Linkki ensimmäiseen osaan
Daimon tuijotti sisälle linnaa johtavaa porttia, ja etsiskeli katseellaan ovipuhelimen näyttöä. Huomattuaan sen, hän käveli sen luokse ja mätkäytti miekkamestarin verisen raadon maahan sen viereen. Ruumis ei enää kestänyt tällaista kohtelua, vaan katkesi keskeltä kahtia inhottavan maiskauksen saattelemana. Sisäelimet valahtivat maahan yhtenä verisenä massana. Hirveä näky ei olisi hetkauttanut Daimonia edes täysjärkisenä, saatikka nyt, kun hän oli astunut kaikkien inhimillisten tunteiden tuollepuolen. Hän repäisi irti näytön äänijohdon, ja katkaisi puoliksi kuvajohdon. Sen tehtyään hän tarttui miekkamestarin yläruumiiseen, ja muotoili miehen ilmeen hiukan tavallisemman näköiseksi, ja kohotti raadon näytön kameran korkeudelle. Sitten hän pisti näytön päälle, ja otti yhteyden portin takana olevan vartijan vastaavaan laitteeseen.
Vanha luutnantti Kessel heräsi torkuiltaan portin näyttöpäätteen päästäessä piippaavaan äänen, ja Portinvartijan kasvojen ilmestyessä ruutuun. Kessel kirosi nähdessään kuvan, joka oli mustavalkoinen ja todella epäselvä. Miekkamestarin kasvot olivat kuin yhtä harmaata puuroa, niitä tuskin edes tunnisti.
”Mitä asiaa, portinvartija, ja miksi et käytä avaintasi?” Kessel murahti mikkiin.
Portinvartijan suu aukeni, mutta mitään ei kuulunut. Kessel kumautti näyttöä, mutta kuva katosi sen seurauksena kokonaan. Kessel kirosi hirvittävästi murahtaen kaikki kirotut keisarilliset näyttöpäätteet, ja painoi nappia joka aukaisisi portin. Portti liukui hitaasti auki, ja miekkamestari saapui sisään. Ei ihan sillä tavalla kun Kessel olisi ajatellut, tosin. Miekkamestarin yläruumis mätkähti suoraan hänen silmiensä eteen veren roiskuessa ympäriinsä eteisaulan himmeässä valossa. Kessel kaappasi järeän laserkiväärinsä vierestään, ja kääntyi kohti porttia.
Vaikka edellisestä tapaamisesta oli yli kymmenen vuotta, niin silti Kessel tunnisti Daimonin hahmon portilla. Kessel katsoi Daimonia tarkasti, ja näki uudet arvet, ja kalpean ihon, veritahrat ja järeän pistoolin Daimonin kädessä, ja sitten hän näki entisen inkvisiittorin silmät. Keisarin tähden, nuo silmät. Kessel oli katsonut demonia silmästä silmään kerran elämänsä aikana, ja se ei ollut mitään verrattuna hänen entisen herransa silmiin. Ne olivat kuolleimmat ja tyhjimmät silmät mitä Kessel oli koskaan nähnyt, ja kuinka kylmät, kuin mikään ei koskettaisi niiden omistajaa. Eikä varmaan koskettanutkaan, Kessel tajusi.
Niinpä hän teki ainoan järkevän teon, ja laski kiväärinsä samalla sanoen:
”Herra inkvisiittori, teidän ei olisi tarvinnut muuta kuin koputtaa”.
”En ollut varma siitä, Kessel”. Daimon sanoi tyhjällä ja kaukaisella äänellään.
Jos kuolleet puhuisivat, Kessel ajatteli, ne kuulostaisivat tuolta.
Kessel aikoi avata suunsa puhuakseen, sanoakseen jotain, mutta näki oven avautuvan Daimonin vieressä. Sieltä astui esille kaksi Inkvisiittori Himmelin linnoitukseen mukanaan tuomia rynnäkköjoukkojen sotilasta. Nähdessään Daimonin edessään, he vetivät pistoolinsa esille, aikomuksenaan ampua Daimon. Kessel toimi ajattelematta, puhtaan refleksin varassa. Aikonaan hän oli ollut rykmenttinsä nopein ja tarkin ampuja, eikä vanhuus ollut hidastanut häntä tippaakaan. Kivääri kohosi uskomattoman nopeasti, ja laukaussarja kaatoi kummatkin sotilaat veren roiskuessa ympäriinsä. Kessel kääntyi hymyilemään entiselle inkvisiittorille, joka oli yhä hänen herransa. Oviaukosta välähti suuliekki, ja ennen kuin Kessel ehti sanoa tai ajatella mitään, laserpulssi iski häntä ohimoon, räjäyttäen vanhan luutnantin pään seinälle.
Daimon katsoi, kun valopulssi levitti Kesselin pään seinille, ja luutnantin ruumis kaatui lattialle veren suihkutessa katkenneista valtimoista. Daimon ei tuntenut mitään, vaikka mies jonka hän oli tuntenut kolmekymmentä vuotta, jonka kanssa oli taistellut, pelannut korttia, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä, makasi vailla päätä hänen jalkojensa edessä. Eikä Daimon jaksanut välittää enää edes siitä, että ei tuntenut.
