Loppu sisältää hieman rajuhkoa tekstiä, joten jokainen harkitkoot itse lukemista.
Koti
Enkelit
Tuulet
Kuollut?
Oikeudenkäynti
Prologi
Kai heräsi kylmään, kosteaan, mutaiseen, veren ja savun hajuiseen maailmaan, jossa joka paikkaan sattui ja kaikki oli inhaa. Hänet nykäistiin pystyyn ja häntä ’vähän’ läiskittiin poskille. Kun hän lopulta sai katseensa tarkennettua, näki hän Johannin kasvot edessään, ja savuavan tankin niiden takana. Tankki oli Leman Russ, mallia Valloittaja. Nopeisiin hyökkäyksiin ja vihollisten linjojen häirintään suunniteltu malli ei oikein soveltunut puolustamiseen. Ympärilleen katsoessaan hän tajusi, että puolustajat eivät omanneet minkäänlaisia mahdollisuuksia. Päätään pudistaen hän kiinnitti huomionsa Johanniin, joka puhui hänelle paraikaa.
”… Eli meidän on joko käännyttävä takaisin tai mentävä katsomaan, mitä sisällä on. Samalla voimme yrittää löytää eloonjääneitä. Toisaalta, se on silkkaa-”
”Me menemme sisään,” Kai keskeytti, ”Kannattaa varmaankin kerätä varusteita, tai jotain.”
Johann mutisi jotain ja nappasi maassa makaavalta kuolleelta sotilaalta raskaan konekiväärin ja pari ammusnauhaa mukaansa. Kai oli mennyt jo hyvän matkaa porteille päin.
Sisällä oli yhtä paha hävitys kuin ulkona. Ihmisiä oli levitelty seinille, ja siellä täällä oli mustaa, veren kaltaista ainetta lattialla. Ruumiita kuitenkaan ollut. Siis muiden kuin sotilaiden ruumiita. Tämän Kai pani hiukan huolestuneena merkille. Joka kulman takana oli yhä uusia ihmisiä, poikkeuksetta kuolleina, mutta yhtään vihollisen ruumista ei näkynyt. Punaiset hälytysvalot loivat yliluonnollisen tunnelman kaiken ylle. Maailma alkoi tuntua yhä vain kaameammalta.
Kai ja Johann suunnistivat päättäväisesti kohti valvontakeskusta, jossa he päättelivät olevan jotain todisteita tai vihjeitä aseman viimeisistä hetkistä.
*****
Kaikki olivat kuolleet. Typerykset, he eivät tajunneet ongelman ydintä, kuten Hänellä oli tapana sanoa. Häntä oli haavoitettu, mutta heidän heppoiset aseensa eivät onnistuneet aiheuttamaan juurikaan vahinkoa. Sitten he olivat kuolleet.
Hän kääntyi pois viimeisten uhriensa ruumiiden luota ja antoi aistiensa lentää vapaasti, etsien viimeisiä eloonjääneitä. Muutama oli joutunut eristyksiin, ja vaelteli asemanalaisessa verkostossa, etsien toivottomasti ulospääsyä. Toivoa ei ollut heille jäljellä. Niinpä Hän lähti liikkeelle, etsien sitä viimeistä, kummallisen voimakasta ärsykettä, jonka Hän sai aseman keskivaiheilta. Hän syöksyi luonnottoman nopeasti pitkin käytäviä, käyttäen välillä seiniä apunaan, musta viiru punaisten hätävalojen loisteessa. Lopulta(vai lähes heti? Hän oli kadottanut ajantajun keskittyessään ärsykkeeseen) Hän saapui ovelle, ja iski kyntensä siihen, raastaen syvät viillot kiiltävään, pehmeään pintaan. Sisältä kuului lukuisten saappaiden kopinaa, ja hätääntyneitä huutoja. Siksi ärsyke oli niin voimakas. Paljon ihmisiä yhdessä paikassa. Virnistäen Hän päästi pienen odottavan naurahduksen, ja valmistautui repimään oven irti, mutta kuuli samassa kulman takaa saappaiden kopinaa. Silmää nopeammin Hän sujahti katossa olevasta ristikosta sisään, pehmeästä metallista koostuva ristikko ei tarjonnut paljoakaan vastusta.
