Inkvisiittori

[Eric U]

Ensimmäinen luku

Saavuin taistelutantereelle. Kaksikymmentätuhatta ruumista lojui pitkin poikin vallihautojen välisessä maastossa. Jokainen heistä oli herännyt viimeisellä aamullaan ja osoittanut rukouksen pyhän terran kultaisella valtaistuimellansa istuvalle keisarille. Jokainen heistä oli uskonut hänen olevan heidän puolella. Kaikki olivat olleet väärässä.

Eräälle upseerille oli kasvanut sarvi. Se alkoi ohimolta ja päätyi melkein kiertäen takaisin toiselle puolelle otsaa kuin härän väärään kasvanut sarvi. Sitä oltiin yritetty sahata poikki useita kertoja ja mies oli selvästikin kokenut kovan kuoleman sillä hän oli erillään muista pelkkä ketjusaha vierellään.

Pystyin vain arvaamaan miksi juuri hän. Kaaoksen jumalat eivät valinneet palvelijoitaan turhanpäiten. Liekö kyse huijauksesta, tarpeettoman kärsimyksen aiheuttamisesta tai kenties jostain vielä julmemmasta.

En jäänyt pohtimaan. Minua odotettiin takaisin kolmenkymmenen minuutin kuluttua ja aistin että saattajani oli saamassa tarpeekseen raajojen penkomisesta ja mädän lihan löyhkästä.

Olin itse jo tottunut siihen. Se sai minut jaloilleni, tekemään parasta työtäni, vastaamaan tuleen tulella.

'Tämä yksilö, ota hänet mukaamme.'

Sanoin kintereilläni pysyttelevälle jättiläismäiselle avustajalleni.

'Miksi pikkumies? Onko hän tärkeää pomolle. Pelottava sarvi päässä…'

Brutus sanoi matalalla Ogryn-äänellään joka myös välillä, häiritsevästi, muistutti pienestä lapsesta.

'Kyllä, juuri hän'

komensin, yrittäen peitellä ajatuksiani siltä varalta että hän koiran lailla aistisi isäntänsä olevan vaivautunut.

'Haluan tehdä biopsian ja selvittää mitä jumalaa tämä pikkumies palveli, tai kuka hänet orjuutti.'

Brutuksen silmät kimalsivat ja katsoivat lävitseni, ymmärtämättä sanaakaan. Sanomatta mitään hän poimi kuolleen upseerin ylös ja viskaisi hänet olalleen kuin perunasäkin.

Palasimme päämajaan viittä vaille seitsemän ja kenraali Cawatt odotti minua kääntyneenä selin ovea päin. Hän piti käsiään selän takana, niin kuin Kadian upseeriylimystöllä oli tapana.

'Cawatt.'

Aloitin, ohittaen muodollisuudet hänen pyhän majesteettinsa inkvisition auktoriteetilla.

'En halua viipyä täällä yhtään pidempään kuin minun on tarpeen. Sanokaa, miksi toit miehesi tänne teurastettavaksi? Menetitkö järkesi palvellessa Kadiassa planeetan kaatuessa vai alatko jo olemaan vanha ja seniili upseeriröyhkimys jolta puuttuu eläytyminen taistelevien miehiesi kokemiin kurjuuksiin?'

Hän ei hätkähtänyt, enkä sitä odottanutkaan, vain hänen kätensä nyki vähän omassa otteessaan.

'Ei, Taraton. En tuonut heitä tänne. He olivat jo täällä ennen minua.'

Tavallansa, hän olikin oikeassa. Suurin osa miehistä olivat saapuneet muukalaislegioonassa ja vain johtavat upseerit kuuluivat Kadian laivastoon.

'Se ei selitä tätä.'

Kurkotin taskuuni ja kaivoin sieltä paluumatkalla irtisahatun sarven ja heitin sen meidän välillä olevan tummaksi lakatun ikivanhan puupöydän päälle. Se tömähti siihen kovemmin äänin kuin luisella sarvella olisi mitään asiaa.

Cawatt kääntyi ympäri. Hitaasti mutta varmasti hän päästi otteensa ranteesta ja poimi sarven ilmettään liikuttamatta. Vaikka hän olikin jo myöhäisissä kuusikymppisissä, hän oli silti komea ja elinvoimaisen näköinen mies. Ainoa mikä kertoi vanhuudesta hänen olemuksessaan oli harmaat ohimot hänen sysimustassa tukassaan.

