Sata Sanaa - Auringonpaiste

[hyytelöperuna]

Ihanan keväisen päivän kunniaksi aiheeksi auringonpaiste. Tehkää söpöjä tarinoita ja kukkasia jookos kookos?



Säännöt:

-Tarinoiden oltava tasan sata sanaa liittyen annettuun aiheeseen. Otsikko ei sisälly sanamäärään. Käyttäkää sanalaskuria: http://www.uta.fi/~heikki.salo/satasanaa.html

- Tarinoiden oltava postattuna tähän topicciin viimeistään 23.4.06 kello 22.00 mennessä. Tämän jälkeen pistän erillisen äänestystopicin pystyyn.

- Yhteisen hyvän maun mukaisia tarinoita!

[Lihamestari]

Auringonpaiste joka sokaisi silmäni

Heinrich istuskeli hiljaa ylvään tammen juurella ja silmät suljettuna kirkasti kasvonsa taivaalle. Hiljainen tuuli havisutti puiden lehtiä ja sai ruohonkorret kutittamaan hänen paljaita jalkojaan. Kuinka kauan siitä oli, kun hän viimeksi sai kokea auringon lämmön ja tuulen pehmeyden tuoman ilon?

Hänen muistonsa haahuilivat siihen aikaan, jolloin hän oli ollut vain huoleton nuori. Hän oli nauranut tämän saman puun juurella Sandran kanssa. Sandra, kuinka hän kaipasikaan tuota elämänsä rakkautta! Kuinka hän kaipasikaan hänen pehmeitä huuliaan ja vaaleita hiuksiaan! Mutta voi, kaikki oli häneltä viety.

Rakkaus oli sammunut, Sandra kuihtunut ja Heinrichin elämä pirstoutunut. Pahinta, se oli tapahtunut hänen oman kätensä kautta.

[Karu]

Kevään kirous

Kalpea pappi suojasi silmänsä kämmenellään veitsenterävän auringon pistäessä niitä kirkuvalla valollaan. "Kirottua", mutisi hän. Täytyi vaihtaa suuntaa.

Ohuet ja heikot jalat työnsivät laihan, mutta pyhän ruhon varjoisalle kujalle suojaan kevään vihalta. Nyrkkiään puiden pappi marssi niin nopeasti kuin kykeni haukkoen pölyistä ilmaa keuhkoihinsa. Vastaan tuli ruskettuneita, ilosta sokeita ihmisiä typerä hymy kasvoillaan. Eivätkö he nähneet, että he iloitsvat vihollisen tulosta? Eivätkö he tajunneet olevansa kaikki uhreja?

Ja jokin paholaisen kirous sai hänen nenänsä ja silmänsä vuotamaan kuin vesiputous. Hänen kyynärtaipeisiinsa ilmestyneet punaiset läikät eivät voineet tietää hyvää. Kaljuuntunut pää alkoi suorastaan sauhuta ja kiehua.

Pieni, pyhä ruho kaatui kuolleena maahan.

[laurentius]

Veljesten taistelu
Suuri soturi seisoo kummun päällä auringonpaisteessa. Aurinko valaisee hänen kasvoja ja tuo esille nuo hirvitävät arvet. Arpien varjot syvenevät. Maailma pimenee. Aurinko ei enää paistaa vaan maailma on täysin pimeä ja hiljainen. Soturi liikahtaa.
Hän näkee edessään olevan kummun harjalla toisen soturin. Saman näköisen, mutta sielultaan pimeämän. Tuon toinen soturi ottaa miekkansa esiin ja päästää karmivan huudon. Soturit lähtevät juoksemaan toisian päin.He kohtaavat kumpujen välissä. Kummallakin on miekat esillä. toisella valkoinen kuin lumi ja toisella musta kuin noki.
Miekat kohtaavat ilmassa. Kumpikin soturi taistelee kaikilla voimillaan.
Maailma valkenee. Toinen soturi makaa maassa kädesään valkoinen miekka. Hän rukoilee.
-Anna anteeksi,keisarini...

