Raunioitunut kaupunki tuntui palavan kuin se olisi kuolemaisillaan, aivan kuin tämä koko maa tekisi kuolemaa. Kaupungin yllä oli jo kauan leijunut valtava musta savupilvi, jota mitkään tuulet eivät pystyneet puhaltaman pois, tuo pilvi löyhkäsi mädäntyville ruumiille, ruudille ja yksinkertaisesti kuolemalle. Se oli kuin yksi tukahduttava vuori, joka hautasi kaiken ympäröimänsä sairauksiin ja kärsimyksiin.
Nicholas kiipesi suuren, harmaan sorakasan yli, tupakka suupielessään roikkuen. Vahvoilla käsillään hän nosti itsensä vanhan tehdaskorttelin ainoan pysyssä olevan rakennelman ainoan tulelta säästyneen vartiobunkkerin päälle. Sekin oli oikeastaan vain puoliksi sortunut katos, mutta sekin oli kuin yksinäinen torni näiden suurten hiillos ja sorakasojen keskellä, siellä hänen toverinsa istuivat, kukin nurkassaan, harmaina, vähäpuheisina ja pölyn peittäminä, niinkuin hän itsekkin oli. Vain nuorin heistä, Sam, jaksoi pitää vahtia; hän nojasi vanhaan, puhkiruostuneeseen vesijohtoon, jossa vesi ei ollut kulkenut vuosiin, ja tähysti kiikareillaan soran peittämän maaston halki. Nicholas raahasi ylös perässään sekä taisteluvyönsä että automaattiaseensa.
"Missä ihmeessä ne meille luvatut lisävoimat oikein viipyvät, petturit ovat saaneet vahvistuksia jo monta viikkoa, ja meidän lukumme vain vähenevät?" Kukaan ei viitsinyt vastata kiikareidensa linssejä puhdistavan nuoren sotilaan katkeriin sanoihin. Heistä jokaisesta tuntui, että heidät oli ajat sitten pyyhitty muonavahvuudesta, jätetty ja unohdettu. He eivät olleet saaneet viikkoihin lämmintä ruokaa. He elivät ryöstelemällä ja raunioita tonkimalla, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Sanottiin, että kaikki alueen vesi oli saastunutta, mutta silti nämä janoiset miehet latkivat tyhjäksi jokaisen pienimmänkin rapakon jonka sattuivat löytämään.
Nopeasti tuuli kääntyi, ja toi hedän majapaikkaansa kuvottavan palaneen käryn "Mikä helvetti siellä käryää noin, on se merkillistä miten kaupunki voi palaa noin", mutisi Sam, samalla kun veti vanhanmallisen kaasunaamarin jälleen kerran kasvoillensa. Nicholas tiesi tarkalleen mikä siellä paloi. Lapset, nuoret, vanhat, lihavat, laihat, kauniit ja rumat. Miehet ja naiset kaikki yhdessä. Unohtamatta tietenkään kaikkea kaupungissa olevaa irtaimistoa. Kiertoradalta ammutut torpeedot, raketit, ohjukset, laaserit ja se kaikki muukin viheltävä, uliseva tai vaikka rämisevä paska sateli tänne kaupunkiin, tekemättä eroa omissa ja vihollisissa. Oli monenlaisia "Karkkeja" niinkuin täällä sanottiin, palopommeja, sulatepommeja, bunkkerinmurtajia, rypälemiinoja, pieniä, isoja kaikenkokoisia. Tuon aina täsmällisen, jatkuvan pommituksen mukaan voisi vaikka tarkistaa kellonsa. Lisäksi olivat kaikki kemialliset aseet, myrkyt ja kaasut joita syydettiin suurin mitoin kaikkialle. Kohta olisi taas aika. Ja kun meidän omat kusipäämme ovat ampuneet, niin tietenkin naapurin oli vastattava. Selvistä asemista ei ollut mitään tietoa, eikä näistä kaikenmaailman maalinpaljastimista näyttänyt olevan mitään hyötyä kenellekkään, vanhat rauniot ja ruumiit ammuttiin vain ilmaan yhä uudelleen. Nicholas päätti yrittää nukkua, olihan jo myöhä, eikä tilaisuutta nukkua tai syödä heitetty koskaan hukkaan. Nauti tänään, huomenna kuolet.
Kukaan ei tiennyt kauanko aikaa oli mennyt, he vain heräsivät kaikki yhtäaikaa moottorin ääneen. Tuon äänen tunnistaa missä tahansa olikin, tällä sektorilla ei ollut yhtäkään keisarillisen kaartin vaunua, mutta olisihan aina mahdollisuus, että joku olisi eksynyt tähänkin soppeen. Nicholas nappasi Samin kiikarit käteensä, valonvahvistimen läpi hän näki valtavan, laatikkomaisen vaunun keulan työntyvän sorakasojen yli, murskaten alleen tuota teräsbetonin massaa. Se oli yksi pelätyimmistä pettureiden vaunuista, tuo hirvittävä kuoleman kone, joka oli yltäpäältä maalattu veren punaiseksi, ja sen päälle oli kerätty valtavasti pääkalloja, jotka oli ohuilla kettingeillä liitetty toisiinsa. Vaunua olisi vähäisine valoineen ja tähystyslaitteineen luullut sokeaksi, mutta kokeneena sotilaana jokainen tiesi, että jokaisen periskoopin, jokaisen lämpökameran ja luukun takana, ahnaat silmät etsivät uhreja, tarkkailivat herkeämättä ympäröivää maastoa.