Sotilas joka oli ampunut Kesselin, astui huoneeseen. Daimon painoi aseensa piipun miehen päätä vasten, ja veti liipasimesta. Puolet päästä levisi Kesselin aivojen seuraksi lattialle, ja psi-energia kärvensi lopun päästä pelkäksi hiiltyneeksi kasaksi. Daimonille koko tapahtuma oli vain vähäinen este. Hän ei välittänyt näiden miesten kärsimyksestä edes sen vertaa, kuin omastaan. Hän katseli veren tahrimaa eteistä hetken ajan, ja tarttui sitten sotilaan järeään laserkivääriin, ja lähti kävelemään kohti inkvisiittorin asuintiloja.
Kymmenen inkvisiition sotilasta juoksi hälytyksen saaneena linnakkeen eteisaulaan aseet valmiina ampumaan ilmeisesti lukuisan vihollisjoukon. Aulassa he löysivät neljä kuollutta sotilasta, ja pitivät lyhyen rukouksen keisarille urheiden kuolleiden puolesta. Eräs alokas löysi nurkasta miekkamestarin ruumiin, ja oksensi kauhean raadon päälle. Kyyneleet täyttivät monen hieman vanhemmankin miehen silmät, miten urheasti nämä miehet olivatkaan taistelleet kaaoksen joukkoja vastaan. Nyt heidän täytyi kantaa näiden sankarien soihtuja, ja kostaa heidän kuolemansa.
Käytävän toisessa päässä, musta hahmo katseli sotilaitten toimintaa punaisen visiirin läpi, ja teki päätöksen. Hän otti vyöltään lieriömäisen esineen, ja pisti sen kiväärin piipun suulle. Hän tähtäsi joukon keskimmäistä sotilasta sydämen kohdalle, ja painoi liipasinta. Lieriö sujahti ulvoen miesjoukon keskelle, ja räjähti valtaisana tulipallona nielaisten koko iskuryhmän sisälleen, tarjoten keisarin puhdistavaa tulta näille kaaoksen turmelemille sieluparoille. Yksi sotilas juoksi ulos liekeistä, mutta samalla hänen happinaamarinsa pullot räjähtivät tuleen, levittäen paloa vielä hieman kauemmaksi, ja kaataen miehen lopullisesti. Kuolevien kirkuna täytti lyhyen aikaa ilman, sen jälkeen vain hiljaista rätinää, kunnes lopulta liekit kuolivat pois. Palaneen lihan tuoksu täytti käytävän, ja mustat ruumiit katselivat eteenpäin, tuntien ehkä nyt saman mitä Daimon. Musta hahmo katseli tyytyväisenä aikaansaannostaan, ja käveli ruumiiden luokse. Yksi hengitti vielä pihisten, nurkassa, nyt entistä kauheamman näköisen miekkamestarin silpoutuneen raadon ympärille kietoutuneena. Miehen oksennus paloi vielä miekkamestarin rinnuksilla. Musta hahmo kohotti pistoolinsa, mutisi rukouksen keisarille, jotta tämä lähettäisi näiden petturien sielut helvettiin, ja ampui armolaukauksen.
Daimon asteli linnoituksen tyhjiä käytäviä pitkin, järeä kivääri sarjatulella, naama irveessä. Naaman puoliksi parantuneen haavan takia hän ei enää osannut hymyillä kunnolla, eikä hänellä ollut juuri syytäkään. Hänen vanha oppipoikansa oli leikannut sen siihen, vähän sen jälkeen kun oli ampunut Daithilinin. Daimon arveli että siihen sattui aivan helvetisti, mutta jotenkin hän ei enää tuntenut edes fyysistä kipua. Ehkä minä todella olen kuollut, ajatus nousi Daimonin mieleen. Oli miten oli, elossakaan hän ei ollut.
Nyt hän seisoi Himmelin oven edessä. Sisällä hänen entinen oppipoikansa ehkä nukkui, tai tutki kaaoksen amulettia, jonka sisälle Daimon aikoinaan oli karkottanut demonin. Peukalonliike poisti varmistimen. Kylmät silmät katselivat ovea. Hän ei ikinä olisi uskonut, että hänen olisi joskus murtauduttava omaan asuntoonsa, täällä, inkvisition linnassa. Ei hän olisi ikinä uskonut kyllä mitään muutakaan tästä.
Jalka kohosi ja potkaisi. Ovi irtosi saranoiltaan, ja kaatui huoneeseen. Daimon ampui sarjan lonkalta huoneeseen, kierähti sykkyrällä sisälle, ja ampui uuden. Vain hiljaisuus odotti häntä.
Daimon nousi ylös, ja katseli huoneistoaan. Mikään ei ollut oikeastaan muuttunut hänen lähtönsä jälkeen. Samat kuluneet kalusteet. Samat keisarin mietelauseet seinillä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että ikkunakin oli samalla tavalla auki, kuin hänen jättäessään tämän huoneen kymmenen vuotta sitten. Yksi asia oli kuitenkin erilainen. Nimittäin seinälle ristiinnaulittu sotilas. Daimon lähestyi ruumista, ja tutki sen ammattimaisesti. Kaaoksen tähti oli kaiverrettu ilmeisesti taltalla miehen rintaan, ja ranteet oli viilletty auki. Lattialla ei näkynyt verta, joten hän oletti veren viedyn jonnekin muualle.