[von Kalteisen]

Iskivät yhdessä miehet Sigmarin ja Ulricin, vastassaan heil ol' joukot Archaonin.
Taittoivat peistä, vuosivat verta ja kuolivat, puolesta valtakunnan ja suden kaupungin.

Kaatuivat rukous huulillaan, jos vain Morr ottaisi vastaan salissaan;
sillä saisivat siellä vastaanoton sankareiden, ei olisi pelastus varassa aneiden.

Poissa ovat kaikki, niin ritarit rautakylkiset kuin soturit sudenvuodissaan;
makaavat rinta rinnan mullan alla, kolkoissa hautakummuissaan.

Siellä täällä kenttää pilkistävät luut, viety on pois kaikki muut;
viirit koristavat saleja kuninkaan, miekoista taas kelpo auroja saa.

Muistoissa ja balladeissa miehet enää muistetaan,
leikkii niityn kummuilla auringonpaiste vaan.

Mutta kerran vielä kenties nousevat levostaan nuo soturit,
edesmenneet urhot, nuo kuolleet sankarit.

[Atsku]

Aurinko


Aurinko poltti kääpiön paljaaksi ajeltuja kasvoja. Hän huusi kivusta, kun pitkiin valkoisiin kaapuihin pukeutuneet hahmot kiristivät köysiä kääpiön käsissä. Yksi kaavuista lähestyi häntä takaapäin ja painoi luisevan, mutta vahvan, kätensä hänen otsalleen. Nopeasti, muttei kivuttomasti, leikattiin kääpiön silmäluomet irti. Kääpiön huuto sai aikaan pieniä naurunpyrähdyksiä kaapujen joukossa.
Aurinko poltti kääpiön silmiä entistä enemmän. Tuntien kuluessa silmänsä peittyivät pimentoon. Sokeana ja nöyryytettynä pyörtyi kääpiöpäällikkö kidutuspenkkinsä päälle.

Herätessään, kääpiö ihmetteli helpotuksen tunnetta. Hän tunnusteli ympärilleen - kädet vapaina. Hän löysi pienen veitsen läheltään.

Hän tiesi ettei selviäisi tässä kunnossa, ja antoi ympärillään kikattaville kaavuille sen tyydytyksen ja viilsi nopeasti kuivan kurkkunsa auki. Helpottuneena.

[Jhep]

Pimeyden loppu

Aurinko, joka paistoi taivaalla oli juuri vaipumassa horisonttiin. Se valaisi kauniisti niittyjä, puita, järviä ja Northfallia jonka korkeat tornit ja talot melkein kiilsivät auringon kultaisessa paisteessa. Lopulta tämäkin ihanuus sai loppua, aurinko laskeutui horisonttiin. Tuuli muuttui äkkiä purevaksi ja kylmäksi. Mustia pilviä alkoi kasaantumaan Northfallin yläpuolelle ja sen lähiympäristöön.

Sillä hetkellä tajusin, kuinka tarvitsemmekaan tuota ihmeellistä elämäntuojaa, aurinkoa. Pimeys toi mieleeni asioita, joita en edes viitsinyt ajatella, murhia, sotia ja kaaosta.

Tuuli hyväili kukkia ja puhalsi panssariini lempeästi. Yön jälkeen koitti taas aamu. Aurinko nousi horisontista valaisten koko Northfallin upeilla auringonsäteillä. Auringonpaiste häikäisi minua silmiin, mutten välittänyt. Oli tullut aamu.

[Lunastaja]

Kärsimyksen säteet

Taas herätessäni kuulin lähestyvien piiskan iskujen äänet. Tuo isku oli tullut selkäni samaan paikkaan niin monesti, etten enään kipua tuntenut.
Yritin avata silmiäni hiljalleen, mutta vaikeaa se oli, kun auringon vihamieliset säteet yrittivät tunkeutua sarveiskalvoni läpi. Taas kerran tunsin kahleiden vihlaisevan ranteitani kun minut revittiin ylös maasta. Polttelevalla hiekalla lähdin kävelemään eteenpäin auringon kärventäessä ihoani.

