Kuutamolla - Mordheim kampanja kesäksi

[Gilaelin]

Hän joka paini leijonien kanssa

Aelan pyöräytti miekkansa ympäri kaaressa ja Álfheimrin sydän torjui jälleen yhden petomiehen ruosteisen miekan iskun. Hänen hengityksensä nopeutui hetki hetkeltä ja sykkeen kasvaessa hänen kätensä ja jalkansa työskentelivät yhä voimakkaammin ja ketterämmin. Isku vasemmalta. Kilpi käänsi sivuun tapparan ja takapotku päkiän varassa pakotti hirviön ottamaan askeleita taaksepäin, antaen tilaa haltiaprinssille liikkua. Aelan vei miekkansa alas, torjui hänen jalkoihinsa kohdistuneen iskun ja käänsi torjunnan ranneliikkeella pistohyökkäykseksi joka olisi puhkaissut petomiehen vatsan, mikäli raivoisasti haukkuvan koiran terävät hampaat eivät olisi tavoitelleet hänen miekkakättään, jolloin hänen oli otettava sivuaskelia taaksepäin iskettävä kilvellään koiraa kuonoon, joka sai eläimen perääntymään uikuttaen. Tämä antoi Aelanille juuri ja juuri aikaa pyyhkiä hikeä kasvoiltaan ja todeta, että neljä petomiestä ja kaksi koiraa olivat piirittäneet hänet.

Prinssi ei voinut olla ajattelematta, että nämä petomiehet etsivätkin häntä, eikä toisinpäin. Sitten hirviöt hyökkäsivät taas. Aelan tanssi petomiesten keskellä, viiltäen ja hakaten minkä ehti, hänen jalkojensa ja käsiensä liikkuessa nopeudella, jonka liikettä ihmisen olisi ollut silmillään vaikea havaita. Aelan liikkui kuin varjo ja Álfheimrin sydän kutoi ilmaan sinistä terässeittiä, pakottaen petomiehet kauemmas. Aelan pyörähti ja torjui, iski ja väisti. Haltian puollustus ei tuntunut pettävän ja ne harvat iskut, jotka löysivät kohteensa, kilpistyivät ithilmarhaarniskaan - paitsi yksi. Aelanin taakse hiipinyt petomies ymmärsi aikansa tulleen, Aelanin kääntyessä torjumaan iskua edestään ja paljastaessaan selkänsä otukselle. Innosta karjuen petomies iski tikarinsa kaikella voimalla selkäpanssarin liitoskohtaan, lähelle olkapäätä, jossa haarniska oli heikoimmillaan. Tikari iskeytyi ithilmarsuomuihin, teräksen antaessa juuri ja juuri periksi, tikarin painautuessa Aelanin selkään. Haava ei ollut syvä, mutta sai Aelanin menettämään tasapainonsa petomiehen vetäessä veitsensä haavasta, joka kimalteli nyt kirkkaanpunaisesta haltiaverestä.

Aelan tunsi kaatuvansa, eivätkä hänen kätensä ehtineet ottaa maata vastaan, hänen iskeytyessään kivuliaasti maahan. Ilma tyhjentyi hänen keuhkoistaan ja pienet mustat pisteet, jotka olivat juuri ilmestyneet hänen silmiensä eteen, alkoivat suurentua ja vallata yhä enemmän alaa hänen näöstään. "Kirottu elukka...takaapäin".
******
Aelan seisoi vihreän kukkulan alla ja katsoi vielä kerran taakseen. Loyndiel Elenthan katseli poikaansa kukkulan laelta yhdessä kahden Valkoleijonan kaartin sotilaan, sekä Finnálfin kanssa. Kaikkien ilmeet olivat kuin kivestä veistetyt. Tilaisuus oli tärkeä ja kaikki seurueessa käyttäytyivät sen mukaisesti. Ainoastaan Finnálfin kasvoilla käväisi hetkittäin huolestunut värähdys hänen katsellessaan nuoren oppilaansa testiä. Miekkamestarin taivaansiniset silmät välkkyivät Chracen leiskuvan keskipäivän auringon alla. Aelan hymähti hermostuneesti ja kääntyi taas katsomaan kohdettaan.