Sisälle päästyään Hän kääntyi putkessa ympäri ja asettui mukavasti odottamaan toisia ihmisiä, jotka ilmeisesti olivat menossa sinne, missä olisi ollut hieman lisää hupia. Silkka kiinnostus sai Hänet odottamaan. Niin Hän ainakin uskotteli itselleen. Oikeasti Häntä kaihersi jokin, jota Hän ei osannut nimetä. Hän heitti kuitenkin moiset ajatukset syrjään, kun ihmiset astelivat esiin. Petomainen hymy vääristi Hänen kasvojaan, kun Hän katsoi kahta ihmistä allaan.
*****
”Onko tämä se ovi?” Johann kysyi hermostuneena. Aseman ilmapiiri oli kaamea, ja joka paikassa lemusi kuolemalta. He olivat löytäneet lisää kuolleita joka mutkasta, ja yhä pahemmassa kunnossa. Aseita oli siellä täällä, jopa laser- ja plasmakanuunoita, muta silti yhtään vihollista ei maannut kuolleena maassa. Jotkut ovet oli revitty kokonaan pois paikoiltaan, raskaat rakennusteräsovetkin, mutta mikään ei viitannut suuriin olentoihin käytävillä.
”On, etkö näe tekstiä yläpuolella?” Kai kysyi. Sitten hän huomasi, että tätäkin ovea oli revitty, mutta juovat olivat vähänlaisia. Se jokin oli keskeytetty. Pistely niskassa voimistui. Hänen niskaansa oli pistellyt siitä asti, kun hän oli astunut sisään asemaan. Jokin käski häntä katsomaan ylös. Hän melkein odotti näkevänsä siellä jotain. Jotain, joka olisi pahempaa kuin kaikki hänen pahimmat odotuksensa. Jotain, mikä hyydyttäisi hänen verensä. Tappaisi hänet katsomalla. Pieni pelon hiki kihosi pintaan. Vilkaistessaan sivulle hän näki Johannin silmien laajenneen ja hien valuvan hänen kaulallaan. Kain käsi kiristyi aseen ympärillä. Liipaisinsormi tärisi.
Kai pyörähti ympäri, aseen piippu ylös osoittaen. Katossa oli reikä, ja hän näki liikettä siinä. Hänen sormensa löi liipaisimen pohjaan kuin itsestään, ja aseen suuliekki sokaisi kapeassa käytävässä heidät kummatkin. Ase ei paukkunut, äänenvaimennin esti sen. Käytävässä kaikui ainoastaan luotien vingahtelu ja Kain huuto. Sitten huutoon liittyi hirvittävän kova jylinä, kun Johannin ase alkoi laulaa omaa matalaa karjuntaansa Kain kiväärin kuiskinnan vierelle. Lopulta aseet löivät tyhjää, ja Kai repäisi hervottoman kätensä irti aseesta. Hetken ajan kumpikaan ei nähnyt mitään, ja käytävässä kuului vain huohotus ja hajonneiden ilmastointiletkujen sihinä.
Reiästä putosi jokin hervoton, pieni ja karvainen. Kai tökkäsi sitä piippunsa kärjellä. Se ei liikkunut. Hän käänsi sen ympäri. Pieni kuono, pienet jalat, ilmiselvä rotta. Kaunis, kiiltävä, täydellinen turkki. Kai pudisti häpeissään ja surullisena päätään. Jonkun nuoren lemmikki, karannut tässä hässäkässä. Hän naputteli koodin seinässä olevaan paneeliin ja astui ovesta sisään.
*****
Se oli ollut lähellä. Toinen ihminen oli jotenkin huomannut Hänet. Ehkä Hän oli tullut huolimattomaksi. Ei se olisi haitannut, Hän olisi voinut tappaa heidät yhtä helposti kuin muutkin ihmiset tässä sokkelossa. Siltikin silkka mielenkiinto oli saanut Hänet työntämään päänsä hiukan liian pitkälle. No, nyt Hän oli tehnyt itsensä näkymättömäksi heidän silmilleen. Häntä vain harmitti aterian tuhlaus, mutta asialle ei enää mahtanut mitään. Harhautus oli ollut välttämätön.
Pitäen itsensä tiukasti kiinni katossa Hän luikahti sisään ovesta, jonka toinen ihminen oli avannut. Kiinnittämättä mitään huomiota allaan hyöriviin ihmisiin Hän syöksyi kattoa pitkin huoneen nurkkaan, josta Hänellä oli erinomainen näköala koko huoneeseen. Kaivaen kyntensä katon ja seinän pehmeään materiaaliin Hän teki olonsa mukavaksi ja odotti.
