Laukku putosi maahan. Oliver Blitzmacher tuijotti muuttunutta kotikyläänsä kauhuissaan. Hän oli juuri valmistunut pyromanseriksi Altdorfissa. Hänen perheensä oli ollut ylpeä, vaikka velhon ammatti ei maaseudulla ollutkaan yleisesti hyväksytty. Mutta kun hän oli viime kesänä tappanut kylään hyökänneiden örkkien mahtavan päällikön bravuurillaan Tuomion Suurpalo. Opiston arkkivelho oli sanonut, että hänen kuuluisi liittyä keisarilliseen armeijaan, sillä hän oli yksi vuosisadan lahjakkaimmista Aqshyn käyttäjistä. Mutta Oliver oli tuntenut velvollisuudekseen palata puolustamaan kotiaan ja kyläänsä.
Vaunut olivat jättäneet hänet parin mailin päähän kylästä, sillä seudun tiet olivat niin huonokuntoiset, etteivät vaunut niillä kulkeneet. Tämä ei ollut nuorta velhoa haitannut, sillä hän oli tottunut kävelemään. Mutta kylässä häntä odotti yllätys: talot olivat surkeassa kunnossa, ovet potkittu sisään ja ikkunat revitty auki. Maassa lojui rikkonaisia pulloja sekä repaleisia viirejä. Kylän keskellä sijaitsevan kappelin tuuliviiriin oli seivästetty kylän vanha pappi, Fritz. Kappelin valkoisiin seiniin oli verellä kirjoitettu SADONKORJUU ON ALKANUT. Magian kahdeksan tuulta raivosivat kylän ympärillä. Jotain hyvin pahaa oli tapahtunut, se oli selvää.
Hitaasti Oliver lähti vaeltamaan kurkistellen taloihin ja etsien elonmerkkejä. Kuka tämän oli tehnyt? Eivät vihernahat, he eivät olisi kirjoittaneet mitään seiniin tai jättäneet lihaa mätänemään. Entäs pedot ja epäsikiöt? Ehkä, mutta missä olivat ruumiit… Ogret, jätit tai peikot? Tuskinpa, ne aiheuttivat mennessään paljon pahempia tuhoja. Skavenit? Oliver pudisteli päätään. Nyt hän kuvitteli naurettavia. Rottamiehet olivat Tilealainen satu, ei muuta, näin hänelle oli Altdorfissa opetettu. Ainut varteenotettava vaihtoehto olivat Kaaoksen palvojat ja kultistit. Jokin risahti hänen jalkansa alla. Taskukello. Hänen isänsä, kylänjohtajan, kallein aarre. Hän napsautti kellon auki. Kauhuissaan hän tuijotti halkeillutta kellotaulua. Kääpiösepän riimut olivat valuneet ja vääntyneet ja kimalsivat spektrin kaikissa väreissä. Kellon viisarit pyörivät kumpikin vinhasti eri suuntiin.
Oliver heitti kellon niin kauas kuin pystyi.
Oliver kapusi kappelin katolle sen seinää vasten asetettuja tikkaita myöten. Varoen hän liikkui kohti seivästettyä vanhusta. Hän tunsi velvollisuudekseen irrottaa mies ja haudata tämä, vaikkei hän papista ollut liiemmin pitänyt. Vaivoin hän sai vainajan irrotettua ja käänsi sitten tämän selälleen. Heti hän katui tekoaan: vanhuksen silmistä törröttivät parsinneulat ja joku tai jokin oli nyhtänyt kaikki hampaat irti. Miehen kuolema oli ollut tuskaisa. Kuka sadisti oli tehnyt tämän? Oliver ihmetteli tyrmistyneenä. Lyhyen pohdinnan jälkeen Oliver päätti, että helpoin tapa saada ruumis alas olisi yksinkertaisesti heittää tämä. Etovasti mätkähtäen pappi laskeutui pölyiselle aukiolle.
Oliver kapusi alas ja lähti etsimään lapiota. Sellainen löytyi törröttämästä lantakasasta. Ruumiilliseen työhön tottumattomana kaivaminen kävi häneltä vaivalloisesti. Maa oli kovaa ja kivikkoista. Lopulta hän oli saanut aikaan jonkinmoisen syvennyksen mihin hän raahasi ruumiin ja kasasi sitten hiekkaa ja kiviä tämän päälle. Sitten hän teki vasaran merkin ja jätti haudan rauhaan. Aurinko oli jo laskemassa joten hän päätti etsiä yösijaa. Hän jatkaisi muiden etsimistä huomenna.
Noudettuaan laukkunsa Oliver lähti kohti kotitaloaan. Talo näytti suurelta ja kuolleelta laskevan auringon valossa. Tyhjät ikkunat tuijottivat vihamielisesti ja kylmä viima paukutti ovea. Kahdeksan Tuulta riehuivat yhä, kutsuen häntä leikkiin; tarttumaan Aqshyyn ja tanssimaan liekkien meressä. Velho hillitsi itsensä ja astui sisään taloon.
Suuri tupa oli autio. Lattialla oli lehtiä joita tuuli puhalsi välillä. Aina ne kuitenkin laskeutuivat samaan kohtaan mistä lähtivät liikkeelle. Oliver kohotti etusormensa, johon syttyi pieni, kirkas liekki, ja katsoi inhoten lehtien lattialle muodostamaa symboli. Muutoksen Herran tunnus. Se se oli. Oliver potki lehtiä raivoisasti, mutta lehdet asettuivat aina samaan muodostelmaan. Hän kohotti kätensä. Aqshy alkoi kietoutua sen ympärille tulisina rihmoina. Tulipallo oli kasvanut jo halkaisijaltaan kolmen jalan mittaiseksi, kun Oliver tajusi mitä oli tekemässä. Lieskat sammuivat. Velho vavahti kuvitellessaan mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi loitsinut Tuomion Suurpalon puurakennuksen sisässä.
Hän jätti Tzeenchin tunnuksen ja lähti keittiöön. Outoa… Kaikki keittiön irtaimisto oli kasattu ruokakomeron ovelle. Katosta roikkui suuri suolakinkku. Oliver asetti kätensä sille ja sulki silmänsä. Kinkku ei ollut kaaoksen saastuttama. Hän irrotti paksun siivun. Äkkiä ruokakomeron ovi vavahti. Jotain oli vangittu sinne, hän tajusi. Hitaasti hän alkoi siirtää kalusteita oven edestä…
Sadonkorjuujuhla (alusta loppuun)
-
Skrixqueek
Sadonkorjuujuhla (alusta loppuun)
Viimeksi muokannut Skrixqueek, Pe 21.10.2005 19:48. Yhteensä muokattu 5 kertaa.
Ihan mukava, mutta lyhyehkö. Tarinana juoni oli mukava ja mukaansa tempaava heti keskikohdan jälkeen. Virheisiin en yleensä kiinnitä huomiota. Kuvailua olisi voinut hitusen lisätä, sillä miljöö jäi vähän autioksi ja ponnettomaksi.
Jatkoa odotellessa...
...Sopuli kuittaa
Jatkoa odotellessa...
...Sopuli kuittaa
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
-
Skrixqueek
-
Skrixqueek
koeviikon takia ette saa enempää, mutta olkaapa hyvä:
Oliver veti viimeisenä olleen raskaan arkun oven edestä. Ovi avautui äänettömästi.
-Hans! Oliver huudahti tunnistaessaan hahmon veljekseen.
-Hans? Hans kysyi ja katsoi Oliveria.
-Minä olen sinun veljesi, Oliver!
-Veli… T-tietysti, veli.. Hans mutisi kuin olisi unohtanut miten puhutaan.
-Mitä täällä on tapahtunut?
Hans tuijotti Oliveria ja rypisti otsaansa.