Nicholas pudottautui rauniokasan päältä, ja hänen toverinsa seurasivat nopeasti esimerkkiä. Heillä oli kyllä panssarintorjunta aseita, mutta ne tuskin purisivat tuohon hirvittämään laitteeseen, joka on valmistettu sellaisella taidolla ja materiaaleilla, että mokomalla horminputkella siihen olisi epätodennäköistä saada edes naarmua. He juoksivat unohtaen kaiken varovaisuuden, varovaisuuden joka on elinehto tällaisissa maailmoissa, joissa vihollinen saattaa odottaa minkä tahansa kulman takana. He eivät ehtineet raivata tietään raunioiden läpi pitkällekkään, kun Nicholas huomasi yhden valtavan betonilaatan alta pistävän aseen suun. Hänen piti huuta varoitus, perääntymiskäsky, mutta hänen puheensa hukkui heti ensimmäisten tavujen jälkeen automaattikanuunan hiljaisuuden repäisevään paukkeeseen. Nicholas astui epävakalle laatalle, kaatuen heti eteenpäin, kylki edellä teräsbetoniin, jonka päältä hän kierähti yhä etäänpäin törmäten johonkin teräksiseen, nimittäin maahan, syvään soravuoreen hautautuneen panssarin torniin. kipu kouristi ruumiin läpi, ja pian iski näky kuin hidastetusta elokuvasta, miten hänen toverinsa kaatuivat yksi toisensa jälkeen tuon kauhean aseen kammottaviin ammuksiin, jotka osuessaan jättivät mieheen lautasen mentäviä aukkoja. Nicholas yritti kaivautua maahan, kietoutua soraan, mutta huomasi pian yrityksensä epätoivoiseksi, jopa raivaustraktorin olisi ollut vaikeaa kaivaa tähän maahan minkäänlaista jälkeä. Aika tuntui hidastuneen, oli mennyt vain muutama sekuntti, ja sadat ajatukset olivat risteilleet mielessä. Automaattikanuunan pauke oli loppunut, ja vaikutti siltä, että vain hän itse ja Justin olivat selvinneet äskeisestä kuolontanssista hengissä. Muut ryhmän neljä jäsentä näyttivät nopealla vilkaisulla makaavan maassa valtavissa sisäelinten ja veren täyttämissä lammikoissa, jotka toivat mieleen niin monet aikaisemmat kokemukset.
Nicholas yritti kerätä ajatuksiaan. He olivat pahassa paikassa, he olivat kävelleet suoraan väijytykseen, tällä avoimella, kuin väijytspaikaksi luodulla tienpätkällä, jolla ei ollut minkäänlaista suojaa. Nyt he makasivat pienessä syvennyksessä soran keskellä, suojassa aseilta, ainakin hetken. Nicholas näki yhä tuon suuren betonilohkareen, jonka alta oli äsken kuolemaa kylvetty. Luultiinkohan heitä kuolleiksi? Petturit eivät varmasti jättäisi mitään sattuman varaan, he tulisivat varmasti tarkastamaan työnsä, ja keräämään uhriensa ruumiinosia voitonmerkeiksi. Arvaamatta Justin nousi seisomaan kädet päänsä yläpuolella. Luuliko tuo lapsellinen houkka, että hänet säästettäisiin? Siinä samassa automaattikanuuna yskäisi jälleen, Justinin pää maiskahti irti ja luunsirpaleita levisi joka suuntaan, eloton ruumis lysähti takaisin, ensin polvilleen, ja jatkoi siitä matkaansa soraan, ja kierähti lopulta kyljelleen Samin irti revenneen jalan viereen. Ei naurua, ei toteamuksia, ei riemunkiljaisuja. Vihollisesta huokui vain raivo ja viha.
Koko ruumista kylmäsi, kokemus oli jälleen ollut oikeassa, erittäin raskaan kuuloiset askeleet kuulostivat murskaavan soraa jalkojensa alle vain muutaman metrin päässä paikasta, jossa he makasivat. Latausääni. Nicholas otti maasta entisen toverinsa Errolin haulikon. Haulikko jäi kuitenkin vielä kiinni, Errol tuntui puristavan sitä kuin henkeänsä, aivan kuin hukkuva oljenkortta puristaen, Nicholas joutui riuhtaisemaan sen ruumiin käsistä. Ruumis ähkäisi kun haulikko vaihtoi omistajaa. Eikö Errol ollutkaan kuollut? Eivät ruumiit ähki. Siinä samassa hänen mielensä hitaasti tiedosti valtaisan hahmon nousevan raunioiden ylle. Sarvekkaaseen kypärään ja voimahaarniskaan pukeutunut petturi nousi polvensa varassa katsomaan tuhon määrää, tuo pirun ilmestys raskaine aseineen.
Silloin Nicholas tajusi olevansa hölmö. Miten hän kuvitteli tavallisen haulikon läpäisevän voimahaarniskan, jollaisen hän oli nähnyt kestävän suoria osumia kranaatinheittimestä, puhumattakaan myrskyistä sarjatuliaseiden pienikaliiberisia luoteja. Haarniskan, joka antoi käyttäjälleen suorastaan yliluonnollisia voimia?
Petturi ei vaikuttanut huomanneen, että Nicholas on hengissä. Hitaasti, hän nosti haulikkoa ylemmäs, kunnes tuon paholaisen pää oli suoraan tähtäinristikon silmässä.
Silloin hän näki sen, laskeutuvan kuin itse oikeus, kaartilaiset eivät olleet enää yksin, taivaalta saapui kuoleman enkeli. Haulikko putosi räsähtäen maahan ja petturi nosti katseensa taivaisiin. Ensimmäistä kertaa, hän näki yhdenkään petturin pelkäävän.
Enkeli laskeutui kuin kuningatar portaita, yhtä hitaana ja kauniina, silti menettämättä kykyä näyttää voimaansa ja valtaansa. Jokainen hänet nähnyt tiesi, että tuota ylhäistä kaunetta seuraavat valkohehkuiste liekit ovat puhdistavia ja että jokainen hänet nähnyt tulisi kuolemaan. Miten mikään maailmassa voi liikkua niin hitaasti, näytti kuin tämä valtaisa hahmo olisi liukunut ilman halki, sentti sentiltä, kuitenkin väistämättä, ja aina eteenpäin.
Se on aika; aika teki aina temput, kun kovasti toivoi jonkin asian menevän ohi, se tapahtui hitaammin kuin kukaan olisi osannut kuvitella.
Hänen suunnattomat kätensä painoivat sekä Nicholaksen että petturin maahan, sama vastustamattoman tuntuinen voima imi mahtavalla laulullaan kaikki ympäristön äänet itseensä ja sai jokaisen tuntemaan, miten pieni oli osansa maailmassa heillä, joita enkeli tulisi suutelemaan.
Suunnaton lämpö valtasi koko vavahtavan ruumiin jokaisen sopukan. Maahan lyöty Nicholas yritti sulkea silmänsä, mutta ei kyennyt siihen. Hän ei saanut katsettaan irti rakennukseen, puoliksi palaneeseen valtavaan lentosuojan näköiseen rakennelmaan heidän edessään iskeytyvästä sulatin torpeedosta.
Maa tuntui katoavan ja repeytyvän pois jalkojen ja velton ruumiin alta.
