin tyytyväinen tapaansa tappaa hänet, mutta ottaen huomioon nuo kaksi toista tuossa vieressä, jotka hänen tulisi kohdata heti sen jälkeen, hän voi antaa Nicodemille nopean kuoleman vaikka oikeasti hän ansaitsisikin hitaan ja kivuliaan sellaisen.

Nicodem oli kuitenkin nopea liikkeistään ja oli varmaan aavistanut jotain tapahtuvan. Haltian jännittäessä joustaan muutaman sekunnin ajan, hän oli kerinnyt vetäistä oman miekkansa esiin ja nuolen tullessa häntä kohti, oli hän saanut asetettua miekkansa terän sen eteen. Nuoli kolahti voimakkaasti miekan terään haljeten keskeltä liike-energian voimasta. Faen hyppäsi alas vankkureista tasaiselle maalle ja otti esiin keihäänsä Nicodemin noustessa alas ratsuiltaan ottamaan keijun rynnäkkö vastaan.

Faen kierähti ympäri. Hän keräsi keihääseensä voimaa kierroksen aikana ja iski keihäänsä poikittain kohti Nicodemia. Hän oli kuitenkin valppaana ja onnistui kyykistymään keihään mennessä hänen haarniskansa ylitse. Miekka kohosi ja tuli vaarallisen näköisesti kohti haltian paljastunutta vatsaa, mutta Faen oli yhtä nopea liikkeistään kuin mon-kheig. Taitavasti hän käytti notkeuttaan avukseen ja väisti miekan samalla tarttuen Nicodemia kädestä kiinni. Hän puristi siitä lujasti, mutta ei uskonut kuitenkaan, että hän olisi satuttanut häntä lainkaan. Faen kuitenkin uskoi, että potkaistuaan jalallaan mon-kheigia vatsaan, onnistuisi hän tuottamaan jonkun verran kipua.

Hän oli oikeassa. Jalka kolahti haarniskaan ja Nicodem kaatui selälleen maahan. Nicodemin noustessa ylös takaisin jaloilleen, Faen oli valmis iskemään uudelleen keihäällään. Sääliä antamatta hän otti kärkensä kohteekseen Nicodemin kaulan, johon hän iski keihäänsä usean kertaa. Nicodem kaatui mahalleen maahan, mutta ei vuotanut verta. Keihäs ei uponnut lihaan kuten Faen oli toivonut. Faen potkaisi Nicodemia uudelleen. Tällä kertaa kasvoja suojaavaan kypärään. Nicodem kääntyi ympäri selälleen.

”Kaksi urhoa pieksemässä toisia. Voisiko illan käyttää sateessa paremmin?”, druchii neito kysyi Duriathilta, joka katsoi hyvin yllättyneenä Faenin taistelua ihmistä vastaan, joka jostain syystä vaikutti hyvin huonolta taistelijalta.

Duriath oli kuitenkin edelleen kuin toisessa maailmassa. Hän oli säikähtänyt nähdessään neidon olevan noin lähellä häntä. Aivan varmasti syvimmissä ajatuksissaan hän kiroili itselleen ollessaan noin huolimaton, että päästi vihollisen niinkin lähelle hänen tietämättään. Hän kuitenkin onnistui sekaantuneesta olostaan huolimatta sanomaan hyvin rauhallisesti ja tyynesti neidolle, että ei haluaisi taistella toista samankaltaistaan vastaan. Neito hymyili iloisesti.

Hymyilyä ei kuitenkaan riittänyt pitkäksi aikaa. Neito katsoi taakseensa kohti Nosferatua ja nopeasti tönäisi Duriathin pois luotaan. Viikate iskeytyi märkään maahan Duriathin kohdalle. Duriath kaatui maahan, mutta nopeasti nousi takaisin omille jaloilleen vetäen molemmat miekkansa esiin. Hän hengitti muutaman kerran, katsoi kohti neitoa nyökäten hänelle kiitokseksi ja lähti itsekin uhmaamaan kuolemaa taistellessaan painajaistaan, tuota vuorta, vastaan.

Duriath ei kuitenkaan ollut taistelijana yhtä suuri kuin toverinsa Faen. Hänen iskunsa olivat hitaita ja kömpelöitä. Miekat heiluivat ilmassa ja osuivat kerta toisensa jälkeen viikatteen lujaan varteen. Duriathin kasvoilla näkyi pieni vihan pilke, mutta siitäkään ei ollut apua. Iskut olivat tehottomia haltian yrittäessä taistella taitavasti ja ovelasti kaksi kertaa suurempaa ja kolme kertaa hitaampaa vastustajaansa vastaan.

Nosferatu puolustautui taitavasti ja katsoi samalla, millainen taistelija haltia olikaan. Hän mietti hiljaa itsekseen, että olisipa hän taistelemassa tuota toista vastaan tuolla noin kun tämä tässä ei anna hänelle tarpeeksi haastetta. Vaikka ajatukset olivat muualla, Duriath onnistui parhaimmillaan tekemään heikkoja viiltoja Nosferatun panssariin. Nosferatu alkoi kyllästymään tähän leikkiin ja tarttui tilaisuuden tullen Duriathia rinnuksista nostaen tämän ilmaan ja tiputtaen viikatteensa alas. Nyrkki osui mahaan. Se osui kerran. Se osui toisenkin kerran. Duriath tiputti miekkansa alas.

”Nosferatu! Lopeta. Hän ei ole vihollinen.”, kuului kimeä ääni.

Nosferatu katsoi Druchii neitoa hetken aikaa ja sitten hän katsoi heikkoa haltiaa edessään. Heikko oli juuri oikea sana kuvaamaan tuota olentoa. Kevyt kuin höyhen, hän jaksaisi pitää häntä yhdellä kädellä ilmassa vaikka koko loppu illan. Osaamaton taistelija isojen poikien leikeissä. Nosferatu heitti Duriathin kohti neitoa. Duriathin satuttaessa alaselkänsä törmätessään maahan, neito asteli hänen viereensä ja taputteli muutaman kerran päähän.

”Eikö olekin mukavaa kun joku pitää puolesi urho?” hän kysyi huvittuneena.

Faen katsoi Nicodemia. Hän oli hyvin ihmeissään. Mon-kheig vaikutti aluksi olevan aatelismies, jotka luonnollisesti osaisivat taistella ja eivät missään nimessä antaisi kenenkään loukata hänen omaa kunniaan tällä tavalla.

”Luovuta tai ala taistella kaaoksen epäsikiö.”, hän sanoi vihaisella äänellään.

”En ole vihollisesi. En halua taistella kanssasi haltia.”

”Valetta.”

Haltian selvästi edelleen uskoessa Nicodemin olevan hänen vihollisensa, on hänen varmaan paras miellyttää haltiaa vielä hetken aikaa tällä leikillä. Hän otti askelia miekka ylhäällä kohti huutaen. Faen ei tiennyt pitäisikö hänen olla huvittunut vai peloissaan. Nicodemin hyökkäys näytti naurettavalta, mutta hän hämmästyi, miten taitava taistelija hän loppujen lopuksi olikaan.

Aikaisemmin ollut kömpelö heikko ihminen oli nyt vain muisto. Hän väisti lukuiset keijun iskut ja iski takaisin melkein samalla tavalla kuin Faen oli iskenyt häntä. Faen oli mielissään. Viimeinkin hän saisi tuosta Kaaoksen kanssa veljeilevästä ihmisestä haluamaansa vastusta. Mutta vastusta ei kuitenkaan ollut liikaa. Faen oli vieläkin sitä mieltä, että hän olisi parempi taistelija kuin mon-kheig. Vaikka ihminen osoittikin suunnatonta taitoa iskiessään nopeasti ja voimakkaasti, keijulla ei ollut mitään ongelmia torjua niitä kuitenkaan. Mutta niin ei näyttänyt olevan Nicodemillakaan.

Molemmat ottivat askelia taakse hengähtääkseen.

”Olet taitava soturi haltia, mutta en ymmärrä miksi haluat niin kovasti taistella kanssani.”

"Mukananne on Kaaoksen syövyttämä olento. Eikö se ole tarpeeksi?"

”Nosferatuko? Joo, onhan hän, mutta hän on myös yksi hyvistä jätkistä.", Nicodem sanoo ja ottaa kypäränsä päästään pois. Hartioille ylettyvät vaaleat hiukset kostuvat sateessa kypärän tippuessa kuraiseen maahan. Nicodem yritti vakuuttaa olemuksellaan, että hän olisi yhtä hyvä sielultaan kuin kuka tahansa muukin Sigmaria palvova ihminen. Vaikka Faen ei näyttänyt uskovan sanaakaan Nosferatun vuoksi, hän kuitenkin yritti vakuuttaa hänet hyvistä aikeistaan ja olevansa ”puhdas” sielultaan.

”Mitä luulet muuten söpöliini, kumpi voittaa ottelun? Ystäväsi vai minun ystäväni?”

”Erittäin vaikea kysymys, mutta pakko sanoa, että veikkaisin sinun ystävääsi hänen haarniskansa vuoksi. Mutta ei Faen kaadu antamatta kunnon vastusta.”, Duriath sanoi toivoen, että Faen ei loukkaantuisi, jos kuulisi. Nicodemin yrittäessä vakuutta keijua olevansa hyviä jätkiä ja tyttöjä kaikki kolme, Duriath ja druchii neito jatkavat keskusteluaan:

”Saanko muuten kysyä, mikä on nimesi?”, hän jatkaa.

”Se alkaa E-kirjaimella.”

"Hhhmmm vai arvoitus leikkejä... En ole koskaan ollut niissä hyvä, mutta jos se alkaa E-kirjaimella, sen täytyy olla erittäin kaunis nimi..."

”Haluatko olla tylsimys ja hypätä tämän mielenkiintoisen leikin ohi?”

"Minun nimeni on Duriat Xanward olen kotois Har Ganethista..."

”Tiwele. Elenya Tiwele.”

Duriathin ja Elenyan tutustuessa toisiinsa, Faen oli muuttanut mielensä toistaiseksi ja tarjosi Nicodemille kättään. Nicodem otti käden vastaan ja he kättelivät hymyillen toinen toiselleen. Tai ainakin toisen kasvoilla oli havaittavissa hymy. Elenya ei näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen tähän lopputulokseen. Hän huuteli kovaan ääneen, miten molemmat ovat surkimuksia kun sopivat asiat naisten tapaan. Hän olisi halunnut saada vastauksen aikaisemmin esittäneensä kysymykseen.

Faenin esittäytyessä itsensä ja kuullessaan kolmen koplan nimet, he kaikki kättelivät viimeisen kerran kunnes erkaantuivat. Viimeisellä katsellaan kohti Nicodemia, Faen mietti miehen sanojen totuuden perää ja pelkkä katse riitti kertomaan mon-kheigille, että jos hän valehtelee, Elenya saisi vastauksen kysymykseensä. Elenya puolestaan oli hyvin kiintynyt Duriathiin ja antoi tälle ratsaille päästyään viimeisen lentosuukon ennen kuin lähti ottamaan ystäviään kiinni. Duriath katsoi naisen ratsastusta vankkureiden takaa kun keiju ohjasi heitä takaisin kohti kylää.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Kuuleksä kutsun seikkailun

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Su 24.01.2010 22:12

Tyhmä Seban koulu. Estää häntä kirjoittelemasta. Ennen eteenpäin menoa, sekoitetaan vähän pakkaa ja katotaan, mitä siitä saadaankaan aikaiseksi. Huomenna matkataan sitten seuraavalle kiekalle.

Kohti Myrskyä

”Se alkaa taas uudestaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen emme ole edistyneet yhtään.”

Vaalea pitkähiuksinen henkilö katsoi vuorien rinteiltä kohti Solaa. Hän nosti katseensa ylös kohti öistä taivasta ja otti vastaan kylmän tuulen. Se ei toivottanut häntä tervetulleeksi. Solan henget eivät tahtoisi hänen paikalla oloaan nyt tai koskaan. Mutta niin hänkään ei halunnut henkien olevan nyt tai koskaan Solassa.

Plip. Plop. Alkoi sataa. Se yltyi hetkessä rankkasateeksi.

Hahmo nosti molemmat kätensä ylös ja alkoi kutsumaan henkiä avukseen. Hän lupasi palauttaa järjestyksen sellaiseksi, millaisen sen kuuluisi olevan, mutta hän ei pystyisi siihen yksin. Hän on vain voimakas taistelija yksin kokonaista solaa vastaan. Hän tarvitsi apua. Hän pyysi hengiltä suojelusta matkallaan, hän pyysi heiltä apua ja ohjausta päästäkseen haluamaansa lopputulokseen joko yksin tai uusien ystävien kanssa. Hän myös toivoi hengiltä suojelusta mahdollisille ystävilleen, liittolaisilleen tuolla karussa maassa, vaikka hän ei koskaan taistelisikaan rinta rinnan heidän kanssaan.

Hahmo laski päänsä alas ja suuteli kaulassa roikkuvaansa riipustaan. Nostaen päätänsä, hän lähti juoksuun kohti tasanteen loppua ja hyppäsi alas pudotukseen.

Savu nousi ilmaan yhdessä sankassa jonossa alhaalta ylös. Ajoittain ilmaan syntyi myös suurempia savupilviä, jotka saivat muotoja noustessaan ylemmäs ilmaan. Yhdestä syntyi rengas, toisesta nuoli, joka lensi sen aukosta läpi. Lopulta kaikki muodot menettivät muotonsa ja katosivat katon rajassa näkyvistä.

Kääpiö nousi tuoliltaan ja laski puusta tehdyn piippunsa kädestään pöydän päälle. Hän näytti hyvin alakuloiselta. Hän kaipasi niitä hyviä aikoja, jolloin hänen vierellään oli muitakin kääpiöitä ja etenkin niitä oikeita piippuja, jotka eivät olleet tehty puusta. Kääpiö alkoi kävelemään pitkin asuntoaan. Huoneesta toiseen katsoen aina välissä ikkunasta ulos. Hän odotti jotakuta.

Pihalla satoi. Rankasti. Näkyvyyskin oli heikko ja pitkälle ei ikkunoista näkynyt. Kääpiö turahti ja otti pienen kirveensä käteensä. Hän suuntasi oven luokse ja avasi sen. Kylmä tuuli iskeytyi hänen partaansa saaden sen heilumaan.

”Pitkä aika viime sateesta. Miten kaipasinkaan sitä.”, hän sanoi ja otti askeleen kohti vetistä ulkoilmaa.

Kääpiö käveli eteenpäin aikeissaan löytää jotain. Hän tiesi tasan tarkkaan mitä hän aikoi löytää, mutta ei tiennyt, mistä, milloin ja miten hän sen löytäisi. Hän kuitenkin piti mielensä positiivisena ja oli varma, että hän löytäisi etsimänsä hyvissä ajoin jostain tästä lähettyviltä.

Kääpiö käveli pitkin märän maan. Hän kävi kaukana, hän kävi lähellä. Hän otti askelia soilla ja tyhjensi keuhkonsa karjuen tasaisella maalla. Hän kävi metsässä, iski puiden oksia tieltään pois ja tervehti kukkulaa, joka muistutti häntä vanhasta kotipuolestaan, jossa suuri ja ylväs linnoitus oli isketty tämänlaisiin vuoriin. Vaikka kokoa kukkulalla ei ollut yhtään, muistutti se kuitenkin muodoiltaan häntä niistä ylväistä rakennuksista, joita kukaan muu rotu ei osaa tehdä.

Naks. Joku astui oksan päälle.

Kääpiö kääntyi ympäri ja katsoi ääntä kohti nähden hahmon lähestyvän häntä kohti. Hahmo oli huonossa kunnossa. Hän oli väsynyt, heikko ja nälkäinen. Kääpiö sanoi hymyillen iloisella äänellä: ”Tule. Meillä on paljon tehtävää. ”

Kraa. Kraa. Kraa. Taivaalla kuului varisten rääkyntää.

Ne lensivät taivaalla katsoen alla olevaa maata pysähtyen aina välissä sateelta ja salamilta turvaan puiden oksille. Koskaan he eivät pitkää aikaa levähdelleet vaan jatkoivat lentämistään solan toiselta puolelta kohti toista. Matkallaan he näkivät paljon asioita.

Ne näkivät matkaajia löytäen toinen toisensa, ne näkivät vankkurien ajavan rajuilmassa kohti kylää, tyhjät kadut ja valaistut rakennukset kylässä, suuren kallioon rakennetun portin ja vanhan kylän hylätyt rauniot. Ne tiesivät jokaisen paikan tarinan ja jokaisen matkallaan eksyneen matkaajan tarinan. Ne olivat täysin tietoisia tilanteesta, mutta kukaan heistä ei tiennyt, mitä tulevan pitää. Arvauksia yläilmoissa, asiasta tietämättömiä alhaalla maassa.

Kaksi henkilöä kuitenkin tiesi, mitä tulevan pitää.

Heimir katsoi temppelin ikkunasta ulos. Sadepisarat valuivat ikkunassa nopealla vauhdilla ja uusien pisaroiden kolistessa ikkunaa vasten. Hän huokaisi huolestuneena. Katsoi kylän tyhjiä katuja, joilla liikkui korkeintaan Baradat aina välissä. Vaikka Heimir voisi nukkua tämän yönsä hyvissä mielin tietäen, että oli tehnyt tänään hyvän työn, hän oli kuitenkin huolissaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan muutaman päivän kuluessa. Huomenna olisi taas aika kutsua kaikki koolle ja antaa heille taas uusi haaste ylitettäväksi. Ketkä selviävät kunniakkaasti tällä kertaa ja ketkä kaatuvat hävinneenä sen edessä?

Kaksi Baradaa tuli ovesta sisään huoneeseen ja ilmoittivat, että Olorinia ei löydy mistään. Heimir huolestui. Tapahtumat eivät olleet enää hänen käsiensä hallussa.

Mies nauroi. Hän nauroi mielipuolen lailla. Hän onnistui kokeessaan. Kaikkien epäonnistuneiden kokeiden jälkeen hän oli viimeinkin onnistunut pääsemään haluamaansa lopputulokseen. Hän ei ollut uskoa omia väsyneitä silmiään nähdessään pöydällä makaavan soturin, Baradaa muistuttavan henkilön liikuttaessa sormiaan ja lopulta koko kättänsä alhaalta ylös. Se oli vielä kömpelö, mutta ajan kanssa hän pääsisi siihen todelliseen potentiaaliinsa, jollaista maailma ei ole nähnyt pitkään aikaan.

”Se elää! Se elää!” kaikui tyhjässä kivisessä kammiossa. Narinaa kuului. Ovi aukesi takaa.

Suuri, haarniskoitunut mies astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat yhtä julmat kuin monia sotia kokenut örkkien heimonjohtajan ja hänen poskiaan koristi viiltohaavojen arvet. Tumman punainen haarniska ja suuri karhun turkista tehty viitta yllään hän astui mielipuolen lailla huutavan miehen viereen ja katsoi hänen luomustaan.

Luomus nousi istumaan ja katsoi edessä olevia miehiä. Hän oli molempia suurempi niin pystysuunnassa kuin leveydessäkin. Vaikka haarniskoitu mies olikin lihaksikas, ei hänestä olisi vastusta tuolle vuorelle.

”Miekka.”, se sanoi hyvin elottomalla äänellään ja käsiään yhteen hierova mies haki läheiseltä pöydältä olevan miekan. Miekka oli suuri ja vaati kahta kättä ja lihasta, jotta sen voisi nostaa. Sen yön tumma terä janosi tuoretta verta ja kahvaa koristi kaksi korua, joiden tunnetaan pelottavan demoneita tai pitämään ne niiden merkkien välissä ansassa.

Luomus otti miekan käteensä ja tunsi sen mahdin kaikkialla ruumiissaan. Hän oli valmis. Yhdessä haarniskoidun miehen kanssa he lähtivät huoneesta ulos kohti sateista yötä. Toinen heistä nousi hevosen selkään, joka vaikutti olevan kaaoksen korruptoima kun toinen heistä nousi suuremman, pelottavamman ja raskaasti haarniskoidun olennon selkään, joka oli kuin villeimmistä ihmisen painajaisista eloon luotu olento. Kaksikko ratsasti sateessa.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Taitaa tulla myrsky

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ma 25.01.2010 13:49

Se seikkailu kierroksesta. Mennääs etiäppäin tokalle kiekalle.

Myrskyn ensi pisarat

Pitkästä aikaa solassa oli ollut taas vanha kunnon myrskyinen sää yön aikana, mihin kylän asukkaat olivat vuosien varrella tottuneet. Yön aikana vettä oli taivaalta satanut runsaasti ja aamulla kadut tulisivat olemaan hyvin täynnä lätäköitä, maa kurainen ja liukas. Aamun koittaessa, taivas pysyi tummana ja harmaana. Auringon säteet eivät läpäisseet paksua pilvikerrosta ja alla oleva maa pysyi pimeänä ja varjoisana. Kyläläiset laittoivat rakennuksien seinissä olevat lyhdyt loistamaan karkottamaan pimeyden kylästä.

