Me olemme jumalallisia olentoja maanpäällä. Me olemme itse suuren voiman ja maailman tasapainon hajottajia ja punnitsijoita, punnitsemme asiat itsellemme sopiviksi eikä kukaan pysty meitä estämään. Oman mieltymyksiemme käskystä me tuhoamme, tai vaihtoehtoisesti luomme. Kuollutta miestänsä suremaan jäänyt leski saa käskystämme ja halustamme miehensä takaisin… Tosin ei ilmaiseksi. Palkaksi haluamme ei enempää eikä vähempää, kuin ikuisen kuuliaisuuden. Emme me liikoja pyydä, mutta en usko leski liiemmin ilahtuisi saadessaan miehensä takaisin, hän voisi vaikuttaa hieman erilaiselta.
Kutsumme itseämme yön lapsiksi. Tuo lisänimi antaa meille lisää arvokkuutta, emme muuta toivo, kuin seuraavan yön saapumista. Nimen mukaisesti me niin sanotusti leikimme öisin, kirumme kuutamolle ja sen antamassa, kalpeassa valossa me saalistamme ja ravitsemme itseämme alempien olentojen elämännesteillä. He ovat hengissä tässä kurjassa maailmassa vain meidän suopeutemme vuoksi, he ovat vain karjaa.
Tavallisen kuolevaisen elinaika seisahtuu ajan käsien pysähtymiseen. Nuo suuret, punnitsevat kourat pysäyttävät sulavan liikehdintänsä ja hautaavat kuolevaisen jäykän ruumiin suurten hiekkadyynien alle, jotka rapisevat alas seisahtuneiden sormien lävitse. Mutta me, jotka olemme ohittaneet kuoleman, menemme vaivihkaa santavirran mukana, kuin hopeiset kalat solisevassa purossa, liukkaasti ja vaivattomasti.
********
Nyt tunnen itseni kokonaisemmaksi, kuin koskaan ennen, tunnen itseni todelliseksi lahmialaiseksi. Ja vaikka nekromantian taitoni ovatkin vähäisemmät, kuin esimerkiksi äidilläni, osaan silti jo kaiken tarvittavan: osaan luoda lihattomia, paljasluisia luurankoja suojakseni, voin hukuttaa vastustajani ajan vilkkaaseen virtaan ja lyhentää hänen kurjaa elämäänsä silmänräpäyksessä puhumattakaan siitä, mitä voin tehdä kuolleille.
Matkustaessani uuden kumppanini Phalescan, kuten nimesin sen Necrarch-ystäväni Phalacin ja äitini Valescan mukaan, kanssa tummien puidenlatvojen yläpuolella, kuin yksi, yhtenäinen vampyyrilepakko, tunnen itseni joksikin todella suureksi. Vaikka sen lukuisista, syvistä viiltohaavoistaan kärsinyt, ylisuuri mustan pegasoksen ruumiinsa onkin surullisen tarinansa näyttämänä tehnyt ulkopuolisille selväksi, ettei kuoleman takana kaikki ole sitä, miltä se ulkopuolelta näyttää, ajattelen itsekin joskus, että milloin nuo vahvat jänteet sen siivissä napsahtavat lopullisesti poikki ja syöksymme kuun kelmeän valon viivoittamaa tietä suoraan märän kevätmaan kosteaan pintaan.
Silloin, kun taistelen kumppanini kanssa käytän kevyttä, väkäpäistä peistä, jonka sitten lopulta pudotan sen käydessä liian painavaksi vihollisteni verisistä ruhoista. Silloin siirryn käyttämään oikeassa kädessäni kannettavaa hansikasta, josta rystysieni kohdalta lähtevät pitkät piikit repivät tiensä monien rintakehien lävitse ja murskaavat solisluita tieltänsä työntyessään vastustajieni rintaan.
********
Miellyttävän viileä tuulenvire hulmutti tummia hiuksiani pehmeästi täällä korkealla kalliolla. Seisoin uskollisen kumppanini Phalescan mustaan, haavoittuneeseen kylkeen nojaten, tiesin, että pegasoksen kuolemanjälkeinen ilmentymä tunsi yhä edellisessä elämässään sille aiheutettua ruumiillista kipua, mutta se antoi silti minun laskea painoani sen pehmeälle vierustalle ja sivellä hiljalleen mädänneen viiltohaavansa reunoja valkealla sormenpäälläni.
En tiennyt mistä Phalesca oli alun perin tullut ja miksi juuri minun takiani. Ensin olin luullut entisen opettajani kutsuneen sen minulle, kuin läksiäislahjaksi opetukseni loppupuolella, mutta kysyttyäni hän oli sanonut vain vaistonneensa sen voimakkaan auran ja luodannut sen kautta sen ajatukset ja määränpään.
