Myrskyn Sola 2 -Helvetin taistelut. Loppuhöpinät

[Nilarakh]

Hän asteli rauhattomasti kirkon pihamaan yli välittämättä ilmeisesti puutarhureiksi palkattujen vanhuksien pahansuovista silmäilyistä kukka-asetelmien kaatuessa hänen tieltään. Haltia hypähti lahon, ilmeisesti havupuusta veistetyn riukuaidan lomitse tupsahtaen kevyesti hienorakeiseen hiekkaan. Elenya tiesi, minne askeleensa häntä johti. Hän oli nähnyt kaistaleen tummaa metsää katakombien takana Zarielin ensi tapaamisella tällä maalla. Hopeainen kyynel luisteli pitkin samettisen pehmeää, vaaleaa ihoa kunnes katosi hieman raollaan olevien huulien lomaan. Hän ei ollut vieläkään päässyt ohi suruvaiheestaan, vaikka tiesikin, miten tulisi toimia. "Ensin tapat kaikki ja viet itsesi huipulle. Tämän kohdan jälkeen voit alkamaan ajattelun tiellesi, siihen asti vaistosi vievät kehoasi, ei mieli.", oli pieni ääni kuiskutellut jo jonkin aikaa hänen päässään.

Haltia niiskahti astuessaan tummien honkien huomaan seuralaisenaan ainoastaan kuunvalo ja tieto siitä, ettei olisi metsässä yksin.

Sori, ei nyt kulje. Lisää myöhemmin.

-Nilarakh

[El Capitan]

Näin aluksi voisi pahoitella hitaasti kirjoitettua fluffia. Ei ole kyllä minun tapaistani kuluttaa viikko seikkailun aloittamiseen, mutta minkäs teet kun koulutyöt pukkaa pahasti päälle. Huoh, koeviikkokin on jo ovella.

Elenyan seikkailu

Elenya oli matkallaan metsään kävellyt hautuumaan ohitse, muistellen ensi tapaamistaan Zarielin kanssa ja häviötään hänelle. Siellä oli rauhallinen tunnelma kun tuuli vavisutti kukkia haudoilla ja hänen viittaansa, joka muutti muotoaan kun se tarttui siihen nostaen sen maasta ilmaan. Demoneita ja muita hirviöitä, jotka olivat yleinen näky Solalla nykyään, ei näkynyt ja hyvä niin. Elenya sai olla rauhassa muistelmissaan ja energiaa ei tuhlaantuisi turhamaisiin ja helppoihin taisteluihin. Nostalgia, tuo ihana tunne, joka oli ottanut haltia neidossa vallan oli nyt vaihtunut normaaleihin hänen vaistoihinsa. Salamurhaajan vaistoihin. Metsä oli vaarallinen paikka, koska varjoissa saattoi lymytä harmittomia eläimiä tai suuria verenhimoisia petoja kuten susi tai Elenya itse. Metsä ei onneksi ollut vaikea kulkuinen, mutta puiden oksat olivat hyvin matalalla ja sen vuoksi pitkälle ei oikein pystynyt näkemään. Se ei kuitenkaan häntä haitannut sillä vaihtoehtoisia reittejä oli paljon. Hän voisi kyykiten kävellä oksien ali tai loikkia puusta puuhun kuin apina. Tai hän vain yksinkertaisesti voisi katkoa oksia tieltä pois tai kädellään siirtää niitä tieltä pois. Kyykkimisessä selkä voisi kuitenkin vaurioitua tai tulla kipeäksi, joka ei oikein ollut mukava idea. Apina hän ei ollut, joten puusta puuhun hyppeleminen ei oikein onnistunut. Oksien leikkaaminen taas näyttäisi mahdollisille seuraajille hänen tiensä, joka oli aloittelijan virhe, joten miekka ojennettuna eteenpäin hän lähti kävelemään hitaasti siirtäen tiellä olevat oksat pois tieltä.

Puiden lomassa kuljellessa Elenyan käsi alkoi haisemaan mahlalta. Havupuut, jotka olivat ottaneet metsän haltuunsa olivat ikävästi alkaneet erittää mahlaansa kaarnan toisellekin puolelle. Neulasista pystyi erottamaan välissä selviä mahlan jälkiä ja niihin koskettaessaan haltia neidon käsi tahmeni. Huomatessaan tämän Elenya huokaisi ja jatkoi matkaansa entistä hitaammin. Olisi sääli, jos vaatteetkin sotkeutuisivat. Pienen kävelymatkan päästä Elenya pääsi pois tiheään kasvaneista kuusista ja koivuista. Sisemmällä metsässä oli jopa valoisaa ja harvaan kasvaneet puut antoivat katseellekin sijaa. Elenya pysähtyi ja alkoi katsomaan ympärilleen. Mitään ihmeellisempää nähdessään hän jatkoi talsimistaan läheiselle kannon luokse, jonka päälle hän sitten istahti. Tarttuen viitastaan hän katsoi oliko se tuhriintunut samaan tapaan kuin kädet. Viitassa ei ollut epäpuhtauksia päätyosaa lukuun ottamatta, joka oli kuraantunut. ”Missä ihmeen vaiheessa olen astunut kuraan?” Elenya tuumasi. Samalla hetkellä kuului huminaa takaapäin. Humina kuului kun miekka nousi tupestaan auringon säteiden loistaen sen pinnassa. Käsi ojentui suoraksi osoittamaan ääntä päin mihinkään osumatta. Miekka oli ilmassa eikä tasaisen käden ansiosta heilunut ollenkaan. Huomatessaan, että kukaan ei ollut uskaltanut hiipiä selkään Elenya laittoi miekkansa takaisin paikoilleen ja alkoi kuuntelemaan mikä ihme täällä humisi. Hetken kuunneltuaan huminan pystyi tunnistamaan. Se oli puro, joka virtasi vuolaasti.