Miten lyhyt elämäni saattoi päättyä tähän. Olisin halunnut vielä tehdä niin paljon, en ikinä saanut pitää valkoista pukua tai nähdä rakkaitani uudestaan. Kun taasen toisaalta. Tuskin he minua halusivat nähdä. viime lomani yksin riitti sen todistamaan. Muijalla oli uusi: olin vain taas yksi eksä, perhe vastusti sotaa ja sotimista siitä mitään tietämättä, lapsuuden toverit olivat siirtyneet ajasta ikuisuuteen, tai olivat samoissa hommissa kuin minä. Joko he kaikki tai minä olivat muuttuneet, En osannut enää oikein luottaa kehenkään. Kukaan tästä sukupolvesta ei taaskaan tulisi luottamaan. Montako sukupolvea tarvitaan, monenko täytyy palaa tuhkaksi ahnaissa sotakoneiston liekeissä. Sodasta palannut ihminen on täysin erillainen, kuin lähtiessään. Kuitenkin nyt on jännittävää nähdä mitä tapahtuu nyt, kun olen kuollut.
Musertava kipu, joka sokaisi ajatukset hetkeksi, palautti hengen ruumiiseen. Nicholas avasi silmänsä. Hän makasi pimeässä, sorainen maa ja ilmassa leijuva savu sai hänet yskimään kuin hän olisi tukehtumaisillaan. Vaistomaisesti, savusta piittaamatta Nicholas tarkasti, että hänellä oli kaikki ruumiinosat tallella. Hän hamuili oikealla kädellään ruumistaan, hänen yläruumiinsa oli jäänyt puristuksiin, hänen rintakehänsä olisi murskaantunutta velliä, ellei jotain lujaa olisi teräsbetonipalkin ja maan välissä, siis hänen rintakehänsä lisäksi. Ehkä jokin ristiin kaatunut putki, tai ehkä se vaunun hylky, jota vasten hän oli kompuroinut. Arvaamatta häntä ympäröivän savun luonne muuttui, se alkoi polttaa keuhkoja ja silmiä, se tuntui tuskaisen aristavalta iholla, yksinketaisesti tukahduttavalta ja toivottomalta. Tunne oli tuttu, tämä oli tappavaa sulatinkaasua, jota vapautui tonneittain aina tällaisen torpeedon ollessa kyseessä. Oli pakko kerätä ajatuksensa, nyt ei ollut oikea hetki panikoida. Suurella vaivalla ja yli-inhimillisillä ponnistuksilla hänen onnistui kaivaa kaasunaamari kotelostaan ja liuttaa se kasvoilleen. Hänen päätänsä kivisti, kypärästä ei ollut tietoakaan, valtava kuhmu tosin paljasti tuon kapistuksen äsken pelastaneen hänen henkensä. Yleensäkkin tuo potta oli varsin hyödytön, sillä oli kyllä hyvä keittää soppaa tai käyttää korina tavaroita kuljettaessa, mutta se ei kelvannut siihen mihin se oli tarkoitettu, eli läpäisykykyisen luodin pysäyttämiseen.
Hän huomasi iskun päähän selvästi vaikuttavan, ajatukset harhailivat tuon tuostakin .
Kaasunaamari auttoi, hän ei yskinyt enää, tuo naamari toimi kuin taika, se tuntui tekevän kaikesta ilmasta raikasta ja puhdasta. Nykyään kaikkialla kun ilmanlaatu tuntui olevan vähintäänkin kehno. Kuulopuheiden mukaan oli monia kokonaisia maailmoja, joissa piti naamari pitää kasvoillaan kellon ympäri, koska ilma oli niin saastunutta. Nicholas käänteli päätään, ja katsoi ympäristöään naamarin silmäaukoista, jotka saivan hänet näyttämään mulkosilmäiseltä hyönteiseltä. Hän jäi tuijottamaan lyhyen matkan päässä olevaa hahmoa, teräspalkin alle ruhjoutunutta petturia. Tämä oli selvästi kuollut, koska tämän raajat olivat irvokkaissa vääntyneissä asennoissa, eikä minkäänlaista merkkiä hengityksestä tai liikkeestä näkynyt. Edestäpäin kuului muutama yskäisy. Nicholas ei nähnyt kunnolla, koska ilma oli savusta mustaa mutta hän tiesi heti, Errol!. Heidän yläpuolellaan oli sortuneiden rakennusten seinän palasia, ja jokin valtaisa ruosteinen luotien reijittämä peltilevy peitti kuun. Nichol ei tuntenut kykevänsä huutaa toveriaan, mutta sen sijaan hän sytytti pienen, jokaiselle kaartilaisella jaetun kynälamppunsa, jolloin betoninlohkareiden ja savun läpi hän sai juuri ja juuri valokeilallaan selvää peltilevyssä olevasta kuviosta.
Hän naurahti, nauru kuullosti enemmän koiran haukahtelulta, todella iloinen hän silti oli. Peltilevyssä oli keisarillisen tähtilaivaston ylväs kotka, samalla hetkellä Nicholas tajusi minne he olivat tehdaskorttelista juosseet. Satoja kertoja koluttu kartta aukesi hänen mielessään, kuin se olisi ollut hänellä kädessä, nenänsä edessä. He olivat juosseet tähtilaivaston tukikohdan luokse, tukikodan, joka oli useita kilometrejä maan alla, se oli juuri pelastanut heidän henkensä. Tuon torpeedon oli täytynyt osua johonkin hylätyistä hangaareista, jatkaa siitä matkaansa maan alle ja räjähtää siellä. Sulatin torpeedo laukeaa heti, kun osuu lujalle kamaralle, ei, jos se osuu rakennelmiin, jonka kerrokset sortuvat kuin halpa lasi nyrkiniskusta. Maaliin osuessaan torpeedo laukkaisee kuolettavan sisältönsä kaikkialle sivuilleen, ilmiö, joka varmaankin tässä tapauksessa muistuttaa muistuttaa valtaisaa tulivuoren purkausta. Niin sen täytyi olla, kuolema oli lyönyt ohi.
Errol nousi tuhkan keskeltä. Hänenkin kasvojaan peitti kaasunaamari, vaikkakin sen päähän saaminen oli varmaankin ollut tuskaa, koska hänen vasemmasta kädestään näytti puuttuvan pari sormea. Hän vaikutti myös vuotavan verta jostain jalan lähistöltä, mutta kuitenkin jokseenkin tyytyväisen oloisena, hän asteli Nicholasin viereen ja alkoi kammeta lohkaretta teräspalkilla pois toverinsa päältä. Errolista tiesi aina, millä tuulella tämä oli. Se huokui hänestä ympäristöön ja vaikutti jokaiseen hänen kanssaan olevaan. Monet olivatkin sanoneet häntä ryhmän sieluksi. Hitaasti palkin pakottamana levy nousi, ja vapautti vankinsa painonsa alta. Nicholasin olo oli kaikesta huolimatta hyvä, hän halasi Errolia voimatta itselleen mitään. Hän olisi halunut puhua paljonkin, mutta hän tiesi, että ei voinut ottaa kaasunaamaria pois kasvoiltaan.
