40k -kilpailusta: Viimeinen kädenpuristus

[Abu]

Ajattelin vielä laittaa tämänkin tarinan tänne, jos joku haluaisi vielä jotain tästä sanoa. Jaetulle kolmannenne sijalle tämä sitten pääsi, enempään eivät rahkeet riittäneet.

Viimeinen kädenpuristus

Jälleen yksi tykistökeskitys järisytti maata, kun Thomas painautui vasten juoksuhaudan seinää sulkien silmänsä. Tämä tykitys oli kestänyt jo kolme tuntia, ja yhä örkkien joukot moukaroivat heidän asemiaan. Heidän joukko-osastonsa tarkoituksena oli alun perin ollut toimia keihäänkärkenä Keisarin joukkojen vastaiskussa Istvaan V:llä, jonne örkit olivat tehneet massiivisen hyökkäyksen, mutta vihollinen oli osoittautunut paljon luultua voimakkaammaksi, ja näin taistelusta oli tullut asemasotaa. Örkit pitivät tällä hetkellä hallussaan noin kolmasosaa tästä karusta soran ja kiven täyttämästä planeetasta, ja kiertoradalla käytiin yhtenään hurjia yhteenottoja keisarillisten alusten ja örkkien sotalaivojen kesken. Paljoa muuta Thomas ei tilanteesta tiennyt, sillä tavalliselle kaartilaiselle ei yksityiskohtia selostettu. Hän avasi silmänsä ja näki ystävänsä Rolandin ahavoituneet, terävät kasvot virnuilemassa edessään:
”Aika paukku vai mitä? Taitaa sihti niillä saastoilla olla kuitenkin killissä, sillä laaki meni kauas taakse”, Roland sanoi hymyillen, ”ei sillä, että täysosuma meitä muka liikuttaisi. Keisari on suonut meille vankat suojat.” hän vielä naurahti tarkastellen juoksuhaudan erittäin pehmeää ja helposti sortuvaa vallia.
Thomas ja Roland olivat olleet toverukset jo vuosia. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran, kun heidät oli siirretty samaan joukkueeseen. Thomas oli itse täysin tavallisesta perheestä, mutta koska hänen kummatkin veljensä olivat liittyneet kaartiin, oli hänkin katsonut sen velvollisuudekseen.
Roland sen sijaan oli kotoisin galaksin syrjäseuduilta, ja hän oli elänyt köyhyydessä koko nuoruutensa. Hän liittyi kaartiin sekä ansaitakseen rahaa, että päästääkseen perheensä ruokkimasta ylimääräistä suuta. Hän puhui Thomakselle harvoin perheestään, eikä Thomas ollut sen puoleen selostanut Rolandille omaa menneisyyttään sen tarkemmin. Heille riitti, että toiseen pystyi luottamaan tiukimmankin paikan tullen.
”Älä mene liian pitkälle, Gregorius on tulossa…” Thomas sanoi Rolandille nopeasti puoliääneen, kun heidän yksikkönsä Komissaari Gregorius asteli heitä kohti vallihaudassa. Hän kantoi pitkää mustaa komissaarin asua, jossa oli runsaat kultaiset koristelut, jotka kuvasivat pääasiassa Keisarillista Kotkaa. Hänellä oli myös koppalakin peittämän, susimaisten kasvojen alapuolella punainen pitkä huivi, joka hulmusi tuulessa kielien kantajansa nauttimasta auktoriteetista. Hän käveli Thomaksen ja Rolandin ohitse ilmekään värähtämättä.
Kukaan ei pitänyt komissaari Gregoriuksesta. Hän oli järkyttävän ylimielinen, jopa komissaariksi, ja hän oli kehittänyt taisteluiden välttelemisestä suoranaista taidetta. Thomas ei ollut koskaan nähnyt Gregoriuksen taistelevan, hän tuli paikalle kuitenkin aina ensimmäisten joukossa, kun vihollinen oli eliminoitu.
”Sinun pitäisi kuule olla varovaisempi, ainakaan omaa moraaliani ei kohottaisi nähdä Greorius teloittamassa sinut Keisarinpilkasta”, Thomas sanoi puolileikillään Rolandille komissaarin ehdittyä kuulomatkan ulkopuolelle, ”Eipä silti, minuakin ihmetyttää tämä paikka.” Thomas jatkoi, katsahtaen ympärilleen.
”Sijainti on suorastaan nerokkaan huono juoksuhaudoille ja bunkkereille. Kuinka kauan johto luulee meidän voivan pitää tätä paikkaa? Aseitakin meillä on reilusti alle vaadittavan määrän.” Hän sanoi vielä päätään pudistaen.
”Saimmehan me juuri kaksikymmentä automaattitykkiä…” Roland aloitti.
”Roland, tarvitsemme kaksisataa automaattitykkiä, jos tarkoituksemme on pitää tätä asemaa vähänkään pitempään.” Thomas sanoi ilme synkkänä.
”Ehkei meidän ole tarkoituskaan” Roland sanoi outo ilme silmissään. Heidän juttelunsa kuitenkin keskeytti kersantti Griggs, joka saapasteli paikalle kivääri riippuen rennosti olkapäältä. He kummatkin arvostivat tätä miestä suuresti, sillä hän ei ollut perinteinen, vihattava kersantti. Hän oli karu, ja joskus surullinenkin, mutta hän oli aina asiallinen, eikä hän vaatinut kuin sen, että työ saatiin tehtyä. Hänen kasvoistaan ei voinut lukea yhtään mitään, ne olivat aina kuin kiveen veistetyt. Ainut pehmeä asia hänessä olivat hänen silmänsä, joissa kyti aina pieni, lämmin liekki.
”Onkos pojilla kaikki kunnossa?” Hän kysyi tavalliseen tapaansa. Hän kutsui aina kaikkia alaisiaan ’pojiksi’, vaikka Thomas ja Roland olivat kummatkin jo kolmekymmentä täyttäneet.
”Hyvin, herra kersantti.” Toverukset vastasivat.
”Ilta hämärtyy, kohta tulee pahuksen kylmä. Jos teillä ei ole vartiotehtäviä, suosittelen menoa telttaan. Siellä on sentään lämmitys.” Kersantti Griggs sanoi vakavalla äänellään, ja käveli heidän ohitseen, samaan suuntaan mihin komissaari Gregorius oli kadonnut.
”Kun vain voisikin mennä telttaan.” Roland totesi kitkerästi .
”Mutta ei, minun on pakko mennä juoksuhaudan itäiselle laidalle vartioon. Nähdään, Tom!” Hän vielä sanoi, ja kättään heilauttaen lähti paikalta.
”Terve!” Thomas sanoi vaitonaisena. Hänellä ei oikeastaan ollut vartiota, mutta hän piti ulkona olemisesta öisin. Tykistötuli oli vaiennut, ja yön hiljaisuus oli rauhoittavaa.

