Sotavasara.net

hyvin on edennyt mutta älä ihmeessä tapata niitä mustia haltioita,anna niiden tappaa carstein niin kaikki on hyvin

Carstein karjaisi ja iski haltiaa kämmenselällään, saaden tämän lentämään luolan halki sen kiviseen seinään. Haltiakomentaja valahti maahan kuin hajonnut nukke. Dranach puri huultaan ja pälyili ympärilleen. Carstein tuli hitaasti lähemmäs, ja vaikka velho yritti epätoivoisesti päästä kauemmas, hän ei onnistunut. Carstein oli kuin kohti tuleva kuolema, joka halusi omansa. Dranach laski katseensa lattiaan ja mutisi loitsusanoja. Carsteinin silmät välähtivät punaisina, ja hän nosti kätensä iskuun. Dranach ojensi kätensä..

Kirkas valonvälähdys, ja Carstein oli loikannut seinälle. Hän karjui velholle raivosta luolan seinältä. Vampyyri oli takertunut siihen kuin hämähäkki. Hän karsi lähemmäs Dranachia, joka kohotti kätensä uudelleen.. Von Carsteinin raivonhuuto järisytti luolan rakenteita. Jäätuuli oli iskeytynyt suoraan hänen rintaansa, ja Laewon oli hyökännyt hänen selkäänsä. Vampyyri tuijotti rinnastaan sojottavaa Iltahämärää raivon vallassa.

Carsteinin voimat eivät olleet vielä huvenneet täysin. Vaikka hän tunsi epäpyhän mahtinsa kaikkoavan kehostaan, hän piti siitä kiinni epätoivoisesti. Lopulta se oli täysin mahdotonta. Viimeisillä voimillaan Carstein huusi ilmaan kaksi ääntä, joista toinen oli elävän miehen ääni, toinen epäkuolleen kylmä kirous. "Kiitos", kuiskasi lempeä ääni, ja toinen kirosi Laewonia ja kaikkia haltioita.

Loput armeijasta tulivat luolalle vasta kauan sen jälkeen, kun Carsteinin ruumis oli hajonnut tomuksi. Dranach jutteli Laewonin kanssa niitä näitä, ja kumpikin kiitti Malekithia, joka oli antanut maagisen Ghrondin Kilven aarrekammioistaan. "Hoi! Mitäs vanha lukutoukka?" Kaksterä huikkasi Dranachille luolan suulta. "Pirulainen! Melkein jo toivoin, että olit eksynyt metsään", Dranach heitti takaisin. Viime päivinä hänen tunteensa olivat hiukan lämminneet salamurhaajaa ja muitakin kumppaneitaan kohtaan. Laewon nousi ylös ja viittoi yhden Varjoista luokseen. "Sotilas! Ota viisi muuta Varjoa mukaasi ja hae polttopuita. Tutkikaa samalla maastoa", Laewon sanoi käskevästi. Varjo teki kunniaa ja meni takaisin tovereidensa luo. Hetken kuluttua kuusi varjoa katosi yöhön luolan suulta.

"Mitäs seuraavaksi, Shandris?" Yesthalion kysyi toiselta velhottarelta, joka istui luolan perällä ja tuijotti nuotiota. "En tiedä, ystävä. Ehkä yritämme ylittää Maailmanreunan vuoret, kuten ajattelimme, tai sitten yritämme päästä alakautta läpi. Ylhäällä örkit, alhaalla ne..ne rotat", Shandris mutisi ja heitti polttopuun nuotioon. Yestahlion huokaisi. "Komennan joukot valmiiksi. Lähdemme huomenna Maailmanreunan vuorille."

"LAEWON! Tarvitsemme apua itätunnelissa!" Shandris kiljui ja räjäytti kymmenisen skavenia hengiltä Tuomiovasamalla. He olivat löytäneet luolan alle menevät tunnelit erään valtaamansa kääpiökaivoksen alta, ja taistelivat nyt sokkeloisessa labyrintissa. Kuolemattomat olivat hajaantuneet ympäri luolastoa, jokainen taisteli omaa taisteluaan, sillä Shandris oli ennen taistelua käskenyt kaikkia yrittämään omin neuvoin ulos tunnelin toisesta päädystä. Maanalaiset luolastot olivat aivan liian ahtaita suurten osastojen ryhmityksille.

Laewon hyökkäsi sivukäytävästä rottamiesten kimppuun karjuen, keihäs tanassa. Yesthalion, joka seisoi takimmaisenä, sai viimein Kuolontuulen valmiiksi ja vapautti loitsun. Laewon, Yesthalion ja Shandris saivat helposti loput käytävän skaveneista tuhottua. "Auttakaa!" Kuului huuto kauempaa, ja heti sen perään mustan haltian tuskankiljaisu. Samanlaisia huutoja kuului ympäri luolastoa. Skaveneita oli yksinkertaisesti liikaa.

Kaksterä hiipi kumarassa keskellä skavenlaumaa. Hänellä oli yllään puku, jonka ansiosta rotat luulivat häntä yhdeksi heistä. Tässä käytävässä oli viitisenkymmentä rottaa. Kaksterä odotti, että muut pääsisivät sinne. Kului kymmenisen minuuttia, kunnes Mialee, keihäsmiesten johtaja, Faran Sydämenlävistäjä, Teloittajien johtaja, sekä kolmetoista keihäsmiestä syöksyi sisään. Silloin Kaksterä nousi seisomaan, veti tikarinsa ja silpoi viisi rottaa, ennen kuin nämä kerkesivät edes reagoimaan. Faran käsitteli miekkaansa taitavasti, hän lävisti yhden rotan elegantilla pistolla, sivalsi miekkansa irti, halkaisten rotan kahtia, pyörähti ympäri, katkaisten toiselta kaulan, iskien yläkautta kolmannen käden irti. Mialee, Kaksterän ja Yesthalionin tytär, käytti miekkaa ja kilpeään tappavan tehokkaasti, iskien voimakkaasti puolelta toiselle.