*****
Ovi aukesi, ja Kai repäistiin sisälle, ennen kuin hän ehti tajuta mitään. Äänistä päätellen Johannille tehtiin samoin. Aseen kylmä silmä katsoi häntä silmiin, ja silmä takana oli vieläkin kylmempi silmäpari, joka kuitenkin lämpeni tunnistaessaan hänet.
”Sinä et ole se!” hänelle sanottiin iloisena.
”Riippuu, mikä. Mitä täällä on tapahtunut?” Kai kysyi. Hänet napannut upseeri synkistyi ja kiskaisi hänet pystyyn. Johannkin sai seistä. Heidät vietiin valvontakameroiden kuvaa pyörittävien monitorien eteen, ja mies sanoi: ”Ilta oli vielä täysin rauhallista. Odotimme vain yhtä partiota, joka oli myöhässä.”
”He ovat kuolleet. Törmäsimme heihin tulomatkalla.” Tämän sanoessaan Kai melkein hymyili. Melkein.
Mies synkistyi entisestään. ”Pian alkaa tapahtua. Katso tarkkaan.”
Kai ja Johann naulitsivat katseensa monitoreihin, mutta ne vain näyttivät tavallista kuvaa joka puolelta pientä asemaa. Sotilaita partiossa, sotilaita nukkumassa, pelaamassa korttia, erään kameran reunalla, juuri ja juuri liian lähellä, oli lemmiskelevä pari. Ei mitään mielenkiintoista.
Sitten yksi kamera pimeni. Toiseen, joka oli sijainnut kohtuullisen lähellä, ilmestyi tärinästä aiheutuneita häiriöitä, mutta ei muuta. Samassa ruudussa välähti näkyviin lasersalamoita, mutta nauhat olivat mykkiä, joten ääntä ei kuulunut. Äkkiä kaikki ulkokamerat saivat lukemattomia havaintoja, ja lämpökuvaus kytkeytyi päälle. Äskeisen pimeän sijasta kaikki oli kirkasta värikirjoa. Kaiken keskeltä erottui lukemattomia valkoisia läikkiä, jotka lähenivät kameroiden mukaan uskomatonta vauhtia. Sisäkameroissa näkyi varoitusvaloja, juoksevia sotilaita, hangaarista jyristeli esiin tankki, jonka kuskin Kai erotti tuskallisen selvästi. Tash, tukka pörrössä, vaatteet sekaisin ohjasi tankkinsa suoraan puolustuksen nokkaan.
Muualla oli täysi varustelu jo alkanut. Ulkokamerat löivät automaattisen puolustuksen päälle, ja maasta nousi esiin koneilla toimivia konekiväärejä, sähköaitoja, valonheitttimiä. Barrikadit miehitettiin, aseet asetettiin paikoilleen, kaikki oli valmista. Heti kun ensimmäinen hahmo tuli esiin metsän suojasta, siihen kohdistettiin kiivasta tulta, joka repi sen riekaleiksi. Silloin kaikki asemat alkoivat tulittaa, ja yöilma oli kirkas kuin päivä. Kamerat siirtyivät normaalikuvaan. Kai katsoi kuin lumoutuneena epätoivoisten hetkien toistoa, kuinka miehet ja naiset taistelivat ja hävisivät, kuolivat kasvottoman vihollisen alle. Yhdestä kamerasta näkyi valtavan suuri olento, joka mennä jyristeli kohti Tashia, ja tankkia, joka oli puolustuksen kulmakivi, sillä sen tehtävä oli pitää tie puhtaana vihollisista. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Kaita irrottamaan silmiään seuraavasta näystä.
*****
Hän katseli kiinnostuneena, kuinka Hänen veljensä teurastivat pehmeitä ihmisiä kuin tyhjää vain. Ne kyllä osasivat pistää, Hän tuumi, kun yhdessä kuvassa näkyi hengiltä palava Veli, kokonaan reikien ja jonkin polttavan, hohtavan aineen peitossa. Silti ne olivat häviöllä, sillä suuri metallipeto ei saanut Takojaa hengiltä, vaan tämän lukemattomat kynnet ja lonkerot repivät siihen suuria reikiä. Lopulta peto räjähti.