He auttoivat toisensa pois tuosta soran ja betonin muovaamasta ansasta, mutta ennenkuin he ehtivät kauaskaan, tapahtui mahdoton. Nicholas käännähti ympäri ja havaitsi kauhukseen, että jokainen petturi ei ollutkaan kuollut.
Betonilaatat ja kupariputket antoivat periksi valtaisan petturin raivatessa tietään soran läpi, tämä näytti nousevan hitaasti romun keskeltä, kuin haudasta. Miehen, tai siksi ainakin Nicholas tämän oletti, kasvot olivat jotenkin vääristyneet, ne olisivat voineet kuulua pitkään vedessä mädänneelle ruumille, pienet siansilmät tuijottivat syvältä kuopistaan. Petturilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia hengittää myrkyllisiä kaasuja, eivätkä ruumiilliset vammat näyttäneet koskettavan tätä.
Nicholas ei osannut ällistykseltään tehdä mitään. Irvokas ihmishahmo erottui savun ja kaasujen läpi, pian se oli selvästi näkyvillä, kirjailtu punainen haarniska, ruhjoutuneet olkasuojukset ja selvästi murskaantunut polvi tahtoivat jäädä kokonaan huomaamatta, kun katseet keskittyivät hitaisiin liikkeisiin, joilla petturi veti vyöltään esiin pitkän ja erittäin raskaan oloisen tikarin.
"Kuolema väärälle keisarille!"
Petturin huuto paiskasi miehet takaisin todellisuuteen, epätoivoiseen tilanteeseen, jossa heidän olisi kohdattava tämä hirviö. Errol kääntyi juostakseen, mutta Nicholas tarrasi tätä olkapäästä kiinni ja riuhtaisi taaksepäin, yhdessä heillä saattaisi olla pieni mahdollisuus. Pakoon tuota jättiläistä ei ollut mahdollista päästä. Miestä, joka ei väsy ikinä, joka voimahaarniskansa ansiosta pystyy pitämään ruumiinsa liikkeessa, vaikka fyysiset vammat olisivat tappaneet minkä tahansa muun olennon. Nicholas veti selkäänsä sijoitetusta tupesta kaartin veitsen, kymmenen tuuman mittainen aseen, jonka terä tuntui kiiltävän pimeydessä, se oli tarkoitettu lähinnä pistimeksi, mutta nyt se taisi toimittaa sahamiekan virkaa, muutakaan asetta käsillä ei ollut. Maastossa oli varmasti lukuisia aseita, mutta tässä pimeydessä ja tässä tilanteessa niitä ei ollut aikaa etsiä.
Errol lähti kiertämään petturin selustaan, kun tämä syöksyi Nicholasta kohti kuin raivoisa peto, nälkäinen metsästäjä. Tämän valtaisa tikari tuntui laskeutuvan sellaisella voimalla, että Nicholas syöksyi sivuun, harhautti ensin vasemmalle, mutta syöksyi kuitenkin oikealle, ketteryys vaikutti olevan hänen puolellaan. Asetta, jota käytettiin tuollaisella voimalla, ei yksinkertaisesti voinut olla mahdollista yrittää lyödä sivuun tai torjua. Kuin laittakseen pisteen tällä välähtävälle ajatukselle, tikari upposi syvälle betonilohkareeseen, jonka päällä Nicholasin vartalo oli vain hetki sitten ollut. Tilaisuuden luoma voimakas isku sivuttain kaartilaisen pitkästä veitsestä jätti vain naarmun petturin haarniskan läpäisemättömän oloiseen pintaan. Jalka takertui maassa lojuvan, ruostuneen verkon reunaan, hihna tarttui johonkin käsittämättömään muoviputken kaarteeseen, ja Nicholas kaatui maahan avuttomana. Petturi laski toisen, terveen povensa uhrinsa rintakehän päälle, tarttui vasemmalla kädellä vihollisensa asekäteen ja nosti karun oloisen veitsensä korkealle ilmaan, tuomaan tuon viimeisen kuoloniskun.
Silloin Errol otti vielä yhden askeleen eteenpäin, keräsi voimiensa jokaisen viimeisenkin murusen, kehotti mielessään vihollistaan kuolemaan ja kohotti maasta noukkimansa teräsputken. Hänen oli pakko toimia tai Nicholas olisi mennyttä miestä, tosin ei ollut ollenkaan varmaa, että tällä putkella voisi edes häiritä tätä hirviötä, mutta yrittämättä ei Errol jättäisi mistään hinnasta.
Juuri ennen petturin iskua, Errol koetti hyvin tähdätyllä lyönnillä murskata tämän pään, mutta putki pysähtyikin pedon kohoavaan käteen, jonka ranteeseen isku osui. Tikari irtosi otteesta ja putki jatkoi matkaansa olkapäähän, jota tosin vaurioitunut, mutta yhä toimiva suojus ympäröi. Ennenkuin Errol ehti lyödä uudestaan, oli petturi hänen kimpussaan, kaatoi maahan yhdellä valtaisalla iskulla jalkoihin ja sitoi sitten käsillään uhrinsa toisen käden. Nicholas nousi pystyyn, tällä olennolla oli selvästi heikkous, se vastasi ärsykkeisiin liian nopeasti, ei hoitanut työtään loppuun eikä oikein vaikuttanut päättäväiseltä, vaan toimi täysin sokaistuuneena, kylpi vihassa ja liikkui tuntemustensa ohjaamana. Petturin nyrkit takoivat maassa makaavan Errolin kasvoja, samalla kun petturin polviote sysäsi koko olennon painon rintakehän päälle. Jokainen tiesi, että tällä tavoin haarniskoitu mies saattoi painaa jopa neljännestonnin, eikä sellaista painoa kenenkään rintakehä kestäisi. Kuvottava rusahdus osoitti jälleen tiedot paikkaansa pitäviksi.