Ottaisin erittäin mielelläni vielä lisää kommenttia vastaan. Anteeksi kärsimättömyys, mutta tarina tuplapostautui niin piti korvata toinen postauksista jollakin muulla

Kaksterä ja muut olivat voitolla, kunnes tunnelin itäseinä romahti, ja sisään syöksyi lukemattomasti rottia. Ja massiivinen, rottaa muistuttava olento, karjuen. Toisessä kädessään sillä oli sormien tilalla jonkinlainen nuija, ja toisen silmän oli korvannut jonkinlainen mekaaninen laite. Sen turkki oli osittain irronnut, ja se näytti kiduteltulta ja piiskatulta, sekä erittäin, erittäin murhanhimoiselta..

Kaksterä lähti kiertämään jättiläisrottaa oikealta, Mialee ja Faran vasemalta, ja keihäsmiehet lähtivät suoraan kohti. He heristelivät keihäitään jättiläismäisen hirviön edessä ja yrittivät pitää sitä kaukana. Kaksterä hyppäsi rottahirviön selkään ja aloitti vimmaisen iskusarjan, samaan aikaan Mialee ja Faran kävivät hirviön vasempaan kylkeen. Olento vain heilautti kättään, iskien Mialeetä rintaan, saaden naisen liitämän ilman halki suoraan rottaruumiiden keskelle. Keihäsmiehillä oli täysi työ rivirottien kaukana pidossa.

"AARGH! Kuole kirottu!" Karjaisi Mariean, Verisenä Maryna tunnettu Kuolemattomien Terien muusikko iskiessään yhden skaveneista siististi kahtia. Hänen vieressään taisteleva draich-mestari Faran Sydämenlävistäjä taisteli paljon elegantimmin, tuhoten rottien rivistöjä siroilla pistoilla ja laskelmoiduilla sivalluksilla, hänen raskas draichincsa iski puolelta toiselle, sen perässä virtaava punainen verivana oli kuin tulviva joki: pysäyttämätön ja valtaisa.

Faran hulmautti sinistä viittaansa ja katkaisi yhdellä iskulla kolmen rotan kaulat. Hän iski yhtä kyynärpäällään, saaden sen horjumaan kohti seinää. Faran loikkasi ruumisröykkiön yli perääntyvien rottien kimppuun. Nyt kohtalo puuttui peliin: Faranin laskeutuessa maahan hän liukastui jonkun epäonnisen haltian sisälmyksiin ja kaatui selälleen. Skavenit lähestyivät, ja Verinen Mary ei edes huomannut, koska hän hakkasi edelleen yhtä skaveneista miekallaan, iski toisen päätä, tai siis sitä mitä siitä enää oli jäljellä, seinään, ulvoen verenhimoisesti. Faran yritti pitää skaveneita kaukana, mutta rottia oli liikaa..

Dranach räjäytteli tietään rottien läpi. Näistä säälittävistä, heikoista tuholaisista ei ollut mitään vastusta velholle, joka tuhosi laumoittain heitä pelkällä katseellaan. Velho marssi lähes vastustamatta vihollisivistön läpi mahollisimman nopeasti, jotta ehtisi Faranin ja Mariean apuun. Dranach osoitti yhtä kaapuun pukeutunutta, kahdella teräaseella varustautunutta skavenia Kharaidonin sauvalla ja lausui taikasanan. Rotta räjähti kappaleiksi mustan säteen osuessa sen rintakehään, muut huoneen rotista eivät olleet sen kummoisempia. Dranach ihmetteli näiden pienten olentojen määrää. Yksinään ne olivat surkeita rääpäleitä, ja helposti tapettavia, mutta niitä oli yksinkertaisesti liikaa. Dranach kuuli Faranin huudon tämän kaatuessa. Ääni kuului vasemmalta..Haltiavelho kääntyi ja katsoi kahta vasemmalle vievää käytävää. Hän puri huultaan ja astui siihen, josta kuului taistelun ääniä..

Faran torjui epätoivoisesti skaveneiden iskuja maaten selällään maassa. "Mary! Auta minua!" Hän huusi, mutta Marylla oli muuta tekemistä, hän nimittäin silpoi skavenjoukkoa, joka oli tullut sisään toisesta viemäristä. Yht'äkkiä Faran näki skaveneiden takana kirkkaan valon. Onko kuolema noin kaunista? hän ajatteli. Onko aikani tullut?

Valo lähestyi. Se pyyhkäisi skaveneiden läpi, jota huusivat tuskasta. Niiden turkki syttyi tuleen, niiden hännät ja silmät korventuivat pois, ja jopa niiden aseet sulivat. Kaiken valon takaa astui esiin mustakaapuinen haltiavelho, joka piteli kättään ojennettuna. Velho käveli kohti maassa makaavaa soturia, ja valo haalistui lähes pois, nyt se vain valaisi käytävää, ei polttanut. Mary tuli Faranin luo, miekka ja levypanssari veren peitossa, ja otti kypäränsä pois. Hänellä oli kauniit, mustat hiukset, aavemaisen kalpea iho ja suuret, siniset silmät. Faran olisi pitänyt häntä kauniina, ellei olisi tietänyt tämän verenhimoisuudesta.

"Sinulla oli onnea, Faran, kun saavuin paikalle. Olisit todennäköisesti kuollut. Oletko nähnyt Laewonia tai Kaksterää sen jälkeen kun tapoimme se jättimäisen epäluoman?" Mustakaapuinen velho, Dranach, kysyi. Vaikka jättiläisrotta oli ollut kauhistuttava näky, hänen mielensä perukoilla hiipi tahto tietää lisää, oppia enemmän. Minkälaisella magialla olento oli luotu? Sen hän halusi oppia. Dranach selvitti ajatuksensa, nyt oli keskityttävä taisteluun ja hengissä säilymiseen. "..jälkeen kun tapoimme se rotan", Faran lopetti lauseensa. Dranach oli ollut niin omissa maailmoissaan, ettei ollut kuunnellut, mutta nyökkäsi silti vastaukseksi. "Menkäämme sitten. Minä tulin tuosta tunnelista, siellä oli kammio, josta lähti toinen sivuhaara. Menkäämme sinne. Faran, sinä ensin, Mary viimeisenä. Mennän!"

Tulipas unohdettua koko tarinasi. En ole käynyt täällä sitten marraskuun, sori.

Itse tarina jatkuu samalla tavalla. Virheitä bongaa vähän väliä, viholliset kuolevat pelkästä hipaisusta, mutta kaikesta huolimatta tätä lukee ihan mielellään. Olisin hyvin kiitollinen, jos jatko tulisi useammin kuin kerran kuukaudessa, unohtaa nääs mitä on tapahtunut ja toiseksi voisit poistaa nuo herkät kuolemat. 3 tuommoista haltiaa pieksee varmaan saman aikaisesta 5000 rottaa saamatta narmun naarmua . Hei, ihan kuin kill billissä.

No mutta rotat onkin paskoja sotilaita. Ainakin nämä klaaniorjat joita vastaan nyt tapellaan

kyllä tätä sai odotella........hienosti kuvailet tarinaa ja hahmoja

Vihdoin jaksoin kirjoittaa tämän loppuun, ja nyt tarina onkin lopuillaan, viimeiset henkilöt on saatu mukaan jne. Toivottavasti pitkä tauko ei haittaa. On monta rautaa tulessa, ja inspiraatiotakaan ei ole pahemmin ollut. Tässä siis on tarinan jatko:

Nyt taistelu oli jo taukoamassa, tuhannet skavenien ruumiit makasivat elottomina luolien käytävillä, mutta taistelu oli vienyt veronsa myös haltioilta. Heidän joukkojensa vahvuus oli kärsinyt raskaita tappioita, ja monet olivat kadottaneet varusteitaan. He saivat kuitenkin olla tyytyväisiä siitä, että olivat ylipäätään hengissä.

Shandris istui varjoisassa paikassa Maailmanreunan Vuorilla. Kitukasvuinen mänty varjosti hänen kasvojaan polttavalta auringolta. Muutkin olivat väsyneitä, Dranach oli jopa riisunut mustan kaapunsa ja läähätti uuvuksissa hieman kauempana Shandriksesta.

Laewon seisoi hiljaisena sotilaiden parissa ja jutteli matalalla äänellä. Ilta oli tulossa, ja he olivatkin jo pystyttäneet leirin. ”Meidän täytyy lähteä etelään: kohti merta, jossa Zakath luultavasti odottaa meitä Mustassa arkissaan. Se on ainoa toivomme, sillä rottien hyökkäykset väsyttivät miehiämme, ja muonavarastomme ovat lähes täysin tuhoutuneet”, Laewon sanoi murheellisena kahdelle kokeneelle, arpiselle haltialle, jotka nyökyttelivät suu mutrussa.


Seuraavien viikkojen ajan haltiat vaelsivat erämaan halki synkkänä ja ilottomana joukkona, puhellen hyvin vähän keskenään. He kaikki surivat luolissa kuolleita tovereitaan, ja kaikista eniten oltiin murhemielin Ghilardor Jäätikarin kuoleman vuoksi: hän oli ollut yksi Teloittajista, heidän lipunkantajansa. Miawen oli löytänyt kuolevan soturin makaamasta ruumiskasan päällä kädessään suuri draichinsa. Ghilardor oli ollut mukava ja puhelias haltia, kaikkien ystävä, mutta taistelussa mahtava ja raivokas kuin hydra.

Kun he vihdoin pääsivät Pimeiden Maiden rannikolle, lähelle lohikäärmesaaria, he saattoivat nähdä suuren, kaupunginkokoisen, mustatornisen haltialaivan rannassa. Musta arkki, jonka Noitakuningas oli antanut Zakath Teurastajalle tämän tehtävän ajaksi.

Kun Shandriksen johtama joukko viimein tuli arkin luo, he näkivät suurta, pitkävartista miekka pitelevän soturin, yllään kullan- ja hopeanvärinen haarniska kauniisti koristeltua levyä ja kaunista, pientä rengasta. Hänellä oli tuimat, tarkat silmät, väriltään lähes mustat, samanväriset kuin hänen poninhännälle sidotut hiuksensa. Miehen vierellä seisoi toinen, samanlaiseen haarniskaan pukeutunut mustahaltia-aatelinen, joka sanaakaan sanomatta katsoi kun ensimmäinen haltia ärjyi komentoja.

Laewon nousi ratsunsa, mustan hevosen Radirosin selästä ja läimäytti rintaansa kädellään. ”Terve tavattuamme, Zakath, jota Teurastajaksi kutsutaan!” hän kajautti ja nyökkäsi komentoja huutavalle haltialle. Tämän kääntyi, puri huultaan ja nyökkäsi myös. ”Hyvä nähdä sinuakin, Laewon. Kuinka surullista, että miehesi jäivät Athel’Loreniin”, hän sanoi ilkeästi hymyillen. Laewon puristi kätensä miekkansa ympärille ja paljasti sen terää viha kasvoillaan. Hetkessä Zakathin soturit osoittivat mustia haltioita keihäillään, ja Shandris oli luonut käteensä tulen. Kaksterä oli vetänyt esiin kaksi tikaria, Zakath piti suurta haltiamiekkaansa taisteluvalmiina. Vaitonainen mies hänen vieressään oli nostanut siivekkään mustan pegasoksensa satulalenkistä keihään. Laewon tunsi kurkullaan kylmän teräksen. Radiros hirnui ja kavahti takajaloilleen, Yesthalionin kaikuva ääni kantautui kaikkien haltioiden korviin: ”Al ragrar naradin le’yewén Nagalythe!”

Ilma viileni pelottavasti loitsusanojen jälkeen. Zakath katsoi merkitsevästi Laewonia, joka murahti ja laittoi miekkansa takaisin huotraan. Tilanne rauhoittui, viima heltyi ja haltiat vetivät aseensa takaisin.

”Mikäli olemme nyt tervehtineet toisiamme asianmukaisesti, voisimme lähteä tältä kirotulta mantereelta, jota ne barbaarit, ihmiset, kutsuvat Vanhaksi maailmaksi. Astukaa laivaan”, Zakath sanoi kylmä katsanto silmissään. He lähtivät uudelleen liikkeelle, ja kohta Arkki viesi heidät kotiin.





Kolme kuukautta myöhemmin..


Varoen Kaksterä asetti veitsensä kapean, kahden tiilen muodostaman aukon väliin. Hän hengitti syvään, hikipisarat valuivat hänen kasvoillaan. Hänen viittansa ja vaatteensa olivat täynnä reikiä, repeytymiä ja veritahroja. Hitaasti salamurhaaja tutki kolon veitsensä terällä. Varmistuttuaan, että kolossa ei ollut minkäänlaisia ansoja, hän veti tikarinsa pois ja asetti sen paikalleen saappaanvarteen. Hän ahtoi sormensa tiilen reunojen väliin ja veti sen irti. Katakombien satoja vuosia seissyt ilma tuntui tunkkaiselta tiilen takana, ja hän ei havainnut minkäänlaista liikettä juuri paljastamassaan salahuoneessa. Hitaasti hän purki loputkin tiilet ja astui raivaamastaan aukosta sisään. Huoneessa oli pimeä, joten hän veti esiin Shandrikselta saamansa jalokiven, joka leimusi kuin kymmenen soihtua. Hän piti sinisenä hohtavaa safiiria päänsä yläpuolella ja tutki huonetta.

Huoneessa oli vain pieni koroke, jolla seisoi musta haarniska, jonka rinnassa oli hohtava, verenpunainen kristallipinta. Haarniskan kypärä ja haarniska olivat selvästi haltiatekoa, niin kauniit ne olivat, mutta samalla myös kauheat. Haarniskan kypärä muistutti kruunua, jaloissaan sillä oli suuri moukari. Minkään haltian haarniska se ei ollut: kantajan pitäisi olla nelimetrinen ja vahva kuin minotauri kantaakseen haarniskaa, valtavan moukarin heilauttamiseen olisi tarvittu kolmen örkin voimat.

Salamurhaaja käveli haarniskan luo ja kosketti sitä sormellaan. Hän hymyili haarniskan pinnan värähtäessä heikosti. ”Yesthalion! Shandris! Tulkaa alas, täällä on turvallista! Löysin sen!”

Ensin ei kuulunut vastausta, mutta sitten rikotun tiiliseinän takaisesta, kokoajan nousevasta, pitkästä käytävästä kuului nopeita, mutta kevyitä askelia. Kohta Shandris astui huoneeseen, sinisessä puvussaan, jonka alla kimalteli kaunis, ithilmarinen levypanssari. Kädessään hänellä oli Mustasauva, hänen arvonsa merkki. Otsallaan kalpealla haltianeidolla oli hopeinen otsapanta. Yesthalionin mustat, pitkät hiukset valuivat vapaina tämän vaaleilla olkapäillä, neidon sininen kaapu oli auki ja paljasti samanvärisen mekon, jossa oli kulta- ja hopeakoristeita.

”Tämä on siis Musta ruhtinas Carynór Surmaliekki. Tai hänen haarniskansa, sillä Carynór on ollut kuolleena jo tuhansia vuosia. Hän oli mahtava soturi, Aenarionin aikalainen ja taisteli hänen rinnallaan Kaaosta vastaan. Carynórin sanottiin tappaneen Verenjanoaja yksin, yhdellä moukariniskulla.” Shandris sanoi kunnioitus äänessään. Myös hän käveli haarniskan luo ja kosketti sitä. Haarniskan pinta värähti uudelleen, kuin öinen järvenpinta. Shandris lausui yhden sanan, ja kosketti haarniskan rintakehän punaista kristallia. Kuului jyrähdys, ja sitten kaikki hiljeni.

Jalustalla seisovan haarniskan silmät syttyivät tummanpunaisiin liekkeihin, sen musta viitta hulmusi, vaikkei tuullut, ja maassa lepäävä moukari singahti sen käteen. Haarniska astui alas jalustalta ja katsoi käsiään. ”Minä.. elän”, se sanoi vahvalla äänellä, jonka vaikutusvalta olisi saanut itse Valheiden herran kateelliseksi.

Carynór oli nukkunut tuhansia vuosia, siitä lähtien kun hän oli saanut kuolettavan iskun demoniprinssiltä. Haltiapapit olivat onnistuneet sitomaan hänen sielunsa haarniskaan, jonka jälkeen hänet oli haudattu syvälle Ulthuanin rannikon maahan. Kun hänen kansansa tarvitsisi häntä, hän heräisi. Ja nyt hän oli herännyt. Hän kulki maanpinnalla jälleen. Hänet herättäneet haltiavelhottaret kertoivat hänelle tilanteen nopeasti: pahat haltiat olivat aloittaneet sisällissodan, vieneet oikealta kuninkaalta, Aenarionin perilliseltä Malekithilta tämän kruunun, heidän ilkeät kirouksensa olivat polttaneet tämän ruumiin, he olivat paenneet toiseen maahan. Ja nyt he tarvitsivat Carynórin apua. Hautakummun ulkopuolella kuulemma riehui taistelu, kun Mustan ruhtinaan haarniskaa hakemaan tulleen joukkion kimppuun oli hyökännyt suurhaltia-armeija. Carynór tunsi suurta iloa astuessaan ulos hautakammiostaan ja nähdessään taistelun. Hän haistoi veren, kuuli sotahuudot ja aseiden kalskeen, näki sotilaiden taistelevan ja kuolevan, tunsi kuinka kuolleiden ruumiit vajosivat maahan. Hän oli vihdoin kotonaan. Taistelussa.

ahaa,aika kelmejä noi delffit,huiputtivat tota tyyppiä oikein olan takaa
se tilanne jossa Laewon ja teurastaja melkein alkoivat tappelemaan oli vähän tylsä,se vaan loppui yks kaks....tosi dark elf olisi alkanut tappelemaan.
ja se lipunkantaja,onko semmoista dark elffiä olemassakaan joka olisi mukava ja kaikkien ystävä?

Tottakai on olemassa kivoja Mustiksia. Eikai ne olis ns. pahoja jos ne itse tietäisi tekevänsä väärin? Tämä Mustien haltioiden pahuus on muutenkin vain Suurhaltioiden ilkeämielistä propagandaa.

Siitä Zakath vs Laewon-kohtauksesta, että taistelu ei olisi ollut mitenkään järkevää, koska tappioita olisi tullut tarpeettomasti. Kiitos muuten Zakathille, että sain käyttää hänen armeijansa henkilöitä tarinassani.

Hohhoijaa mikä tauko oli, melkein 2kk.

Mielenkiintoista kyllä on kun haltiat osaavat sitoa hengen johonkin esineeseen ja herättää sen henkiin oikean ajan tullen. Mitä entisiä necromancereitako ne ovat vai varastaneet niiden aapisia ja opetelleet taikoja salaa?

Ethän pidä enään näin pitkiä taukoja, koska on kivempi lukea kun saa useammin lukea, eikä kerran 2kk.

Musta ruhtinas käveli hitaasti, maata tärisyttäen kohti taistelua, jossa haltiat taistelivat elämästä ja kuolemasta. Teloittajat silpoivat juuri suurhaltioiden miekkamestareita kappaleiksi, kun yksikkö ellyriaanialaisia ratsumiehiä iski heidän selustaansa. Carynór suuntasi kohti tuota kahakkaa, pidellen raskasta moukariaan kaksin käsin. Hän laskeutui hautakummuilta rannikkoalueille, jossa taistelu oli käynnissä, suolainen merivesi pyyhki kosteaa, verentahraamaa rantahietikkoa.

Carynór heilautti moukariaan olkansa takaa suoraan alaspäin, iskien yhtä suurhaltioista suoraan päälakeen, murskaten hänen kehonsa vatsaan asti. Kuin räsynuken, hän pyyhkäisi haltian sivuun vasemmalla kädellään ja heilautti moukariaan laajassa kaaressa sivuttaissuunnassa, pyyhkäisten joukon suurhaltiamiekkamiehiä sivuun. Hän oli nyt jo melkein teloittajien luona, kun hän huomasi näkökenttänsä laitamilla jäätävää miekkaa heiluttelevan suurhaltiasoturin. Yllään miehellä oli levypanssari hienointa ithilmaria, päässään hopeinen kypärä, joka kuvasti taivasta ja yötaivasta. Hän iski vihollisiaan maahan vasemmalta ja oikealta; eikä yksikään keihäsmiehistä kyennyt pysäyttämään häntä.

Musta ruhtinas kääntyi ja osoitti soturia pitkäkyntisellä sotahanskallaan. Hänen äänensä oli kuin ukkonen, ja se iski kuin salama pelkoa kaikkien haltioiden sydämiin, jopa pelottomien mustien haltioiden. ”Soturi! Käske sotilaitasi lopettamaan tämä taistelu, sillä liian paljon haltiaverta on jo nyt vuodatettu. Me ratkaisemme tämän kahden kesken!”

Koko taistelu taukosi. Haltiat laskivat aseensa ja kääntyivät kohti nelimetristä jättiläistä. Suurhaltioiden kenraali laski myös aseensa. Hän nosti päänsä uljaasti pystyyn ja huusi: ”näin olkoon, vaikka sydäntäni särkee nähdessäni, että yksikään teistä likaisista pettureista saa elää!” Carynór nauroi. ”Te tässä pettureita olette. Puolustaudu!”

Carynór kohotti valtavaa asettaan ja astui monta askelta lähemmäksi haltiaa, joka nyt juoksi häntä kohti rivimiesten katsellessa. Carynór iski moukarillaan alas, tehden suuren kraatterin pehmeään maahan. Haltia oli nopea, ja oli onnistunut väistämään iskun loikkaamalla sivulle, ja nyt hän pisti miekallaan haarniskaa useita kertoja, saamatta kertaakaan aikaan minkäänlaista vahinkoa.

Carynór läimäytti haltian kädellään maahan. Hän kohotti moukarinsa korkealle ilmaan ja heilautti sen alas, suoraan haltian rintakehän päälle. Hiljaisuudessa kaikuivat haltian luiden murtumisen äänet, matala läsähdys ja natina, sekä kumea tömähdys. Hetken hiljaisuuden jälkeen suurhaltiat alkoivat huutaa paniikissa, kuka heistä voisi vastustaa tämänkaltaista hirviötä, joka oli tappanut heidän kenraalinsa, taitavan miekkamestarin, kuin ei mitään. Mustat haltiat iskivät pakenevia serkkujaan maahan nauraen ja iloiten heidän tappiostaan. Druchii oli jälleen astunut Ulthuanin maaperälle.

Dranach avasi silmänsä. Hän näki ympärillään vain mustaa. Hän astui askeleen eteenpäin, sitten toisen. Hänen takaansa kuului outoa ääntä, kuin tuskaisaa ulvomista, joka läheni koko ajan. Dranach vilkaisi taakseen, muttei nähnyt mitään. Ääni läheni, ja Dranach ryntäsi juoksuun. Hän juoksi, mutta ei tuntenut liikkuvansa, pimeys pysyi koko ajan samanlaisena, aivan kuin hän olisi juossut paikallaan. Ääni oli jo korviasärkevä. Dranach juoksi ja juoksi, kunnes yhtäkkiä kirkas valonvälähdys sokaisi hänet. Toivuttuaan hän näki edessään, pimeydessä, valkean, jättiläismäisen, naamion, jonka silmissä hehkui helvetillinen liekki. Naamion otsalla, poskissa ja silmäkulmissa oli taidokkaita, värillisiä ja äärettömän monimutkaisia kaiverruksia.

”Dranach.. Minä tulen”, sanoi ääni, joka oli niin voimakas, niin täynnä alistavaa tahtoa, kostonhimoa ja vallanhalua. Dranach vajosi polvilleen, voimattomana hahmon edessä. Toinen valonvälähdys, ja jälleen oli vain mustaa, äärettömästi pimeyttä.

Mustahaltiavelho avasi rävähtäen silmänsä, ja onnekseen näki vain telttansa katon. Hän nousi sängyltään, puki kaapunsa ja otti yöpöydältä viinipikarin. Hän täytti sen ja siemaisi pitkään. Aine maistui vereltä hän suussaan, ja Dranach sylki viinin maahan, jonka jälkeen hän tarttui viinikarahviin, kastoi sormensa siihen ja toi ne silmiensä eteen. Verta. Velho tiputti karahvin lattialle ja istui sängylleen. Hetken päästä hän tunsi, että sänky liikkui. Hän nousi nopeasti ylös ja kiskaisi peiton sängyltään. Sen alla oli sadoittain pieniä, vihreitä olentoja, joiden iho oli paiseilla ja rakkuloilla. Ne hihittivät ja loikkivat, juoksivat sängyltä maahan, josa särkynyt viinipikari oli. Heti kun niiden saastaiset jalat koskivat viiniin, se muuttui sairaan tummanvihreäksi. Dranach horjui ulos teltastaan.

Ulkona häntä odotti kauheampi painajainen. Mustien haltioiden asemasta leirissä kulki mitä hirvittävämpiä mutaatioita, jotka syöksivät tulta ja muuttivat muotoaan jatkuvasti. Kaikki naispuoliset haltiat olivat alasti, ja he parveilivat hei Dranachin ympärille. Velho sysäsi olennot sivuun ja horjui kauhuissaan eteenpäin. Kaikkialla hänen ympärillään oli maa verestä punainen, mustien haltioiden ruumiit peittivät sitä röykkiöittäin. Tummanvihreällä taivaalla lensi lintujen asemasta Tzeentchin Kiljujia ja Kaaoksen petoja. Yksi raskaasti panssaroiduista sotureista Dranachin vieressä murahti ja löi velhon sivuun. Dranach kaatui maahan, suoraan yhden ruumiin päälle. Hän katsoi kaatunutta haltiaa silmiin ja näki itsensä. Sitten sisarensa Shandriksen. Kaksterän. Laewonin. Yestahlionin. Kaikkien kasvot vilahtivat hänen edessään. Dranach kavahti kauemmas. Kolme alastomista naisdemoneista tuli hänen luokseen, hyväillen hänen kasvojaan. Dranach työnsi kädet kauemmas ja nousi ylös. ”Pysykää kaukana!” hän karjaisi ja yritti luoda käteensä velhotulen. Mitään ei syttynyt. Ajatukset kiisivät Dranachin mielessä. Hän perääntyi jatkuvasti. Demonit tulivat kokoajan lähemmäksi, ja Dranach perääntyi. Hän kompasteli kuolleisiin haltioihin ja töni käsiä pois. ”Dranach, Dranach, Dranach, Dranach, Dranach..” hoki jatkuvasti nouseva ääni, kunnes se oli pelkkää jatkuvaa kiljumista. Haltiavelhon korvat olivat räjähtää. ”LOPETTAKAA! Antakaa minun olla, menkää pois!” Dranach huusi ja kaatui jälleen maahan. Hänen silmiään särki ja hän sulki ne. Kun hän avasi ne uudelleen, hän näki edessään Shandriksen, polvillaan hänen yllään.

”Hän heräsi”, velhotar sanoi. Dranach näki myös Laewonin ja Carynórin tornimaisen hahmon, sekä kymmeniä muita mustia haltioita. Kaikki katsoivat velhoa huolestuneesti, paitsi ilmeetön, kypäräpäinen Carynór. ”Olimme huolissamme, Dranach-herra. Tulitte teltastanne kiljuen ja huitoen käsillänne. Kun yritimme auttaa teitä ja kysyä vointianne, sysäsitte meidät syrjään. Carynór-herra tönäisi teidät maahan, ja kutsuimme Shandris-neidon”, sanoi yksi sotilaista hänen ympärillään. Dranach nousi hitaasti ylös. Hän katsoi siniselle taivaalle, ja oli näkevinään taivaalla valkoisen naamion ja kuulevinaan äänen. ”Minä tulen”, se sanoi.

”Haluan olla yksin”, Dranach totesi kylmästi ja käveli tuijottavien haltioiden ohi takaisin telttaansa. Viini oli tummanvihreää, pilaantunutta. Sänky oli täynnä mustia, pienten askelten kaltaisia jälkiä. Dranach käski palvelijaa vaihtamaan vuodevaatteet ja otti esiin yhden kirjoistaan. Sen mustassa kannessa oli kahdeksaan suuntaan osoittava, kultainen nuoliparvi. Merkin ympärillä luki hopeisilla kirjaimilla nimi: ”Liber Chaotica.”



En kyllä tajua, miksi lähetän tarinan näin typerästi samassa topicissa, monena eri postauksena. Anteeksi taas, että kesti uuden osan tulemisessa. On ollut niin paljon maalaamista, konvertointia, kokeita yms. etten ole kerinnyt kirjoittamaan mitään. Toivottavasti porukka tykkää.

huhhuijaa olipas pitkä tauko....mutta kannatti odottaa...tarina paranee paranemistaan ja hahmot syvenee.....onko tuo jätti carenyri tulossa jäädäkseen?

Kyllä. Iso mies on tullut, ja hän on tullut jäädäkseen

Dranach luki kirjaa yömyöhään, leiristä hänen ympäriltään kuului mekkalaa ja huutoja, mutta lopulta nekin vaikenivat sotureiden mennessä nukkumaan, kun vain vahtisoturit olivat hereillä. Lopulta velhokin alkoi nuokkua, eikä aikaakaan kun hän nukahti kirjan päälle. Hänen menneisyytensä kummitteli hänen unissaan ja hän näki koko elämänsä uudestaan..

Kaikki alkoi sinä synkkänä yönä, kun Mustakaarti löysi Dranachin ja hänen rosvojoukkionsa leirin. Helvetti pääsi valloilleen mustien haltioiden hyökätessä nukkuvien kapinallisten kimppuun. He teurastivat monta sänkyihinsä, ennen kuin Dranachin pieni joukkio tajusi tulleensa hyökkäyksen kohteeksi. Muutama heistä pääsi pakoon, Dranach mukaan lukien. He juoksivat läpi yön ja päivän pakoon heitä jahtaavia Malekithin sotilaita. Lopulta he tulivat kalastajakylään, jossa kymmenkunta henkiin jäänyttä kapinallista varasti laivan ja otti kurssin kohti Vanhaa maailmaa.

Dranach oli ainoa rikollisten mustien haltioiden joukosta, joka ikinä astui Vanhan maailman kamaralle. He eivät olleet ottaneet paljoa ruokaa mukaan, ja eksyttyään merelle he olivat kuolleet nälkään. Ainoastaan Dranach oli selvinnyt, koska osasi imeä ”tovereidensa” elinvoimaa. Heti ensimmäisenä hän etsi jonkin pienen rannikkokylän, tappoi sen asukkaat ja otti kylän asumuksekseen. Hän tiesi olevansa jossain Bretonnian pohjoisrannikolla, sen verran hän oli lukenut vanhoja karttoja. Kun sitten örkkilauma hyökkäsi asutuksi luulemaansa kylään, Dranach tuli ulos piilopaikastaan, käyttäen mittavia puheenlahjojaan ja tyhjiä lupauksia saadakseen örkkijoukon suuntaamaan kohti etelää. Vuoden kuluttua örkit olivat juosseet läpi Bretonnian, ja tulivat jo Pahamaihin. Siellä Dranach erosi lähti yöllä örkkien leiristä, vie mukanaan ruokaa ja suuntasi etelään, kohti Khemriä.

Khemrissä hän käytti mahtavaa illuusiomagiaansa tehdäkseen itsestään saman näköisen kuin aavikon ihmiset. Hän näytteli nuorta, tyhmää ja aavikolle eksynyttä paimenta ja eräs heimo otti hänet hoiviinsa. Yli kuukauden Dranach eli aavikkoihmisten kanssa, ja kuukauden lopulla heimon leiriin saapui lichepappi, joka komensi koko heimoa taistelemaan erään vähäpätöisen hautaprinssin joukoissa. Ihmiset tekivät niin pelosta ja kunnioituksesta.