Aelan oli juuri täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta ja kuten Elenthanin suvun tavat vaativat tuossa iässä Tor Álfheimrin hallitsijan perijän tuli ansaita paikkansa erään asurin vanhimman suvun ja kaupungin hallitsijana. Kuten tapa oli vaatinut, oli Loyendiel Elenthan luotetuimpien vartijoidensa, tärkeimmän ystävänsä, sekä poikansa kanssa matkannut Ulthuanin salattuun valtakuntaan, jotta Aelan voisi suorittaa tehtävän, jonka Loyendiel oli kerran suorittanut, kuten myös hänen isänsä ja tämän isä ennen häntä, tullakseen Tor Álfheimrin täysvaltaiseksi prinssiksi.

Aelan oli jäljittänyt kohdettaan kolme päivää, paastonnut ja syönyt ainoastaan villimehiläisten hunajaa ja juonut aamukastetta kukkien lehdiltä. Vihdoin, neljännen päivän aamuna hän oli vihdoin saavuttanut kohteensa. Vaikka Aelan tiesi, kuinka tärkeä hänen tehtävänsä oli, vaikka hän tiesi, ettei saisi epäonnistua ja vaikka Finnálf oli kouluttanut häntä vuosia tätä päivää varten, ei Aelan voinut auttaa itseään olematta värisemättä nähdessään mahtavan näyn edessään.

Suuri valkoinen leijona oli kyyristynyt metsän laidalle, kauriinruhon ylle, repien tikarin terän kokoisilla, puhtaanvalkoisilla hampaillaan lihaa irti ruhosta. Sen suuri valkoinen harja ja jättimäinen olemus tuntuivat loistavan sisäistä valoaan, joka jäi vain vaivoin toiseksi auringolle. Mikä mahtava kissapeto se olikaan. Kuullessaan nuoren haltian lähestyvän, sen korvat väpättivät ja sen notkea ruumis kääntyi kohtaamaan Aelanin. Suuret, viisaanoloiset silmät tuijottivat syvälle Aelanin sisään.

Aelan veti syvään henkeä ja ryhdistäytyi. Hän tiesi isänsä ja muun retkikunnan katselevan. Hän ei saisi näyttää pelkoaan heille, eikä liioin pedolle. Hetkeksi hän vielä sulki silmänsä ennen kuin avasi ne uudelleen ja kohtasi leijonan katseen silmästä silmään. Hän riisui valkoisen silkkipaitansa, kohdaten pedon ilman mitään suojaa. Leijona aavisti mitä tuleman piti ja jätti kauriin sikseen, ottaen askeleen kohti haltiaa ja sitten, aivan äkkiarvaamatta räjähtäen liikkeeseen, juosten suoraan kohti Aelania.

Aelanin silmissä aika tuntui pysähtyvän. Finnálfin lukemattomat sanat ja tunnit tuntuivat valuvat jonnekin hänen mielensä pimeimpään sopukkaan, jättäen jälkeensä vain säikähdyksen ja tunnottomat jalat. Juuri viimehetkellä Aelan sai itsensä liikkeelle ja hypähti selkä edellä sivulle, ruohikkoon, estäen leijonaa hyppäämästä päälleen. Eläimen refleksit olivat kuitenkin nopeat ja viiltävä kipu iskeytyi Aelanin rintaan, terävien kynsien viiltäessä pitkät naarmut hänen rintakehäänsä, hänen kaatuessaan nurmikkoon.

Hammasta purren Aelan nousi pystyyn. Kipu tuntui lähes huumaavalta, mutta jotenkin hänen onnistui suoristautua. Hän ei saisi epäonnistua. Ei tänään. Leijona kääntyi paikallaan, vei kissamaisen olemuksensa kyyryyn, valmiina ponkaisemaan hintelän haltianuorukaisen kimppuun uudelleen. Valuva veri ja kipu kuitenkin selvittivät Aelanin pään. Epäonnistuminen ei ollut vaihtoehto, ei tänään. Leijonan hypätessä ilmaan Aelan ponkaisi liikkeelle, kuten häntä oli opetettu, tarraten ilmalennon aikana kiinni molemmin käsin leijonan vatsaan, iskeytyen kiinni pedon kylkeen kaikella voimallaan, niin että leijonan tasapaino järkkyi sen saavuttaessa taas maanpinnan, rysähtäen ruohikkoon kyljelleen. Nopeasti Aelan kierähti leijonan päälle, mutta sai iskun käpälästä ohimoonsa, joka lennätti hänet pitkin piennarta selälleen maahan.