Usein kuulee sanottavan, kuinka ihmiset aiheuttavat kärsimystä toisilleen. Mutta minä sanon, että aurinko sen tekee. Tämän kirotun taivaankappaleen vuotava säteily aiheuttaa sen kärsimyksen, josta ihmiset toisiaan syyttelevät. En haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin sammuttaa sen, ehkä silloin saisin olla rauhassa ja voisin vapautua kahleistani.

[Heretic]

Viimeinen auringonnousu

Kauhun huudot kaikuivat Drakwaldin yössä.Joseph oli ollut matkalla kotikyläänsä, kun hirveä Strigoi-vamppyyri oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Pelästyneenä hän veti miekkansa esiin ja valmistautui taisteluun.Vamppyyrin hyökätessä Joseph aloitti hyökkäyssarjan jonka tarkoituksena olisi silppoa vamppyyrin pää irti ruumiistaan

Hetkessä vamppyyrin pää lensi ilman halki, mutta se ei hidastanut vamppyyriä.Joseph kauhistui kun strigoi tuli vain päälle kasvattaen samalla päätään takaisin.Se oli liikaa Josephille joka kääntyi pakoon, juosten niin lujaa kun vain pääsi.Strigoi lähti kiljuen perään, ja hetkessä se oli saavuttanut miehen.Joseph kompastui puunrakoon ja kaatui, hän tajusi olevansa kuollut, mutta juuri kun vamppyyri oli hyppäämässä Josephin kimppuun, auringo tuli esiin muuttaen strigoin tomuksi.


siinä,tasan sata sanaa


-heretic

[Rectunator]

Kuusi nuorta miestä...

Kuusi nuorta miestä marssivat ylös mäkeä.

Kuusi nuorta miestä marssivat harmaissa rääsyissään joita joku joskus kutsui uniformuksi. He ohittavat kuolleita rakennuksia ja tuhottuja ihmisiä. He kohtaavat tuon ennen niin kauniin mutta nyt kuolleen kaupungin salat. Tämä on se hinta joka maksetaan..

Kuusi nuorta miestä ohittavat romahtaneen harmaan kirkon. Keisari tuijottaa heitä korkealta. Hautausmaan vieressä lausutaan muisteleva sana, ehkä kaksi. Hiljaisuus jatkuu. He marssivat liian paljon käyttöä kokeneet aseet mukanaan. Katu on autio ja kuollut, niin harmaa ja synkkä. Konekivääri leimahtaa kaukaisuudessa. Huutoa ja tuskaa. Nuoren miehen unelmat ja haaveet hukkuvat vereen.

Kuusi nuorta miestä makaavat yksin haudoissaan, auringon noustessa ylös harmauteen.

[Dalamar]

Inkvisiittorin unelma

Kun minä, inkvisiittori Nightmarus, olin pieni, minä vihasin auringonpaistetta. Syvästi. Ja minua vituttivat ihmiset jotka niin tykkäsivät auringonpaisteesta.

"Ihkua! Aurinko paistaa! Mennään rannalle!"

Ja minä, jonka iho oli herkkä ja maidonvalkoinen paloin, vaikka lähes koko vartaloni oli peittetty mustalla kumihaalarilla. Aina. Joka helvetin kesäpäivä. Että minä vihasin auringonpaistetta. Ja ihmisiä. Isääni. Äitiäni. Koulutovereitani. Opettajiani. Koiraani. Mummoni kaiman veljen siskonpoikaa varsinkin, hän juoksi aina munasillaan rannalle, vajaamielinen kun oli. Häntä minä vihasin syvästi.

Siksi aloin inkvisiittoriksi, kaksi asiaa tähtäimessäni.

