Cristalon

[Hollo]

Yön hiljaisuus ei lainkaan haitannut häntä. Päinvastoin, sen suojaavat varjot ja jatkuvasti haaleneva kuunloiste pilvien leijaillessa tuon hopeaisen pikipallon antoivat hänelle kaiken sen, mitä hän tarvitsi. Hahmon varmat askeleet olivat lähes äänettömät, melkein veijarimaisen innokkaat hänen väistellessä vastaantulevia oksia ja ohittaessa varovasti kahinaherkät, kuivat pensaikot edessään.

Kaunis ruusuaita yössä värittömine, mustine, pyöreine kehrineen antoi hänelle loistavan näkösuojan pihamaalle, jonka keskustassa näkyvän, sinertävän suihkulähteen reunuksella istuvan miehen hiestä helmeilevä otsa kimmelsi vekkulisti yön tukahtuvissa valoissa. Syvään hitaasti hengittävä vanhus ei huomaisi häntä, ei tuossa kunnossa. Kerrankin tuon surullisenväsyneen vankan uskon kovettama mieli soi itselleen edes pienen hetken ajatella itseään, ei itsekkäästi, vaan huolestuneen ajattelevaisesti. Surullisesti itselleen jutteleva vanhus värisi pitkässä, paksussa papinkaavussaan ja nostin hiljaa kädellisen suihkulähteen pyhänkirkasta vettä kuiville huulilleen.

Mutta pitkä, suoraselkäinen hahmo ei vanhusta tarvinnut, vaikka olisi varmastikin ollut helppoa vain hiipiä hänen tutisevan, paksun ruhonsa selkäpuolelle ja yksinkertaisesti taittaa häneltä niskat poikki tai katkaista hänen levinnyt päänsä siististi irti muusta ruumiista miehen kupeella roikkuvalla, tummakultakahvaisella miekalla, jonka tumman terän eloton hohde kiilsi ulospäin vain soturin omissa, punakuultoisissa silmissä.

Juuri nuo tunteidenpalosta leiskuvat punapisteet tähyilivät kirkkain katsein hiljaa erästä tiettyä ikkunaa rakennuksen tällä seinämällä. Ja juuri noiden varjojen täyttämien silmien kohdistuneen katseen päämäärän valaisi vaimean kynttilänliekin vakaa liike.

”Cris, et voi noin vain hiippailla tänne joka yö.”, piloillaan nuhteleva, nuori naisääni torui hahmon loikatessa nopeasti avonaisesta ikkunasta sisälle. ”Mitä jos joku näkee sinut täällä minun ikkunani luona?” Tulija ravisti hitaasti päätään salaperäisen karismaattinen hymy vaaleilla kasvoillaan.
”Ei, ei Amelia.”, mies sanoi tasaisella, kauniin ja hienotunteisen korostuksen sävyttämällä äänellään. ”Eikö se olisi vain kiihkeämpää pakoilla ja salailla tapaamisiamme niiden vaikeutuessa joka kerta?” Nainen tuhahti hiljaa huulet ilosta leiskuen ja kääntyi vastaanottamaan Cristalonin rajun syleilyn. Heidän huulensa koskettivat toisiansa valtaisan intohimon vetäminä, heidän kätensä hapuilivat jonkinlaista tukea toisistaan, mutta turhaan.
”Haluan viedä sinut pois täältä, Amelia.”, Cristalon kuiskasi naisen korvaan hänen huuliensa siirtyessä hitaankiihkeästi paikasta toiseen Amelian sileillä kasvoilla. ”Lähde mukaani.” Sitten naisen kiivas hengitys hidastui äkisti hänen ravistellessa lempeästi itsensä irti tuon pitkän, vahvan miehen intohimoisesta syleilystä.

”E-en voi Cris.”, Amelia sanoi hiljaa laskien kasvonsa ja ottaen tukea miehen vahvasta olkapäästä. ”Opintonikin ovat kesken ja haluan todella omistautua Jumalalleni. Hän on minun elämäni. Sitä paitsi, sinunkaan ei pitäisi olla täällä, rikomme sääntöjä joka ilta. En voisi ajatellakaan mitä tapahtuisi, jos Loggbram löytäisi meidät täältä… Kahdestaan.” Hitaasti Cristalon vei hansikoidun kätensä Amelian sorjan leuan alle ja nosti hänen katseensa kohtaamaan omansa.
”Mutta miten meille sitten käy? En voi olla erossa sinusta kauaakaan.”, hän kuiskasi katsoen suoraa naisen vettyneisiin silmiin.
”En todellakaan tiedä Cristalon. Emmehän edes tunne toisiamme. Tämä pelkkää himoa, silkkaa himoa.”, Amelia puhui huokaillen ja pakottautui katsomaan taas noihin komeapiirteisiin miehenkasvoihin, joiden lähes kuolemanvaalea iho korosti näyttävästi tämän punertavia, lumoavankutsuvia silmiä. Hiljaa nainen silitti miehen pitkiä, mustia hiuksia joiden harvoissa, tarkoin valituissa sortuvissa lainehti luunvalkea väri.