”Puro.”, Elenya tokaisi ja lähti nopeaan kävelyyn ääntä kohti. Siitä on aikaa kun viimeksi sai juoda tuota nestettä, joka piristäisi ruumiintoimintoja mukavasti. Kostelisi huulet ja suun sen takana ja puhdistaisi miekan verestä että tahmaisista käsistä. Pienten marjapuskien yli loikaten Elenya löysi puron ja työnsi kätensä virtaavan veden sekaan. Vesi oli kirkkaan sininen ja läpinäkyvä. Elenya pystyi näkemään oman kuvansa heijastuvan pinnasta ja tummat pilvet taivaalla. Pestyään kätensä ja sammutettuaan janonsa Elenya nousi seisomaan ja vilkuili jälleen ympärilleen miettien minnekäs nyt menisi? Seuratako puroa vasemmalle vai oikealle puolelle? Tai kenties jatkaa matkaa sen toiselle puolelle? Käsi laskeutui lantiota pitkin taskuun ja sieltä sitten takasin ylös. Kultakolikko, jonka hän oli säästänyt saisi nyt päättää suunnan. Kolme vaihtoehtoa ei tietenkään mene kaksi puoliselle tasaisesti, mutta Elenyaa huvitti seurata jokea, joten kolikko toimisi hyvin valitsijana. Kolikon lentäessä ilmassa kuului laukaus puron alajuoksun suunnalta. Lyijyin panos lensi suoraan kohti Elenyaa, joka oli vasta ehtinyt tajuta mitä oli tapahtumassa. Kyyristyen tieltä pois Elenya ehti panoksen alta pois. Samassa kuului kilinä ja kolikko tippui Elenyan viereen. Katsoen ensin kolikkoa, jonka läpi panos oli lentänyt ja sen jälkeen ampujaa, joka ei ollut kovinkaan pitkän matkan päässä. Ampuja oli pieni kokoinen jätti, jota kasvojen perusteella kaaos oli riivannut vuosia. Lukuisat arvet ja mädäntyneet hampaat tekivät kasvoista pelottavan näköisiä ja isokokoinen kivääri, joka näytti kääpiösepän tekemältä oli suuri kokoinen ja riimun kuvin koristeltu. Hän selvästi ei pitänyt tunkeilijoista syystä tai toisesta, jonka vuoksi tappelu olisi tulossa, mikäli tähän jäätäisiin.

[Nilarakh]

Hirviö kuolasi. Se raastoi ilmaa henkityksellään ja raiskasi sen lapsia hajullaan, mädällä kuoleman tuulella, joka tavoitteli nyt haltian siroja muotoja. Jätti läähätti. Se läähätti himosta ja vihasta. Tarkalleen se ei tiennyt, miksi olla läähättämättä, joten miksi lopettaa? Aseen latausliike naksautti asiat paikoilleen. Vastustaja oli valmistautunut ja niin Elenyakin. Tuuli kertoi sen, tähdet, jotka olivat jossain pilvimassojen yläpuolilla tiesivät sen. Haltia ei kuolisi tänään, ei, eikä huomenna.

Kuun lapsi, Elenya Tïwele vetäisi himmeäteräisen aseensa teatraalisella kaarella huotrastaan ja käänsi kylkensä kohti jonkin matkan päässä penkereellä tasaisesti kohoilevaa hahmoa kohden. Mustat nahkasiteet kiristyivät taipeisiinsa ja lähettivät sitten kantajansa matkaan tielle, joka päättyisi nopeaan sivallukseen ja laskeutumiseen puroon. Hymyn kare kirmaili haltian silmissä tämän noustessa irti penkereestä. Aikaa oli riittämiin, maailmanloppuun saakka. Siihen asti hän lentäisi.

Chosen, Chosen: Tähänkö lopahti kirjoitusintosi?

-Nilarakh

[El Capitan]

Jatkoa Elenyan seikkailulle…..

Kuola valui leukaa pitkin kun jätti otti raskaita askelia Elenyaa kohti. Hengittäen vaivoin se aukaisi suunsa, josta mädän haju levisi ympärille uhkaavien sanojen saattelemana. Elenyaa se ei kuitenkaan häirinnyt, koska oli vielä suhteellisen kaukana, mutta kaukoaseiden puutteessa hänen olisi mentävä lähemmäs iskemään jätin lihaan miekkansa ja haistelemaan tuota pahaa hajua, joka oli sen ympärillä. Elenya alkoi katselemaan jättiä silmillään tarkasti. Heikkoja kohtia etsien hänen silmänsä kuitenkin pysähtyi kivääriin, jota jätti piteli käsissään. Se oli kaunis ja lumoava. Kääpiö riimuja hän ei tuntenut, mutta joskus hän oli nähnyt kääpiö ruhtinaan kantavan tuollaisia riimuja aseissaan ja haarniskoissaan. Siitä päätellen kiväärin osuma voisi olla kohtalokas ja itse ase omaisuuden arvoinen. Itse asiassa niinkin arvokas, että Elenyaa teki mieli viedä se mukanaan kylään. Mitään muuta hän ei veisi metsästä, ei yhtään mitään muuta kuin kiväärin, jätin henkeä lukuun ottamatta.

Pamaus kuului kun kivääri laukaistiin jälleen. Äänivallin rikkoen panos lensi ilman halki vinkuen ja kohti Elenyan rintakehää, jota ei suojannut mikään muu kuin kevyt verkkopanssari. Nopeasti vetäisten miekkansa suojakseen panos kimposi veteen osuessa siihen jättäen vain mustan jäljen muuten puhtaaseen teräspintaan. Karjaisten vihaisesti jätti heitti kiväärinsä maahan ja veti kaksi suurta kahdenkäden miekkaa selästään. Elenyan silmät pyöristyivät ja kulmakarvat kohosivat nähdessään miekkojen koot. Ne olivat suuret ja varmasti raskaat, tosin jätti oli voimakas koostaan huolimatta. Vetäen toisen jalkansa taakseen tuomaan voimaa tulevaan ponnistukseen Elenya kyykistyi ja heilutti kättään pyytäen jättiä tulevan kohti. Läähättäen ja kuolaten jätti lähti juoksuun miekkojaan heilutellen vierellään. Hetkellä, jolloin miekan pituus olisi riittänyt koskettamaan toista Elenya ponnisti itsensä ilmaan ja potkaisi jaloillaan jättiä rintaan kaksi kertaa. Osuman voimasta jätin polvi laskeutui maahan ja vauhti pysähtyi. Samalla hetkellä Elenya otti vyöllä olevasta tikarin terästä otteen ja veti sen olkansa taakse. Heittäen tikarinsa niin kovaa kuin ikinä pystyikään se lensi ja osui suoraan jättiä otsaan, hieman silmien yläpuolelle. Veri valui syvästä haavasta kasvoja pitkin ja sekoittuen kuolaan se laskeutui vaalean punaisen värisenä maahan. Jätti tiputti toisen miekkansa maahan ja alkoi kiroilemaan rotunsa tapaan. Kiskoen tikarin otsastaan irti veren vuoto vain yltyi yhtä paljon kuin viha Elenyaa kohtaan. Laittaen tikarin suuhunsa se puraisi sen kahteen osaan ja sylkäisi toisen puoliskon suustaan. Vihaisen näköisenä, hampaat irvissä se nousi takaisin jaloilleen ottaen maassa olevan miekkansa toiseen käteensä.