Illan pimetessä Thomas sytytti kiellosta huolimatta savukkeen, ja tuprutteli sitä rauhassa yön äänettömyydessä. Hän katsahti pilvettömälle taivaalle, ja mietti, kuinka monta kaartin sotilasta mahtoi samaan aikaa katsella häntä kohti muilta planeetoilta. Niin hän päätyi taas kerran hämmästelemään tämän ikuisen sodan hulluutta: mikseivät ihmiset vain voineet jättäytyä johonkin galaksin kolkkaan elelemään onnellisesti, ja jättäen muut rodut taistelemaan maailmankaikkeuden herruudesta.

Hän kuitenkin sysäsi nämä hyödyttömät ajatukset sivuun, ja imaisi aimo annoksen savukkeestaan, josta seurasi raju yskäkohtaus.
”Hys! Taisin kuulla jotain.” lähellä partioiva vartiomies sihahti. He seisoivat hetken aikaa lihakset jännittyneinä, aivan liikkumatta, mutta mitään ei kuulunut.
”Taisin kuulla omiani…” vartiomies sanoi helpottuneena, ja rentoutui päästäen sormensa liipasimelta. Silloin kuului juoksuhaudasta vähän matkan päästä huuto:
”Kranaatti!” ja sekuntien päästä suuri räjähdys tärisytti maata. Heti perään samasta paikasta kuului rajuja, eläimellisiä huutoja. Thomas tajusi asian silmänräpäyksessä: Örkkejä!
Hän kytki laserkiväärinsä varmistimen pois ja lähti juoksemaan pitkin juoksuhautaa vartiomiehen kanssa. Kun he saapuivat räjähdyspaikalle, näky lähestulkoon tyrmäsi heidät: siellä täällä oli ruumiinosia. Verta ja sirpaleita oli kaikkialla, ja neljä vielä elossa olevaa örkkiä surmasivat kauhistuneita kaartilaisia kuin karjaa.
Thomas ampui polvelta yhtä örkeistä olkapäähän, mutta tämä tuntui vain ärsyttävän sitä entisestään. Vartiomiehen osuma kurkkuun riitti pysäyttämään sen rynnistyksen heitä kohti, mutta nyt toinen örkki oli huomannut heidät, ja lähtenyt juoksemaan heitä kohti karkeatekoinen kirves heiluen päänsä yläpuolella. He eivät ehtineet ottaa sitä tähtäimeen, ja vain juuri ja juuri Thomas väisti kuolettavan kirveen iskun. Vartiomies ei ollut yhtä nopea, ja kaaressa tullut isku osui häntä kuolettavasti rintaan.
Kuitenkin pelkkä rynnistyksen voima oli riittänyt kaatamaan Thomaksen selälleen, ja nyt örkki kääntyi kannoillaan ja virnisti ilkeästi nostaessaan kirveensä lopulliseen iskuun, punaiset silmät killuen pimeässä. Silloin Thomas kuitenkin koko kehonsa voimaa hyväksi käyttäen iski jalkansa vasten örkin vatsaa, mikä sai sen karjaisemaan kivusta, kun ilma pakeni keuhkoista. Thomas kierähti vatsalleen, etsien kuumeisesti katseellaan jotain asetta, jolla pysäyttäisi tämän örkin. Hän melkein itki ilosta huomatessaan metrin päässä lojuvan, ehjän näköisen laserpistoolin. Hän nappasi sen kouraansa ja kierähti tähtäämään nyt jo hiukan vironnutta örkkiä. Yksi osuma kurkkuun riitti sen tappamiseen, ja hiljaa öristen se melkein kaatui Thomaksen päälle.
Tässä vaiheessa viimeiset kaksi örkkiä olivat myös huomanneet Thomaksen, mutta he lähestyivät tätä selvästi varoen. Heidän silmissään Thomas oli jo osoittanut vaarallisuutensa tappamalla kaksi heidän kaveriaan, ja he aikoivat hoitaa tämän vaarallisen ihmisen yhteistyöllä. Thomasi sen sijaan tunsi puhdasta kauhua, ja hän ymmärsi ettei enää pärjäisi näille kahdelle. Hän vilkaisi vartiomiestä, joka oli selvästi kuollut. Elottomat silmät katsoivat ikuisuuteen. Thomas käänsi kuitenkin katseensa takaisin kahteen örkkiin, otti leveän haara-asennon ja kiskaisi veitsensä vyöllä roikkuvasta tupesta. Hän möisi henkensä kalliisti.
Samassa kuitenkin juoksuhaudan päältä loikkasi örkkien eteen harmaapukuinen kersantti Griggs, pitäen pistoolia toisessa ja hopeanhohtoista miekkaa toisessa kädessään. Hän laukaisi pistoolinsa toista örkkiä otsaan, ja tämä kaatui karjaisten selälleen, punainen verivana valuen otsasta. Toinen huusi raivoissaan ja syöksyi kohti Griggsiä, joka väisti hyökkäyksen taiturimaisesti ja työnsi miekkansa örkin lapaluiden väliin. Se kuoli heti. Hän kiskaisi vielä miekkansa örkin selästä, pyörähti ympäri ja työnsi sen vielä jo ammutun örkin sydämeen. Hän ei jättänyt mitään sattuman varaan. ”Oletko kunnossa, poika?” Hän kysyi Thomakselta, joka seisoi vieläkin haara-asennossa veitsi kädessään. Silloin Thomas havahtui:
”Kyllä olen, herra kersantti.” Hän vastasi asiallisesti, vaikka tosiasiassa hän olisi halunnut halata Griggsiä, olihan kersantti pelastanut juuri Thomaksen hengen. Ei sillä, että tämä olisi ollut ensimmäinen kerta. Silti se tuntui aina yhtä hyvältä Hän huomasi myös, ettei Griggsillä tuntunut olevan edes hiki. Tämä oli todellinen karpaasi.
”Sinäkö hoitelit nämä kaksi, Thomas? Ei hassumpaa ollenkaan. Nämä ovat myös hyvin mielenkiintoisia örkkejä. Huomaatko, miten ne ovat värjänneet vihreän ihonsa mustaksi? Mustiksi kuin yö, jotta niitä ei havaittaisi. Tämä on outoa, sillä eihän örkkien älykkyys pitäisi moiseen riittää.” Kersantti Griggs sanoi yhden ruhon yli polvistuneena.
”Ne lähestyivät meitä myös uskomattoman äänettömästi, ja onnistuivat myös jotenkin häiritsemään sensoreitamme. Näitä olioita ei pidä aliarvioida.” Griggs sanoi nousten seisomaan ja potkaisten ruhoa, ja Thomas oli kuulevinaan huolta hänen äänessään. Sitten kersantti siirtyi tutkimaan kaatuneita sotilaita.