Mutta Dranach oli ovela. Hän sanoi lichille olevansa kiinnostunut Khemrin vanhoista jumalista, uskonnosta ja kulttuurista. Ovelien kysymystensä avulla hän oppi paljon lichepappien taikuudesta. Kun kesä tuli toisen kerran hänen Khemriin saapumisensa jälkeen, Dranach tappoi papin ja lähti takaisin pohjoisen. Hän varasti ruokaa, vettä ja ratsun. Pitkän matkan jälkeen hän saapui taas Keisarikuntaan. Hän teetätti eräässä pikkukylässä itselleen hienot, hopeanvalkoiset vaatteet ja ratsasti sieltä suoraan Nulniin. Siellä hän maksoi eräälle velholle, jotta tämä opettaisi hänelle sotamagiaa. Rahat hän oli kerännyt murhaamalla joitain kauppiaita, joita oli tavannut matkallaan Khemristä Keisarikuntaan. Magian lisäksi hän oppi jotain tykeistä ja ruutiaseista. Hän ei kuitenkaan viipynyt kauaa, ja talven tullen hän suuntasi kohti Kisleviä.

Tämän jälkeen Dranach suuntasi kohti Tileaa. Matkalla hän törmäsi suureen torniin, jonka lähellä ei ollut mitään asutusta, ei edes eläinten koloja. Uteliaana Dranach astui torniin ja löysi Necrarch-vampyyrin piilopaikan. Haltia säästi oman henkensä lupaamalla opettaa Necrarchille mustien haltioiden magiaa, tietoa heidän kansastaan ja lupasi tälle jopa sauvan jota kantoi mukanaan. Sen hän oli saanut vanhemmiltaan lahjaksi, ja se oli mahtava maaginen esine.

Necrarch suostui vaihtokauppaan, ja kahden ja puolensadan vuoden ajan he elivät tornissa ja opettivat toinen toistaan. Eräänä yönä Dranach hiipi Necrarch-vampyyrin arkkuhuoneeseen, jossa häneen luottava vampyyri jo nukkui. Haltia tappoi vampyyrin seipäällä, otti sen tuhkat mukaansa irti ja otti itselleen necrarchin tutkimustyöt, sekä maagiset esineet, jotka saattoi kantaa mukanaan. Ennen lähtöään hän sinetöi tornin loitsulla siltä varalta, että palaisi. Kukaan muu ei voisi astua rakennukseen ilman Dranachin lupaa.

Hän jatkoi matkaansa kohti Tileaa, ja saapui vuorille. Muutaman päivän matkattuaan hän kuuli taistelun ääniä ja tullessaan sinne, mistä äänet kuuluivat, hän näki kääpiön alakynnessä Kaaoksen mutaatiota vastaan taistelemassa. Dranach käytti varjomagiaansa ja teki itsestään ihmisen kaltaisen. Sitten hän käytti magiaansa ja tappoi mutantin, minkä jälkeen kääpiö kertoi olevansa Riimuseppä ja olevansa hengenvelassa haltialle. Dranach kertoi olevansa kiinnostunut kaikesta muinaistiedosta ja kääpiöiden kulttuurista. Puolen vuoden ajan haltia eli kääpiön pienessä vuoriasumuksessa, sillä riimuseppä oli karkotettu klaaninsa luota. Kun puoli vuotta oli tullut täyteen, Dranach toivotti kääpiölle onnea ja kertoi saattavansa vielä palata. Musta haltia jatkoi matkaansa kohti Tileaa.

Vuosia myöhemmin Tilean itäpuolisilla vuorilla Dranach kohtasi erään Tzeentchiä palvovan Kaaoskultin, jota johti Tzeentchiläisvelho Tzragus Muuttaja. Dranach kertoi velholle palvovansa myös Tzeentchiä. Haltia jopa tappoi uskollisuudenosoituksenaan erään pienen ihmiskylän ja käytti varjomagiaansa saadakseen ihonsa täyteen risteileviä viivoja, jotka näyttivät tulehtuneilta verisuonilta. Ovelilla sanoillaan Dranach voitti hölmöjen, fanaattisten ihmisten luottamuksen. Vuosia hän ryösti kulttilaisten kanssa ja oppi Tzeentchin magiaa, tai ainakin tämän tapoja käyttää sitä.

Väistämättä tuli kuitenkin se päivä, kun Tzragus haastoi Dranachin kaksintaisteluun. Dranach lupasi ottaa haasteen vastaan seuraavana päivänä. Aamun koitteessa velhot kerääntyivät piiriin, ja Tzragus aloitti loitsuamisen. Dranach kuitenkin seisoi tyynesti paikoillaan, ja äkkiä Kaaosmaagi vajosi kirkuen polvilleen.

”Sinä myrkytit minut! Käärme!” Tzragus kiljui

”Totta, ystävä hyvä. Niin myrkytin”, Dranach vastasi ja käveli hitaasti kohti velhoa.

”Koska?” Velho tivasi kuolemaisillaan.

”Voi, monta kuukautta sitten, Tzragus, hyvä ystävä. Monta kuukautta sitten”, Dranach kertoi ja tappoi velhon tämän omalla miekallaan. Sitten hän teurasti magiallaan koko loppukultin, joka ei järin suuri ollut. Tämän jälkeen Dranach lähti kohti etelää. Hän oli oppinut paljon, ja paljon oli vielä opittavaa.

D
R
A
N
A
C
H

O
L
E
T

M
I
N
U
N

Valkoinen naamio, valonvälähdys, mustaa, taas naamio, mustaa..

Dranach heräsi. Koko hänen nuoruutensa oli välähtänyt hänen silmissään. Liber Chaotica tyynynään Dranach oli nukkunut koko yön. Haltiavelho luki aukeaman otsikon: ”Tzeentch, Valheiden ja Muutoksen Herra.”

Jaah, taas pääsi vierähtämään aikaa. Toivottavasti tykkäätte.

siellä täällä oli muutama pilkkuvirhe, muuten tarina oli ihan ookoo vaikka omasta mielestä huonompi kuin edelliset