Nyt en enää miettinyt. Eläväkuollut pegasos oli osoittautunut minulle todella arvokkaaksi olennoksi, niin taistelussakin, kuin nopeana liikkumisvälineenä, jona en sitä kuitenkaan pitänyt. Se on kumppanini ja yhtä kuollut, kuin minäkin, olemme tasavertaisia. Tosin minähän se johtava osapuoli tässä kuitenkin olen.
Phalesca vierelläni hirnahti hiukan ja viskaisi suurta, punertavaharjaista päätään edestakaisin. Se nuuhkaisi kosteaa ilmaa sieraimiinsa ja puhalsi sen sitten nenänsä kautta ulos nostattaen pienen vesihöyrypilven kasvoillensa. Naurahdin hiukan, taputin pegasokseni jäntevää niskaa ja hyssyttelin sille. Käänsin katseeni alas kukkulaltamme siihen suuntaan, johon Phalesca oli heilauttanut päätään.
”Jopas jotakin.”, kuiskasin osittain kumppanilleni, osittain itselleni. Sinertävänmustat huuleni vääntyivät väkisinkin hienoiseen hymyyn, kun näin alhaalla, tämän kallion jyrkänteen seinustan vierellä ratsastavan ritarin hahmon. Todennäköisesti Keisarikunnan miehiä, ajattelin. Vantteran miehen hopeisen haarniskan tällä hetkellä tumma pinta ei tehnyt kuunvalotta kunniaa hänen arvollensa, ritari näytti milteipä kuolleelta tummien varjojen ympäröimänä.
Vereni kuohahti sisuksissani, miellyttävä kuumotus nousi rintaani pitkin. Hitaasti laskin pehmeästi vaaleat kämmeneni paljaille kyljilleni ja hyväilin itseäni puuduttavan, juuri nyt nousseen verenjanon tuottaman saalistusvietin tulevaisuuden lupauksista. Ylävartaloni suojana minulla oli vain metalliset, rintojeni ympärille mukautetut kullanväriset suojukset, joista alkoivat hiukan levenevien olkasuojuksieni alaosat. Muodokkaan vyötäröni kohdalta kuitenkin laskeutui tummanpunaisen, pitkän hameeni hienot leikkaukset, jotka paljastivat välillä pienen osan vaaleata reittäni.
”Haluan tuntea miltä hän maistuu.”, kuiskasin hiljaa Phalescan suippoon korvaan noustessani sen tummanpuhuvaan selkään ja asettautuessani sen niskan alapäähän niin mukavasti, kuin vain pystyin. Painoin tiukasti mustakultaisten saappaideni peittämät sääreni pegasoksekseni tummiin kylkiin, aivan sen repaleisten siipien alle ja kannustin sitä lentoon, nousemaan kuun valaiseman yötaivaan rinnalle samanarvoisena.
Räpyttelimme ilmassa monta kymmentä metriä yhä hidasta käyntiä matkaavan hevosmiehen yläpuolella, hiljaa vaanien, viileä tuuli ja tumma yötaivas verhonamme. Mutta nyt loppui piilottelumme, halusin näyttää tuolle pikku ritarillemme, kenelle hän saisi kunnian luovuttaa arvokasta hurmettaan, tummanpunaisia, täyteläisiä elämänpisaroitaan. Kohotin kevyen, väkäpäisen peitseni korkealle ja kirkaisin yöhön kirkkaalla varoittavalla äänelläni, kun Phalesca veti siipensä kylkiänsä vasten ja alkoi kauhistuttavan hirnahduksen saattelemana syöksymään silmät palaen, mutta harkitusti nyt meihin huomionsa kiinnittänyttä, pysähtynyttä ritarinkurjimusta kohti.
Näin ritarin kalpeat, arpisen arvokkaat kasvot, niiden lähestyessä kovaa vauhtia. Hänen ahavoituneet, sänkiset kasvonsa olivat kääntyneet kauhistuneeseen, äänettömään huutoon, ja näytti, kuin hänen ruskeat silmänsä olisivat kääntyneet täysin nurin päin pelosta. Hän oli liian kauhuissaan paetakseen, mikä olisi muutenkin ollut turhaa.
Viimehetkellä, melkein jo maanpinnassa, mutta ennen maahan tömähtämistä, Phalesca levitti kärsineet siipensä ja oikaisi syöksynsä nopeaan liitoon kohti ritaria. Epämuodostunut luupiikki kumppanini otsassa alkoi hohtamaan hieman kuunvalon välähtäessä läheisen oksiston lävitse, kun pegasos laski päänsä seivästysasentoon. Virnistin mielihyvästä, kun tunsin tömähdyksen Phalescan hennonnäköisessä ruumiissa ja käskin sitä jo muutenkin hidastuneessa vauhdissa laskeutumaan kokonaan märälle, hyvätuoksuiselle ruohomatolle.