Silloin Thomas muisti, kuka oli ollut vartioimassa tätä osaa juoksuhaudasta: Roland! Se oli varmasti ollut hänen äänensä, joka oli huutanut varoituksen kranaatista. Thomas haki kuumeisesti katseellaan Rolandia kaatuneiden sotilaiden ruumiiden seasta, mutta ei helpotuksekseen löytänyt häntä siitä. Silloin hän kuuli tutun yskänkorinan, ja hänen katseensa singahti läheiseen syvennykseen, josta pilkisti jalkapari.
Hän syöksyi syvennykseen, ja siellä Roland makasi puolittain istuvassa asennossa. Hän vaikutti olevan jonkinlaisessa shokissa, eikä hän saanut sanaa suustaan. Syykin selvisi Thomakselle nopeasti: Rolandin jalat olivat sirpaleiden täyttämät, ja niistä vuosi vuolaasti verta juoksuhaudan tummalle maaperälle.
”Lääkintämies!” Thomas karjaisi hädissään. Mutta läheisen mutkan takaa ei ilmestynytkään lääkintämiestä, vaan komissaari Gregorius.
”Jahas, jahas, jahas… Mitäs täällä on tapahtunut?” Hän kysyi saapastellessaan kopeasti hyökkäyspaikalle. Juuri tuota Thomas vihasi Gregoriuksessa; tämä kysyi aivan päivänselviä kysymyksiä, vaikka kyllähän tyhmäkin tajuaisi mitä murtokohdassa oli tapahtunut.
”Örkkien hyökkäys, herra Komissaari.” Kersantti Griggs sanoi hampaitaan kiristellen. Thomas näki, että Griggs olisi halunnut työntää miekkansa vielä yhden olion lapaluiden väliin.
Samassa kuitenkin komentaja Abraham tuli juosten paikalle, verinen voimanyrkki hohtaen toisessa kädessään, ja toisessa hän kantoi kivääriä. Thomas ei ollut usein nähnyt komentajaa, lähinnä harvoissa käskynjaoissa. Kersantti Griggs kuitenkin arvosti Abrahamia, ja se riitti Thomakselle. Komentaja ei tuhlannut aikaa itsestäänselvyyksien kyselemiseen, vaan aloitti: ”Lääkintämiehet ovat tulossa. Örkkien tiedustelujoukot iskivät samaan aikaan kahdessa muussa kohteessa linjassamme, etelässä ja luoteessa. Kummatkin pysäytettiin. Näköjään täälläkin puolustus onnistui.” Hän puhui rauhallisella äänellä, joka valoi uskoa Thomakseenkin.
”En kutsuisi tätä kyllä onnistumiseksi, herra komentaja.” Komissaari Gregorius puuttui puheeseen.
”Kranaatti teki pahaa tuhoa juoksuhaudalle, ja se sortuikin paikoittain. Sen korjaaminen on rasittavaa puuhaa.” Komissaari sanoi ylimielisellä äänellään. Thomas halusi juosta kuristamaan komissaarin siihen paikkaan, sillä eihän hän koskaan edes koskenut lapioon, hyvä jos tiesi mitä käsitys ”tehdä työtä” tarkoittaa.
”Kiitos neuvoista, Gregorius.” Komentaja Abraham sanoi tylysti, ja jotenkin Thomaksesta tuntui, että komentaja olisi halunnut tehdä komissaarille saman, minkä hänkin.