-E-en tiedä.. hän viimein sanoi kuulostaen helpottuneelta ja tyytyväiseltä, kuin olisi keksinyt jotain nerokasta. –Minun on nälkä, Oliver.
-Tässä, ota kinkkua! Odotas… Oliver alkoi kaivaa reppuaan. –Aah, löytyi! Velho heilutti Altdorfista tuliaiseksi ostamaansa Parravonilaista viinipulloa. Hän penkoi kaappeja ja löysi mukit itselleen ja veljelleen. Sitten hän korkkasi pullon ja kaatoi viiniä molemmille. Oliver päätti antaa veljensä syödä rauhassa ja syventyi isänsä viimeiseen kirjeeseen:
Rakas Oliver 5. 8. Sigmarin vuonna 2512
Pian saat opintosi päätökseen ja palaat luoksemme. Tulet varmasti yllättymään palatessasi kotiin, sillä muutoksen tuulet ovat saapuneet! Sato on viimein onnistunut! Uusi konsti voitti säkillisen vanhoja! Ilo täyttää mieleni, sillä nälkä ja kurjuus ovat lopulta kaikkoavat ja elämä kääntyy paremmille teille. Toivottavasti ehdit meidän juhliimme, rakas poikani. Olisimme halunneet tulla valmistumisjuhliisi, mutta olemme olleet kovin kiireisiä.
Näemme Pian, isäsi Waldo Blitzmacher
Kirjeen sisältö oli huolestuttava. Muutoksen tuulet. Kuin isä olisi tiennyt tulevasta tuhosta. Uusi konsti? Ei kai… Ei, hänen isänsä ollut typerys. Mutta sato oli ollut kurja jo pitkään ja ihmiset tekivät epätoivoissaan epätoivoisia tekoja…
Oliver vilkaisi veljeään ja jäi tuijottamaan kauhuissaan. Kinkku oli kadonnut luuta myöten. Hänen veljensä tuijotti häntä pöydän yli, pupillit laajenneena niin, ettei edes iiriksiä enää näkynyt. Hansin suu oli levennyt kirjaimellisesti korvasta korvaan ja useat rivit pieniä, teräviä hampaita pisti ulos hänen suustaan.
-Sinä et ole minun veljeni! Oliver huudahti kauhun tukahduttamalla äänellä.
Hirviö nauroi korvia vihlovalla äänellä ja kohotti kämmenensä. Vaaksan mittaiset kynnet ponnahtivat esiin. Vapisten Oliver lähti perääntymään tavaillen loitsua kuumeisesti. Sanat luisuivat ja kompastelivat pakoon hänen kieleltään. Sitten hän tunsi sen. Myrskyävän tuulen kaikkialla ympärillään. Hän kohotti molemmat kätensä. Näkymättömät virtaukset heiluttivat hänen leikkaamatonta tukkaansa. Polttavat rihmat kiertyivät vinhaa vauhtia hänen kättensä väliin. Hän karjui tuskan ja ekstaasin alta loitsun sanoja, jotka kaikuivat ilmassa. Hänen riivattu veljensä peitti silmänsä kirkkaassa valossa. Tuli virtasi läpi Oliverin käsien kunnes hän lopulta paiskasi valtavan kiepin tulta kyyristelevään olentoon.
Paineaalto iski ja Oliver paiskautui ulos ikkunasta pimeälle kyläaukiolle. Talo roihusi ilmiliekeissä ja olento sen sisällä kirkui korvia vihlovasti. Oliver oli uupunut. Hän ei ollut koskaan käsitellyt noin suurta määrää kerralla. Hän tiesi, että olisi voinut vapauttaa hulluudessaan demonin tai tappaa itsensä. Väsymykseltään hän ei jaksanut välittää, vaan jäi roihuavan talon lämpöön nukkumaan.
Oliver veti viimeisenä olleen raskaan arkun oven edestä. Ovi avautui äänettömästi.
-Hans! Oliver huudahti tunnistaessaan hahmon veljekseen.
-Hans? Hans kysyi ja katsoi Oliveria.
-Minä olen sinun veljesi, Oliver!
-Veli… T-tietysti, veli.. Hans mutisi kuin olisi unohtanut miten puhutaan.
-Mitä täällä on tapahtunut?
Hans tuijotti Oliveria ja rypisti otsaansa.
-E-en tiedä.. hän viimein sanoi kuulostaen helpottuneelta ja tyytyväiseltä, kuin olisi keksinyt jotain nerokasta. –Minun on nälkä, Oliver.
-Tässä, ota kinkkua! Odotas… Oliver alkoi kaivaa reppuaan. –Aah, löytyi! Velho heilutti Altdorfista tuliaiseksi ostamaansa Parravonilaista viinipulloa. Hän penkoi kaappeja ja löysi mukit itselleen ja veljelleen. Sitten hän korkkasi pullon ja kaatoi viiniä molemmille. Oliver päätti antaa veljensä syödä rauhassa ja syventyi isänsä viimeiseen kirjeeseen:
Rakas Oliver 5. 8. Sigmarin vuonna 2512
Pian saat opintosi päätökseen ja palaat luoksemme. Tulet varmasti yllättymään palatessasi kotiin, sillä muutoksen tuulet ovat saapuneet! Sato on viimein onnistunut! Uusi konsti voitti säkillisen vanhoja! Ilo täyttää mieleni, sillä nälkä ja kurjuus ovat lopulta kaikkoavat ja elämä kääntyy paremmille teille. Toivottavasti ehdit meidän juhliimme, rakas poikani. Olisimme halunneet tulla valmistumisjuhliisi, mutta olemme olleet kovin kiireisiä.
Näemme Pian, isäsi Waldo Blitzmacher
Kirjeen sisältö oli huolestuttava. Muutoksen tuulet. Kuin isä olisi tiennyt tulevasta tuhosta. Uusi konsti? Ei kai… Ei, hänen isänsä ollut typerys. Mutta sato oli ollut kurja jo pitkään ja ihmiset tekivät epätoivoissaan epätoivoisia tekoja…
Oliver vilkaisi veljeään ja jäi tuijottamaan kauhuissaan. Kinkku oli kadonnut luuta myöten. Hänen veljensä tuijotti häntä pöydän yli, pupillit laajenneena niin, ettei edes iiriksiä enää näkynyt. Hansin suu oli levennyt kirjaimellisesti korvasta korvaan ja useat rivit pieniä, teräviä hampaita pisti ulos hänen suustaan.
-Sinä et ole minun veljeni! Oliver huudahti kauhun tukahduttamalla äänellä.
Hirviö nauroi korvia vihlovalla äänellä ja kohotti kämmenensä. Vaaksan mittaiset kynnet ponnahtivat esiin. Vapisten Oliver lähti perääntymään tavaillen loitsua kuumeisesti. Sanat luisuivat ja kompastelivat pakoon hänen kieleltään. Sitten hän tunsi sen. Myrskyävän tuulen kaikkialla ympärillään. Hän kohotti molemmat kätensä. Näkymättömät virtaukset heiluttivat hänen leikkaamatonta tukkaansa. Polttavat rihmat kiertyivät vinhaa vauhtia hänen kättensä väliin. Hän karjui tuskan ja ekstaasin alta loitsun sanoja, jotka kaikuivat ilmassa. Hänen riivattu veljensä peitti silmänsä kirkkaassa valossa. Tuli virtasi läpi Oliverin käsien kunnes hän lopulta paiskasi valtavan kiepin tulta kyyristelevään olentoon.
Paineaalto iski ja Oliver paiskautui ulos ikkunasta pimeälle kyläaukiolle. Talo roihusi ilmiliekeissä ja olento sen sisällä kirkui korvia vihlovasti. Oliver oli uupunut. Hän ei ollut koskaan käsitellyt noin suurta määrää kerralla. Hän tiesi, että olisi voinut vapauttaa hulluudessaan demonin tai tappaa itsensä. Väsymykseltään hän ei jaksanut välittää, vaan jäi roihuavan talon lämpöön nukkumaan.