Nicholas repäisi näköään haittaavaan kaasunaamarin kasvoiltaan ja ryntäsi Errolin vartalon päälle kyykistyneen hahmon kimppuun. Hän survaisi vasemman kätensä petturin kasvoille, hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta, kuin maassa makaavaa Errolia, miksei tämä peto lopeta, sen on pakko lopettaa ja haki oikealla kädellään kulmaa lyödä, upottaa pistimensä tämän halveksittavan säkin ruumiiseen. Petturi rääkäisi kammottavasti, kun Nicholaksen vasemman käden hansikoitetut sormet kohtasivat tämän silmät. Nicholas ehti hädintuskin tajuta petturin kääntyneen, kun jo tunsi pihtimäisen käsen tarraantuneen jalkaansa. Nopean riuhtaisun tuloksena Nicholaskin oli pian polvillaan. Toisella kädellään petturi yritti sitoa tämän viimeisen toivon, veitsikäden. Ketteryys oli kuitenkin taas polvillaan olevan miehen puolella. Pistini kohosi, ja survaisu upotti sen kahvaansa myöten petturin lihaan, lävistäen henkitorven sellaisella vihan antamalla voimalla, että edes kaulaa suojaava voimahaarniskan punos ei kyennyt pysäyttämään lyöntiä.
Pistin nousi ja laski uudestaan ja uudestaan, Nicholas ei tiennyt kuinka kauan hän oli hakannut tuota ruumista, mutta hän lopetti vasta kun tajusi hakkaavansa vain veristä limaa ja kallon sirpaleita betonilohkaretta vasten.
Päätä särki eikä henki tuntunut kulkevan kunnolla. Kehoa ravistavan yskäisyn tuloksena kämmenelle tuli myös hieman verta. Sulatinkaasuja. Nicholas kompuroi hetken pimeässä, ennenkuin muisti tuon mainion kynälamppunsa, jonka valossa hän löysikin kaasunaamarinsa nopeasti. Hän pyyhkäisi suurimmat liat naamarin päältä ja kiristi remmit kasvoillensa. Lampun valossa hän sattumalta löysi myös raskaan pistoolin, joka oli ilmeisimmin kuulunut jollekkin petturille. Entä Errol. Nicholas ei olisi halunnut nähdä tätä näkyä, ihmisraunio, joka oli ollut hänen toverinsa, makasi maassa koristen kuoleman kielissä. Nicholas polvistu, tarttui toveriaan lujasti kädestä ja sanoi hiljaa "Errol. Sinun sotasi on nyt ohi.", vaikka tiesikin, ettei Errol kuulisi sanaakaan kaasunaamarin läpi.
Sodanrepimän maan savuista pimeyttä leikkasi raskaan pistoolin yksinäin laukaus, joka tosin tahtoikin hukkua kaukaisiin räjähdyksiin, panssaritaistelun ääniin.
Vain kolme päivää oli kulunut, Nicholas oli asetettu uuteen ryhmään ja sota jatkui entiseen malliinsa. Nicholaksen oli nyt vanha sotilas, vaikka olikin iältään nuori. Sen näki ensi silmäykseltä jokaisen kasvoilta. Sota vanhentaa nopeammin kuin mikään muu.
Kuljetusvaunut tulivat jälleen myöhässä. Ne olivat aina myöhässä, sotilaan elämä on aina puoliksi pirunmoista kiirettä ja puoliksi odottamista. Riippumatta siitä, että jokainen tämän osaston sotilaista oli kokenut, jokainen elätti aina sitä lapsellista toivoa, että heidät kaikki olisi vain unohdettu tälle ihanan hiljaiselle aukealle, vanhojen runneltujen patsaiden varjoon.
Vanhan malliseen vaunuun kiivetään sisään takaluukusta, sisätilat ovat tilavammat kuin ulkoapäin katsoen luulisi, seiniä vasten sijoitetut pehmeät ja mukavan näköiset penkkirivit vievät suurimman osan tilasta, tosin vaunun perällä on tilaa myös raskaalle aseelle. Katossa on myös luukku siltä varalta, että vaunu kääntyy kyljelleen. Meistä kaikista tuntuu epätodennäköiseltä että se olisi mahdollista. Puhummehan nyt sentään kymmeniä tonneja painavasta ajokista, jonka painopiste on aivan maan rajassa. Tosin, jokainen meistä on nähnyt kyljellään tai jopa katollaan olevia hylkyjä. Sellaisia nähdessään jokainen uskottelee itselleen, että puskutraktori on siirtänyt vaunun tieltä, eikä suinkaan että ammus olisi voinut kaataa sen.
Kaikkien kiivettyä kyytiin innokkaan oloinen panssarimies veti takaluukun perässään kiinni. Hän hymyili kaikille rohkaisevasti ja istuutui omalle paikalleen, aivan vaunun perälle. Hän puhui lyhyesti radioon, ja vaunu nytkähti liikkeelle. Nicholas ei vielä ollut oikein oppinut tuntemaan näitä uusia miehiä, mutta vieressä istuva silmälasipäinen mies, jonka nimeneksi hän arveli Horst, tuuppasi toveriaan olkapäähän. Nicholas oli ollut omissa ajatuksissaan, eikä ollut huomannut seisomaan noussutta kapteenia. Pitkä mies, joka näytti melko tylyltä parran sänkineen ja arpisine kätineen seisoi radion vieressä, kuulokkeet yhä toisessa kädessään. "Minulla on sekä hyviä, että huonoja uutisia" Hän ärähti. Hän odotti hetken, kuin odottaen, että joku esittäisi toivomuksen kummat haluttaisiin ensin kuulla. "Olemme saaneet lisävoimia. Avaruusjääkäreitä. Sadoittain. Esikunnasta juuri saamani viestin mukaan taistelemme heidän kanssaan rinta rinnan tänään, kun valtaamme läntisen sektorin Russ tehtaat." Pari miestä naurahti helpottuneena, avaruusjääkärit saattaisivat tuoda heille pelastuksen. mutta Nicholas aavisti pahinta. Russ tehtaat olivat olleet kaartin hallussa, se oli koko neljän kuukauden taistelun ajan ollut sillanpääasemana läntisellä sektorilla. Se oli aina pitänyt, vastustanut kaikki hyökkäykset. Kapteenin synkkä ilme hiljensi nopeatsi nauravat miehet. Kaikki tuijottivat häntä, hitaasti jokainen tajusi mitä kapteeni oli juuri sanonut. "Petturit ovat siis vallanneet tehtaat?" Nichol kysyi, rikkoen hiljaisuuden.
Kenraali Hans Nochter oli pettänyt keisarin. Taistelisimme omiamme vastaan.
Kenenkään olo ei ole yhtä orpo, kuin yksinäisen miehen panssaritaistelun keskellä, teräshirviöiden ottaessa mittaa toisistaa, jo noiden metallisten ruumisarkkujen kormiahuumaava liike yksinään riittäisi tappamaan pelkoon.