Laskeuduin ilmanpehmeästi ratsuni selästä ja katsoin jalkoihini. Hennossa kuunvalossa näin ruohikon terveenvihreän värin muuttuneen paikoitellen verisen mustaksi. Kohotin päätäni ja astelin pegasokseni suuren pään vierelle ja laskin kämmeneni sen otsalle. Luupiikki loisti nyt kauhistuttavan punaisena, siitä näkyi silkkaa kuolemaa. Pieni, verinen ihonpalanen roikkui punaisena voitonmerkkinä tuulen heiluttaessa sitä hyväilevästi. Ritarin hevosen silvottu ruho makasi liikkumattomana parin metrin päässä meistä ja vilkaistessani nopeasti taakseni, näin ryvettyneen hahmon yrittävän kömpiä vaivoin pystyyn raskaassa levyhaarniskassaan, annoin rynnäkköpeitseni kirvota otteestani ja sen metallinen varsi upposi keveydestään huolimatta märkään ruohikkoon. Sipaisin kiitollisena Phalescan veristä turpaa ja käännyin astelemaan kädet tyytyväisinä lanteillani värisevää ritaria kohti.
Hameeni tummanpunainen helma ei kahisuttanut kosteaa kevätruohikkoa ja liikuin lähes äänettömästi vaikken siihen edes pyrkinytkään. Pysähdyin nyt pystyyn päässeen, miekkansa paljastaneen ritarin eteen hymyillen koko ajan salaperäisesti.
”Si-Sinä! Pysy poissa paholainen!”, ritari änkytti heristäen miekkaansa rintakehääni tavoitellen. ”Hevoseni tapoit, mutta minua et saakaan niin helpolla.” Nostin hiljaa vaalean sormeni tummansinisille huulilleni hiljaisuuden merkiksi ja siirsin hitaasti hameeni leikkauksen sivuun paljastaen sileän etureiteni. Miehen suu loksahti ammolleen ja hän henkäisi ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa.
”Hys, rentoudu komistus.”, rauhoittelin ritaria hiljaa. ”Haluaisinpa todella nähdä mitä tuon paksun haarniskasi alla piilee.” Miehen ilme muuttui anovan pelokkaaksi ja hän pudisti päätään.
”E-Ei, et saa!”, hän änkytti. ”Et saa minua pettämään vaimoani pirunnainen!” Astelin viekoittelevasti kiinni ritarin tutisevaan rintakehään, tartuin hellästi hänen miekkakäteensä ja painoin kylmän terän kiinni paljaaseen vatsaani.
”Tee se, jos sinun täytyy.”, sanoin muka uhrautuvaisena, särkyvänä ja tuijotin herkeämättä ritaria hänen ruskeisiin silmiinsä. ”En aio estää sinua.” Sitten tunsin äkkiä miehen lihasten veltostuvan ja hymähdin hiljaa, kun näin hänen koko olemuksensa alkavan haljeta liitoksistaan kimmeltävien kyyneleiden ja katkonaisen nyyhkytyksen saattelemana.
Otin lyyhistyvän ritarin käsivarsilleni ja painoin hänen tutisevan päänsä rintaani vasten. Tuin hänen tärisevää kehoansa omaani vasten, annoin luonnon asettua itseeni. Hissukseen annoin hansikkaani metallikynsien viilettää edestakaisin nyyhkyttävän ritarin märkien kasvojen edessä härnäävästi, mutta mies tuskin näki hopeasta hohdetta silmiensä edessä.
Kaikki liike ympärilläni haihtui, kuin ilmaan metsän tuoksujen sekoittuessani ajatuksiini ja liikkeisiini. Hitaasti hyssytellen käänsin ritarin kypärättömän pään alemmas ja siirsin hänen pähkinänruskeat, keskimittaiset sortuvat sivuun. Näin ja tunsin kuohuvan verenmäärän hänen tumman ihonsa läpi, sen ihanaisen tuoksun, sen kutsuvan liplatuksen.
Hiphei, uusi sarja alkanut. Kommenttia ja pilkkaa kiitos.
Yön Lapsi Prologi: Kevät
No niin, huussi jälleen vauhdissa.
Hmm-mmm. (Miksi minä aina sanon hmm viestieni alussa?) Tämä ei oikeastaan aivan vetänyt vertoja Nuorelle Verelle. Oli jotensakin vaatimattomampi kuin ne. Tässä oli liikaa yrityksen makua. Tuntuisi siltä kuin et olisi "kirjoittanut sydämestäsi" kuten teit Nuoressa Veressä. Pieni teennäisyys häiritsi ainakin minua. Mutta kerronta ja kuvailu oli kyllä erittäin tasokasta, ja loppujen lopuksi todella hyvä prologi. Olet edelleen yksi parhaimmista kirjoittajista, joita Sotusta löytyy, ja jatkoa odotellaan niin paljon kuin inspistä virtaa...