'Petomies'

Huonosti peitetty inho kuului hänen äänessään.

'Niitä löytyy toisinaan muukalaislegioonassa. Hän oli varmaan onnistunut peittämään sarvensa ennen värväystä. Tulitko koko tämän matkan nuhtelemaan minua yhdestä sarvikkaasta rintamakarkurista?’

Hän nosti katseensa ylös sarvesta kohtaamaan minun ja jatkoi.

‘Luulisi että pyhällä ordoksellanne olisi tärkeämpääkin tekemistä Cicatrix maledictumin levitettyä galaksin sisälmykset.'

Tunsin suuttumuksen ja turhautuneisuuden kasvavan sisälläni. En ollut tullut tänne leikkimään lapsellisia hiekkalaatikkoleikkejä. Tunsin tarpeen vastata hänelle samalla mitalla.

'Pienimmänkin petoksen juuresta voi kasvaa suurin kerettiläisyys, herra kapteeni.’

Huomasin hänen saaneen minut puolustuskannalle, vedoten minun puhdasoppisuuteen ja perusteellisuuteen. Cawatt ei selvästikään ollut vielä menettänyt retorista voimaansa. Päätin kuitenkin hillitä itseni.

‘Mutta ei, en tullut tänne antamaan nuhtelua yhdestä muukalaisesta. Tämä upseeri oli teidän palveluksessanne. Hänen nimensä oli Royland Ertward. Taisitte tuntea hänet.'

Cawatt kalpeni mutta vuosikymmenten sotilaallinen kuri piti hänen ilmeen liikkumattomana.

'Royland? Mahdotonta. Hän oli minun oppilas Kadiasta. Yksi parhaista. Me emme ole kaaoksen palvelijoita ja jokaikinen kokelas tarkastetaan tuhat ja yksi kertaa vääntymän vaikutukselta.'

Vaikka Kadialaiset olivatkin tunnettuja sotilaistaan läpi galaksin tiesin että kaaos yltää kaikkialle. En kokenut tarvetta oikaista häntä.

'Olkoon asian laita mikä tahansa en ole erehtynyt Cawatt, tunnuslevy vahvisti hänen henkilöllisyytensä.'

Cawatt käänsi taas minulle selkänsä ja tarkasteli sarvea ikkunasta sisään paistavan auringon valon alla.

Näin tukahdutettua raivoa, surua tai ehkä sekoituksen molempia hänen olemuksessaan. Vaikka Cawatt oli tuntemistani sotilaista yksi kiivasluonteisin, hänen reaktio yllätti minut. Päätin odottaa vastaamatta.

Keisari ei ollut siunannut minua psyykkisin lahjoin syntyessäni, tai kuten itse sen näin, kironnut minua niillä, joten en pystynyt tunkeutumaan toisten mieliin. Siitä riippumatta inkvisiittorin psykologiset koulutukset olivat kattavat. Vuosien harjoittelu, lähes puolen vuosisadan kenttätyöt ja bioniset lisäykset talamuksessani ja silmieni pupillien ketteryyteen olivat antaneet minulle lähes yliluonnollisen tarkkaavaisuuden. Sen saattoi rinnastaa Gamma-tason psykerin ja oli ehkä vielä sitäkin luotettavampi.

Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa ja aika tuntui pysähtyneen meidän välillä tyystin, kunnes Cawatt rikkoi hiljaisuuden, juuri ennen minua.

'Siis Royland Ertwart on kuollut ja vielä kaaoksenkin kätyri.´

Hän sanoi suljetuin hampain.

‘Näinkö palkitaan järkkymätön uskomme Keisariin?'

Kapteenin arvoituksellisuus ei miellyttänyt minua lainkaan. Oli aika käyttää pientä kikkaa ja muistuttaa häntä velvollisuudestan Imperiumille.

‘Ole varovainen Cawatt, pettymyksestä ei ole pitkä harppaus katkeruuteen ja se on kerettiläisyyteen johtavista teistä väljin.’

Cawattin olemus leppyi, kuten oletin. Hänen hartiansa laskivat ja hengitys tasaantui takaisin hänen upseerin asun arvoiselle tasolle.

‘Anteeksi vanha ystäväni, en vain ole ollut oma itseni nämä viimeiset päivät.’

Hän kääntyi hitaasti takaisin minuun päin ja minua tuijotti vanhan miehen murtuneet kasvot. Näin kyynelten valuvan alas hänen poskia.