-
Skrixqueek
Oliver heräsi tuntiessaan kylmän metallin poskeaan vasten. Hän avasi silmänsä ja räpytteli kirkkaassa valossa. Palaneen käry täytti hänen sieraimensa.
-Noita! Nouse ylös! Komentava ääni käski.
Vaivalloisesti velho kapusi jaloilleen. Hänen edessään oli Sir Marcus, paikallisen feodaaliherran kopea esikoinen. Tämän takana oli joukko aseenkantajia sekä vapaata sotaväkeä. Kaikki katsoivat häntä inhoten.
-Minähän sanoin Blitzmacherille, että noita pitäisi polttaa, enkö vain? Mitä vielä, lähettävät hänet opiskelemaan Tuhoisien Voimien palvontaa! Ja katsokaa mitä hän teki vastapalvelukseksi: tuhosi kylän ja lähetti sen asukkaat suoraan hornaan!
-Marcus, minä en ole…
-Sinä puhuttelet minua Teidän Armeliasuutenanne! Ymmärrätkö, noita!
-Turpa kiinni, Marcus! Minä en tätä tehnyt!
-Valehteleva moukka! Kuinka uskallat! Minä pidän henkilökohtaisesti huolen, että sinut poltetaan, niin kuin kaikki noidat kuuluisi!
Raivo alkoi jyllätä Oliverin sisässä. Tämä koppava typerys syytti häntä kotiaan kohdanneesta hävityksestä ja Kaaoksen palvonnasta! Hän kohotti kätensä. Aqshy alkoi kieppua hänen ympärillään. Sitten loitsu keskeytyi. Ritari oli lyönyt häntä raipalla. Lämmintä verta valui hänen poskelleen.
-Köyttäkää se!
Ei, häntä ei poltettaisi! Niin ei tulisi käymään! Ei! Uudelleen hän tarttui tuhoisaan tuuleen ja antoi tulen virrata valtoimenaan sormistaan kohti lähestyviä sotilaita. Huutaen he lähtivät juoksemaan vaatteet hulmuten liekeissä.
Oliver näki silmäkulmastaan raskaan nuijan tulevan kohti ja yritti väistää, mutta liian myöhään. Kaikki pimeni mustaksi painajaiseksi.
Oliver heräsi jomottavaan päänsärkyyn. Hänet oli köytetty tuoliin. Hän tarkasteli tyrmäänsä. Seinät olivat kiveä ja auringon valoa tulvi pienestä ikkunasta. Lattialla oli olkia ja kuonaa. Huoneen nurkassa oli ovi, sekä pieni pöytä. Pöydän ääressä istui likainen, inhottava kääpiövanginvartija.
Tämän parta oli joskus ollut keltainen, mutta oli nyt niin saastainen, ettei väriä ollut erottaa. Huomatessaan Oliverin katseen hän vastasi siihen hampaattomalla hymyllä.
-Ärggg, noita, älä-kröhöm… älä yritä mitään –pthyi- metkuja, krääh! Kääpiö raakkui rahisevalla, matalalla äänellä ja kohotti riimuin koristellun amuletin. Magian tuulet väistyivät ja katosivat huoneesta, kuin jokin olisi työntänyt ne loitolle. Hienoa, riimutaikuutta! Oliver ajatteli.
Äkkiä tyrmän ovi aukesi. Huoneeseen astui vanha, kalju pappi, jolla oli vasaran lisäksi kaksihäntäisen komeetan symboli kirjailtuna kaapuunsa. Inkvisiittori! Oliverin pahin painajainen oli käymässä toteen. Tuhat ja taas tuhat kertaa hän oli käynyt mielessään läpi vastauksia noidanmetsästäjien ja sigmariitti-inkvisiittorien kysymyksiin, mutta tiesi niiden olevan turhia. Inkvisiittorien työ ei ollut selvittää, onko joku Tuhoisien Voimien palvoja, vaan saada syyttömät miehet ja naiset tunnustamaan syntejä joita he eivät olleet tehneet.
-Minä olen inkvisiittori Albert Müller ja olen tullut selvittämään pitävätkö sinua kohtaan tehdyt syytökset paikkaansa.
Miehen ääni oli kylmä ja mekaaninen. Kuin hän olisi täysin vailla minkäänlaisia inhimillisiä tunteita. Müller nyökkäsi ja kääpiö nilkutti tiehensä kuitenkin jättäen amulettinsa pöydälle. Sitten hän virnisti vielä Oliverille ja sulki oven.
- Aloitetaan. Oletko sinä Oliver Blitzmacher, ammatiltasi velho ja taikuri?
- Sinä tiedät varsin…
- Vastaat kyllä tai ei, ymmärrätkö, noita!
- Kyllä, isä.
- Mitä teit perheellesi?
- En mitään!
- Mutta poltit kotitalosi, hmmmm?
- Niin, mutta…
- Miksi teit näin? Raunioista löytyi palanut luuranko, kuka hän oli?
- Veljeni, isä, mutta…
- Tapoit siis veljesi?
- En, isä!
- Valehtelit siis?
- En, isä!
- No, tapoitko veljesi vai et?
- Tapoin olennon, joka oli asettunut veljeni ruumiiseen!
- Kuinka naurettavaa! Valheita valheiden päälle, noita!
- En ole noita!
- Olet noita ja murhaaja ja Mainitsemattomien Jumalten palvoja!
- Tuo ei ole totta!
- Väität minua siis valehtelijaksi?
- En, isä, mutta…
- Se on siis totta!
- Ei!
- Jos kerran olen oikeassa väittäessäni sinua Turmion Voimain palvojaksi, olet syyllinen, jos taas sanot minua valehtelijaksi, kiellät minut ja minun kauttani Sigmarin, jolloin sinun on oltava Kaaoksen kätyri! Olet puhunut itsesi pussiin herra Blitzmacher!
-Ei! Isä, älkää! Eiiiii!
Pappi poistui paikalta ja kääpiö palasi pettyneenä.
-Raudat kuumenemassa ja virutus penkki öljyttynä, kaikki turhaan! Peukaloruuvikin jäi käyttämästä! Arrrrrg-kröh…
Sitten kääpiö tuli huutavan ja rimpuilevan Oliverin luo ja löi nyrkillään häntä leukaan. Oliver vajosi takaisin pimeyteen.
-Noita! Nouse ylös! Komentava ääni käski.
Vaivalloisesti velho kapusi jaloilleen. Hänen edessään oli Sir Marcus, paikallisen feodaaliherran kopea esikoinen. Tämän takana oli joukko aseenkantajia sekä vapaata sotaväkeä. Kaikki katsoivat häntä inhoten.
-Minähän sanoin Blitzmacherille, että noita pitäisi polttaa, enkö vain? Mitä vielä, lähettävät hänet opiskelemaan Tuhoisien Voimien palvontaa! Ja katsokaa mitä hän teki vastapalvelukseksi: tuhosi kylän ja lähetti sen asukkaat suoraan hornaan!
-Marcus, minä en ole…
-Sinä puhuttelet minua Teidän Armeliasuutenanne! Ymmärrätkö, noita!
-Turpa kiinni, Marcus! Minä en tätä tehnyt!
-Valehteleva moukka! Kuinka uskallat! Minä pidän henkilökohtaisesti huolen, että sinut poltetaan, niin kuin kaikki noidat kuuluisi!