Hmm-mmm. (Miksi minä aina sanon hmm viestieni alussa?) Tämä ei oikeastaan aivan vetänyt vertoja Nuorelle Verelle. Oli jotensakin vaatimattomampi kuin ne. Tässä oli liikaa yrityksen makua. Tuntuisi siltä kuin et olisi "kirjoittanut sydämestäsi" kuten teit Nuoressa Veressä. Pieni teennäisyys häiritsi ainakin minua. Mutta kerronta ja kuvailu oli kyllä erittäin tasokasta, ja loppujen lopuksi todella hyvä prologi. Olet edelleen yksi parhaimmista kirjoittajista, joita Sotusta löytyy, ja jatkoa odotellaan niin paljon kuin inspistä virtaa...
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Tapsa kirjoitti:Olet edelleen yksi parhaimmista kirjoittajista, joita Sotusta löytyy, ja jatkoa odotellaan niin paljon kuin inspistä virtaa...
Ehkäpä jopa paras. Jakaa mielestäni ykkössijan erään toisen nimeämättömän kanssa.
No tarina oli taaseen tuttua Huussi-laatua, minkälaista on vaikea löytää mistään muualta, vaikkakin Nuoren Veren tietyt osat olivat ehkäpä hieman parempia (Taisi olla kakkososa, mikä oli kaikkein paras. Se missä Valerie oli muuttumassa vampyyriksi, siinä oli myös se pikkupiru). No en jaksa alkaa taas latelemaan kehuja, koska ne ovat turhia. Nämä vain ovat niiin parhaita.
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
Huussi todellakin jälleen vauhdissa. Ei että kun pitää olla myöhässä kouluhommien takia... Noh, sainpahan ne palautettua, eli ei ongelmaa enää. Luojan kiitos... 
Mutta tarina oli taas mykistyttävä. Ei aiheuttanut sitä 'happea... pakko, saada...' reaktiota kuten jotkut, mutta jatkaa tasaista Huussi-on-jumala tasoa. Kiitos hänelle siitä. Nämä saavuttavat todella hienosti lukijoiden tunteet ja hahmot ovat ihmismäisiä, mutta toisaalta taas eivät. Jotenkin vain hahmojen, varsinkin päähenkilöiden, kuvailu rikkoo kokonaisuutta, mutta sitäkin täytyy olla, rikkonaisuudesta huolimatta. Näissä toimisi paremmin jos lukijalle jätettäisiin enemmän miettimistä ja omaa tulkintaa ja näkökulmia hahmojen ulkonäön osalta. Esim. ritarin kuvailu oli Valescan silmistä kuvattu, mitä hän näki, mutta silloinkin todella varovasti mutta toimivasti kirjoitettu. Minä-muodossa kirjoittaessa täytyy kuitenkin varoa, ettei ala kuvailla sitä mitä henkilö ei näe tai tiedosta sillä hetkellä. Mutta nyt valituksesta, loistava tarina. Toivottavasti en antanut liian negatiivista kuvaa tästä, hm?
Mutta tarina oli taas mykistyttävä. Ei aiheuttanut sitä 'happea... pakko, saada...' reaktiota kuten jotkut, mutta jatkaa tasaista Huussi-on-jumala tasoa. Kiitos hänelle siitä. Nämä saavuttavat todella hienosti lukijoiden tunteet ja hahmot ovat ihmismäisiä, mutta toisaalta taas eivät. Jotenkin vain hahmojen, varsinkin päähenkilöiden, kuvailu rikkoo kokonaisuutta, mutta sitäkin täytyy olla, rikkonaisuudesta huolimatta. Näissä toimisi paremmin jos lukijalle jätettäisiin enemmän miettimistä ja omaa tulkintaa ja näkökulmia hahmojen ulkonäön osalta. Esim. ritarin kuvailu oli Valescan silmistä kuvattu, mitä hän näki, mutta silloinkin todella varovasti mutta toimivasti kirjoitettu. Minä-muodossa kirjoittaessa täytyy kuitenkin varoa, ettei ala kuvailla sitä mitä henkilö ei näe tai tiedosta sillä hetkellä. Mutta nyt valituksesta, loistava tarina. Toivottavasti en antanut liian negatiivista kuvaa tästä, hm?
-
=][= lord cordaus
- Viestit: 4
- Liittynyt: Ti 13.04.2004 07:03
- Paikkakunta: Heinola