Makasimme poteroissamme, vain yksi tai kaksi miestä jokaisessa. Hyökkäyksemme oli jumittunut automaattiaseiden ristituleen, olimme aliarvioineet vastustajamme. Koko osastomme, yli viisisataa miestä, oli hyökännyt tältä sivustalla asemia kohti. Nyt puolet heistä oli jo pyyhkäisty pois, heitä ei ollut enää. Kaikki taistelukykyiset vaunumme olivat outojen, typerien käskyjen seurauksena lähteneet yhteishyökkäykseen, tarkoituksenaan murtaa linjat, tai ainakin antaa toisella laidalla hyökkääville jääkäreille aikaa murskata kaikki vastarinta. Montaa jääkäriä ei oltu tällä lohkolla nähty, mutta toisella puolella taisteltiin jatkuvasti, hetkenkään taukoa kiivaassa tulituksessa ei ollut, ei yöllä, ei päivällä. Siellä paloi miestä. Nyt kaikki vaunumme makasivat tuolla hylkyinä, ne oli ammuttu palaviksi soihduiksi tuon rynnistyksen, epätoivoisen kolmen tunnin hyökkäyksen aikana. Maa oli mustanaan ruumiiden määrästä. Vihollisellemme tuntui olevan loputtomasti materiaalia, rakentinheittimiä, laasereita, raskaita aseita, ja ennen kaikkea, panssareita. Me jäljelle jääneet, tähteet, olimme kaivautuneet tehtaan ympäristöön, tuntui kuin vihollisemme olisis pitänyt meitä pilkkanaan, he hyökkäsivät tiheinä vaunumuodostelmina meitä vastaan, ja kun he löysivät poteron, he pyörivät sen päällä telaketjuineen, edestakaisin, kaivautuen aina syvemmälle, niin kauan että huuto loppui. He liiskasivat jokaisen miehen tuollaisene pieneen kuoppaan, eikä tuollaisesta hauraasta olennosta jäänyt mitään jäljelle sellaisen jälkeen. Pahinta oli juuri tuo huuto. Jokainen meistä näki, kun nuo vaunut liiskasivat edessämme olleen ryhmän. Yksi toisensa jäkeen, nuo kymmenen miestä murskattiin, he huusivat, kukaan ei olisi ikinä uskonut että tuollainen huuto on mahdollista. Vastustajiemme täytyi olla sieluttomia petoja, he kuulivat varmasti huudot yhtä hyvin kuin mekin. Silti he vain istuivat vaunuissaan, ja jauhoivat. He olisivat voineet käyttää myös aseitaan, liekenheittimellä tuollaiset poterot olisi hoituneet nopeasti.
Kaikesta huolimatta, nuo vaunut eivät hoitaneet työtään loppuun. He murskasivat aina tyhmän tai pari, sitten palasivat raunioille. Tämä käytös oli meistä vastenmielistä pelkuruutta, he eivät uskaltaeet kohdata panssarintorjunta aseitamme, jotka odottivat kauenpana, he pysyivät raunioiden suojissa, poissa näkyviltä ja kantamalta. Nyt he kuitenkin olivat päättäneet hoitaa työnsä loppuun, kymmenet vaunut työntyivät liekenheittimineen eteenpäin, säästämättä ketään, vankeja ottamatta. Jokaisen oli heti ymmärrettävä, ettei sen luokan sotakoneen kanssa suinkaan voinut neuvotella, se ei voinut ottaa vankeja. Joko ne tappavat sinut, tai sinä tuhoat ne. Moni nousi poteroistaan, paeten silmittömästi, heidät niitettiin maahan vaunujen kyljissä olevilla raskailla konekivääreillä, jotka olivat teholtaan melkein yhtä kammottavia kuin nuo aikaisemmat automaattikanuunat. Yleinen pakokauhu alkoi tarttua. Lähes poikkeuksitta, he jotka yrittivät paeta, saivat surmansa. Ei yksinkertaisesti ollut mitään suojaa. Ainoa toivo oli pysyä poterossa, rukoilla ja toivoa, että vaunun sisällä uhreilleen naureskelevat tappajat eivät huomaa sinua.
Nicholas makasi poterossaan, Johnin, yhden harvoista selviytyneistä panssarimiehistä seuranaan. John oli vaunuja kohdatessa täysin peloton. Hän tunsi nuo koneet, eikä järkkynyt kertaakaan nähdessään tai kuullessaan kuolevien ääniä, ei hätkähtänyt raskaan tykin ärjähtäessä. Hän oli jotenkin kuin toisesta maailmasta pudonnut, pelottomuus oli jo aikaa sitten tarttunut myös Nicholakseen. Kuoleman pelko on osa ihmistä, ja kun se kerran on poistut, ei mikään saa sitä sielun sirpaletta tulemaan takaisin. Nyt heidän oli aika kostaa, kaikkien noiden murskattujen toverien puolesta, jotka nuo siat olivat tappaneet. He molemmat puristivat käsissään raskaita magneetti miinoja, jos kerran oli kuoltava, he aikoivat myydä henkensä kalliisti.
"Panssarimiehen kuolema" John kuiskasi, ja virnisti arvoituksellisesti. Nichols tiesi tarkalleen mitä tämä tarkoitti. Siististi kuollutta panssarimiestä ei ollut olemassa. Heidän kuolemiinsa liittyi aina raskaita ammuksia, vuotavaa polttoainetta, ammuspinoja ja ahnaita liekkejä. Harvoin tuhoutuneen vaunun miehistöstä saatiin kaavittua kokoon enempää kuin säilykepurkillinen miehistöä. Kuitenkin asianomaisen perheelle lähetettiin aina siisti kuori, jossa kerrottiin, miten hieno sotilas tämä oli ollut, ja miten tämä kaatui luodista suoraan sydämmeen. Tämä asia ei ollut muuttunut miksikään, se oli ollut aina niin, ajanlaskun alusta, jo ennen pyhän Terran loistoa. Panssarimiehen kuolema.