Raivo alkoi jyllätä Oliverin sisässä. Tämä koppava typerys syytti häntä kotiaan kohdanneesta hävityksestä ja Kaaoksen palvonnasta! Hän kohotti kätensä. Aqshy alkoi kieppua hänen ympärillään. Sitten loitsu keskeytyi. Ritari oli lyönyt häntä raipalla. Lämmintä verta valui hänen poskelleen.
-Köyttäkää se!
Ei, häntä ei poltettaisi! Niin ei tulisi käymään! Ei! Uudelleen hän tarttui tuhoisaan tuuleen ja antoi tulen virrata valtoimenaan sormistaan kohti lähestyviä sotilaita. Huutaen he lähtivät juoksemaan vaatteet hulmuten liekeissä.
Oliver näki silmäkulmastaan raskaan nuijan tulevan kohti ja yritti väistää, mutta liian myöhään. Kaikki pimeni mustaksi painajaiseksi.
Oliver heräsi jomottavaan päänsärkyyn. Hänet oli köytetty tuoliin. Hän tarkasteli tyrmäänsä. Seinät olivat kiveä ja auringon valoa tulvi pienestä ikkunasta. Lattialla oli olkia ja kuonaa. Huoneen nurkassa oli ovi, sekä pieni pöytä. Pöydän ääressä istui likainen, inhottava kääpiövanginvartija.
Tämän parta oli joskus ollut keltainen, mutta oli nyt niin saastainen, ettei väriä ollut erottaa. Huomatessaan Oliverin katseen hän vastasi siihen hampaattomalla hymyllä.
-Ärggg, noita, älä-kröhöm… älä yritä mitään –pthyi- metkuja, krääh! Kääpiö raakkui rahisevalla, matalalla äänellä ja kohotti riimuin koristellun amuletin. Magian tuulet väistyivät ja katosivat huoneesta, kuin jokin olisi työntänyt ne loitolle. Hienoa, riimutaikuutta! Oliver ajatteli.
Äkkiä tyrmän ovi aukesi. Huoneeseen astui vanha, kalju pappi, jolla oli vasaran lisäksi kaksihäntäisen komeetan symboli kirjailtuna kaapuunsa. Inkvisiittori! Oliverin pahin painajainen oli käymässä toteen. Tuhat ja taas tuhat kertaa hän oli käynyt mielessään läpi vastauksia noidanmetsästäjien ja sigmariitti-inkvisiittorien kysymyksiin, mutta tiesi niiden olevan turhia. Inkvisiittorien työ ei ollut selvittää, onko joku Tuhoisien Voimien palvoja, vaan saada syyttömät miehet ja naiset tunnustamaan syntejä joita he eivät olleet tehneet.
-Minä olen inkvisiittori Albert Müller ja olen tullut selvittämään pitävätkö sinua kohtaan tehdyt syytökset paikkaansa.
Miehen ääni oli kylmä ja mekaaninen. Kuin hän olisi täysin vailla minkäänlaisia inhimillisiä tunteita. Müller nyökkäsi ja kääpiö nilkutti tiehensä kuitenkin jättäen amulettinsa pöydälle. Sitten hän virnisti vielä Oliverille ja sulki oven.
- Aloitetaan. Oletko sinä Oliver Blitzmacher, ammatiltasi velho ja taikuri?
- Sinä tiedät varsin…
- Vastaat kyllä tai ei, ymmärrätkö, noita!
- Kyllä, isä.
- Mitä teit perheellesi?
- En mitään!
- Mutta poltit kotitalosi, hmmmm?
- Niin, mutta…
- Miksi teit näin? Raunioista löytyi palanut luuranko, kuka hän oli?
- Veljeni, isä, mutta…
- Tapoit siis veljesi?
- En, isä!
- Valehtelit siis?
- En, isä!
- No, tapoitko veljesi vai et?
- Tapoin olennon, joka oli asettunut veljeni ruumiiseen!
- Kuinka naurettavaa! Valheita valheiden päälle, noita!
- En ole noita!
- Olet noita ja murhaaja ja Mainitsemattomien Jumalten palvoja!
- Tuo ei ole totta!
- Väität minua siis valehtelijaksi?
- En, isä, mutta…
- Se on siis totta!
- Ei!
- Jos kerran olen oikeassa väittäessäni sinua Turmion Voimain palvojaksi, olet syyllinen, jos taas sanot minua valehtelijaksi, kiellät minut ja minun kauttani Sigmarin, jolloin sinun on oltava Kaaoksen kätyri! Olet puhunut itsesi pussiin herra Blitzmacher!
-Ei! Isä, älkää! Eiiiii!
Pappi poistui paikalta ja kääpiö palasi pettyneenä.
-Raudat kuumenemassa ja virutus penkki öljyttynä, kaikki turhaan! Peukaloruuvikin jäi käyttämästä! Arrrrrg-kröh…
Sitten kääpiö tuli huutavan ja rimpuilevan Oliverin luo ja löi nyrkillään häntä leukaan. Oliver vajosi takaisin pimeyteen.
Viimeksi muokannut Skrixqueek, Ma 10.10.2005 16:20. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Menee mielenkiintoiseksi. Saatiin tarinaan pari hahmoa lisää, ja heti alkoi jutun taso paranemaan. Kuvailua oli lisätty jonkin verran. Pointsit siitä.
Suosittelen pidentämään tarinoita, sillä nämä ovat ikävän lyhyitä (haluaa lukea lisää!). On ikävää, kun haluaa lukea tarinaa eteenpäin, mutta se loppuu
Eikun odottelemaan seuraavaa tarinaa
Sopuli kuittaa
Suosittelen pidentämään tarinoita, sillä nämä ovat ikävän lyhyitä (haluaa lukea lisää!). On ikävää, kun haluaa lukea tarinaa eteenpäin, mutta se loppuu
Eikun odottelemaan seuraavaa tarinaa
Sopuli kuittaa
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
-
Skrixqueek
Oliver juoksi pimeässä metsässä. Hän kuuli vihernahkojen huutoja takaansa. Miksei hän ollut kuunnellut äitiä? Miksi hän menikään leikkimään metsään? Nyt hän oli eksynyt ja pahempaa, joukko hiisiä ja örkkejä oli huomannut hänet!
Pakko piiloutua, mutta mihin? Sitten hän huomasi pilkahduksen valoa. Epätoivoisena hän juoksi sitä kohti minkä pieniltä jaloiltaan pystyi. Rakennus oli vanha, musta kivikasa. Muinaiset kupariovet roikkuivat sepposen selällään ja sisällä oli vielä pimeämpää kuin ulkona. Ilmassa leijui ummehtunut haju, kuin rakennuksen ovet olisivat vasta auenneet vapauttaen tuhatvuotisen ilmansa.
Taas kuului örkkien haukahtelevia komentoja ja hiisien korkeita rääkäisyjä. Oliver juoksi sisään ja ovet sulkeutuivat matalasti kumahtaen hänen takanaan.
Hän seisoi haukkoen henkeään pimeässä. Sitten hän näki valon pomppivan ja heiluvan edessäpäin.
Kompastellen hän lähti seuraamaan valoa. Lattia oli limaisten keppien ja outojen, pyöreiden kivien peitossa. Kaikkialla haisi lahoaminen ja kuolema. Mikä tämä paikka oikein oli?
Valo alkoi nousta, ja Oliver tuli niljaisen sienen peittämille kiviportaille. Liukastellen ja kaatuillen hän kapusi portaita. Oven ulkopuolelta kuului vaimeaa melua – vihernahat olivat löytäneet rakennuksen. Ovelta kuului vihaista takomista ja paukuttamista. Pelko antoi pojalle voimaa ja hän kapusi vikkelästi, kunnes valo pysähtyi yllättäen. Sitten valopallo räjähti täyttäen avaran tilan hämärällä purppuraisella hehkulla.