‘Royland oli poikani.’

Toinen luku

Palasin Brutuksen kanssa takaisin asunnolle joka oli varattu meitä varten tehtävämme suorittamisen ajaksi.

Se oli armageddon primen kekokaupungin ylimmissä sfääreissä, keskellä ylimystön vanhaa korttelia joissa satoja vuosia vanhat lordit ja kreivit kävivät ilotaloissa täynnä slummeista poimittuja kauniita tyttöjä. Ennen tai sen jälkeen he käyvät ahmimassa vatsansa täydeltä Keisari vain tietää mistä saatuja herkkuja ja juomia sillä välin kun yhdeksän kymmenestä planeetalla asuvasta näki nälkää.

En viihtynyt siellä, enkä koskaan tulisi viihtymään.

Jokainen kaksikymmentäviisi terralaista kesääkin elänyt inkvisiittori tiesi tämän olevan kaaoksen oikea pyhättö, jonka myrkky valui alaspäin alla oleviin slummeihin. Miljardit eli ja kuoli siellä ilman mitään sananvaltaa.

Oliko ihme että tapetun tytön veli tarttui viimeiseen oljenkorteensa ja vannoutui Khornen palvelijaksi? Se oli heidän ainoa keino kokea oikeutta edes kerran raakuuden ja kurjuuden täyteisen elämänsä aikana.

Suurin osa inkvisitiosta oli ylimystöä. Otettu rikkaiden parista palvelemaan rikkaiden etuja.

Minä en.

Synnyin täällä Armageddon primen pohjaliejussa. Se antoi minulle ymmärrystä heitäkin kohtaan jotka olivat viiltäneet Khornen merkin otsaansa tai ketkä piilotteli Slaaneshin kirottua merkkiä alaselässään.

Ymmärtäminen ei estänyt minua jakamasta Keisarin armoa heille. "Vaikka rikkaruohon juuri jäisikin piiloon sen kukinta pitää katkoa ettei se leviä". Tämä on ordoni motto.

Kuulun Amalanthialaiseen ajattelutapaan vaikka nojaankin vahvasti radikaalisuuteen, tai niin ollaan minulle kerottu. Meille Keisari on Jumala ja hänen poikansa Guilliman ylösnousseista pyhimyksistä suurin.

Välillä kuuluu huhuja toisistakin Primarkeista mutta nämä ovat vain taruja, hullujen horinaa ja mielipuolista toiveajattelua.

Toiset ordoni jäsenet sanovatkin usein minun olevan kyyninen, perua slummiajoiltani epäilemättä. En jätä kiveä kääntämättä tai kysymyätöntä kysymystä. Mikään epäilyksen siemen ei saa jäädä mieleeni. Näin olen tehnyt töitä inkvisition leivissä puoli vuosisataa ja mikäli Keisari sen sallii jatkan puoli vuosituhatta lisää.

Kukaan pahan varjelija tai syntiensä orja ei ole minulta turvassa ja se päivä saapuu kun vääntymän myrskyt leppyy ja Nurglen puutarhan taudit kuolevat ennen kuin hellitän otettani.

Kuka minä olen? Olen Satrin Taraton Eremetrian. 62 standardivuotta vanha, nuori ordoni mittakaavalla.

Minä olen inkvisiittori.

[Eric U]

Noniin, tämän parempaan en pysty. Ehkä jos kiinnostusta löytyy lukemiseen niin voisin joskus jatkaa. Vastaanotan mielelläni rakentavaa kritiikkiä/palautetta. Myös "worldbuilding" ideat kiinnostavat. Eli jos on jotain mietteitä niin kuulen mielellään. Tän inspis oli Dan Abnettin Inquisitor trilogia (vaikeasti arvattavissa).
T. Diagnoositon lukihäiriöläinen.

[Eric U]

Kolmas luku

Kolme viikkoa aiemmin Kadian laivaston risteilijäluokan aluksen Keisarin koston kannella.

Nethan laski katseensa alas. Hiki valui alas hänen otsaansa. Hän katsoi kun yksittäiset pisarat tippuivat jättäen jälkeensä pieniä lätäköitä.

‘Ei huono kaltaisellesi keltanokalle. Näytänpä sinulle kuitenkin mistä kana pissii.’

Nethan nosti harjoittelumiekkansa ja hyökkäsi Roylandia kohti sellaisella raivoisalla vimmalla iskuja että poika ei voinut muuta kuin peruuttaa niiden alta, samalla hätiköidysti torjuen.