Elenya yllättyi jätin kestävyydestä. Moni henkilö oli kaatunut aikaisemmin tikariin, joka nyt oli kahtena palasena sen vieressä. Sarkastisesti hymyillen jätille se liikutti huuliaan ja sanoen ääneti ”Hyvä.”. Elenya yritti ärsyttää jättiä, jotta se luottaisi enemmän voimaansa kuin tarkkuuteensa. Noh, päivän selväähän se oli, että tämä kaveri iskisi vain lujaa, mutta aina oli hyvä pelata varman päälle. Ottaen askelia jättiä kohti, ikään kuin pyytäen sitä iskemään turhaan, jolloin väsyneen jätin kurkun aukaiseminen olisi helppoa, että kotikylän vangitkin voisivat vaaratta tappaa sen. Jätti teki kuten Elenya oli halunnut. Se iski toinen toisensa jälkeen, mutta yllättävän hyvin. Itsekkyys, ylpeys ja aliarviointi. Nuo kuolemansynnit ja paheet, jotka olivat vallanneet Elenyan mielen olivat laittaneet hänet nyt tukalaan tilanteeseen sillä jätti oli yllättävän tarkka haavoistaan ja ärsyyntyneisyydestään huolimatta. Yönmusta viitta lyheni jälleen kerta toisensa jälkeen ja alkoi muistuttamaan enemmän huppua kuin viittaa. Välissä kuitenkin ketteryys ei riittänyt ja yksi miekan sivallus löysi lihaa, johon tunkeutua. Purren hampaitaan Elenya yritti olla näyttämättä kipuaan, mutta toisen osuman jälkeen hän ei enää kyennyt siihen. Kaiku teki huudosta kovan ja pitkäaikaisen, joka ruokki jätin tappohalua ja laski Elenyan mielialaa. Miekka reidessä törröttämässä, melkein luussa kiinni Elenya kävi epätoivoiseksi. Jalkaansa hän kyennyt liikuttamaan oikeastaan ollenkaan miekan ansiosta ja kivun takia iskemiseen keskittyminen oli hankalaa.

Jätti repäisi miekkansa reidestä irti antaen verisuonien aueta ja tuoda tuota Jumalten nektariinia silkin pehmeään ihoon. Vetäytyen hieman taaksepäin jätti nautti siitä mitä näki. Elenyaa alkoi huimaamaan päästä ja tunnottoman jalan ansiosta hän kaatui maahan, puron viereen. Yrittäen hengittää Elenya katseli jättiä kohti ja haavaansa, joka vuoti pahasti. Ääniä alkoi kuulumaan pään sisällä eri hetkiltä, eri aikakausilta, jotka vuorotellen katosivat puron juoksuun, joka pian oli ainoa asia minkä hän kuuli. Jättikin alkoi näyttämään huonovointiselta ilmeensä perusteella. Haava hänen otsassaan oli tekemässä tehtäväänsä ja pian se kuolisi veren hukkaan, ellei saisi sitä tyrehtymään pian. Se olisi Elenyan ainoa toivo, sillä hänellä itsellään ei vielä ollut mitään sen kummempia ongelmia, että se tajuaisi antaa lopettavaa iskua pian. Hieroen päätänsä ja mutisten jotain jätti otti askelia Elenyaa kohti ja tarrasi tätä kaulasta. Miekkaa se ei kuitenkaan antanut hänen pitää, joten se löysi itsensä pian purosta. Hengittäen hieman Elenyaa kohti, joka ei pitänyt hajusta jätti alkoi nauramaan ja käveli puroon. ”Olisit tyytyväinen minulle söpöliini. Pääset uimaan”, se karjaisi ja heitti Elenya puroon. Puro oli kuitenkin liian heikko, että Elenya olis päässyt sen mukana karkuun, mutta se ei olisi auttanut kuitenkaan paljoa sillä jätti pian laski jalkansa rintojen päälle. Rimpuillen Elenya yritti päästä jalan alta pois, mutta painoa oli liian paljon, että alta olisi pääsyt pois. Nauraen jätti katsoi kuinka ilmakuplia syntyi veden pinnalle ja kuinka jalkaa kutitti rimpuilusta huolimatta. Kuplat kuitenkin loppuivat lyhyeen ja sillä hetkellä jätti alkoi ihmettelemään. ”En minä nyt noin kovaa puristanut, että happi olisi loppunut jo nyt.”, se sanoi ja nosti jalkansa toisensa viereen. Kyykistyen pinnan viereen se katsoi haltian ruumista, joka oli liikkumatta. Hetken ajan päästä Elenyan silmät kuitenkin avautuivat ja kädet nousivat pinnan ylle tarrautuen kaulasta kiinni. Vetäen jätin päätä pintaa kohti Elenya kumautti sitä omalla päällään. Kumahdus kuului ja sen jälkeen kivusta valitusta.

Elenyalla kuitenkin oli onni matkassa, sillä verenhukka oli tehnyt jätistä sen verran heikon, että pään isku tyrmäsi sen. Hän ei kuitenkaan aikonut tehdä samaa virhettä kuin se, joten jätin omalla miekallaan hän katkaisi siltä pään. Veri alkoi vuotamaan puroon, joka pian värjäytyi verenpunaiseksi. Heittäen miekan puron sekaan Elenya kävi noutamassa oman miekkansa ja sen jälkeen kaatui ruohikkoon hengähtämään. ”Tänään oli onni matkassa.”, Elenya mietti sitoessaan jalkaansa siteen viitastaan.

Nila ei ole tänään ainoa, jolla on onnea. Onneksi olin kopioinut valmiin tekstin ennen kuin vahingossa painoin "leikkaa" nappulaa. Aika jännä tappelu kyllä oli lyhyisyydestään huolimatta. Aluksi molemmat iskevät toisensa puolikuoliaiksi, jonka jälkeen Elenya ei osu ja jätti ei haavoita kolmella osumallaan. Sen jälkeen Ele iskee ja lopettaa tappelun.

[El Capitan]

Choseni, tässä on mennyt nyt kuukausi seikkailukierroksen aloittamisesta. Ei ole kivaa odottaa, joten ensi viikon jälkeen ma 8.10 areena jatkuu kierroksen merkeissä. Ihan lempeyttäni annan armon aikaa vielä viikon verran.

[The Chosen of Waagh]

Olen pahoillani viivästyksistä. On vain sattunut onnettomuuksia jotka estivät yhteydenoton. mm. netin poikkasu, mutta olen kehissä.

