Petturi (40K)

[Antrax]

Hmm... harmillista, että en huomannut tuota tarina kilpailua. Olisin jopa voinut osallistuakin. Ehkä sitten taas joskus. Mutta enivei, tässä tällainen tarina

Kapteeni Volker Strum seisoi komentosillallaan tarkastelemassa tilannetta ja hänen edessään avautui vakuuttava näkymä. Planeetta Adoneiaa ympäröi keisarillinen laivasto, johon sisältyi taisteluristeilijä Gabriel, risteilijä Mikael sekä kuusi tuhoaja luokan saattoalusta, joista yksi oli kapteeni Volkerin komennossa. Strum katseli planeettaa hieman haikein mielin, sillä hän tiesi, että se oli määrätty Exterminatuksen kohteeksi, eikä kestäisi kauaa ennen kuin planeetalta oltaisiin saatu evakuoitua tärkein sotilashenkilöstö sekä -kalusto. Planeetta oli toiminut huolto pisteenä, ennen kuin siirryttiin vihollisen alueelle, ja se sisälsi monta tärkeää tukikohtaa, mutta kirottu Kaaos oli siltikin ulottanut kouransa tällekin planeetalle. Hänen tietojensa mukaan raportit planeetan ”saastumisesta” olivat saapunet kaksi viikkoa sitten ja päätös oli tehty nopeasti, mutta kahden suuren aluksen matkavalmistelut olivat vaatineet oman aikansa. Hän toivoi, ettei olisi lähtenyt tälle matkalle, mutta hän tiesi sen mahdottomaksi. Kun komennus tuli, sitä oli toteltava. Hän ei ollut nukkunut yhtäkään yötä hyvin sen jälkeen kun oli saapunut tänne ja sen lisäksi hän tunsi jälleen uuden pääsäryn olevan tulossa. Kapteeni vain kiristi hampaitaan yhteen ja puristi tiukemmin kaidetta, johon nojaili. Hän kesti.

Tällä hetkellä planeetalta oltiin siirtämässä kalustoa risteilijä Mikaeliin, mutta sitä haittasi planeetalla tapahtuvat mellakat. Tällä aluksella vain kapteeni tiesi varmana, että planeetan kohtalo oli jo päätetty, ja mietti miten siviilit olivat saanet sen tietonsa? Hän ei ollut varma, mutta hän epäili jälleen Kaaoksen liittymistä asiaan jotenkin. He saattoivat jopa auttaa mellakoitsijoita ottaen huomioon, että planeetta oli saarroksissa, eikä heidän oma kohtalonsa tulisi olemaan yhtään sen parempi kuin muidenkaan planeetalla olijoiden. Volker hymyili ajatellessaan sitä, kun Kaaoksen kätyrit tulisivat käristymään keisarin pyhän tulen alla Exterminatuksessa. Ja se hymy pysyi hänen huulillaan pitkään.

Tai olisi pysynyt, ellei hetken kuluttua hän olisi kuullut viestiä aluksen sillalla. Kapteeni käännähti kohti ääntä ja kuunteli. Ääni puhui ilmoituksille tavallisella monotonisella äänellä, ja viesti kuului:
”Kapteeni, hytissänne on alikersantti Vermeulen, jolla on tärkeää asiaa teille amiraali Makarius Sturbridgeltä.”
Hän ihmetteli miksi hänet oli päästetty hänen hyttiinsä ilman hänen lupaansa, mutta toisaalta viesti oli amiraalilta, joten kai se oli sallittavaa. Hän ei myöskään epäillyt etteikö viesti olisi ollut kahdenkeskistä, joten sinne he olisivat muutenkin päätyneet. Volker ei muistanut kuullensa hänestä ennen, mutta eipä se ollut ihmekään, sillä risteilijöillä oli paljon upseereja, eikä alikersantti ollut kovinkaan harvinainen näky taisteluristeilijä Gabrielilla. Täällä hänen hävittäjällään alikersantteja taisi olla muutamia, jotka hän tunsi ulkonäöltä. Amiraali lähetti viestinviejiä äärimmäisen harvoin, sillä aluksilla oli täysin toimiva viestintä järjestelmät. Joten tämän täytyi olla hätä tilanne, jossa ei voinut käyttää niitä. Kapteeni Volker vain käännähti paikoillaan ja läksi kohti hyttiään.