Ennen kuin Aelan ehti kerätä voimansa uudelleen, kissapeto hyppäsi hänen päälleen, painaen jättimäisillä tassuillaan haltian rintalastaa, alkaen tukehduttaa Aelania. Tähdet tanssivat Aelanin silmissä. Hän ei ollut enää edes paniikissa, hänen vain teki mieli antaa kivulle periksi ja vajota armolliseen pimeyteen. Vaivoin hän onnistui kääntämään päätään kohti kukkulaa, jossa seurue katseli hänen edistymistään. Isän kasvoilla oli yhä sama kivettynyt ilme, mutta hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin ja rystyset olivat aivan valkoiset. Hän jäisi aivan yksin, Aelan onnistui miettimään. Ensin äiti, nyt minä. Ei, ei näin. En voi antaa periksi, pettää isää, Finnálfia, kaikkia. Kyynelet alkoivat valua pitkin nuoren haltian poskia. Hän ei voisi kuolla näin häpeällisesti, hänen olisi pystyttävä parempaan, uskoa itseensä. Niin, uskoa itseensä, kuten Finnálf sanoi.

Leijona veti päänsä taakse, vei sen nopeasti alas, avaten kitansa, iskeäkseen hampaansa Aelanin niskaan. Aelan sulki silmänsä ja avasi ne taas "Ei!", karjaisu halkoi laaksoa. Tällaista vääryyttä hän ei soisi tapahtuvan. Hänellä oli syy voittaa ja syy elää ja niiden syiden takia hän taistelisi. Aelanin oikea käsi tarrasi kiinni pedon lähestyvän kidan alaleukaan ja toinen yläleukaan. Hämmästynyt peto karjui raivosta ja pullisti niskalihaksensa äärimmilleen painaen päätään voimalla vasten haltian käsiä. Hiljalleen pedon suu lähestyi Aelanin kasvoja. Aelan taisteli kaikin voimin ja vei katseensa suoraan leijonan silmiin. "Näetkö..." hän henkäisi "Näetkö... ei pelkoa. Ei pelkoa", hän sähähti. "Ei pelkoa!" hän huusi, etsien sisältään viimeiset voiman rippeet, jotka olivat sinne haudattu. Verisuoni puhkesi jossain, oksennus tulvi ylös pitkin kurkkua ja kädet iskeytyivät ylöspäin, suoriksi vieterin lailla. Peto karjui ärtymyksestä, hellittäen otteensa nuorukaisen rinnan päältä.

Välittämättä kivusta Aelan vei jalkansa ylös, lyöden ne kiinni leijonan kaulan ympärille. leijona iski tassunsa Aelanin kasvoihin ja hetken kaikki tuntui pyörivän hänen silmissään. Hänen korviensa soidessa yhä iskun tenhosta, Aelan pyöräytti itsensä leijonan selän yli, nyt tarraten kiinni käsillään pedon kaulaan ja vieden tämän maahan mukanaan niin, että peto kaatui hänen eteensä selälleen. Aelan ei odottanut hetkeäkään vaan tarrasi kiinni pedon päähän, painaen sitä maahan niin, että eläin ei kyennyt nousemaan. Se riuhtoi päätään ja karjui, mutta Aelanin lihakset pitivät. Vaikka haltia oli hintelä, oli hänessä voimaa ja notkeutta enemmän kuin kaksi kertaa painavammassa ihmismiehessä.

Hetki tuntui ikuisuudelta, mutta sitten, yhtäkkiä leijona lakkasi riuhtomasta. Aelan päästi irti ja otti horjuvia askeleita taaksepäin. Leijona pyörähti ympäri ja hetken näytti siltä, kuin se olisi aikonut hyökätä jälleen. Sitten se kuitenkin painoi päänsä Aelanin edessä, kuin kumartaen tälle, astui lähemmäksi, nuoli tämän kättä ja katosi metsään.

Aelan ei kuullut enää ääniä ympärillään vaan ainoastaan hakkaavan sydämensä äänen. Joku kosketti hänen olkapäätään ja hän kääntyi. Finnálf hymyili hänelle, silmät säihkyen "Minä tiesin", olivat ainoat sanat, jotka hän sanoi.