"Inkvisiittori, 274 ihmistä jotka haetutitte, on nyt kaikki kidutettu hengiltä".

Nyt minulla on toinen.

"Aurinko tähtäimessä, exterminatus valtuutettu!"

Että minä vihasin auringonpaistetta.

[Ghe'dahlg]

Kevät päivä

Oli kaunis kevät aamu keskellä ei mitään. Kirkkaan vihreä juuri heräilevä ruohopeite oli aamuöisen sateen jäljiltä täynnä vesihelmiä, jotka kimmelsivät auringon iloisien säteiden tanssiessa niiden pinnalla elämäntangoaan. Siellä täällä arka kukkanen oli jo availlut silmujaan tunnustellakseen olisiko ilma vielä tarpeeksi lämmin täydelliselle kukinnolle.

Erään kummun kupeessa pienestä maakolosta työntyi ulos murmelin pieni hento pää, joka haisteli ilmaa tutkiakseen olisiko turvallista tulla ulos maakolon lämmöstä. Reitti oli selvä ja tuo pieni luomakunnan mestarillinen taidekappale vipelsi pehmeän nurmikon keskelle. Vesipisarat kastelivat pienen eliön kullan ruskean turkin, kun se juoksi pitkin niittyä armaansa luokse. Pieni murmelineito odotti jo innolla. Sillä - ah - olihan kevät.



Siinä teille grimdarknessia, prklö

[Sleep]

Yksinäinen ratsastaja auringonlaskussa

Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop Koklop .

[Thelacan]

Jes, hienoa Sleep, tunnet itsesi tosi järkeväksi vai mitä? Tosin siun ehkä kannattaisi vaihtaa signature.

[Sotatonttu]

Toivoton taival

Aurinko nousi jälleen huohottaen väsymyksestä. Kiukkuisen auringon polttava paiste levisi jälleen ylle merien sekä maiden. Auringon tarkat korvat kuulivat jälleen - kuten jo lukemattomia kertoja aikaisemminkin - ihmisten iloista, ärsyttävää melua.

Aurinko yritti jälleen kaikkensa saadakseen tuon ainaisen melun loppumaan - se paahtoi minkä jaksoi ja suuntasi täyden vihansa kohti tuota ilkeää pientä rotua. Melu vain kasvoi.

Kuinka kukaan voi sietää tätä! Kiertää nyt mokomaa pientä kovaa ja rumaa taivaankappaletta ympäri tauotta, ilman lepoa - palkkanakin vain tuo ainainen melu.

Eläkkeelle pääsykin oli jo ajat sitten luvattu, mutta eläkeikää nostettiin aina kun aurinko oli sen saavuttamassa. Eroanumuksiakaan ei ikinä vastaanotettu.

Sanovat vielä hyväksi työpaikaksi!

[BioHazard]

Mahtava, kunnon joukki.

[Allath]

Lammella

Aurinko paistoi. Sen valo leikitteli pienen lammen pinnalla luoden puiden ja pensaiden lehtiin kauniita kuvia. Linnut lauloivat iloisesti, onnellisina kesästä ja auringosta. Uninen pöllö istui puussa ja raotti raukeasti silmäänsä sulkien sen heti, tyytyväisenä näkemäänsä.

Kaikki oli kaunista.

Metsästä kuului askelia. Linnut lauloivat, ihmettelivät ääniä, arvailivat ja juorusivat. Metsästä asteli mies, yllään kaunis, veren tahraama haarniska, kädessään miekka. Hän polvistui lammelle varoen kauniita, sinisiä kukkia joita oli kaikkialla. Ja hän laski kirkkaaseen veteen miekan, miekan ja kyyneleen. Ja hän vaipui hiljaa maahan ja sadat kukat, sadat siniset perhoset nousivat lentoon täyttäen maan, täyttäen taivaan.

Ja aurinko paistoi. Kaikki oli kaunista.