Oliver seisoi tyrmistyneenä tutkaillen valtavaa huonetta: hän itse seisoi korkealla kivikorokkeella, salin seiniä reunustivat taidokkaasti kaiverretut pylväät, mutta salin lattia oli se joka sai hänen leukansa putoamaan; lattia oli homeisten luurankojen peitossa, niitä oli sadoittain! Jokin sipaisi pojan olkapäätä ja hän hätkähti. Oliver kääntyi katsomaan ja näki kauniin naisen. Nainen oli pitkä ja tämän hiukset kiemurtelivat ilmassa kimmellellen sateenkaaren väreissä. Naisen kynnet olivat pitkät ja vaatetus outo. Päässään naisella oli jalokividiadeemi ja vasemmassa kädessä elegantti sauva. Kimaltelevat siivet levittäytyivät naisen selästä. Mutta naisen silmät olivat se, mistä Oliver ei saanut silmiään irti. Ne olivat kuin kaksi pyörrettä. Verkkaisesti kimmeltävä vesi liikkui ympäri ja ympäri ja pyörteeseen joutunut ei voinut muuta kuin odottaa lähestyvää loppua. Juuri, kun Oliver luuli joutuvansa pohjaan ja repeytyvänsä kappaleiksi, nainen räpäytti silmiään ja poika vapautui katseen lumouksesta.
-Mikäs sinun nimesi, poika? Nainen kysyi korostaen vanhahtaen ja hymyili.
-Oliver, arvon lady, Oliver vastasi.
-No mutta, kultapieni, ei sinun tarvitse teititellä, mehän olemme ystäviä, emmekö?
-N-niin kai öööh..
-Sagielle, Oliver, Sagielle on nimeni.
-Hauska tavata, arvon neiti Sagielle.
-Voi! Olet niin suloinen, että sinut voisi syödä! Vähän aikaa naisen ilme näytti tämän vakavasti harkitsevan ehdotusta. Mutta sitten tämä puhkesi heleään nauruun.
-Tule, Oliver, näytän sinulle jotain!
Epäröiden poika seurasi naista korokkeen perälle. Siellä oli alttari, jolle oli laskettu raskas arkku. Arkun kylkiin oli kirjoitettu tekstejä kielillä, joita Oliver ei osannut lukea. Arkun kanteen oli kuitenkin lyöty kaksi lyijysinettiä, joiden tunnukset Oliver tunnisti: toinen oli Pyhä Vasara ja toinen Kaksihäntäinen Lohikäärme. Nainen ojensi Oliverille koristeellisen veitsen.
-Oliver-kulta! Auttaisitko minua? Irrotatko nuo sinetit arkusta puolestani?
-M-mutta Sagielle-neiti! Se-sehän olisi jumalan symbolien häpäisyä! Sieluni joutuu kadotukseen, jos teen niin!
-Voi sinua! Hassu lapsi! Niinkö sinulle on kerrottu?
Oliver nyökkäsi.
-Kuulehan, jätetään tämä sinun ja minun väliseksi salaisuudeksi, jookos?
-Herramme Sigmar näkee kaiken!
-Kuulehan nyt inhottava kakara! Avaa sinetit tai minä heitän sinut hiisille! Jos avaat sinetit saat minulta ennen näkemättömän lahjan! Sagiellen hiukset liehuivat nyt vimmatusti ja silmät imivät valoa itseensä raivokkaina reikinä todellisuudessa. Suuret pedon sarvet työntyivät neidon otsasta ja tämän jalat muistuttivat enemmän lohikäärmeen kuin ihmisen jalkoja. Olennon ääni oli kirskuvaa, kuin metallia raapisi kivellä.
Kauhuissaan Oliver löi sinetit irti veitsellä ja katsoi kuinka arkun kansi aukeni. Sitten hän alkoi Nähdä. Kahdeksan mahtavaa tuulta virtasi ulos arkusta. Tuulet kuiskivat hänelle lupauksiaan. Sitten hän kohotti kätensä ja kokeili yhtä tuulista. Se oli oranssi ja liekehti kauniisti. Hänen yllätyksekseen virta kietoutui hänen sormensa ympärille. Ilma kuumeni. Hän tunsi olevansa tulessa! Se poltti niin!
Oliver avasi silmänsä ja ympärillä riehuva liekkimeri oli sokaista hänet. Hän tiesi missä oli: roviolla!
Pakko piiloutua, mutta mihin? Sitten hän huomasi pilkahduksen valoa. Epätoivoisena hän juoksi sitä kohti minkä pieniltä jaloiltaan pystyi. Rakennus oli vanha, musta kivikasa. Muinaiset kupariovet roikkuivat sepposen selällään ja sisällä oli vielä pimeämpää kuin ulkona. Ilmassa leijui ummehtunut haju, kuin rakennuksen ovet olisivat vasta auenneet vapauttaen tuhatvuotisen ilmansa.
Taas kuului örkkien haukahtelevia komentoja ja hiisien korkeita rääkäisyjä. Oliver juoksi sisään ja ovet sulkeutuivat matalasti kumahtaen hänen takanaan.
Hän seisoi haukkoen henkeään pimeässä. Sitten hän näki valon pomppivan ja heiluvan edessäpäin.
Kompastellen hän lähti seuraamaan valoa. Lattia oli limaisten keppien ja outojen, pyöreiden kivien peitossa. Kaikkialla haisi lahoaminen ja kuolema. Mikä tämä paikka oikein oli?
Valo alkoi nousta, ja Oliver tuli niljaisen sienen peittämille kiviportaille. Liukastellen ja kaatuillen hän kapusi portaita. Oven ulkopuolelta kuului vaimeaa melua – vihernahat olivat löytäneet rakennuksen. Ovelta kuului vihaista takomista ja paukuttamista. Pelko antoi pojalle voimaa ja hän kapusi vikkelästi, kunnes valo pysähtyi yllättäen. Sitten valopallo räjähti täyttäen avaran tilan hämärällä purppuraisella hehkulla.
Oliver seisoi tyrmistyneenä tutkaillen valtavaa huonetta: hän itse seisoi korkealla kivikorokkeella, salin seiniä reunustivat taidokkaasti kaiverretut pylväät, mutta salin lattia oli se joka sai hänen leukansa putoamaan; lattia oli homeisten luurankojen peitossa, niitä oli sadoittain! Jokin sipaisi pojan olkapäätä ja hän hätkähti. Oliver kääntyi katsomaan ja näki kauniin naisen. Nainen oli pitkä ja tämän hiukset kiemurtelivat ilmassa kimmellellen sateenkaaren väreissä. Naisen kynnet olivat pitkät ja vaatetus outo. Päässään naisella oli jalokividiadeemi ja vasemmassa kädessä elegantti sauva. Kimaltelevat siivet levittäytyivät naisen selästä. Mutta naisen silmät olivat se, mistä Oliver ei saanut silmiään irti. Ne olivat kuin kaksi pyörrettä. Verkkaisesti kimmeltävä vesi liikkui ympäri ja ympäri ja pyörteeseen joutunut ei voinut muuta kuin odottaa lähestyvää loppua. Juuri, kun Oliver luuli joutuvansa pohjaan ja repeytyvänsä kappaleiksi, nainen räpäytti silmiään ja poika vapautui katseen lumouksesta.
-Mikäs sinun nimesi, poika? Nainen kysyi korostaen vanhahtaen ja hymyili.
-Oliver, arvon lady, Oliver vastasi.
-No mutta, kultapieni, ei sinun tarvitse teititellä, mehän olemme ystäviä, emmekö?
-N-niin kai öööh..
-Sagielle, Oliver, Sagielle on nimeni.
-Hauska tavata, arvon neiti Sagielle.
-Voi! Olet niin suloinen, että sinut voisi syödä! Vähän aikaa naisen ilme näytti tämän vakavasti harkitsevan ehdotusta. Mutta sitten tämä puhkesi heleään nauruun.