******

Näkö palautti Aelanin silmiin juuri ajoissa ja hän ehti tarrata uudelleen Àlfheimrin sydämeen ja pyörähtää selälleen, torjuen petomiehen iskun, joka olisi hajottanut hänen päänsä sirpaleiksi. Aelan ei tuntenut enää kipua ja tuntui kuin hän olisi saanut sekunnissa lisää voimaa jatkaa taistelua. Prinssi pyörähti maassa, kampaten edessään olevan petomiehen, joka kompasteli hetken sorkillaan ja rämähti sitten maahan kiroten jotain kielellään ja ryhtyi nousemaan pystyyn saman tien verenhimoisesti karjuen. Aelan ponkaisi pystyyn, heilautti miekkaansa laajassa arkissa, pitääkseen vihollisensa kaukana ja hypähti sitten kahden puun välistä metsään, jättäen hetkissä takaa-ajajat taakseen, kadotessaan varjoihin.

"Tule hakemaan minua itse saasta", hän kuiskasi itselleen, juostessa peuran lailla pitkin tammimetsää. "Ensikerralla suolistan sinut kuin sian joka olet, eivätkä apurisi tai säälittävät yllätyshyökkäyksesi auta silloin. Ensikerralla se olet sinä joka yllätyt".

******

Veri kohisi Waylandin suonissa vihan ja raivon tulvana. Velhon käsi puristui miekan ympärille ja hänen suunsa avautui huutoon, hänen nähdessään petomiehen viiltävän tytön ranteen auki. Wayland oli tulinen luonteeltaan ja hän tiesi hyvin että pahat kielet puhuivat hänessä olevan samaa raakalaismaista voimaa kuin lohikäärmevelhoissa, kaukana hänen unohdetussa kotimaassaan. Tällaista raivoa hän ei kuitenkaan ollut tuntenut koskaan elämänsä aikana. Hänen jokainen raajansa tuntui olevan tulessa, aivan kuin tuli olisi polttanut niitä, hänen silmänsä valuivat kuumia kyyneleitä ja hänen näkönsä tuntui täyttyvän punaisesta verestä, kuvista kuolemasta. Hän tunsi kehonsa jännittyvän hyppyä varten, valmiina paljastamaan piilopaikkansa puiden varjossa, hypätäkseen petomiehien kimppuun.

Viimehetkellä nuori haltia tunsi vahvan käden peittävän hänen suunsa huudolta, samalla kun toinen veti hänet takaisin puiden suojaan ja ennen kuin hän oli ehtinyt reagoida yhteenkään liikkeeseen, oli hänet raahattu jo matkan päähän petomiesten leiristä, samalla kun ihmistytön huudot katosivat lehdon siimekseen.

Finnálf päästi irti Waylandin kaavusta ja velho rojahti rähmälleen sammalten sekaan. Wayland oli yhä vihansa vallassa ja käännähti maassa ympäri, sokean miekkamestarin ottaen rauhallisesti askelia taaksepäin. Raivon ja kyynelten sekaiset silmät tuijottivat suoraan Finnálfin silmäsiteeseen, sinne missä vanhan haltian kerran niin kauniit ja taivaansiniset silmät olivat. "Minä olisin voinut pelastaa hänet! Minä olisin pystynyt siihen, minulla oli oikeus siihen! Minulla oli oikeus kostaa!", velho huusi, välittämättä siitä, vaikka joku olisi hänen äänensä kuullutkin. Finnálf istuutui kivelle, vastapäätä Waylandia ja kuunteli rauhassa, mitään sanomatta, velhon huutoa. "Sinä olisit voinut tappaa ne kaikki. Yksin. Sinulla ei ollut mitään oikeutta pidätellä minua. Sinun olisi pitänyt auttaa minua... auttaa häntä... auttaa häntä..." Vihan aalto kulki Waylandin ylitse ja jätti jälkeensä kylmän, joka tuntui paleltavan häntä sisältäpäin. Wayland tunsi hengityksensä tasaantuvan ja lämpimien kyynelten valuvan poskia pitkin. Vähitellen nuorukainen sai hallinnan ajatuksistaan ja ymmärsi mitä oli ollut tekemässä. Hänen katseensa vaelsi tyhjänä pitkin metsän puita ja suu avautui sanoakseen jotain, keksimättä kuitenkaan mitä.