Nuori kokelas oli Nethania nopeampi ja ehkä vahvempikin mutta se ei riittänyt vastukseksi vuosikymmenten sotakokemukselle. Nethanin selkäpiissä elivät lihasmuisti ja refleksit jotka ohjasivat hänen miekkaansa kuin kokeneen maalarin käsi käytti sivellintä. Yksikään liike ei ollut turha ja jokainen lihaksen jännitys ja lepo tapahtui täydellisessä kordinaatiossa.

Sillä välin kokelas hyppeli ees taas kuin sammakko, täynnä intoa ja todistamisenhalua. Hikeä roiskui hänestä kaikkialle ja hän puuskutti ja läähätti niin paljon että jo pelkkä hänen katsomisensa väsytti kokenutta upseeria.

Teknisesti hän oli hyvä, jopa loistava. Jokainen käännös, torjunta ja väistö tehty täydellisellä Kadian kadettikoulussa oppimalla tekniikalla. Se teki hänestä ennalta arvattavan.

Sota ei seuraisi oppikirjojen antamia sääntöjä hän tuumi. Hän peruutti pojan nurkkaan ja lopetti oppitunnin nopealla hämäyksellä joka vei hänen tylsistetyn miekanteränsä vastustajansa kurkkulle.

‘Taistelit hyvin mutta muista hengittäminen.’

hän yritti kuullostaa kannustavalta, se oli aina ollut vaikeaa hänelle. Vuosien saatossa ystäviensä ja miehiensä kuolemisen näkeminen oli kovettanut häntä. Oli helpompi sietää sellaisen miehen menetys josta ei ollut ikinä välittänyt.

Nethan tiesi että tämä tapaus oli erilainen.

‘annoit minulle kuitenkin yläotteen aivan liian helposti. Lue kappale kolme osa viisitoista lähitaistelun oppikirjasta uudestaan, kokelas.’

Royland läähätti pää jalkojensa välissä pystymättä vastaamaan kapteenillensa. Nethan seisoi suorin selin miekka kädessä, hengittäen tasaisesti, kuin sodanjumalan ruumiillistuma konsanaan.

‘yritä jakaa painosi tasaisemmin jalkojesi välillä. Säästä energiasi. Et tule lyömään örkkiä puhtaassa voimaottelossa joten käytä sen sijaan järkeä eduksesi.’

Royland oli alkanut saamaan hengityksensä takaisin aisoihin ja pystyi katsomaan ylös ja nyökkäämään ymmäryksen osoitukseksi.

‘Pidä minuutin tauko ja aloitamme uudestaan.’

Nethan kääntyi ja käveli takaisin kannen keskiöön.

Sota ei tottelisi oppikirjoja, hän tuumi edelleen, vakavana.

‘Ja hae miekkasi poika. Tällä kertaa emme käytä harjoitusaseita.’

[Eric U]

Neljäs luku

Katselin marmorista kattoa sillä välin kun kuuntelin Brutuksen tukalaa kuorsaamista.

Oli sanomaton sääntö että kaikki ali-ihmiset olivat kielletty kievareista vaikka niitä ei tässä osassa kaupunkia liikkunutkaan. Nopea väläytys inkvisition merkkiä on kuitenkin vahva kannuste saamaan tahtonsa läpi.

Suosin suoraa toimintaa toisin kuin muut enemmän salamyhkäisyyteen ja peitehenkilööllisyyksiin turvautuvat kolleegani. Kerryyttämäni arpikudos oli opettanut minulle että hyökkäys on paras puolustus.

Siispä Brutus loikoilee nyt koko puolen tonnin ogrynruhollaan kahden yhdistetyn parisängyn päällä, lepuuttaen jalkojaan sen päätyyn vedettyllä sohvalla. Oli tärkeää pitää hänet täysissä voimissaan. Tarvitsin hänen lihasmassansa tarjoaman... pelotteen. Yöunieni menetys sai luvan olla suvaittava vaihtokauppa.

Samalla kun kirosin suostuneeni kievarinomistajan vaatimukseen majoittaa meidät samaan huoneeseen, muistelin kuluneen päivän tapahtumia. Näin mielessäni ruumisten peittämän sotatantereen, Nethanin murtuneet kasvot, Roylandin sarven.