Hän oli todellakin komea mies. Mutta silti usko oli se, jonka vuoksi Amelia eli ja tulisi kuolemaan. Ei kenenkään miehen eikä naisen, ei kenenkään kuolevaisen vuoksi. Ja vaikka naisesta tuntuikin hieman oudolta miehen alituinen tapa pitää tummanhopeista, pienen lohikäärmeen päänmuotoon taottua, kevyttä rintapanssariaan yllään kaiken aikaa, se ei häntä haitannut. Päinvastoin, alussa se oli tuntunut jopa romanttiseltakin, ritarilliselta yhdistettynä Cristalonin tummanpunaiseen viittaan
”Ei, Amelia.”, Cristalon kuiskasi. ”Minä rakastan sinua. Koko sydämestäni, koko sielustani.” Nainen henkäisi hiljaa, mutta tämän äkkinäisen tunnustuksen tuoma pettämisenpelko alkoi välittömästi kalvata hänen nuoressa, kokemattomassa mielessään.
”Mutta säännöt Cris. Ne eivät salli tällaista. Jumalani ei sallisi tätä.” Äkkiä Cristalonin ote naisesta kiristyi. Vimmoissaan mies puristi Ameliaa tämän olkapäistä ja sai ilmoille kuiskaavaa, pelokasta anomista.
”Pirut niistä sinun säännöistäsi!”, mies karjaisi puristaen yhä lujempaa. ”Ja minun puolestani Jumalasi voi painua vaikka helvettiin, kun pakottaa teidät tähän!”
”Cris, mitä sinä nyt?”, nainen anoi hiljaa. ”Lopeta! Joku voi kuulla?”
”Vähät minä siitä, nainen!”, Cristalon karjui. ”Jos haluat sen näin päättyvän, niin sehän sopii!” Amelia näki miehen kasvojen kurtistuvan pahaenteisesti ja tämän koko olemuksen kasvavan kauhistuttavan raivon myllertäessä huoneessa. Amelia näki ihastuksensa, himonsa kohteen kasvojen vääntyvän vihasta sanoinkuvaamattoman petomaisiksi. Tai ehkä vain hänen kauhusta kankea mieli kuvitteli kaiken, ehkä tämä kaikki olikin vain kuvitelmaa. Mutta sitten Cristalon vetäisi miekkansa huotrastaan.

Kauhukseen Amelia näki, kuinka kylmä miehen katse oli. Hän näki, kuinka kylmästi hän pystyikään heilauttamaan asettaan kohti koukussa roikkuvaa kynttilälyhtyä ja ennen, kuin hän pystyi edes liikkumaan, koko huone oli pelmahtanut raivoisaan tuhonliekkiin. Hänen sänkynsä, hänen pöytänsä, hänen kirjansa. Kaikki oli tulessa ja lamaantuneessa mielessään Amelia saattoi vain rukoilla Jumalaltansa, että edes joku haistaisi palavan puun tuottaman tukehduttavan savun tai tuntisi liekkien hohkavan kuumuuden.

Cristalon lähestyi häntä yhä miekka uhkaavasti paljastettuna. Amelia näki miehessä tapahtuneen muutoksen ulkonäöstäkin. Cristalonin kulmahampaat olivat kasvaneet luonnottoman pitkiksi ja hänen silmistään leiskuvan tulisen vihan näyttäminä nainen tunsi tajunsa alkavan hämärtyä pikkuhiljaa. Pelastavan tajuttomuuden ansiosta hän näki vain niiden hampaiden, niiden petomaisten ulokkeiden lähestyvän ja tunsi niiden koskettavan terävästi hänen kaulaansa.

