Vincent Abraham Schmidt

[Rogue]

Taas jälleen on aika foorumispämmin. Tämänkertainen stoorini on lähinnä harjoitus tunnelman luomisessa, joten juonellisesti se voipi olla hieman heikompaa kamaa. Lyhyt tarina, joten kaikki jaksavat lukea. Nauttikaa tai itkekää, kunhan vain luette.

Vincent Abraham Schmidt

Kuu loi surullisen valonsa hiljaisen hautausmaan ylle. Hopeainen valo hohti marmorisissa hautakivissä, kiilsi platinaisesta lammen pinnalla, leikitteli harmaiden pajujen lehdissä. Se tunkeutui kaikkialle, valaisten tasaisesti kuolleiden asuinsijoja. Viimeinen lahja niille, jotka olivat menettäneet henkensä palvellen maataan, uskomuksiaan, keisariaan.

Tumma pilvi lipui kuun eteen, vangiten sen valon täydellisesti. Yhtäkkiä hautausmaa peittyi mustuuteen, silkkaan pimeyteen, johon kuolleet olisivat ikuisesti tuomitut. Ilma tuntui raskaalta, viimeisetkin tuulenvireet hävisivät. Ne harvat kaupunkilaiset, jotka olivat vielä hereillä, lopettivat työnsä kuin pakotettuina, kääntyivät lähimmän ikkunan puoleen ja nostivat kasvonsa korkeuteen. Kuin lumottuina heidän tyhjät silmänsä etsivät kuuta, heidän ainutta valoaan näinä öisinä hetkinä. Se oli heidän toivonsa, kaupunkilaisten ainoa mahdollisuus välttää pimeyttä. Välttää tuomiota, jota ei lopulta edes voinut välttää. Tuomio oli yksin, ainut absoluuttinen totuus maailmassa, joka oli jo vuosia sitten menettänyt valonsa. Kuolema.

Sitten, se tapahtui. Kaupunkilaiset heräsivät transsistaan, vain kuullakseen vankkurien pyörän raastavan hiekkaista tien pintaa. Homeisesta puusta veistettyjen vaunujen runko narisi hiljaa, nostattaen pelon jokaisen elävän sydämeen. Hitaasti kaupunkilaiset vääntäytyivät ikkunoistaan, kyyristyen lattialleen, jääden makaamaan hiljaisena myttynä. Sillä vastustus oli turhaa.

Näkymättömien, olemattomien hevosten vetämät vankkurit lipuivat kolisten ja rämisten läpi alistuvan kaupungin, etsien, lopulta löytäen hakemansa. Kolahtaen kovaäänisesti mustat vankkurit lopulta pysähtyivät, jäivät makaamaan hiljaisena paikalleen kaupunkilaisten ainoan ylpeyden eteen. Täydellinen hiljaisuus laskeutui jälleen. Sankareiden asuinsijat, kaupunki kaupungin sisällä, paikka jossa sadat ja taas tuhannet heerokset tätä nykyä asustivat.

Nopeasti vankkureiden kultakoristeltu ovi lennähti auki, iskeytyen vasten kabinetin mätänevää seinää. Vuosisatoja pesemättä olleet ikkunat helähtivät hiljaa mädänneen puun kohdaten vastineensa. Ulos vankkureista astui miespuolinen hahmo.

Mutta mies ei ollut kuka tahansa. Jokainen kaupungin, jokainen koko maakunnan asukas pystyi nimeämään hänet vain kuulopuheiden perusteella, kertomaan hänen elämäntarinansa, paljastamaan maakunnan pimeän salaisuuden. Ulos vankkureista astui Vincent Schmidt.

Kuolemattomana hän seisoi vastustajiensa edessä, suorastaan imien pimeyttä itseensä. Nämä samaiset paskiaiset, joita hän oli vihdoinkin tullut hakemaan, olivat tuhonneet hänet vuosikymmeniä sitten. Tai luulleet tuhonneensa. Vincent Schmidtiä ei tuhottu niin helposti. Ja nyt, häntä ei voinut tuhota lainkaan. Hän oli, sanan jokaisessa merkityksessä, kuolematon. Ne harvat, jotka hänelle olivat jotain muinoin mahtaneet, makasivat nyt hänen edessään kumartaen, levittäytyen kaikkialle näköpiirin sisäpuolelle. Satamain tummia hautakiviä levittäytyi hänen edessään, kymmenittäin pronssisia sankaripatsaita, tuhansittain kuparisia muistolaattoja. Sankareiden asuinsijat. Niin porttiin naulatussa messinkikyltissä luki. Hah. Paikka oli pelkkä hautausmaa, niin sanotut sankarit silkkaa luuta ja mädäntynyttä lihaa.

Schmidt otti askeleen eteenpäin. Hänen aikoja sitten kuihtunut polvilumpionsa narisi ja halkeili painon alla, pieni määrä vaaleaa jauhetta, joka oli ennen ollut hänen luunsa, valui maahan. Hän hymyili kammottavaa hymyään, kalmankalpean ihon pingottuessa äärimmilleen, verenpunaisten silmien hehkuessa purppuraa valoaan.

Toinen askel. Schmidt oli aivan hautausmaan porttien edessä. Lukittujen porttien. Tavalliselle miehelle korkea, vahvasta teräksestä taottu, teräviin piikkeihin päättyvä metalliseinämä olisi ollut ongelma, mutta Schmidt ei ollut tavallinen mies, ei ollut ollut enää pitkään aikaan. Hän nosti katsettaan vain piirun verran, mutisi kurkussaan voimasanan niin hiljaa, niin pehmeästi, että sen kuuleminen oli eläville miltei mahdotonta. Kuolleet kuitenkin kuulivat jokaisen kirjaimen, ne piirtyivät heidän mädäntyneihin aivoihinsa, saaden heidät kiljumaan, anomaan armoa. Jopa kuolleet pelkäsivät häntä. ”Väisty.”

Silmänräpäyksessä portti räjähti tuhansiksi sirpaleiksi, terävien metallisirujen lennellen jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Ne tunkeutuivat maahan, pajuihin, lävistivät jopa vaalean marmorin. Ennen kaikkea, ne tunkeutuivat Mestari Schmidtin epäkuolleeseen ruumiiseen, tuhoten kaiken mitä hänen kehostaan oli mahdollista tuhota. Mutta hän ei murtunut.

Sillä hän seisoi yhä. Menettäneenä toisen kätensä ja puoli päätään hän yhä pysyi jaloillaan, naamallaan sama, ylimielinen, voittamaton virne. Uudelleen hän nosti jalkaansa, siirtäen sitä jälleen muutaman tuuman eteenpäin. Hitaasti hän laahusti pitkin huoliteltua polkua, ajan joka tuntui ikuisuudelta. Askel kerrallaan hän läheni määränpäätään, ensimmäistä määränpäätään, joka aiheuttaisi pysäyttämättömän ketjureaktion jonka seurauksena Mestari Vincent Schmidtin nimi tultaisiin tuntemaan kaikkialla maailmassa. Yksikään henkilö ei pystyisi kestämään nimeä, jo sen kuiskaaminen aiheuttaisi karmivaa, läpitunkevaa pelkoa, joka ei väistyisi ennen kuin kuiskaaja ja kaikki kuiskauksen kuulleet olivat kuolleet.

Iäisyyden päätyttyä hän pysähtyi. Hän oli saavuttanut määränpäänsä, paikan, josta jo pieni tulvaus magiaa saisi jokaisen kuolleen kilometrien päässä nousemaan takaisin maan pinnalle, josta heidät oli vuosia sitten vääryydellä viety. Schmidt tarjoaisi heille uuden elämän, mahtavana, kuolemattomana soturina armeijassa, joka ei voinut hävitä. Ei, vaikka kaikki maailman sankarit nousisivat häntä vastaan. Ei enää.

Schmidt nosti kasvonsa, tai mitä niistä oli jäljellä, taivaisiin. Huolellisesti hän katseli mustaa pilveä, hänen merkkiään, joka jälleen kaikkien näiden vuosien jälkeen peitti taivaan. Sitten se tapahtui. Voima, jota hän olisi vuosikausia kerännyt syvälle pimeään sieluunsa, räjähti. Sininen valo välähti, Vincent Schmidtin vanha keho räjähti atomeiksi, jälkeäkään hänen entisestä minästään ei jäänyt tahrimaan maata. Voima- aalto levisi valonnopeudella kaikkialle, jokaisen haudan, ohittaen jokaisen kuolleen tällä hautausmaalla. Ja viereisellä. Ja sitä seuraavalla. Jokainen kuollut koko provinssissa sai sellaisen annoksen raakaa magiaa, joka herättäisi tuhat vuotta sitten kaatuneetkin. Jokaiseen kuolleeseen virtasi ylimielisyys, valta, voima, kaikki ne piirteet jotka mestari Schmidt oli omannut elämässään. Jokaisen kuolleen tyhjistä silmäkuopista loisti sama, verenpunainen valo, jonka mestari Schmidt oli omannut kuolemassaan. Jokainen kuollut oli hän, jokainen kuollut oli Vincent Abraham Schmidt.

[ScoopArt]

Melko onnistunut stoori tunnelmanluonnissa, muuten vaisu. Mutta niinhän se oli tarkoituskin?
Hautausmaalla olisi toivonut kylläkin Schmidtin kävelyä kuvattavan jotenkin dramaattisemmin. Jos hän raahautui muutaman tuuman kerrallaan eteenpäin, olisi jotain mukavia ääniefektejä voinut kehitellä.

[OT] Olet ilmeistesti tykästynyt saksalaisvaikutteisiin nimiin? [/OT]

[Rogue]

[OT] Olet ilmeistesti tykästynyt saksalaisvaikutteisiin nimiin? :P [/OT]

Johtuisiko mahdollisesti siitä, että Keisarikunnan kaikki paikan-, ja ihmisten nimet ovat saksankielisiä?

[ScoopArt]

Ach na jaa, olisipa tuo pitänyt muistaa...
Siitäkö se sitten johtuikin. Joo, nyt asia on selvä.