Heimir odotti jo innokkaana temppelissä matkaajien saapumista. Häntä kiinnosti kuulla, mitä kaikkea he olivatkaan tällä kertaa tehneet pienenä vapaapäivänään. Etenkin rotan ja Endlorin puuhista hän oli hyvin utelias kuulemaan. He kun olivat eilen aamusta olleet niin huonossa kunnossa, että hän ei tiennyt mitä odottaa. Ihmisvelho varmaan oli tarpeeksi fiksu hoitaakseen vammojaan ottamalla rauhallisesti, mutta rotasta ei koskaan voisi tietää varmaksi.

Lopulta pappien ohjaamina, matkaajat alkoivat olemaan jo kaikki täällä. Kaksi haltiaa olivat ensimmäisten joukossa paikan päällä, sen jälkeen paikalle saapuivat kirjailijat kaukaa ja viimeisenä saapui jäljelle jäänyt velhomme, joka asettui istumaan penkeille hieman taaemmas. Hän varmaan tunsi itsensä ei-halutuksi muiden joukkoon häviönsä vuoksi, mutta Heimir viittoi häntä lähemmäs siitä huolimatta. Endlor nousi ylös ja tuli lähemmäs.

Tik tak. Tik tak.

Kello alkoi olemaan jo paljon. Kaikki muut olivat paikan päällä rottaa ja hänen seuruettaan lukuun ottamatta. Heimir oli hieman pettynyt, mutta ei niin yllättynyt rotan myöhästymisestä. Vammat varmaan olivat pienoiselle aivan liian suuria, että olisi viitsinyt näyttää itseään muille ollessaan heikko ja haavoittuvainen. ”Jääköön hän sitten leikistämme pois”, Heimir ajatteli ja alkoi sitten kertomaan uteliaille matkaajille, mitä tällä kertaa oli luvassa.

Heimir vaikutti olevan hyvin tyytyväinen meihin kaikkiin. Hän puhui ensin jostain matkaajasta jotain hyvää ja siirtyi kehumaan heti sen perään toista. Kaikkea hänenkin korviin on kantautunut. Joidenkin teoista hän osasi sanoa niin paljon yksityiskohtaista, mutta jostain syystä hän ei tiennyt mitään haltioiden puuhista. Kuulemma heidät oltiin nähty varhain aamusta yhdessä vankkureissa, jotka he olivat vuokranneet talonpojalta, mutta siitä eteenpäin hän ei tiennyt mitään. Kysyessään uteliaana haltioilta, mitä he olivatkaan tehneet, sai hän vastaukseksi vain rauhallisen matkan korpeen ja harjoittelutaistelun syrjemmällä poissa uteliailta silmiltä Faenilta. Ottelun tulos kuitenkin jäi tyystin pimentoon.

Kuulumisia vaihdettuaan Heimir meni asiaan. Hän kertoi, että tällä kertaa hänellä olisi heille kaikille pyyntö, jonka hän haluaisi meidän kaikkien tekevän. Viime kerralla hän oli kysynyt ketkä kaikki haluaisivat tulla Niktoiksi? Heimir selitti hyvin hitaasti ja yksityiskohtaisesti, mikä tai kuka Nikto olisikaan.

Nikto osoittautui kylän soturiksi, joita kaduilla oltiin nähty useita kappaleita. Jokainen mustassa haarniskassa ollut soturi oli aloittanut matkansa Niktona, joka oli harjoittelijan kutsumanimi kokeneempien, Baradojen, joukossa. Heimir tarjosi kaikille matkaajille mahdollisuutta liittyä Niktoksi suojelemaan kaikelta vaaralta kyläläisiä, joita joskus he voisivat kohdata. Kuulemma tuolla jossain kylässä olisi piileksimässä suuri kokoinen rikollisjoukko, jossa on taitavia sotureita ja yhden velhonkin ollaan joskus nähty tekevän ilkitöitään viattomille kyläläisille.

Heimir pyysi kaikkia ottamaan tämän vastaan ja olemaan avoimin mielin myös soturina olemisen uskonnollisesta puolesta. Nikto on ennen kaikkea taitava soturi, kuten te kaikki olette minulle todistaneet olevanne, mutta sen lisäksi siihen kuúluu myös tietty hengellisyys, jonka saavutettua sinulle avautuu suurien voimien portti. Heimir ei ole tietoinen, että kukaan muu kuin Duriath olisi ollut haastanut jonkun Baradan kaksintaisteluun, mutta ainakin hänelle on siis täysin selvää, miten suurista voimista onkaan kysymys, jonka jokainen teistä voisi saavuttaa.

Heimir siis kysyi matkaajilta, onko heillä kiinnostusta liittyä sotilaiden joukkoon puolustamaan tätä kylää sen uhkaajilta ja antaa heidän kaikkien auttaa sinua sen toteuttamisessa. Baradana kuitenkin jokainen teistä voisi tehdä niin paljon enemmän uusien voimiensa, parempien panssareiden, aseiden ja talismaanien avulla, jotka tuovat uskovalle lisää voimaa. Kaikkia, joita ei kiinnostaisi liittyä, voivat kuitenkin jäädä asumaan kylään, jos niin mielivät. Sola on kuitenkin sen verran tyhjä paikka, että toinen vaihtoehto näiden kahden lisäksi olisi muuttaa itse jonnekin muualle solaan asumaan itsekseen tai palaamaan vuorien välisiin petollisiin teihin ja palaamaan kotiin. Valinta on yksinomaan teidän päätettävissänne ja mitä ikinä valitsisittekaan, teitä ei tulla muistamaan pahalla.

Ennen kuin Heimir kerkesi yhtään enempää kertoa matkaajille, eräs Barada astui temppelin sisään hengittäen raskaasti. Hän oli selvästi juossut pitkän matkan ja väsynyt sen aikana. Puhuen yhden sanan kerrallaan hengittäen niiden välissä, hän kertoi kuuluvasti kaikille, että nyt se olisi tapahtunut. Kaksi matkaajaa, jotka sopivat ikivanhoihin kuvauksiin, olivat saapuneet kylän laidalle pyytäen tavata Heimirin henkilökohtaisesti. Tai paremmin sanottuna he vaativat päästä puheillesi. Heimirin kasvoille muodostui pelokas ilme ja nielaistuaan hän kysyi tarkemmin miehistä. Saatuaan kuulla heidän olevan mahdollisesti ne kaksi miestä, joita he olivat kaikki nämä vuodet odottaneet, Heimir näytti kuin kissa olisi vienyt häneltä kielen.

Heimir pyysi jokaista matkaajaa jäämään tänne ja vinkkasi pappeja luokseensa. Hän pyysi heitä kertomaan loput asiastaan heille ja suuntasi itse yläkertaan raskain askelin. Barada veti miekkansa esiin ja otti selästään kilpensä käteensä. Jos joku tulisi temppeliin, hän pitäisi huolen, että matka loppuisi siihen. Pappi puolestaan ei totellut Heimiriä lainkaan vaan pyysi kaikkia rauhallisesti menemään turvaan pienempiin huoneisiin odottamaan, että Heimir ja Baradat hoitaisivat tilanteen jälleen rauhalliseksi.


------------------------------------

Tiedä miten itsestään selväasia onkaan, mutta tiedän ei ole pakko seurata opastanne. Jos seurapelien (Monopoli, Afrikan tähti, Warhammer 40k) pelaaminen takahuoneissa ei kiinnosta, niin ihan vapaasti voitte tehä mitä ikinä mielittekään.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
Dark Elf69
Viestit: 1008
Liittynyt: To 18.01.2007 21:38
Paikkakunta: Kauhajoki

Re: Myrskyn Sola 4 - Taitaa tulla myrsky

Viesti Kirjoittaja Dark Elf69 » Su 31.01.2010 21:24

Nauttikaa tai kärsikää....

Pappien saattaessa muita huoneisiin Duriath ja Faen päättävät seurata Heimiriä yläkertaan.
Hiljaa he hipsivät portaikkoon ja näkivät Heimirin menvän käytävän päässä olevalle ovelle.
Hän aukaisi oven ja sulki sen perässään. Faen hiippaili lähemmäs ovea kuullakseen mitä sen takana on. Duriath jäi vahtimaan portaikkoa. Faen kuuntelee tovin ovea ja alhaalta portaikosta alkaa kuulua ääniä. Duri vinkkan Faenille nopeasti lähestyvästä vaarasta. Mies portaikon alapäässä sanoo:
”Emme voi tehdä mitään ilman Heimiriä. Hänet pitää hakea.” Faen kokeilee nopeasti käytävän onko käytävän muut ovet lukossa. Duriath vilkaisee Faenin päälle hieman kalpeana.
Toinen miehistä kapuaa pari askelta ylöspäin, mutta sitten toinen mies sanoo:”Hän tulee luoksemme kyllä. Sinä tiedät mitä hän tekee tuolla ylhäällä. Tule. Meitä tarvitaan ulkona.” Miehet lähtevät ulko-oven suuntaan. Faen huokaisee helpotuksesta, mutta Duriath on vain hiljaa eikä uskalla edes huokaista. Faen kokeilee päädyssä olevaa ovea. Hetken kuluttua kuuluu kauhea karjaisu ja perään kova rysähdys ihan kuin tykin kuula olisi lävistänyt seinän. Faen peruuttaa kauemmas ovesta ja kuiskaa Duriathille olisiko tällä mitään millä voisi tiirikoida ovea. Luontevasti Duriath napsaisee vyöltään terävän rauta piikin ja ojentaa sen Faenille. Faen siirtyy ovella ja pian se onkin jo auki. Takaa paljastuu puiset tikkaat jotka johtavat kattoluukulle. Faen menee ensi ja Duriath tulee perässä. Faen tökkii katto luukkua hetken ja saa sen nousemaan. Luukun raosta paljastuu tyhjä huone.

He kiipeävät huoneeseen ja heidän huomionsa kiinnittyy pöytään jossa on ollut jotain piikikästä ja raskasta. Seuraavaksi he siirtyvät seinässä olevalle reiälle. Kylän kadut ovat tyhjillään asukkaista siellä juoksee vain muutama barada ja otus joka ei taatusti ole ihminen. Duriathin katse kiinnittyy taivalle jossa lentää vaaleanharmaa suuri lintu. Duriathin hetken katseltua lintua hän vinkkaa siitä Faenille ja tutkii pääsisikö ulkoseinää pitkin kiipeämään katolle. Noh hän toteaa siitä pääsevän ja hän lähtee kiipeämöön katolle ilman ongelmia Faen kintereillään. Lopulta he seisovat katon harjanteella ja sieltä he näkevät hyvin kauas. Kylän laidalla on kaksi miestä ja toisella näyttäisi olevan ilkeän näköinen otus ratsuna. Siellä näkyy myös baradoja ja heidän edessään suuri otus joka kantaa suurta halkoa. Faen sanoo, että heidän olisi pakko päästä tuonne. Duriath ehdottaa alas kiipeämistä ja he lähtevät pikku hiljaa kiipeämään alaspäin. Faenin ote lipeää ja hän lähtee putoamaan alaspäin. Duriath yrittää ottaa kiinni Faenin kädestä, mutta ei yllä ja Faenin kädet huitovat ilmaa. Faen onnistuu ottamaan seinässä olevan aukon vääntyneestä laudasta kiinni. Duriath lähtee kulkemaan alaspäin ja on lopulta aukolla. Hän tarjoaa kättään Faenille ja saa lopulta kiinni Faenin kädestä muttei parhaalla mahdollisella tavalla. Ote alkaa lipsua ja lopulta ote irtoaa. Faen tippuu alas ja yrittää saada liikkeen pyöriväksi ettei alas tulo olisi niin paha. Kuitenkin kahden kerron pudotus ja Faen läsähtää maahan. Luut naksahtelevat ja Faen makaa liikkumattomana maassa ja yskii verta.
Hän yrittää sanoa jotain, mutta Duriath ei saa siitä selvää ja lähtee kiipeämään alas.
Nuoruudessa Duriath oli viettänyt paljon aikaa kaupungin katoilla joten hän laskeutuu seinää nopeasti ja päättäväisesti alas ilman ongelmia. Faenin hevonen saapuu paikalle ja alkaa raahata Faenia pappien luo. Duriath lähtee juoksujalkaa suuntana kylän reuna. Kadut olivat tyhjiä baradoista joten hän saa vapaasti juosta eteenpäin. Vihdoin hän oli saapunut kylän laidalle ja jäi pusikon taakse katsomaan tapahtuamia...


Siinä sellaista tekstiä...
Lepakko siipiä maalarin teipistä ja rautalangasta, DE69:n Blogi
Through Hatred All Things Are Possible!
kynthuithalkein!

Avatar
Gilaelin
Peliporukkavalvoja
Viestit: 2832
Liittynyt: Su 18.04.2004 19:22
Paikkakunta: Joensuu

Re: Myrskyn Sola 4 - Taitaa tulla myrsky

Viesti Kirjoittaja Gilaelin » La 06.02.2010 00:24

Tunnet tien

Kinain kiiti läpi Solan, jättäen kuolevan luonnon ja ohikulkijat harmaaksi massaksi sivuilleen. Faen Ohdake makasi ratsunsa selässä ja painautui voimattomasti vasten sen puista, versovaa niskaa. Tuska käsissä ja jaloissa alkoi hiljalleen turtua, kuumeen heikentäessä keijukaisritarin aistit ja muuttaen kaiken usvaiseksi lasiksi. Milloin hänellä oli ollut viimeksi kuumetta? Faen ei kyennyt muistamaan. Ehkä kaksisataa vuotta sitten. Oliko sillä lopulta edes merkitystä?

Luomet painautuivat kiinni, mutta niiden alla smaragdiset silmät liikkuivat nopeasti puolelta toiselle, keijukaisen tajunnan kadotessa hetki hetkeltä kauemmas ympäröivästä hetkestä. Faenin viimeinen tunne oli kuitenkin kaikesta huolimatta luottavainen rauha. Hän oli epäonnistunut surkeasti, tuottanut häpeää itselleen ja Mäntymannulle, mutta välittämättä siitä hän oli vihdoinkin matkalla kotiin - tavalla, tai toisella. Kinain löytäisi tien.

Ratsun hengitys höyrysi ilmassa ja korskuen se lisäsi vauhtiaan, tuntiessaan isäntänsä valahtavan veltoksi sen selässä. Lopulta usvaseinämä, jota ratsu oli etsinyt, levittäytyi sen edessä, pitkin niittyä. Ensin seinämä näytti vain maanpinnassa leijuvalta sumulta, mutta kasvoi pian korkealle taivaisiin kurkottavaksi valliksi, joka tuntui samaan aikaan sekä pelottavalta, että luotaan työntävältä - tai olisi tuntunut, jos Kinain olisi tuntenut pelkoa.

Silmät tulipunaisina liekkeinä loistaen Kinain syöksyi Usvien sisään ja samassa maailman äänet katosivat harmauden tieltä. Ei ollut hajuja, ei jälkiä - ainoastaan maailma metrin päässä ja niitty keijukaisratsun kavioiden alla. Kinain pysähtyi. Se haisteli ilmaa ja korskui hermostuneena. Koskaan ennen se ei ollut ollut eksyksissä. Jos se ei löytäisi kotiin, Faen kuolisi ja Kinain ei aikonut antaa mestarinsa kuolla.

Sitten tuoksu, vai oliko se sittenkin tunne, löysi tiensä Kinain sieraimiin. Se kuivuneiden lehtien, suolaisten kyyneleiden ja monta kertaa laskeneen auringon tuoksua. Se leijui ilmassa vain hetken ja katosi, mutta hetki oli Kinainille tarpeeksi. Ratsu laukkasi tuoksun suuntaan ja löysi lyhyen matkan jälkeen etsimänsä.

Muukalainen oli pitkä ja piti hupun kasvoillaan. Kinain pysähtyi hänen eteensä ja antoi hansikoidun käden silittää hellästi kuonoaan ja otsaansa. Muukalainen puhui hiljaa pehmeitä sanoja, jotka olivat muinaista kieltä, jota Kinain ymmärsi hyvin.

"Olet ollut mestarillesi hyvä palvelija. Hän on ylpeä sinusta - ja hän selviää. Minulla on sinulle muisto, joka näyttää tien", muukalainen sanoi ja samalla kuvat välähtivät lumotun ratsun tajuntaan. Ne olivat kuvia keväästä, kauniista metsästä, jumalattaresta ja heräävästä luonnosta. Ne olivat muistoja kodista.

Muukalainen hymyili huppunsa alla: "Tunnet tien. Laukkaa nyt nopeasti. Haavat paranevat, kun saavutte toiselle puolelle". Kinain teki eleen, joka olisi hyvin voinut olla nyökkäys, korskui ja lähti matkaan.

******

Usvat tuntuivat tukehduttavan hänet. Sumu ei ollut enää kosteaa, vaan muistutti enemmän savua, joka takertui hänen hiuksiinsa, vaatteisiinsa, virtasi hänen keuhkoihinsa ja jäi sinne, tehden hengittämisestä vaikeaa. Hän puri hammasta ja pakotti itsensä eteenpäin. enää hetki, hän oli varma siitä, vaikkakaan ei tiennyt, kuinka pitkä tuo hetki oli. Usvien keskellä mistään ei voinut olla varma. Aika vääristyi, eikä hän voinut olla varma, oliko ollut matkalla tunnin, päivän vai vuoden – vai kenties kaikkia noita samaan aikaan. Oliko hän kohdannut asrain ja tämän lumotun ratsun hetki, vai ikuisuus sitten? Hänen ainoa majakkansa lähestyvästä päämäärästä oli kasvava polte hänen sisällään, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Se oli maagista, vahvaa voimaa, jota hän oli tuntenut viimeksi rukoillessaan muinaisessa Kurnoukselle pyhitetyssä lehdossa, jonka hän oli sattumalta löytänyt Swedlandin rajamailta ja sitä ennen… hyvin kauan sitten.

Polte sai hänen sydämensä hakkaamaan ja adrenaliinin virtaamaan vereen. Muistot valuivat läpi hänen mielensä välähdyksinä ja saivat katkeran palan nousemaan hänen kurkkuunsa niin, että hän pakonomaisesti väljensi viittansa solkea, kuin peläten sen kuristavan hänet. Hän pysähtyi ja sulki silmänsä. Hengenveto sisään ja toinen ulos, hän teki parhaansa saadakseen itsensä rauhoittumaan edes auttavasti. Hänen oli selvittävä tästä matkasta – hän oli selvinnyt siitä ennenkin.

Polte voimistui voimistumistaan, mutta hän ei enää yrittänyt edes kestää sitä, vaan otti sen avosylin vastaan ja yritti olla yhtä sen kanssa. Hän tiesi, että tulisi tarvitsemaan poltetta, sillä vaikka se avasi kaikki syvät arvet, se antoi hänelle myös voiman, joka oli peräisin olennolta, jota tämän unenomaisen todellisuuden mon-keigh kutsuivat nimellä Jumala. Hän itse ei välittänyt juurikaan paikan henkiolennoista, sillä hänen nähdäkseen ne olivat saaneet aikaan ainoastaan kuolemaa ja tuskaa. Totta puhuen hän ei juuri välittänyt edes itse paikasta, jonne hän oli matkalla takaisin. Häntä vetivät pedon luolaan syvemmät, monimutkaisemmat syyt, joita edes hän itse ei täysin ymmärtänyt.

Oikeastaan hänen olisi pitänyt olla jo kuollut, sillä kuten hän oli saanut lopulta huomata, Sola joko tappoi, tai muutti jokaisen sinne päätyneen niin suuresti, että väliä ei juuri enää ollut, oliko seikkailija fyysisesti hengissä, vai ei. Omalla kohdallaan hänen oli vaikea sanoa, kuinka hänen oli käynyt. Hän oli muuttunut, paljon – se oli kovin totta, mutta silti kaiken kaikkiaan muutos oli tapahtunut parempaan päin, tai niin hän ainakin tahtoi uskoa. Hän oli myös kuollut, tai ainakin lähes kuollut. Hänet oli jätetty vuotamaan kuiviin Solan temppelin lattialle, mutta sitten enkeli oli kantanut hänet pois, kauas Solan ulkopuolelle, jossa hänen haavansa olivat parantuneet.

Se, mitä tapahtui Solassa, ei pitänyt paikkaansa todellisessa maailmassa. Tämän hän oli ymmärtänyt ja ajatus siitä oli saanut hänet hyväksymään hetkeksi sen, että paikkaa Usvien keskellä hallitsi nyt hirviö ja pimeys, jota vastaan hän oli taistellut ja hävinnyt. Niin oli ollut kovin helppo ajatella.