Silloin lääkintämiehet juoksivat paikalle paareineen, ja Thomas osoitti heidät ensiksi Rolandin luokse, joka näytti ainoalta eloonjääneeltä. Vasta kun yksi lääkintämiehistä tuli katsomaan Thomaksen kättä, hän huomasi, että siinä oli jättimäinen avohaava, josta vuosi solkenaan verta maahan. Luultavasti örkin kirves oli kuitenkin osunut häneen, vaikkakin vain silpaissut käden auki.
”Sinun täytyy tulla mukaamme. Meidän pitää saada tämä kiinni, ettei se pääse tulehtumaan.” lääkintämies sanoi Thomakselle huolestuneena, joka nyökkäsi ja seurasi häntä, katsottuaan ensin, että Roland saatiin turvallisesti paareille ja kannettua sairaalatiloihin.

Aamuyöllä Thomas heräsi kätensä kivistykseen. Hän avasi silmänsä ja nousi istuvaan asentoon sängyssään. Hämärässä, jättimäisessä teltassa hänen piti aluksi tihrustaa nähdäkseen jotain. Miltei kaikki muut kaartilaiset nukkuivat punkissaan, ja äänekkäitten kuorsausten kuoro täytti teltan. Se oli korkeaa, matalaa, viheltävää ja röhkivää. Mutta siihen Thomas oli jo tottunut, eikä hän ollut siitä moksiskaan. Ja totta puhuen Thomaskin olisi halunnut painautua takaisin vuoteeseen ja jatkaa uniaan.. Kuitenkin hänen yöllä sidottu käsi poltti hänen ruumistaan liiaksi, ja hän päätti saman tien käydä hakemassa lääkintäteltasta kivunlievittäjiä. Hän puki kevyen varustuksen päällensä ja käveli teltan suuaukolle. Tervehdittyään yövahtia hän astui raikkaaseen ulkoilmaan.
Kävellessään öisessä leirissä hän muisti yhtäkkiä Rolandin. Hän ei ollut myöhemmin yöllä kuullut mitään toveristaan, hän tiesi vain, että Roland oltiin viety suoraan leikkauspöydälle.
Thomas lähestulkoon juoksi kohti sairaalatelttaa, ja kaikki kipu tuntui kaikonneen hänen kädestään. Oviaukolla vartija pysäytti hänet:
”Lääkintäteltta on seuraava vasemmalta. Tuo kätesi ei näytä vaativan leikkausta.” Vartija sanoi hiukan ärtyneenä. Eikä ihme, aamun tunnit eivät olleet suosittuja vahtivuoroja.
”Kaverini on tällä, sotilas Roland, numero 574…” Thomas tapaili numeroita kiihtyneenä. Tottahan hänen piti Rolandin numero tietää. Se liittyi jotenkin sektoriin josta Roland oli kotoisin.
”Numero 574836.” Thomas viimein muisti.
”Hetki, kysyn vastaavalta lääkäriltä.” Vartija sanoi ja käveli telttaan. Hän viipyi siellä hetken, ja palasi sitten valkotakkisen miehen kanssa, joka sanoi:
”Etsimäsi sotilas on täällä. Satuitte hyvin paikalle, hän on hereillä juuri nyt.” Lääkäri huomasi Thomaksen kysyvän ilmeen, ja lisäsi vielä:
”Jouduimme suorittamaan toverillesi suuria operaatioita. Hänen jalkansa piti amputoida, toinen polven kohdalta, toinen kokonaan. Mutta hän oli onnekas, jos olisimme viivytelleet vielä tunninkin, olisi hän ollut mennyttä.”
”Kiitos” Thomas sanoi vaimeasti. Hän ei ollut oikein käsittänyt, mitä lääkäri oli hänelle sanonut, mutta hän seurasi teltan oviaukosta sisään. Vartija jäi seisomaan teltan eteen.