Hiljalleen toiminta hiljeni, kun ihmiset ja heidän lemmikkipetonsa kuolivat, osa suihkuten ah niin suloista verta, osa räjähtäen polttavasti, osa vain pysähtyen. Kun kaikki oli lopulta ohi, Veljet keräsivät kuolleensa pois, jättäen linnoituksen Kastin palvelijoiden armoille. Tai siis palvelijan armoille. Hänen armoilleen. Se kuulosti mukavalta. Linnoitus ja tehtävä, kaikki hänelle.
Tämän ajatuksen iskiessä Hän tajusi, miksi koko luola oli pitänyt puhdistaa ihmisistä ja heidän pedoistaan. Joku heistä oli välttänyt jo monta kertaa oikeutetun tuomion, ja hänen tappamisensa oli annettu Hänelle tehtäväksi.
Hän sulki silmänsä, ja antoi mielensä vaeltaa, etsien vihjettä, jonka perusteella Hän tuntisi, kenet tuomita. Aika pysähtyi, sillä niin nopeasti lensivät Hänen ajatuksensa, että ihmisiltä olisi mennyt koko ikä kaiken sen kertaamiseen, mihin häneltä ei kulunut aikaa ollenkaan heidän mittapuullaan. Hänen silmänsä avautuivat, ja ärsyke iski häneen koko voimallaan. Hän hymyili petomaista hymyään, ja hänen selkänsä väreili mielihyvästä. Tämän tunteen hän lähetti Kastille, lupauksen mukana. Tehtävä olisi kohta suoritettu.
*****
Kai katseli voimattomana, kuinka ihmiset teurastettiin. Kaikki, jok’ikinen kuoli, ruumiit olivat siinä, samoin, kun he olivat ne nähneet. Tash oli toiminut tyhmästi mutta urheasti käydessään jättiläismäisen olennon kimppuun. Loppujen lopuksi millään ei ollut väliä. Kaikki kuolivat.
Hirvittävintä olivat kuitenkin tappajat. Luonnottoman kauniina ne teurastivat, tanssien, hymyillen ja laulaen jopa kuollessaan. Enkelit olivat tappaneet yli tuhat miestä ja naista, menettäen vain muutamia kymmeniä omista luvuistaan. Nämä kannettiin juhlallisesti pois. Kuitenkaan ketään ei tullut sisään asemaan. Jopa suuri peto, joka niin vaivattomasti oli repinyt riekaleiksi Russin ja Tashin, oli hyrissyt surullista säveltä, joka oli tallentunut ovien nauhoittimiin. Loput nauhat olivat samaan kuvaa, heidän saapumistaan, ja taas kuolleita.
Ajatus iski Kaihin kuin kylmä vesi vasten kasvoja. Kukaan ulkona ollut Enkeli ei tullut sisälle, eikä kukaan lähtenyt ulos. Siispä…
”Tappaja on yhä täällä,” Kai sanoi, ääni alistuneen kuuloisena. Hän kääntyi ympäri, ja huudahti: ”Sulkekaa ovi!” Yksi miehistä ryntäsi painamaan nappulaa, ja ovi sulkeutui kolahtaen. Kaikki olivat nyt varuillaan, paitsi Johann, joka oli kalvennut valkoiseksi kuin lakana. hänen kätensä riippuivat voimattomasti sivuilla, pää rinnalla.
”Mitä nyt?” Kai kysyi, peläten jotain uutta yllätystä. muut miehet, lähinnä kevyesti aseistettuna, tulivat myös kuulemaan.
”Enkelit… Kasti… Ne hakevat jotain…” Sanat tulivat hiljaa, aivan kuin kaikkien eteen olisi pitänyt taistella. Johann oli lysähtänyt nurkkaan, täysin lyödyn näköisenä. Hän avasi suunsa, aivan kuin sanoakseen jotain. Hän sulki sen, ja avasi taas. Hänen vapiseva kielensä nuolaisi hänen kalpeita huuliaan. Kaikki katsoivat häntä kuin lumottuna. Hänen ilmeensä muuttui kauhistuneesta epäuskoiseksi, aivan kuin hän olisi tajunnut jotain hirveää.
Sitten hänen suunsa räjähti.