Vaunut jyräsivät heidän sivuiltaan, liekinheitin tohisi heidän oikealla puolellaan, ihmisten epätoivoiset huudot tuntuivat peittävän moottorienkin äänet alleen. Poterosta he nousivat yhtäaikaa pystyyn, John oli antanut merkin, koska tiesi, milloin oltiin Panssarin kuolleessa kulmassa. hän tiesi vaunuista kaiken. He lähtivät eri suuntiin, Nicholas heilautti itsensä oman vaununsa päälle, John oli jo kadonnut näkyvistä. Se tuntui helpommalta, kuin hän oli luullut, tosin se saattoi johtua siitäkin, että vaunu liikkui hitaasti, etsien uusia maaleja, ja siitä, että kuohuva inho antoi toisinaan mittaamattomat voimat. Nicholas kiinnitti magneetti miinansa tornin juureen, seuraavaksi miina laukeaisi, puhkaisisi vaunun kylkeen reiän ja syöksisi kuolettavan sisältönsä noiden pettureiden niskaan. Jokainen sisällä oleva tulisi paistumaan kuin hanhi vartaassa. Nicholas hyppäsi maahan vaunun päältä, ja alkoi jo kaivaa uutta miinaa esille raskaasta laukustaan, kun hän kuuli kumean naksahduksen takaansa, vaunun luukut olivat auenneet, ajaja syöksyi ulos sivulla olevasta pienestä luukusta, aivan tavallisen näköinen panssarimies, silti petturi. Komentaja yritti kiivetä luukusta ulos, mutta jäi kiinni hihnoihinsa, jotka vetivät hänet takaisin vaunun uumeniin. He olivat kaikki sisällä kuulleet, kun teräs kalahti teräkseen miinan kiinnittyessä. Vaunu katosi maan päältä jyrähtäen, kuin ukkonen olisi lyönyt vanhan tammen halki, teräksen paloja lensi kaikkialle, paine löi Nicholaksenkin taaksepäin.
Raskaan pistoolin liikkuvat vedettiin taakse, ja se päästi synkän naksahduksen. Nicholas kohosi jättiläisenä maassa makaavan kuljettajan luokse, jonka paine oli heittänyt useiden metrien päähän hylystä. Ympäröivä taistelu ei koskettanut heitä he olivat vain kaksi miestä, petturi ja pyöveli. Pistooli kohosi ilmassa, Nicholas tähtäsi miestä kasvoiihin. Haavoittunut panssarimies sylkäisi kohti pyöveliään ja kiljaisi epäinhimillisen kuuloisella, tuskaisen itkuisella äänellä, joka koski syvälle Nicholaksen sieluun:
"saakuli petturi, tapa minut. Keisari kyllä ottaa minut luokseen!"
Nicholas ei ollut uskoa silmiään, tuolla miehellä oli rukousnauha kaulallaan. Miehistö teki usein kaikenlaista saadakseen onnea, tavoittaakseen keisarin suojeluksen. Ase osoitti yhä kohti miestä. Jokainen sekunti tuntui monen tunnin mittaiselta jaksolta, Nicholas ei kyennyt vetämään liipasimesta. Tämä petturi uskoi taistelevansa keisarin puolesta. Nämä miehet eivät tiennneet mitä tekivät, heidät oli aivopesty uskomaan, että he taistelevat ihmiskunnan vihollisia vastaan. Viattomat miehet tappavat viattomia miehiä, jokainen luullen että he kaatuvat suuremman hyvän vuoksi.
Nicholas tiputti pistoolisa ja kumartui panssarimiehen ylle, joka ei näyttänyt peloltaan pystyvän liikkumaankaan. Kypärän remmit tuntuivat hiostavan ja hihnat pureutuvan syvälle lihaan, kun hän lysähti polvilleen. Hän ei kerrassaan tiennyt mitä tehdä. Kuka puhui totta ja kuka valehteli. Hän haki sanoja, kuinka selittäisi tällä nuorukaiselle, että on tapahtunut suurempi petos kuin he osasivat kuvitella, mutta ennekuin hän sai sanaa suustaan, panssarimies syöksyi hänen kimppuunsa. Tämä oli ottanut vasemman jalkansa ruumiinsa alle, ja nyt ponkaisi kuin teräksisen jousen antaman voiman turvin kohti miestä, jota piti vihollisenaan. Nicholas oli niin yllättynyt, ettei ehtinyt tehdä mitään. Luja potku päähän tuntui murtavan leuan ja kaatoi hänet takanaan olevaan kraateriin, metrin syvään monttuun, jonka pohjalla oli kuvottavaa velliä, sisälmyksiä, murskaantuneita varusteita ja likaista, myrkkyjen saastuttamaa sadevettä. Kasvojaan pidellen Nicholas yritti nousta seisomaan, mutta vasta päästyään toisen jalkansa varaan, hän näki hahmon kuopan reunalla. Kivääri haukahti kerran, Nicholas kaatui selälleen ja panssarimies jatkoi matkaansa.
Ammus oli selvästi lävistänyt kevyet flak-liivit ja jatkanut matkaansa, tuska oli sanoinkuvaamaton. Koko Nicholaksen ruumis tuntui halvaantuneen, kun hän makasi kuopan pohjalla selällään, tuntien elämän pakenevan ruumiistaan. Ei, näin hän ei halunnut kuolla. hengitys oli katkoaista, kuvottava löyhkä tuntui tarttuvan jokaiseen soluun. Saastuneen veden ja veren hajuinen liemi tuntui nousevan hetki hetkeltä korkeammalle, lämmin lieju täytti ensin korvat, sitten silmät, jatkoi siitä matkaansa sieraimiin olisi jatkanut matkaansa suuhun, ellei joku olisi vetänyt häntä pois kuopasta.
Mahasta sieppasi, mutta mieli oli silti oudon rauhallinen. Nicholas tunsi selvästi, että pieni neula oli juuri pistänyt hänen kättään, ja ihana, kuolemankaltainen uni tuntui valtaavan ruumiin. Monenlaiset unet eivät kuitenkaan antaneet rauhaa, koko olemassaolo tuntui pelkältä vuoristoradalta, kuitenkin samalla sadoilta käsiltä, jotka painoivat häntä lähemmäs metallista vuodettaan. Viime päivien uudet, lyhyeksi jääneet tuttavuudet eivät myöskään jättäneet häntä rauhaan. Yhä uudestaan ja uudestaan hän kuuli mielessään Horstin eläimelliset huudot, kun tämä oli jäänyt ansaan jauhavien telaketjujen alle. Välillä hän tunsi leijuvansa, ja välillä hänen päässään pyöri, samalla tapaa kuin olisi mennyt nukkumaan kovassa humalassa, tunne, jonka jokainen saisi tuntea ennemmin tai myöhemmin. Silloin aina mielessä pyöri tuo ikuinen valhe; "En juo enää ikinä". Muta mitä mies sodassa ei antaisikaan tuosta hetken hurmasta, ajasta jolloin pystyy unohtamaan kaiken, pyyhkimään mielensä puhtaaksi ja unohtamaan sodan kurjuudet, nälän, vilun ja kaikki ne kaatuneet.