Teltassa oli hyvin hämärää, ja vain muutama sähkölamppu valaisi teltan keskustaa. Thomas erotti vain kymmeniä kenttävuoteita, jotka oli sijoitettu teltan reunalle pyöreään muotoon. Joidenkin vieressä seisoi lääkäri, joka joko puhui potilaalle tai tutki tätä. Sieltä täältä kuului hiljaista valitusta. Häntä ohjannut lääkäri viittoili häntä tulemaan lähemmäksi yhtä sängyistä, ja silloin Thomas erottikin vällyjen alta pilkottavat terävät ja ahavoituneet kasvot. ”Terve taas, kaveri.” Roland sanoi karheasti ja väsyneesti.
”Roland!” Thomas hengähti ja syöksyi toverinsa viereen. Hän huomasi, etteivät jalat näkyneet peiton alta. Roland huomasi ystävänsä katseen, ja sanoi:
”Jep, jalat lopulta menetin. Tai toisen vain puoliksi, eli minua ei ehkä voi vielä laskea suurimpien sotasankareiden joukkoon.” Hän sanoi hiljaa, ironinen hymy kasvoillaan. Thomas ei keksinyt mitä sanoa, joten oli vain vaiti.
”Minun osuuteni täällä taitaa olla ohitse. Tai ainakin siltä vaikuttaa. Minut ilmeisesti lähetetään takaisin kotiin, sillä ilman jalkoja ei mies voi paljoa tehdä” Roland sanoi Thomakselle. Kuitenkaan hänen ilmeensä tai äänensä ei heijastanut minkäänlaista iloa; hän olisi halunnut pysyä toverinsa rinnalla. Thomas ei edelleenkään tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Tavallisesti kotiin lähettäminen oli suurimpia onnenpotkuja, mitä kaartilainen tunsi. Siltikin, elämä raajarikkona ei ole kadehdittavaa. Silloin Roland katkaisi taas hiljaisuuden.
”Mutta en minä ihan lähiaikoina ole lähdössä. Ainakin kaksi viikkoa ilmeisesti homehdun vielä täällä, enemmänkin, jos sota ei etene. Lupaathan tulla katsomaan minua täällä? Suurin osa näistä kavereista on minuakin pahemmin haavoittuneita, eikä heidän kanssaan juttu oikein luista.” Roland hymähti ja kietoutui paremmin vällyihin.
”Aika loppui, lähtekääpäs sitten.” Thomasia saattanut lääkäri tuli paikalle hätistellen häntä pois toverinsa sängyn luota. Thomas käveli lääkärin edellä ulos, ja näki yövartijan säpsähtävän hänen saapuessaan teltan ulkopuolelle. Mies oli ilmeisesti nuokkunut seisaallaan, se sai Thomasin kasvoille pienet hymynkareet. Hän huomasi, että käden kipu oli hellittänyt. Niinpä hän päätti suunnistaa takaisin sänkyynsä, että saisi sentään hiukan yöunta.

Ja niin päivät kuluivat, ja Thomas kävi päivittäin katsomassa Rolandin kuntoa. Heidät kummatkin oli vapautettu palveluksesta, mutta Thomas käveli kuitenkin juoksuhaudoissa ja otti vahtivuoroja. Roland sen sijaan tuntui tylsistyvän kuoliaaksi sairaalateltassa. Thomas oli jo antanut tälle kaikki liikenevät kirjat, mutta nekin Roland kahlasi läpi parissa päivässä. Komentaja Abrahamin vierailu Rolandin luona selvästi kohotti Rolandin mielialaa, ei komentaja usein käy henkilökohtaisesti sotilasta onnittelemassa.
Samalla kuitenkin lähestyi myös Rolandin lähdön päivä, ja kumpikin toveruksista tuntui päivä päivältä surullisemmalta. He olivat olleet ystäviä jo kymmenen vuotta, ja tässäkö heidän polkunsa eroaisivat? Toinen lähtisi raajarikkona kotiin, ja toinen jatkaisi ikuista taistelua maailmankaikkeudessa.
Lopulta koitti Rolandin lähtöä edeltävä päivä. Thomas vietti koko päivän Rolandin kanssa, kerraten heidän suurimpia seikkailujaan ja ikimuistoisimpia tekojaan.
Örkit eivät olleet tehneet enää suurempia hyökkäyksiä, lähinnä pieniä iskuja. Jokaisella sotilaalla oli kuitenkin ikävä tunne, että tämä oli tyyntä myrskyn edellä. Ikään kuin örkkijoukot olisivat valmistautuneet johonkin suureen tapahtumaan.