Tai ehkä se oli juotu. Hän katseli ympärilleen vanhassa asunnossaan, paikka jossa hän oli asunut kaksikymmentä vuotta. Kuinka paljon hän olikaan jakanut tuomioita tuolla tuolilla istuen? Kuinka monta kertaa hän oli tuolle matolle polvistunut rukoillakseen keisaria? Kuinka monta yötä hän olikaan levännyt tuossa sängyssä? Niin iso osa elämää…
Daimon kaivoi vyöltään palopommin, viritti sen, ja heitti pöydälle, kävellen samalla ulos.
Hän uskoi tietävänsä, mistä löytäisi Himmelin. Tai oikeastaan hän oli varma, jos keisarilla tai joillain jumalilla oli kohtalontajua.
Toinen kymmenen miehen iskuryhmä juoksi linnakkeen käytävillä etsien inkvisiittoria suojatakseen tätä kaaoksen voimilta. He rukoilivat, etteivät olisi jo myöhässä, sillä inkvisiittorin asunto paloi valtaisana tulimyrskynä. He olivat sulkeneen palonkestävät ovet, ja lähteneet juoksemaan kohti kappelia, sillä Himmelin tiedettiin usein vetäytyvän öisin sinne mietiskelemään keisaria. Miehet juoksivat kuin hengenhädässä läpi pimeiden nurkkien ja ovien, linnoituksen sydämeen.
Eräästä tällaisesta nurkasta astui esiin Daimon. Hän katseli sotilaita tyynesti, mustilla syvillä silmillään. Kivääri kohosi, ja alkoi laulaa. Tarkat laukaukset osuivat sotilaita haarniskaan heikkoihin kohtiin, ja kolme heistä kaatui laukauksiin ennen kuin ehtivät edes kääntyä. Neljännen visiiri pirstotui samalla, kun nopein sotilas ampui vastaan. Laukaus ei mennyt lähellekään Daimonia, ja hänen seuraava laukauksensa kaatoi yrittäjän. Jäljellä olevat sotilaat ampuivat yhteislaukauksen. Kaksi laukausta osui Daimonin kivääriin, sulattaen sen piipun. Kolme lävisti Daimonin nahkatakin, ja iskivät häntä rintaan. Daimon ei edes värhtänyt.
Daimon katseli miehiä kylmillä silmillään, ja jopa kaikennähnyt veteraanikersantti nielaisi huolestuneesti. Miehen olisi pitänyt kuolla. Mutta siinä hän yhä seisoi, vain katsoen noilla silmillään heitä, liikkumatta. Aivan kuin heitä ei edes olisi olemassa. Sitten mies heitti hajonneen kiväärinsä erään sotilaan naamaan, ja veti miekkansa esille. Vieraat riimut hohtivat terässä, ja jonkinlainen laulu kuului sotilaiden päässä. Sitten Daimon oli heidän keskellään, miekka laulaen miesten mielessä. Kersantti katsoi kylmiä silmiä, ja hukkui hetkeksi niihin. Ne olivat kuin tyhjä meri. Niihin upposi, ja niitä katsellessaan tuntui, kuin ei itsekään olisi mitään. Ehkä me emme olekaan, oli kersantin viimeinen ajatus tässä maailmassa, kun miekka leikkasi siististi häneltä kaulan auki, sammuttaen kersantin omat elävät silmät. Mutta edes kersantin ruumiin silmät eivät olleet niin kuolleet kuin hänen surmaajansa.
Daimon katseli kuolleita sotilaita hetken aikaa, ja lähti sitten kävelemään kohti kappelia. Loppu lähestyi, hän saattoi aistia sen. Tavalla tai toisella, tämä olisi pian ohi hänen osaltaan. Kuolemanjälkeinen tyhjyys kutsui, lauloi hänelle. Mutta vielä hän ei antautuisi. Vielä vähän aikaa, sitten hän hukkuisi armeliaaseen mustuuteen, joka armahtaisi hänet.
Kappelin ovi nousi nyt hänen edessään, majesteetillisena. Siihen oli maalattu suuren ristiretken sankareita, mahtavia inkvisiittoreita, majesteetillisia taisteluita, itsensä uhraavia kaartilaisia. Ja kaiken yllä seisoi mahtavassa haarniskassaan lastensa ympäröimänä keisari kaikessa loistossaan, sädekehä päänsä ympärillä, voimanyrkin sormi näyttäen suuntaa pimeyden ympäröimille joukoille, toisessa kädessä kuolemaa sylkevä ase, joka surmasi demoneja ja pettureita yhtälailla. Daimon irvisti taas, tuota synkkää kuolemantuomitun hymyä, ja ampui lukkoa, samalla potkaisten ovea. Lukko murskaantui sulaneen metallin sirpaleiksi, ja mahtavat ovet lennähtivät auki, paljastaen Keisarin häväistyn pyhätön.
