3. luku
Albert seisoskeli majatalon lähistöllä potkien tylsistyneenä hiekkaa. Hän oli jo käynyt kotonaan varustamassa itsensä ja odotteli ystäviään taisteluvarustus päällään. Jotkut ohikulkijat, jotka kiireiltään ehtivät, loivat häneen epäluuloisia ja tutkivia katseita. Albert ei välittänyt niistä. Hän piteli oikealla kädellään kiinni miekkansa kahvasta ja nojasi seinään. Hänellä oli päällään melkein tavalliset arkivaatteensa, joskin hän oli laittanut päälleen tavallista paksumpia nahkavaatteita ja kietonut oikean käden kämmenen kankaalla, jotta miekka ei hiertäisi siihen. Miekan hän oli ostanut joskus koristeeksi, mutta nyt siitä oli tulossa käyttöesine. Hänellä oli myös vanha pistooli vyöllään. Se oli joskus ostettu samaa tarkoitusta varten kuin miekka, mutta nyt se palasi palvelukseen miekan tavoin.
Selkäänsä Albert oli heittänyt nahkarepun, jossa hän kuljetti erilaisia käyttöesineitä, ruokaa, makuualustan ja ammuksia ja ruutia pistoolia varten. Vyöllään hänellä oli muutama nahkapussi, joissa oli vähän rahaa ja pieniä esineitä eri tarkoituksia varten.
Albert kohotti katseensa ja näki Antoniuksen saapuvan kohtaamispaikalle. Antonius oli melko pitkä ja vahva. Hän oli vanhin Albertin ystävistä. Hänellä oli ruskea tukka ja vähän partaa. Hänen kasvonsa olivat yleensä vakavat ja hän suhtautui asioihin aina harkitusti. Antoniuksella oli myös suora ryhti, joka viestitti jotain hänen sukunsa hiipuneesta arvokkuudesta. Hänen isoisänsä isä oli palvellut Keisarikunnan armeijassa ja saavuttanut paljon kunniaa taistelussa. Samoin oli tehnyt Antoniuksen isoisä, joskin hän kaatui jo kolmannessa taistelussaan. Häntä seurasi Antoniuksen isä, joka erotettiin armeijasta huijarina. Hän ajautui huonolle tielle ja liittyi lopulta rikollisiin, jättäen Antoniuksen yksin äitinsä kanssa.
Antonius oli varustautunut paremmin kuin Albert, käyttäen isoisälleen joskus kuuluneita tavaroita. Hänellä oli päässään kypärä, jossa oli leuan alle ulottuvat poskisuojukset ja nenäsuojus. Päällään hänellä oli samankaltaiset nahkavaatteet kuin Albertilla, mutta niiden alta pilkisti rengaspanssaripaita. Hän oli vyöttänyt miekan vyölleen. Miekalla oli suojanaan koristelematon mutta käytännöllinen huotra, joka esti tehokkaasti miekan kastumisen ja siten myös ruostumisen.
Selässään Antoniuksella oli reppu, joka sisälsi suunnilleen samoja tavaroita kuin Albertin reppu, ei siis mitään ylimääräistä. Hänen kilpensä oli myös mukana. Kilpi oli pyöreä ja se oli valmistettu puusta. Vahvistukseksi kilven pintaan oli pingotettu paksua nahkaa. Kilpi roikkui hänen selässään nahkahihnan varassa.
Antonius ja Albert tervehtivät toisiaan, jääden odottamaan muita. Kauan he eivät ehtineetkään odottaa, kun Eramiel ja Ryen jo ilmestyivät ihmisten keskeltä. Eramiel oli lyhyin ja nuorin koko joukosta ja hän oli äkkipikainen ja puhkui nuoruuden intoa. Eramiel puikkelehti nopeasti ihmisten välistä Ryenin seuratessa rauhallisesti perässä. Ryen oli suunnilleen saman ikäinen kuin Albert, mutta luonteeltaan erilainen. Hän oli myös suunnilleen samankokoinen kuin Albert, ehkä vähän lyhyempi. Kun hän innostui jostain, hänen päätään oli mahdoton kääntää. Mutta hän myös menetti toivonsa yhtä nopeasti kuin innostuikin. Tämän takia ystävien tuki oli hänelle usein hyvin tärkeää.