Beren istui laakealla kivellä keskellä kivikkoista, autiota maisemaa. Hän lepäsi jalat ristissä, ja sääteli keuhkoihinsa kulkevan ilman määrää mekaanisen tehokkaasti. Hän oli karsinut kaikki haittatekijät, ja lähettänyt seuraajansa kylään. Hänen oli tutkailtava kehoaan tulevien koitoksien varalta, ja hän tarvitsi aikaa lepuuttaa kehoaan, vaikka mieli olisikin jaksanut vaikka ikuisuuteen. Hän vajosi syvälle mieleensä, ja menetti tunnun kehostaan, ajautuen sielunsa syövereihin, sielun jota ei ollut päivänvalo koskettanut sitten hänen lähtönsä kotimaastaan. Hän kurkotti edemmäs, ja löysi alueen joka oli vastuussa hänen kehostaan. Se oli vääristynyt kuten muutkin osat hänestä, ja sen vääristyminen oli aiheuttanut hänen ulkomuotonsa. Hän liikkui verkkaisesti, selaten läpi muistojaan ja kykyjään. Hän oli aikeissa lopettaa kun tunsi jotain, joka ei ollut hänen omaa olemustaan. Se voima oli vääristynyttä kuten hän itsekin, ja hän äkkiä käsitti sen olemuksen: hänen tuntemansa voima oli peräisin jumalasta. "Khaine" hän mutisi mielessään. Äkkiä se voima leimahti, ja ympäröi hänen olemuksensa, ja uskomaton voima tulvahti hänen lävitseen. Hän veti sitä sisäänsä, ja se resonoi hänen olemuksensa kanssa, ja antoi hänelle voimia. Hän nautiskeli siitä, ja ääni hänen sisällään kuiski voittamattomuudesta hänen palvelustaan vastaan. Hän oli aikeissa vastata, kun hänen sisällään kaikui sointu, sointu jonka hän oli jo lähes unohtanut. Se soi valosta, ja muodosti häiritsevän epävireisen kontrastin hänen olemukseensa. Hän koitti häätää sitä, mutta se ei irronnut hänen olemuksestaan. Se oli osa sitä, ajalta ennen. Hän salpasi mielensä, ja kummankin voiman tuntu hävisi hetkeksi. Sitten ne purskahtivat hänen mieleensä valtaisina aaltoina, ja hän painoi kätensä ohimoilleen ja kirkui tuskasta. Se viilsi hänen mieltään kahtia kuin ruosteinen saha, ja hän vaipui maahan, kierien tuskissaan voimien raastaessa hänen mieltään itselleen. Hän kynsi olemustaan epätoivoisesti, ja sai osan siitä itselleen, mutta tunsi kuinka muuttui vähittäin pois muodostaan kohti entistä olemustaan. Hän kirskutti hampaitaan ja repäisi mielensä itselleen, ja hänen muutoksensa pysähtyi. Hän nousi vapisten, ja tunsi yhä voimat mielessään, mutta ne olivat läsnä. Hän katsoi itseään ja hätkähti. Hänen kätensä olivat...muuttuneet. Hän näki, että musta iho oli väistynyt asteittain, ja hänen sormensa olivat muuttuneet vaaleiksi ja niitä ympäröi jälleen taianomainen hohto. Vaaleus oli levinnyt kuin köynnös ylös hänen käsivarsiaan ja synnyttänyt tarkan kontrastin hänen mustan ihonsa kanssa. Hänen näössäänkin oli tapahtunut muutos. Ennen punaisten hallitsemaan näkökentän tilalle oli tullut värikylläinen ja tarkka visio, joka pursusi elämää hänen silmiinsä verrattuna edelliseen tilanteeseen. Hän katsahti vieressään olevaan vesilammikkoon. Kuva hänen kasvoistaan oli muuttunut. hänen silmänsä...ne olivat taas safiirinsiniset, vaikkakin lasittuneen näköiset. Hänen kasvonsa olivat puoliksi mustat ja puoliksi vaaleat. Hän kampesi itsensä pystyyn kuin horkkatautinen, ja lähti kulkemaan pirstoutuneiden kivien ja siirtolohkareiden joukossa takaisin kohti kylää.

Hän tuli takaisin huppu päässään ja kulki kohti kylän kapakkaa, muutti mielensä ja lähti kohti katakombeja. Hän tarvitsi aikaa miettiä. Asiat alkoivat karata käsistä.

[Nilarakh]

Fluffaan myöhemmin viikolla. Nyt ei aika riitä ajatella. Sori, mutta koettakaa armahtaa sen pari päivää. Tässä on mm. Nightwishin keikka estämässä yhden päivän toimia.

-Nilarakh

[El Capitan]

Sinulla mikään kiire fluffitella Nila. Tässä on vielä Chosenin fluffit fluffittelematta ja niissä vissiinkin menee koko tämä viikko kun minua laiskottaa, jonka jälkeen sitten tarvitsee alkaa murehtimaan.

El edit: Hohhoijaa, tällä viikolla en jaksa ollenkaan kirjoittaa kun kokeet vie kaiken kirjoitusinnon, ja tietenkin sotun viestit . Seuraavalla viikolla siis voi odotella fluffia.

[El Capitan]

Berenin seikkailu

Turmantuoja oli vielä vähän hämmillään äsken tapahtuneesta muodonmuutoksesta. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja nopeasti, että ei ehtinyt tajuta tai edes huomata, että jotain oli tapahtunut. Jotain kuitenkin oli tapahtunut ja hänellä ei ollut mitään tietoa miksi ja kuinka kauan hän olisi taas normaalin näköinen, ilman noita vihan ja kateuden riivaamia silmiä, tummia hiuksia, jotka saavat pikkulapset sanomaan: ”paholainen”, ja kaikkea niitä muita ominaisuuksia ulkomuodossaan mitä hänellä oli vielä eilen. Pitäisi jossain vaiheessa pysähtyä paikoilleen ja miettiä asiaa, mutta sen aika ei olisi nyt. Ei nyt, sillä jalat veivät kohti katakombeja ja siellä ei mieli saisi poikkeilla ympäriinsä. Muulloin siitä voisi tulla vielä yhden sielun lepopaikka lisää ja sehän ei kelvannut. ”Haltia neito ei pääsisi minusta eroon niin helposti, sillä minä olen voittamaton Beren Turmantuoja!” Beren tokaisi itsekseen ja siirsi kädellään puun oksia, jotta pääsisi katakombien sisälle.

Katakombien sisäosat olivat juuri sellaisia kuin hän oli luullut niiden olevan. Tunkkainen ilma, jossa leijui pöly, valoa juuri sen verran, että kulmiin syntyi pimeä alue, jonne piiloutua ja sen vierelle juuri tarpeeksi valaistu käytävän pala, että pystyi näkemään eteenpäin. Haju ei ollut sellainen, mitä olisi halunnut haistella vaan kuvottava. Haju oli tarpeeksi kuvottava, että Turmantuoja alkoi voida hieman pahoin, joten hän otti maasta löytämänsä rievun ja heilutti sitä ilmassa. Pöly nousi ilmaan ja sai Berenin yskimään. Sen jälkeen hän repi riepua sen verran, että hän sai sen hyvin suunsa ja nenänsä eteen, suojamaan hajulta. Käytävissä oli kuitenkin vaivatonta kävellä. Olihan siellä ja täällä kiven palasia hajonnut keskelle käytävää lukuisten taisteluiden aikana, joita täällä oli käyty. Ne olivat kuitenkin tarpeeksi pieniä, että niiden ylitse ei tarvinnut hypätä tai harpata vaan pystyi rauhallisesti astelemaan yli.