"Olisin voinut tappaa ne. Ehkä. Ehkä en. Riski ei ollut ottamisen arvoinen. Ne eivät tiedä piilopaikkaame ja etsimäämme poikaa tai sormusta ei näkynyt lähettyvillä. Ja vaikka poika olisikin heillä - jota kyllä epäilen - olisi hän vain saanut surmansa petomiesten kädestä jos olisimme rynnistäneet hakemaan häntä keskellä kirkasta päivää. Ne olvat elukoita, mutta eivät aivan yhtä tyhmiä. Mitä oikein yritit? Tapattaa itsesi?" Finnálf sanoi tavanomaisella, mitäänsanomattomalla äänellään. Hän ei kuulostanut vihaiselta, vain jäätävä rauhallisuus huokui miekkamestarin sanoista.

"Minä... minä yritin auttaa häntä," Wayland kuiskasi hänen katseensa vajotessa sammalten tasolle. "Tytön takia? Ihmistytön?" Finnálf kysyi, nyt äänessään ripaus jotain aidon ihmetyksen ja huvittuneisuuden väliltä. Wayland avasi suunsa jälleen sanoakseen jotain, mutta päätti vain huokaista ja pudistella päätään. "Olet nuori..." Finnálf aloitti, mutta hänen sanansa keskeytyivät Waylandin sähähtäessä nopeasti "Nuoruudella ei ole mitään tekemistä tämän kanssa".

Painostava hiljaisuus laskeutui kahden haltian välille, kunnes Finnálf päätti rikkoa sen. "Annoit tänään tunteillesi vallan. Luulit ehkä sen tekevän sinusta vahvemman. Totta, mutta vain jos hallitset tunteesi - ja voimasi. Sinulla on suuri lahja. Sellainen jota monilla meistä ei ole. Käytä sitä hyväksesi, kouli sitä, muokkaa sitä ja aseta se tahtosi alaiseksi, mutta älä anna sen viedä sinua mukanasi. Turhat riskit eivät tee sinusta sankaria, tai voimakasta ja tapattamalla itsesi turhan takia et saavuta kunniaa tai pelasta ketään.", Finnálf sanoi, huokasi syvään ja jatkoi: "Se ei tarkoita kuitenkaan, ettei sinun pitäisi yrittää. Muista että aina et voi voittaa, mutta aina et voi hävitäkään". Finnálf askelen kohti Waylandia ja tarjoten tälle kättään. Velho nosti katseensa maasta ja tuijotti hetken miekkamestarin kättä, tarttui sitten siihen ja veti itsensä ylös, hymähtäen väsyneesti. "Tule, muut odottavat meitä. Saat vielä tilaisuutesi kostaa tämänpäiväisen, lupaan sen", Finnálf sanoi, taputtaen Waylandia selkään. Velho nyökkäsi lyhyesti, sanomatta mitään ja lähti kävelemään takaisin kohti haltioiden leiriä.

Finnálf katseli hetken Waylandin loittonevaa selkää ja huokasi syvään. "Jonain päivänä ystäväni, jonain päivänä...".

Joo, vähän venähti ^^' .

Milloin pelataan Lauri? Miulle käyvät kaikki päivät tiistaista eteenpäin.

[Pikku]

DraSa milloin ehtisit pelata?

[silvanor]

Slugger, millonkas pelataan peli alta?

[Teonanacatl]

Slugger, millonkas pelataan peli alta?

Mites ois keskiviikkona aamusta, klo 11-12 maissa?

[DraSa]

DraSa milloin ehtisit pelata?

Keskiviikko tai torstai käy mulle.
Mites olis tuo keskiviikko, esim. jo vaikka klo 11?

[Rune]

Mie ja Erno ajateltiin pelata nyt keskiviikkona heti yhdeltätoista, mutta ei meillä varmaan liian montaa tuntia mene. Tai sitten jos te pelaatte ensin yhdeltätoista niin me siinä heti jäljestä. Jos saatte ajoissa pelattua, niin this be fine?

[DraSa]

Mie ja Erno ajateltiin pelata nyt keskiviikkona heti yhdeltätoista, mutta ei meillä varmaan liian montaa tuntia mene. Tai sitten jos te pelaatte ensin yhdeltätoista niin me siinä heti jäljestä. Jos saatte ajoissa pelattua, niin this be fine?