Eramiel pukeutui arkivaatteisiinsa, koska hänellä ei ollut varaa muihin vaatteisiin, eikä edes aikaa ostaa niitä ennen sovittua kohtaamista. Hänellä oli kaksi puukkoa vyöllä ja yksi piilotettuna saappaaseen. Pääaseena hänellä oli yksinkertainen puunuija, jonka päähän oli upotettu paksu metallipiikki. Hänellä oli myös reppu selässä, joka kylläkin sisälsi melko vähän tavaraa. Vyöllään hänellä roikkui pussi, jossa oli muutama kolikko.
Ryenillä oli muiden tapaan paksut nahkavaatteet. Hän oli piilottanut mustan, lyhyen tukkansa kankaanpalan alle, jonka hän oli kietonut päähänsä. Se sai Ryenin näyttämään vähän merirosvolta, mutta ei kovin paljon. Hänellä oli kaksi hyvää pistoolia vyöllään, jotka hän oli ehtinyt ostamaan voittorahoillaan ennen kokoontumista. Vyöllä oli myös nahkalaukku, josta sai kätevästi ruutia ja ammuksia pistooleihin. Myös Ryenin miekka roikkui vyöllä huotrassaan. Hänelläkin oli reppu selässään, kuten kaikilla muillakin.
”Eikö John ole vielä tullut?” Eramiel kysyi jo vähän ennen kuin ehti Albertin ja Antoniuksen luokse.
”Eipä näytä tulleen.” Antonius vastasi kylmästi. Eramiel oli hetken hiljaa.
”Eikä taida tullakaan.” Hän sitten sanoi. ”Poika parka taitaa pelätä liikaa.” Eramiel jatkoi, yrittäen kuulostaa muka ymmärtäväiseltä. Ennen kuin kukaan ehti vastata, John saapui paikalle. John oli Eramielia vähän pitempi ja vanhempi. Hänellä oli päällään, kuten muillakin, paksut nahkavaatteet. Vasemmassa kädessään hänellä oli hanska. Selässään hänellä oli nuoliviini ja jousi, joka oli selvästi kotitekoinen. Kaikki hänen tavaransa kulkivat vyöllä erikokoisissa laukuissa. Lähitaisteluaseena Johnilla oli vain lyhyt miekka ja veitsi.
John näki heti joukon ilmeistä, että hänen oltiin odotettu jäävän kotiin.
”Jaahas,” Hän aloitti. ”Aika yllättävää, että minäkin tulen mukaan, niinkö?” John ei olettanutkaan saavansa vastausta kysymykseensä, vaan jatkoi:
”Ajattelitteko jäädä siihen seisomaan? Minä aion ilmoittautua armeijan palvelukseen.” Näin sanottuaan John lähti kävelemään poispäin joukosta. Muut havahtuivat kuin transsista ja lähtivät seuraamaan häntä kuroen välimatkan pian umpeen.
4. luku
”Pieni kylä?” Grumgok karjui tiedustelijoilleen, pienelle joukolle hiisiä ja örkkejä.
”Pieni kylä? Niinkö? Mis se mahtava armeij’ sit on?”
Örkit seisoivat hiljaa ja vapisten raivostuneen johtajansa edessä hiisien jo paetessa suuren örkin valtavaa vihaa.
”No, vastaatteks te, ’äh?” Grumgok oli raivoissaan. Se oli itsekin alkanut kaipaamaan taistelua ja verenvuodatusta. Kun hänen armeijansa olivat kulkeneet Mustantulen Solan uloskäynnille, tiedustelijat olivat palanneet kertoen edessä olevasta pienestä maanviljelijäkylästä, joka oli varmaankin hiljattain perustettu. Keisarikunnan armeijaa ei näkynyt missään. Ei siis taistelua. Ei siis verenvuodatusta. Ei siis mitään hauskaa.
”Tota noinaa, jooh.” Yksi örkki uskaltautui vastaamaan vihaa puhkuvalle komentajalleen.
”Ei kai se ny meiä’ vika oo et siel ei oo muuta?” Toinen örkki kysyi varovasti, vetäytyen taaksepäin lauseen lopetettuaan.
Grumgok katsoi hetken tiukasti edessään seisoviin örkkeihin, paljasti irvistäen kaikki hampaansa ja hirmuisesti karjaisten iski kirveellään ensimmäisen örkin pään irti niin että veri suihkusi korkealle ilmaan örkin katkenneesta kaulavaltimosta. Muut örkit katsoivat kauhuissaan maahan kaatuneen lajitoverinsa päätöntä ruumista, tajuamatta juosta karkuun. Grumgok iski nopeasti uudestaan, silmittömän raivon vallassa. Kirves osui yhtä örkkiä kylkeen, upoten syvälle lihaan ja katkoen julmien rusahdusten saattelemana kylkiluut tieltään. Veri tirskahti ulos ulvahtavan örkin kyljestä. Grumgok iski jalkansa örkin kylkeen vähän kirveenterän alapuolelle ja kiskaisi aseensa irti siitä. Örkin sisälmykset ja luunsirpaleet purskahtivat ulos haavasta ja se kaatui tuskissaan maahan ja kuoli saman tien. Muut tiedustelijoista juoksivat kauhuissaan pakoon, mutta Grumgok ehti silti iskeä kirveensä vielä yhden örkin selkään. Örkki kaatui maahan ja jäi ulisemaan ja sätkimään tuskissaan veren pulputessa ulos kirveen aiheuttamasta haavasta. Grumgok kiskaisi kirveensä irti viimeisimmän uhrinsa selästä ja raivon kiilto silmissään ryhtyi pomppimaan yhä elävän uhrinsa päällä, joskin örkki survoutui hyvin äkkiä kuoliaaksi Grumgokin valtavan ruhon alla. Kun Grumgok lopetti pomppimisen, hän sai päähänsä nuijia vielä runnellun ruumiin kirveellään. Grumgok mätki kuollutta örkkiä niin että veri, sisälmykset ja luunsirpaleet lentelivät ympäriinsä. Samalla hän karjui mielipuolisesti:
”Kuole, murskaannu, rusennu, litisthy…!”
Sitä jatkui, kunnes örkistä oli jäljellä kirjaimellisesti vain märkä läntti verisessä maassa. Grumgok huohotti ja etsi ympäriltään vielä jotain murskattavaa. Hänen katseensa osui ensimmäiseksi tapetun örkin irtonaiseen päähän. Pirullinen virnistys naamallaan örkkipäällikkö juoksi kohti päätä ja potkaisi sitä voimiensa takaa. Pää räjähti palasiksi ja örkin mitättömät aivot paljastuivat, kuitenkin vain repeytyäkseen palasiksi kallonpalojen sinkoillessa sinne tänne.
Grumgok seisoi keskellä verisiä örkkiruumiita huohottaen, mutta tyytyväisenä. Sitten hän katsoi ympärilleen. Vihernahat räyhäsivät tavalliseen tapaansa, välittämättä tai edes tietämättä verisestä välikohtauksesta.
”Mitäs te siin vie ootatte?” Grumgok karjaisi. ”Menkää tappaa ne kirotut ihmisset! Repikää ne rriekaleiks!”
Kuultuaan johtajansa huudon vihernahat ryhtyivät huutamaan ja karjumaan hurjasti, tajuamatta edes mitä oli tapahtunut. Niille riitti käsky tappaa kaikki ihmiset. Muuta ei tarvinnut tietää. Takana tulevat vihernahat, jotka olivat liian kaukana kuullakseen johtajansa huudon, ryhtyivät karjumaan vain siksi, että muutkin karjuivat. Kohta etujoukko lähti vyörymään eteenpäin hirveän karjunnan ja töminän saattelemana. Muut örkit lähtivät juoksemaan sitä mukaan kun niiden edessä olevat panivat juoksuksi. Pian koko armeija rynnisti kohti pahaa-aavistamatonta pikkukylää. Grumgok itse ratsasti sikansa selässä muiden sialla ratsastavien örkkien seassa.
Joseph iski kuokkansa kovaan maahan ja veti työkalullaan pehmeämpää maata näkyviin, teki saman uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Hikikarpaloita valui hänen likaiselle otsalleen. Joseph nosti katseensa maasta ja loi väsyneen silmäyksen ympärilleen. Hän näki miehiä samoissa puuhissa kuin hänkin ja yhtä väsyneinä. Elämä ei ollut helppoa, varsinkaan tyhjästä perustetussa pienessä maalaiskylässä.
Joseph heilautti kuokkaansa uudestaan, iskien sen kovaan maahan. Maa pisti vastaan, mutta kuokan painava metallinen pää voitti tämänkin taistelun. Sama toistui taas, kuokka kävi ilmassa ja laskeutui raskaasti takaisin maahan, rikkoen maan pinnan ja löytäen tiensä pehmeämpään maahan. Mutta seuraavalla lyönnillä kuokka kohtasi voittajansa, maan alla piilossa olleen kiven. Kuokka kolahti kiveen ja melkein lipesi kantajansa kädestä.
”Helkkari!” Joseph huudahti, tutkien työkalunsa päähän tullutta lommoa. Hän kaivoi pienehkön kiven ylös maasta ja heitti sen väliin pitämättömästi sivulleen ja valmistautui uuteen iskuun.
Mutta silloin hänen tarkat korvansa kuulivat jotakin. Kumeaa jylinää, eikä kovin kaukaakaan. Hän laski kuokkansa ja nosti katseensa kuulostellen. Monet muutkin miehet olivat lopettaneet työnsä ja keskittyneet kuuntelemaan. Ääni voimistui. Kova jylinä kävi koko ajan kovemmaksi. Jokin lähestyi. Pian läheisen kukkulan takaa nousi pölyä, joka muodostui tuhansien raskaiden ja vähemmän raskaiden jalkojen osuessa maahan, nousten ilmaan ja osuen taas maahan. Kukkulan laelle ilmestyi tummia hahmoja ja niiden takaa lisää. Pian koko joukko ryntäsi alas kukkulan rinnettä ja niiden takaa tuli koko ajan lisää. Satoja ja taas satoja, pian tuhansia vihernahkoja vyöryi alas matalalta kukkulalta vaarallisen lähellä kylää. Armeijan jaloista aiheutuvan jylinän seasta erottui jo kauheita taisteluhuutoja ja epämääräistä karjuntaa.
Lamaantuneina tapahtumia seuranneet talonpojat pudottivat kuokkansa, kääntyivät kannoillaan ja juoksivat peltojensa ylitse kohti kyläänsä, huudellen kovaan ääneen varoituksia. Maalaistaloista tuli esiin hämmästyneitä naisia, lapsia ja vanhuksia. Mutta pian tilanne selvisi heillekin heidän katsoessaan lähestyvää vihollislaumaa ja pakenevia miehiä. Kaikki juoksivat pakokauhun vallassa mökeilleen, ottivat vähästä omaisuudestaan kaikkein rakkaimmat tavarat mukaansa ja suuntasivat kulkunsa hevosilleen, jos sellaisen omistivat.
Joseph juoksi kohti kotitaloaan, jonka edessä hänen vaimonsa odotti häntä. Joseph vilkaisi taakseen. Hän käsitti, että vihernahat olivat liian lähellä. Jalkaisin kulkevat eivät pääsisi karkuun nopeasti kulkevaa ratsuväkeä. Hän pysähtyi talonsa eteen ja huusi pakeneville ihmisille.
”Kuulkaa, emme pääse enää pakoon! Naisväki lähteköön lasten ja vanhusten kanssa, miehet jääkööt viivyttämään uhkaajiamme!”
Osa miehistä pysähtyi ja käski vaimonsa lapsineen paeta ja etsien käsiinsä kepin, kuokan, heinähangon tai minkä tahansa millä voisi taistella. Osa kuitenkin oli liian peloissaan jäädäkseen taistelemaan. Joseph nappasi maassa lojuvan heinähangon käteensä ja lähti muiden rohkeiden kanssa juoksemaan kohti vihernahkoja.
”Joseph, tule takaisin!” Hänen vaimonsa huusi hänen peräänsä lähtien juoksemaan kohti miestään.
Joseph kääntyi ja katsoi taakseen.
”Pakene Lorena! Ota hevoseni!”
Nainen pysähtyi ja empi, mutta lähti sitten kiireesti juoksemaan kohti hevostalleja.
Joseph ei päästänyt katsettaan vaimostaan ennen kuin näki tämän ratsastavan lujaa vauhtia pois kylästä muiden pakenijoiden perään.
Piilottaen eron tuskan syvälle itseensä ja kovettaen sydämensä Joseph kääntyi ja lähti kulkemaan päättäväisesti kohti vihollista. Niiden etujoukko rynnisti jo pelloilla sotkien viljelykset ja murskaten kyläläisten työn tulokset, mutta sillä ei ollut väliä nyt. Ainoa asia josta miehet nyt välittivät oli saada omat lähimmäiset turvaan.
Miehet laskivat heinähankonsa tanaan ja valmistautuivat vastaanottamaan vihollisen. Aseitaan hurjasti heiluttaen ja kamalasti karjuen vihernahat paiskautuivat päin vihollista. Miesten linja rikkoutui lihaksikkaiden örkkien iskiessä suurilla aseillaan panssaroimattomia talonpoikia. Tilannetta ei helpottanut se, että kärkijoukossa oli paljon sialla ratsastavia örkkejä, jotka mursivat raskailla keihäillään helposti vähälukuisten talonpoikien heikot rivistöt. Örkit vain rynnistivät vihollisensa ylitse ja valtava joukko survoi jalkoihinsa kaikki, joita ei kylmä teräs tappanut. Joseph ja harvat muut olivat kuitenkin yhä hengissä, koska he eivät olleet saaneet ratsuväen rynnäkköä kimppuunsa. Mutta tilanne oli toivoton. Joseph iski heinähankonsa edessään olevan örkin rintakehään lävistäen sen ohuen haarniskoinnin. Mutta hän ei edes ehtinyt kiskaista asettaan irti vastustajastaan, kun hän jo tunsi raskaan miekan uppoavan kylkeensä rusahtaen ja irtoavan siitä väkivaltaisen riuhtaisun johdosta. Joseph taisteli kipua vastaan, mutta saman tien hänen kätensä irtosi kokonaan olkapään kohdalta rajun kirveeniskun takia. Katkaisukohdasta pulppusi katkeamattomana nauhana verta, joka värjäsi maan hänen allaan punaiseksi. Josephin näkö alkoi jo sumentua ja tuska lievittävän, mutta jälleen hän tunsi suurta kipua vatsan alueella. Suuri nuija osui häntä vatsaan saaden veren purskahtamaan ulos hänen suustaan samalla kun hän lensi selälleen verenpunaiseen maahan. Kymmenet aseet ja jalat rusikoivat Josephin jo elottoman ruumiin muodottomaksi samalla kun muut puolustajat kokivat yhtä kivuliaan ja verisen lopun.
”Ei hajoteta porukkaa ny!” Grumgok karjaisi nähdessään monien örkkien juoksevan kohti kaukana pakenevia ihmisiä.
”Ei niit oo ku muutama, ei niist oo mitään iloo!” Grumgok jatkoi ”Pidetää porukka kasassa ja lähetää ettii isompaa riistaa!”
Monet vihernahat olivat tähän haluttomia, mutta Grumgokin katkottua muutama pää örkit rauhoittuivat, kuitenkin nuristen ja sadatellen.
”Poltetaa ny kuiteski ensi tää sikala!” Grumgok karjaisi ja nousi takaisin sikansa selkään. Örkeillä ei ollut tähän valittamista. Pian koko kylä paloi ilmiliekeissä, vihernahkojen kuitenkin ensin rosvottua kaikki mahdollinen.
Ja kommenttia otetaan vaihteeksi vastaan.
. 