Kaaoksen lemu löyhkäsi ilmassa hirveänä, kaiken alleen hukuttavana voimana. Seiniin oli palanut kaaoksen inhottavia merkkejä, joiden pelkkä katsominen saattoi ajaa tavallisen ihmisen hulluuteen. Jotain mustaa nestettä virtasi hiljaa katonrajasta, kuin tervaa, mutta veren väristä. Lattia tuntui oudolta, melkein kuin elävältä. Daimonin katsoessa hetken jalkoihinsa, hän näki että lattia liikkui kuin olisi ollut jotain nestettä, ottaen kidutettujen ihmisnaamojen muotoja. Ja kaiken tämän keskellä, ilmassa leijui nyrkin kokoinen rubiini kultaiseen amulettiin kiinnitettynä, ja sen vieressä inkvisiittori Himmel, joka seisoi häntä katsellen, toisessa kädessään pistooli, ja toisessa malja täynnä verta. Kaaoksen hulluus loisti noista silmistä, mutta jopa niiden kuumeinen hehku jäi Daimonin silmien taakse, niiden kylmyys melkein kuin karkoitti silmien hehkun. Himmel astahti järkyttyneenä taakse, mutta pääsi sitten jälleen itsensä herraksi, ja lausui:
”Mestarini”, Pilkallisesti virnistäen.
”Rakas oppipoikani. Koulutuksesi jäi kesken. Minulla on sinulle vielä yksi oppitunti. Kivun oppitunti”, Daimon sanoi haudantakaisella äänellään.
Pistooli kohosi salamannopeasti. Hänellä oli yksi luoti jäljellä, ja se löytäisi kohta paikkansa Himmelin vihreitten, langenneen enkelin silmien välistä. Laukaus kaikui luolamaisessa kappelissa kuin ukkosen jyrähdys. Daimon katsoi eteensä, ja irvisti hyytävästi. Hänen kylmät silmänsä laajenivat hiukan, ja sitten hän kaatui lattialle, ääntä päästämättä.
Musta hahmo katseli visiirinsä tähtäimen lävitse, kuinka toinen kaaoksenpalvoja kaatui lattialle. Keisarin oikeutta ei pääse pakoon, salamurhaaja ajatteli ottaessaan toisen palvojan tähtäimeensä. Mutta sitten hän näki, kuinka palvoja katsoi suoraan häneen noilla vihreillä silmillään, ja näki hänet kaikesta pimeydestä huolimatta! Petturi ampui pistoolinsa lähes tyhjäksi kohti keisarin salamurhaaja, mutta salamurhaajan huippuunsa koulutetut refleksit heräsivät toimimaan, väistäen lähes kaikki luodit. Yksi osui häntä suoraan olkapäähän, repäisten ammottavan haavan, ja murskaten luuta ja lihaa hirveäksi muussiksi. Salamurhaaja tiputti kiväärinsä, mutta ei edes värähtänyt kivusta. Hän veti vyöltään haavatyynyn, jolla peitti olkapäänsä. Tyyny puhdistaisi haavan, ja pysäyttäisi verenvuodon, ja hän pääsisi vielä tulevaisuudessakin tappamaan keisarin vihollisia. Jos hän selviäisi tästä.
Salamurhaaja veti esiin pistoolinsa, ja lähti juoksemaan käsittämätöntä vauhtia kohti langennutta inkvisiittoria. Petturi veti vyöltä toisen pistoolin, ja odotti sopivaa paikkaa ampua salamurhaajan. Salamurhaaja hyppäsi hirveän loikan kappelin ovilta penkkirivistön sekaan, muutaman laukauksen mennessä hiuksen hienosti hänen päänsä yli. Salamurhaaja loikki penkkirivistön halki vikkelästi, kuin sammakko, eikä petturi saanut osumaa häneen, niin nopeat mustan miehen loikat olivat. Lopulta hän pääsi penkkirivitön päähän, aivan langenneen inkvisiittorin viereen, ja hyppäsi ilmaan ampuen lopulta takaisin tähdäten petturin päähän. Kaaoksen suomin voimin Himmel hyppäsi itsekin, yrittäen päästä alttarin taakse suojaan, ampuen kummallakin aseellaan salamurhaajaa kohti. Lyijyä lensi ilmassa käsittämättömät määrät, kauniit keisarilliset ja kaaoksen saastuttamat patsaat hajosivat yhtälailla harhalaukauksista, ja kuulosti lähinnä siltä kuin kaksi iskuryhmää tulittaisi toisiaan, kuin että kaksi miestä taistelisi keskenään.