-Tule, Oliver, näytän sinulle jotain!
Epäröiden poika seurasi naista korokkeen perälle. Siellä oli alttari, jolle oli laskettu raskas arkku. Arkun kylkiin oli kirjoitettu tekstejä kielillä, joita Oliver ei osannut lukea. Arkun kanteen oli kuitenkin lyöty kaksi lyijysinettiä, joiden tunnukset Oliver tunnisti: toinen oli Pyhä Vasara ja toinen Kaksihäntäinen Lohikäärme. Nainen ojensi Oliverille koristeellisen veitsen.
-Oliver-kulta! Auttaisitko minua? Irrotatko nuo sinetit arkusta puolestani?
-M-mutta Sagielle-neiti! Se-sehän olisi jumalan symbolien häpäisyä! Sieluni joutuu kadotukseen, jos teen niin!
-Voi sinua! Hassu lapsi! Niinkö sinulle on kerrottu?
Oliver nyökkäsi.
-Kuulehan, jätetään tämä sinun ja minun väliseksi salaisuudeksi, jookos?
-Herramme Sigmar näkee kaiken!
-Kuulehan nyt inhottava kakara! Avaa sinetit tai minä heitän sinut hiisille! Jos avaat sinetit saat minulta ennen näkemättömän lahjan! Sagiellen hiukset liehuivat nyt vimmatusti ja silmät imivät valoa itseensä raivokkaina reikinä todellisuudessa. Suuret pedon sarvet työntyivät neidon otsasta ja tämän jalat muistuttivat enemmän lohikäärmeen kuin ihmisen jalkoja. Olennon ääni oli kirskuvaa, kuin metallia raapisi kivellä.
Kauhuissaan Oliver löi sinetit irti veitsellä ja katsoi kuinka arkun kansi aukeni. Sitten hän alkoi Nähdä. Kahdeksan mahtavaa tuulta virtasi ulos arkusta. Tuulet kuiskivat hänelle lupauksiaan. Sitten hän kohotti kätensä ja kokeili yhtä tuulista. Se oli oranssi ja liekehti kauniisti. Hänen yllätyksekseen virta kietoutui hänen sormensa ympärille. Ilma kuumeni. Hän tunsi olevansa tulessa! Se poltti niin!
Oliver avasi silmänsä ja ympärillä riehuva liekkimeri oli sokaista hänet. Hän tiesi missä oli: roviolla!
Jaahas! Laatu paranee joka tarinan myötä. Oli mukava lisä kertoa tyypin menneisyydestä ja ilmeisesti siitä, kuinka tämä sai taikuuden lahjan.
Sanatoistoa esiintyi hiukkasen, mutta se ei haittaa, sillä positiiviset puolet ylittivät määrältään negatiiviset (mitäköhän mää hörhöilen)
Jatka tarinaasi, mutta pitäisisin siitä, jos vähän pitentäisit stoorejasi, sillä nämä ovat ikävän lyhyitä ja näitä lukisi mielellään lisää ja enemmän kerralla. Taas oikeen sekanen viesti.
Sopuli kuittaa
Sanatoistoa esiintyi hiukkasen, mutta se ei haittaa, sillä positiiviset puolet ylittivät määrältään negatiiviset (mitäköhän mää hörhöilen)
Jatka tarinaasi, mutta pitäisisin siitä, jos vähän pitentäisit stoorejasi, sillä nämä ovat ikävän lyhyitä ja näitä lukisi mielellään lisää ja enemmän kerralla. Taas oikeen sekanen viesti.
Sopuli kuittaa
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että osa 3 oli aika floppi. Menköön vaikka koeviikon piikkiin tai jotain. Mutta onneksi tämä neljäs (viimeinen???) osa oli taas samaa tasoa kuin kaksi ensimmäistä.Sopuli kirjoitti:Jaahas! Laatu paranee joka tarinan myötä.
Elikkäs ihan timanttista!
Turun huonoimmaksi rankattu 40k-pelaaja 2012!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!
-
Skrixqueek
tässä taas pätkä tarinaa:
Tilanne ei ollut niin paha kuin hän oli aluksi luullut. Puut olivat märkiä eivätkä suostuneet syttymään. Inhottavaa kääpiötä ei näkynyt missään ja Tuulet virtasivat normaalisti. Suuri joukko talonpoikia oli kerääntynyt katsomaan. Myös inkvisiittori ja Sir Marcus olivat paikalla. Idiootit! Eivät selväsikään olleet koskaan polttaneet oikeaa velhoa! Kaikki olivat katsomassa näytöstä! No, hänpä antaisi heille näytelmän jota he eivät unohtaisi! Sitten hän kurkotti Tuulta ja pieni liekki puri poikki köydet, joilla hänet oli sidottu. Sitten hän heilautti käsiään: pieniä, käkättäviä tulipäitä purkautui joka suuntaan ajaen takaa kirkuvia kyläläisiä. Sir Marcus huusi sotilailleen ja veti miekkansa. Oliver tähysi pakotietä. Hän oli Marcuksen isän kartanon edustalla olevalla niityllä, jota reunusti tiheä metsä. Hevosmiehet eivät pääsisi sinne.
Kääntyessään Oliver näki jonkin lennähtävän ohitseen. Jalkajousen vasama! Kirottua! Levittäen kätensä hän laittoi Tuulen virtaamaan seinänä eteensä. Raivokas tulinen muuri räjähti hänen ja sotilaiden väliinsä. Kompuroiden hän lähti juoksemaan metsä kohden. Sitten hän kuuli hevosen kiljahduksen takaansa. Vilkaistessaan hän näki, että Marcus oli pakottanut ratsunsa tulen läpi. Miehen haarniska oli nokinen ja viitta hulmusi liekeissä, hevonen oli saanut pahoja palovammoja ja hirnui tuskissaan. Sekopäinen sadisti! Oliver kääntyi ja heitti tulipallon hevosen jalkojen eteen. Hevonen nousi takajaloilleen ja kaatui, mutta Marcus kömpi ylös ja lähti Oliverin perään jalan. Velholla oli etu, sillä ritari ontui ja oli pukeutunut kömpelöön haarniskaan. Hän juoksi metsään ja alkoi rämpiä tiheikön läpi, oksien ruoskiessa häntä kasvoihin. Pitkään hän kulki ja lopulta Marcuksen raivoisa puuskutus jäi jälkeen ja katosi. Vielä hän kuitenkin jatkoi ja ilta alkoi pimetä. Hämärä laskeutui metsään ja Oliver kompasteli lopen uupuneena ja kaatui sitten rähmälleen.
Vaivalloisesti hän nousi istumaan. Liian peloissaan sytyttääkseen tulta hän käpertyi viittaansa ja ryömi kaatuneen puun suojiin. Hitaasti uni pakotti miehen silmät kiinni ja hän nukahti syvään uneen.