Kapteeni istahti hyttinsä tuoliin ja tarjosi tulijalle toista tuolia, samalla kun tarkasteli tulijaa. Tällä oli päällään laivaston univormu, ja kuten natsatkin kertoivat niin alikersantin, sekä kasvoillaan vakava ilme.
”Olemme kahden kesken, puhukaa.” Hän nappasi konjakki pullon heidän keskellään olevan pöydän alalokerosta ja kaasi itselleen lasillisen. Alikersantti näytti vaivaantuneelta, mutta ryhdistäytyi, ja aloitti.
”Tunti sitten saimme tiedon, että risteilijä Mikael on joutunut Kaaoksen vaikutuksen alaiseksi, sir.” kapteeni Volker oli tukehtua hyvään konjakkiinsa. Hän oli arvellut uutisten olevan pahoja, mutta tämä oli jotain pahempaa kuin paha. Tämä oli katastrofi. Ja kaiken lisäksi hänellä oli jumalaton päänsärky. Mikaelin kokoista risteilijää oli mahdotonta kokonaan ”saastuttaa”, mutta sitä ei tarvinnutkaan tehdä. Oikeiden upseerien ”saastuttaminen” ajoi saman asian. He taas voisivat välittää väärää tietoa rivimiehille, jotka uskoivat kaiken mitä upseerit sanoivat. Tämä oli pahempaa kuin katastrofi. Kapteeni Volker nielaisi kurkussaan polttelevan juoman ja kaatoi itselleen uuden lasillisen, ja tarjosi myös alikersantille.
”Miten se on edes mahdollista?” Kysyi Kapteeni Strum pyöritellessään juomaansa lasissaan. Alikersantti kaasi myös itselleen, ja jatkoi.
”En ole varma, mutta planeetalla täytyy olla aiempaa luultua huomattavasti isompi Kaaos ryhmittymä sekä joukko hyvin voimallisia noitia. Ja prosessin on täytynyt alkaa heti kun Mikael alkoi lastata henkilöstöä sekä varusteita. Mahdollisesti osa evakuoiduista upseereista oli jo ”saastuneita”, sir.” Kapteeni Strum pohti näitä sanoja, ja kirosi mielessään Kaaoksen tuhanteen kertaan. Kauanko Mikael oli jo lastannut kalustoa? Kohta kolme päivää. Kaiken oli täytynyt tapahtua kellontarkasti ja tehokkaasti. Evakuoidut upseerit tarkastettiin huolellisesti, eikä riskejä otettu, mutta teoriassa oli mahdollista saastuttaa nämä upseereiden tarkastajat ennen kuin nämä pääsisivät työhönsä. Heitä ei tarvinnut edes ottaa haltuun, vaan vain verhota heidän mielensä, jotta he eivät aistisi muiden ”saastetta”. Ja tämäkin onnistui vain jos lähistöllä ei uskottu olevan voimakasta Kaaos keskittymää. Tämän piti olla mahdotonta, mutta silti se näytti tapahtuvan.