Kummatkin miehet laskeutuivat maahan savuavat pistoolit käsissään, toisiaan murhanhimoisesti katsellen. Kumpikaan ei ollut osunut toiseen. Kaaoksenpalvoja oli nopea ja tarkka, mutta ei niin nopea ja tarkka kuin minä, salamurhaaja ajatteli. Hän ei voi osua minuun, mutta minä voin osua häneen. Tällä taistelulla ei ole kuin yksi tapa päättyä. Hän valmistautui uuteen loikkaan, mutta silloin hän tunsi kylmän teräksen suudelman niskassaan, ja tiesi pelinsä pelatuksi. Keisari sieluni armahtakoon, vaikka epäonnistuin, hän ajatteli kun hänen takaansa kylmä, kylmä ääni joka hyysi jopa salamurhaajaa, sanoi:
”Väistä tämä, jos pystyt”
Daimonin ase sylkäisi luotinsa salamurhaajan niskaan, ja lähestulkoon irroitti miehen pään harteiltaan.
Daimon seisoi salamurhaajan takana pystyssä, kuin häntä ei olisi juuri ammuttukaan. Repaleinen nahkatakki oli kärsinyt liikaa ammuskelussa, ja ratkesi lopulta saumoistaan, tipahtaen lattialle. Alta paljastui eldareiden riimuhaarniska, joka hohti kirkkaana osumakohdista rinnassa ja selässä. Haarniska oli pysäyttänyt kyllä salamurhaajan luodin, mutta isku oli ollut niin kova, että se oli murskannut kylkiluita, ruhjonut keuhkoja ja aiheuttanut varmaankin sisäisiä verenvuotoja. Daimon ei kuitenkaan tuntenut mitään kipua. Sen aika oli ohi häneltä.
Himmel nousi alttarin takaa, toinen pistooleistaan yhä kädessä. Miehet katselivat toisiaan, pistoolit käsissään, kahdet niin erilaiset silmäparit luotasivat toisen heikkouksia. Kummatkin näkivät vastustajan haarniskan olevan ylivertaisia omalle aseelleen, mutta kummallakaan ei ollut kypärää. Pitäisi tähdätä päähän. He seisoivat toisiaan katsellen, kunnes kummankin aseet kohosivat yhtä nopeaa ylös, ja samanaikaisesti he vetivät liipasimesta, ollen kummatkin hetken varmoja, että he kuolisivatkin yhtä aikaa. Ja samaan aikaan kummankin tyhjä ase sanoi klik. He laskivat pistoolit maahan, ja vetivät miekkansa esille. Daimonin noidanterän lauluun vastasi kaaoksen miekan kadotettujen sielujen kirkuna. Miehet kiersivät toisiaan, valmiina hyökkäämään toisiaan vastaan.
”Voitin sinut viimeksikin, kun kävimme taisteluun miekoilla, ja aseeni on vain parantunut siitä”, Himmel sanoi julmasti hymyillen, voitonvarmuus silmissä kiiltäen.
Daimon ei sanonut mitään, katseli vain. Himmel oli kiertänyt demonikorun luokse, joka hohti epäselvää, punaista valoa. Daimon näki, että portti oli jo alkanut muodostua. Demoni tarvitsi vielä vähän energiaa vapautuakseen korusta maailmaan.
”Minä voitan, etkä sinä kykene estämään minua!”, Himmel huusi hullunkiilto silmissään.
Daimonin kylmät silmät tarkkailivat nyt verivanaa, joka lähestyi korua salamurhaajan päättömän ruumiin luota. Vielä hetki.
”Mahtava demoni tottelee minua, ja minä tulen valloittamaan tuhannen maailmaa! Kaikki kumartavat minua!”, Himmel karjui, ruoskien itseään kiihkoon.
Verivirta saavutti korusta hohtavan valon, ja imeytyi koruun. Loiste lisääntyi valtaisasti, ja koru alkoi tärisemään. Halkeamia ilmestyi rubiinin pintaan, ja kultaiset reunat vääntyivät ja sulivat. Demoni aikoi selvästi tulla läpi.
”Kaikki kumartavat minua! Minä hallitsen kaikkea!” Himmel huusi, silmät leiskuen mielipuolisuudesta.
”Sinä et hallitse mitään”, Daimon sanoi irvistäen jälleen, ja Himmelin taakse katsellen.
Kauhean kirkunan saattelemana demoni repi tiensä korusta ulos, murskaten korun pieniksi murusiksi. Himmel ehti kääntymään juuri sopivasti nähdäkseen demonin raatelukynsien lähestyvän hänen naamaansa. Liian myöhään Himmel tajusi, ettei seisonut suojaavassa viisikannassa. Himmel päästi ulos yhden kammottavan, hirveän kirkaisun, joita päästivät ihmiset, joiden unelmat murskautuvat hirveällä tavalla heidän silmiensä edessä. Sitten demoni repäisi langenneen inkvisiittorin pään irti harteilta, ja imi Himmelin sielun suuhunsa, syöden sen. Daimon ei tuntenut voitonriemua, ei helpotusta, eikä mitään muutakaan tunnetta. Mutta jonkinlainen rauha laskeutui hänen kidutetun sielunsa päälle, ja se oli ainoa edes kaukaisesti ilon tapainen mitä hän tunsi.
Demoni käänsi katseensa nyt Daimoniin, ja sen lonkero heilahti salamannopeasti, iskien noidanterän Daimonin kädestä. Syvältä demonin kurkusta nousi ääni, miljoonia vuosia vanha ääni, jota oli pidetty jumalan äänenä, ja joka oli tuhonnut ja luonut valtakuntia, ajanut ihmisiä epätoivoon, ja se ääni sanoi:
”Sinulla ei ole enää aseita, joilla vahingoittaa minua, pieni kuolevainen”.