Oukei. Miulle passaa kyl myöhemminki.

Joskos sitte otettas myö Pikku meidän peli keskiviikkona Peetun ja Ernon pelin jälkeen.
Eli varmaanki klo 13. Mites ois?

[Pikku]

Mie ja Erno ajateltiin pelata nyt keskiviikkona heti yhdeltätoista, mutta ei meillä varmaan liian montaa tuntia mene. Tai sitten jos te pelaatte ensin yhdeltätoista niin me siinä heti jäljestä. Jos saatte ajoissa pelattua, niin this be fine?

Oukei. Miulle passaa kyl myöhemminki.

Joskos sitte otettas myö Pikku meidän peli keskiviikkona Peetun ja Ernon pelin jälkeen.
Eli varmaanki klo 13. Mites ois?

Sovitaan siis näin.

[DraSa]

Pystykkö Pikku käydä varaa pöydän. Ite en kerkee käydä keskustassa tänään, enkä huomennakaan.

[xxxxxxx]

Arhi, millonkas pelataan? Itselleni käy klo 11-16 arkisin.

[Pikku]

Pystykkö Pikku käydä varaa pöydän. Ite en kerkee käydä keskustassa tänään, enkä huomennakaan.

Ei oikeen kykene kun olen Helsingissä tällä hetkellä

[Entrooppi]

Sopiskos haltioille turpaanotto esim. torstaina aamusta?

[Teonanacatl]

Järjetön mäiske oli Tinon kanssa tänään. Vampyyripoppoon sudet ja zombit syötiin heti alkuunsa, necron piilotellessa nurkassa ja dregien juostessa haukankatseisia insinörttejä karkuun.
Nuolia itseensä magneetin lailla imevä vampyyri ei moisesta ollut moksiskaan ja mäiski 6(!!) jätkää bändistäni out of actioniin. Lopulta luotettu warriorini läiski kriittisillä zombin matalaksi.

Injuryrolleissa sekä minä että Tino kärsittiin kovasti. Vampyyri otti käsihaavaa, dregi kuoli, zombi ja yksi susi kuoli. Rakas championini Herr Glockenspiel hävisi myös kokonaan taistelukentän tiimellyksessä, eikä häntä koskaan enää löydetty, snif. Herr Sprengstoff menetti silmänsä.
Positiivisena uutisena tasoja tipahteli vähän kaikille ja rahaakin riitti kolmesta wyrdstonesta.

[silvanor]

Jeps.... vampyyri tosiaan mäiski kovaan, kunnes Akin nörtti raukka tuli ja vetäs kriittiset. Huoh, no ei voi mitään. Kuten Aki aikasemmin mainitsikin, niin rakas Armannoni katosi iäksi... vai katosiko? Sitä ei vielä tiedetä :-D Jees ihan hauska mättö se oli... skenu oli vaan vähän rikki.

[DraSa]

Pystykkö Pikku käydä varaa pöydän. Ite en kerkee käydä keskustassa tänään, enkä huomennakaan.

Ei oikeen kykene kun olen Helsingissä tällä hetkellä

Jaa, no... säkällä sitten mennään ;)
Painitaan niiden kanssa jotka yrittää tulla pelaa sillo xP

[DraSa]

Mooren järjestön miehet olivat leiriytyneet suuren metsän laitaan. Oli kulunut pari päivää siitä kun he olivat kohdanneet petomiehet, yrittäessään auttaa nuorta noita oppilasta. He olivat yrittäneet seurata petoja, mutta Adrian oli vielä liian heikkona petomiesten käsittelyn jäljiltä, joten matkan teko oli kulunut hitaasti.

Leirinuotion liekit tanssivat hämärässä. Ne toivat Robertin mieleen varjoista nousseen soturin, joka oli tanssinut kentän poikki ja iskenyt kylmällä kalvallaan hänet maahan. Robert säpsähti. Tuon soturin kohtaamisen jälkeen, hän oli huomannut välillä havahtuvansa kuin unesta. Tuntui kuin hän olisi menettänyt tajuntansa aika ajoin. Hän oli myös huomannut muiden katselevan häntä omituisesti, jopa hiukan säälien. Kaikista pahinta oli, kun hänen veljensä Anthony oli ruvennut, ikään kuin hoivaamaan häntä.