Biopsiani ei ollut paljastanut hänessä muita vääntymän merkkejä, ei salaisia kulttisymboleja, ei lisävarpaita tai sormia, ei mitään.

yleensä ulkoiset mutaatiot esiintyivät vasta pitkään jatkuneen kaaokselle altistumisen jälkeen. Kaiken järjen mukaan Royland Ertwart olisi näyttänyt merkkejä sisäisestä mutaatiosta, maksan tai sydämen hypertrofiaa, liikamunuainen.

Kaikki paitsi sarvi vastasi kuitenkin tyypillistä Kadialaista fenotyyppiä. Violetit iirikset, kasvoissa pisamia, kalpea, melkein läpinäkyväisyydessään punertava iho sekä verraten kehittynyt lihaksisto ja luusto.

Kaikki ei täsmännyt.

Huomenna

Saavuin takaisin taistelukentälle tutkiakseni maastoa tarkemmin keskusteluni Nethan Cowettin kanssa vielä tuoreena mielessäni.

Kun astuin alas ratsultani adeptus sororitaksen hospitallers sisarkunta oli jo saapunut suorittamaan hautaustoimia. Vihollisen ruumiita poltettiin tuliasein.

Kuin kuolleet torakat he pyyhkiytyvät pois ikuiseen unholaan. Vääräoppiselle ainoa suotava armo on elämänliekin sammutus ja sitä seuraava pikainen unohdus.

Omat miehemme ja naisemme työnnettiin pikaisesti kaivettuihin joukkohautoin. Korkean-goottin rukoukset ja virret saattelivat heidät ikuiseen uneen. Saattueiden suitsukkeista leviävä savu peittosi alueen kuin aamuusva.

Olin aina pitänyt sisarkunnasta. He olivat uskollisia keisarin alamaisia. Heitä kutsuttiin Keisarin tyttäriksi. Se oli sopiva nimitys.

‘Näytät kalpealta, Tarat. Oletko ruvennut Inkvisition kirjuriksi ja vaihtanut kenttätyöt paperihommiin?’

Tunnistin äänen heti ja siinä piilevän naljailun.

‘Sisar Lycenia, mukava kuulla että et ole menettänyt huumorintajuasi kaiken tämänkään kauheuden keskellä.’

Oli kulunut noin kymmenisen vuotta viime kohtaamisestamme. Yhdeksän vuotta kahdeksan kuukautta kolme päivää viisi tuntia ja tuhatviisikymmentäkahdeksan sekunttia aivoihini istutetun muistisirun mukaan.

Kun käänsin katseeni häneen näin että hänen täytyi olla nyt varhaisissa kolmekymppisissään. Aika ei ollut tehnyt hänestä vähemmän kaunista.

Harmaat raidat hänen muuten lähes täydellisen mustissa hiuksissaan ja silmien sinertävyyden haaleneminen olivat tehneet hänestä vain entistä naisellisemman.

‘Se auttaa minua sietämään sitä. Ovatko kaikki inkisiittorit yhtä kujalla inhimillisistä käytöstavoista?’

Hän vastasi, edelleen sama pilke silmäkulmassa kavahtamatta inkvisiittorin vaikutusvaltaani.

‘Aikalailla.’

Vastasin. Pari minun uppiniskaista kolleegaani erityisesti mielessäni.

‘Hyvä nähdä sinut jälleen Lyc, pelkäsin jo että sisarustosi kurittajat olisivat ruoskineet sinut hengiltä.’

Hän hymähti tyttömäisesti

‘Ei ainakaan yrittämisen puutetta sen suhteen.'

Hän ojensi kätensä niskansa taakse kuin raapiakseen, ilmeestä päätellen muistaen jotain erityisen kivuliasta raipaniskua.

‘Opin kuitenkin selkäsaunoista niin paljon että sain itse vanhan Helgan ruoskan muistoksi.’

Hän laski käsivartensa vyössään roikkuvaan mustan nahkaisen piiskan varrelle.

‘Olen nykyään kuulustelija, sain pestin inkvisitioltasi. Minut lähetettin tänne löytämään sinut Tarat.’

Kohotin kulmakarvojani kuullessani tämän. Inkvisiittoria ei etsitä.

Hän etsii.

Ja löytää.

‘Etsivät minua?’ Kenen auktoriteetilla? Olen täällä pyhän ordoni puolesta tehtävällä. Vain…

Hän keskeytti minut ennen kuin ehdin jatkaa ja mitä hän sanoi seuraavaksi järkytti minua perusteellisemmin kuin mikään kohtaamani Daemoni.

