En muistanut, miten possulle oli käynyt, jos oli, joten annoin olla hengissä kostoksi Articon fluffittomuudelle.Cladhor – Old Frank
Vesisade piiskasi mukulakivettyä katotonta käytävää pyöreälle areenalle. Ainoastaan pikkuruinen piippumies, puolituinen, säästyi kastumasta vallaten mielipuolisen röyhkeästi ainoan katoksen ainoan penkin itsellään, sekä suurella piipulla. Cladhor valui syyssateiden ensimmäisten myrskyjen hyytävää vettä, mutta yritti pidellä kylmää ulkona sisältään. Hiukset olivat sekaisin haltian silmillä, liimautuneina toisiinsa veden takia. Tummat silmät hän oli lukinnut kiinni luomillaan. Ajan tappaminen samassa asennossa tuntui nyt parhaalta vaihtoehdolta. ”Jo on ilmoja pidellyt.”, puolituinen takavasemmalta huikkasi ärsyttävän omahyväinen ja raukea ilme kasvoillaan. Pimentohaltia murahti, muttei kuitenkaan menettänyt malttiaan jysäyttää teräshansikas tämän naamasta läpi.
Tatuoitu, sinisillä väreillä koristeltu tummanpuhuva örkki ärjähti kuullessaan kirkonkelloa muistuttavan kumahduksen ja tuntien maan järisevän suuren ihmismassan noustessa pystyyn. Hän asteli itsevarmana kehän pyöreää, keihäillä kuorutettua seinän viertä väkivaltaisen villi tuike silmissään kiiluen. Hänen vastustajansa seisoi tyynesti sateen muodostaman harmaan verhon tuolla puolen puiden mielessään pelokkaita, kauhua kiihottavia asioita. Kaikki tämä vain siksi, ettei yleisö pitänyt hänestä. Cladhor nosti katsettaan jonkin matkan päässä häämöttäviin kahteen suureen hahmoon, joista toinen oli selvästikin eläimille enemmän sukua, kuin toinen. Neljän naulan paksuinen pursiköysi heilahti oikealta kaaressa leviten ilmassa lasson muotoon, laskeutuen selvästi kohteensa ympärille. Tiukalla, mustalla kankaalla sidotut jalat upposivat mudaksi muuttuneeseen tantereeseen ja laukaisivat sitten soturin omalle tielleen. Rusehtava köysi haukkasi kaulan sijaan mutaa ja upposi haltian jalkojen tekemien painausten ympärille.
Frank nousi ratsunsa selkään ja torjui tylysti kättään nostamalla rynnivän haltian kilven poikittaisen iskun ja vastasi karauttamalla karjunsa juoksuun kylki edellä rusauttaen tämän kaatumaan. Sika menetti helposti tasapainonsa ja mylvähti vastentahtoisesti huomattuaan olevansa matkalla alaspäin. Puolitonninen järkäle lihaksia, panssaria ja silkkaa läskiä jysähti luonnottoman lujalla voimalla kevyesti haarniskoidun soturin päälle, peittäen sirosta, taistelun turruttamasta vartalosta kaiken jalkateristä rintalastaan. Cladhor haukkoi henkeä, mutta rentoutti sitten vartalonsa tyynesti ja vakavuus kasvoiltaan paistaen pelon ja pakokauhun sijaan. Hän oli koulutettu tähän. Koko ikänsä, viisivuotiaasta aina tähän hetkeen, tähän päivään ja taisteluun. Koulutettu kestämään kivut, taistelemaan välittämättä tuskasta ja nauttien siitä vain aiheuttaessaan sitä. Tähän hetkeen.
Sade leikitteli katsomolla täyttäen yhä enemmän sitä vedellä, joka valui kelopuista veistettyjen penkkien lomitse jo pieninä puroina. Pimentohaltia avasi silmänsä ja hänen silmänsä lasittuivat pelkästä veden määrästä, joka sinkoutui taivaalta. Hänen kätensä olivat suuren metsäneläimen ruhon alla, joten niistä ei ollut tässä tilanteessa apua paljoakaan. Suuri, tummaa vihaa uhkuva örkin pää pitkine suortuvineen nousi jossain kaukana harmaansinistä taivasta vasten ainoastaan verenpunaa hehkuvat silmät mustista kasvoista loimuavana erottuen. Hahmo tuhahti, muttei irvistänyt tai nauranut. Hän vain nosti aseensa ja laski sen nopeasti alas katkaisten kaiken yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin noin kolmekymmentäkesää sitten pimeässä, johon se nyt päättyikin.
Areena autioitui katsojistaan nopeasti. Ainoastaan yksi hahmo ylhäällä penkkirivillä oli jäänyt paikalle. Pieni lapsi, poika, käveli hitain ja varovaisin askelin alas puristaen kädessään puumiekkaa ja toisessa risaista, ajan kuluttamaa nallea. Hän laskeutui mutaiselle hiekalle ja antoi varpaiden upota veteen asti. Lapsi asteli maassa makaavan ruumiin luo ja pyyhki tämän kasvot verestä. Hitaasti hän laski nallen tämän kainaloon ja siirsi varovasti haltian käden tämän rinnalle nallen käden viereen. Poika nousi hitaasti ja nosti puumiekkansa ja upotti sen kärjen mutaan Cladhorin pään yläpuolelle. Miekka liikkui sulavasti hetken aikaa, kunnes pysähtyi ja jäi pystyyn siihen paikkaan. Sade täytti nopeasti urat, mutta sanoista saattoi vielä saada selvää: ”Hän joka ei pelännyt”
Poika kääntyi ja laahusti sitten yksin mukulakivetyskäytävää pitkin rauhallinen ilme kasvoillaan. Hän oli selvästi helpottunut jostain, joka oli liittynyt kaatuneeseen soturiin. Areenan ulkopuolella lapsi pysähtyi ja katsahti vihaisen näköistä suurikokoista mustaa kulkukoiraa. Hymy levisi pojan kasvoille hetkeksi. ”Minäkään en enää pelkää.”
-Nilarakh
.