Seuraavana aamuna Thomas heräsi karjuviin huutoihin:
”Ylös! Jokainen mies pukee taisteluvarustuksen päälle ja tulee sitten keskiaukiolle! Aikaa kymmenen minuuttia!” Thomas loikkasi sängystään, ja samoin tekivät muut sotilaat. Hänen paketoitu kätensä vihlaisi ilkeästi, mutta Thomas ei ehtinyt valittaa kipua. Tämä oli varmasti jonkinlainen taitekohta heidän täällä olossaan. Tänään tapahtuisi jotain. Kymmenessä minuutissa kaikki heidän leirinsä kaartilaiset olivat kokoontuneet keskiaukiolle, jonka ympärille teltat oli pystytetty. Heidän leirinsä sisälsi kaiken kaikkiaan viisituhatta miestä. Asennossa seistessään Thomas näki, että Roland oli myös tullut paikalle suurin pyörin varustetulla tuolilla. Hän yritti istua tuolissaan mahdollisen ryhdikkäästi, ja Thomas hymyili hiukan. Hänen toverinsa ei jäänyt teltan suojiin tällaisena hetkenä, ei edes raajarikkona.
Pienen odotuksen jälkeen komentaja Abraham astui paikalle pienestä komentoteltastaan, komissaari Gregorius vanavedessään. Komentajalla oli päällään pitkä musta takki, joka ei kuitenkaan ollut yhtä runsaasti koristeltu kuin Gregoriuksen komissaarin takki. Abraham seisahti joukkojen eteen, ja hänen kuuluva äänensä täytti ilman:
”Miehet! Varhain tänä aamuna saimme viestin, että örkit ovat koonneet suurimman joukkonsa tähän asti, varovainen arvio liikkui usean miljoonan soturin pinnassa.” Thomas hätkähti tästä luvusta, ja niin näyttivät muutkin sotilaat.
”Tämä joukko on ottanut suunnan suoraan meitä kohti, ja sen on laskettu saavuttavan meidät tänä iltana. Normaalistihan tässä tilanteessa me vetäytyisimme ja odottaisimme vahvistuksia, mutta tänään se ei ole mahdollista.” Hän piti pienen tauon, ennen kuin jatkoi:
”Viisisataa kilometriä takanamme sijaitsee Dalhomagin kaupunki, asukkaita on kaksikymmentä miljoonaa. Kaupunkia evakuoidaan parhaillaan, mutta jos vetäydymme, arviolta kaksi kolmasosaa väestöstä teurastetaan. Meidän tehtäväksemme on annettu pidätellä näitä petoja niin kauan kuin mahdollista. Meidän tehtäväksemme on annettu uhrautua jotta miljoonat siviilit pelastuisivat, ja tämä on oleva viimeinen tehtävämme!” hän karjaisi viimeisen lauseensa hiljaiseen kaartilaismassaan. Kaikki äänet olivat vaienneet, hymyt kaikonneet. Kaikki ymmärsivät, että tämä oli todellakin loppu.
”Mutta me emme taistele yksin, Pohjantähti, Syvyys ja kymmenet muut leirit ovat saaneet saman käskyn, ja voimamme on yhdessä noin puoli miljoonaa. Sillä joukolla me pidättelemme niitä saastoja vaikka maailman tappiin saakka, jos on tarpeen!” Nyt sotilaat havahtuivat Abrahamin sanoihin, ja valtaisa huutomeri täytti keskusaukion. Kiväärejä kohotettiin ilmaan, jotkut itkivätkin, mutta kaikki tajusivat tehtävänsä. Melkein kaikki.
”Noniin, nyt kun tämä ’psyykkaus’ on ohitse, on varmaan minun aikani lähteä, eikö totta?” Komissaari Gregorius totesi Abrahamille ivalliseen sävyyn.
”Olen radioteltassa tilaamassa kuljetusta pois täältä, jos tarvitset minua.” Hän vielä sanoi, ja asteli kohti pienehköä tuhkanharmaata telttaa, ja katosi sen oviaukosta sisään, jättäen komentajan seisomaan paikoilleen. Abrahamin silmät leimusivat puhtaasta inhosta ja vihasta. Hän siirsi katseensa eturivissä seisovaan kersantti Griggsiin, ja nyökkäsi tälle hienoisesti. Griggs nyökkäsi takaisin ja irtosi rivistä, lähtien kävelemään kohti harmaata radiotelttaa, kaivaen samalla pistoolinsa kotelosta. Abraham ryhtyi antamaan ohjeita joukkojen sijoituksesta, ja samaan aikaan teltassa kajahti laukaus.
Hetken päästä Griggs astui ulos teltasta, pistooli kevyesti savuten kotelossaan. Abraham lopetti puheensa, ja katsahti Griggsiin. Nopean katseidenvaihdon jälkeen Abraham kääntyi taas katsomaan sotilaita, ja sanoi:
”Rakas komissaarimme muutti mielensä, eikä olekaan lähdössä minnekään. Hän pysyy kanssamme loppuun asti.” Sen jälkeen hän jatkoi vielä hetken aikaa selostustaan joukkojen taktiikoista, ja antoi sitten komennon upseereille ja kersanteille, jotka alkoivat selostamaan ryhmilleen tarkempia suunnitelmia. Komentaja antoi vielä muutamalle sotilaalle ohjeet komissaari Gregoriuksen hautaamisesta, ja käveli sitten komentotelttaansa vanhempien upseeriensa kanssa.