Kapteeni laski päänsä käsiensä varaan, ja hieroi ohimoitaan, mutta päänsärky ei hellittänyt.
”Miksi saan tiedon vasta nyt, ja miksi sinä tulit henkilökohtaisesti, eikä Amiraali Sturbridge vain lähettänyt minulle viestiä?” kapteenin aivot olivat sillä hetkellä shokissa, sekä myös särky haittasi ajattelua. Hän halusi vain lisää tietoa tapahtuneesta. Alikersantti otti kulauksen lasistaan, ja vastasi.
”Meillä kesti hetken varmistaa tieto, ja Mikael tarkkailee kaikkea viestintää. Jos annamme sille nyt varoituksen tiedoistamme, risteilijä avaa tulen ja taistelusta tulee verinen. Sen sijaan haluamme yllättää Mikaelin, ja mahdollisesti vallatta sen takaisin, herra kapteeni.” alikersantti viimeisteli lasinsa, ja laski sen pöydälle. Tuo kuulosti järkevältä. Niin, niin sen täytyi olla.
”Sturbridge määräsi, että kaiken tämän edes etäinen vihjailu viestimillä on kiellettyä. Tarvittaessa minä voin toimia viestinviejänä amiraalin ja sinun välilläsi. Muille hävittäjille on lähetetty myös upseerit kertomaan tilanteesta, sir.” kertoi alikersantti. Volker huomasi, että toinen vilkuili välillä hänen konjakki pulloaan, ja hän tarjosi tälle toisen paukun.
”Hmm…” Volker sanoi ääneen hän yritti sulatella tätä kaikkea, ”mikä on muuten koko nimenne alikersantti?” Kapteeni totesi lopulta.
”Salinger Vermeulen, herra kapteeni.” Kapteeni laski lasinsa pöydälle, ja yritti miettiä. Mikaelin ”saastutus” täytyi olla vielä kesken, sillä muuten se oli jo hyökännyt. Tai ehkä se odotti jotain.
”Mikä on siis amiraalin suunnitelma?” Volker kysyi. Ehkä tämä rauhoittaisi häntä. Sotilas kaaviot olivat aina rauhoittavan konkreettisia. Suunnitelma oli selvä. Muut laivat eivät voineet liikkua paljoakaan herättämättä Mikaelin epäilyksiä. Varsinkin taisteluristeilijä Gabriel oli varsin epäedullisessa ampuma-asemassa. Ja jos se alkaisi liikkua, se olisi varma merkki Mikaelille avata tuli. Sen sijaan jos kapteeni Volker onnistuisi rampauttamaan risteilijän hyvällä osumalla tämän moottoreihin. Risteilijän suojat olivat alhaalla lastauksen takia, ja se saattaisi hyvinkin toimia. Se olisi siis hän, joka aloittaisi hyökkäyksen. Kapteeni Volker ei voinut olla tuntematta pientä ylpeyttä.

Kapteeni Volker asteli pitkin käytävää alikersantti Vermeulen vierellään, ja kuunteli tämän puhetta.
”Mikael ei varmastikaan ole ainoa alus, jolla on Kaaoksen saastetta. Näiden yritykset tietysti keskittyvät risteilijälle, mutta heillä on varmasti tarkkailijoita muillakin aluksilla, joten meidän tulee olla varovaisia. Mutta muut odottavat teidän aloitustanne. Pahus kun teillä on onnea. Kaikki tulevat varmasti muistamaan teidät, kun te lopetitte Kaaoksen saastutus yrityksen.” Kapteeni Volker ei nähnyt tarvetta vastata, sillä hänen huulillaan oli leveä hymy. Onni taisi sittenkin potkia kunnolla. Enää häntä ei vituttanut tälle komennukselle joutuminen, ja päänsärkykin näytti väistyneen. Hän tulisi jäämään historiankirjoihin miehenä, joka esti Mikaelin joutumisen kokonaan Kaaoksen valtaan. Salinger jatkoi vielä.
”Mutta teidän täytyy olla varovainen, sillä täällä voi olla saastuneita, ja he voivat vielä riistää kunnian hetkesi.” Alikersantin sanat kuulostivat järkeviltä, ja kapteeni Strum alkoi vilkuilla miehistöään siinä toivossa, että aistisi jotain väärää. Hänen täytyisi olla todella varovainen. Nämä mietteet päässään hän asteli kohti komentosiltaa. Miehistö tervehti häntä kun hän kulki ohi, mutta hän ei nyt kerinnyt vastaamaan heille. Hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä. Paljon tärkeämpää.