Daimon käveli tyynen rauhallisesti kohti demonia, kylmät silmät vastaten demonin raivokkaaseen tuijotukseen.
”Sinulla ei ole! Aseesi on tyhjä, ja miekkasi lojuu tuolla! En aisti psi-voimia sinussa!”, demoni sanoi hieman epävarmasti.
Daimon kohotti kätensä, ja asteli demonin eteen.
”Et pysty!”, demoni huusi jo melkein paniikissa, nuo silmät vaikuttivat jopa demoniin häiritsevästi.
Daimon painoi kummatkin kätensä demonin rintaa vasten. Eldareitten riimuhaarniska loisti hirvittävän kirkkaana. Sinne tänne luista pintaa alkoi ilmestyä halkeamia. Ja silloin Daimon iski kylmällä, kärsineellä ja tunteettomalla sielullaan. Hän kohdisti sielunsa demoniin, ja kaikki hänen murtuneen sielunsa jäinen voima iski demoniin kuin keisarin puhdistava valo. Silkka tunteettomuus, Daimonin sielu levisi demonissa, ja tunteista koostuva olento kirkui kauheassa tuskassa. Daimonin tunteettomuus oli harmaa tyhjiö, joka imi kaikki tunteet demonista, tuhoten ne, kuten Daimoninkin tunteet olivat tuhoutuneet, ja demoni huusi. Kaaoksen hirviöstä tuntui kuin sen yliluonnollinen veri olisi muuttunut jääksi, ja kaikki sen murhanhimo lakkasi olemasta, vihan tunteet, nautinnonhalu, vallanhimo, kaikki joka antoi sille voimaa, pyyhkiytyi hitaasti, repien olentoa kappaleiksi. Lopulta kirkuminen muuttui pelkäksi hirveäksi valitukseksi, lakaten lopulta, kun olento lakkasi enää välittämästä itsestään, viimeistenkin tunteiden hajotessa olemattomiin. Ja silloin demonikin katosi, hajoten pieneksi harmaaksi usvaksi, joka haihtui lopulta olemattomiin.
Daimon istui kovin väsyneenä maahan. Vieläkään hän ei tuntenut kipua, vaikka hänen kätensä olivat palaneet karrelle niistä kohdista, joilla hän oli koskettanut demonia.
Loppu oli tullut hänelle, hän saattoi aistia sen. Hän kuuli murtuneessa sielussaan tyhjyyden, täyden olemattomuuden laulavan hänelle. Daimon kuunteli laulua, ja antautui sille lopulta, tanssien tyhjyyden kanssa mustille kentille. Ja niin pääsi Daimonin sielu lopulta rauhaan, lakaten olemasta.
Ruumis nuokahti lattialle, ja jäi makaamaan rauhalliseen asentoon siihen, keisarin häväistyn kappelin lattialle, surmattujen vihollisten keskelle. Ja viimein, Daimonin silmät näyttivät elävämmiltä, kuin ikinä.
Ihminen eikä inkvisiittori II
-
LurkkiKapteeni
- Viestit: 232
- Liittynyt: La 06.11.2004 16:50
Skalf?..
:O jopas oli, loistava loppu. Kuvailua ei puuttunut yhtään, tosin jotenkin helposti tuo demoni luovutti tuossa lopussa. Johtui kai daimonin silmistä (?). Meinasin jo alkaa nauramaan tuossa vaiheessa kun portinvartijan sisuskalut levisivät lattialle...
Sama skaala tuntuu aina olevan noilla kaaoksen herroilla, luulevat hallitsevansa kaikkea ja sitten pamahtaa. Ei voi kyllä muuta sanoa kun että rautanen kaveri tuo Daimon
.
Hieno tarina.
:O jopas oli, loistava loppu. Kuvailua ei puuttunut yhtään, tosin jotenkin helposti tuo demoni luovutti tuossa lopussa. Johtui kai daimonin silmistä (?). Meinasin jo alkaa nauramaan tuossa vaiheessa kun portinvartijan sisuskalut levisivät lattialle...
Sama skaala tuntuu aina olevan noilla kaaoksen herroilla, luulevat hallitsevansa kaikkea ja sitten pamahtaa. Ei voi kyllä muuta sanoa kun että rautanen kaveri tuo Daimon
. Hieno tarina.
Ian hyvää tarinaa tulee, mutta toisaalta, liikaa hehkutetaan noita silmiä, ja niiden vaikutusta. Samoin Tuo demonin luovuttaminen oli aika... Ööö.. Epärealistinen...
Kuvailevaa, mutta välillä häiritsi se, että Daimon ampui hellgunilla ilman backpackia... Joskin tuo on vain minun mieliukuva.. (Että pitää olla backpack jotta voi ampua hellgunilla)
Nillittämistä, nillittämistä... Mutta ihan hyvä tarina, aina vaan paranee...