********

”Olet hereillä.”, Cristalon sanoi salaperäisen rauhallisesti. ”Hyvä, että päätit sittenkin lähteä mukaani. Huoneesihan aivan liekehti kiihkostamme.” Amelia ähkäisi kivusta joka puolella hänen hentoista ruumistaan, hän ei pystynyt edes ajattelemaan liikkumista ja tykyttävä paine hänen päässään teki hänen olonsa vieläkin tuskallisemmaksi. Nainen ravisteli päänsä selväksi ja muisti silloin, mitä mies oli sanonut äsken.
”Luostari! Mitä tapahtui?”, hän puhui kiihkeästi, huolissaan ja hengitti nopeasti. Cristalon otti hienopiirteisille kasvoillensa paholaismaisen, ivallisen hymyn, josta Amelia sai pahan vastauksen, vastauksen, jonka lukeminen miehen kasvoilta teki kipeää..
”Ne kurjat saivat palon sammumaan, mutta eivätpä helpolla päässeet.”, mies tokaisi virnistäen. ”Kyllä, kyllä. Kukaan ei loukkaantunut… Tosin…”
”Mitä? Kerro minulle!” Nyt paholaismaisen miehen kasvoille nousi entistäkin nauttivampi ilme.
”No, sanotaanko, että luulenpa heidän jo löytäneen erään paksumahaisen papin pullean ruumiin mitä oudommasta paikasta.” Samassa Amelia puhkesi kyyneliin. Oli hänen syynsä, että tuo viaton ja herttainen mies oli saanut surmansa. Ketä hänen kuolemansa muka auttaisi?
”Ainakin hän on nyt saanut leponsa.”, nainen sopersi hiljaa itsekseen ja kuuli hiljaisen, mielihyvää tihkuvan naurahduksen.

Mutta ainakin Amelia oli ollut oikeassa. Hän hämärästi muisti nähneensä kauhistuttavien kulmahampaiden pitenevän miehen suussa ja nyt katsoessaan noita kahta pientä terää, hän tunsi pakokauhuntuntuista ahdistusta mielessään. Hän pelkäsi enemmän, kuin koskaan ennen.
”Mutta rakas Amelia, miksi olisi? Olinpas minä typerys, kun luulin sinun haluavan tavata hänet vielä kerran.” Naisen kasvoille levisi kysyvä ilme, joka sai hänen kasvonsa näyttämään ristiriitaisilta kyynelten valuessa pitkin hänen sileitä poskiaan.

Hän näki Cristalonin poimivan jotain huoneen pimeästä takanurkasta ja nakkaavan sen huolettomasti kohti naisen ojennettuja jalkoja. Tuskaisa kirkaisu kaikui kolkosti huoneessa Amelian tuijottaessa kasvot kauhusta valkoisina opettajansa Loggbramin kuolemankankeisiin silmiin, joiden luonnoton, säälittävä katse ei välittänyt enää mistään. Ja silti mies ei saisi koskaan hänelle ansaittua hautausseremoniaa, vaikka olikin omistanut koko pitkän elämänsä vain ja ainoastaan Jumalansa hyväksi.
”Sinä kirottu! Sinä piru valehtelit minulle.”, nainen kirkui silmät kyyneleistä sokaistuneina. Cristalon heilautti syytävänleikkisästi etusormeaan Amelian vaaleiden kasvojen edessä.
”Ehei. Sanoin, että ajattelin heidän jo löytäneen hänen ruumiinsa.”

Tässäkö seisoi nyt hän, johon Amelia oli niin palavasti ollut ihastunut, vaikkei sitä itselleen myöntänytkään? Tässäkö oli se mies, jota hän oli saattanut jopa rakastaakin? Se ei voi olla mahdollista! Cristalon oli aina viipynyt myöhään jutellen hänen kanssaan syvällisesti. Cristalon oli aina kietonut hänet kiihkeään syleilyynsä, antanut huuliensa yhtyä toisiin.
”Verenimijä! Miten pystyit tehdä näin? Luulin, että rakastit minua!” Vampyyri asteli huolettomin askelin naisen tutisevan ruumiin eteen ja laskeutui toisen polvensa varaan.
”Rakastin? Pyh. Monet tunteeni ovat kaikonneet luotani jo monta vuosikymmentä sitten enkä usko rakkauden olevan kovinkaan kummoinen asia jäädäkseen minulle.”
”Mutta tuollaista ei pysty teeskentelemään1 Kai sinä jotain tunnet minua kohtaan! Sinun on pakko, Cris.”, Amelia anoi kyynelvirtojensa suojaamana.
”Todellakin tunnen rakas Amelia.”, Cristalon aloitti salaperäisesti, rauhallisesti. ”Nimittäin tunnen suurta mielihyvää saadessani leikkiä sinun raukkamaisen heikoilla ihmistunteillasi! Muistatko yhä miten kiinnyitkään minuun?” Vampyyrin huulilta pääsi hilpeä sihahdus.
”Mitä… Teet…Minulle?”, nainen sopersi hiljaa, mutta jokainen lausuttu, surullinen tavu kantautui helposti hänen herkkiin korviinsa.
”No sanotaanko, etten pidä lainkaan tästä, mutta en tuomitse sinua elämään ikuisesti… Lupaan sen. En todellakaan tule pitämään itsestäni tämän jälkeen. Ja, jos epäilet, niin tuo jälki kaulassasi ei ole ollenkaan syvä, se ei tule vaikuttamaan kuolemaasi.”
”Mutta… Miten? Miten minä sitten kuolen?”, Amelia kuiskasi enemmän itselleen, kuin miehelle. ”Annatko heidän laskea minut maahan?” Cristalon kohautti hiljaa olkapäitään nyt vakavampi ilmekasvoillaan.
”En usko heidän löytävän ikinä ruumistasi”