Mutta sitten hän oli muistanut naisen, jota hän oli rakastanut. Tuo nainen oli ollut todellinen – todellisempi, kuin moni muu asia kuluneina vuosisatoina, jotka olivat pyyhkiytyneet, kuin jäinen tuuli hänen kasvojensa ohitse. Tuo nainen oli kuollut sen vuoksi, mihin hän uskoi. Nainen oli kuollut, koska tämä oli tahtonut antaa hänelle mahdollisuuden. Tuon mahdollisuuden takia olivat kuolleet monet muutkin: Nickolette, Taharan, Archelo ja monet, monet muut. Vaikka paikka jonne heidät kaikki oli houkuteltu, saattoi hyvinkin olla vain jumalten pilkkaa ja kieroa peliä, oli jokainen heistä ollut todellinen ja taistellut todellisen asian takia.

Ja niin hän oli lopulta ymmärtänyt, ettei voisi jättää Myrskyn Solaa vielä taakseen. Vastoin kaikkea järkeä ja logiikkaa hän oli etsinyt tiensä takaisin Usviin ja oli nyt palaamassa pitkään uneen, josta ei kenties tällä kertaa ollut heräämistä. Tuo uni oli samaan aikaan hänen kauhein painajaisensa ja raikkain muistonsa, eikä hän uskonut koskaan voivansa todella päättää, vihasiko, vai rakastiko hän tuota unta.

Polte oli yltynyt nyt täyteen liekkiin. Se huusi hänen sielussaan ja hetken hänen sydämensä oli pakahtua siihen, mutta sitten se oli ohitse. Usvat väistyivät ja sateinen, tuttu mutta samalla täysin vieras taivas tiputteli pisaroita hänen kasvoilleen. Tuoksut ja äänet soljuivat hänen ympärilleen. Hän sulki silmänsä ja eristi hiljalleen yhden ainoan tuoksun, äänen ja olemuksen muiden joukosta. Hymy nousi verkkaisesti hänen vaaleille kasvoilleen ja puristaessaan miekkansa kahvaa, hän tunsi aseen värähtävän sen tunnistaessa saman vainun, jonka hänkin, muistaen yhä hyvin veren, jota se janoaisi ikuisesti.

Kaikki oli kuten ennenkin, mutta niin kuin unissa, kaikki tuntui olevan aavistuksen verran poissa paikoiltaan, juuri niin vähän, että sitä ei huomannut, mutta niin paljon, että sen tunsi. Hyväksymättä, tai tuomitsematta hän ymmärsi ja tiedosti tämän ja niin Myrskyn Sola toivotti Cynathiel Iltatähden tervetulleeksi takaisin.
Sweet is the wind as it gently blows
The day away and the night time comes
Great are the wonders that silence shows
I fall asleep and I dream of the sun

Avatar
Da Big Boss
Viestit: 2173
Liittynyt: Pe 16.05.2008 14:38
Paikkakunta: Espoo

Re: Myrskyn Sola 4 - Taitaa tulla myrsky

Viesti Kirjoittaja Da Big Boss » Su 07.02.2010 13:56

Temppelillä


Lähes kaikki Endlorin muistissa olleet seikkailijat, onnenonkijat tai keitä ikinä he olivatkaan, olivat saapuneet temppelin luo Heimirin pyynnöstä. Yllätykseksi taistelussa hävinnyt ja surmansa saanut ihminen oli saapunut paikalle. Kuolleena ei tosin, vaan aivan yhtä eloisana kuin ennen edellistä kohtaamistaan pimeä haltian kanssa. Ainoastaan hänet voittanut Skaven ei ollut saapunut paikalle. Se ei ollut mikään yllätys tosin, sillä velhon mielestä se ei koskaan tulisi saamaan positiivista hyväksyntää keneltäkään, paitsi tämän kollegoiltaan.

Vähän ajan päästä Heimir oli saapunut paikalle, hänen rinnallaan yksi temppelin papeista sekä Barada. Kaikki jatkoivat matkaansa temppelin sisään Heimirin pyynnöstä. Kaikki paikan sisällä oli kuin ennenkin. Puhdas, kauniisti tehty ja arkkitehtuurisesti mahtipontinen ja miltei virheetön paikka oli kuin enkeli keskelle puhdasta joutomaata. Näin sitä pystyi kuvaamaan verrattuna muuhun maailmaan, joka sitä ympäröi.

Kaikki oli jotenkin silti kaukana siitä mitä toivoisi. Paikka ei ollut koti, ja se epämiellytti häntä. Havumetsät, joiden yllä palaa yön aurinko ja revontulet sytyttävät taivaan valon leikkeihin, saisivat häneltä enemmän hyväksyntää.

Pappi pyysi nyt kaikkia halukkaita siirtymään takahuoneeseen. Maagi ja ihmiskaksikko, Rice ja Greentea taisivat heidän nimensä olla muisteli Endlor. Hän nyökkäsi ja antoi siten vastauksensa valkokaapuiselle papille, ja aloitti rauhallisen kävelemisensä eteenpäin . Käytävä jatkui samanlaisena kuin ensimmäinen ovi.

Samalla hetkellä päästä kaikki tuntui olevan väärin. Käveleminen käytävällä järkkyi tahdiltaan Endlorilla. Milloin näin olisi viimeksi käynyt? Vastausta oli vaikea löytää, sillä hän ei muistanut oliko näin käynyt ennenkään. Sen tuntui jokainen temppelissä aistivan. Aamullakin tuntui kuin tavallista kylmempi tuuli olisi vaivannut paikkaa. Tällä kertaa kukaan ei erehtynyt. Ulkona oli jokin pielessä. Pihalla, vain muutamien metrien päässä. Sitten se tuli esiin piilostaan.

Meteli nousi maksimiinsa kun osa ovesta hajosi pieniksi pirstaleiksi heidän eteensä. Haltiat Durian ja Faen jäivät paikalle mahdolliseen taistoon tätä tunkeilijaa vastaan, heidän seuranaan Barada ja Heimir.

Sitten käytävä kääntyi jyrkästi ja peitti näkyvyyden. Vaikka kuinka mielenkiintoinen tuo kohtaaminen olisikaan, niin ei käytävän kulkijoista kääntynyt katsomaan sitä. Syitä tähän saattoi olla monia, tiedä mitä kuka ajatteli omissa mielissään, kun tuo tuntematon tunkeilija oli saapunut paikalle. Endlor itse tunsi omituisen pelon auran kaltaisen syntyvän, piirtyvän läheisiin mieliin.

Käytävän päässä näkyi pian selkeää valoa, joka ei käytävää koristelevista soihduista tullut. Seuraava huone erottui tämän jälkeen selkeästi, tämän tullessa selkeäksi että se on heidän hetkellinen määränpää. Sen sisällä nousi jossain määrin koristeellinen ja uskonnolliselta vaikuttava kohouma. Terassiksikin sitä voisi ehkä sanoa.

Kun jokainen oli istunut alas, pystyi häiriintyneen ilmapiirin vaistoamaan vielä selkeämmin kuin aulassa. Jokainen tuntui pelkäävän henkensä puolesta.

’’ Keitä nuo olivat?’’ tuli ensimmäisenä vierailijoiden suusta. Pappi kääntyi kevyesti kysyjää päin muodostaen katsekontaktin. ’’ Hän on jumalamme Cernurossin vihollinen. Vihollisen jumalan palvelija ja palvoja. Tämä jumala on kahlittu ja voitettu paikkaan, josta hän ei omin tien pääse pois. Silti, hän pystyy siirtämään energioitaan hänen palvelijoiden käsiin. Tämä tunkeilija on yksi hänen sotureistaan. Yksikään teistä ei tulisi pärjäämään hänelle. Onneksi seurassamme oli Heimir ja hänen seuraansa jääneet soturit.’’ selitti pappi.

Lähes välittömästi papin kertomuksen jälkeen sisään astui Barada. Hän oli täynnä haavoja ja veti henkeä syvään hitaasti. Hän tuijotti hetken Endloria, ricea, Greenteaa ja pappia, selvästi tarkistaen sen että olivatko he kunnossa. Sitten hän kääntyi takaisin sinne mistä oli tullutkaan. Kaikki olivat vieläkin selvästi jännittyneitä siitä mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, joka tuntui olevan niin epävarma, arvaamaton.

Kopotusta. Joku ratsasti käytävällä. Greentea oli siirtänyt toista jalkaansa hieman taaemmas, samalla kaivaen esiin ratsuväen vasaran esiin, pitäen lujasti sen varresta kiinni. Rice tosin huomasi että Endlor ja Pappi olivat lähdössä poispäin, ja tyrkkää Greenteaa saaden tämän seuraamaan häntä.

Pappi kiirehtii käytävän päähän, jossa lepää haltia. Aluksi Endlor ei nähnyt tätä, mutta kun hän liikkui eteenpäin, näki papin takaa että kyseinen haltia oli pahasti haavoittunut. Muitakin pappeja oli paikalla, keiden mutina ja ihmetteleminen kyseisen miekkosen haavoista tuntuivat täyttävän huoneen. Osa papeista ottavat hänet kantoon ja vievät pehmeälle sängylle lepäämään.

Vieressä seisovat Greentea ja Rice on kärsimättömän oloisia.

Keiju yskii verta. Hänen luomensa ovat laskeutuneet kiinni, eivätkä ne yritä nousta ylös. Osa papeista yrittää estää hänen hukkumisen vereensä, kun taas osa tutkii vammojen vakavuutta. Yksi heistä tunnustelee tämän jalkoja. ’’ Katki, molemmat. Luut ovat katkenneet monesta kohtaa.’’ hän sanoo. Huoneessa oli hiljaista, vaikka jokainen papeista yritti parhaansa mukaan auttaa haltiaa. Tiedä mikä painajaisten olento tuonkin oli tehnyt, toteaa velho hiljaisella äänellä.

’’ Muutama kylkiluukin on poikki’’, lausuu pappi. Tällä hetkellä oli kaikille huoneen läsnäolijoille, että vammat olivat tappavia. Liekki oli sammumaisillaan, jossain, jossain syvällä.

’’ Lähtekää, emme tarvitse läsnäoloanne tällä hetkellä’’, sanoo yhtäkkiä yksi papeista. Endlor kävelee pois huoneesta, ihmiskaksikon jatkaessa samaa matkaa pois huoneesta. He käyvät nopeasti ripeän keskustelun, ja lähtevät paikalta.

Samoin jatkaa ulos Endlor. Tie on tyhjä. Ketään ei näy. Kaikki tuntuu olevan kuin ennen, vaikkei ole. Mutta, silti jokin tuntui vetävän puoleensa tuossa rakennuksessa. Kaikki tuntui olevan ja olikin sillä hetkellä kunnolla. Jokin tuntui laukaisevan jalat liikkeelle ja saaden ne temppelin luo. Mielenkiinto se oli.

Ovella Endlor painoi päänsä ovea vasten, odottaen jonkinlaista puhetta tai ääntä. Hiljaista, sillä minkäänlaista ääntä ei tuntunut tulevan sisältä. Ovi aukeaa yllättäen, sillä velho olisi odottanut sitä. Lukittuna tällaiset tärkeät paikat olisivat normaalisti pidetty hänen mielestään, vaikka välikohtaus olikin tapahtunut.

Päätyessään aulaan, katsoi hän yläkertaan päin. Siellä voisi olla jotain, muttei hän tiennyt mitä. Tuskin sillä olisikaan erityisempää syytä tarvinnutkaan, sillä sinne hän menisi jokatapauksessa. Raput olivat jyrkät, eikä vanhalla ollut nopeaa nousta niitä.

Käytävä oli täynnä ovia. Noin viisi kuusi oli sijoitettu kummallekkin puolelle käytävää. Nopealla kokeilemisella vasen oli lukittu, eikä sitä tulisi ainakaan hänen voimillaan auki. Oikean puoleinen ovi ei kuitenkaan ollut kiinni, vaan aukesi niin helposti ja sileästi kuin oli tarkoitettu.

Ulkona kuului ääniä.

Varastomainen oli tämä huone. Kaikenlaista uskonnollista tavaraa oli sijoitettu ympäriinsä, eikä mitään erityisen arvokasta vaikuttanut olevan. Sitten omituinen välähdys syntyi edessäpäin. Tikari. Sen terä oli koskettanut valoa. Kauniisti tehty oli tämä esine, haltioiden työtä se näytti olevan. Jokin seremonia esine se tuntui olevan.

Alakerrassa kuului ääniä.

Endlor työnsi sen vikkelästi tikarin viittansa sisään ja hyppäsi ikkunasta ulos.

Tunto alkoi hiipumaan jaloista. Suussa maistui veri. Mustaa, kaikkialla. Näkökenttä pimeni.

---

Tulipa tällä kertaa huonoa tekstiä. Anteeksi vielä siitä, että fluffi saapui vasta näin myöhään valmiina.

Da edit: Blaah blaah, lukekaa lopputekstit vielä, jos haluatte nauttia huonosta onnestani. Tein Gilan epäonnistumisen uudestaan.
Viimeksi muokannut Da Big Boss, Su 07.02.2010 20:16. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The voice actor of Gordon Freeman sadly passed away during the games development.
Wow I can't believe I actually went to wikipedia to look up gordon freeman's voice actor...

Avatar
Arkki
Viestit: 449
Liittynyt: La 28.06.2008 20:23
Paikkakunta: Ruovesi

Re: Myrskyn Sola 4 - Taitaa tulla myrsky

Viesti Kirjoittaja Arkki » Su 07.02.2010 17:19

Mitä kummaa?

Heimir oli selittänyt lyhyesti Ricelle, mitä äsken oli tapahtunut. Mutta joutui pian lähtemään, sillä hänellä oli jotain tärkeitä asioita tehtävänä. Greentea nyökkäsi myöntyvästi Heimirille tuon mentyä ohitseen. Sitten Greentean ja Ricen katse kohtasivat. Greentean silmistä tihkui iloa, Rice taas näytti vielä hieman pöljähtäneeltä, käsitellen päässä sitä tietoa, jota Heimir hänelle selitti. Rice nimittäin oli hetki sitten uskonut, tämän olleen Sigmarin työtä.

Rice pukeutui nopeasti pappien antamaan kaapuun, sillä nakupellenä ei sopinut kulkea. Pian pappi saapuu kaksikon vierelle, viittoen heitä seuraamaan häntä. Greentea ja Rice, mitään ihmeellistä keskustelua ehtimättä käydä, alkoivat hiljaisesti seurata pappia. He kuitenkin huomaavat, että ovesta astuttuaan, sen ulkopuolella odotti vanha mies, oikea äijänkäppänä, joka lähti myös seuraamaan pappia.

He seuraavat pappia alttarille, kääntyen sitten alttarin ohitse ja pappi aukaisee oven heidän edessään. Sitten hän pyytää kolmikkoa, Riceä, Greenteata ja Endloria astumaan sisään, sulkien oven heidän astuttuaan sisään.

He huomasivat pien astuneet pienelle terassille ja vasemmalle heistä, alkoi laskeutumaan portaikko joka teki tasanteella 90-asteen käännöksen oikealle. Laskeutuessaan rappusia, he huomaavat suuren kartan, joka selvästi kuvastaa koko myrskyn solaa ja muutamia vitriinejä, sisältäen koristeltuja maljoja, kulhoja ja muuta astiastoa. Huoneen keskellä menee pyöreä pöytä, jonka ympärillä on kuusi, kolmejalkaista jakkaraa. Pappi, joka heitä on ohjannut, on yllättynyt. Kaikki eivät olekkaan paikalla, tästä kolmikko ei kuitenkaan tiedä. Pappi istahtaa lopulta yhdelle tuoleista, Ricen ja Greentean seuraten esimerkkiä. Samalla toisin katsoen ja välillä ihastellen huoneen esineitä.

Vain pieni hetki ehti kuluttaa, heidän elämänsä tiimalasista. Kunnes joku muu saapuu paikalle, kaikki katsovat tulleen suuntaan ja huomaavat, tulian ollen Barada, joka on erittäin hengästynyt. Rice ja Greentea aluksi ihmettelevät hieman moista miekkosta, katsoen sitten toisiaan kulmakarva kohotettuna ja hymähtivät toisilleen. Hymähdys oli varmasti maailman yksinkertaisin keino esittää kysymys ”Hmh?” ja katsoivat taas tuliaan. Barada oli sinä aikana tasannaut hengitystään, lopulta saaden jopa sanoja suustaan ”Tulin vain katsomaan, että teillä on kaikki kunnossa.”

Endlorin kysymyksen papille miekkosen lähdettyä pois. Rice sensijaan mutisi hiljaa itsekseen ”Kunnossa?” ja katsoi pappiin ”Onko täälä jokin vaara, josta pitäisi huolestua?”. Pappi nosti katseensa kolmikkoon ”Onhan meillä täällä aika kuumat paikat”, sanoi, lievästi huolestuneen kuuloinen pappi. ”Et vastannut kysymykseeni.” Endlor kuitenkin tokaisi, piittaamatta papin äskeisistä sanoista. Mutta kaksikon mielestä saivat kaikki kolme pettyä, papin kertoessa ”Emme lausu heidän nimeään.” ja taas vaikeni. ”Heidän?”, Rice ja Greentea sanoivat lähes samaan aikaan, vieden katseensa taas toisiinsa kysyvästi. Pian Rice kuitenkin jatkoi ”Keistä tai mistä te oikein puhutte?”, piehen ja lyhyen hiljaisuuden laskeutuen. ”Zedoniuksen uskollisimmista sotureista.” pappi myönsi.

”Kyka on tämä Zedonius?” Endlor kysyy huvin mietteliäänä. ”Zedonius on Cernunoksen vihollinen. Paha henki, jonka Cernunos vangitsi paikkaan, josta ei pääse yksin pois ilman ulkopuolisten apua.” Pappi vastasi, mahdollisimman tyynesti ”Kaikki eivät kuitenkaan saapuneet paikalle. Kolmikosta vain yks saapui paikalle, mutta hän toi Hänet mukanaansa.”
Papin lopettaessaan kertomusta, Rice nojautui hieman serkkuunsa päin ”Luulen, että olemme joutumassa vanhaan sotkuun.”, yrittäen kuitenkin kuiskata, ilman että pappi kuulisi.

Kolmikon hetken miettiessä kuulemaansa, hiljaisuuden laskeutuessa huoneeseen, pappi alkaakin rukoilemaan Cernunokselta apua. Greentea odotti aikansa, että pappi saisi rukouksensa loppuun ja sai viimein sanottua ”Mikä sitten tekee näistä Zedoniuksen palvelijoista niin vaarallisia?”. Greentea sai ytimekkään vastauksen ”Heidän voimansa.” ja jatkoi ”Zedonius valitsee seuraajansa viisaasti. Hän ottaa riveihinsä vain voimmakkaimmista voimakkaimmat. Tämän lisäksi hän on keksinyt keinon siirtää omia voimiaan uskollisille seuraajilleen.”
”Kuinka vahvoiksi tämä tekee heidät?” Endlor kysyi, selvästi jo tovin mietiskelemisen kohteeksi joutuneen kysymyksen. ”Teistä ei ole heille vastusta.” Pappi vastasi, vakavoituneella äänellä. Endlorin taas saaden vuoron ”Onko ketään Solan historiassa joka olisi pystynyt voittamaan tällaisen vastustajan?”, eikä aikaakaan kun Pappi vastasi, ylpeän puoleisesti ”Heimir.”

Rice hengähti levollisesti, kuultuaan Heimirin kykenevän päihittämään nuo katalat palvojat ”Sittenhän meillä ei ole mitään hätää.”

Heti, kun Rice oli ilmaissut mielipiteensä asiasta, kuului jostakin ulkoa kova, hyvin vihainen karjaisu ja samalla alkoi kuulua sellainen rytinä, että luulisi, että tykin kuula olisi osunut temppeliin.

”Kautta Sigmarin.” Greentea mutisi mahdeollisimman hiljaa, jatkaen pian kovemmalla äänellä ”Mikä ihme tuo oikein oli?”. Samalla Rice katselee levottomasti ympärilleen, oikeita varusteitaan etsien, joutuen ärähtämään turhautuneena. Samoihin aikoihin Barada poistuu, katsomaan mitä muualla tapahtuu.

Yllättäen, he alkavat kuulla kavioiden kopinaa joka tulee heitä kohti. ”Pappi” Rice sanoi nopeasti, hermostuneella äänellä. ”Tilannetta helpottaisi suuresti, jos saisin varusteeni.” Pappi katsoi tyynesti häneen ”Koska sinulla ei ole niitä, et ole ilmeisesti kysynyt niiden perään. Minä olen pappi, en varaston.. ” Samalla Barada, joka äsken poistui huoneesta, saapuu takaisin ja kertoo pahaasti haavoittuneesta henkilöstä. Rice ehti juuri mulkaista Greenteaa vihaisesti. Greentea ei vielä uskaltanut myöntää sitä tietoa, että hänen varusteensa ovat ”turvassa” majatalossa. Mutta Rice ei saa aikaa kysellä paljoakaan, Endlorin puhuessa Ricelle ”Jos papin sanomat ovat totta, niin sinä et tee niillä mitään.”

Pian pappi lähtee seuraamaan Baradaa ja Endlor taas pappia. Greentea oli ottanut paremman asennon ja kaivanut jalkaväen vasaransa puristaviin kätösiinsä ja olisi jäänyt siihen, odottamaan ”vihollista”. Ellei Rice olisi törkkäissyt häntä ja viittonut mukaansa. Päästyään huoneesta, he näkevät haltiahevosen päällä olevan haltian, pahassa kunnossa. Papit katselivat toisiaan ihmeissään, miten se nyt tuohon kuntoon meni.

Papit pian vievät potilasta toiseen huoneeseen, Ricen ja Greentean seuratessa huolestuneena ja myös kiinostuneena heitä. Ovi sulkeutui heidän päästyään huoneeseen, jättäen silti Endlorin oven toiselle puolelle. Kunnes tämä astui itse sisään. He huomaavat pian, miten keiju yskii verta, pappien estämästä tätä kuitenkin tukehtumasta.

He kuulevat harmikseen, pian tuon haltiaparan tilan. Jalat murtuneet kahdesta kohtaa ja muutama kylkiluu poikki. Papit kokevat kolmikon vievän liikaa tilaa huoneesta ja häätävät pian pois. Rice ja Greentea tarvitisvat pienen sanan lähteäkseen, Endlor jouduttiin saattelemaan. Mutta kun kaksikko oli päässyt pois, Rice keksi keneltä saisi varusteensa. ”Greentea. Mene oitis hakemaan varusteeni ja tuo ne oiko päätä tänne.” Greentea nyökkäsi ja lähti juosten pois temppelistä, ”Ja muista tuoda ratsuni!”, huusi hän vielä lähteneen serkkunsa perään. Nojautuen seinää vasten. Rice alkaa pian rukoilla Sigmarilta suojaa Greentean matkalle ja haltian välttämästä kuolemaa. Hän ehti tutkia huonetta muutaman tovin paremmin, kunnes Greentea saapui raskaasti hengittäen, säkki selässään.

Greentea oli pikaisesti kyhännyt tärkeimmät kokoon ja lähtenyt takaisin. Vain varusteet, Wellhung ja ruokaa. Pian he olivat valmiina lähtöön ja ratsastivat kohti vanhaa kylää, pois taistelusta.

________________
Joo, mullakin kesti ja venähti teksti. Samalla voin myöntää että tuli kirjoitettua aika paskaa tavaraa. Mutta yritin tän nyt saada alta
ja samalla tuntui, että oli vähän kaikkea ja paljon kirjotettavaksi yhteen fluffiin. Etenkin kun DBB osaa nähtävästi pätkiä tietyt tekstit mukaan.
Viimeksi muokannut Arkki, Ma 08.02.2010 15:30. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Tuomas Kyrö kirjoitti: Breivik syyttää joukkomurhastaan demokratiaa. Se on sitten sana sanaa vastaan. Demokratia kun syyttää joukkomurhasta Breivikiä

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Taitaa tulla myrsky

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Su 07.02.2010 19:35

Arvatkaas vaan mitä pelejä olen hakannut viime aikoina… Viikon ollut jo valmis ja viimeinkin saan laittaa kun viimeisetkin villahousut saivat omat fluffinsa tehtyä.

Bury my shell at Wounded Knee

Duriathin päästyä kylän laidalle seuraamaan tapahtumia lähempää, hän yritti pita huolen, että hanta ei tultaisi näkemään. Hän ei missään nimessä halunnut ottaa osaa tapahtumien kulkuun, kun ne näyttivät sivusta katsottuna hyvin vihaisilta ja vaarallisilta hänen omalle terveydelleen.

Duriath näki kaksi miestä ja heitä vasta päätä oli tuo suuri kauhistuttava otus, joka oli aikaisemmin kulkenut kylän kaduilla tänne. Otus oli kaikkea muuta kuin hän olisi osannut kuvitella. Temppelin toisen kerroksen yläpuolella olevasta pienestä tornimaisesta huoneesta hän ei kovinkaan paljoa saanut lepuuttaa silmiään katsoen tuota petoa. Kokoa kuin peikolla ja minotaurilla, ei hänen olomuotoaan voinut kuvailla sanoin. Se oli itse nähtävä. Peikko, minotauri, jätti, kaikki suuret pedot yhdessä paketissa epämuodostuneessa ruumiissa. Duriath ei voinut sanoa varmaksi, mutta kuulemistaan puheistaan päätellen, hän voisi rinnastaa erään tietyn Kaaoksen suurimmista jumalista tuohon otukseen. Tavat yhtä julmat kuin Khornen palvojien, mutta olomuodoltaan yhtä epämuodostunut ja kuvottava kuin Nurglen siunaaman olennon.

Otuksen lisäksi hän näytti olevan Baradojen ystävä, koska näytti heille selkäänsä ja nämä eivät näyttäneet mitään kiinnostusta hyökätä häntä kohtaan. Itse asiassa Duriath hämmästyi nähdessään niin monen Baradan makaavan maassa joko paikoillaan verisinä tai haavoittuneina otuksen takana. Yhdellä oli käsi irti, toisella oli jalka, kolmannella ja neljännellä oli viiltohaavoja keskiruumiissaan. Duriath muisteli sitä päivää, jolloin oli haastanut yhden Baradan ja oli hämillään, että vain kaksi miestä kykeni taistelemaan sellaisia sotureita ja tuota otusta vastaan noinkin taitavasti. Kaikki olivat saaneet haavoja, jopa otuksella oli vuotavia haavoja ympäri kehoaan, mutta hän jaksoi siitä huolimatta pysymään pystyssä kuin olisi terve. Kaksi miestä puolestaan olivat täysin kunnossa. Aivan kuin he olisivat päiväkävelyllä.

Kaksi miestä olivat todella uhkaavan näköisiä. Pienempi heistä muistutti hyvin paljon Kaaoksen suurta sotilasta, joka oli suustansa rivo ja ilkeä. Hän herjasi koko ajan ja uhoili. Hän ei kantanut päässään kypärää vaan antoi kaikkien nähdä monet arvet kasvoillaan, jotka joku, kuoleva vihollinen, oli varmaan tehnyt viimeisillä hengen vedoillaan. Hän pitkät vaaleat hiuksensa ja lyhyt partansa kastui sateessa. Hänellä oli yllään paksu turkki, joka muistutti hyvin paljon Nosferatun omaa ja haarniskansa oli selvä Kaaoksen punainen kokovartalohaarniska. ”Khornen palvoja”. Duriath mietti hiljaa itsekseen ja katsoi iho karvojen noustessa pystyyn miehen suurta taistelukirvestä, joka olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka jäteille tehty.

Uhoavan miehen suurempi toveri puolestaan oli paljon pelottavampi. Uhoajassa oli oma pelottava vaikutelmansa, mutta tuo suurempi kaveri jotenkin sai Duriathin toivomaan, että ei koskaan joutuisi kohtaamaan häntä taistelussa vihollisena. Hän vain seisoi paikoillaan kahdella jalallaan tukevasti sanomatta mitään ja liikahtamatta. Suuri, tumman mustan teräinen miekka käsissään, se vain odotti kärsivällisesti jotakuta hyökkäämään hänen kimppuunsa. Miehestä ei saanut paljoa selkoa pelkällä katseella, mutta se juuri häntä pelotti eniten miehessä.

Otus herjasi miehiä. Se herjasi heitä paljon ja vihaisesti, hyvin vihaisesti. Duriath ei ymmärtänyt jokaista sanaa, mitä otus päästi suustaan, mutta hänen mielenkiintonsa heräsi kun sai vaikutelman, että kaikki kolme, kaksi miestä ja otus, olisivat joskus olleet hyviä tovereita keskenään, mutta sitten oli tullut jotain heidän väliinsä. Ne olivat menneet rikki ja nyt kaikkien vuosien jälkeen, miehet olisivat tulleet toverinsa luokse aikeissaan tehdä hänelle jotain, mitä tämä oli odotellut jo pitkän aikaa pelokkaana.

Eräs Baradoista kuitenkin näytti olevan halukas vielä taistelemaan haavoistaan huolimatta. Hän asetti kätensä päänsä yläpuolelle ja kutsui Jumalaltaan voimaa. Hänen käteensä muodostui tulipallo. Barada katsoi miehiä ja päätti iskeä tuohon paikoillaan seisovaan. Huutaen hän keräsi palloon lisää voimaa ja heitti sen kaikkien voimiensa saattelemana kohti miestä, joka vain seisoi paikoillaan. Juuri ennen kuin pallo osui miestä keskiruumiiseen, hän asetti kätensä pallon tielle tarttuen siitä kiinni. Barada näytti hyvin hämmästyneeltä miehen teosta. Hän oli pysäyttänyt tulipallon kulun ja ottanut sen omaan haltuunsa.

Mies katsoi palavaa palloa kädessään. Hän antoi sille lisää voimaa. Se kasvoi kooltaan ja punainen hehku alkoi vaihtumaan keskellä sinertäväksi. Pallo poltti hänen haarniskaansa. Mies ei välittänyt siitä. Lopulta hän heitti pallon takaisin kohti Baradaa, joka oli kauhusta kankeana. Käristynyt ruumiin puolikas kaatui maahan yläosan palaessa tuhkaksi.

Huilun melodia alkoi kuulumaan korkeudesta.

Soittaja sai kaikkien huomion itseensä. Taivaalta maahan laskeutui ihmiseltä näyttävä henkilö, jolla oli selässään kaksi suurta komeaa siipeä. Hänellä oli yllään jokin valkoinen kangas, joka muistutti hyvin paljon kaapua, mutta oli paljon kireämpi ja se myötäili ihoa. Hänellä oli käsissään huilu ja vyöllä roikkui kaunis miekka. Kuin haltioiden tekemä. Itse asiassa, henkilö muistutti paljon enemmän haltiaa kuin ihmistä Duriathin mielestä.

Kaikki katsovat tätä siivekästä haltiaa, mutta kukaan ei ole iloinen hänen läsnäolostaan. Kaksi miestä näyttivät olevan valmiita taistelemaan häntä vastaan mielellään, jos hän sanoisi jotain väärää, mutta tuo otus otti haltian vastaan aivan toisella tapaan. Se kiehui raivosta. Se näytti olevan paljon enemmän vihoissaan nähdessään hänet täällä henkilökohtaisesti verrattuna noihin kahteen miehistä.

”Te kaksi, poistukaa täältä. Teitä ei kaivata täällä nyt tai koskaan. Ja mitä sinuun tulee, sinunkin aikasi on kohta ohitse. Sen olisi kuulunut olla ohitse jo viime kohtaamisen aikana.”, haltia sanoi hyvin päättäväisellä äänellä kuin olisi tullut tänne selvittämään asiat vihdoin jo viimein sellaiseksi, millä tavalla niiden kuuluisi olevan.

Vaikka haltia näyttääkin olevan paljon halukkaampi ajamaan ensiksi nuo kaksi miestä pois täältä lopullisesti, otus karjaisee kolmelle Baradalle hyökkäyskäskyn. Ikään kuin hän ei haluaisi tämän apua edes siksi hetkeksi aikaa saadakseen nuo kaksi soturia pois luotaan. Baradat tottelivat käskyä kuin otus olisi heidän johtajansa.

Haltia käännähti ympäri ja veti miekkansa esiin. Nopeasti hän iski vain kerran ensimmäistä Baradaa, joka pääsi hänen luokseensa vinosti olkapäähän jatkaen miekkansa kulkua aina Baradan rintaa pitkin kainaloon saakka, jolloin miekkansa ei voinut enää repiä lihaa katki. Barada kaatui kahtena palasena maahan toisen ja kolmannen iskiessä haltiaa miekoillaan. Haltia kuitenkin oli ketterä ja väisti iskut vaivatta. Kuin hän taistelisi vasta koulutuksensa aloittanutta ihmislasta vastaan. Baradoista ei ollut hänelle mitään vastusta haltian pilkkoessa raaja kerrallaan toisen Baradan hengiltä toisen potkaistessaan vain kumoon ja iskemällä miekkansa tämän rintakehään.

Otus kiehui raivosta ja huusi: ”Tapoin sinut jo kerran ja teen sen mielelläni uudestaan kun et kerta ottanut opiksesi viime kerrasta.”, ja lähti raivoisaan hyökkäykseen kohti haltiaa.

Haltia kuitenkin oli paljon otusta nopeampi. Hän pystyi helposti väistämään jokaisen iskun, mitä otus häneen kohdisti. Ikään kuin hän tanssi tämän ympärillä kauniisti pyörien, kyykistyen ja nousten hetkellisesti lentoon ottaakseen etäisyyttä otukseen aina välissä. Haltian puolustautumista oli ilo seuralta etäältä. Mutta vaikka kuinka nopea hän olikin, ei hän saanut puolestaan tilaisuutta iskeä lainkaan. Otus näytti jaksavan iskeä maailman tappiin saakka. Aina iskettyään ohi, hän iski uudestaan ja tilaisuuden tullen, yritti hän myös tarttua toisella kädellään haltiasta kiinni tai potkaista tätä jalallaan. Aina välissä kuitenkin haltia onnistui iskemään miekallaan otusta, mutta paksu nahka oli kerta toisensa jälkeen liian kova vastus miekalle.

Kahden miehen seuratessa haltian ja otuksen kamppailua, Khornen palvoja kääntää päänsä sanoakseen jotain toverilleen kunnes huomaakin taustalla seuraavan Duriathin piilostansa. Duriath ei tiedä, miten mies näki hänet, mutta paljastuttuaan hän päätti tehdä rohkean teon ja tuli esiin piilostaan. Yksi viimeisimmistä elossa olevista haavoittuneista Baradoista huusi haltialle juoksevan karkuun täältä niin nopeasti kuin ikinä pystyikään, mutta Duriath ei päättänyt kuunnella ehkä hyvin viisastakin neuvoa. Hän otti askelia eteen päättäväisesti ja veti miekkansa esiin.

Miehet katsovat toisiaan hetken aikaa ikään kuin sopien katseillaan, kumpi ottaa esiin tullen Duriathin vastaan kunnes hänen omaksi harmikseen paikoillaan seisova, hiljaisempi kaveri nostaa miekkansa ylös päänsä puolelle ja ottaa askelia häntä kohti toinen käsi edessään. Nähdessään miehen tulevan hitaasti askel kerrallaan kohti, Duriath pysyi rohkeasti paikoillaan osoittaen miekoillaan yhä maata.

Ryminää alkoi kuulumaan. Ikään kuin erittäin raskas hevonen laukkaisi Duriathin takana.

Edessä oleva mies pysähtyi ja Duriath kääntyi ympäri hieman peloissaan, mistä tuo ryminä oli peräisin. Kääntyessään hän näki sen suuren ratsun, jolla jompikumpi noista kahdesta miehestä oli ratsastanut tänne. Kaukaa tornin katolta hän ei ollut saanut kunnolla katsottua tuota ratsua, mutta näin läheltä katsottuaan hän kauhistui. Neljällä jalalla kulkeva karhun näköinen, raskaasti haarniskoitu peto juoksi häntä kohti uskomattoman nopeasti. Duriath huusi itselleen käskyn juosta karkuun ja pois alta mahdollisimman nopeasti, mutta seisoi siitä huolimatta paikoillaan kuin kauhusta kangistunut. Hänen silmänsä tuijottivat pedon paksua haarniskaa ja sen lukuisia piikkejä. Hänen suurimman huomion sai pedon päässä olevat iskusarvet.

Kaikki oli ohitse sekunnissa. Duriath makasi kuraisessa maassa tuskissaan. Viimeisillä hetkillä hän oli onnistunut saamaan jalkoihinsa liikettä tarpeeksi paljon, että oli saanut väistettyä nuo iskusarvet, mutta muuten hän oli jäänyt pahasti pedon rynnäkön tielle. Peto törmäsi koko massallaan hänen oikean puoleiseen ruumiiseen nostaen haltian ilmaan ja laskeutumaan rajusti maahan mahalleen. Duriath yritti nousta takaisin jaloilleen, mutta oli liian loukkaantunut. Hänen jalkansa tuntui menneen katki törmäyksessä ja oikea yläruumis oli kokonaan vailla tuntoa. Hän kosketti vasemmalla kädellään oikeaa ja siihen koski erittäin paljon. Haltia yritti nousta pystyyn laittamalla vain vasemmalle puolelleen painoa ja lopulta hammasta purren hän pääsi seisomaan yhdelle jalalle. Hän kuitenkin heilui pahasti ja menettäisi tasapainon kohta. Hän oli liian heikko tähän.

Duriath yritti sinnikkyydellänsä osoittaa miehelle edessään, joka seisoi tuo peto vieressään, että hän on taistelija. Soturi ja olisi valmis koska tahansa uhmaamaan ketä tahansa. Enää näin pahasti loukkaantuneena hänestä ei olisi vastusta kenellekään. Hänen kuuluisi olla hoitajien ympäröimänä sängyssä makaamassa ja yrittämässä tervehtyä, mutta sateessa ollessa keskellä toimintaa, hän pystyi enää taistelemaan mielensä voimin ja yritti kaikkensa saadakseen miehen pelokkaaksi hänen itsevarmuudesta ja rohkeudestaan taistella vaikka olisikin lyöty.

Mies lähtee ottamaan uudestaan askelia kohti Duriathia, joka toivoo miehen pysähtyvän lähellä häntä tai jättämään hänet eloon. Hän yrittää pysyä paikoillaan aseetta miehen tullessa niin lähelle häntä, että he voisivat koskettaa toinen toistaan. Duriath katsoo miestä suoraan kohti kasvoja yrittäen löytää silmät tuon kypärän takaa. Hän kuitenkin löytää vain tummat varjot ja tyhjyyden jokaisen reiän alta, mitkä hän onnistui näkemään kypärässä. Ikään kuin tuon kypärän alla ei olisi mitään muuta kuin pelkkä pimeys itse. Pian hän tuntee hyvin pistävän tunteen ja kylmät väreet liikkuvat pitkin hänen selkäänsä. Mies edessään katkaisi häneltä vasemman käden olkapään kohdalta.

Ennen kuin Duriath ehti ajatella kadonnutta raajansa puolikasta, mies tarttui häntä jo kaulasta kiinni toisella kädellään nostaen tämän ilmaan ja kuristaen lujasti. Duriath ei saanut henkeä, mutta ei päästänyt inahdustakaan. Totta puhuen, mies puristi häntä kaulasta niin kovaa, että vaikka hän olisi halunnutkin huutaa apua, hän ei olisi saanut mitään inahdusta aikaiseksi. Duriath sätki kuin kala kuivalla maalla. Hän yritti liikuttaa käsiään ja jalkojaan, mutta ei kyennyt. Häntä koski kaikkialle liian paljon ja hänen sulkeutuneiden silmäluomien välistä valui kyyneliä. Hän ei saanut happea. Mies ei antanut hänen ottaa enää yhtään happea hänen keuhkoihinsa. Hän tukehtuisi.

Duriathin ruumis veltostui ja mies hellitti otettaan. Hän katsoi haltiaa hetken aikaa ja heitti tämän ruumiin toverinsa jalkoihin. Duriathin kaaduttua jälleen mutaan, otus ja haltia keskeyttivät riitansa ja katsoivat taaksensa ja näkivät Khornen palvojan tarttuneen Duriathin pahoja kokeneesta ruumiista kiinni ja nostaneen eteensä roikkumaan ilmaan samaan tapaan, mitä hänenlaisillaan kylmäverisillä taistelijoilla oli tapana pitää vihollisen johtajien irrotettuja päitä.

Molemmat, niin otus kuin haltia näyttivät enemmän tai vähemmän surullisilta nähdessään Duriathin kuolleen ruumiin Khornen palvojan edessä. Ikään kuin he olisivat menettäneet jonkun tärkeän henkilön itselleen.

”Tuo ruumis ei kuulu sinulle. Jätä se rauhaan.”, haltia sanoo hyvin vihaisesti, mutta ei saa minkäänlaista vastausta.

”Tänään toiveenne paremmasta huomisesta murskaantuu silmienne edessä”, mies sanoo ja iskee kirveensä Duriathin selkään saaden sen ilmestymään rintakehästä ulos.


---------------------------------------

RIP Duri.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
Terminator Sergeant
Viestit: 1619
Liittynyt: Ti 10.05.2005 15:39
Paikkakunta: Helsinki, henkisesti ikuinen savolainen

Re: Myrskyn Sola 4 - Taitaa tulla myrsky

Viesti Kirjoittaja Terminator Sergeant » Su 07.02.2010 23:07

Örin, vähän myöhässä mutta melkein ajoissa. Kylläpäs nämä fluffit on ruennu pitenemään....

Skritta heräsi pahimpaan darraan, mikä hänellä oli koskaan ollut. Hänellä heitti silmissä ja hänestä tuntui kuin hänen suolensa aikoisivat lähteä hiatukselle. Skritta koetti pudistella päätään, mutta terävä kipu rintalihaksissa tahtoi olla eri mieltä. Hän huomasi roikkuvansa ilmassa kivisessä sellissä, kahlittuna kattoon mustilla rautakahleilla, jotka olivat uurtaneet syvät jäljet hänen ranteisiinsa hänen siinä roikkuessaan tajuttomana. Skritta sihisi hiljaisia kirouksia sille kuka ikinä olikaan hänet tähän jamaan saanut. Kauhukseen hän tajusi olevansa lähes alasti, hänen erikoinen koneistonsa revittynä pois, tallella vain bioninen oikea käsi, pään ylittävä metallinen okulaarijärjestelmä, rintaa ja vatsaa peittävä putkisto, jalkojen.... niin, siis suurin osa kuitenkin poistettuna ja sähköjohtoja törrötti ympäriinsä. Hänen kauniin tummanpunainen, likainen kaapunsa oli raastettu kappaleiksi eikä hänen onnettomista alaisistaan ollut tietoakaan. Missä lie olivat, kun isäntä oli pulassa? Kyllä saisivat kuulla kunniansa kunhan täältä selvittäisiin, grr, mokomatkin... Skritta sai lähes hymynväreen aikaan miettiessään kuinka syöttäisi alaistensa hännät näille.

Muutaman sydämenlyönnin kuluttua huoneen ainoa uloskäynti avautui raskaan puuoven narahtaessa ammolleen. Kahlittu insinööri silmäili sisään astuvaa vanhaa miestä, jonka kalju kimmelsi heikossa soihdunvalossa. Miehen heilauttaessa kättään oven suuntaan, se sulkeutuu kuin itsestään. Voi paska, maageja. On vain yksi asia jota vihaan enemmän kuin ihmismaagit, Skritta tuumi, ja se on ihmismaagit silloin kun on itse kahlittuna. ”On se jännä kuinka tänne eksyy kaikenlaisia otuksia.” mies sanoi äänellä, joka huokui auktoriteettia. ”Ja jokainen on kaltaisesi tappaja.” Hän piti tauon ennen kuin jatkoi. ”Sinussa oli jotain erilaista. Olet enemmän kone kuin elävä olento, ja taikatemppujakin osaat, otus.”
”Ja kenenkukahan kanssa minulla on kunnia puhua, karvaton?” Insinööri keskeytti tökerösti miehen puheen. Mies rypisti kulmakarvojaan, selvästikin tottumattomana siihen että hänet keskeytetään. ”Sillä, kuka minä olen, ei ole mitään väliä, mutta sillä on väliä, oletko ystäväni vai et. Sillä jos sinä olet ystäväni, olen minä sinun ystäväsi, ja voisin vaikkapa päästää sinut noista kahleistasi, rotta.”

Skritta tutki miestä hetken. Hienot vaatteet, pientä partaa, ylimielinen olemus, niskakarvoja nostattava olemus. Vahva velhotin, ei epäilystäkään. Velhotkaan eivät yleensä ole kuolemattomia, hän hymähti itsekseen. Liittoudu ja puukota selkään, oli vanha sanonta. ”Ja mikähän on ystävyytesi hinta, ihmisotus?” hän kysyi. ”Noh, jos et halua olla ystäväni, minun lienee annettava uteliaisuudelleni valta ja tutkittava noita sinun valtavan jännittäviä laitteitasi hieman lähemmin” mies vastasi ja heilautti toisella kädellään tyrmän keskellä olevaa pöytää kohti. Erilaiset veitset ja metalliesineet kimmelsivät pöydällä, tummanvihreä neste astiassaan lillui rauhattomasti ja sulkakynä rapisi kirjan päällä, kuin haluten alkaa kirjoittamaan. Skritta alkoi vaistomaisesti erittää paniikkia symboloivaa tuoksua ilmaan, mutta ihmisvelho ei tuntunut huomaavan tätä. Pienen hikikarpalon hänen otsaltaan tämä kuitenkin havaitsi. ”Oikeastaan minua lähinnä kiinnostaa se, ketä sinä palvelet. Olet mennyt ja lahdannut kolme hyvää miestäni, joista yksi oli minulle hyvin, hyvin rakas pikku velhottaren alku. Olet selvästikin taipuvainen pahoihin tekoihin ja vaara kaikille jotka ovat ympärilläsi.” mies sanoi hieman hymähtäen, kuin vitsinä. ”Millä määrittelet pahanilkeän?” Skritta heitti kimeällä, pelokkaalla äänellä väliin. ”Hmph, rotat. Sehän on itsestäänselvyys. Jos olet hyvä, et tapa ilman että kysyt ensin. Mutta tiedätkös ystäväiseni, voisimme hieman katsoa kumpi sinä olet....” velho tuhahti takaisin ja vetäisi pöydältä veitsen käteensä. ”Ja mitkämitkä olivatkaan ehtosi, ihminen?” insinööri vikisi nopeasti.

”Pyydän vain että olet ystäväni, rottamaagi.” mies vastasi lempeästi. Skritta oli nähnyt tarpeeksi huonoja salamurhayrityksiä jotka alkoivat aivan samalla tavalla. ”Psh, ystävyydellä on aina hintansa. Mikä on sinun?” hän tiuskaisi epäluuloisesti. Velho tuhahti jälleen. ”Voi teitä rottia, aina epäluuloisia. Noh, ehkä se on osa teitä. Hyvä on, kuule siis hintani, sinä epäuskoinen ystäväni. Kerro minulle, oletko kuullut viime aikoina pääsi sisällä tai mitenkään muutenkaan mitään outoja ääniä? Tai onko kukaan sangen epäilyttävä henkilö pyrkinyt kanssasi puheisiin täälläolosi aikana?”
”Pystynkö luottamaan sinäsinuun tarpeeksi kertoakseni sinulle?” ynähti insinööri. ”Vaihtoehtosi ovat kysymykseni tai veitseni, rotta.” kajahti vastaus. Skritta ei pitkään harkinnut kahden vaiheilla. ”Hm, olkoot. Jos luotan sinuun toveriystävään, voinko olettaa samaa, nee?” Vanha velho hymyili leveästi. ” No mutta reiluuden nimissä sehän on itsestäänselvyys.” Skritta ei vakuuttunut ei pätkän vertaa, mutta päätti kuitenkin kertoa. ” Totta puhuen minua jäi vaivaamaan siellä luolissa kuulemani ääni, joka estikielti kääntymästä vasemmalle...” ” Ja vasemmalta löysit mieheni, jotka tapoit, eikö?” velho kysyi väliin. ” Ei ei eiväärin, emme menneet vasempaan, vaan oikealle, alasalassyvälle. Ja ne olivat sinun miehesi jotka hyökkäsivät, ihminen!” Insinööri korjasi nopeasti.

Miehen silmissä leimahti. ” Ja tämä ääni johdatti teidät miesteni luokse? Mahdotonta!” hän huusi. ”Yksi korstokaappi kävi kimppuumme tunnelien pimeydessä, puolustimme tietenkin itseämme. Palatakseni asiaan, kyllä, ääni johdatti meidät miestesi luokse.” Skritta jatkoi tyynesti. ”Katsotaanpa sanojesi todenmukaisuutta.” velho tokaisi ja viskasi veitsen kilahtaen kivilattialle. Se kilisi pimeyteen kun vanhus käveli kohti Skrittaa, ojensi kätensä eteensä ja avasi kämmenensä aivan ammolleen, kunnes sormet taittuivat yli ääriasentojensa. Hän asetti kätensä insinöörin otsalle ja lähti kuljettamaan niitä tämän poskia pitkin alemmas, kunnes toi ne insinöörin rinnalle ja alkoi mutista sekavia. Mutina voimistui ja nopeutui, kunnes se täytti Skritan tajunnan hänen vastusteluistaan huolimatta. Velho rupesi nauramaan kovaan ääneen ja painoi kätensä kovempaa vasten rotan rintaa. Yhtäkkiä hän hätkähti. ”Mahdotonta!” hän huudahti. ” Sinulla ei ole sydäntä! Mikä sinä olet?!” velho huusi ja Skritta tunsi helpotusta siitä, että hänen oma sydämensä oli korvattu hienomekaanisella pumpulla sen jälkeen kun Moulderin kuolemankuopista karannut hydra oli purrut hänen rintakehästään puolet irti ennen kuolemaansa. ”Pure sitten tätä!” mies kivahti ja iski kätensä vasten Skritan otsaa.


Hänen maailmansa sumeni.

Kaikki kieppui. Päähän pisti. Koski. Koski. Ja pahasti.

Sitten kaikki oli ohi. Skritan silmät rävähtivät auki. Hän haukkoi henkeä ja hikipisarat putoilivat kylmälle kivilattialle. Kohottaessaan katsettaan hän huomaa velhon, joka seisoo hänen edessään tutkiskellen kädessään olevaa harmaata möykkyä. ”Ei juma ihmisihminen! Veitkö sinä minun...” hänen huutonsa katkesi karuun murahdukseen miehen suunnalta. ”Hiljaa nyt edes hetki, minä koetan keskittyä! Hm..... jänniä asioita sinulla täällä päässäsi. Mutta puhuit totta, mutta toisaalta olet kyllä juuri sellainen otus, jollaiset minä yleensä tapan surutta siltä seisomalta... Olet ollut kosketuksissa saakuli, hän pystyy aistimaan kykenevänsä pesimään sinussa. Ja jos näin on, en voi olla ystävä kanssasi, otus.” velho selitti kulmiaan mutristellen. ”Samaa voisi sanoa omastakin kansastasi, ihminen. Eikö juuri teidän apinain saastaisen veren kautta ole Hän toiminut läpi surkean historianne?” Skritta puhisi hengästyneenä.
” RIKO KAHLEEEEET!” kuului ääni insinöörin päässä.

”Ei ainakaan tässä Solassa” velho vastasi kuivasti. ”Luuletko sinä, että mestarihallitsijarodun edustaja kulkisi jonkun Saakulin koirana? Skritta kysyi kovempaan ääneen jo hiukan ärtyneenä. Miten nuo ihmiset voivatkaan olla noin typeriä?

”Niin ne ovat.... Riko kahleet!!” kuului jälleen hänen päässään.

”Kyllä, niin minä vähän luulen.” mies vastasi ja puristi hieman harmaata möykkyä kourassaan. Skritta parahti kevyesti ja huusi takaisin. ” Luuletko sinä ihmiskoira todella, että pyhän Sarvirotan palvelija alentaisi itsensä jonkin vaivaisen pikkipikkumini demonin orjaksi!?” ”No sehän nähdään tässä kohta.” velho tokaisi ja käveli muutaman metrin taaemmas. Kääntymättä, hän avasi kahleet jollain taialla, ja Skritta mätkähti kylmälle lattialle. Hän nousi nopeasti jaloilleen ja käveli kohti vangitsijaansa. Hän ojensi kätensä eteenpäin ja sanoi rauhallisella äänellä: ”Sinulla taisi olla jotain minulle kuuluvaa, ystävä?”

Mies heitti aivonpalan lattialle, johon se iskeytyi märästi moiskahtaen. Samalla Skritan päässä kaikui taas ääniä. ”Kosta hänelle! Kaiva hänen aivonsa ulos!” Insinööri alkoi pikkuhiljaa ärtyä tuohon. Hän oli se joka täällä teki päätökset, muut saivat luvan pitää turpansa tukossa. Hän tökkäsi harmaata jöötiä kynnellään ja se hyllyi hiljalleen edestakaisin. ”Saanko lainata veistäsi?” hän kysyi hiljaa. Velho kohotti toista kulmakarvaansa hieman, mutta poimi veitsensä lattialta ja heitti sen kohti insinööriä, joka nappasi sen näppärästi ilmasta ja katsahti siihen. ” Viillä hänen suolensa ulos!” kirkui ääni jälleen hänen korviensa välissä.

Ja paskat, tuumasi Skritta. Sen enempiä miettimättä hän otti vauhtia kädellään ja iskeä humautti itseään ruosteisella veitsellä takaraivoon niin, että se upposi kallon läpi kohtaan, josta velho oli irrottanut palan. Veri tihkui paksuna punaisena norona alas hänen niskaansa ja putoili lattialle lämpimänä norona. ”Oletpas sinä kyllä aikamoinen epeli” mies hymähtää katsellessaan hoipperoivaa teknomaagia. Skritta hengitti enää katkonaisesti ja pihisi. ”... kivi.... onko sinul... nulla... sitä?...” hetken hiljaisuus kävi kielteisestä vastauksesta, eikä Skritalla ollut aikaa odotella tarkempaa. Hän upotti hampaansa oikeaan käsivarteensa ja repäisi irti suullisen johtoja, metallia ja veristä lihaa. Punainen hurme pisaroi ympäriinsä kun hän syljeskeli suustaan hajonneita virtapiirejä, johdonkappaleita ja muuta roskaa. Hän hymyilee vinosti ja terävien kulmahampaitten välissä pilkotti pieni vihreä kivensiru, joka hehkui omaa valoaan. Hän nappasi sen kynsiinsä ja sujautti kallossaan olevasta reiästä sisään, survaisten lattialla lojuneet aivojenkappaleet samaan syssyyn. ”HngHaaaHHH!!!”

Pienet, ohuet metallisuikaleet nousivat kallonkuoresta suojaamaan vaurioitunutta kohtaa keinotekoisten hermopäitten liittyessä insinöörin aivoihin. Sykäyksittäiset sähköpurkaukset tanssivat metallien pinnoilla, kun Skritta hetken levättyään nousi pystyyn ja päästi ilmoille pitkän huokauksen. ”Aaaaaaah..... vielä on vähän pätkittäin hämärää, mutta enköhän selviä. No niin ystävä hyvä, perusteista alkakaamme siissiis. Missä olemmekaan? Emme liene enää kaivospesässä?” ”Väärin, pikku ystäväni. Olemme yhä kaivoksessa.” vastasi velho. Skritta hämmentyi. ”Hm? No, se helpottaa paikantamista. Kuinka paljon aikaa olen koomannutkaan tässä tyrmävankilassa?” ”Huomiseksi on päivä muuttunut” velho vastasi jälleen. Äh, ajatteli Skritta, olen jo myöhässä Heim... Hei... minkälie tapaamisesta. Noh, mitä väliä. ” No voi hitsinmokoma” hän sai sanotuksi. Olikohan tuo oikea ihmiskirous, hän mietti. ”Entä muut? Miten kävi tovereitteni?” ”Kuolivat haavoihinsa.” velho tokaisi nyt jo tympääntyneenä.

Yhtäkkiä huoneeseen ryntäsi asepukuun pukeutunut mies ja huusi: ”...rus! Pahin on tapahtunut! Juuri se mitä pelkäsimmekin!” Vanha velho säpsähti ja lähti välittömästi miehen luokse ja alkoi haukkua tätä. ” Hitto soikoon, ei tuollaisia tulla noin vain sanomaan! Ajattele nyt edes vähän!” Samalla kun velho torui äänekkäästi palvelijaansa, Skritta huomasi viereisen muurinpätkän alkavan heilua ja himmetä, ikäänkuin se liukuisi pois todellisuudesta. Toiset eivät tuntuneet huomaavan muurissa ammottavaa reikää, joka näytti johtavan hyltäyn kaivoksen suulle. Hm, ilmeisesti joku tarjoaa minulle pakoreitin. Kätevää, hän ajatteli ennenkuin lähti velhon luokse. ”Voinenko auttaa jotenkin, ystävätoveri?” hän sanoi hymyillen vienosti. ”Sinäkö?” tämä kysyy hämmästyneenä. Aseistautunut mies pukkaa häntä kylkeen ja kuiskaa: ” Sir, tarvitsisimme kaiken liikenevän avun...”
Velho katsoo Skrittaa silmiin ja pudistaa sitten päätään. ”Onhan se niinkin, mutta hänen avustaan ei ole takuita. Luonnostaan katala ja älykäskin vielä. Emme voi hyväksyä apuasi.” Sitten hän kääntyi toisen miehen puoleen, tökkäsi tätä kevyesti sormella rintaan ja sanoi: ”Hän ei saa lähteä tästä huoneesta minnekään, selvä?” Sanottuaan tämän hän kääntyi kannoillaan ja katosi. Toinen mies vetäisi oven perässään kiinni ja pimeys laskeutui jälleen tyrmään. Paitsi siihen nurkkaan, jossa paistoi tähtien valo ulos vievästä portista.

Portista, joka alkoi juuri kuroutua kasaan ja kadota. Skritta vilkaisee vielä kerran ympärilleen ja kipittää pöydän ääreen. Hän kahmaisee kaikki tavarat syliinsä ja hyppää juoksuvauhdilla ulos aukosta, joka sulkeutuu hänen perästään. Heittäen tyylitellyn kuperkeikan hän laskeutuu ulos, missä viileä yötuuli heiluttelee kahisevia heiniä tuulessa ja heinäsirkat soittelevat yöllisiä konserttojaan. Vain tähtien henno tuike valaisee rottamiehen toimia, kun tämä repii viimeisetkin vaatteet yltään ja tekee niistä pussin, johon varastetut työkalut saa käärittyä tiukasti niin, etteivät ne pidä ääntä. Skritta haistelee hetken ilmaa ja lähtee sitten juoksemaan luonnollisen ketterästi läheiseen metsään. Se velho ei varmaankaan pidä siitä, kun löytää tyhjän sellin.

Skritta ei ehtinyt kauas, kun hän näki salamaniskun valossa mustan hahmon siluetin taivasta vasten, tämän seistessä hänen käyttämänsä metsäpolun keskellä. ”Kerkesinkin jo odotella sinua” tuo hahmo sanoi matalalla, hieman epäluonnollisella äänellä. ”Ystävä?” Skritta kysyi tasatessaan puuskuttavaa hengitystään. ”Kyllä, siksi voit minua kutsua. Kuuntelit minua kun olit eksyksissä, kun tarvitsit ohjausta. Et aina, mutta tarjoamani pakoreitin sentään hyödynsit.” Skritan puhe alkoi taas kulkea normaalisti. ”Viimeinen korsi, vähän pakko. Ei kiinnostanutinnostanut jäädä mätänemään tuonne kivikoloon.”
”Mitä siell' kuulitkaan, oli valhe. Sirus ei kertonut sinulle totuuksia. Suuri ystäväsi kuoli puolustaessaan sinua, ei haavoihinsa.” musta hahmo selitti sihisevään ääneen. ”He tappoivat hänet päästäkseen käsiksi sinuun.”
”He? Ketkä ovat hene?” Skritta kysyi ilmeisen kiinnostuneena. ”Kutsuvat itseään Kig-Yariksi. Väittävät olevansa pelastamassa maailmaa, bha.” muukalainen sanoi, läpipaistavan halveksivasti. ”Niinhän me kaikki, emmekö vain, ellemme ole sen tuhoajia...” insinööri vastasi. Jokin tässä muukalaisessa karmi häntä. Se puhui jälleen:”Ma ja ystäväni olemme kuitenkin paljon jalompia. Mikäli sinulla on kuvia, verta, karvoja tai jotain ystäviesi osia, voimme palauttaa heidät luoksesi, jos vain tahdot sa niin....” ”Ystävä on sana, jota ei pitäisi käyttää turhaan. He olivat pelinappuloita suurmestarin suunnitelmissa. He kuolivat sen takia.” Skritta huomautti. ” En omista mitään mikä heille olisi kuulunut.”

Hahmo tuli lähemmäs, ja teknomaagi alkoi erottaa siitä muutakin kuin ääriviivat. Hahmo oli pukeutunut tummaan, siniseen viittaan, jonka harteilla liehui erivärisiä höyheniä. Hänen huppunsa alla paistoivat kaksi kirkkaan keltaista silmää, jotka olivat jotenkin liian suipot kuuluakseen ihmiselle. ”Muiston kaiketi heistä omaat, eikö? Se riittää, se riittää. Nyt minua seuraa, mikäli heidät vielä nähdä tahdot.” Skritta sai ajatuksen. Jos tämä hyypiö voisi herättää hänen jättinsä henkiin, miksi se pitäisi samanlaisena typeränä karvaturrina nostaa? Ei, hän tekisi siitä oman muunnelmansa! Hänen taitojensa huipentuman, täydellisen sotahirviön! ”Odotas, onko sen ison kaverin raato vielä tallella, tiedätkö?” Muukalainen katsahti häneen ja sihahti: ”On se varmaankin viel' siell', uumenis' vuoren, alla maailman juurien. Jos takaisin sen halajat, sua auttaa ma voin. Salamoistas' tappavammat kerrast', mahtavin voima mik' päällä on maan... jos pyydät, sa kaiken saat... Vain Siruksen mulle tuot, hengis' tai ilman, ja voimat sun on....” Skritta alkoi tajuta missä mennään. Hyvät saumat. Hän käveli sinikaapuisen luo ja sanoi: ”Kuules kaveri, minä tiedän mitä mestaria sinä palvelet. En lausu herrasi nimeä ääneen täällä, missä metsällä on korvasienet, mutta pyydän sinua antamaan minulle Muutoksen Mestarin voiman voidakseni jakaa oikeuden raivoa vihollisilleni. Anna minulle voima voittaa tuo säälittävä, karvaton ihmisihmisvelhotin!” Muukalainen alkoi nauraa kolkosti. ” Heh hee, nyt puhut asiaa, oi tietäväinen ystäväni. Tässä, vastaan ota tämä lahja, joka vasta alkua monist' on!”

Pieni musta pilvenhaituva ilmestyi esiin miehen kaavun alta. Se pyöri hetken ilmassa vapaana, kunnes se alkoi kerääntyä yhteen paikkaan ja lähti hitaasti kohti Skrittaa. ” Ota, ota se, se ystävä on. Sulautua sen itseesi anna!” huusi tuo muukalainen tummissaan. Well, here goes nothing, ajatteli Skritta ja kahmaisi pilven syliinsä molemmin käpälin. Välitön voiman tunne valtasi insinöörin. Hän tunsi, kuinka hänen palanut lihansa korjautui uudella, kuinka hänen lihaksensa pullistuivat yli rajojensa, kuinka hänen selkärankansa venyi, kynnet pitenivät. Hän oli nopeampi, voimakkaampi, taitavampi, kestävämpi. Parempi. Vahva kuin kymmenen rottaa.

”Sua pääateria kiinnostaako?” sanoi muukalainen hiljaa, kun heidän molmepien alle kasvoi tyhjästä ukkospilvi, joka lähti hiljaa kohoamaan yläilmoihin...
"The inhabitants of this earth are of two types. Those with brains but no religion, and those with religion but no brains."

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Muistithan ottaa sateenvarjon?

Viesti Kirjoittaja El Capitan » Ma 08.02.2010 22:41

Achien aika!

Kuva
- Kaikille, jotka tappoivat edellisen kierroksen aikana pelillisesti ja fluffissa.

Kuva
- Termikselle parhaista fluffeista edellisen kierroksen aikana.

Kuva
- BDD:lle tappamalla hahmonsa käyttämällä tyhmyyttään sen saavuttamiseen.

Kuva
- Termikselle ja Arkille, jotka olivat ainoat selviytyjät kolmannelle kierrokselle.

Hauskaa muuten. Duri kuoli taistelussa, Endlor teki benji-hypyn ilman köyttä, Faen, Riisi ja Tee juoksivat karkuun ja kylä on kahden miehen valtaamana. Surullista menoa. Kaikki angstaamaan.

Myrsky ei ole mitään ilman salamaa

Se oli käynyt toteen. Mahdottomuus. Ulos temppelistä rynnänneet papit eivät olleet uskoa silmiään. He eivät tohtineet avata niitä saatika uskoa, että näkemänsä olisi ollut totta. Ilmassa kaikui vihaisia ääniä. Salama iski sateen yltyessä rankkasateeksi. Monien soturien raadot makasivat maassa kuolleina. Suurien sotureiden. Baradat olivat kaikki kuolleet vastustaessaan kahta soturia ja Duriathkin oli saanut siinä samalla surmansa. Khornen palvoja nauroi lujasti ilosta. Hän oli vuodattanut monien verta tänä iltana, mutta hän oli kaikista iloisin nähdessään erään makaavan elottomana maassa. Erään, jonka olisi pitänyt suojella kylää Zedoniukselta. Erään, jonka luultiin olevan voittamaton.

Suurempi miehistä astui eteenpäin kohti pappeja ja löi heitä kädellään. Osa papeista ei kestänyt lyöntejä vaan menettivät tajuntansa suoraan ensimmäisistä lyönneistä. Joitain hän löi näiden ollessa maassa pyytämässä armoa. Hän ei säälinyt heitä vaan jatkoi avuttomien pappien kurittamista rankemmalla kädellä. Miekka nousi ilmaan ja laskeutui alas monta kertaa.

Talojensa sisään piiloon menneet kyläläiset eivät tohtineet tulla ulos piiloistaan. He tiesivät, että eivät voisi lymytä neljän seinän sisällä loputtomiin, mutta mitä myöhemmin heidän olisi otettava voittajat, heidän uudet herransa, vastaan, sen parempi. Yksin asujat ja perheet kuitenkin rukoilivat apua Cernunossilta. Apua, että he heräisivät tästä painajaisesta.

Muutama Cernunossille uskollisimmat kyläläiset tulivat kuitenkin esiin taloistaan käsissään kaikki aseeksi kelpaavat esineet. Keittiöveitset, nuijat, sepän käyttämät työkalut ja metsästäjät olivat antaneet omia aseitaan halukkaille käytettäväksi. Yhdessä joidenkin pappien avustamana ihmisjoukot hyökkäsivät Khornen palvojan kimppuun yhdessä suuressa joukossa, mutta heistä ei ollut hänelle mitään vastusta. Yksikään teräase ei pystynyt koskettamaan hänen veren punaista haarniskaansa, joka värjäytyi hyökkääjien verellä yksi isku kerrallaan.

Tämä maailma. Tämä tulevaisuus. Se on painajainen.

Kraa. Kraa. Kraa.

Korpit lensivät yllä maan suurina parvina halki Solan varoittaen kaikkia kylän voittajista. He varoittivat metsän asukkeja karttamaan paikkaa ja lensivät kahden karkuun juosseen ihmisten yli seuraten heidän pakoaan kohti turvallisempia seutuja. Ne lensivät halki Solan ja levähtivät vuorien luona, jotka olivat kirottuja niissä olevan suuren portin vuoksi. Ne tuijottivat tuota mahtavaa porttia kunnioittaen ja peläten sitä. Korpit tiesivät portista enemmän kuin kukaan muu ja levottomina ne nousivat takaisin taivaalle tuntiessaan maan liikkuvan alla.

Ne lensivät aina Solan kaakkoisiin osiin, jossa kuului rakentelun ja keskustelun ääniä. Ne näyttivät iloisilta, tietäen, että olisi vielä mahdollisuus parempaan huomiseen. Ne jäivät katsomaan kahden haltian keskustelua ja kääpiön ja vanhan ihmisen rakentelun viimeisiä hetkiä.

Temppelin ovet menivät säpäleiksi petomaisen ratsun rynnätessä oveen. Khornen palvoja ja hiljaisempi toverinsa ottivat ensimmäiset askeleet temppelin sisään nauttien siitä hetkestä. Kukaan ei koskaan halunnut uskoa, että Zedoniuksen palvoja ottaisi askeleita tässä pyhässä paikassa, joka kuuluisi olla Cernunossin lapsien rauhan tyysija. Se oli ennen ja nyt siitä tulisi aivan jotain muuta. Henkiin jääneet papit katsoivat kauhuissaan miten ratsu hajotti paikan täysin. Kaikki penkit menivät rikki ja alttari, tuo kaunis alttari oli piloilla.

”Cernunoss tulee vielä tänne pelastamaan meidät ja silloin te saatte katua tekojanne!” eräs papeista huusi kyyneleet silmillä.

Hiljaisempi toveri kumartui hänen luokseen ja sanoi: ”Sitten niin käyköön.”, ja repi papin pään irti hänen ruumiistaan.

Khornen palvoja asteli hitaasti kohti tuhoutunutta alttaria. Hän katsoi sitä, mitä siitä oli jäljellä. Hän piti uudesta sisustuksesta todella paljon. Nauraen hän potki tieltään patsaiden palasia ja puuta pois tieltään kyykistyen alttarille polvilleen ja katsoen suurta Cernunossia kuvaavaa patsasta seinällä. Hän heitti pyöreän esineen kohti patsasta. Esineen tiputtua maahan, valo paljasti esineen oikean muodon. Ihmisen pää. Heimirin pää.

Mies puki varusteita ylleen. Sitoi kenkiään kiinni ja asetteli kevyen tuntuista haarniskaansa ylleensä. Hän otti käteensä käsipanssarinsa, joista hän katsoi omaa pelikuvaansa. Kuinka kauan aikaa siitä onkaan, kuin näinkään itseni tällaisena. Kaikkien näiden vuosien jälkeen voisin kävellä jälleen päällä maan kuin kuka tahansa ihminen. Monta vuotta kestänyt viime kerrasta kun taivaan minä näin. Tuulen tunsin kasvoillani. Kaikki nämä vuodet täällä pimeydessä asunut olen. Yksin, unohdettuna. Juuri niin kuin Hän halusi.

Mies ei ollut unohtanut Häntä. Mies oli pitänyt itsensä hengissä vain nähdäkseen Hänet vielä kerran ja antaakseen Hänelle sen minä Hän ansaitsee. Kohta tulisi se päivä vastaan. Kohta hän kohtaisi Hänet. Kaikkien näiden vuosisatojen odotus loppuisi. Hän saisi kostonsa. Vihdoin jo viimein.

Kyynel laskeutui poskea pitkin kypärän peittäessä kasvot.

”Portti aukeaa pian.”, kuului ääni.

”Olet pitänyt oman osasi sopimuksesta hyvin Nikolai. Sinä olit oikeassa. Yhdessä Nicodemin ja muiden avulla saan haluamani paljon nopeammin. Kiitos siitä sinulle.”

”Muista pitää oman osasi lupauksesta päästyämme maan päälle.”

”Kyllä. Annoin siitä sanani monta vuosisataa sitten. En ole unohtanut sopimustamme. Tule, menkäämme yhdessä portista rinnakkain.”

Maa tärisi. Kivivyöry laskeutui alas vuoren rinnettä suuren portin lähtiessä liikkeelle. Kallioon isketty portti lähti aukeamaan hitaasti.

Kuva


----------------------------------------------

RIP Heimir.

Kiitokset nimeltä mainitsemattomalle Solan piirtelijälle kuvasta.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Avatar
Arkki
Viestit: 449
Liittynyt: La 28.06.2008 20:23
Paikkakunta: Ruovesi

Re: Myrskyn Sola 4 - Taitaa tulla myrsky

Viesti Kirjoittaja Arkki » Ti 09.02.2010 08:44

Kaksi eri polkua

Täysikuu oli kohonnut taivaalle kun kaksikko oli päässyt vanhan kylän reunamille. He katsoivat taakseen kukkuloita ja mäkiä, nähden hädin tuskin muutaman talon kattoa enempää uudesta kylästä, kääntyen pian katsomaan vanhan kylän raunioita. Greentea tyrkkäisi serkkuaan ja osoitti harmaata savujuovaa ”Tuolla on joku, joka on pystyttänyt leirin.” He katsoivat hetken savua ja päättivät jättää hevosen jonnekkin varjoisaan ja lähtivät itse leiriä kohti. Päästyään sopivan lähelle, he kyyristyivät ja lopulta jäivät makuulleen juuri leirinuotion valon ulkopuolelle. He näkivät kaksi miestä, toinen miehistä on paljon ohuempi kuin toinen taas paljon leveämpi, eikä tämä seikka johtunut kuitenkaan lihavuudesta. Tällä kookkaamalla oli myös suden raukasta valmistettu turkis. Laihemmalla on hyvin tavanomainen varustus, haarniska ja viitta yllään, jonka oli kietonut yön viimalta suojaamaan. Haarniskan komeus ja viitan hienous osoitti, että tämä olisi ollut aatelinen, tai hyvin rikas. Greentea huomasi myös kaksi hevosta, sidottuna läheiseen puuhun jotka oletettavasti kuuluivat heille.

Rice huomasi myös samat seikat, muttei voinut olla haistamatta herkullisen makkaran tuoksua, joka lähti nuotion äärellä olevien miekkosten keppien päistä, kappas kun eivät vielä hoilanneet nuotio lauluja. Greentea sensijaan yritti kuunnella heidän puheitaan, kuullen pimeän hiljaisuuden keskellä varsin hyvin heitä. Vaikka molempia pelotti paljastuminen, kun liian lähelle piilottamansa hevoset alkoivat hirnahdella pimeässä. ”Mitä luulet, mitä huominen tuo tullessaan?” aatelis miehen näköinen, se laihempi kysyi. ”En tiedä enkä välitä. Varmaan se haltia tuo meille uutisia ja pääsemme viimein tekemään jotain.”, laihempi käänteli makkaraansa nuotiolla ”Mitä luulet uskoisiko haltiakaksikko meitä? Jos satumme kohtaamaan ne uudestaan, olisikohan niillä puukko selän takana valmiina?”, isompi hieman tuhahti, tarkistaen oman makkaransa kunnon ”Olisipa. Jäi hieman kesken se, minkä toisen kanssa aloitin.”

He katselivat pimeässä toisiaan ja yrittivät käydä telepaattista keskustelua seuraavasta siirrosta. Mutta he päättivät yhä pysyä piilosilla, sillä mitä jos heidän jutellessa, haltiaduuo saapuisikin? Rice päätti perääntyä ensin, mutta kolautti päänsä raunio talosta törröttävään hirteen. Hirsi laukaisi maailman vanhimman ärsykkeen ja sen seurauksena kuuluneen äänen ”Auts”.
”Tuolla. Piilossa talon reunalla, pusikon vieressä.” Tokaisi aatelis mies, makkarastaan haukkaavalle toverilleen ”Näyttäydy” hän juusi perään.

Rice nousee pääparkaansa hieroen pystyyn puskan takaa, rakennuksen vierestä ja viittoi serkkuaan nousemaan esille ja astuivat sitten nuotio valoon. ”Anteeksi pieni säikytys.” Rice totesi lopetettuaan päänsä hieromisen. ”Emme olleet varmoja, keitä kohtaisimme nuotion äärellä.” ja katsoi Greenteata. ”Kohtasitte kaksi matkaajaa, ketkä me kohtasimme?”
”Öh.. Olen kyllä nähnytkin teidän mainitsemanne haltiat.. mutten sen enempää heistä tiedä.” Greentea jatkoi pian Ricen puolesta ”Täälä on pyörinyt kakennäköistä sakkia.. Haltioita, kuten sanoitte. Rottamiehiä ja ties mitä muita.” Mainittava seikka oli, että Greentea lähes sylkäisi mainittuaan rottamiehet.

Laihempi miekkonen pudisti päätään ”Ette siltikään vastanneet kysymykseeni. Keitä te olette?”, samalla katsoen toveriaan joka juuri nielaisi viimeiset makkarastaan ”Kenties vihollisia, hänen lähettämiään.” ”Vihollisia?” Rice kysyi puoliksi itseltään, hämmentyneenä. Greentea oli tällä kertaa ystäväänsä vilkkaampi ”Olemme vierailijoita, solan ulkopuolelta. Saavuimme tänne lukuisten vihjeiden ja tarinoiden kautta tähän laaksoon. Olemme kirjailioita, kirjoitamme kansojen sankareista, kylien ja kaupunkien historiasta ja muusta, mikä meitä kiinostaa.
Olen Greentea ja tämä on serkkuni, sekä hyvä ystäväni Rice.”

Aatelinen katsoi lievästi huvittuneena, hieman kummastuneena kaksikkoa. ”Löysittepä oudon paikan kirjoittaa tarinan” ja laski miekkansa alas. Huomasi vain pian kauhukseen, että maahan asettamansa tikku, jonka päässä makkaransa oli, oli lähes hiiltynyt tikku nuotion yllä. Hänen kookkaampi toverinsa oli paljon varovaisempi ja piti viikatetta yhä ylhäällä. ”Minä olen Nicodem ja tämä korstompi on Nosferatu.”

Tämän jälkeen Rice ja Greentea kumartavat mahdollisimman kohteliaasti, mikä ei ollut vuosia kenraaleja ja korkeampia miehiä palvellessa vaikeaa. Nicodem kumartaa hetki heidän jälkeensä, kiittäen ensin ja jatkoi päästyään taas suoraksi ”Jos kuitenkin olette pelkkiä kirjoittajia, teidän olisi hyvä lähteä täältä. Täällä tulee olemaan kuumat paikat. Nosferatu ei niin kään tervehdi heitä ”Oletpas sinä huono sanoistasi Nico.”

Ricen serkku vain naurahtaa ystävällisesti, kun hän itse sai itsensä taas perus lukemille. Greentea jatkaa naurettuaan lyhyesti ”Olemme kuulleet tuon jo muutaman kerran. Siksi lähdimme tänne tem.. kylästä.”, päästi hän köhäyksen kahden viimeisen sanansa välissä, korjatakseen äskeisen sanansa.
”Niin, kyläänhän Hynkel lähtikin kohtaamaan Heimirin.” ja katseli kohti kylää, vaikkei sitä nähnytkään ”Näköjään myös voittikin hänet, kun te juoksitte karkuun. Hmh. Hynkel oli oikea mies siihen tehtävään.”

Serkukset katsoivat toisiaan, nielaisten vaimeasti moisesta, erikoisesta uutisesta. Pian Rice saa itsensä kasaan ”Kuulimme vain kaameaa karjuntaa, suuresta, ei vaan yliluonnottoman suuresta olennosta.” ja katsoi itsekkin kylää kohti, vain pimeys ja muutama rakennuksen rämä hänen näkönsä peitti sen kattoihin ”Sitten, kuului sellainen ryminä, että voisin vaikka vannoa, että tykin kuula olisi osunut temppeliin.”, Greentea jatkaa toverinsa puhetta, tämän hiljennyttyä ”Ja oletimme siksi, että kannattaisi siirtyä päiväksi pariksi kauvaksi kylästä.” seuraten katseellaan Nicoa ja Nosferatua ”Mutta, ellen utele nyt liikoja. Mitä te.. tai ainakin teidän ystävänne haluaa Heimiristä?”

Aatelinen, se laihempi vastasi piakkoin ”Heimir on pelkkä pelinappula, joka antoi herrallemme uuden lähestymistavan. Hänen kuolemansa on tärkeä osa paljon suurempaa suunitelmaa.” ja siirsi katseensa ystävästään tulokkaisiin ”Ajan kuluttua, Heimir sai paljon vihamiehiä ja herramme oli sitä mieltä, että hänen sielunsa pitäisi ottaa parempaan talteen. Onneksi Hynkel on meidän miehiämme, eikä Hänen.” ja hymähti huvittuneesti ”Monen vuoden jälkeen, Heimir saa viimeinkin rauhan.”
Kaksikko katsoo taas toisiaan. Rice kuitenkin jatkaa pian ”Liittyvätkö nämä seikat Zedoniukseen ja Vernunokseen?” Pitäen pienen tauon ”Kyläläiset ovat vain kertoneet juttuja jos toista. Mainitan etteivät heillä mitkään lämpimät välit ole keskenään.”

Nico ja Nosfe katsovat vuorostaan toisiaan, viimein Nosfe on äänessä ”Te ette selvästi näytä olevan kenenkään puolella.”, jatkaen hengitettyään ”Sehän on vain hyvä asia meidän molempien osalta. Vältymme kahakalta tältä erään.
Rice ojensi pienesti kämmentä heidän kohti, heiluttaen sitä pysäyttävästi ja samalla hieman naurahtaen ”Älkää huoliko. Emme ole puuttumassa kenenkään asioihin, ellei meillä ole syytä siihen.”

Nicodem jatkoi pian Ricen lopetettua ”Ja kyllä. Zedoniuksella ja Cernunoksella ei ole mitkään parhaimmat välit. Mutta me olemme Cernunoksen asialla.. Tai paremmin sanottuna saakuli puolella. Cernunos on vain Heimirin keksimä nimi.”
Greentean pupillit pienenevät merkittävästi järkytyksen johdosta, hän kiikutti parhaan ystävänsä sokeasti pappien luokse, jotka palvovatkin paholaisten epäpyhiä olentoja. Rice ei taas ollut niin moksiskaan, mikä pahensi entisestään asiaa. Rice jatkoi serkkunsa järkytyksen aikana ”Heimir on kortonut tästä Cernunoks.. saakuli. Tietämättä osallistuimme hänen ”areenaansa” jokunen päivä sitten.” ja vilkaisi serkkuaan, joka juuri ehti peittää järkyttyneisyytensä.

”Hän halusi teidät armeijaansa mukaan, tietäen että tämä päivä olisi tulossa. Hän vain tarvitsi kaiken avun jonka saisi. Mutta jos haluatte, voitte auttaa meitä etsimään ja tappamaan Hänet. Oikean henkilön, joka ansaitsee nimen saakuli. Muussa tapauksessa olisi varmaan parempi teidän poistua läntiselle puolelle solaa. Olemme nimittäin paikallistaneet Hänet lähellä oleviin katakombeihin, jossa hän on asustanut nämä kaikki vuodet.”

Tämän jälkeen. Rice ja Greentea käyvät telepaattisen katse keskustelun. Rice puhui ”Kenties pysymme taustalla ja otamme kaikkea ylös. Olisihan se riski, mutta joskus sellainen pitää vain ottaa hyvän tekstin eteen.” Greentea nyökkää serkkunsa sanoille.
”Mutta.” Rice lisäsi, ystävänsä tietämättä tämän asiasta ”Parasta olisi, että pysymme kaukana. Heimirillä ja meillä ei ole myöskään lämpimät välit.”
Voitte olla varmoja, että Heimir ei enään hengitä.” Nosferatu vastasi.

Aivan yllättäen, maa alkaa tärisemään kauhealla voimalla. Nosefartu pysyy helposti paikoillaan, mutta hennompi Nico kaatuu maahan ja jotkin rakennuksista luhistuvat kokonaan alas. Lopuksi kuuluu koko solassa kuuluva rysähdys, läheinen vuori sanoo jättimäisillä eleillä poks.
”Te..” Rice ehti vain sanoa, kunnes sanat keskeytyivät tärinän alkaessa ja yritti hakea tukevan asennon. Mutta muutama lankku ja sortunut kivi iski hänen selkäänsä ja kaatoi maahan. Greentea oli onnekkaampi, hän sai viereisestä puusta tukevan otteen eikä kaatunut.

Vuoresta ei paljoa palasia lentänyt ja näyttäisi siltä, ettei räjähdys ollut edes luonnollinen!
Ei ole kuitenkaan epäselvää yksi seikka, yksi vuoren huipuista on kadonnut näkyvistä. Nosferatu huudahtaa ”HÄN!”
”Emme voi odottaa aamuun.”, Nico huusi kiireisesti.
Tässä vaiheessa Rice on jo noussut kasan alta, pyyhkien tomut yltään. ”Meidän pitää lähteä. Emme voi odottaa Elenyaa! Ihmiset, tuletteko mukaamme?”

Rice jatkoi pian, mihin viimeksi jäi. ”Voimme auttaa teitä Heimirin joukkojen vastarinnan kanssa. Mutta jätämme yksityiset asiat teidän välillenne, emmekä puutu siihen.” hän ei paljoa aikaa saanut miettiä, Nicon huutaessa taas ”Jääkää sitten tänne. Nosferatu! Odota!” ja lähti hevosensa selkään ja ratsasti toverinsa kiinni ja lauksivat kohti kadonnutta vuotta.

Rice kääntyi serkkunsa puoleen ja huitaisi tälle ”Tule Greentea, otetaan heidät nopeasti kiinni.” Mutta Greentea katsoi häntä päätään järkyttyneesti pudistaen ”En.”
”Mitä sinä teet, autamme heitä ja käsken sinua seurata.” Mutta hänen serkkunsa mielipide oli yhä, selvä ”Ei!” ”Et ole selvästikkään itsesi, enkä missään nimessä suostu auttamaan paholaisia ja demoneja. Mene ja hylkää Sigmarin oppi, mutta minä en hänelle selkääni käännä!”
Rice ei osannut odottaa mitään tällaista ja katsoi järkyttyneesti serkkuaan ”Hyvä, jää sitten tänne. Mutta jos vielä kohtaan sinut, se on taistelun, eikä ystävyyden merkeissä.” ja nappasi hevosensa, ratsastaen täyttä vauhtia Nicodemin ja Nosferaun perään. Greentea jäi yksin nuotion äärelle, katsoen veltosti hänen peräänsä. Viimeinen asia, minkä Rice serkustaan kuuli, oli vain vihainen karjaisu.

__________________________
Heh. Sain tän fluffin jo eilen illalla valmiiksi.
Tuomas Kyrö kirjoitti: Breivik syyttää joukkomurhastaan demokratiaa. Se on sitten sana sanaa vastaan. Demokratia kun syyttää joukkomurhasta Breivikiä

Avatar
Da Big Boss
Viestit: 2173
Liittynyt: Pe 16.05.2008 14:38
Paikkakunta: Espoo

Re: Myrskyn Sola 4 - Muistithan ottaa sateenvarjon?

Viesti Kirjoittaja Da Big Boss » Ti 09.02.2010 21:53

Loppu

Illan hämärä oli kaikonnut jo päiviä sitten. Se oli vaihtunut kauniiksi, erilaisten välähdyksien ilotulitukseksi joka paistoi kirkkaammin kuin mikään entinen planeetan valonlähde. Entinen tähtemme ei olisi koskaan elämänsä aikana loistanut yhtä kirkkaana. Siltä se ainakin näytti, kun Endlor sulki silmänsä.

Vie minut kauas, tuleva ikuisuus. Vie minut korkealle, vääjäämätön tulevaisuus.

Valollasi häikäise minut, anna nähdä rajojen yli. Älä hylkää, älä päästä irti.

Pimeää. Täydellisessä pimeydessä ei nähnyt mitään. Ei ollut ruumista, jota liikuttaa, ei ollut aisteja jolla ajatella mitään. Mieli oli levinnyt hajanaiseksi sirpaleiksi, jotka yksin yrittävät saada selkoa epäselvästä kokonaisuudesta, joka tuntui olevan vaikeampi ymmärtää kuin Tzeentchin palapelit.

Sekunteja, minuutteja, tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia, ikuisuuksia.

Ehkei kukaan pysty sanomaan tarkasti, mikä noista pystyisi kuvastamaan ajan tunteita tuohon aikaan. Sitä oli vaikeampi selventää kuin unta, joka oli epäselvästi toteutettu näytelmä.

Sitä näytelmää näyttelivät näyt menneisyydestä, tutut, nostalgiset äänet ja tiedot jotka olivat tämän maailman luoneet. Sitä todellakin rohkeni kutsumaan kauniiksi toiveeksi, joka tapahtuu vain kerran elämässä. Kaikki ihana, tuttu ja kaunis kertoivat tarinaa siinä mistä kaikesta oli tullut tapahtuvan.

Havumetsät jotka hohtivat valkoista hohtoa, joiden yllä lumi notkuu tehden niistä majoja metsän asukeille, jotka heräsivät yön piirtyessä taivaalle. Revontulet tanssivat muodostelmissa taivaalla. Kuu paistoi valkoista ja hopeaa hohdetta, jonkalaista ei tuntunut löytyvän muualta maailmasta.

Niitä olivat muistot kullatut, ajan koristelemat näyt.

Aikanaan jokainen sirpale mieltä kuihtui, suli pois. Mitään ei yksinkertaisesti jäänyt jäljelle.

Viimeisen kuihtuessa se viimein kuuli äänen, joka oli hänen viimeinen toivo. Se ääni, jonka hän oli kuullut jo kahdesti viimeisten kuolemiensa aikana. Tällä kertaa siitä pystyi erottamaan sanoja. Niiden lausumat sanat olivat epäselviä, eikä niissä ollut mitään ymmärrettävää.

Sitten kaikki muuttui sumuksi, joka hohti puhtaimman hopean värejä.

Ikuisuus.
The voice actor of Gordon Freeman sadly passed away during the games development.
Wow I can't believe I actually went to wikipedia to look up gordon freeman's voice actor...

Avatar
Dark Elf69
Viestit: 1008
Liittynyt: To 18.01.2007 21:38
Paikkakunta: Kauhajoki

Re: Myrskyn Sola 4 - Muistithan ottaa sateenvarjon?

Viesti Kirjoittaja Dark Elf69 » Su 14.02.2010 11:05

Tässä naurettavan lyhyt pätkä Duriathin mietteistä kuoleman aikana. R.I.P. Duri

Ratsun törmättyä häneen hän oli niin pahassa kunnossa että tajusi ettei voisi parantua. Hän nousi ylös hammasta purren ja katsoi kun hiljainen mies tuli ja huitaisi hänen kätensä poikki.
Tuskan huuto pääsee ulos Duriathin suusta. Nopeasti Hiljainen kaveri nostaa Duriathin kurkusta ilmaan ja pian hän tukehtuu. Hetken kuluttua isku selkään sinetöi Duriathin kuoleman. Vihdoinkin hän oli vapaa ja tarpeeksi kunniakas siirtymään tuonpuoleiseen perheensä luokse. Ei enää tuskaa, menetystä ja vihaa. Duriathin veren vuodatukset olivat nyt ohi...


Kunnia vietiin mutta sai duri pikkasen sitä takasin. Jos seuraavalta hahmolta ei häviäis kaikki jännät aseet niin voisi panostaa enemmän. Pitäkää lippu korkealla nähdään ehkä seuraavassa solassa.
Lepakko siipiä maalarin teipistä ja rautalangasta, DE69:n Blogi
Through Hatred All Things Are Possible!
kynthuithalkein!

Avatar
Terminator Sergeant
Viestit: 1619
Liittynyt: Ti 10.05.2005 15:39
Paikkakunta: Helsinki, henkisesti ikuinen savolainen

Re: Myrskyn Sola 4 - Muistithan ottaa sateenvarjon?

Viesti Kirjoittaja Terminator Sergeant » To 11.03.2010 21:31

Pieni kirjoitusorja on hyvin pahoillaan viivästyksestä T_T ballistisia rage-ohjuksia saa lähettää. Kuvat olikin aika isoja, näytä kuva -nappi voi olla kaveri.

Skritta kohosi kohti taivasta. Musta ukkospilvi rätisi hänen allaan muukalaisen seistessä vakaasti paikallaan, ikäänkuin korkeus ja tuulet eivät olisi vaikuttaneet häneen mitenkään. Pilvi alkoi liikkua sivulle yhä kiihtyvällä nopeudella, kunnes insinööri näki vain välähteleviä viivoja ja tunsi korviensa halkeavan. Paine kasvoi ja suhina täytti pään, mutta muutaman hetken kuluttua vauhti alkoi hiljentyä, ja alla olevista muodoista saattoi saada selvää. Skritta kurkisti alas ja näki hökkelikasan, ilmeisesti Vanhan Kylän. ”Kyllä, se vanha kylä on. Katso, tuonne kauas matkamme on. Nyt pidä kiinni, kiirehtikäämme.” sinikaapuinen mies huikkasi kääntymättä häntä kohti ja istuutui pilven reunalle. Hänen kaapunsa olilla höyhenet hulmusivat suoraan taaksepäin ilmavirran mukana pilven kiihdyttäessä jälleen huimaavaan vauhtiin. Jälleen kaikki oli hetkessä ohi, ja Skritta katseli ympärilleen ihmeissään, kunnes mies selitti. ”Olemme saapuneet vanhoille katakombeille luoteiseen Solaan. Sisään, olkaatte hyvät.” Hän heilautti samalla kättään osoittaen ovelle, joka seisoi lujasti vuorenseinässä, ja lähti itse kulkemaan sinnepäin. Skritta asteli hieman pahoinvoivana miehen perään. Pilvimatkailu ei ollut hänen juttunsa, ei yhtään.

Skritan oksennettua pientareelle hän hoippui ovesta sisään, alas pimeisiin käytäviin. Kapeisiin käytäviin ilmestyi seiniä ja reikiä täysin mielivaltaisessa järjestyksessä, mutta tie eteenpäin tuntui aina suoralta mikäli mies käveli sinne. Täältä ei paljoa olla pakenemassa, insinööri pohti itsekseen. Käveltyään tällä tavoin muutamisen sataa metriä, he saapuivat avaraan huoneeseen, jonka kahta seinää koristivat jättimäiset kirjahyllyt, joissa oli paperia enemmän kuin Skritta oli koskaan nähnyt. Keskellä huonetta oli hevosenkenkää muistuttava pöytä, jonka keskellä seisoi suuri, raskas valurautapata, jonka kyljet olivat täynnä nokea ja palanutta ainesta. Hieman sivummalla, kirjattoman seinän vieressä oli kivinen pöytä, joka muistutti jonkin sortin operointipöytää. Skritta vilkaisi sitä hieman lähemmin, ja huomasi kiveen painetun ihmisenmuotoisen uppoaman. Kivipöydällä oli kuivuneita veritahroja, eikä hänelle tuottanut suurempia vaikeuksia päätellä pöydän käyttötarkoitus. Noh, mitäpä mokomasta, hän tuumi ja kääntyi taas miehen puoleen.

”Mikä ihmeen paikka tämä on, ystävä hyvä?” Skritta kysäisi kaapumieheltä, joka käännähti ja tokaisi vastauksen niin, että pieni innostuksen haiven erottui siitä. ” Voimaisi nousun paikka, pikkuinen! Taikurin suuren sinusta teemme ja ystäväs' herätämme! Suuren jättisi parempana takaisin tahtonet!” Insinööri katseli miestä pienellä varauksella, mutta rohkaisi itsensä kuitenkin kysyäkseen: ”Krhm, hyvältä kuulostaavaikuttaa. Saanenkohan itsekin hiukkasen... parannella sitä?” Muukalainen käkätti. ”Tarkoitus se olikin, pikkuinen karvainen ystäväiseni, tarkoitus se olikin. Tule, mua seuraa!” hän kutsui sormellaan rottaa seuraamaan ja käännähti ympäri viitta hulmuten. Mies käveli suuren, valurautaisen padan luokse, napsautti sormiaan ja sai sinertävän tulen liekehtimään äänettä padan alla. Hän tarttui suureen, muodoiltaan vääristyneeseen ja koristeltuun kauhaan ja alkoi sekoitella padassa olevaa muhennosta. ”Tule, ystävä! Ojenna minulle liha tuo, mik' pöydällä lojuu. Tuo mulle tuo alkuosainen!” Skritta totteli siltä seisomalta. Hän nosti itseään suuremman, mahdollisesti nautaeläimen, ruhon pöydältä ja kohotti sen hartioilleen. Lämmin veri ja alkaneen mätänemisen tuoksut huokuivat häntä vasten, mutta hän kantoi sen mahdollisimman nopeasti huoneen keskelle ja heitti sen pataan. Samea neste sihahti ilkeästi ja ikäänkuin huokaisi. Insinööri tunsi kuinka hänen selkäpiitään pitkin kulki väristys. Yksinäinen hikipisara vieri hänen otsaltaan hänen nenänsä päähän saaden hänet aivastamaan reaktiomaisesti. Sinikaapu heitteli reippaaseen tahtiin erilaisia ainesosia pataan laajoissa kaarissa, luoden heikosti valaistuun huoneeseen hypnoottisen tunnelman. Hetken kuluttua hän kuitenkin perääntyi pari askelta ja käänsi päänsä Skrittaa kohden ja ojensi kätensä lähelle hänen otsaansa. ”Uupuva yksi vain on! Sa muisto anna ja ystäväs' heräävi henkiin!” Skritta tuijotti kättä hetken kuin tajuamatta missä mennään, ravisti päätään ja terästäytyi. ”Öh juu, vie poies vain.” Miehen sormi kosketti insinöörin otsaa ja pieni kipinä räsähti heidän välillään. Muukalainen vetäisi kätensä pois, mutta yhdestä sormesta näytti roikkuvan heleänvihreä rihma, joka leijui kuin aineettomana ilman halki leveässä kaaressa. Mies pyöräytti rannettaan niin että se napsahti irti Skritan päästä, ja heitti sen pataan. Seoksen alkaessa hohtaa, mies potkaisi koko padan sisältöineen pitkin permantoa. Ikävän näköinen neste ei kuitenkaan levinnyt ympäriinsä, vaan se jäi hyllymään suurena läjänä putoamispaikkaansa. Hiljalleen se lopetti höyryämästä ja muuttui savimaiseksi massaksi. ”Hän vasta puolikas on, raakile moinen. Hänet rakentakaamme, pikkuinen, rakentakaamme uskoon uuteen!” mies huuti ja heilautti kättään Skritalle, kuin merkiksi alkamisesta. ”Tuolla varasto, hänet aseista! Tuolla paja, hänet panssaroi! Täällä hän, hänet herätä!”

Skritta ei voinut uskoa kuulemaansa. Oliko hän pääsemässä toteuttamaan jokaisen insinöörin, jokaisen sairaan ja kieroutuneen petomestarin unelman? Oliko hän päässyt muokkaamaan heidän etsimänsä, lopullisen taisteluhirviön valmiiksi? Hänen kämmenensä syyhysivät upota tuohon möykkyyn. ”Mh, ei teillä saastakivikiveä satu olemaan?” hän kysäisi saaden ilonsa hädin tuskin pidettyä aisoissa. ” Sitä harvinaisuutta saanut ole käsiini en, pikkuinen ystävä, en ole.” mies vastasi myhäillen. Skritta tuhahti ja lähti tutkimaan aserivistöjä seinillä. Noh, onhan minulla hieman omiani, hän mumisi. Kirveitä, miekkoja, viikatteita, musketteja, urkutykin puolikas, keihäitä, nuolia, panssaria kokonaiselle armeijalle. Skritta alkoi tanssia mielipuolisesti nauraen samalla latoen aseita syliinsä. Lisätyillä voimillaan hän kantoi itseään suuremman kuorman metallia möykyn luokse ja huusi: ” Panssarista hartiansa, saastatulenheittimet käsiinsä, viikatteista hampaansa! Suurista jousista jänteensä! Teräksestä lihansa! Helvettiä itseään vastaava uuni, josta häneen voima kummutkoot! Kaadetun vastustajan verellä maalatut kilvet vääntykööt putket, joista tulinen hengityksensä kulkee!” Insinööri nauroi kuin hullu ja alkoi muovailla tahnasta haluamaansa muotoa. Sinikaapuinen mies taputti käsiään muutaman kerran ilmeisen ilahtuneena.

Lopulta oli työ valmiina, ja neljämetrinen jättiläisveistos seisoi keskellä huonetta. Tummat silmät katselivat elottomina Skrittaa, kun tämä kiinnitti viimeisiä silauksia. Tonnien painoinen otus olisi nyt voima, jota ei pitäisi ottaa kevyesti. Sen olalla möllötti pienehkö tykki, josta Skritta oli erityisen ylpeä. Vain piipusta ja satunnaisesta läjästä metallia hän oli luonut laitteen, joka puhkoisi parhaankin panssarin lyhyeltä matkalta, tai vähintäänkin heittäisi vastustajan pois tasapainosta räjähtävien panosten lauetessa maassa. Tai vastustajan sisällä. Insinööri käkätti yksinään ajatukselle sisältäkäsin poksahtelevista vastustajistaan. Heh, tämä veisi hänet vielä pitkälle, ehkä jopa maanalaisen valtakunnan johtoon. ”Tyytyväinen oletko nyt, mh? Herätämmekö toverisi, karvainen?” kaapumies kysäisi leikkisään sävyyn. ”Anna mennä!” Skritta huusi innoissaan. Mies kaivoi esiin terävän luunpalan, tökkäsi Skrittaa sillä käteen ja veti häneltä pisaran verta piikkiin, jolla hän kirjoitti jotain veistoksen otsaan. ”Käske sitä, se sun täst' etiäpäin on.”

”Ala liikkua, sinä haiseva laiskuri, tai käristän perätuhtosi niin että saat etsiä sitä seiniltä vielä ylihuomennakin!” hän huusi luomukselleen. Mitään ei tapahtunut hetkeen, ja Skritta oli jo kääntymässä muukalaisen puoleen kun musta savupilvi pölähti ulos hirviön selässä olevista piipuista, ja kirkkaanvihreät liekit löivät korkealle kattoon.
Kuva
Mekaaninen kolina ja ratasten kilinä sekoittuivat kuurouttavan voimakkaaksi kakofoniaksi, kun hohtavat silmät avautuivat ja teräksinen leuka avautui. Matala karjunta täytti koko huoneen ja kaikui niin että lattia tärisi. Kirkkaat liekit sinkoutuivat ulos sen kurkusta ja valaisivat huoneen. Se alkoi liikutella jäseniään, kuin testaillen uusia asioita. Nopeasti se alkoi kävellä lähes tasapainoisesti huojahtelevista alkuaskelista huolimatta, ja se jopa rysäytti kätensä yhden kirjahyllyn läpi. Läpi ilmassa leijuvan pölyn, mustan savun ja paperiliuskojen se tallusti kohti kaksikkoa, tuikkivasilmäisenä ja tulenpalavana, rikinkatkuisena kuin itse tuomiopäivän peto. Sen varjo peitti alleen molemmat miehet ja näytti siltä kuin se yrittäisi syödä heidät. Sitten se kuitenkin polvistui Skritan eteen ja ynähti alistuvasti. Insinööri heitti kätensä sivuille ja revähti maaniseen nauruun. Kun hän sai itsensä kuriin, kaapumies kääntyi puhumaan hänelle. ”Itsellesi jotain tahdotko, tuota yhä käyttää voi.” ja osoitti maahan jäänyttä ylimääräistä massaa. Skritta tutki sitä hetken. Sitten hän viilti ammottavat reiät reisiinsä ja survaisi vihertävää massaa kourillaan sisään. Hän urisi kivusta, mutta se tuntui katoavan kun massa sekoittui hänen vereensä ja metalliseen järjestelmäänsä, ja hän pystyi tuntemaan miten hänen lihaksistonsa nopeutui ja vahvistui entisestään jo ylimaallisiin mittoihin. Käsiinsä hän toisti käsittelyn, mutta repien asevarastosta joukon sapeleita mukaan. Hymy hänen kasvoillaan vain leveni, kun hän testaili uusia kämmeniään, joiden selkämyksistä hän pystyi ottamaan esiin aikamoisen arsenaalin teriä tarvittaessa. Hän kääntyi hyväntekijäänsä kohti ja väläytteli vihreitä salamoita käsiensä välissä. ”Mites sen valaistuksen kanssa olikaan?”

Musta pilvi ilmestyi jälleen miehen kaavun alta ja insinöörin silmissä pimeni. Pienen oksettavan hetken jälkeen he seisoivat jossain muualla. Tuuli tuntui iholla ja Skritta tunsi heti kastuvansa. Satoi hiljaa. He olivat ulkona pimeässä metsässä, jollain kukkulalla jossa ruoho oli kuollut kauan sitten. Mistään ei kuulunut muuta kuin sateen masentavaa yksinpuhelua, kunnes tummiinpukeutunut kaapumies rikkoi hiljaisuuden. ”Kätes nosta sa taivaisiin ja ukkonen kutsu, sa luokses voima luonnon arvaamaton ota jumalainen viha! Sen anna itsesi ottaa, sua koskettaa! Kutsu se tykös' sa lapsi yön!” Skritta kohotti käsivartensa ylös ja huusi kurkku suorana kohti mustia pilviä korkeuksissaan. ”Anna tulla vain, sinä säälittäväkurja höyrymöykky! Luuletko että minä pelkään jotain kaltaistasi, minä joka tulen vielä hallitsemaan kaikkia kaltaisiasi! Anna minulle voimasi, sinä arvoton hylkiö, yhdisty kanssani! Tule luokseni, kun minä kutsun sinua, Uranos! Kuudennen tuulen demoni, anna voimasi sille joka sitoo sinut nimellään! Minä, Skritta Ukkoshammas manaan sinut esiin!” Valtava salama rikkoi yön pimeyden ja koko metsä lainehti valossa.

Skritasta tuntui kuin hän hajoaisi atomeiksi. Sähköinen voima kulki halki hänen ruumiinsa ja tuntui tuhoavan hänen joka ainoan solunsa tieltään. Taistellessaan kipua vastaan hän huomasi silmiensä edessä nauravat kasvot, vääristyneet, pilkkaavat piirteet. Skritta rääkäisi keuhkojensa pohjasta ja pusersi kaikki voimansa ponnahtaakseen kohti tuota näkyä. Hän upotti hampaansa siihen, ja valkeassa räsähdyksessä kaikki oli ohi. Skritta tunsi itsensä voittajaksi seistessään heikkona kukkulalla, jossa kaikki oli jälleen hiljaista. Hän oli voittanut tuon olennon. Nyt, se olisi hänen. Ukkosen voima olisi hänen, ja vain hänen omansa. Vihreä valo tuntui loistavan hänen silmistään lähtemättömänä. ” Kokeile voimaasi, pikkuinen.” Skrittaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Vaivaisella sormien napsautuksella hän lähetti aareittain vankkoja tukkipuita ilman halki. Mies hymyili jossain kaapunsa peitossa. ”Nyt ystävä pikkuinen, tuon vuoren sa näetkö? Siihen sa lataa täysillä, ma sua autan. Meidän tuhottava on se, siis voimias älä säästä.” Skritta vilkaisi kohti miehen osoittamaa suuntaa.
Kuva
Suuri vuori näytti yhtä vakaalta kuin maailman juuret itse, mutta nykyisellään Skritasta tuntui vaikealta uskoa että se kestäisi häntä, varsinkaan heitä yhdessä. Hän keskittyi ja keräsi ukkosen voimia parhaansa mukaan yhteen pisteeseen, ja mies hänen vieressään heilautti toisen kätensä vuoren suuntaan.
Kuva
”Nyt!” hän huusi. Molemmat maagit vapauttivat yht'aikaisesti valtavat energiamäärät, ja kaksi salamaa sinkoutui suuresta mustasta pilvestä alas kohti vuorta. Ilmalennon aikana ne ikäänkuin juoksivat kilpaa kohti vuorta, kuin leikkien keskenään, kunnes ne alkoivat spiraalimaisesti pyöriä toistensa ympäri ja lopulta kietoutuivat yhdeksi jättisalamaksi, joka iskeytyi vasten vuorenhuippua.
Kuva
Seuranneessa räjähdyksessä tonneja ja tonneja kiviainesta sinkoutui ympäriinsä ja ääni vavisutti koko Solaa. Skritta ihmetteli kunsinkoilevat kivenkappaleet vaihtelivat ilmassa suuntaansa eivätkä lentäneetkään niin kauas, vaan koko räjähdys näytti suorastaan suunnitellulta ja tarkasti toteutetulta. Sitten paineaalto lähes heitti hänet jaloiltaan ja hänen ajatuksensa siirtyivät siihen. Skritan vasta ihmetellessä tapahtunutta mies ojensi hänelle kättä ja huikkasi: ” Tule, kiire. Mentävä katsomaan on mitä saimme.”

Hetken juostuaan kaksikko saavutti vuoren ja löysi sen juurella olevat lohkareet, jotka olivat irronneet räjähdyksessä. ”Palat tutki ja oikeat etsi, sa tiedät ne kyllä. Mineraaleissa rikkaita ovat ne joista sotilaskivet kokoamme.” Tämän sanottuaan mies käännähti poispäin ja alkoi käydä läpi kivenlohkareita. Skritta oli hieman äimänkäkenä mitä piti tehdä, mutta jotenkin hän itseasiassa tunsi vetoa tiettyjä kiviä kohtaan, ja jotenkin alitajuisesti pystyi ymmärtämään miten niistä saisi jotain aikaan. Kun kaapumies alkoi taikuudella liikutella järkäleitä ympäriinsä ja salamoillaan hitsaamaan niistä useampimetrisiä olentoja, Skritta liittyi mukaan. Hän heitteli käsin nyt jo huomaamattoman kevyitä, mahdollisesti satojakin kiloja painavia kiviä päällekkäin ja iski sähköä perään. Kaapumies kierteli muokkaillen kaikkia veistoksia hitusen suuntaan ja toiseen, ja lopulta kun kaksikko oli uurastanut tunnin ellei toisenkin, seisoi heidän edessään seitsemän yli kolmemetristä kivisotilasta. Mies kohotti kätensä ja alkoi höpistä käsittämättömiä. Ääni ei kuulostanut siltä että se olisi tullut miehen suusta vaan jostain kauempaa, kuin se vain olisi soinut pään sisässä. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ja räväytti ne auki. Kivisotilaat sävähtivät, ja alkoivat pyöritellä päitään. Ne kävelivät heidän eteensä ja asettuivat siistiin riviin. Mies katseli niitä hetken ja nyökkäsi. Sitten hän kääntyi jälleen insinöörin puoleen. ”Kuljemmeko kylään ny, vai vasta huomennako menemme?” Skritta oli yhä voimiensa tunnossa ja vastasi: ” Miksi odottaa, kun olemme jo niin kauan tätäkin vääntäneet? Nyt on aika, ystävätoverini hyvä.” Heti kun Skritta oli saanut lauseensa loppuun, kaikui koko vuoristossa hirvittävä huuto.

”DR'ELL!”

Kaapumies hätkähti. Hän vaikutti hetken hyvin hämmästyneeltä ja Skritta kysyi ihmeissään: ”Mikä TUO ei ollut?” Samalla ääni jatkoi:”KOHTAA MEIDÄT! DR'ELL! PELKÄÄTKÖ SINÄ MEITÄ?!” Molemmat seisoivat hetken hiljaa, kunnes mies purskahti kolkkoon nauruun. ”Muhahahahaa! Tullos pikkuinen, lähdetään heidät tervetulleeks' toivottamaan!” ”Ja ketkähän niin?” insinööri kysäisi, mutta mies ei vastannut vaan vilkaisi vain kivisotilaitaan. Kaikki peittyivät jälleen tuohon tuttuun mustaan pilveen, ja hetkessä he olivatkin jälleen noitten samojen katakombien edessä, missä kaksi sateen piiskaamaa miestä seisoi selvästi valmiina taistelemaan. Toinen miehistä on suuri, kaaoksen valitun panssariin pukeutunut mies joka heilutti viikatetta, mutta toinen näytti sangen tavalliselta ihmiseltä, aateliselta kenties, ja kantoi miekkaa. Kaapumies nauroi jälleen. ”Pikkuinen, tahdotko toisen vai annammeko sotilaitten kivisten heidät hoitaa?” Skritta tarttui tilaisuuteen. ” Annahan kun minä hieman testaa näitä uusia voimatehoja, mh! Hei, missäs se jätinpöljäke on kun tilanne on päällä? Juusto, tänne ja heti!” Skritan huudettua musta pölähdys kävi hänen vieressään, ja rottahirviö ilmestyi sen sisältä päästäen jälleen matalaa karjuntaa mekaanisen kilinän säestämänä. ”Juusto, minä otan tuon tuossa! Nappaa sinä toinen! Liikettä, senkin paksukalloinen korsto!” insinööri kirkaisi ja osoitti parivaljakkoa kohti sangen suuripiirteisesti. Jätti suuntais kohti aatelismiestä ja musta savupilvi pölähti olkatykin jyrähtäessä.
Kuva
Laukaus meni ohi ja mies väisti osuman laajemman vaikutuksen hyppäämällä sivulle, mutta hirviö kohotti kätensä ja liekehtivää nestettä suihkusi ilman halki väistävää ihmistä kohden. Polttava litku osui kohteeseensa ja mies kaatui maahan huutaen tuskissaan.

Skritta latasi salamoitaan nauraen kuin vahingoniloinen lapsi, joka oli saanut aseen käsiinsä.
"The inhabitants of this earth are of two types. Those with brains but no religion, and those with religion but no brains."

Avatar
El Capitan
Peliporukkavalvoja
Viestit: 5492
Liittynyt: Pe 17.12.2004 21:55
Paikkakunta: Tuuliklaani / Pori
Viesti:

Re: Myrskyn Sola 4 - Muistithan ottaa sateenvarjon?

Viesti Kirjoittaja El Capitan » La 27.03.2010 14:01

juma Termis. Ei oo koskaan FF9:n Garlandin teema ollut parempaa kuunneltavaa. Noi kuvat on kyllä ftw. Pitää itsekin oppia piirtämään ja ryhtyä viivoja vetelemään näppäimen hakkaamisen lisäksikin.

Pitkä tauko kyllä meillä tullut. Eiköhän ole aika aktivoitua oikein kunnolla. Kyllä me tämä keritään loppuun vetää. Fluffisuonen herääminen aloitetaan taistelusta vain osan laittamalla. Ei tule näin ihan tuhottoman pitkää taistelua yhdelle kerralle luettavaksi. Hmm.. tää on muuten taas hyvä laittaa joku musiikki soimaan? Mitähän mää kekkaisin?

http://www.youtube.com/watch?v=6zjD_0Aj3Qc

Kestätkö sä salamaniskun?

Dr’ell risti kätensä edessään ja hekotteli matalasti kaapunsa varjoissa. Hän katsoi mielissään uuden ystävänsä tuhon jälkiä. Hän oli onnistunut tekemään sen voimakkaaksi. Hyvin voimakkaaksi olennoksi. Kaikki, mihin se kätensä osoitti, oli tuleva tuhotuksi lukuisilla salamoilla ja kaikki, joita se ei kykenisi tuhoamaan, sen henkiin herätetty ystävä, Juusto kuten se sitä kutsui, repi tuhansiksi kappaleiksi.

Skritta ei räpyttänyt silmiään yrittäessään käristää tuon kaaoksen palvelijan hengiltä tämän toverin taistellessa henkensä edestä Juustoa vastaan. Useat salamat kerrallaan ampuessaan se sytytti maan pienet ruohon korret tuleen Nosferatun yrittäessä parhaansa pysyä niiden tieltä poissa. Juusto puolestaan kuolasi ja murisi kuin metsän villein petoeläin ajettuaan saaliinsa nurkkaan. Se oli tuntea jo kielellänsä uhrinsa lihan ihanan maun eikä kyennyt odottamaan, että tuntisi oikeasti kielelläänsä tuoreen lihan maun.

Kaksi muukalaista olivat kuitenkin taitavia sotureita. Pienempi ihminen oli ketterä taistellessaan Juustoa vastaan rohkeasti ja hänen toverinsa tultua apuun, yhdessä he kohtasivat tuon suuren epäsikiön, joka oli kuin villeimmistä painajaisista todeksi muuttunut olento. Skritta katsoi luomustansa peläten pahinta. Hän ei uskaltanut taikoa miehiä kohti peläten osuensa Juustoon liian voimakkaasti vieden siltä hengen. Lähellekään hän ei uskaltanut mennä puremaan ja viiltämään henkilökohtaisesti miehet kuoliaaksi.

Dr’ell huomasi saman. Rottaystävänsä pysähdyttyä paikoilleen, melkein katsoen säälivästi pulassa olevaa Juustoa, mies nosti kätensä eteensä ja osoitti sormellaan muukalaisia. Seitsemästä kivisotilaasta neljä lähti liikkeelle harppoen pitkillä jaloillaan suuria askelia. Skritta katsoi hymysuin kivipaasien ohittaessa sen. ”Tappakaane heti!” se huusi perään.

Nikolai ja Nosferatu puhalsivat hyvin yhteen hiileen. Jo heti alussa, Nikolai oli huomannut miekkansa olevan tehoton tuon suuren epäluonnollisen olennon edessä hänen tehdessä vain heikkoja naarmuja sen ihoon, joten hän jätti iskemisen tyystin toverillensa jääden itse ottamaan Juuston huomion jättäen olennon selustan vartioimatta. Nikolailla ei ollut suuria vaikeuksia väistellä Juuston iskuja niiden tullessa hitaasti, mutta voimakkaasti. Yksi osuma riitti saamaan luut murtuneiksi tai pahimmassa tapauksessa tomuksi, mutta Nikolai kuitenkin ajoitti hyvin jokaisen väistönsä, mutta välissä hyppy sivuun oli kuitenkin täpärällä. Hikipisara valui kypärän alta miehen kulmakarvoille.

Nosferatu katsoi vierestä Nikolain väistelyä ja odotti rauhallisesti ja tyynesti tilaisuutta mennä iskemään raivokkaasti olennolta raajoja irti. Aina tilaisuuden koittaessa, hän ei epäröinyt hetkeäkään vaan suurella innolla lähti juoksujalkaan kohti petoa ja iski sitä selkään lukuisia osumia. Syvät haavat tehtyään, hän hämmästyi, miten kestävä olento olikaan. Yksikään isku ei tuntunut edes kiinnostavan sitä ja joka toinen haava vaikutti hetken päästä sulkeutuvat umpeen, paranevan.

Nosferatu ei ole koskaan nähnyt mitään vastaavan laista, mutta hän ei pitkäksi aikaa jäänyt sitä ihmettelemään vaan suuntasi seuraavat iskunsa olennon käsiin ja muihin raajoihin. Hän viilteli käsiä ja jalkoja, iski hännänkin yhdessä vaiheessa poikki, mutta Juuston käännyttyä hänen puoleensa, Nikolai näki, miten hetki sitten katkaistu häntä kasvoi pituutta.

Kopoti kopoti.

Rice ratsasi hevosensa selässä käskien hevostansa kiirehtimään. Hän oli jäänyt aikaisemmin uusista ystävistään jälkeen ja hän ei voinut olla miettimättä, olisiko hän muuttanut mielensä liian myöhään. Oliko hän päättänyt lähteä heidän peräänsä ja saapuisiko hän perille liian myöhään. Rice yritti pitää mielensä kirkkaana ja ajatellen saapuvansa juuri oikeaan aikaan, mutta ei voinut olla ajattelematta kuitenkaan, että saavuttuaan viimein paikalla, Nikolai ja Nosferatu olisi jo kuolleita.

Maa hevosen kavioiden alla tuntui tärisevän. Ikään kuin jokin raskas kivi tippuisi korkealta taivaalta maahan saaden sen heilahtelemaan. Hän oli lähellä. Hyvin lähellä. Taistelun ääniäkin alkoi kuulumaan. Hän oli myöhästynyt, mutta oliko hän myöhästynyt liian paljon?

Ricen kasvoille ilmestyi hymy nähdessään sekä Nikolain että Nosferatun hengissä ja taistelevan alivoimaisena itseään suurempia olentoja vastaan. Nikolai ei näyttänyt edes yrittävän taistella omituista rottaa vastaan. Hän vain juoksi sitä karkuun ja yritti pysyä hengissä iskien vain harvoin miekallaan tuota petoa haavoittamatta sitä kuitenkaan kertaakaan. Nosferatu kuitenkin näytti olevan suuremman ongelman kohdanneena pitäessään neljä kivisotilasta poissa hänen luotaan.

Nikolai ilahtui nähdessään Ricen tulevan heidän avukseen, mutta jäi hetkeksi ihmettelemään, miksi hän oli tullut yksin. Hänellähän oli kuitenkin ollut seuranaan toveri, jolle olisi ollut tarvetta täällä nyt. ”Auta Nosferatua!” hän huusi näyttäessä tulevan hänen avukseen.

Nosferatu oli kuin selkä seinää vasten. Kaksi kertaa häntä suuremmat kivisotilaat olivat piirittäneet hänet ja aina päästyään heidän keskeltä pois, he lähtivät piirittämään häntä uudestaan. Hetkeksikään, hän ei saanut taistella yksi yhtä vastaan. Aina yhden iskiessä häntä, toisen sotilaan nyrkki läheni häntä myös. Aina väistettyään, hänen tuli heti pitää silmällä uutta paikkaa, mihin hypätä suojaan toiselta nyrkiltä. Hän oli myös ajatellut, että Juusto oli hankala kaveri, jota satuttaa, mutta nämä kivisotilaat olivat aivan jotain muuta. Nosferatun viikate, kuinka terävä se olikin, ei tuntunut kuin tekevän naarmuja noihin sotilaisiin. Pieni lohtu kuitenkin oli, että jokainen osuma, jonka hän sai iskettyä ikään kuin pysäytti olennon liikkeen niille sijoilleen.

Hevosen hirnuaessa ja Ricen huutaessa kurkkunsa käheäksi saapuessaan hengästyneen toverinsa avuksi. Saavuttuaan kivisotilaiden lähelle, hän lähti ratsastamaan niiden ympärillään iskien jokaista vuorollaan miekallaan antaen Nosferatulle tilaisuuden tulla sieltä keskeltä pois. Nosferatu käytti tilaisuutensa hyödykseen ja alkoi iskemään aina sitä sotilasta toiselta puolelta samaan aikaan kun Rice oli tulossa iskemään sitä. Yhteisiskuillaankaan he eivät kuitenkaan onnistuneet kaatamaan yhtäkään sotilasta.

Skritta alkoi raivostumaan nähdessään uuden ihmisen tulevan taisteluun mukaan. Hän näytti hyvin kärsimättömältä ja siltä, että tekisi jotain typerää ja harkitsematonta, jos kohta joku ei kuolisi. Kaikki nuo suuret olennot kolmea heikkoa otusta vastaan ja he eivät näyttäisi pärjäävän lainkaan. Dr’ell kuitenkaan ei ollut samaa mieltä pienemmän ystävänsä kanssa. Hän oli tyyni ja rauhallinen ja nautti katsoessaan, miten epätoivoisesti nuo kolme soturia taistelivatkaan heidän luomuksiaansa vastaan. Kaksi ihmistä olivat heikkoja ja heidän uhka Juustoa ja kivisotilaita vastaan oli hyvin pienet. Niinkin voimakas kuin Nosferatukin oli, ei hänelläkään ollut voimia murtaa kovasta kalliosta luotuja olentoja aseellaan. Skritta kuitenkaan ei kyennyt rauhoittumaan vaikka miten sitä tahtoi. Hän halusi nähdä verta. Nyt hetipaikalla!

Rotta lähti liikkeelle ja otti askelia kohti ratsailla olevaa Riceä ja alkoi kutsumaan taivaan myrkyisiltä pilviltä voimakasta salamaa, jonka osuessa kohteesta ei jää kuin savuava tomu jäljelle. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja se ei kyennyt edes luomaan suuria salamoita omista käsistään. Ikään kuin joku estäisi hänen sähkövirransa kulkua. Hän katsoi hämillään Dr’elliä kohti huutaen raivosta asialle selitystä. Vastaukseksi hän sai vain vihaisen katseen aluksi ja sen jälkeen muistutuksen, miten he olivat luoneet nuo kivisotilaat. Uuden salaman osuessa niihin, seuraukset voivat olla, katumusta herättäviä, voisi joku sanoa.


--------------------

Rice saapuu paikalle mukaan kemuihin. Voittaako kolme muskettisoturia pahan sedän ja tämän lemmikkirotan? Stay tuned.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Verkkoturnaukset”