Lukuisia askelia, huoneita ja maisemankatsomishetkiä myöhemmin Bereniä alkoi jo kyllästyttää. Mitään arvokasta ei ollut näkynyt, koska paikka taisi olla jo tutkittu ja kaikki arvokas otettu parempaan talteen. Beren ei kuitenkaan vielä halunnut lannistua, sillä hänellä oli vielä yksi huone edessäpäin, josta pieni valonsäde tuli ulos. ”Se olkoon viimeinen paikka. Sitten takaisin kylään”, hän tokaisi ja otti askelia kohti huonetta. Huone ei ollut kovin muista poikkeava. Ovi murrettu auki ja lahoja puunpalasia sen ympärillä. Katossa reikä, josta hiisi korkeintaan mahtuisi kulkemaan ja valon puutteen takia hän ei nähnyt mitä siellä oli. Seinässä lukuisia koloja, jotka olivat varmaan tulleet kiväärin laukaisuista tai kovan haarniskan iskusta. Lattialla huoneen toisella puolella oli arkku, joka oli tiirikoitu tai isketty voimalla auki. Sisällä ei ollut mitään muuta kuin jotain kuivunutta nestettä puupohjan päällä. Beren laski sormensa pohjaan ja tunnusteli. Aivan kuin se olisi jotain vettä, mutta vähän sakeampaa. Tunnistaakseen nesteen Beren nuolaisi sormeaan varovasti. ”Tuttu maku.”, hän sanoi ja sen jälkeen katsoi sormeaan. ”Verta.”, hän jatkoi ja pyyhkäisi sormensa puhtaaksi. Nousten pystyyn hän vilkaisi viimeisen kerran huonetta, mutta pysähtyi reikään katossa. Hetken tuumailtuaan hän kurotti siihen ja alkoi repimään reikää isommaksi.
Ote kuitenkin lipsui ja Beren tippui kattopalaset mukanaan. Alas tulo oli kuitenkin onneksi pehmeä, mutta palasten tiputtua päälle kolahduksia kuului niiden osuessa haarniskaan ja toistensa päälle. Hetken ajan päästä kun katosta ei enään tippunut mitään ja pöly alkoi nousemaan ilmaan täyttäen melkein koko huoneen. Yskien Beren alkoi siirtelemään palasia ympäriltään ja nousi pystyyn taputellen itseään. Haarniskassa ei onneksi ollut lommoja ja mitään pahaa ei ollut käynyt, onneksi. Reiästä oli tullut nyt tarpeeksi iso, että hän mahtuisi kulkemaan siitä, itse asiassa kaksikin Bereniä mahtuisi. Ennen kuin Beren ehti kiivetä ylös huoneeseen, sieltä kuului jotain. Jotain sihinää, ärsyttävää sellaista, joka sai halun repiä korvansa irti päästäkseen ärsytyksestä pois. Beren kuitenkin hillitsi halunsa ja nousi varovasti katsomaan mitä siellä oikein oli. Huone oli kuitenkin pimeä, joten hän ei nähnyt mitään, kahta punaista silmää lukuun ottamatta nurkassa.

Njoo, tuli vähän aikaisemmin kirjoittua loppuun. Tapetaanko vai jätetäänkö omaan rauhaansa sihisevä punasilmä?

[The Chosen of Waagh]

Hän naulitsi katseensa kahteen välkkyvään silmään, jotka tuijottivat häntä pimeästä, ja vetäisi miekkansa esiin. Hän asteli varovaisesti kohti silmäparia, pitäen miekkaansa valmiusasennossa, ja syöksähti äkkiä eteenpäin, miekka iskuun suunnattuna.

Antaapa mennä. Toivottavati en saa päihini.

[El Capitan]

Jatkoa Berenin seikkailulle.......

Punaiset silmät, jotka näkyivät pimeässä nurkassa, katosivat kuin tuhka tuuleen karjuvan Berenin tullessa lähemmäs. Juuri sillä hetkellä, kun Beren luuli saavansa hyvän osuman keskelle silmiä, hän joutui pettymään huomatessaan iskeneensä palasiksi vanhan lahon lipaston, joka makasi maassa runneltuna. Sihinä palasi huoneeseen, mutta mitään ei näkynyt. Irvistäen hampaansa yhteen Beren potkaisi huoneen oven auki ja käveli ulos. Ääni oli hetki hetkeltä tuskallisempi kuunnella ja sen kantamalta oli päästävä pois, edes hetkeksi. Yläkerta oli onneksi valoisampi kuin kerros alempana. Katto oli ohut ja luultavasti ylin, koska auringon valo näkyi himmeästi katon läpi luoden kauniin valaistuksen huoneeseen. ”Ohut katto”, Beren mietti ja jatkoi käytävän nopeaa tutkimista, jos vaikka löytäisi jotain, josta voisi olla hyötyä. Köynnöksiäkin oli tullut katon lävitse käytävään ja kasvattanut kukkia sisälle ja paikoin jopa vähentänyt liikkumisvaraa joissain kohdin. Ne eivät kuitenkaan kiinnostaneet sen kummemmin Bereniä sillä niistä ei ollut paljoa apua taistelussa, joka olisi kenties hyvä käydä tässä paikassa. Käytävän toisella puolella näkyi ovi, jonka taakse voisi paeta, jos tilanne käy tukalaksi. Tosin niin ei ole vielä kertaakaan käynyt, joten miksi sellaista kävisi nytkään?