Kapteeni Volker astui komentosillalle, ja tajusi juuri, että se oli täynnä mahdollisia saastuneita. Hän yritti kovin miettiä, miten saisi ratkaistua ongelman. Hän pystyi laukaisemaan tarvittaessa torpedon Mikaelin moottoreihin yksinäänkin, sillä koko laivue oli hälytys tilassa, ja aseet olivat aina ladattuja. Vielä kun kaikki laivat olivat paikallaan, ja hänellä oli aikaa tähdätä. Ei, hän ei tarvinnut ketään muuta. Joukossa voisi olla petturi, joku joka voisi estää häntä ja varoittaa Mikaelia. Ei, sitä hän ei voinut sallia. Kukaan ei riistäisi häneltä tätä kunniaa. Hän oli liian kauan rypenyt paskahommissa, että kestäisi tämän tilaisuuden menetyksen. Hän kääntyikin Salingerin puoleen, sillä tämä vaikutti järkevältä henkilöltä.
”Miten voin tyhjentää komentosillan herättämättä huomiota?” Volker kuiskasi alikersantti Vermeulenille. Läheisellä paneelilla oleva sotamies kääntyi hänen puoleensa ja kysyi jotain. Kapteeni huitoi kädellään, että hänellä oli kiireitä, sillä hän halusi kuulla Salingerin idean.
”Helppoa. Tehkää tarkastus. Määräätte kaikki vain ulos ja sanotte tarkastavanne heidän työpisteensä.” Salinger kuiskasi takaisin. Volker hymyili leveästi, ja nousi pystyyn. Hän kröhäisi kerran, ja avasi suunsa puhuakseen selvästi ja äänekkäästi.
”Huomio! Tämä on tarkastus. Jokainen jättää työpisteensä sellaiseen kuntoon kuin se nyt on, ja poistutte sillalta. Minä tarkastan ne, ja jatkotoimenpiteet tulevat riippumaan työpisteenne kunnosta.” Kuten arvata saattoi sillalta kuului mutinaa, mutta kukaan ei vastustellut. Tämä oli tapahtunut aiemminkin, ja hän mietti miksei hän tätä itse ollut keksinyt. Mutina jatkui, ja siitä oli erotettavissa yleinen vittuuntuneisuus, mutta porukkaa liikkui silti kohti uloskäyntiä. Vain hänen ensimmäinen perämiehensä Shane Grimald jäi huoneeseen.

Ja sillä hetkellä kapteeni muistikin, että Shane oli aina ollut mukana näissä tarkastuksissa. Kapteeni oli joutua paniikkiin. Miten hän saisi hänet pois? Ja jos hän saisi toisen pois, tämäkin olisi epäilyttävää. Muut varmasti ihmettelisivät miksi Shane ei ollut mukana tarkastuksessa. Mitä hän tekisi?
”Entä hän?” Kapteeni kysyi alikersantti Salingerilta. Tämä oli ennenkin antanut järkeviä ehdotuksia. Ehkäpä hän pyytäisi tämän neuvonantajakseen kun hänet ylennettäisiin jonkin risteilijän komentajaksi. Niin, se olisi sopivaa. Salinger vilkaisi Shanea, ja sanoi sitten huolestuneena.
”Minusta tuntuu, että hän on Kaaoksen saastuttama. Teidän täytyy tappaa hänet, tai muuten hän varoittaa Mikaelia.” Salinger sanoi vakavana. Sillä välin Shane oli katsellut kapteeninsa touhuja, ja puhui nyt.
Kenelle te puhutte kapteeni?” Grimaldin äänessä paistoi epäilys, eikä hän oikein tiennyt, miten olisi suhtautunut tilanteeseen. Juuri kun Grimald oli saanut puhuttua Salinger jatkoi nopeasti tämän perään puhumistaan.
”Minä tiedän sen! Hän on saastunut! Tappakaa hänet! Minä olen suojautunut Kaaosta vastaan, ja siksi hän ei näe minua.” Vermeulen vakuutteli.
”Oletko aivan varma?” Kapteeni Strum kysyi. Häntä epäilytti tappaa hyvä ystävänsä, mutta hän tiesi, että jos tämä oli Kaaoksen vallassa, hän oli jo kuollut. Sillä välin Shane näytti tulevan yhä enemmän hätääntyneeksi ja toisti kysymyksensä.
”Kenelle te oikein puhutte, herra kapteeni!?” Shane otti tukea edessään olevasta paneelista, muttei oikein tiennyt, minne hänen kuuluisi mennä.
”Totta kai olen aivan varma. Juuri siksi minut valittiin tänne, koska minä aistin tällaiset asiat. Nyt, tappakaa hänet, sillä minä hetkenä hyvänsä hän varoittaa Mikaelia, ja risteilijä nostaa kilpensä, ettekä te tule koskaan pääsemään pois tältä paska alukselta! Hän aikoo riistää teidän kunnianne! Tappakaa hänet!” Sen enempää ajattelematta kapteeni tarttui asemansa mukana tulleeseen laser pistooliin, tähtäsi sillä Shane Grimaldia, ja ampui tätä päähän. Grimaldin päähän tuli siisti reikä, ja tämän eloton ruumis rojahti lattialle. Tämän kasvoilla näkyi vieläkin tämän epäusko ja kauhu, kun hän oli katsonut kapteeninsa aseen piipusta sisään.