'Se on Eluferus Vekt. Hän syyttää sinua arkkiheresiasta. Puolet tähtikunnasta etsivät sinua. Hän on laittanut palkkionkin päällesi, elävänä tai kuolleena.’

Lyc katsoi ympärilleen epäilevästi, kuin peläten olevansa tarkkailtu ja lisäsi vielä matalaan ääneen.

‘Ajattelin tulla varoittamaan ennen kuin sana leviää toisellekin puoliskolle.’

Olin huojentunut ja hellitin otettani autopistoolistani jota pidin salaisessa huotrassa takkini alla. Inkvisiittorilla oli vain apulaisia ja kätyreitä, ei ystäviä.

Eluferus Vekt oli ordoni korkeimpia päättäjiä. Nimi oli minulle maallikolle hädin tuskin tuttu puhumattakaan Sororitalle.

Mikä oli saanut hänet tekemään tämän harhaantuneen päätöksen ja höllentämään ympärilleensä rakentamaa sensuurin verkostoa ja inkvisitiolle tyypillistä varjoista hallitsemista?

‘Tietävätkö siskosi?’

Vastasin hänelle käteni vielä käsiaseeni kahvalla.

‘Eivät, vain minä.’

Luotin häneen. Sisar joka piti salaisuuden oman henkensä uhalla oli arvokas liittolainen. Toinen vähemmän tärkeä seikka joka miellytti minua silti oli että näin ollen saattaisin myös antaa hänen elää.

'Hyvä. Kerro kanonessallesi että tarvitset vapautuksen nykyisistä tehtävistäsi. Olet nyt minun leivissäni. Lähdemme tapaamaan vanhaa ystävää.'

[Eric U]

Noniin, sainpahan kirjoitettua ylös vihkosessani jäljellä olevat kirjoitukseni ja ladattua tänne. Vielä olisi vähän lisää valmista tekstiä ja sitäkin enemmän ideoita. Saa nähdä miten käy jatkamisen kannalta.

[Eric U]

Viides luku

Kolme tuntia myöhemmin Armageddonin stratosfäärissä

En ollut taipuvainen taikauskoon. Ammattini ei sallinut minulle sitä lohtua. Kuitenkin viime päivien kokemukset olivat tehneet minun psyykkeeni arven.

Saavuttuamme alukselleni olin käskenyt Valdemirin, alukseni palvelijan, näyttämään Lycelle hänen huoneensa tulevan reissumme ajaksi. Se oli aluksen länsisiivessä sijaitseva entinen varastohuone jonka olin saneerannut ja sisustanut. Hän vakuutti että oli tottunut paljon vaatimattomampaan.

Valdemir oli huudahtanut riemusta nähdessään taas Lycenian ja alkanut holhoamaan häntä, ajaen ympäri jalkojensa sijaan asennetuilla teloillansa ja etsimään sopivia lakanoita ja muita tarpeellisuuksia.

Sovittuamme yhteisestä yömyssystä ja iltapalan ajankohdasta lähdin kannelle katsomaan lähtöämme. Olimme matkalla galaksin syvyyksiin, linnunradan aavalle merelle.

Palatessamme Lycin kanssa taistelutantereelta hän oli päivittänyt minua minuun kohdistuvista syytöksistä ja huhuista. Olin ilmeisesti saavuttanut Ordo Hereticuksen päämajasta poissaoloni aikana aikamoisen julkisuuden.

Pitivätkö huhut paikkansa? Eivät tietenkään. Olin inkvisiittori kuolemaani asti mutta, keisari antakoon anteeksi, jopa minun täytyi myöntää että saamani “tunnustuksen” varteenotattavuus tuntui hyvälle.

Huhut liittyivät erääseen vanhaan Armageddonin aurinkokunnassa liikkuvaan taruun satoja vuosia sitten eläneestä kaaoksen palvelijasta.

Mikäli tarut pitivät paikkansa tämä niin sanottu pimeä ruhtinas oli eläessään ollut niin julma ja mahtava että kuoltuaankin hänen palvelijansa pelkäsivät hänen paluutaan. Näin ollen he päättivät haudata hänen ruumiinsa nimettömän planeetan kuun pimeälle puolelle, syvälle kallioperään. Tarujen mukaan kaikki kaivosmiehet tapettiin jotta haudan sijainti ei ikinä paljastuisi. Toisen huhun mukaan myös kaivajat tappaneet vartijat kokivat saman kohtalon palattuaan keräämään palkkioitaan.

