Sotavasara.net

Kaveripiiristäni löytyy yksi henkilö, joka ottaa välillä häviämisen aika raskaastikin mutta ei hänkään nyt toisten figuja ala tuhoamaan. Lähinnä kiroaa ja joskus jopa hajottaa rystysensä seinään. Muistan, että harrastuksen alkuaikoina otti päähän jos hävisi oikein raskaasti, varsinkin jos häviö johtui puhtaasti noppatuurista. Nykyään niihin n+1 ykköseen osaa suhtautua ihan huumorilla ja jos näyttää, että peli on menetetty niin sitten eläydytään siihen rooliin ja pelataan sen mukaan peli loppuun asti. Kai sitä jokainen jossain vaiheessa tajuaa, että kyse on vain pelistä ja jos ei tajua niin todennäköisesti tajuaa vaihtaa harrastusta.

Itseltänikin löytyy pelikaveri, joka on huono häviäjä. Välillä syyttää huijaamisesta, tai jostain muusta vastaavasta, ihan niinkuin sellainen voitto nyt itselleni toisi minkäänlaista tyydytystä. Hän unohtelee hirveän paljon sääntöjä (huom! on pelannut aktiivisesti jotain 3-4 vuotta, tosin välillä ollut pitkiä taukoja, ettei ole pelannut), ja kysyy lukemattomia kysymyksiä koskien oman armeijansa tai yleisesti pelin sääntöjä. Eikä viitsi itse opiskella sääntökirjaa sen vertaa, että oppisi edes ne perusasiat pelistä hallitsemaan. Välillä käy ärsyttämään, kun on ihan tarpeeksi omassakin armeijassa muistamista, sitten pitää vielä rautalangasta milloin mitäkin sääntöjä vääntää (monesti aivan perusjuttuja), miten ne menevät. Ei se lopultakaan paljoa haittaa, vaan lähinnä se, että koko ajan se kuvittelee, että huijaan sitä jotenkin ja siksi pitää säännöistä penkoa milloin mitäkin tietoa, kun ei millään usko sanaani jostain syystä.

Ei onneksi pelata kovinkaan usein välimatkan takia, toisaalta taas, jos pelattaisiin, niin ehkä ne säännötkin alkaisivat pikkuhiljaa jäädä mieleen. Eniten kuitenkin ärsyttää se syyllistäminen "Et kertonut tuollaisesta kyvystä mitään, tai että se sääntö menee noin", ihan kuin jaksaisi jokaista asiaa itsekkään muistaa, vaikka kuitenkin parhaansa mukaan on yrittänyt neuvoa. Pelit venyvät välillä tällaisten juttujen takia suhteettoman pitkiksi ja peli-intokin katoaa siinä samalla.

Kiistatilanteet, joissa säännöt eivät sano selvästi, kuinka tulee toimia, ovat pahimpia, koska silloin kaveri yrittää aina saada edun itselleen lähes keinolla millä hyvänsä, eikä monesti suostu edes kuuntelemaan kantaani asiaan. Nämä ovatkin tilanteita, joissa olen nostanut kädet pystyyn ja ilmoittanut pelin päättyneeksi omalta osaltani. Näitä on tapahtunut pari kertaa, ja siinä sitten vierähtikin tovi ennen kuin seuraavan kerran pelattiin. Sai olla tyytyväinen, että edes suostuin enää.

Hyvänä puolena tässäkin pahassa voidaan sanoa, että oppiipahan perustelemaan kantansa paremmin ja joustamaan, jos näyttää siltä, että vastustaja on sitä tyyppiä, joka pyyhkii perseensä Most Important Rulella. Niin ja paras oppi on se, että aina voi nostaa kädet pystyyn ja pakata kamat kasaan.

Edit: Sanotaan vielä se, että muuten ollaan kyllä ihan hyviä kavereita keskenään, muttei kilpailutilanteissa.

Enpä suutu häviämisestä, mitä nyt saattaa mennä ilme vakavaksi jos koko ajan homma menee huonosti. Elämää, ei sen enempää.

Jos joku tosin rupeaisi figuureitani tuhoamaan, heittäisin häntä painavimmalla mahdollisella kasvoihin. ( Enkä pelaa kuin WARMACHINE:a, joten sitä raskasta rautaa kyllä löytyy. )

Välillä kyllä perkeleet lentää kun kavereitten kanssa pelaltu ja kaikki ei ihan nappiin mene, lähinnä oma nopanheitto kismittää :P Mutta mitään figujen tai muun omaisuden kimppuun ei täällä päin ole tapana käydä.

Täällä päin läheisessä pelipaikassa joku "psykopaatti" oli suuttuessaan repinyt pelipöydän ja rikkonut vastustajan figut, vastustaja oli joku 10v joka oli juuri aloittanut ja pelasi uudella syntymäpäivä lahjallaan, skull pass dwarffeilla. Se hully joka ne rikkoi oli jotain 16v.

Tearsqueeze kirjoitti:Se hullu joka ne rikkoi oli jotain 16v.

O.o Talk about problems.