Robert havahtui ajatuksistaan, kun Simon ja John tulivat leiriin tiedustelu retkeltään. He suuntasivat Adrianin luo, joka istui nojaten paksuun tammeen. Adrian keskeytti keskustelun, jota oli käynyt Elyaksen ja Alecin kanssa ja kuunteli kun Simon antoi raporttinsa. Robert ei kuullut kaikkea mitä Simon sanoi, sillä Anthony tuhisi nukkuessaan hänen vieressä. Mutta sen hän kuuli, että lähistöllä oli vanhaa asutusta, joka oli nähtävästi hylätty jo aikaa sitten ja että John oli havainnut jotain kiiltävää erään rakennuksen katolla.

Ei mennyt aikaakaan, kun Järjestön miehet olivat kulkeneet hylätyn asutuksen laidalle tutkimaan tilannetta. Adrian, loukkaantunut kun oli, jäi pitämään nuotiota yllä. Suuren, kolmikerroksisen talon katolla oli todellakin jotain, josta juuri nousseen kuun loiste heijasti valoaan. Simon oli jo lähtemässä kiipeämään ylös, hakeakseen esineen, mutta Anthony vaati, että hän olisi se, joka kiipeää ylös. Myös tarkka-ampuja Harold nousi Anthonyn perässä ylös taloon.

”Tuolla näkyy liikettä”, Harold huusi alhaalla oleville, osoittaen kohti rähjäisiä, hylättyjä katuja. Hän nojasi vasten ränsistyneen talon hajonnutta kattorimaa vasten ja tähyili tarkemmin kauempana talojen sivustoilla kulkevia olentoja.
”Näetkö ketä siellä on”, Elyas huusi alhaalta ja komensi samalla muut olemaan varuillaan.
”En näe tarkasti. Keitä ovatkaan, niin kulkevat talojen varjoissa”, Harold huusi vastaukseksi ja viritti jo jalkajoustaan. Hänen takanaan Anthony kääri kiiltävää kiveä huivinsa sisään ja tunki sen taskuihinsa. Alhaalla muut levittäytyivät kahteen ryhmään ja lähtivät katsomaan keitä tulijat olisivat.

* * *
Monet tarinat ovat kertoneet ja vielä useammat jättäneet kertomatta, olennoista, jotka ilmestyvät pimeydestä levittäen tuhoa ja tuskaa. Kun pahimmat painajaiset syntyvät elämään, ja kaikki mikä on maailmassa oikein, vääristyy, ihmisen mieli saattaa katketa kuin oksa, rasahtaen ja murtuen lopullisesti. Suuri vääristymä, kaaos, sykkivä, härskiintynyt, syöksyi pitkin unohdettuja katuja kohti miehiä, jotka odottivat aseet paljastettuina, katsoen pelkoa silmiin ja jähmettyen. Ei ole sanoja, ei tekoja, ei oikeutta, ei muistoja. Vain tuhkaa suussa ja tyhjyys.

* * *

Leirinuotion liekit tanssivat hämärässä, edelleen ja pienet kipinä suihkut lentelivät siitä Adrianin kohentaessa tulta. Kuu oli jo noussut korkealle ja antoi valoaan suurien tammien väliin. Adrian kohotti katseensa nuotiosta, johon oli tuijottanut mietteliäänä. Hän katsoi kuinka Robert, Anthony ja Harold saapuivat leiriin tukien Elyasta, Alecia ja Johnia, jotka olivat selvästi kokeneet kovia. Adrian, kivuistaan huolimatta, ponkaisi pystyyn ja auttoi muita asettamaan haavoittuneet nuotion ääreen lepäämään.
”Mitä tapahtui? Missä ovat Simon ja Don”, Adrian kysyi samalla, kun ojensi veljelleen leiliään. Anthony katsoi isäänsä, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuu, joka valaisi leiriä.
”Kimppumme… Siellä oli…Olentoja”, sanat vaipuivat pois pojan huulilta.
Riivattuja… Riivattuja ja muita kaaoksen petoja”, Elyas sanoi juotuaan kunnon kulauksen leilistä. ”Emme mahtaneet niille mitään”, hän jatkoi. Adrian istuutui järkyttyneenä alas.
”Olivatko ne samaa joukkoa pojan siepanneitten petomiesten kanssa”, hän kysyi.
”En usko. Näin siellä vilahduksen eräästä miehestä, jonka merkeistä päätellen hän oli joku korkea arvoisempi kultisti. Luulen, että se oli niiden johtaja”, Elyas sanoi ojentaen leilin eteenpäin.
”Oletteko te pojat kunnossa”, Adrian katsoi poikiaan, jotka kalpeuksistaan huolimatta näyttivät vahingoittumattomilta.
”Entä Simon ja Don”, Adrian kysyi katsoen veljeään ja antoi sitten katseensa kiertää läpi joukkonsa. Katseita laskettiin ja päitä pudistettiin.
”He eivät selvinneet”.