Nyt minut oltiin lavastettu. Inkvisitio luuli minun haluavan palauttaa tämä pimeä ruhtinas valtaan Armageddonin tähtikunnassa.

Istahdin lennokia lentävän servitorin viereen ja tarkastelin vilahtelevia päivityksiä lennokin tilasta hologramminäytöltä. Kaikki oli valmiina vääntymähyppyyn kohti Sol systeemiä.

Aina kun joudun jollakin tavalla kiven ja kovan paikan väliin tai kun tunnen itseni, imperiumin tai ryhmäläiseni olevan vaarassa minussa herää jokin. Se puoli minussa ei kuole sängyssä vanhana tai sairaudesta heikkona vaan kaatuu kymmenen kuolleen vihollisen ympäröimänä heidän kurkut revittynä auki paljain hampain. Se tunne on parasta mitä tiedän. Kaikki aistini ovat silloin huipussa, teräviä, virheettömiä, anteeksiantamattomia. Mieleni on silloin kuin kuiva sieni joka vihdoinkin täyttyy rimoilleen vedestä. Silloin teen parasta työtäni.

Mitä ikinä tuleman pitää olisin valmiina.

–

Menin tapaamaan Brutusta ja Lycia miehistötiloihin. Pöytä oli jo katettu ja Lyc ja Brutus olivat jo aloittaneet menneiden muistelemiset ja ottaneet selvästikkin jo yhden jos toisenkin ryypyn. Kun astuin sisään vakavana ja mietteliäänä Lyc purskahti nauruun ja osoitteli minua jäntevällä sororitaskädelään.

‘Mikäs mieltä painaa? Oletko ollut pyytämässä Corswainea lähettämään pimeyden ruhtinaalle salaisia suunnitelmia?’

Hän purskahti sitten taas nauruun ja paiskoi kämennillään reisillensä samalla kun Brutus kaiveli suurella ogrynsormellansa nenäänsä.

Corswain oli minun astropaatti, hänen ansiostaan pystyin kommunikoimaan läpi imperiumin kollegoideni kanssa. Hän myös varmisti ja lujitti aluksemme Gellerkilpeä joka suojeli meitä vääntymässä vaanivalta pahuudelta hypyn aikana. Olin värvännyt hänet Calibanilla nuorena poikana Dark angelsien kotiplaneetalta joiden suuren muinaisen sankarin jälkeen hänet oltiin nimetty.

Nolostuin hetkeksi vähän läpinäkyvyyttäni ennenkuin ryhdistäydyin. Alhainen sisarkuntalainen ei saisi minua niin helpolla otteeseensa.

‘Olemme matkalla kohti Titania, se riittää sinulle tiedoksi. Mitä viestejä lähetänkään ne pysyvät tiukasti minun omana tietonani. Onko selvä?’

Sanoin terävästi näpäyttäen haukkuvan koiran takaisin routuun. Kuten oletin Luc perääntyi tai katsoi viisaammaksi olla sanomatta mitään ja kohautti hartioitaan ja jatkoi vuoden 82’ majoituksestani tuomaa amasecin siemailua.

‘Olemme matkalla tapaamaan lordeista korkeinta, harmaiden ritarien suurmestaria. En suvaitse tahoiltanne muuta kun parasta käyttäytymistä ettemme kaikki palaisi keretiiläisinä Titanin kidutusholvien ikusissa tulissa. Sitä paitsi, pimeä ruhtinas on kuollut. Kuolleiden kanssa ei pysty lähettämään viestejä. Ei edes niin voimakas psyker kun Corswain.

‘Saatat olla oikeassa.’

Lyc totesi vaikuttaen lievästi pettyneeltä.

‘Todella moni uskoo kuitenkin hänen uudelleensyntyneen vuosisatoja sitten ja hierovan suunnitelmia ja odottaen parasta aikaa iskeäkseen imperiumin sydämeen.’

Lyc sanoi katosen alas lasiinsa pyörittäen siinä olevaa punaista nestettä pohdiskellen.

‘Huhuja, horinoita, lastenpelottelusatuja. Näihin väitteisiin laittaisin yhtä vähän uskoa kun juopuneen Squatin uhotteluun.’

Tiesin paremmin kun antaa kerettiläisten horinan levitä, olipa se miten todenperäistä tahansa.