Ittelläni ei ole ollut pahemmin moisia kokemuksia, kauhein peli oli vissiin kerran kerran Mustan Suden turneessa. MAssacroin vastustajani ja toisella kierroksella jaetulla ykkössijalla. Kakkospelissä tietenkin pääsimmekin ykköset vastakkain, mutta kaveri päättikin antaa hyvän kamunsa, 'En-muista-nimeä, mutta-se-oli-joku-legenda-joka-voitti-turneet-melkein-aina', pelata tämän pelinsä. Tuomari vaan jutteli tämän pariskunnan kanssa tuttavallisesti ja esitti, että protestieni desibelitaso oli negatiivinen. Megapelaaja peräti käski 'lopeta ininäsi, ei ketään kiinnosta'. Loppupeli olikin lähinnä kyseisen megapelaajan tauotonta itkemistä kaikesta mahdollisesta noppieni väristä ja armylistin kirjoitusvirheestä joka ikiseen sääntöön, jota pelissä koskaan tarvittiin. Ainoa kerta hammeria pelatessa, kun on todella tehnyt mieli muokata jonkun naama uudestaan. Tämän jälkeen on ollut sellainen politiikka, että jos tämän henkilön näen asettuvan toiselle puolelle pöytää, lyön hanskat naulaan vaikka oltaisiin vastakkain Brittien GT:n finaalissa ja voittaisin 95% todennäköisyydellä.

Siitä on jo vuosia, mutta siitä seurannutta migreeniä ajatellessa pistää vieläkin vihaksi. Mutta ei se mitään, moista vastaan ei ole pakko alentua pelaamaan.
Ja ei, en sittenkään turvautunut väkivaltaan. Tuntuipa hyvältä vuodattaa tuo ulos.

No ei koskaan ole mitään raivokohtausta tullut, mutta kyllä tänään vitutti aika rankasti kun turnauksen ensimmäisessä erässä tuli turpaan, turpaan ja turpaan. Kyllä tappion kestää, mutta jos 15 minuutissa selviää että joutuu katsomaan toisen tekemää verilöylyä 3-5 tuntia kun viereisellä pöydällä on hauskaa, niin ei voi aivan tyynenä pysyä.

Hmm... aika mielenkiintoinen aihe. Omalta kannalta ei mitään kovin vakavaa ole sattunut, mitä nyt harrastuksen alkuvaiheilla (monia vuosia sitten) eräs kaverini suuttui ja lähti kesken pois. Ei siis mitään sen vakavampaa.

Oma noppatuuri on ollut koko ajan niin surkea, että on tullut opittua sietämään tappioita. Alkuvaiheilla ne jäi vähän harmittamaan, mutta nyt vanhempana ei katso peliä voittona tai häviönä; vain hyvänä tai huonompana pelinä.


Turnauksista ei kokemusta sitten olekaan.

Olen aloittelevana pelaajana ajatellut, ettei minun edes tulisi voittaa näitä ensimmäisiä pelejäni tai jos niin kävisi, olisi syynä ennemminkin poikkeuksellisen hyvä noppatuuri kuin osaaminen - enkä osaisi pitää sitä silloin minään.

Shakkia on tullut pelattua ja joskus pentuna sitä ei osannut hävitä, nykyään tykkään haasteesta, on kyse sitten shakista (jossa se haaste on puhtaampi; eli ei niitä noppia matkassa) tai fabasta.

Täytyy sanoa, että vaikka en ole suuttunut tappioista (en ole päässyt kertaakaan tasoihin edes!), niin tietynlaiset pelikokemukset, kun ne ovat alkaneet liiaksi muistuttaa toisiaan, ovat puuduttaneet. Vähän kuin söisi viisi kiloa näkkileipää veden kanssa, joka on pari viikkoa seissyt ämpärissä, huoneen lämmössä.

Kaipa se keskeisin juttu on jonkinlaisen mielekkyyden olemassaolo pelitilanteessa - mikä voi tulla montaa reittiä. Minun tapauksessani, ainakin vielä, se tulee siitä, etten odota niitä voittoja, vaan ajattelen, että se voi tietysti tulla, mutta sen todennäköisyys on häviävän pieni. Kun en kerran osaa vielä pelata.

Itse pääsin ennen pelaamaan niin harvoin että ei sillä ollut väliä hävisikö vai voittiko hyvältä se pelaaminen aina tuntui.Tottakai voittaminen tuntuu hyvältä myös.

En ota pelejä useinkaan niin vakavasti, että siitä ihan suuttumaan kävisin. Tosin toisinaan kyllä harmittaa omien miesten kaatuminen vastustajan todella rasittavan passiivisen taktiikan vuoksi sen verran, että huutelen muutamia kirosanoja. Joskus rypistin ja revin armeijalistani. En ole koskaan kokenut itseeni tai omaan armeijaan kohdistuvaa väkivaltaa, enkä sitä ole koskaan itsekään harjoittanut. Tosin olenkin pelannut vain tuntemiani vastustajia vastaan tähän mennessä, enkä tunauksissa ole käynyt.

Kyllähän tuota on meidän porukassa tapahtunut, ei siis Figujen sabotointia, mutta suuttumista ja sääntöjen koko aikainen tarkastelu.

Tuossa pari päivää sitten pelailtiin 40k:ta ja ottelin mariineilla hyvän ystäväni IG:tä vastaan, peli meni hyvin kunnes kaveri huomasi että pääsen niskan päälle. kun sweeppasin hänen platooninsa pelkällä commanderilla hän alkoi väittää että hän voi perääntyä ja ampua, mutta kometaja ei saisi juosta näiden perässä...no kaveri selasi 15min sääntökirjaa mutta tunnusti ettei voi, toinen kaverini taas: aina kun hän häviää hän seuraavana päivänä tulee valittamaan sääntövirheistä tai että onko sellaista sääntöä edes olemassa kuin drop-pod assault , noh tämä kaveri ei kuitenkaan inahdakkaan jos itse huijjaa voittonsa (ekallla vuorolla mono pommi, destoyrit voivat ensin liikkua JA ampua ja sitten porttaavat monoliittiin).

noh itsekkin syylistyn tähän Voi Vit.. politiikkaan, mutta se on vain suomalaisuutta.

Kyllä sitä joskus on hieman suututtukkin, muttei ikinä väkivaltaisuuksiin. Pahin oli kai kun kaveri rupesi kesken pelin rummutttää ja hakkaamaan pelipöytää mitta tikulla. Siinä lensi 30e figulta pää lattialee ja maalit kolhiintu.

itse en ole vielä ehtinyt raivokohtauksiin sortumaan mutta kyllä se joskus alkaa ottaan päähän kun vastustaja istuu kukkulalla ja ampuu armeijan hajalle.

Joo multakin saattaa vähän turhan monta kirosanaa tulla suusta jos noppa pyörii todella huonosti... Mutta ainakaan en itse muista käyneeni vastustajan figuja pahoinpitelemään. Mutta kerran yksi kaveri kun hävisi alkoi, muka vahingossa tiputtelemaan figujani lattialle... Rohanin ratsastajat tykkäsivät kyttyrää.

Edit: 100 viesti!

Aika sairasta mokoma väkivalta. Onneksi ei ole sattunut omalle kohdalle.

Itse otan mielestäni varsin rennosti peleissä ja vastustajilta tuleekin yleensä hyvää palautetta. Ainoana poikkeuksena on mainittava eräs nuorempi kaveri viimeisimmästä Lahden Fanaticistä, joka intti jatkuvasti säännöistä ja oli vielä kaiken lisäksi surkuhupaisasti väärässä. Taisi jannulta pieni kyyneleenpoikanenkin irrota, vaikka lopulta voitti pelin.

Hui kauheata kuinka heikkohermoisia pelaajia on olemassa! Pitää varmaan lähteä surkealla listalla ekaan turnauksee, ettei kukaan suuttuisi. No ei sentään, mutta aika pelottavia tarinoita täällä on ollut.
Itse olen harrastuksen alussa suuttunut häviöihin, ja olen saattanut syyttä vastustajaa huijaamisesta tms., mutta ei sentään väkivaltaa ole tarvinnut koskaan käyttää. Nykyään vain naureskelen tai kiroilen, jos alkaa menemään huonosti. Jos taas menee hyvin alkaa jotenkin omatuntoa kolkuttelemaan, vaikka en huijaakaan. Outoa.

-NL

Runic kirjoitti:Enpä suutu häviämisestä, mitä nyt saattaa mennä ilme vakavaksi jos koko ajan homma menee huonosti. Elämää, ei sen enempää.

Jos joku tosin rupeaisi figuureitani tuhoamaan, heittäisin häntä painavimmalla mahdollisella kasvoihin. ( Enkä pelaa kuin WARMACHINE:a, joten sitä raskasta rautaa kyllä löytyy. )

Repesin

Huhhuh!

Itse en ole ikinä mitenkään suuttunut pelin aikana, vaikkakin joskus huono noppatuuri hatuttaa. Kerran Games Nightissa sattui vastustaja, joka otti ampumiseen kuolleiden figujensa menetyksen liian raskaasti ja henkilökunta joutui pariin otteeseen pyytämään häntä kiroilemaan hiljempaa...

Itse koitan olla sen verran reilu häviäjä, etten toisten figuja ala tuhoamaan. Hyvin on tavoite tähän mennessä onnistunut että, kavereiden figut ovat yhtenä palasina, mutta kyllä siinä käyttää voimasanoja jos, ei noppatuuri menee hiekosti.

Kyllä meidänkin kaveriporukassa niitä riitoja tulee, mutta ei me toisten figuja teurasteta. Yleensä vain koitetaan löytää turhaa sääntökirjasta porsaanreikiä. Tai jos, syntyy isompi riita niin äkkiä se sovitaan.

Ne jotka hajottavat vastapelajaan figuja hävitessään niin, käyköön ensin vihanhallinta kurssin ennenkuin tulevat pelaamaan.