Tajunta palasi hitaasti, Nicholas luuli ensin, että hänen päässään humisee, niinkuin väitetään monen kuuron tuntevan. Hänen kasvoillaan oli jonkinlainen kuminen naamari, jonka remmit olivat liimaantuneet ihoon poskien kohdalta. Hitaasti hän tiedosti tuon äänen moottoreiksi, turbiineiksi jotka kuuluivat jonkinlaiselle lentävälle alukselle. Silmät alkoivat pikkuhiljaa tottua pimeyteen, ja hämärästä alkoivat erottua hopeareunaisten vuoteiden ääriviivoja, ja ennenkaikkea niillä makaavien olentojen, ihmisten, heistä jokainen sotilas. Ainoa hereillä hän ei myöskään ollut. Kauempana kiiluivat ainakin kahdet muut silmäparit, jossain hänen vasemmalla puolellaan joku yski jatkuvasti, kuin olisi oksentamassa keuhkojaan ulos, vasemmalla puolella joku tuntui hourailevan, hän puhui hirveitä asioita keisarista ja kuolemasta. Ajan kulumista oli mahdotonta arvioida, mutta ikuiduudelta tuntuneen ajan jälkeen Nicholas tunsi miten koko alus runkoineen alkoi täristä, hän saattoi aavistaa miten koko alus kuumeni, kun käsittämättömät voimat paiskoivat sitä. Tärinä loppui yhtä yllättäin kuin oli alkanutkin. Hän kuuli miten moottoreiden ääni alkoi vaimentua, se muuttui hiljaiseksi, ja antoi vain silloin tällöin sysäyksiä turbiineistaan. Tällaista koko alusta syleilevää hiljaisuutta oli vain avaruudessa. Ovet liukuivat sivuun ja muutamia valkopukuisia naisia asteli huoneeseen, nostivat paareja parempiin asentoihin, kiersivät potilaitaan. Nicholas yritti puhua, mutta hän ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut ulos sanaakaan. Hymyilevät kasvot. Hoitaja tarttui hänen käteensä ja antoi uuden piikin. Ihana uni. Nicholas oli matkalla kotiinsa.
Velvollisuus ja kunnia.
Kuoleman Enkeli 40K
Kuoleman Enkeli 40K
Viimeksi muokannut Maybach, Ma 15.08.2005 12:21. Yhteensä muokattu 30 kertaa.
Pitkästä aikaa minä luen tarinaa ja kohdalle sattuu heti mielenkiintoinen tarina.
Tarina oli mukavan pitkä, mutta mielestäni tarinan hahmot jäivät nyt vain kasaksi luita ja lihaa. Tarkennuksia henkilöihin olisi tarvinnut ehkä hiukkasen lisää. Mutta kuitenkin kokonaisuudessaan pidin tarinasta.
"Polly tahtoo tarina, Polly tahtoo tarina!"
EDIT. Tarina jatkuu kivasti ja nyt jotenkin henkilötkin selkeytyvät, mutta toi torpedo homma meni mulla vähän ohi. Riippuuko siitä, että on istunut kokopäivän sisällä vai siitä että on väsynyt, muta ihan kiva ja JATKOAHAN tulee!
"Polly tahtoo tarina, Polly tahtoo tarina!"
Tarina oli mukavan pitkä, mutta mielestäni tarinan hahmot jäivät nyt vain kasaksi luita ja lihaa. Tarkennuksia henkilöihin olisi tarvinnut ehkä hiukkasen lisää. Mutta kuitenkin kokonaisuudessaan pidin tarinasta.
"Polly tahtoo tarina, Polly tahtoo tarina!"
EDIT. Tarina jatkuu kivasti ja nyt jotenkin henkilötkin selkeytyvät, mutta toi torpedo homma meni mulla vähän ohi. Riippuuko siitä, että on istunut kokopäivän sisällä vai siitä että on väsynyt, muta ihan kiva ja JATKOAHAN tulee!
"Polly tahtoo tarina, Polly tahtoo tarina!"
Viimeksi muokannut Sopuli, Pe 29.07.2005 14:21. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
-
Warcrafter
- Viestit: 353
- Liittynyt: Ti 18.11.2003 20:50
Eiku lisää vaan 
Noh, Nicholaksen ajatukset vähän karkasivat kun hän näki kiertoradalta ammutun torpeedon laskeutuvan omin silmin... Kyllä jatkoa tulee, kunhan kerkeänSopuli kirjoitti:Pitkästä aikaa minä luen tarinaa ja kohdalle sattuu heti mielenkiintoinen tarina.
Tarina oli mukavan pitkä, mutta mielestäni tarinan hahmot jäivät nyt vain kasaksi luita ja lihaa. Tarkennuksia henkilöihin olisi tarvinnut ehkä hiukkasen lisää. Mutta kuitenkin kokonaisuudessaan pidin tarinasta.
"Polly tahtoo tarina, Polly tahtoo tarina!"
EDIT. Tarina jatkuu kivasti ja nyt jotenkin henkilötkin selkeytyvät, mutta toi torpedo homma meni mulla vähän ohi. Riippuuko siitä, että on istunut kokopäivän sisällä vai siitä että on väsynyt, muta ihan kiva ja JATKOAHAN tulee!
"Polly tahtoo tarina, Polly tahtoo tarina!"
Erinomainen tarina. Oliko siis sankarimme kuitenkin petturi vai miksi se tankkimies sitten Keisarin luokse halusi? Tuo jäi vähän epäselväksi, muuten loistavaa työtä.
"Another day nearer the battle,
So drink up my lads and look brave,
'Cos every day nearer the battle
Is another day nearer the grave."
So drink up my lads and look brave,
'Cos every day nearer the battle
Is another day nearer the grave."
-
Warcrafter
- Viestit: 353
- Liittynyt: Ti 18.11.2003 20:50
Petyitkö tarinan tason laskemiseen, sen loppumiseen yleensäkkin vai tuohon tarinan lopetukseen? =P
Lopetin tuon tarinan siksi että inspiraatio alkoi karkailla, joten tasokin olisi tippunut rytisten. Kirjoittaa kannattaa kun siltä tuntuu. Päässä kyllä pyörii kuitenkin jatkon juurta, saa nähdä mitä siitä syntyy.
Lopetin tuon tarinan siksi että inspiraatio alkoi karkailla, joten tasokin olisi tippunut rytisten. Kirjoittaa kannattaa kun siltä tuntuu. Päässä kyllä pyörii kuitenkin jatkon juurta, saa nähdä mitä siitä syntyy.
Viimeksi muokannut Maybach, To 11.08.2005 11:56. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
. Kovin huono ilmaisemaan itseäni joskus olen.-
figunarkki
- Viestit: 2135
- Liittynyt: To 05.08.2004 19:37
- Paikkakunta: Kuopio