‘Ajatuksesi olisi paremmin kohdennettuina aseesi hienosäätöön, taistelutaitojesi hiomiseen, tai jopa Keisarille rukoilemiseen, vaikka en henkilökohtaisesti sellaiseen uskokaan.’

Mainintani Keisarista sai Lycin ilmeen värähtämään ja hän nousi tuolistaan ripeästi.

‘Keisarille minä sitten menen rukoilemaan’

Lyc sanoi ja käveli ohitseni, melkeinpä jopa lävitseni hänen kärjekäs hartiasuojuksensa hipoen omaa paljasa hartiaani.

‘Toivon vain että olet oikeassa, Tarat.’

Hän sanoi ennen kun kääntyi ja suuntasi kohti rukoushuonetta.

‘Älä välitä. Tyttö huonolla tuulella.’

Brutus sanoi. Hän oli aloittanut aterian ja piteli suurta koipipalaa toisessa kädessään toisen jättimäisen käden nojatessa pöytään. Hän istui leveähaaraisesti kääntyneenä minua kohti kuin suuri kivipatsas temppelin kulmakivellä. Hänellä oli päällään hihaton vihreä paita, naamiokuvioidut housut, mustat saappaat ja kranaattivyö rinnan yli joka sai hänen vatsansa pursottamaan sen molemmin puolin.

‘Ei kiva juttuseura nyt, puhuu hänelle myöhemmin.’

Hän sanoi ja haukkasi suuren palan lihaa koivesta.

Vaikka ogrynit olivatkin älyllisesti paljon kootaan pienempiä omasivat he mielestäni yllättävän tunneälyn. Oli mielestäni melkein sääli että hänen kaltaiset ali-ihmiset eivät tulisi koskaan saamaan täysiä oikeuksia imperiumissa.

‘Hän on oikeassa sir, anna hänen mennä.’

Valdimir oli seurannut tapahtumia taka alalta ja astui nyt mukaan keskusteluun.

‘Hän on oikeassa Tarat, anna hänen mennä lepäämään, kerätä ajatuksensa, hänen päivä on ollut rankka sir.’

Entisellä hovimestarilla oli pointti. En ollut tullut ajatelleeksi vaivaa jonka lycenia oli nähnyt auttaakseen minua. Tiedon pidätteleminen inkivisitiolta oli kuolemalla tuomittava rangaistus, mikä enemmän, sisarkunnissa saman teon rangaistus olisi siitä erottaminen, mikä varmasti häntä kauhistutti vieläkin enemmän.

Kävin pöytään istumaan mukisematta ja kaadoin itselleni lasin amasecia ja leikkasin itselleni osan esillepandusta saurocinkoivesta. Minulla ei ollut nälkä. Minun täytyi luotsata pitävä ryhmä jossa ei ollut epäilyksenkään siementä lojaalisuudesta. Syömiseen ei ollut aikaa.

‘Näe että Lyc saa kaiken tarvitsemansa, mene tarkistamaan miten hänellä menee parin tunnin päästä ja raportoi minulle hänen tilastansa. ‘

‘Kyllä sir’

Valdimar sanoi hovillisesti.

‘Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, sinun ei tarvitse kutsua minua sir’iksi, olen syntynyt slummeissa. Pöytätavat opin vasta noviisina akatemiassa.’

‘Sanon vain että muistaisin vielä että olen joskus palvellut sivistynyttäkin kansaa, sir’

Valdimir sanoi ivallisesti.

Vaikka Valdimir oli puoliservitor hänellä oli jäljellä tarpeeksi omaa mieltä pieniin sutkautuksiin aina silloin tällöin. Sen Lisäksi häneen asennettu palvelijasähköpiiri sai hänet suojelevaiseksi ‘omiaan’ kohti ja ylläpitämään säädyllistä ilmapiiriä lennokissa, johon hänet oltiin liitetty.

‘Viesti meni perille,’

Näykin poskeeni savustetusta saurocinkoivesta. Vaikka se oli hyvin valmistettu ja maustettu juuri makuni mukaan, en saanut alas enempää kuin muutaman palasen ennen kuin työnsin sen sivuun.

Brutus katsoi minua ihmetellen.

‘Mikä on pikkumies, Eikö nälkä?’

Nostin katsettani kohdatakseni pöydän halki istuvan jättiläisen.

‘Ei.’

Sanoin päättäväisesti.

‘Minulla on kiire.’