Nuori Oliver katsoi ihmeissään kuinka tuliset langat kietoutuivat toisiinsa hänen käsiensä liikkeitä seuraillen. Tulinen rengas, kahdeksikko, neljä silmukkaa… Hän kehräsi langoista suurta palloa. Jostain kuului ilkeää naurua ja Oliver päästi langat hätkähtäen. Tuliset narut kieppuivat katkenneina suurena sekavana pyörteenä kohti Sagiellea. Silmät yllätyksestä laajenneena demoni kirkaisi liekkien räjähtäessä hänen ihollaan. Sagielle kohosi paksusta savusta hiukset käryten ja silmät kiiluen. Mustat nahkasiivet löivät ilmaa. Raatelukynnet ja –hampaat työntyivät esiin. Oliver älähti ja lähti juoksemaan. Maassa olevat luut kuitenkin alkoivat täyttyä violetilla usvalla. Vanhat, kauan kuolleet kultistit nousivat jälleen. Myös henkensä antaneet Keisarikunnan puolustajat palasivat eloon Sagiellen kutsusta. Heiluttaen ruosteisia aseitaan ruumiit raahustivat kohti poikaa. Hän olisi varmaankin pyörtynyt kauhusta, ellei lämmin, rauhoittava tuuli olisi hyväillyt häntä. Tuuli oli edelleen hänen luonaan. Oliver tarttui Tuuleen hätäisesti ja pyöritteli sitä kuin lumipalloa. Hän heitti pallon epäkuolleiden keskelle. Kymmenet luurangot räjähtelivät tomuksi pallon iskeytyessä, mutta silti niitä oli vielä sadoittain. Kuin talvisessa lumisodassa Oliver heitteli palloja luurankomereen, mutta tällä leikillä olisi surullinen loppu, mikäli hän häviäisi.
Rasahdus takana sai Oliverin kääntymään. Sagielle huitaisi käpälällään, jonka poika sai väistettyä hädin tuskin. Sagielle iski taas, mutta tällä kertaa Oliver oli varautunut ja väisti helposti. Ketterästi väistellen demonin käpäliä hän perääntyi kohti ovea pyörittäen samalla Aqshysta valtaisaa palloa. Hampaat irvessä ja hikipisaroiden valuessa hänen silmiinsä hän ponkaisi pitäen tulista palloa kilpenään ja iski sillä demonia naamaan. Demoni putosi polvilleen ja kirkui niin, että pylväät vapisivat ja sekä Oliver että luurangot kaatuivat maahan äänen voimasta. Sitten vaskiovet antoivat periksi.
Sadoittain hiisiä ja niiden sukuisia olentoja tulvi ovesta kirkuen ja mekastaen. Ne pysähtyivät kuin seinään nähdessään valtavan katedraalin sekä jaloilleen kömpivän luurankoarmeijan. Hiidet kirkuivat ja ulisivat paniikissa talloen ja runnoen toisiaan yrityksessään paeta. Ovilla ne kuitenkin kohtasivat perässä tulleet örkit, jotka nopeasti käännyttivät aallon. Hiidet epäröivät hetken, miettien kumpi vaihtoehto oli pahempi, ja sitten hyokkäsivät epäkuolleiden kimppuun. Oliver luikki nopeasti piiloon suuren pylvään taa. Hän sulki silmänsä ja rukoili Sigmaria. Takaa kuului aseiden kalsketta ja hiisien ja örkkien huutoja. Välillä kuului Sagiellen raivonkirkaisuja ja vaimeita rysähdyksiä, kuin demoni tuhoaisi itse rakennusta. Oliver tunsi jonkin terävän painavan takamustaan. Hän kaivoi esineen käteensä. Se oli Vasaran sinetti. Pieni, pyöreä lyijylevy. Kuin ihmeen kaupalla se oli säilynyt ehjänä. Oliverin pienessä lapsen mielessä rattaat alkoivat pyöriä. Hän unohti pelon ja kauhun. Nousten pystyyn hän kurkisti saliin. Vihernahoilla oli ollut moninkertainen ylivoima luurankoihin verrattuna, mutta jokainen kaatunut örkki sekä hiisi heräsi henkiin taistellakseen entisiä liittolaisiaan vastaan. Vihreä rintama murtuisi pian.
Juosten pylväältä toiselle Oliver pinkoi salin poikki peläten tulevansa huomatuksi. Mutta olipa se sitten Sigmarin Suojeluksen tai jonkin muun ansiota, hän selvisi ovia reunustaville pylväille ilman vaikeuksia. Ovella seisoi kuitenkin valtaisa örkki. Se oli sonnustautunut bretonnialaistyylisestä haarniskasta runnottuun asuun, jota koristivat kuolleiden vastustajien päät. Käsissään örkillä oli suuri, koristeellinen hilpari. Se oli selvästi ihmistekoa ja todennäköisesti lumottu – tuulet nimittäin kuohuivat ja pyörteilivät sen ympärillä. Pienen pohdinnan jälkeen hän heitti örkin eteen tulipallon ja kuten hän oli toivonut, se heittäytyi pois säikähtäneenä. Oliver pinkaisi ulos, ja luuli olevansa jo turvassa, kun vahva koura tarttui häntä nilkasta. Älähtäen hän kaatui rähmälleen ja tunsi kuinka vahvat lihakset vetivät häntä puoleensa. Örkkipäällikön rumat kasvot tuijottivat häntä suu virneessä.
-Paukutella Orgulkia lieskapalleroilla? Orgulk ei tykkä semmosest ei yhttä! Orgulk pistä pikku eehmise poske!
Sitten Orgulk avasi valtavan kitansa ja alkoi tunkea sätkivää poikaa leukoihinsa. Orgulkin silmät levisivät hätäisesti sivalletun pienoistulipallon lentäessä tämän nieluun. Örkki karjaisi ja päästi Oliverin. Poika juoksi pois parkuvan örkin luota vaskioville. Vihernahat kuulivat päällikkönsä tuskanhuudot ja kääntyivät kohti ovia, jotka Oliver sai vedettyä kiinni aivan niiden naaman edestä. Pikaisesti hän antoi Aqshyn puhaltaa ovea vasten sulattaen metallin yhteen. Sitten hän iski Vasaran sinetin sulaan metalliin. Väsyneenä hän kääntyi raahustamaan kohti kotia.
Tilanne ei ollut niin paha kuin hän oli aluksi luullut. Puut olivat märkiä eivätkä suostuneet syttymään. Inhottavaa kääpiötä ei näkynyt missään ja Tuulet virtasivat normaalisti. Suuri joukko talonpoikia oli kerääntynyt katsomaan. Myös inkvisiittori ja Sir Marcus olivat paikalla. Idiootit! Eivät selväsikään olleet koskaan polttaneet oikeaa velhoa! Kaikki olivat katsomassa näytöstä! No, hänpä antaisi heille näytelmän jota he eivät unohtaisi! Sitten hän kurkotti Tuulta ja pieni liekki puri poikki köydet, joilla hänet oli sidottu. Sitten hän heilautti käsiään: pieniä, käkättäviä tulipäitä purkautui joka suuntaan ajaen takaa kirkuvia kyläläisiä. Sir Marcus huusi sotilailleen ja veti miekkansa. Oliver tähysi pakotietä. Hän oli Marcuksen isän kartanon edustalla olevalla niityllä, jota reunusti tiheä metsä. Hevosmiehet eivät pääsisi sinne.
Kääntyessään Oliver näki jonkin lennähtävän ohitseen. Jalkajousen vasama! Kirottua! Levittäen kätensä hän laittoi Tuulen virtaamaan seinänä eteensä. Raivokas tulinen muuri räjähti hänen ja sotilaiden väliinsä. Kompuroiden hän lähti juoksemaan metsä kohden. Sitten hän kuuli hevosen kiljahduksen takaansa. Vilkaistessaan hän näki, että Marcus oli pakottanut ratsunsa tulen läpi. Miehen haarniska oli nokinen ja viitta hulmusi liekeissä, hevonen oli saanut pahoja palovammoja ja hirnui tuskissaan. Sekopäinen sadisti! Oliver kääntyi ja heitti tulipallon hevosen jalkojen eteen. Hevonen nousi takajaloilleen ja kaatui, mutta Marcus kömpi ylös ja lähti Oliverin perään jalan. Velholla oli etu, sillä ritari ontui ja oli pukeutunut kömpelöön haarniskaan. Hän juoksi metsään ja alkoi rämpiä tiheikön läpi, oksien ruoskiessa häntä kasvoihin. Pitkään hän kulki ja lopulta Marcuksen raivoisa puuskutus jäi jälkeen ja katosi. Vielä hän kuitenkin jatkoi ja ilta alkoi pimetä. Hämärä laskeutui metsään ja Oliver kompasteli lopen uupuneena ja kaatui sitten rähmälleen.