Thomas ja muut saman joukkueen sotilaat seurasivat Griggsiä vallihautojen itäiseen osaan. Thomas työnsi Rolandin pyörätuolia juoksuhaudassa. Roland oli sanonut hänelle, ettei kuljetuksia enää tullut, hän voisi yhtä hyvin kaatua taistellen ystäviensä rinnalla. Griggs aloitti puheensa:
”Miehet, meidän tehtävämme on pitää juoksuhaudan sektori 625 mahdollisimman kauan. Käyttöömme on annettu kuusi automaattitykkiä, kaksi miestä jokaiseen. Muut asettuvat osoittamiini paikkoihin. Milton ja Gillroy miehittävät ensimmäisen tykin…” Hänen katseensa osui pyörätuolissa istuvaan Rolandiin.
”Roland, pystyttekö käyttämään toista automaattitykkiä?” Hän kysyi.
”Herra kersantti, luulen pystyväni.” Roland vastasi.
”Pystytte vai ette?” Griggs kysyi tiukasti.
”Kyllä pystyn, herra kersantti.” Roland vastasi virallisesti, selkä niin suorana kun saattoi.
”Hyvä. Sotamies Thomas, saatte hoitaa hänen tykkinsä latauksen.” Jälleen kerran Thomas kiitti mielessään Griggsiä. Tämä tiesi hänen ja Rolandin olevan ystävykset, ja antoi heidän taistella rinta rinnan viimeiseen saakka. Rolandin katse kertoi, että hän tunsi samoin.

Griggs jakoi loput käskyt, miehet hajaantuivat toimittamaan kuka mitäkin velvollisuuttaan. Thomas vei Rolandin ensin automaattitykille, jotta tämä pääsi rauhassa tutustumaan sen toimintaan, pyörätuolissa liikkuva mies ei muuten voinut olla avuksi. Thomas itse meni kantamaan raskaita ammuslaatikoita tykkien luokse. Miehet olivat vaitonaisia, harvat puhuivat jotain muuta kuin välttämättömyyksiä. Jotkut itkivät ja taputtelivat toisiaan selkään, toiset rukoilivat Keisaria. Illan lähestyessä Thomas oli käynyt tervehtimässä kaikkia tuttujaan vielä viimeisen kerran. Palatessaan automaattitykille hän näki joukon Rolandin ystäviä poistuvan tämän luota. Thomas hyvästeli heidät ja käveli Rolandin luokse.
”Tämä se sitten on, viimeinen iltamme täällä” Roland sanoi, ahavoituneet kasvot pienessä virneessä.
”Näinhän se on. Tiedätkö, sinua parempaa kaveria ei mies voisi toivoa tässä maailmassa.” Thomas sanoi vakavammin.
”Tom… Kiitos. Sama koskee sinuakin. Minusta on hienompaa taistella täällä sinun kanssasi, kun palata raajarikkona kotiin. Jos siis kotini edes on enää olemassa.” Hän sanoi, ja tähysi kostein silmin taivaalle. Thomas puristi hänen olkapäätään. Silloin kajahti yössä huuto:
”Ne saastat ovat näköpiirissä, ensimmäinen aalto tulee itäisiltä kukkuloilta!” Thomas ja Roland siirsivät kummatkin katseensa itään, joiden kukkuloiden päällä hitaasti levittyi jättimäinen örkkiarmeija. Roland tarkisti tykin jyvää, ja sanoi sitten hiljaa:
”Kuule Tom. Sinähän tiedät, etten minä ole koskaan uskonut mihinkään tämän maailman jälkeiseen… Mutta siltä varalta että siellä jotain on, niin lupaatko etsiä minut käsiisi, sillä minun…” Hänen äänensä murtui.
”Minun on hankalaa etsiä ketään näiden jalkojen kanssa.” Hän sanoi käheästi.
”Minä lupaan.” Thomas sanoi, ja puristi Rolandin ojennettua kättä. Kyyneleet vierivät kummankin sotilaan poskilla.
Horisontissa vihreä meri kasvoi, ja Roland kytki aseen varmistimen pois.


Nyt jälkeenpäin lukiessa jotkut kirjoitusvirheet pistävät silmään, mutta muuten olen tarinaan ihan tyytyväinen. Varsinkin lopetukseen, josta tuli omasta mielestäni hieno.