Kuvailevaa, mutta välillä häiritsi se, että Daimon ampui hellgunilla ilman backpackia... Joskin tuo on vain minun mieliukuva.. (Että pitää olla backpack jotta voi ampua hellgunilla)
Nillittämistä, nillittämistä...
Mutta ihan hyvä tarina, aina vaan paranee...Nomen Est Omen
aivan loistava tarina tätä ei voinut jättää kesken vaikka mikä olisi ollut.
minä taas ymmärsin tuon demoni jutun aivan selkeästi. muutenkin tarina oli mielestäni hyvä. kuvailua oli mielestäni juuri tarpeeksi ja kaikki hahmot olit saanut persoonallisiksi. Pidin tarinastatasi.
pitäisi kai itsekkin joskus kirjoitaa jotain 40k tarinaa demonin mettästäjilleni.
minä taas ymmärsin tuon demoni jutun aivan selkeästi. muutenkin tarina oli mielestäni hyvä. kuvailua oli mielestäni juuri tarpeeksi ja kaikki hahmot olit saanut persoonallisiksi. Pidin tarinastatasi.
pitäisi kai itsekkin joskus kirjoitaa jotain 40k tarinaa demonin mettästäjilleni.
No kerpele.. En muista ainakaan muun mallisia... :/Ukkosleka kirjoitti:Melkolailla hyvä. Mielestäni tuo silmien vaikutuksen pieni yliampuvuus toi tarinalle sitä jotain. Mielikuvissani Daimon näyttää lähinnä kävelevältä ruumiilta, jonka silmientilalla on tyhjät kuopat. Minä tykkäsin.
BTW: Se on vaan yhden sortin hellgun joka haluaa sen bacpackin.
Nomen Est Omen
En ole selaillut kyseistä kirjaa toviin, yksinkertaisesta syystä. Ei ole ollut aikaa ja olin työssäoppimassa 3kk toisella paikkakunnalla...
Tosin, kun nyt keväällä valmistun, niin sitten on aikaa vaikka muille jakaa... Mutta en 40K:n maailmassa ole törmännyt muihin malleihin, kuin joissa tarvitaan backpack... no pitää ottaa selvää... Tämä oli katos oletus kyseistä aseesta...
Tosin, kun nyt keväällä valmistun, niin sitten on aikaa vaikka muille jakaa... Mutta en 40K:n maailmassa ole törmännyt muihin malleihin, kuin joissa tarvitaan backpack... no pitää ottaa selvää... Tämä oli katos oletus kyseistä aseesta...
Nomen Est Omen
-
LurkkiKapteeni
- Viestit: 232
- Liittynyt: La 06.11.2004 16:50
Ei tuo matrixista ole vaan Skorpiooni kuninkaasta , tosin siinä se oli vähän eri muodossa...
, tosin siinä se oli vähän eri muodossa...
Viimeksi muokannut LurkkiKapteeni, To 07.04.2005 21:50. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Mä nyt kommentoin tänne koko sarjaa kokonaisuutena:
Ensimmäinen osa oli mielestäni paljon parempi kuin toinen. Tarinan aloitus toimi hyvin. Olisi ollut mahdollisuus tylsästi jaaritella menneistä, mutta sen sijaan tarina alkoi toiminnan keskeltä ja ulkopuolisen tarkkailijan kannalta nähtynä. Tilanteeseen johtaneet tapahtumat eivät kuitenkaan jääneet epäselviksi, mutta niitä ei läväytetty julki liian nopeasti ja paljastukset tapahtuivat luontevasti. Pikku hiljaa selviävä asetelma houkutteli lukemaan eteenpäin. Tarina yleisesti ottaen oli tyylikäs. Tässäkin helppo ratkaisu olisi kirjoittaa vain paatostarina jostain puhdasoppisesta, mutta tämä ratkaisu oli paljon mielenkiintoisempi.
Tarinan toisesta puoliskosta en pitänyt läheskään niin paljon. Se meni liian splätteriksi minun makuuni. Ei suolien roiskumisessa sinänsä mitään pahaa ole, mutta tarinan pituuteen nähden taistelukohtaus oli ehkä turhan pitkä. Siinä missä ykkösosassa oli hyvin onnistunut synkkä ja kadotettu tunnelma, niin tässä tipahdettiin liikaa B-luokkaan. Hyvä kostoteema hukkui tusinataisteluun. Dalamarilla on selvästi kykyä kirjoittaa monitahoisempaakin tekstiä, joten näin suuri painottaminen taistelunkuvaukseen oli mielestäni liian helppo ratkaisu. Lisäksi Daimonin ns. yliluonnollisuus tuli liian julkeasti esille, kun ykkösosassa sen mystisyys korosti sitä oikein. Novelleissa kannattaa jättää asioita arvailun varaan.