Kaikki oli kuin hidastettua nauhaa. Johannin silmät laajenivat, hänen hartiansa kiristyivät hiukan, ja pieni inahdus pääsi hänen auki revenneestä kurkustaan. Sitten hän kaatui maahan sätkimään ja kouristelemaan, yrittäen luultavasti kirkua, mutta vain korinaa pääsi hänen villisti vuotavasta kurkustaan, jossa ei enää ollut edes äänijänteitä. Kaikki hyppäsivät taaksepäin, ja aseet lauloivat. Seinä Johannin takana muuttui mustien reikien täyttämiksi riekaleiksi, kun lukemattomat lasersalamat puhkoivat sitä. Sitten joku huusi: ”Tuli seis!” Komento piti toistaa, jotta se viimein meni perille. Kaikki katselivat ympärilleen, villinä pakokauhusta ja pelosta. Pienikin napsahdus, ja he alkaisivat ampua vaikka toisiaan.
Kain silmät syöksähtelivät ympäri suurta huonetta, välillä nyt jo hiljenneeseen Johanniin verilätäkössä luunsirujen keskellä –luoja, että niin hoikassa miehessä voikin olla niin paljon verta!- seinille, toisiin miehiin, taas ruumiiseen, ovelle, aseeseen, hänen sekava mielensä juoksi ympyrää tynnyrissä, josta ei ollut ulospääsyä. Veri kohisi hänen korvissaan, ja hänen oman hengityksensä suhina täytti maailman. Hän ei ollut edes kuulut komentoa, vaan hänen lippaansa oli taas tyhjentynyt.
Hädissään joku mies syöksyi painamaan oven avaavaa kytkintä, mutta puolimatkassa sinne hänen vauhtinsa pysähtyi kuin seinään. Inha rusahdus kaikui ilmassa, ja se tunkeutui jopa Kain korviin. Mies leijui ilmassa, kolme suurta reikää vatsassaan. Hän nousi hitaasti ylöspäin, kirkuen koko ajan täyttä kurkkua. Viimein katonrajassa hän pysähtyi, ja hän jäi sinne sätkimään, kunnes repesi kahtia vatsan kohdalta.
*****
Ihmisen pelko ja kauhu maistuivat ihanalta, tuntuivat ihanalta, tuoksuivat ihanalta. Ja heidän verensä vuosi niin helposti, kuinka kauniita kaaria se loikaan ilmaan, kuinka kauniit olivatkaan seinien ja lattioiden punaiset kuviot! Hän nautti kaikesta siitä suunnattomasti, ja kun Hän riisti taas yhdeltä ihmiseltä hengen, alkoivat he juosta ympäriinsä kuin avuttomat muurahaiset, joita he oikeasti olivat. Taas yksi kuoli, ja taas lensi jumalten nektari ilmassa, ropisten Hänen päälleen kuin ihana sade. Hän piti tästä niin paljon, että surmasi yhden oven luona kyyristelleen ihmisen korkealla päänsä päällä, antaen kaiken sen punaisen valua niskaansa.
Kun Hän viimein käänsi katseensa takaisin muihin ihmisiin, nämä katsoivat suoraan Häneen, silmät kauhusta laajenneina, vapisevat aseet Häntä osoittaen. Hän ihmetteli, oliko hurmiossaan vahingossa muuttunut näkyväksi jälleen. Sitten Hän tajusi, ja alkoi nauraa, nyt ensimmäistä kertaa ääneen. Ääni kaikui jumalaisena huoneessa.
Kaikki tämä elämänneste, jonka Hän oli päälleen valuttanut, oli tietysti heille näkyvää. Hän kohotti käsiään, kuin näyttääkseen heille, mitä oli tehnyt, ja väänsi todellisuutta, muuttuen taas näkyväksi. Yhä nauraen Hän riisti taas yhdeltä heistä hengen. Ei sen väliä, vaikka Hänet nähtäisiinkin, pian hän suorittaisi viimeisen riiston, täyttäisi tehtävänsä, ja hänen palkkionsa olisivat jumalten arvoiset!
_____________________________
Tässä osassa kesti vähän aikaa, joten ehkä se nyt voisi olla lukemiseen kuluneen ajan arvoinen. Lupaan, että ensi osassa kaikki loppuu. Paikkaan myös epäselviksi jääneet asiat, joten antakaapas kuulua!
Kai; metsästäjä ja saalis
-
Merrywinds
- Viestit: 222
- Liittynyt: Su 05.12.2004 16:37
- Paikkakunta: Klaukkalan valtava käpykylä
Kai; metsästäjä ja saalis
Viimeksi muokannut Merrywinds, To 11.08.2005 13:17. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
-
Merrywinds
- Viestit: 222
- Liittynyt: Su 05.12.2004 16:37
- Paikkakunta: Klaukkalan valtava käpykylä