-A

[Viikate]

Jeps, tarinan alku oli ihan kohtuullinen. Se ei oikein valtavaa mielenkiintoa kuitenkaan herättänyt. Peruskaartilaisuutta. Ekan taistelukohtauksen jälkeinen tunnelmointi oli selvää plussaa, kävellään ympäriinsä, hyvästellään tovereita ja niin edelleen. Tunnelma oli hyvä. Loppu taas jotenkin latisti tätä tunnelmaa hieman. Ehkä rullatuolin työntely asemiin oli liiankin tunteellista puuhaa. Rolandin olisi minusta voinut antaa kuolla sinne telttaan tai jotain (sitten hampaat irvessä juoksuhautaan kostoa hakemaan, perkele). Itse lopetus oli sinänsä kyllä hyvä, rullatuolia lukuunottamatta, eikä alun lievä latteus enää palannut.

Varsinaisiksi miinuksiksi olin merkinnyt jotensakin yksiulotteiset henkilöt, joihin oli vaikea samastua ja lievän kliseisyyden: kaarti vastaan [insert mikä vaan] ja kunniakas lopputaisto. Eikä Istavaanin aurinkokunnassa varmaan juuri elämää näy Horuksen temppujen jälkeen, eiköhän paikka ole inkvisition puhdistama, myös planeetat joilla ei varsinaisesti tapahtunut mitään.

Loppupeleissä ihan mukava ja perinteinen kaartilaistarina, ehkä liiankin. Ei päässyt minun äänestyksessäni pistesijoille, mutta ei tässä tosiaan mitään valtavia heikkouksiakaan ollut.

[pamp-pu]

- Look, Watson! An IG story in this years contest!
- No sh*t, Sherlock?

Aivan. Aihe ei sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta lopetus korvaa senkin. Annoinkohan tälle täydet kolme pinnaa? Paljon mahdollista. Turhaan minä tässä selitän, puhukoon teksti puolestaan! Todella hyvää työtä.

[Abu]

Jep, myönnän aiheen tylsyyden, mutta tarinan tein pienessä kiireessä, enkä sitten mitään mielikuvituksen räjäyttävää aihetta keksinyt.
Ja kiitos Viikatteelle kritiikistä. Tarinassa oli tosiaan vähän turhaakin tunnelmointia, mutta tarkoitus olikin tehdä vähemmän verinen kaartitarina. Thomas ja Roland jäivät hiukan yksiulotteisiksi kavereiksi, vaikka yritinkin syvyyttä heihinkin saada.

-A

[Dalamar]

Tylsyys? Tämä turinahan oli lähestulkoon koko kisan parasta antia...

[Karu]

Teksti oli hyvää, mutta tylsää, tylsää... Mitään merkittävää ei tuntunut tapahtuvan, välillä vähän riehuttiin ja plaaplaa.

[The Captain]

Miksi koko ajan pitäisi tapahtua? Minusta on hienoa, että joku käyttää novellin tunnelmakuvauksiin noinkin paljon vaivaa ja rivitilaa. Juuri fiilis nosti tämän reilusti ylitse muiden persoonattomien "kaartilaissankarin viimeinen taistelu" -tekstien. Rohkea ote ja sielukas kerronta ansaitsivat minulta kolme pistettä.

[sausagemaster]

et kirjaa ajatellut kirjoittaa? loistava.

[WolfMan]

Se oli niin koskettavaa

[BioHazard]

hyvä stoori mutta hiukka enemmän tappelua vois olla ja mistä ne örkit pystyy ostamaan lisää aivo kapasiteettia? DA WAAGH!!
(mikäs toi ny oli

[Azured]

Yksinkertaisesti yksi parhaista koskaan lukemistani tarinoista. Loistava osoitus siitä, ettei tarinassa ratkaise aiheen valinta, vaan sen käsittelytapa. Erittäin mukavaa lukea välillä kaartilaistarina, jossa ei veri lennä koko aikaa vaan oikeasti rakennetaan henkilöhahmoja. Mielestäni nimittäin tarinan pituuteen nähden siinä onnistuttiin erinomaisesti. Ei hahmonrakennus ole välttämättä sitä, että tietää tyypin pikkusiskon lemmikkiliskon nimen... Vaan sitä, että ymmärtää toisen ajattelua ja tunnetiloja. Mielenkiinto tarinaan pysyi koko ajan yllä juurikin tästä syystä. Lopetuskin oli onnistunut.

[Wermin]

ei hel... hel..etti oli kyllä niin hienoa lukemista että huhhuh. kyllä kaartissa on asennetta ja yksi parhaista tarinoista joita olen lukenut.
muuten hyvä mutta jatkoa olisin kaivannut

[Abu]

Katsos, tähänkin heitetään vielä kommentteja...

ei hel... hel..etti oli kyllä niin hienoa lukemista että huhhuh. kyllä kaartissa on asennetta ja yksi parhaista tarinoista joita olen lukenut.
muuten hyvä mutta jatkoa olisin kaivannut

Kiitos. Jatko jää varmaan tulematta, sillä tuossa tarinassa toivottavasti annettiin aika hyvä kuva siitä minkälainen se tulisi näille kahdelle soltulle olemaan.

-A

[Dwarfgrinder]

Aivan loistava tarina.
Kohtaus missä kaartilaiset seisovat kentällä ja missä komissaari ammutaan oli aivan loistava!!

Kirjoita ihmeessä lisää!