Yleisesti ottaen kieli oli ihan hyvää ja helposti luettavaa, enkä havainnut suuria kirjoitusvirheitä. Tarinan nimi on kuitenkin aika arveluttava, kun eipä se Daimon kovin ihmismäinenkään ainakaan enään ollut. Toivottavasti tämä palautteeni auttaa kirjailijan uran kehittämisessä, vaikkei tälläisen yksittäisen roolipelailijan analyysia välttämättä kannata aivan tosissaan ottaa. Yritä nyt, Dalamar, kuitenkin saada lisää tekstiä tuotettua. Esim. tähän tarinaan johtaneet tapahtumat olisivat varmasti aivan mielenkiintoinen aihe, niin saataisiin taisteluraporttitarinoiden vastapainoksi lukea vähän ns. "siirappisia ja sokerihumalaisia tarinoita", näin vapaasti erästä henkilöä lainaten.
Ensimmäinen osa oli mielestäni paljon parempi kuin toinen. Tarinan aloitus toimi hyvin. Olisi ollut mahdollisuus tylsästi jaaritella menneistä, mutta sen sijaan tarina alkoi toiminnan keskeltä ja ulkopuolisen tarkkailijan kannalta nähtynä. Tilanteeseen johtaneet tapahtumat eivät kuitenkaan jääneet epäselviksi, mutta niitä ei läväytetty julki liian nopeasti ja paljastukset tapahtuivat luontevasti. Pikku hiljaa selviävä asetelma houkutteli lukemaan eteenpäin. Tarina yleisesti ottaen oli tyylikäs. Tässäkin helppo ratkaisu olisi kirjoittaa vain paatostarina jostain puhdasoppisesta, mutta tämä ratkaisu oli paljon mielenkiintoisempi.
Tarinan toisesta puoliskosta en pitänyt läheskään niin paljon. Se meni liian splätteriksi minun makuuni. Ei suolien roiskumisessa sinänsä mitään pahaa ole, mutta tarinan pituuteen nähden taistelukohtaus oli ehkä turhan pitkä. Siinä missä ykkösosassa oli hyvin onnistunut synkkä ja kadotettu tunnelma, niin tässä tipahdettiin liikaa B-luokkaan. Hyvä kostoteema hukkui tusinataisteluun. Dalamarilla on selvästi kykyä kirjoittaa monitahoisempaakin tekstiä, joten näin suuri painottaminen taistelunkuvaukseen oli mielestäni liian helppo ratkaisu. Lisäksi Daimonin ns. yliluonnollisuus tuli liian julkeasti esille, kun ykkösosassa sen mystisyys korosti sitä oikein. Novelleissa kannattaa jättää asioita arvailun varaan.
Yleisesti ottaen kieli oli ihan hyvää ja helposti luettavaa, enkä havainnut suuria kirjoitusvirheitä. Tarinan nimi on kuitenkin aika arveluttava, kun eipä se Daimon kovin ihmismäinenkään ainakaan enään ollut. Toivottavasti tämä palautteeni auttaa kirjailijan uran kehittämisessä, vaikkei tälläisen yksittäisen roolipelailijan analyysia välttämättä kannata aivan tosissaan ottaa. Yritä nyt, Dalamar, kuitenkin saada lisää tekstiä tuotettua. Esim. tähän tarinaan johtaneet tapahtumat olisivat varmasti aivan mielenkiintoinen aihe, niin saataisiin taisteluraporttitarinoiden vastapainoksi lukea vähän ns. "siirappisia ja sokerihumalaisia tarinoita", näin vapaasti erästä henkilöä lainaten.
Hyvä tarina.
Tuota inkvisition linnoitusta olisi voinut kuvailla hieman lisää, nyt ei oikein syntynyt selvää käsitystä siitä millainen paikka se loppujen lopuksi oli. Hack n' slassia oli myös hieman liikaa, samoin kuin tuota "verta lenti ja päät räjähteli" -meininkiä. 40K on toki synkkää, mutta onnistuit luomaan tuon synkkyyden hyvin jo Daimonin kuvailulla, joten tuo alituinen tappelu ja suolenpätkien lentely oli aika turhaa.
Mutta kaikenkaikkiaan oikein mainio tarina.
Tuota inkvisition linnoitusta olisi voinut kuvailla hieman lisää, nyt ei oikein syntynyt selvää käsitystä siitä millainen paikka se loppujen lopuksi oli. Hack n' slassia oli myös hieman liikaa, samoin kuin tuota "verta lenti ja päät räjähteli" -meininkiä. 40K on toki synkkää, mutta onnistuit luomaan tuon synkkyyden hyvin jo Daimonin kuvailulla, joten tuo alituinen tappelu ja suolenpätkien lentely oli aika turhaa.
Mutta kaikenkaikkiaan oikein mainio tarina.
3rd editionin stormaleilla ei ollut back packejä...Adanedhel kirjoitti:En ole selaillut kyseistä kirjaa toviin, yksinkertaisesta syystä. Ei ole ollut aikaa ja olin työssäoppimassa 3kk toisella paikkakunnalla...
Tosin, kun nyt keväällä valmistun, niin sitten on aikaa vaikka muille jakaa... Mutta en 40K:n maailmassa ole törmännyt muihin malleihin, kuin joissa tarvitaan backpack... no pitää ottaa selvää... Tämä oli katos oletus kyseistä aseesta...
Ja tarinasta, ihan mukiin menevä. Lisää vaan!
Our navigators consider it highly probable that they'll end up here.