Salinger sanoi jatkoi puhumistaan heti kun Grimaldin ruumis oli rojahtanut jonnekin pöytien taakse pois näkyvistä.
”Hyvä. Te teitte aivan oikein. Ja nyt itse tärkein asia. Rampauttakaa Mikael, aloittakaa tämä hyökkäys, kirjoittakaa nimenne historiaan.!” Kapteeni Volker hymyili leveästi kuullessaan toisen puheen.
”Olen pahoillani, että joudutte tekemään kaiken aivan itse, mutta minun pitää tarkkailla tutkaa, mikäli jokin muuttuu tässä tilanteessa, ja sitä paitsi en halua riistää teiltä yhtään kunniastanne.” Salinger jatkoi hymyillen leveästi, ja kapteenin hymy vain leveni. Hän kiirehti itse laittamaan tähtäyksen kuntoon. Se oli helppo homma, sillä hän oli joskus ollut itsekin yksi aluksen aseen käsittelijöistä. Paikoillaan olevan aluksen moottorin olivat helppo kohde. Pian hän jo tavoittelikin tulitus nappia, ja alus laukaisi neljä erittäin tehokasta torpedoa, jotka suuntasivat suoraan Mikaelin moottoreihin. Suojien kanssa tuo olisi vain tehnyt naarmuja, mutta nyt torpedot suhahtivat suoraan moottoreiden kriittisiin pisteisiin, ja räjähtivät siellä rampauttaen Mikaelin pahasti. Kapteeni katsoi kuvaruutua silmät kiiluen, ja pystyi jo näkemään miten hänelle jaettaisiin kunniamitali tästä. Hän katseli miten muut alukset alkoivat ryhmittyä parempiin hyökkäysasemiin. Mikael näytti yrittävän jotain, mutta se oli istuva maali ilman moottoreitaan. Myös Gabriel liikkui hitaasti, ja tämän tykki tornit hakivat kohdetta. Hän tulisi elämään ikuisesti! Hän, kapteeni Volker Strum, tulisi olemaan idoli nuorille kadeteille akatemioissa. Hävittäjät olivat asettuneet paikoilleen, ja laukaisivat omat aseensa, mutta jotain oli vialla. Torpedot tulivat häntä kohti. Mitä tapahtui? Olivatko hekin saastuneet jo tässä ajassa? Ei, se oli mahdotonta.
”Salinger! Mitä tapahtuu?” Kapteeni katsoi sinne, missä alikersantti oli hetki sitten ollut. Siellä ei ollut ketään. Ovet eivät olleet avautuneet, eikä miestä näkynyt missään muuallakaan komentosillalla.
”Salinger! Missä sinä olet?” Kapteeni huusi edelleen, kun ensimmäiset torpedot iskeytyivät hänen alukseensa. Kiihdyksissään hän oli unohtanut nostaa oman aluksensa kilvet, eikä yhdellä miehellä ollut mitään mahdollisuuksia edes operoida tätä alusta tehokkaasti. Helvetti, edes koko miehistö ei olisi riittänyt selvittämään tätä tilannetta. Hän keräsi keuhkonsa täyteen ilmaan ja huusi.
”SALINGER!!!” Hänelle vastasivat paneeleista kuuluvat varoitukset, ulkona tapahtuvat räjähdykset, sekä hänen päässään kaikuva nauru. Tuo nauru kuulosti jotenkin tutulta. Hän oli kuullut tuon äänen ennenkin. Hän oli kuullut tuon äänen vain hetki sitten. Liian myöhään hän tajusi totuuden.

Minulla on tuo fluffi puoli hivenen hakusessa, joten yritäkään olla välittämättä tarinan epäkorrektiudesta. Tosin voin varmaan muokata jotkut pienet virheet.