Eli siinä pieni esittely uudesta henkilöstä, joka tulee liittymään pääjuoneen. Eli tämä pätkä ei siis liittynyt lainkaan siihen.

Laatu on varmastikin moninkerroin huononpaa, ko tavallisesti. Yhdessä illassa, kun tämä syntyi.

[Rune]

Joo, ei tämä kyllä ihan viimetarinan tasolle yltänyt (sehän sanookin paljon. ) mutta ei ehkä ollut tarviskaan, pitäähän lopetusjaksojen aina olla standardia laadukkaampia. Mutta silti tykkäsin tästä aivan älyttömästi, kuten tavallista. Pari kirjoitusvirhettä huomasin kyllä, tai ainakin yhden, mutta sillä ei taas ole mitään väliä. Tulee Cristalonista mielenkiintoinen hahmo. Onkos hänkin VC armeijassa?

edit\\

Mistä tiedät, että se viimekertainen on lopetusjakso?

Niin siis tämän tuotantokauden lopetus. Vähän sellainen tuntu oli siinä. Loppui juuri sellaiseen kohtaan. Ja jos nyt tulee uusi hahmo, niin se tarkoittanee seuraavan tuotantokauden alkamista.

[Hollo]

Mistä tiedät, että se viimekertainen on lopetusjakso?

Kyllä olen konvertoinut tämän hahmon Mannfredista. Eli ratsastava hahmo palasiksi, vatsan viilasin kunnolla auki ja liimasin /greenstuffasin Spiten yläleulan siihen. Sitten Spiten alaleuka vartalonjatkeeksi alapäähän ja Greenstuffilla kiinni sopiviksi viilatut ja taivutetut jalat(vaikea homma). Mannfredin sauvan lyhennys ja lepakonsiipien poisto. Toisen lepakonsiiven viilaus teräväksi ja sauvan ohennus=kirves toiseen käteen. Mannfredin miekka luonnollisesti viilatti menemään rintapanssarin alle toiseksi aseeksi. Sitten vain g-stuffista pitkä, kulunut viitta ja wolaa. Hyvin onnistui myös maalaus.

Ja se siis kävelee tietenkin.


No joo, oikeassa oot. Kyllä se oli lopetus.

[Tapsa]

Mie voisin haluta rehellistä palautetta miun kahdesta uusimmasta tarinasta. Eli "Hurmeesta" ja Cristalonista"

Täältä pesee.

Tämä ainakin oli hyvä. Tykkäsin jostain syystä melkein enemmän kuin joistain Valerie-sarjan osista, sillä Cristalon tosiaan oli mielenkiintoinen hahmo (ja monimutkainen konvertointi). Hänestä lukisin mielelläni enemmänkin.

Kuvailua ei ollut lähimainkaan niin paljon kuin Valerieissä, en tiedä syytä... Mutta ei se juuri haitannut. Kirjoitahan lisää.

[Hollo]

Mie voisin haluta rehellistä palautetta miun kahdesta uusimmasta tarinasta. Eli "Hurmeesta" ja Cristalonista"

Täältä pesee.

Tämä ainakin oli hyvä. Tykkäsin jostain syystä melkein enemmän kuin joistain Valerie-sarjan osista, sillä Cristalon tosiaan oli mielenkiintoinen hahmo (ja monimutkainen konvertointi). Hänestä lukisin mielelläni enemmänkin.

Kuvailua ei ollut lähimainkaan niin paljon kuin Valerieissä, en tiedä syytä... Mutta ei se juuri haitannut. Kirjoitahan lisää.

Varmaan siksi, että kirjoitin tämän juuri yhdessä illassa. No, mutta kyllähän tästä kerrotaan lisää.