Vaivalloisesti hän nousi istumaan. Liian peloissaan sytyttääkseen tulta hän käpertyi viittaansa ja ryömi kaatuneen puun suojiin. Hitaasti uni pakotti miehen silmät kiinni ja hän nukahti syvään uneen.
Nuori Oliver katsoi ihmeissään kuinka tuliset langat kietoutuivat toisiinsa hänen käsiensä liikkeitä seuraillen. Tulinen rengas, kahdeksikko, neljä silmukkaa… Hän kehräsi langoista suurta palloa. Jostain kuului ilkeää naurua ja Oliver päästi langat hätkähtäen. Tuliset narut kieppuivat katkenneina suurena sekavana pyörteenä kohti Sagiellea. Silmät yllätyksestä laajenneena demoni kirkaisi liekkien räjähtäessä hänen ihollaan. Sagielle kohosi paksusta savusta hiukset käryten ja silmät kiiluen. Mustat nahkasiivet löivät ilmaa. Raatelukynnet ja –hampaat työntyivät esiin. Oliver älähti ja lähti juoksemaan. Maassa olevat luut kuitenkin alkoivat täyttyä violetilla usvalla. Vanhat, kauan kuolleet kultistit nousivat jälleen. Myös henkensä antaneet Keisarikunnan puolustajat palasivat eloon Sagiellen kutsusta. Heiluttaen ruosteisia aseitaan ruumiit raahustivat kohti poikaa. Hän olisi varmaankin pyörtynyt kauhusta, ellei lämmin, rauhoittava tuuli olisi hyväillyt häntä. Tuuli oli edelleen hänen luonaan. Oliver tarttui Tuuleen hätäisesti ja pyöritteli sitä kuin lumipalloa. Hän heitti pallon epäkuolleiden keskelle. Kymmenet luurangot räjähtelivät tomuksi pallon iskeytyessä, mutta silti niitä oli vielä sadoittain. Kuin talvisessa lumisodassa Oliver heitteli palloja luurankomereen, mutta tällä leikillä olisi surullinen loppu, mikäli hän häviäisi.
Rasahdus takana sai Oliverin kääntymään. Sagielle huitaisi käpälällään, jonka poika sai väistettyä hädin tuskin. Sagielle iski taas, mutta tällä kertaa Oliver oli varautunut ja väisti helposti. Ketterästi väistellen demonin käpäliä hän perääntyi kohti ovea pyörittäen samalla Aqshysta valtaisaa palloa. Hampaat irvessä ja hikipisaroiden valuessa hänen silmiinsä hän ponkaisi pitäen tulista palloa kilpenään ja iski sillä demonia naamaan. Demoni putosi polvilleen ja kirkui niin, että pylväät vapisivat ja sekä Oliver että luurangot kaatuivat maahan äänen voimasta. Sitten vaskiovet antoivat periksi.
Sadoittain hiisiä ja niiden sukuisia olentoja tulvi ovesta kirkuen ja mekastaen. Ne pysähtyivät kuin seinään nähdessään valtavan katedraalin sekä jaloilleen kömpivän luurankoarmeijan. Hiidet kirkuivat ja ulisivat paniikissa talloen ja runnoen toisiaan yrityksessään paeta. Ovilla ne kuitenkin kohtasivat perässä tulleet örkit, jotka nopeasti käännyttivät aallon. Hiidet epäröivät hetken, miettien kumpi vaihtoehto oli pahempi, ja sitten hyokkäsivät epäkuolleiden kimppuun. Oliver luikki nopeasti piiloon suuren pylvään taa. Hän sulki silmänsä ja rukoili Sigmaria. Takaa kuului aseiden kalsketta ja hiisien ja örkkien huutoja. Välillä kuului Sagiellen raivonkirkaisuja ja vaimeita rysähdyksiä, kuin demoni tuhoaisi itse rakennusta. Oliver tunsi jonkin terävän painavan takamustaan. Hän kaivoi esineen käteensä. Se oli Vasaran sinetti. Pieni, pyöreä lyijylevy. Kuin ihmeen kaupalla se oli säilynyt ehjänä. Oliverin pienessä lapsen mielessä rattaat alkoivat pyöriä. Hän unohti pelon ja kauhun. Nousten pystyyn hän kurkisti saliin. Vihernahoilla oli ollut moninkertainen ylivoima luurankoihin verrattuna, mutta jokainen kaatunut örkki sekä hiisi heräsi henkiin taistellakseen entisiä liittolaisiaan vastaan. Vihreä rintama murtuisi pian.
Juosten pylväältä toiselle Oliver pinkoi salin poikki peläten tulevansa huomatuksi. Mutta olipa se sitten Sigmarin Suojeluksen tai jonkin muun ansiota, hän selvisi ovia reunustaville pylväille ilman vaikeuksia. Ovella seisoi kuitenkin valtaisa örkki. Se oli sonnustautunut bretonnialaistyylisestä haarniskasta runnottuun asuun, jota koristivat kuolleiden vastustajien päät. Käsissään örkillä oli suuri, koristeellinen hilpari. Se oli selvästi ihmistekoa ja todennäköisesti lumottu – tuulet nimittäin kuohuivat ja pyörteilivät sen ympärillä. Pienen pohdinnan jälkeen hän heitti örkin eteen tulipallon ja kuten hän oli toivonut, se heittäytyi pois säikähtäneenä. Oliver pinkaisi ulos, ja luuli olevansa jo turvassa, kun vahva koura tarttui häntä nilkasta. Älähtäen hän kaatui rähmälleen ja tunsi kuinka vahvat lihakset vetivät häntä puoleensa. Örkkipäällikön rumat kasvot tuijottivat häntä suu virneessä.
-Paukutella Orgulkia lieskapalleroilla? Orgulk ei tykkä semmosest ei yhttä! Orgulk pistä pikku eehmise poske!
Sitten Orgulk avasi valtavan kitansa ja alkoi tunkea sätkivää poikaa leukoihinsa. Orgulkin silmät levisivät hätäisesti sivalletun pienoistulipallon lentäessä tämän nieluun. Örkki karjaisi ja päästi Oliverin. Poika juoksi pois parkuvan örkin luota vaskioville. Vihernahat kuulivat päällikkönsä tuskanhuudot ja kääntyivät kohti ovia, jotka Oliver sai vedettyä kiinni aivan niiden naaman edestä. Pikaisesti hän antoi Aqshyn puhaltaa ovea vasten sulattaen metallin yhteen. Sitten hän iski Vasaran sinetin sulaan metalliin. Väsyneenä hän kääntyi raahustamaan kohti kotia.
Miksi tämä nyt tähän loppuisi?
Tyyppihän jäi kyykkimään puun juurelle, tuo kurvivoitu teksti on tyypin menneisyydestä, jos yhtään osaan lukea.
Mukavia vertauskuvia oli pari ja nämä elävöittivät tekstiä ja kuvailuunkin olit panostanut. Ainoastaan pituutta kaipaisisin lisää per osa. Mutta muuten kyllä oli taas mukava tarina
Sopuli kuittaa
Tyyppihän jäi kyykkimään puun juurelle, tuo kurvivoitu teksti on tyypin menneisyydestä, jos yhtään osaan lukea.
Mukavia vertauskuvia oli pari ja nämä elävöittivät tekstiä ja kuvailuunkin olit panostanut. Ainoastaan pituutta kaipaisisin lisää per osa. Mutta muuten kyllä oli taas mukava tarina
Sopuli kuittaa
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi