oo bravo,hyvänlaatuinen tarina,no erinomainen
ihme kun slaaneshin palvojien annetaan noin vapaasti toimia?
pelottava ajatus tuo,peikonsurmien varustaminen skaveneitten aseilla
Lohikäärmeen Sydän
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
-
Landlubber
- Viestit: 21
- Liittynyt: Ma 13.02.2006 11:00
Jees, eri letkeää tekstiä. Mukavaa luettavaa ja örkistä ehdottomasti plussaa.
Ainoa kohta joka tökki oli IMO sen Slaaneshia palvovan tarjoilijattaren heittäessä tikarilla Hakimia. Tuntui jokseenkin turhalta ymppäykseltä muuten loistavaan tarinaan. Mielenkiinnolla odotan kuinka slayerit oppii skaveneiden aseita käyttelemään.
Ainoa kohta joka tökki oli IMO sen Slaaneshia palvovan tarjoilijattaren heittäessä tikarilla Hakimia. Tuntui jokseenkin turhalta ymppäykseltä muuten loistavaan tarinaan. Mielenkiinnolla odotan kuinka slayerit oppii skaveneiden aseita käyttelemään.
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
SPOILER: tikarilla tulee olemaan merkitystä. *cough, cough* myrkkyä *cough, cough*Landlubber kirjoitti:Jees, eri letkeää tekstiä. Mukavaa luettavaa ja örkistä ehdottomasti plussaa.
Ainoa kohta joka tökki oli IMO sen Slaaneshia palvovan tarjoilijattaren heittäessä tikarilla Hakimia. Tuntui jokseenkin turhalta ymppäykseltä muuten loistavaan tarinaan. Mielenkiinnolla odotan kuinka slayerit oppii skaveneiden aseita käyttelemään.
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
öööö... varmaan kahen viikon päästä tai jotain... nyt on hullu läksyaalto - sori.
Viimeksi muokannut Skrixqueek, Ke 01.03.2006 16:08. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
-
Landlubber
- Viestit: 21
- Liittynyt: Ma 13.02.2006 11:00
No siinä tapauksessahan asia on ihan eri.Skrixqueek kirjoitti:SPOILER: tikarilla tulee olemaan merkitystä. *cough, cough* myrkkyä *cough, cough*
Hidas ja tuskallinen kuolema on varmasti Slaaneshin kannalta nautinnollisempi kuin jos olisivat heti pistäneet Hakimin lihoiksi. Vaikka tokkopa olisivat jälkimmäisessä edes onnistuneet.
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
Ei ne tapa sitä vaan kaapaa Hakimin sinne haaremeihin.Onnen poika kyllä toi hakimLandlubber kirjoitti:No siinä tapauksessahan asia on ihan eri.Skrixqueek kirjoitti:SPOILER: tikarilla tulee olemaan merkitystä. *cough, cough* myrkkyä *cough, cough*
Hidas ja tuskallinen kuolema on varmasti Slaaneshin kannalta nautinnollisempi kuin jos olisivat heti pistäneet Hakimin lihoiksi. Vaikka tokkopa olisivat jälkimmäisessä edes onnistuneet.
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
Hieman lyhyehkö pätkä, mutta...
Leveää ja auttamattoman keinotekoista hymyä hymyilevä tarjoilijatar laski tarjottimen saastaiselle pöydälle ja toivotti hyvää ruokahalua. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen huomiota edes kuparilantin vertaa, joten mutristaen suutaan nainen kiiruhti töihinsä.
Bono veti höyryävän hunajarommin eteensä, ojensi Hakimille kupin vuohenmaitoa – arabin juomatottumukset saivat hänet vieläkin rypistämään otsaansa – ja asetti tuolilla odottavasti istuvan Pilkkeen eteen kulhollisen viiniä, jota koira alkoi latkia janoisen näköisenä. Tarjottimelle jäi vielä kirkas pullo kislevinkielisellä etiketillä, jota Megrippo tyhjensi antaumuksella suureen kolpakkoon.
Bono tuijottivat viileästi velhoa - Pilke oli liian keskittynyt seuraamaan tavernan likaisella lattialla vilistävää lihavaa rottaa ja Hakim hankasi jalkaansa, joka oli alkanut yllättäen kutista vimmatusti. Megrippo huomasi kylmät silmät ja tuijotti ensin niihin, sitten pulloon ja punastui.
”Neiti!” Bono huikkasi reikspieliksi ja nuori nainen, jolla oli leveä rako etuhampaidensa välissä, kiiruhti paikalle, ”viekää tämä pois ja tuokaa tilalle… hmm… vuohenmaitoa!”
Megrippo irvisti kuullessaan sanan ja tarjoilijatar noukki kohteliaasti viinapullon pöydältä ja jäi odottamaan tippiä. Taaskaan ei kolikkoakaan herunut, mikä ilmeni huomaamattoman ohuena sylkikerroksena Megrippon pian saapuvan maitokupin pinnalla.
Pilke tuijotti rottaa, joka oli pysähtynyt ja noussut takajaloilleen. Rotta nuuhki ilmaa, viiksikarvat värähdellen ja kääntyi sitten katsomaan koiraa. Rotta paljasti hampaansa ja sähisi – yksi teoria koirien katoamiseen oli ollut, että rotat kasvoivat liian isoiksi ja söivät koirat, mikä tavallaan oli totta. Pilke tunsi leukalihastensa jännittyvän ja päästi tahtomattaan matalan, alkukantaista uhmaa täynnä olevan murinan kurkustaan. Rotta vingahti ja pinkaisi juoksuun. Pilke loikkasi ja säntäsi haukkuen rotan perään.
Koko tavernan asiakaskunta vaikeni yllättävän äänen kajahdellessa salissa. Juopot jähmettyivät puukot toistensa kauloilla ja korttihuijarit antoivat ylimääräisten ässiensä valua hihoistaan likaiselle lattialle.
”Tuhma koira! Ei saa antaa viinin nousta päähän!” kuului Bonon ääni ja Pilke pysähtyi. Luimistaen korviaan häpeästä, koira muisti ettei oikeasti ollut eläin ja luikki Bonon jalkoihin. Hiljalleen tavernan meluisa äänimaailma heräsi henkiin ja ilman halki kiitävien tikarien ja tiskeihin särkyvien pullojen rattoisa taustahäly palasi.
Bono kirosi hiljaa mielessään. Nyt jokainen salissa muistaisi heidät varmasti. Julkisuutta hän vähiten kaipasi.
Ottaen kulauksen maitolasistaan, Megrippo selvitti kurkkuaan ja aloitti: ”eli, halusitte minun siis muuttavan tuon koiran takaisin ihmiseksi?”
Bono katsoi kysyvästi Hakimiin, joka tuijotti takaisin yhtä kysyvästi.
”Tuotah… jos se mitenkään on mahdollista?” Bono sanoi hitaasti.
”Muuta hanet ennalleen ja olemme tyytyvaisia”, Hakim tokaisi ja alkoi taas raapia kohta vereslihalla olevaa jalkaansa.
Bono vilkaisi Hakimia, mutta nyökkäsi sitten.
Megrippo tuijotti heitä hetken ajan hämmentyneesti, mutta jatkoi sitten: ”kyllä se teoriassa ainakin on mahdollista… Kuvailkaapa minulle tätä demonia, joka muutti ystävänne eläimeksi.”
Bono vaikeni ja näytti haluttomalta puhua. Hakimkin lopetti raavinnan ja seurueen ylle laskeutui puhumattomuuden verho. Sitten Hakim aloitti vaivautuneena selostamaan hirviömäisen olennon ulkonäköä, pakottaen jokaisen sanan suustaan, haluttomana jakamaan muistoaan.
”Hmm… Khornen demoniltahan se kuulostaa, kyllä, mutta Khorne ei oikeastaan suvaitse taikuutta. Epäilen, että kyseessä oli jotain paljon pahempaa, kuin pelkkä demoni: puolijumala!”
”Puolijumala?” Bono kysyi.
”Aivan, katsokaas jumalat ovat osa kaaosta, joka syntyy ihmisten tunteista. Voimakkaat tunteet: viha, kateus, himo, pelko synnyttävät demoneita. Usko sen sijaan on se tekijä, joka erottaa demonin jumalasta. Jos jokin demoni saa tarpeeksi suosiota, voi siitä tulla vähäinen jumala. Uskon, että teidän kohtaamanne olento oli jotain tältä väliltä, mihin viittaavat hänen mahtavat maagiset kykynsä”, Megrippo hiljeni hetkeksi ja sanoi sitten: ”ette arvaakaan, miten onnekkaita olitte, että edes selvisitte hengissä!”
Hiljaisuus laskeutui jälleen pöydän ylle.
”Hyvä on…” Bono aloitti, ”onko mitään keinoja poistaa puolijumalan kirous?”
”Useitakin”, Megrippo selitti, kuin aito oppinut konsanaan, näyttämättä merkkiäkään rappiostaan, ”ensimmäinen olisi manata esiin tämä puolijum-”
”Ei!” huusivat Hakim ja Bono yhteen ääneen.
”No, hyvä on, ei sitten. Voisitte rukoilla jotain jumalaa kumoamaan kirouksen, mutta koska ette ole eeppisiä sankareita, kukaan jumalista tuskin vaivautuisi. Sitten on vielä yökivi.”
”Mikä?” Bono ihmetteli. Hakim oli syventynyt tutkimaan kiemurtelevia kuvioita, jotka olivat ilmestyneet jalan tuoreen haavan ympärille.
”Yökivi on minun antamani nimi eräänlaiselle saastakiven muodolle. Monet luulevat saastakiveä olevan vain yhtä lajiketta, mutta ovat siinä väärässä. Saastakiveä on yksi lajike jokaista taikuuden virtausta kohden ja niiden eri yhdistelmiä on loputon määrä. Ne kaikki ovat vihreitä, joten tavallinen ihminen ei huomaa eroa”, Megrippo keskeytti puheensa, hörppäsi hieman maitoa, irvisti maulle ja jatkoi: ”yökivi on kuitenkin vahvinta – siinä on tismalleen sama määrä jokaista lajia ja siksi se on äärimmäisen tehokasta, mutta myös äärimmäisen harvinaista.”
”Mikäli se on äärimmäisen harvinaista, kuinka saamme sitä käsiimme?” Bono kysyi, kohottaen kulmiaan.
”Ah, apu ei ole kaukana”, velho aloitti, mutta riipivä kirkaisu katkaisi hänen lauseensa. Ääni oli voimakas, kuin ukkonen ja kirkas ja kimeä, kuin kotkalla.
Äkkiä kaikki tavernan melu muuttui remuisasta mellakasta kauhistuneeksi paniikiksi ja ihmiset ryntäilivät sinne tänne, työntäen tuoleja ja pöytiä tukkimaan ikkunat ja ovet. Ilma täyttyi hetkeksi pistoolien ja varsijousien lataamisen ja aseiden esiin vetämisen äänistä. Sitten tuli hiljaista.
Kynnet raapivat kadun mukulakiviä. Jotain suurta raahautui vaivalloisesti kadulla. Hakim aikoi sanoa jotain, mutta Megrippo nosti sormensa huulilleen, hiljaisuuden merkiksi.
Sitten ulkoa kuului pelästynyt miehen huuto ja voitonriemuisena korvat särkevä kiljunta palasi. Raapivat kynnet liikkuivat nopeammin ja hätääntyneet juoksuaskeleet kaikuivat yllättäen autioituneella kadulla.
Sitten kuului kammottava kuolinkirkaisu ja etääntyvä kynsien rapina.
Tuolit vedettiin ovien edestä ja majatalon iloinen melu palasi nopeasti.
Hakim ja Bono tuijottivat silmät suurina Megrippoon.
”Mitä helvettiä tuo oli?” Bono kysyi tukahtuneesti.
XXX
Thaani Gormidum tuijotti kahden, tarkoin valitun soturin kannatteleman kilven päältä armeijaansa, pakahtuen ylpeydestä. Karak Varzakhelin urheat kääpiöt marssivat siisteissä riveissä, parrat suorina ja haarniskat säihkyen kuun ja tähtien valossa. Rautamurskaajat ja Moukaroijat kulkivat edessä, esimerkkinä nuoremmilleen ja komeat viirit ja jumaltenkuvat kohosivat kaiken yllä, kuin kääpiöiden mahdin päivinä konsanaan!