Huoneesta näkyi jälleen kaksi silmä paria, jotka lähestyivät. Beren otti tukevan otteen miekastaan ja nojasi hieman taaksepäin saadakseen ponnistusvoimaa, jos olisi hyvä hetki rynnäköidä nopeasti kohteen kimppuun. Vähitellen silmien ympärille alkoi hahmottua olio, joka oli loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin suuri kokoinen ja hirvittävä. Pieni ohut olio, hiisi tarkalleen ottaen, astui huoneesta ulos heiluttaen puusta tehtyä pilliä toisessa kädessään. Vyöllä kiilteli myrkynvihreä miekka, jossa oli ihmisen, tai sitä muistuttavan eläimen kallosta tehty kahva, jossa selvästi pystyi erottamaan surullisen ilmeen, kenties hetkeltä ennen kuolemaa. Bereniä alkoi hieman naurattamaan huomatessaan, että vastustaja ei ole mikään kummempi olento, mutta hämmästyi nähdessään purppuraviivaisen käärmeen tulevan huoneesta hiiden vierelle sihisemään sillä samalla ärsyttävällä tavalla, joka oli saanut Berenin lähtemään takavasemmalle. Hiiden Beren oli kuitenkin jo kerran lähiaikoina voittanut, joten mitään uutta ei ollut luvassa. Käärme ainoastaan loi pientä pelontunnetta, mutta tämäkin kaatuu osuneesta miekan iskusta. Hiisi loikkasi kattoon ja tarrautui köynnöksestä kiinni. Melusi hetken aikaa heiluen kuin mikäkin apina ja sitten alkoi puhaltelemaan pilliinsä, josta ei kuulunut mitään. Käärme kuitenkin alkoi heilumaan puolelta puolelle, alas ja ylös. Kuin jonkun lumoavana. Pian sen jälkeen käärme aukaisi suunsa ja kaksi suurta kuolaista torahammasta näkyi. Suun sulkeuduttua kaksihaarainen kieli tuli esiin ja käärme lähti luikertelemaan kohti Bereniä.

Käärme liikkui vikkelästi. Se kapusi seinille ja tippui maahan. Nosti päätänsä korkealle ilmaan ja paljasti hampaansa sihisten peräpäätään heilutellen. Beren katsoi sitä tarkasti ja räpsyttämättä silmiään. Puristi miekkaansa kaikella voimallaan, jotta käärme ei vain saisi sitä pois kädestä häntänsä avulla, jolloin voisi käydä huonosti. Hän otti muutaman askeleen eteenpäin, kohti käärmettä, ja iski nyrkillään haarniskaansa näyttäen, että hän olisi valmis. Käärme loputti sihinän ja laski päänsä jälleen maahan ja lähti nopeaan rynnäkköön. Beren ehti kuitenkin reagoida ajoissa ja astumalla vasemmalle puolelleen hän väisti käärmeen puraisun. Nopeasti toimien Beren iski miekallaan käärmeen takaosia voimakkaasti ja lukuisa kertoja. Paloja irtosi selästä ja veri roiskui kauniissa kaareissa miekan osuttua suomuihin. Käärme ulisi ja heilui lujasti kivusta. Berenin iskut kuitenkin loppuivat kun hiisi katosta tippui niskaan peittäen silmäaukot. Ihmeissään mitä oli juuri tapahtunut, Beren alkoi heiluttelemaan käsiään sinne ja tänne ilman minkään laista päämäärää. Pian jokin alkoi samalla puristamaan keskiruumista ja ote miekasta heikkeni ja se tippui maahan. Hiiden hypätessä pään päältä alas se alkoi pomppimaan Berenin, joka oli käärmeen tiukassa puristuksessa, ympärillä heilutellen käsiään. Näytti siltä, että hiisi oli tekemässä taas poppakonstejaan. Muristen vihaisesti Beren yritti päästä pois otteesta siinä kuitenkaan onnistumatta, ainakaan heti. Käärme kuitenkin oli menettänyt verta jo niin paljon, että sen ote heikkeni hetki hetkeltä kuten sen vointikin. Samassa hiisi huimasi, että Beren olisi pääsemässä pian vapaaksi ja säikähti kovasti. Ottaen askelia taaksepäin sillä meni taikasanat sekaisin ja valtaisan energianpurkauksen päästettyään valloilleen, hän, Beren ja käärme lensivät erisuuntiin törmäten lujalla vauhdilla seinään.

Beren nousi polvilleen ja piteli päätänsä. Isku oli ollut kova, pää oli kipeä ja alkoi pikkuhiljaa huimaamaan. Miekka oli jäänyt jonnekin ja nopeilla silmäyksillä sitä ei näkynyt. Se tosin ei ollut ihme sillä näkö oli sen verran huono ja epätarkka, että hyvä kun näki eteensä. Taputellen maata hän yritti etsiä jotain, jolla iskeä tuolla jossain olevaa käärmettä ja hiittä, hän löysi jotain lämmintä, pitkulaista ja märkää. Se oli käärmeen peräpää. Säikähtäen aluksi Beren keräsi rohkeutensa ja vetäisi lujasti häntää, jotta pääpuoli tulisi esiin, jolloin hän iskisi sen kuoliaaksi. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen sillä käärme oli menettänyt henkensä energian purkauksessa. Huokaisten helpotuksesta hän kääntyi ympäri ja katsoi missä hiisi oli. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään, mutta katossa olevasta pienestä aukosta ja verisestä reunasta päätellen se oli luikerrellut karkuun. ”Ihan hyvä niin.”, Beren sanoi ja lähti takaisin huoneeseen vatsastaan pidellen.

No jopas tuli surkea fluffi, mutta en parempaa jostain syystä saanut kirjoitettua. Eipä tässä kummempia käynyt, käärme hutastaan heti aluksi kumoon ja hiisi ei osu lainkaan, jonka jälkeen tämäkin kaveri kokee lujan iskusarjan, joka sitten pisti höyhensaarille.

[The Chosen of Waagh]

Beren mulkaisi käärmeen kuollutta ruhoa ja rupesi etsiskelemään miekkaansa. Hän löysi sen työntyneenä kahden lattialaatan väliin, ja huomasi, että rako oli suurempi kuin ulkoa katsoen näyttäisi. Hän väänsi laattoja miekkansa terällä ja ne antoivat kirskahtaen periksi. Kolo kätki sisäänsä pienen nahkapussukan, jonka hän poimi varovasti, ja ravisti sitä kokeeksi. Sisältä kuului kolikoiden kilinää, ja hän hymähti. Jonkun onnettoman pahan päivän säästöt saivat kartuttaa hänen varantojaan. Hän liutti miekan huotraansa ja alkoi astella kohti katakombien uloskäyntiä. Hän aikoi vielä ottaa selvää tietyistä asioista, ja aika oli käymässä vähiin. Beren kumartui tippukivipuikon alitse ja hymähti. Heiltä molemmilta kenties, mutta todennäköisemmin vain toiselta. Korvalehteään sivellen turmantuoja asteli kohti suuaukkoa.

Niih, oli vaikeaa taas kerran . Nyt voisi olla aika pienelle keskustelufluffille, vai mitä sanot, nila? Täytyyhän hahmojemme hieman turista ennen toisen kuolemaa, vai kuinka ?

[Nilarakh]

Haltia säpsähti huomattuaan miten suurta taakkaa jätti saattoi oman painonsa lisäksi kantamaan. Ase, jolla se oli häntä uhannut, lojui nyt joenpohjaa koristaen. Elenya kumartui joentörmällä yrittäen polvistumalla kurottaa aseeseen silkasta mielenkiinnosta. Mutainen reuna kuitenkin antoi periksi haltianeidon kevyen painon alta saatellen kirkumaan säikähtäneen naisen viileään lähdeveteen, joka silkalla viileydellään tukahdutti äänet unenomaiseen hiljaisuuteen.

Tähdet tuikkivat siellä missä hän vaelsi. Ei aseita, ei kuolemaa. Vihreänhopeisena kuultavat nokkosenlehdet kahisivat mustaan hameenhelmaan kumartuen neidon tieltä sitä mukaa, mitä sirot askeleet häntä ohjastivat. Kuun helmiäisen kaunis valo peitteli niittyä hänen ympäriltään luoden haltiankasvoista entistäkin kauniimmat. Kuun tytär kuunteli hiljaisuutta. Se käski hänen jatkamaan.

Elenya räväytti silmänsä auki lasittaen ne kirkkaalle jokivedelle. Jossain oikealla näkyi kaistale puista tukkia ja metallista kirjoa, piipusta ladattava kivääri vailla lataajaansa. Haltia tarttui sen karheaan pintaan ja sukelsi taivaaseen.

Hän asteli metsänlaitaa märkänä tuulen keinuttaessa kuitenkin niitä pisaroita mukaansa, jotka eivät vielä kävellessä olleet tippuneet. Aukiolta oli näköyhteys pitkälle. Haltiasilmä saattoi erottaa perhosen, joka lennähteli epätoivoisesti tuulen mukana ympäriinsä varsinaisen kylän porteilla, mutta kuvassa näkyi muutakin. Oikealla, hautausmaan tuolla puolen, nousi pintaan ihmishahmoa muistuttava silhuetti. Elenya säpsähti. Ajatus siitä, että vastustajan saattoi niitata tältä etäisyydeltä houkutteli. Selässä painava taakka kuiskutteli omaa vaihtoehtoaan lisäämällä kivun tunnetta huomattavasti pelkällä ajatuksellakin. Haltia tarttui voittamansa otuksen kantamaan aseeseen. Sen rihlattu piippu kiilteli huollon merkityksen puolesta hetkeä ennen kuin tumma, rautainen luoti asettui paikoilleen. Neito loksautti piipun paikoilleen tyylikkään naksahduksen saattelemana. Lämmin värinä kulki lantiosta ylöspäin. Hän rakasti tuota ääntä. Tähtäinristikko asettui kohdilleen nopeasti ja vakaasti. Hahmo kaukana pudisteli itsestään ilmeisesti pölyjä eikä tosiaan aikonut liikahtaa panoksen tieltä. "Ammu sitä päähän.", mieli kuiskutteli. Viettelys oli todellakin kova, mutta salamurhaajaksi alunperin syntynyt druchii tiesi, mitä aikoi. Liipasinsormen puristus saattoi matkaan panoksen nopeudella, jota hän itsekin hätkähti. Ukkosenjyrinää vastaava ärjäisy piipun toisesta päästä takoi tärykalvoja verille. Hahmo hautausmaan toisella puolen oli taisteluasennossa, mutta siltikin varuillaan. Panos oli syönyt kohteelta puolet miekkaa ja asetti vastustajalle tietyt ehdot toisen ollessa jo piipussa.

Elenya hymyili vienosti, kun nosti aseensa lanteiden korkeudelle tyynen rauhallisesti. "Meidän pitäisi keskustella!", hän huikkasi ihmiselle keisarinkielen haltiamurteella.

-Nilarakh

[The Chosen of Waagh]

Nila, hahmoni on haltia, mutta lipsahdus on ymmärrettävä. Tai mikäli se oli vain hahmosi ajattelua, älä välitä huomautuksestani . Ja capitan, ostan palkkiolla Dodgen.

Turmantuoja ilmestyi katakombeista pölyisenä ja hieman väsyneenä. Hän katsahti käsiään ja huomasi, että hänen musta ulkoasunsa oli nyt kokonaan väistynyt käsistä ja muualta kehosta. Mieli tosin pysyi vielä jähmettyneenä kuin kalkkilaastiin, mutta hän tiesi että sekin mielenhallinta räsähtäisi pian palasiksi, ja hän joutuisi kohtaamaan eräitä totuuksia.

Se ajatus ei tuntunut miellyttävältä.

Hän laittoi metallinaamionsa paikoilleen ja kiskoi panssarihansikkaat käsiinsä. Hän säpsähti, kun näki että mustaksi karkaistu haarniska olikin äkkiä peilikirkas, täsmälleen hänen menettämänsä haltiahaarniskan mukainen. Hän vetäisi miekkansa esiin, ja näki että nyt se oli tumma ja täynnä tulta, hänen toinen olemuksensa vangittuna tappovälineeseen. Hänen miettiessään niin jostakin kuului jyrähdys ja musketin kuula räsäytti miekan terän kahtia. Hän kuuli jonkun huutavan kaukaisuudesta, ja näki viimeisen ottelijan itsensä lisäksi. Hän näki myös, että häntä kohti osoitti kaikesta päätellen uudelleen ladattu musketti. Hän ei vastannut, vaan kumartui ottamaan miekan katkenneen terän maasta. Hänen yllätyksekseen se suli kiinni miekantynkään, ja hänen aseensa oli jälleen ehjä vailla mitään saumaa. Samassa kuului uusi jyrähdys, ja hän lensi taaksepäin kuulan iskeytyessä metalliseen naamioon. Hän ravisti päätään ja tunsi raivon nousevan tasaisesti, ja äkkiä hän tunsi peittyvänsä hetkeksi jonkinlaiseen usvaan. Kun hän näki taas, hän katsahti itseään ja hänen kulmakarvansa nousivat lähes hiusrajaan. Hänen ihonsa oli taas musta, hänen näkönsä jälleen tulta ja hänen panssarinsa silkkaa karkaistua mustuutta. Palavan riimut ja puhtaan vaalea tukka olivat jälleen palanneet.Hänen hämmästyksensä katkesi, kun uusi jyrähdys kuului kaukaisuudesta. Hän pyörähti ja heilautti viittaansa, ja katosi luodin tieltä, ilmestyen Elenyan taakse. Haltia kääntyi kohtaamaan hänet ja hän kykeni jälleen lukemaan yllätyksen jonka hänen ilmestymisensä oli aiheuttanut. Antamatta toiselle miettimisaikaa Beren heilautti miekkaansa ja iski kiväärin kieppuen pois haltian kädestä. Ennen kuin haltianeito ehti vetää miekkaansa esiin, hän laski aseensa terän ja lausui selkeällä Eltharinilla(haltiakielellä): "Muistaakseni kansan tapana on aloittaa keskustelu rauhallisemmissa merkeissä kuin ampumalla, elleivät tavat ole muuttuneet kokonaan viidessäsadassa vuodessa. Halusit puhua, ja voimme tehdä niin, mutta en pidä kivääristä osoittamassa päähäni. En myöskään ole mitenkään velvoitettu puhumaan ihmisten kieltä. Olemme mielestäni päässeet yhteisymmärrykseen?" Hän laittoi miekkansa huotraan ja istuutui kivelle. Tästä tulisi varmasti melko pitkä keskustelu. Samalla hän tunsi raivonsa hiipuvan ja näki mustan aspektinsa vetäytyvän jälleen miekkaan, mutta pakotti sen pysymään hänessä. Olisi varmaankin suotavaa, että hän ei paljastaisi historiaansa valoisamman olomuotonsa kautta.

[Nilarakh]

:O

Yllätyksenä tosiaan tuli. Mielsin sen aina ihmiseksi.

-Nilarakh

[El Capitan]

saakuli "muokkaa" napiska. Aina tiellä.

Ja capitan, ostan palkkiolla Dodgen.

Sitä pelotellaan Nilaa kertomalla mitä omistetaan . Jeps, lisättäänpä se sitten tiedostoon.

Mielsin sen aina ihmiseksi.

Minä taas aluksi örkiksi, joka heiluttelee miekkasta. Sitten Choseni tuli ja huomautti.

Höh, minä kun luulin, että te alatte tappamaan toisianne tässä ja nyt ettekä anna Nikolain ja kumppaneiden katsoa ollenkaan finaalia .

[El Capitan]

Muuten, oliko tuossa se teidän keskustelunne vai jatkuuko se vielä jossain vaiheessa? Sitä vaan, että onko nyt minun vuoroni fluffitella ja viedä areena siihen viimeiseen kierrokseen vai onko se tuolla jossain edessä päin vasta?

[The Chosen of Waagh]

Kenties vasta jossain edessäpäin... luulin, että nila aloittaisi korkeasti arvostetun fluffimestarin asemassa, mutta jos tarve on, voin itsekin astua aloittamaan. Miten on, nila ?

[Nilarakh]

Juu, enköhän minä kaiken imartelun jälkeen ole kykenevä aloittamaan.

Eli:

Hämmentynyt pikkutyttö silitteli nyt sitä neidon rohkeaa puolta niin rakkaudella, ettei se kyennyt antamaan itsestään irti enempää, kuin pitkän huokauksen hämmennystä. Elenya astui askeleen taaksepäin ja istahti riukuaidan päälle tyttömäisen viekoittelevasti pitäen kuitenkin vakaan katseensa haltiaksi osoittautuneeseen vastustajaansa, joka kaikeksi yllätykseksi ei tehnyt hyökkääviä eleitä, kenties töksähtävän tervehdyksenkään jälkeen. "Kyllä, mikäli todellakin ymmärsit sen kohdan, jossa minä uhkasin sinun sieluasi helvetinkanuunalla.", druchii tiuskahti alkuepätoivostaan päästyään. Varpaita kutitti. Heinät kahisivat tuulessa niitä vasten. "Kaikella kunnioituksella sinun kulttuuriasi kohtaan, voinemme päättää jo, missä tuleva taistelumme tulee käymän, vai kuinka?"

Neito keinui aidan päällä tuulen tahtiin. Tippuva vesi pusersi itseään syvemmälle kankaiden joukkoon, muttei voinut paeta tuulen jokapuolelle ulottuvia säkeitä, jotka kurottivat nekin pisarat kuiviksi, mitkä piileskelivät jossain hennon korsetin alla. "Ehdottaisin kuunvalossa kylpemistä tänä iltana, jos sopii. Tiedän, että varsinkin kesän viimeisenä yönä siitä on tulossa hyvin kaunis ja suuri ja näin metsästä käveltyäni erän niityn, joka pelkällä kauneudellaan toisi tietyn tunteen muuten niin nopeatempoiseen taistoomme.", hän sanoi vakaalla, mutta toiveikkaalla äänellä pitäen kuitenkin kunnioituksen sanoissaan. Häntä ei voinut vähempää kiinnostaa niiden kuulostaminen, eikä se, mitä hänestä ajateltaisiin, mutta vaikutelman tulisi olla hyvä. Neito hymyili hieman. Mustat olkapäille laskeutuneet hiukset kiiltelivät niissä ainokaisissa auringon suortuvissa, jotka läpäisivät metsän latvojen muodostavan taivaan. Haltia hypähti kevyesti niiaten alas aidalta ja jäi odottamaan vastausta. Hän todella rakasti kuutamoa ja sen kaikkea kauneutta. Pieni mustahiuksinen tyttö kihelmöi hänen sisällään odotuksen lämpimästä jännityksestä ja siitä, että ehkä jo tänä yönä hän saisi taistella vertaistaan vastaan.

-Nilarakh

[The Chosen of Waagh]

Hän kuunteli ehdotusta tarkasti ja punnitsi sen varsin kelpoiseksi. Mikäli jommankumman olisi kuoltava, se olisi kenties paras paikka sellaiselle tapahtumalle. Hän kihisi sisältään. Kirotut Druchiit olivat vastuussa hänen tuskastaan ja hänen nykyisestä tilanteestaan ja tilastaan. Sukunsa viimeinen, omansa hylännyt ja kieroutunut. Hän halusi onnettomuutensa tuojien kuolevan, mutta jostakin syystä hän ei vain tuntenut sitä vihaa tätä vastustajaa kohtaan. Hän katsoi ilmeettömästi haltiakasvoihin jotka odottivat hänen vastaustaan."Saat valita paikan, mutta tiedät että kun taistelemme armoa ei tule. Kirotut kaltaisesi ovat aiheuttaneet minulle tämän kaiken. Olen menettänyt kaiken jonka puolesta taistelin ennen ja josta välitin, vain saastaisten kaltaistesi takia. Elän vain tappaakseni heitä, niin monta kuin mahdollista". Hän näki Elenyan liikahtavan levottomasti, ja käännähti selkä päin häntä. "Minulla ei ole enää mitään... voisin kuolla nyt, mutta haluan kostoni. Jos häviän, voit kuulla tarinani". Hän kuuli neidon tuhahtavan ja mutristi suutaan. "Älä huoli, elän kyllä tarpeeksi kertoakseni tarinani vaikka olisit lävistänyt pääni, mutta tiedän milloin olen hävinnyt. Olet vastustaja, joka saataa vihdoin olla täällä arvoiseni". Hän tunsi jotain ja näki ihon käsissään aaltoilevan liekkien lailla mustasta vaaleaksi ja taas mustaksi hänen kuohuessaan.

Ajattelin, että tämä keskustelu voisi jatkua meiltä molemmilta kenties vielä yhden viestin verran. Joten jos keksit vastattavaa tuohon, voit kirjoittaa ensin, nila, mutta voin itsekin ottaa aloituksen .