* * *

Kuu oli verhoutunut pilviin ja taivas oli synkkenemään päin. Kalpea mies, verissä päin, kulki pitkin metsän laitaa, raahautuen hitaasti puulta toiselle, ottaen niistä tukea. Hänen päätään jyskytti, eikä hän kuullut mitään muuta kuin veren kohinan korvissaan ja jostain kaukaa kaikuvan onton äänen, joka kuiski sanaa ”Elä”. Hänen turta kehonsa sykki kipua, palauttaen tuntoa pikkuhiljaa mutta tuskallisesti takaisin. Edessä näkyi valon kajoa. Se oli liekin leimua, joka oli peräisin nuotiosta. Harmaa vaeltaja kulki kohti leiriä, jossa nuotio oli.

Nuotion ympärillä nukkui liuta miehiä. Vain yksi oli valveilla ja hän katsoi suurin silmin Tulijaa, tämän astuessa nuotion heittämän valon piiriin.
”Simon! Sinä elät”.

* * *

Näin sitä mentiin kaaos möhmöjä vastaan... ja turpaan tuli kymmenen tuhatta nolla...
Elikkä siis, mulla jäi pystyyn kolme miestä ja loput meni out of actioniin. Tietenkään Kaarlen porukasta ei kaatunut kukaan =/
Sitten injuryssä ei muuta vakavaa, mutta molemmat miekkamiehet heitti veivinsä. [Mutta myöhän leikitään, että miun "sankari" Simon selvis oikeesti hengissä, kun ostin uuden miekkamiehen tilalle ;) ]
Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin, sillä John the Cape kohotettiin sankareiden mahtavaan kastiin =D eli lad´s got talent sinne.
Par uutta skillii youngbloodeille ja rahat loppu, näillä mennään etiäpäin.

[Pikku]

Onnistuisko jonkun ujuttaminen jo 5. kierroksen vastukseksi minulle ensi tiistaiksi? Olisin silloin taas Joensuussa päin.

[Gilaelin]

Onnistuisko jonkun ujuttaminen jo 5. kierroksen vastukseksi minulle ensi tiistaiksi? Olisin silloin taas Joensuussa päin.

Joo, näin tehdään. Tänään on sunnuntai, joten arvon parit, koska Peetu on rokissa ja ei varmaan koneelle ole raahautumassa vielä tänään, veikkaisin. Yksi pari on vielä pelaamatta, mutta koska pelaavat pelinsä huomenna, on ne seuraavan kierroksen parit jo sama arpoa.

Minä, Der Krieghammer ja Ahriman ollaan 15.-17. päivä metsässä juoksemassa hopeapatukoiden kanssa, joten arvoin parit sitämukaa.

Pikku - Slugger
Gilaelin - Rune
Silvanor - DraSa
Entrooppi - Calmari
Ahriman - Der Krieghammer

[Rune]

Gilaelin - Rune

GRAAAAHHHH!!!1 Verttaaah!!!

Eli ei *****, nyt loppuu leikki. On aika pistää verikekkerit pystyyn, ja sellaisella volyymilla ettei mitään järkeä.

Long lost are the shadows
faded have the silent steps of a hoof
- a rising pulse of blood screaming to be spilt
a thrill of shed of gore, and a pointy ear
shall be cut tonight.

Sie kerjäsit tätä. Sie niin kerjäsit koko siuppokorvaisen elämäsi näissä metsissä. Tahdot verta? Sitä saat!

Ja Pelle Miljoona aloittaa just. Juoksujalkaa vaan.

[Pikku]

Slugger onnistuuko peli tiistaina aamupäivästä?