Suuret heittokoneet ja katapultit työntyivät verkkaisesti eteenpäin kymmenien ponien vetäminä ja Ukkostajien ja varsijousimiesten siistit rivistöt seurasivat niitä, kiväärit kiillotettuina ja ilmeet keskittyneinä.
Gormidum itse oli sonnustautunut lohikäärmein ja riimuin koristeltuun haarniskaan ja piteli hohtavaa riimukirvestä toisessa ja Grimnirin kasvoja esittävää kilpeä toisessa kädessään. Hänen kypärässään oli koristeelliset siivekkeet ja lisää riimuja.
Kääpiöruhtinaan helpotukseksi missään ei näkynyt räikeitä ja rähiseviä surmaajia, tai meluisia gyrokoptereita. Koston päivästä tulisi täydellinen.
Sitten, aivan varoittamatta, alkoi kuului tuttua moottorien surinaa ja jotain, joka olisi voinut joskus olla gyrokopteri, liihotti näkyviin. Sen runkoon oli kiinnitetty suuri nahkapallo ja Maraginin suureksi mielipahaksi joukko surmaajia roikkui laitteesta, vilkuttaen ja huudelleen alas.
Laitteen moottori yskäisi ja pilvi katkeranhajuista savua pöllähti pakoputkesta ulos ja laskeutui sitten hallitsijan ja hänen henkivartiostonsa ylle.
Yskien Maragin Gormidum kirosi kaikkien jumalten vihaa Berfgodssonin ylle – tämä kuitenkin lienee kaiken takana!
XXX
Korkeat, kolikoista pinotut tornit varjostivat Ciceron kasvoja. Nopat olivat olleet suosiolliset – varsinkin painotettu pari hänen hihassaan. Myöskään kortit eivät olleet antaneet hänen jäädä häviölle. Täällä panokset olivat hyvin suuria ja pelaajat olivat äärimmäisen kokeneita. Jokainen vahti toistaan huijarintemppujen varalta. Käsi saattoi olla kuitenkin silmää nopeampi, mistä Cicero oli kiitollinen.
Mutta kiinnijääminen ei ollut huoli, joka sai Ciceron piilottelemaan kasvojaan, vaan tutut kasvot kauempana salissa.
Tila oli melko matala ja ilmassa leijaili paksuna verhona niin perinteisten piippujen, hienojen sikarien, kuin hätäisesti käärittyjen sätkienkin savua, mikä loi Cicerolle hyvin kotoisan olon. Vaikka hänen sukunsa olikin asunut Tileassa sukupolvien ajan, olivat hänen juurensa siltikin syvällä Mietinmaan mullassa, alueella, jossa puolituiset asuivat kotoisasti maan alla.
Leveä tila oli katettu paksuilla puuparruilla ja oli täynnä mustaksi lakattuja, pyöreitä pöytiä, joiden päällä kävi jatkuva noppien kolina ja korttien läpse, milloin joku onneton juoppo ei kaatanut juomaansa, saaden aikaan närkästyneitä huutoja, varaässien ja painotettujen noppien tahraantuessa halpaan olueen.
Puoli vuotta sitten hänen verkkokalvoilleen iskostuneet kasvot silmäilivät humalaisesti kortteja kädessään. Pullo viiniä kasvojen pienen voittopinon vieressä toimi ripustimena entistäkin pöyhkeämmälle hatulle, jossa oli kuusi – ei vaan seitsemän! – värikästä sulkaa. Kasvoilla oli nimi - nimi, jonka Cicero oli auttanut toimittamaan vankilaan kuukausiksi. Nimi, joka todennäköisesti muisti hänet. Nimi, joka oli hautonut kostoa monet pitkät päivät pimeässä sellissään. Nimi, joka oli Alfonso de Piranno.
XXX
Paksuja hikipisaroita valui pitkin Alfonson otsaa, tipahdellen hänen käsissään puristamille korteille. Täällä korttipelurit olivat aivan eriluokkaa, kuin Tilean pikkukaupungeissa. Noppaakaan hän ei enää voinut pelata – joku kirottu kelmi oli pihistänyt hänen ”onnennoppansa”.
Muiden pelureiden ilmeet olivat aivan tyynet ja jonkinasteinen savuntuottaja näytti roikkuvan jokaisen suusta. Sätkät näyttivät olevan suosiossa. Alfonso itse oli aina kadehtinut tuota paheellista tapaa, mutta kaikensorttinen kessu tuntui aina saavan hänet sairaaksi. Nytkin paksun savun ympäröimä Alfonso tunsi pientä nykimistä kitalaessaan. Hän siirsi hattuaan ja kulautti pitkän hörpyn pullostaan, huuhtoakseen kapinoivan illallisensa takaisin sinne, minne se kuului.
Kolikkojen siirtyessä kohti pottia, Alfonso päätti luovuttaa ja siirtyi sen sijaan silmäilemään huonetta. Kateus ja ahneus aaltoilivat hänen mieleensä hänen huomatessaan suuret omaisuuskasat erään keskuspöydän luona. Pinon omistaja oli niin lyhyt, ettei edes näkynyt kasana takaa.
Alfonso kurotti kaulaansa, nähdäkseen onnekkaan pikku paskiaisen kasvot, mutta jopa viinin pehmeän hunnun läpi, hän tajusi, että miekkonen vältteli hänen katsettaan. Ottaen pullonsa ja hattunsa ja mutisten tileaksi jotain epämääräistä haudatusta koirasta, Alfonso jätti pöydän. Hän käveli hieman epävarmoin askelin läpi savumeren, kohti rahakasan takana piilottelijaa.
Kohta hän olikin jo pöydän luona ja tuijotti anteeksipyytävästi virnistäviin puolituisen kasvoihin.
”Sinä!” Alfonso henkäisi tileaksi ja kiskaisi näyttävästi esiin miekkansa, ”En Carpet!”
Jossain salin perukassa, Emilie oli tukehtua viiniinsä.
Leveää ja auttamattoman keinotekoista hymyä hymyilevä tarjoilijatar laski tarjottimen saastaiselle pöydälle ja toivotti hyvää ruokahalua. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen huomiota edes kuparilantin vertaa, joten mutristaen suutaan nainen kiiruhti töihinsä.
Bono veti höyryävän hunajarommin eteensä, ojensi Hakimille kupin vuohenmaitoa – arabin juomatottumukset saivat hänet vieläkin rypistämään otsaansa – ja asetti tuolilla odottavasti istuvan Pilkkeen eteen kulhollisen viiniä, jota koira alkoi latkia janoisen näköisenä. Tarjottimelle jäi vielä kirkas pullo kislevinkielisellä etiketillä, jota Megrippo tyhjensi antaumuksella suureen kolpakkoon.
Bono tuijottivat viileästi velhoa - Pilke oli liian keskittynyt seuraamaan tavernan likaisella lattialla vilistävää lihavaa rottaa ja Hakim hankasi jalkaansa, joka oli alkanut yllättäen kutista vimmatusti. Megrippo huomasi kylmät silmät ja tuijotti ensin niihin, sitten pulloon ja punastui.
”Neiti!” Bono huikkasi reikspieliksi ja nuori nainen, jolla oli leveä rako etuhampaidensa välissä, kiiruhti paikalle, ”viekää tämä pois ja tuokaa tilalle… hmm… vuohenmaitoa!”
Megrippo irvisti kuullessaan sanan ja tarjoilijatar noukki kohteliaasti viinapullon pöydältä ja jäi odottamaan tippiä. Taaskaan ei kolikkoakaan herunut, mikä ilmeni huomaamattoman ohuena sylkikerroksena Megrippon pian saapuvan maitokupin pinnalla.
Pilke tuijotti rottaa, joka oli pysähtynyt ja noussut takajaloilleen. Rotta nuuhki ilmaa, viiksikarvat värähdellen ja kääntyi sitten katsomaan koiraa. Rotta paljasti hampaansa ja sähisi – yksi teoria koirien katoamiseen oli ollut, että rotat kasvoivat liian isoiksi ja söivät koirat, mikä tavallaan oli totta. Pilke tunsi leukalihastensa jännittyvän ja päästi tahtomattaan matalan, alkukantaista uhmaa täynnä olevan murinan kurkustaan. Rotta vingahti ja pinkaisi juoksuun. Pilke loikkasi ja säntäsi haukkuen rotan perään.
Koko tavernan asiakaskunta vaikeni yllättävän äänen kajahdellessa salissa. Juopot jähmettyivät puukot toistensa kauloilla ja korttihuijarit antoivat ylimääräisten ässiensä valua hihoistaan likaiselle lattialle.
”Tuhma koira! Ei saa antaa viinin nousta päähän!” kuului Bonon ääni ja Pilke pysähtyi. Luimistaen korviaan häpeästä, koira muisti ettei oikeasti ollut eläin ja luikki Bonon jalkoihin. Hiljalleen tavernan meluisa äänimaailma heräsi henkiin ja ilman halki kiitävien tikarien ja tiskeihin särkyvien pullojen rattoisa taustahäly palasi.
Bono kirosi hiljaa mielessään. Nyt jokainen salissa muistaisi heidät varmasti. Julkisuutta hän vähiten kaipasi.
Ottaen kulauksen maitolasistaan, Megrippo selvitti kurkkuaan ja aloitti: ”eli, halusitte minun siis muuttavan tuon koiran takaisin ihmiseksi?”
Bono katsoi kysyvästi Hakimiin, joka tuijotti takaisin yhtä kysyvästi.
”Tuotah… jos se mitenkään on mahdollista?” Bono sanoi hitaasti.
”Muuta hanet ennalleen ja olemme tyytyvaisia”, Hakim tokaisi ja alkoi taas raapia kohta vereslihalla olevaa jalkaansa.
Bono vilkaisi Hakimia, mutta nyökkäsi sitten.
Megrippo tuijotti heitä hetken ajan hämmentyneesti, mutta jatkoi sitten: ”kyllä se teoriassa ainakin on mahdollista… Kuvailkaapa minulle tätä demonia, joka muutti ystävänne eläimeksi.”
Bono vaikeni ja näytti haluttomalta puhua. Hakimkin lopetti raavinnan ja seurueen ylle laskeutui puhumattomuuden verho. Sitten Hakim aloitti vaivautuneena selostamaan hirviömäisen olennon ulkonäköä, pakottaen jokaisen sanan suustaan, haluttomana jakamaan muistoaan.
”Hmm… Khornen demoniltahan se kuulostaa, kyllä, mutta Khorne ei oikeastaan suvaitse taikuutta. Epäilen, että kyseessä oli jotain paljon pahempaa, kuin pelkkä demoni: puolijumala!”
”Puolijumala?” Bono kysyi.
”Aivan, katsokaas jumalat ovat osa kaaosta, joka syntyy ihmisten tunteista. Voimakkaat tunteet: viha, kateus, himo, pelko synnyttävät demoneita. Usko sen sijaan on se tekijä, joka erottaa demonin jumalasta. Jos jokin demoni saa tarpeeksi suosiota, voi siitä tulla vähäinen jumala. Uskon, että teidän kohtaamanne olento oli jotain tältä väliltä, mihin viittaavat hänen mahtavat maagiset kykynsä”, Megrippo hiljeni hetkeksi ja sanoi sitten: ”ette arvaakaan, miten onnekkaita olitte, että edes selvisitte hengissä!”
Hiljaisuus laskeutui jälleen pöydän ylle.
”Hyvä on…” Bono aloitti, ”onko mitään keinoja poistaa puolijumalan kirous?”
”Useitakin”, Megrippo selitti, kuin aito oppinut konsanaan, näyttämättä merkkiäkään rappiostaan, ”ensimmäinen olisi manata esiin tämä puolijum-”
”Ei!” huusivat Hakim ja Bono yhteen ääneen.
”No, hyvä on, ei sitten. Voisitte rukoilla jotain jumalaa kumoamaan kirouksen, mutta koska ette ole eeppisiä sankareita, kukaan jumalista tuskin vaivautuisi. Sitten on vielä yökivi.”
”Mikä?” Bono ihmetteli. Hakim oli syventynyt tutkimaan kiemurtelevia kuvioita, jotka olivat ilmestyneet jalan tuoreen haavan ympärille.
”Yökivi on minun antamani nimi eräänlaiselle saastakiven muodolle. Monet luulevat saastakiveä olevan vain yhtä lajiketta, mutta ovat siinä väärässä. Saastakiveä on yksi lajike jokaista taikuuden virtausta kohden ja niiden eri yhdistelmiä on loputon määrä. Ne kaikki ovat vihreitä, joten tavallinen ihminen ei huomaa eroa”, Megrippo keskeytti puheensa, hörppäsi hieman maitoa, irvisti maulle ja jatkoi: ”yökivi on kuitenkin vahvinta – siinä on tismalleen sama määrä jokaista lajia ja siksi se on äärimmäisen tehokasta, mutta myös äärimmäisen harvinaista.”
”Mikäli se on äärimmäisen harvinaista, kuinka saamme sitä käsiimme?” Bono kysyi, kohottaen kulmiaan.
”Ah, apu ei ole kaukana”, velho aloitti, mutta riipivä kirkaisu katkaisi hänen lauseensa. Ääni oli voimakas, kuin ukkonen ja kirkas ja kimeä, kuin kotkalla.
Äkkiä kaikki tavernan melu muuttui remuisasta mellakasta kauhistuneeksi paniikiksi ja ihmiset ryntäilivät sinne tänne, työntäen tuoleja ja pöytiä tukkimaan ikkunat ja ovet. Ilma täyttyi hetkeksi pistoolien ja varsijousien lataamisen ja aseiden esiin vetämisen äänistä. Sitten tuli hiljaista.
Kynnet raapivat kadun mukulakiviä. Jotain suurta raahautui vaivalloisesti kadulla. Hakim aikoi sanoa jotain, mutta Megrippo nosti sormensa huulilleen, hiljaisuuden merkiksi.
Sitten ulkoa kuului pelästynyt miehen huuto ja voitonriemuisena korvat särkevä kiljunta palasi. Raapivat kynnet liikkuivat nopeammin ja hätääntyneet juoksuaskeleet kaikuivat yllättäen autioituneella kadulla.
Sitten kuului kammottava kuolinkirkaisu ja etääntyvä kynsien rapina.
Tuolit vedettiin ovien edestä ja majatalon iloinen melu palasi nopeasti.
Hakim ja Bono tuijottivat silmät suurina Megrippoon.
”Mitä helvettiä tuo oli?” Bono kysyi tukahtuneesti.
XXX
Thaani Gormidum tuijotti kahden, tarkoin valitun soturin kannatteleman kilven päältä armeijaansa, pakahtuen ylpeydestä. Karak Varzakhelin urheat kääpiöt marssivat siisteissä riveissä, parrat suorina ja haarniskat säihkyen kuun ja tähtien valossa. Rautamurskaajat ja Moukaroijat kulkivat edessä, esimerkkinä nuoremmilleen ja komeat viirit ja jumaltenkuvat kohosivat kaiken yllä, kuin kääpiöiden mahdin päivinä konsanaan!
Suuret heittokoneet ja katapultit työntyivät verkkaisesti eteenpäin kymmenien ponien vetäminä ja Ukkostajien ja varsijousimiesten siistit rivistöt seurasivat niitä, kiväärit kiillotettuina ja ilmeet keskittyneinä.
Gormidum itse oli sonnustautunut lohikäärmein ja riimuin koristeltuun haarniskaan ja piteli hohtavaa riimukirvestä toisessa ja Grimnirin kasvoja esittävää kilpeä toisessa kädessään. Hänen kypärässään oli koristeelliset siivekkeet ja lisää riimuja.
Kääpiöruhtinaan helpotukseksi missään ei näkynyt räikeitä ja rähiseviä surmaajia, tai meluisia gyrokoptereita. Koston päivästä tulisi täydellinen.
Sitten, aivan varoittamatta, alkoi kuului tuttua moottorien surinaa ja jotain, joka olisi voinut joskus olla gyrokopteri, liihotti näkyviin. Sen runkoon oli kiinnitetty suuri nahkapallo ja Maraginin suureksi mielipahaksi joukko surmaajia roikkui laitteesta, vilkuttaen ja huudelleen alas.
Laitteen moottori yskäisi ja pilvi katkeranhajuista savua pöllähti pakoputkesta ulos ja laskeutui sitten hallitsijan ja hänen henkivartiostonsa ylle.
Yskien Maragin Gormidum kirosi kaikkien jumalten vihaa Berfgodssonin ylle – tämä kuitenkin lienee kaiken takana!
XXX
Korkeat, kolikoista pinotut tornit varjostivat Ciceron kasvoja. Nopat olivat olleet suosiolliset – varsinkin painotettu pari hänen hihassaan. Myöskään kortit eivät olleet antaneet hänen jäädä häviölle. Täällä panokset olivat hyvin suuria ja pelaajat olivat äärimmäisen kokeneita. Jokainen vahti toistaan huijarintemppujen varalta. Käsi saattoi olla kuitenkin silmää nopeampi, mistä Cicero oli kiitollinen.
Mutta kiinnijääminen ei ollut huoli, joka sai Ciceron piilottelemaan kasvojaan, vaan tutut kasvot kauempana salissa.
Tila oli melko matala ja ilmassa leijaili paksuna verhona niin perinteisten piippujen, hienojen sikarien, kuin hätäisesti käärittyjen sätkienkin savua, mikä loi Cicerolle hyvin kotoisan olon. Vaikka hänen sukunsa olikin asunut Tileassa sukupolvien ajan, olivat hänen juurensa siltikin syvällä Mietinmaan mullassa, alueella, jossa puolituiset asuivat kotoisasti maan alla.
Leveä tila oli katettu paksuilla puuparruilla ja oli täynnä mustaksi lakattuja, pyöreitä pöytiä, joiden päällä kävi jatkuva noppien kolina ja korttien läpse, milloin joku onneton juoppo ei kaatanut juomaansa, saaden aikaan närkästyneitä huutoja, varaässien ja painotettujen noppien tahraantuessa halpaan olueen.
Puoli vuotta sitten hänen verkkokalvoilleen iskostuneet kasvot silmäilivät humalaisesti kortteja kädessään. Pullo viiniä kasvojen pienen voittopinon vieressä toimi ripustimena entistäkin pöyhkeämmälle hatulle, jossa oli kuusi – ei vaan seitsemän! – värikästä sulkaa. Kasvoilla oli nimi - nimi, jonka Cicero oli auttanut toimittamaan vankilaan kuukausiksi. Nimi, joka todennäköisesti muisti hänet. Nimi, joka oli hautonut kostoa monet pitkät päivät pimeässä sellissään. Nimi, joka oli Alfonso de Piranno.
XXX
Paksuja hikipisaroita valui pitkin Alfonson otsaa, tipahdellen hänen käsissään puristamille korteille. Täällä korttipelurit olivat aivan eriluokkaa, kuin Tilean pikkukaupungeissa. Noppaakaan hän ei enää voinut pelata – joku kirottu kelmi oli pihistänyt hänen ”onnennoppansa”.
Muiden pelureiden ilmeet olivat aivan tyynet ja jonkinasteinen savuntuottaja näytti roikkuvan jokaisen suusta. Sätkät näyttivät olevan suosiossa. Alfonso itse oli aina kadehtinut tuota paheellista tapaa, mutta kaikensorttinen kessu tuntui aina saavan hänet sairaaksi. Nytkin paksun savun ympäröimä Alfonso tunsi pientä nykimistä kitalaessaan. Hän siirsi hattuaan ja kulautti pitkän hörpyn pullostaan, huuhtoakseen kapinoivan illallisensa takaisin sinne, minne se kuului.
Kolikkojen siirtyessä kohti pottia, Alfonso päätti luovuttaa ja siirtyi sen sijaan silmäilemään huonetta. Kateus ja ahneus aaltoilivat hänen mieleensä hänen huomatessaan suuret omaisuuskasat erään keskuspöydän luona. Pinon omistaja oli niin lyhyt, ettei edes näkynyt kasana takaa.
Alfonso kurotti kaulaansa, nähdäkseen onnekkaan pikku paskiaisen kasvot, mutta jopa viinin pehmeän hunnun läpi, hän tajusi, että miekkonen vältteli hänen katsettaan. Ottaen pullonsa ja hattunsa ja mutisten tileaksi jotain epämääräistä haudatusta koirasta, Alfonso jätti pöydän. Hän käveli hieman epävarmoin askelin läpi savumeren, kohti rahakasan takana piilottelijaa.
Kohta hän olikin jo pöydän luona ja tuijotti anteeksipyytävästi virnistäviin puolituisen kasvoihin.
”Sinä!” Alfonso henkäisi tileaksi ja kiskaisi näyttävästi esiin miekkansa, ”En Carpet!”
Jossain salin perukassa, Emilie oli tukehtua viiniinsä.
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä