Sotavasara.net

Aika mukavaa tarinaa olet suoltanut.

Vaivaudun suhteellisen harvoin näitä kommentoimaan, mutta tästä stoorista tuli hyvä mieli; Just sellasta mitä tähän hetkeen etsin.

Ei tämä nyt teknisesti ihan ylitsevuotavan suvereeni suoritus ollut, eikä ehkä kaikkein paras lukemani tarina, mutta tykkäsin silti oikein kovasti. Välillä henkilökuvauksissa esiintyi pieniä henkilönsisäisiä ristiriitoja (saattoivat tosin johtua myös väsymyksestäni), mutta eipä moiset menoa haitanneet nimeksikään.

Kiitos tarinasta, odotan ihan mielenkiinnolla lisää.

Tulee vaan mieleen kysymys että minkälaisissa huuruissa Sly on tänään kolmen aikaan yöllä ollut, kun vielä tarinastanikin piti?

No ei, ihan sydäntä lämmittää kun näin positiivista palautetta saa. Hahmoissa esiintyviä ristiriitoja voipi hyvinkin olla joissain määrin, itse en tosin kovin suuria erheitä ole bongaillut. Saattaa tosin johtua siitä etten ole uskaltanut kovin montaa kertaa omaa tekstiäni läpi lukea, hirvittää kun ajatteleekin miten sekaista huttua se on.

Seuraava osa tuleepi luettavaksi joko tänään tahi huomenna, riippuen vähän kummassa lahkeessa roikkuu.

Tuli tällä kertaa oman fiiliksen mukaan vähän heikompi osa. Piti kuitenkin saada alta pois jotta päästään takaisin siihen ihtiään.

Osa VI

Hochlandin viherpunaiset valmistautuivat vastaanottamaan hyökkäyksen. Viimeiset kaksitoista sotilasta jotka sekasorrosta oli saatu kerättyä pitelivät nyt pertuskoitaan epätasaisessa rivistössä, valmiina kohtaamaan tuomionsa. Hiki valui miesten käsivarsilla, puinen portti ei enää kauaa kestäisi, ne tulisivat läpi. Se olisi loppu.

Muurinmurtaja takoi Weissenburgin mahtavaa ovea. Kääpiösepät olivat sen metallivahvikkeet aikoja sitten takoneet metsähaltioiden valitessa vain parhaan puumateriaalin käytettäväksi. Sanottiin että tämä portti kestäisi mitä vain, sanottiin että se oli tuhoutumaton. Weissenburgin viimeiset elossa olevat sotilaat kuitenkin todistivat paraikaa väitteen valheeksi. Hitaasti mutta varmasti portin sisäpinta säpälöityi valtavan puunrungon takoessa sitä, joka osumalla portin puupinnasta lensi pieniä suikaleita miesten päälle. Puolustajat nostivat kilpiään kasvojensa suojaksi, piiloutuen niiden taakse.

Vain yksi seisoi uhmakkaana, katsellen taipuvaa porttia hymysuin. Raskaaseen teräspanssariin puettu kaupunginkaartin kapteeni laski hiljaa muurinmurtajan osumia. ”Neljäkymmentäkaksi, neljäkymmentäkolme..” kuului kapteenin uljas ääni. Hän luotti, yksikään vihollinen ei tuosta portista ollut sisään astunut. Eikä astuisi nytkään. He kestäisivät. Kapteenin kädet oli rennosti ristitty selän taakse. Tämä ei ollut mitään mitä hän ei ollut kokenut jo aikaisemmin, pitkän uransa aikana. ”Viisikymmentäneljä, viisikymmentäviisi..”

Taonta loppui, tuli täysin hiljaista. Kapteeni nosti hitaasti päätään, kasvoillaan pohtiva ilme. Mitä pirua muurin toisella puolen tapahtui? Luovuttiko vihollinen? Vahvistuksia? Weissenburg oli kestänyt jo kolme päivää ilman lisäjoukkoja, kolme päivää petomiesten piiritettynä. Oli jo aikakin vaalikreivin armeijan saapua. Tämä ajatus jäi kapteenin viimeiseksi. Kuin portin toiselle puolelle olisi kasattu tynnyreittäin mustaruutia, portti räjähti. Sen puiset kappaleet lävistivät kapteenin kiiltävän perintöhaarniskan kuin tavallisen puuvillapaidan. Kaartin ylväs kapteeni kuoli naamallaan epäuskoinen hämmästys, portti ei ollut kestänyt.

Weissenburgin kaarti ei ollut uskoa mitä tapahtui. Petomiehet eivät käyttäneet ruutia. Mikä oli aiheuttanut räjähdyksen? Miesten pelokkaat katseet kiersivät rykmentissä, osan jo valmistautuessa hylkäämään aseensa. Vastaus miesten kysymyksiin saapui ensimmäisen olennon saapuessa porttien sisäpuolelle. Pelko lamaannutti heidät, yksikään ei juossut.

Päästä varpaisiin pikimustaan kaapuun sonnustautunut olento lipui portin kappaleiden seasta pihamaalle. Tosiaan, se lipui ilman halki, sen jalat eivät koskettaneet maata. Olento ei ollut peto, edes tumma kaapu ei onnistunut peittämään sen vahvasti ihmismäistä muotoa. Tulijan naamaa ei näkynyt, hupun luomat varjot peittivät sen täysin. Olento nosti kätensä, osoittaen kalpealla sormellaan yhtä rykmentin jäsenistä. Karl Van Dwight laskeutui vasten tahtoaan toisen polvensa varaan, vannoen uskollisuuttaan uudelle herralleen.

* * *

Karl heräsi. Hänen sydämensä takoi nopeasti, hengityksensä oli epätasainen. ”Mitä helv..?” Hetken hän luuli näkevänsä saman huputetun hahmon nojaavan vastapäiseen puuhun, kunnes se muuttui hitaasti kapteenin tutuksi hahmoksi. Karl hieroi silmiään, nousi hitaasti jaloilleen. Uni oli tuntunut todelta, aivan kuin hän olisi ollut paikan päällä oikeasti.

”Sinäkin näit sen?”, haltian ääni kuului korkealta puusta. Se kuulosti yhä kauniilta, mutta siitä pystyi aistimaan häivän jotain uutta. Pelkoa? Karl katsahti ylös Eldarathiin, joka istui oksan päällä, katsellen taivaalle.

”Mistä..?”, Karl aloitti, mutta Eldarath jatkoi: ”Olen nähnyt saman unen. Näen sen joka kerta ummistaessani silmäni.” Nyt Karl ymmärsi, miksei ollut ikinä nähnyt haltian nukkuvan. Eldarath pelkäsi, pelkäsi tuota unta. ”Mikä helvetti se oli? Mitä minä näin?” Karlin ääni tärisi.

Haltia katsahti alas, arvioiden suurmiekkaa katseellaan. ”Olet juuri elänyt Weissenburgin viimeiset hetket. Olet juuri nähnyt kuinka kaupunki sortui.”

”Joten se olio, se hirviö.. on oikeasti olemassa?”

”Kuka tietää.” Haltia nosti katseensa takaisin ylös, katsellen tähtitaivasta. ”Voi olla että se on, voi olla ettei.” Saattaa olla että tämä uni on vain jonkinlainen harhakuva, jonka kaupunki luo sinne yrittävien päälle. En tiedä.”

”Kaupunki? Kuinka raunioitunut kaupunki voi kirota ketään?”

”En tiedä”, kuului haltian viimeinen kommentti ennen kuin hän hiljeni. Karl ymmärsi keskustelun olevan ohi, joten hän laskeutui uudelleen puun juurelle. Olisi yritettävä saada unta, huominen tulisi olemaan rankka päivä. Jälleen.

Terävä miekansivallus katkoi aluskasvillisuutta. Eldarathin lääkkeet olisivat todellakin olleet painonsa arvoisia kullassa jos tämä olisi ryhtynyt apteekkariksi. Karlin käsi oli jo nyt paljon paremmassa kunnossa. Oli onni onnettomuudessa että nuoli oli väistänyt luun, nyt haavan tila parani koko ajan. Jos nuoli olisi murtanut solisluun Karl ei luultavammin olisi enää ikinä käyttänyt kättään.

Ryhmän eteneminenkin oli nopeutunut huimasti. He olivat päässeet suon läpi melko nopeasti, osittain Eldarathin aiempien tutkimusretkien ansiosta. Hän pystyi sanelemaan muille helpoimman reitin, vaikka itse kirmasikin pettävän maaperän päällä. Haltiat olivat mielenkiintoisia olentoja. Kevyitä kuin höyhenet.

Aivan ilman ongelmia ei matka kuitenkaan ollut sujunut. Johannia vaivasi yhä hänen kipeä jalkansa, jonka hän oli loukannut taistelussa petomiehiä vastaan. Useaan otteeseen ryhmä joutui hidastelemaan juurikin jalkavaivan takia, vaikka kukaan ei asiasta valittanut. Johann oli kuitenkin pelastanut heidän henkensä. Johannin jalasta huolimatta he silti kulkivat aiempaan matkanopeuteensa verrattuna lähes tuplavauhtia.

Aurinko oli jo alkanut laskea mailleen kun he vihdoinkin alkoivat löytää entisten asutusten merkkejä. Puiden normaalikorkeus väheni huomattavasti, josta he päättelivät saapuneensa kuuluisalle Weissenburgia ympäröineelle peltovyöhykkeelle. Vaikka kukaan heistä, itse asiassa kukaan sukupolviin ei ollut nähnyt Weissenburgia, sen muinainen ulkomuoto muistettiin hyvin ja alueesta oli olemassa monia karttoja.

Weissenburg oli rakennettu valtavalle ympyränmuotoiselle kukkulalle, jonka huipulla sijaitsevasta paronin kartanosta huhuttiin pystyvän näkemään kauas metsän yli aina Keskivuorille saakka. Kaupunki oli aikoinaan kuuluisa sitä ympäröivästä vankasta kivimuurista, se alkoi hieman ennen kuin kukkula alkoi kohota, kiertäen koko kukkulan, muodostaen läpipääsemättömän seinämän. Weissenburgin muurit olivat kaupungin ylpeyden aihe, ne olivat rakennettu marmoria muistuttavasta rakennusaineesta, joka auringon valossa hohti valkoisena. Yhdessä kääpiöiden ja haltioiden rakentaman portin kanssa ne muodostivat suoja kuhisevalle kauppakaupungille. Muurien ulkopuolella levittyi laaja, vajaan neljän vakomitan pituinen peltoalue, josta kaupungin 3 000 asukasta sai elantonsa. Tosiaan, Weissenburg oli aikoinaan Hochlandin toisiksi suurin kaupunki, jääden toiseksi ainoastaan Bergsburgille.

Kuitenkin, miesten ollessa vain vajaan kahdeksansadan jaardin päässä kukkulan juurelta he eivät nähneet kuin pieniä vilauksia kaupungin hiiltyneestä pinnasta, sen kymmenistä tuhoutuneista puurakennuksista. Mitä lähemmäs piirin keskustaa he tulivat, sitä tiheämmäksi aluskasvillisuus kasvoi, muodostaen samanlaisen luonnon muovaaman muurin kuin mistä he joutuivat menemään läpi lähtiessään kylästä monta päivää sitten.

Muiden yrittäessä leikata kasvillisuuteen ihmisen mentävää aukkoa Eldarath oli kääntynyt ympäri ja tutkiskeli metsää. ”Mitä?”, kysyi kapteeni huomattuaan mitä tämä teki. ”Kerro nyt jotain, oma näkö on vähän niin ja näin.” Kapteenin virnistys huvitti haltiaa.

”Pedot”, hän kuitenkin sanoi. ”Ne ovat tulleet lähemmäs, olen jo monta kertaa nähnyt vilauksia niistä.”

”Uskotko niiden hyökkäävän? Käynkö pyytämässä pojat linjaan?”

”En usko että on tarve. Ne vain tarkkailevat, eivät ne uskalla hyökätä. Jos ne aikoisivat tappaa meidät, ne olisivat jo tehneet niin”, haltia huomautti. ”Minusta tuntuu että ne enemmänkin painostavat meitä eteenpäin.”

”Kaupunkiin? Mitä pirua siellä voi olla? Pahempaa kuin kuolema noiden petojen kidassa?”

”Ei aavistustakaan, mutta kohtahan me sen näemme”, Eldarath totesi pahaenteisesti. ”Kohtahan me sen näemme.”

”HEI! Pysykää mukana, lehvästö helpottaa taas tällä puolen”, kuului Johannin puuskuttava ääni. Hän oli jo kulkenut tiheikön läpi, ja neuvoi nyt viimeisiä seuraamaan heitä. Karlin kanssa he olivat niittäneet kasvillisuutta sen verran että puskien välistä pystyi kulkemaan jos vähän väisteli suurimpia oksia.

Tiheikön toisella puolella metsä todellakin väheni ja loppui nopeasti kokonaan. Miesten edessä levittyi noin viidenkymmenen jaardin pituinen alue, jolla ei kasvanut mitään. Yhtään mitään. Maaperä oli paljas ja mustunut, aivan kuin sitä olisi poltettu vasta lähiaikoina. Kuollut alue päättyi mahtavaan kivimuuriin. Viisikymmentä vuotta se oli seissyt, vartioiden mahtavaa kaupunkia. Sen valkoinen pinta oli pahoin mustunut, se oli täynnä halkeamia ja aukkoja, mutta pääasiassa se oli ehjä. Muurien takaa kohosi mustuneiden talojen kirjo, joka peitti näkymän. Kukkulan päällä, kuin viirinä lipputangossa seisoi yhä paronin linnamainen kartano, ikään kuin sammuneen liekin viimeisenä kekäleenä. Se oli säästynyt tulelta joka oli niellyt puisen kaupungin, mutta silti siinä näkyi iän paino. Sammal peitti sen kivisiä ulkoseiniä, ikkunat olivat kauan sitten hajonneet. Näky oli hämmästyttävä.

Seurue oli ensimmäinen vuosikymmeniin, joka oli päässyt tänne asti. Ensimmäinen sitten kaupungin tuhon, joka näki hiiltyneet rauniot, joiden paikalla oli ennen seissyt mahtava Weissenburgin kaupunki. He olivat tehneet sen, saavuttaneet saavuttamattoman.

IMO yhtä hyvää tasoa kuin ennenkin, vain itteä alkaa lisää jännittään.

Muuten mitä tapahtui Weissenburgista selvinneille? Eli sille vanhalle kapulle, oliko nyt kreivin poika ja joku neiti... Elikkä Conrad, Marie ja Henry Von Ludenhoff? Olivat näköjään Mordheim warbandisi fluffia mutta kuuluvatko he enää stooriin?

Heretic kirjoitti: Muuten mitä tapahtui Weissenburgista selvinneille? Eli sille vanhalle kapulle, oliko nyt kreivin poika ja joku neiti... Elikkä Conrad, Marie ja Henry Von Ludenhoff? Olivat näköjään Mordheim warbandisi fluffia mutta kuuluvatko he enää stooriin?

Jeespoks. Warbandini piti iskeä mukaan kuvaan seuraavassa luvussa ja sillä tavoin sitoa kaksi stooria yhteen, mutta lopulta kirjotin ne ulos tarinasta siirtämällä aikajanaa melko rankalla kädellä. (tässä on siis kulunu tapahtumista se viiskyt vuotta, kuolleita olisvat kuiteski) Leikitään et tämä on joku alternative future, jossa heitä ei ole ikinä ollutkaan. Vaihdoin montakin asiaa tapahtumista, vaikkakaan muutokset eivät tässä vaiheessa ole kovin näkyvissä. Long story short, heistä olisi vaan harmia kun pitäis jälleen kerran pohtia koko roska uusiks.

Jespoks, mutta milloin saadaan jatkoa? Vieroitusoireet alkavat näkyä....

Kesäangsti on päällä enkä saa mitään tehtyä. Muitakin tekosyitä piisaa, kuten ankara kiire, jatkuva mökilläolo tai suunnaton kuumuus jotka estävät keskittymästä. Minulla on joka tapauksessa miltei valmis ensimmäinen versio seuraavasta osasta joka kuitenkin kaipaa kipeästi rewriteä.

Lisäksi olen nyt vähän aikaa työskennellyt yhden one- shotin kanssa. Luultavammin kirjoitan sen ensin valmiiksi ennen kuin teen tästä seuraavan osan valmiiksi.

Eikä tämä nyt niin hyvä ole että vieroitusoireet iskisivät.

R.Edit: O.o

Ai ei vai? Minulla ainakin on ollut vierotusoireet jo kokonaiset kaks viikkoa. Joka päivä käyn sotussa vain tarkistamassa että onko tullut tähän jatkoa. Odotellaan odotellaan...

Kiljukoon nyt kaikkein kaula,
koska mielin virren laulaa
tarinani osasta uudesta.

Nyt loppui itku ja hammasten kiristys, saatte uuden osan, vaikka jäikin vähän lyhyeksi.

Osa VII

”Pirulainen.”

Karl laski vastenmielisesti otteensa suuresta miekastaan, antoi sen lipsua sormien välistä tomuiseen maahan. Teräs kumahti pahaenteisesti osuessaan hiekkaisen mukulakivikadun pintaan. Katseellaan suurmiekka kehotti muitakin tiputtamaan aseensa. Epäuskoinen ilme kasvoillaan Johann työnsi pistoolinsa takaisin koteloihin. Muut noudattivat esimerkkiä.

Heidät oli piiritetty. Nopeasti laskettuna parisenkymmentä päästä varpaisiin eläimennahkaisiin taljoihin & resuisiin kankaanpaloihin pukeutunutta ihmissoturia olivat yön pimeydessä muodostaneet läpipääsemättömän piirin seurueen leirin ympärille. Vain tummat silmät välkkyivät kankaan raoista, muuten soturit olivat täysin peitetty. Heidät oli saarrettu vaivattomasti.

Karlia suututti. Kuinka hän, vaalikreivin henkivartija voisi suorittaa työnsä kunnollisesti jos jopa nämä askeettiset oliot olivat voittaneet hänet älykkyydessä? Päivien rämpiminen metsässä oli verottanut hänen tarkkaavaisuuttaan. Asiaan olisi saatava muutos ennen kuin he palaisivat sivistykseen. Jos siis palaisivat.

Joukon suurin soturi, ilmeisesti johtaja, kuiskasi jotain muille. Kaksi miestä alkoi lähestyä ryhmää.

”Aseenne”, Eldarath sanoi tyynesti. ”He haluavat aseenne. Luovuttakaa ne.”

Todellakin, soturit kiersivät ryhmää, ottaen vastaan viisikon ojentamia aseita. Kun he olivat keränneet ne kaikki, he perääntyivät takaisin johtajansa taakse. Järkälemäinen johtohahmo astui askeleen kohti haltijaa, tutkien tätä hartaasti katseellaan.

”Mielenkiintoista, todella mielenkiintoista.” Ääni oli karu, se värähteli aivan kuin mies olisi elämänsä aikana juonut liikaa viiniä. Äänessä oli jotain vastenmielistä, luotaantyöntävää.

”Mikä on?”, Karl kysyi vetäen kätensä haltian ja soturin väliin. Hänen tuima ilmeensä sai johtajan heräämään aatteistaan.

Soturi käänsi katseensa Karliin, päästäen hienoisen naurahduksen. ”Aah, todellakin, missä ovat käytöstapani.” Mies nosti kätensä kasvoilleen ja purki päätä peittävät kangas-, ja nahkaharsot. ”Tervetuloa Weissenburgiin, kuolleiden kaupunkiin.”

William haukkoi henkeään. Soturi todellakin näytti kuolleelta. Tämän kalmankalpeat kasvot olivat laihat, aivan kun hän ei olisi syönyt viikkoihin. Miehen kasvoja sonnustivat useat arvet, joista suurin kulki viistottain miehen leuasta ohimolohkoon. Hahmon ulkonäkö todellakin oli kyseenalainen, Williamista alkoi tuntua että hän piti soturista enemmän kun tämän kasvot olivat peitetyt.

”Jorindur, kaupungin kaartin kapteeni”, soturi ilmoitti ylpeänä.

”Kaartin? Mitä minä olen nähnyt, kaupunki on asumaton”, kapteeni jupisi, osittain itselleen, osittain järkälemäiselle soturille. Hän ei pitänyt tästä, eikä varmasti mistään mitä hän edusti.

”Vaikka kaupunki onkin raunio, ei se tarkoita ettei täällä asuisi ketään. Miehemme ovat varjostaneet teitä aina siitä asti kun astuitte muuriemme sisäpuolelle.”

”Sitten tiedätte meidän olleen täällä jo monta päivää. Olemme tutkineet kaupungin päästä päähän, ei raunioissa asu ketään. Kaupunki on autio”, puuttui puheeseen tällä kertaa William.

Soturi alkoi jo kyllästyä keskusteluun. ”Se, ettette näe ketään, ei toki tee kaupungista asumatonta. Teidän olisi pitänyt tutkia asiaa pintaa syvemmältä.” Hän viittasi kädellään muita seuraamaan. ”Menkäämme. Todistan teille.”

He kävelivät ylöspäin, kohti kaupungin keskusta, kukkulan huippua. Jokaista seurueen jäsentä varten oli määrätty kaksi vartijaa, jotka epäluuloisesti marssivat näiden vierellä, valmiina käymään kiinni pienimmästäkään merkistä. Loput sotureista kulkivat erillisenä ryhmänä muiden takana. Tallustellessaan pitkin Weissenburgin mutkittelevia katuja Johann pystyi todella kiinnittämään huomionsa asiaan jonka oli jo aiemmin huomannut.

Aivan muurien vierustalla sijainneet rakennukset, lähinnä maanviljelijöiden ja köyhimystön edustajien asunnot olivat totaalisen tuhoutuneet, vain mustuneet kivijalat sekä epämääräinen kasa hiiltynyttä puutavaraa antoivat ilmi paikalla ennen seisseen uljaan rakennuksen. Miesten kohotessa ylemmäs talojen kunto kuitenkin parani lähes eksponentiaalisesti. Kukkulan huipulla sijaitsevat paronin kartanoa ympäröivät ylimystön mahtavat kartanot seisoivat yhä ylväinä, vain vuosien paino ja hiukan mustuneet seinät paljastivat muun kaupungin surullisen kohtalon.

Seurue kulki aina vain ylöspäin, saapuen lopulta paronin kartanoa ympäröivälle massiiviselle kivimuurille. Kolmimetrisenä se muodosti viimeisen suojan paronin asunnolle. Muurin huippu oli päällystetty teräksisillä seipäillä jotka estivät niiden yli kiipeämisen. Paroni oli ollut varovainen mies. Hieman yllättävästi nämä muurit vaikuttivat olevan päälisin puolin kunnossa. Ainoan sisäänpääsyn tarjosi mustunut rautaportti, joka oli estänyt seuruetta tutkimasta paronin kartanoa aikaisemmin useista murtamisyrityksistä huolimatta. Noloina viisikko katseli muutaman vartijansa nauraessa rautaportin pintaan ilmestyneille uudehkoille miekan tekemille viilloille. Karl oli edellisenä päivänä yrittänyt mennä läpi voimalla, epäonnistuen yrityksessään surkeasti.

Jorindur kolkutti valtavalla keihäällään porttia. Hitaasti rautainen seinämä väistyi ja paljasti sisältönsä. Heidän kulkiessaan porttikaaren alitse heidän leukansa loksahti. Siinä, missä paronin mahtavat puutarhat & valtavat suihkulähteet olivat ennen seisoneet, sijaitsi nyt pienikokoinen likaisista laudoista sekä muusta roinasta rakennettu kymmenien, ellei satojen rakennusten hökkelikylä.

Hökkeli oli ainut sana mikä kelpasi kuvaamaan näitä onnettomien ihmisparkojen asuinsijoja. Yksihuoneisten rakennusten seinät olivat täynnä reikiä, osaa ei voinut edes rakennuksiksi kutsua. Ne olivat pikemminkin suojia, joissa asukkaat olivat vuosia, elleivät vuosikymmeniä asuneet. Kylä muistutti Johannia Nulnin slummeista, muisto, jota hän ei mielellään muille paljastanut. Ajatus että hän joutuisi uudelleen elämään ne hetket etoi häntä.

Mutta edes kylä ei vetänyt vertoja sen asukkaille. Ohuisiin rääsyisin väljästi pukeutuneet asukkaat olivat sukupuolesta ja iästä huolimatta kalpeita, lähes vampyyrimaisia olentoja. Hahmot olivat vain varjoja normaaleista ihmisistä, lähes poikkeuksetta hyvin laihoja olentoja. Oli ihme että he yleensäkin pystyivät elämään tällaisissa olosuhteissa.

Weissenburgilaisten harmaat, elämänhalunsa menettäneet silmät tuijottivat hämmästyksestä suurentuneina viittä hyvin syönyttä ja muutenkin hyväkuntoista vankiaan, sillä sitä he Jorindurin ystävällisestä tervehdyksestä huolimatta olivat. Hitaasti he ohittivat suuren nuotion, joka toimi asukkaiden ainoana lämmikkeenä. Kymmenet ihmiset istuskelivat sen lämmössä.

William ei voinut ymmärtää mitä hän näki. Weissenburg oli rikas, ei, rikkain kaupunki koko kreivikunnassa. Miten sen asukkaat olivat joutuneet tällaiseen tilaan, meni yli hänen ymmärryksensä. Kierrellessään katseellaan noita ilottomia varjoja hän yhtäkkiä näki sen. William pysähtyi, haukkoi henkeään. Hänen katseensa oli nauliutunut yhden asukkaan ihoon.

Jokainen asukkaista oli viiltojen, kymmenien arpien peittämä, aivan kuin he olisivat jonkin sadistisen johtajan orjia, mutta tämän nimenomaisen hahmon viillot lähes sumensivat hänen katseensa. Hitaasti hän otti askeleen, toisenkin. William rikkoi ryhmän järjestyksen.

Vihainen käsky kuului hänen takaansa. William ei välittänyt. Hänen täytyi saada koskea tuota merkkiä. Se oli tärkeämpi kuin hänen elämänsä. Lisää huutoja, hän erotti Johannin äänen, Karlin möreän karjaisun. Ne eivät enää kiinnostaneet häntä. Hänen kumppaninsa äänet olivat merkityksettömiä arpien muodostaman kuvion vierellä.

Kova isku sai hänet kaatumaan polvilleen. Yksi vartijoista oli lyönyt häntä pohkeeseen. Uusi isku löi hänet maahan. Merkityksetöntä. William veti itseään käsillään eteenpäin. Uusi isku selkään. Hän ei enää tuntenut kipua. Hän haroi käsillään maata, yrittäen vetää itseään lähemmäs tuota kummallista merkkiä. Hän oli lähellä, pystyi jo koskettamaan naisen selkää. Hän nosti kätensä, kurotti. Vahva keihään pisto kuitenkin pinnasi hänen kämmenensä maahan. William karjaisi tuskissaan, hitaasti hän nosti katseensa, kohdaten vastustajansa silmästä silmään.

Hänen yläpuolellaan seisoi Jorindur, kasvoillaan säälin ja vihan sekainen ilme. Williamin silmät näkivät viimeisenä ennen pimeyttä tämän soturin valtavan saappaan putoavan naamalleen.

Jorindur käänsi päätään, katsahti naisen selkää. Ympyrä, jonka keskeltä työntyi ulospäin kahdeksan nuolen kärjen muotoista haavaa. ”Peitä itsesi”, hän sihahti naiselle. Tämä nousi ylös ja poistui pikaisesti paikalta.

”Viekää heidät”, kuului Jorindurin käsky. Mies käänsi kasvonsa Eldarathiin, ikään kuin anoen tältä neuvoa. Haltian vakava ilme antoi ymmärtää että tämä tiesi mistä oli kyse. Eldarath nyökkäsi hiljaa. ”He eivät vielä pysty vastustamaan merkkiä.”

Hahaa!

Tapahtuipa yhdessä luvussa paljon.

Eipä mitiä, mukavaa luettavaa taas. Jostain syystä tykkään tosta sun elokuvamaisesta tarinankerronnasta.

Seuraavaan osaan oikein pitkällistä ja tuskastuttavaa juonentiivistystä, tähän mennessä parasta tarinassa on ollut metsässä tarpominen ja jatkuva vaaran tunne. Nyt vaara jollain tavalla väistyi kun paljastui että mikä siellä oikein on meininki.. Toisaalta tilalle tuli kuitenkin uusi uhka..! Nyt vaan tunnelman tiivistystä, ja pidä yleisöä jännityksessä!

All your stories are belong to us.

Osa VIII

Aurinko loi viimeiset säikeensä surullisen ikkunan kautta pieneen selliin. Verenpunainen valo hohki sisään, värjäten koko tyrmän purppuran ja mustan sekaisilla sävyillä. Vahvat rautakalterit peittivät Johannin ainoaa valonlähdettä, pientä neliskulmaista aukkoa vahvassa kivimuurissa. Kohta tulisi täysin pimeä.

Yksikään soihtu ei valaissut muutaman neliömetrin kokoista mukulakiviseinäistä tyrmää, jonka puisella makuulavetilla Johann lepäsi hiljaa, liikkumatta. Varjot levisivät minuutti minuutilta pidemmälle, kohta ne nielisivät kaiken alleen. Johann häviäisi pimeyteen jälleen, aivan kuten oli tapahtunut jo monena yönä. Hänen tyhjät silmänsä katselivat harmaata kivipintaa etsien jotain. Johann ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Miksi he olivat vankina, miksi William oli menettänyt järkensä, hyökännyt kyläläisten kimppuun. Missään ei ollut enää mitään järkeä.

Johann ei ollut nähnyt ainuttakaan kumppaneistaan vangitsemisensa jälkeen. Itse asiassa, hän ei ollut nähnyt sieluakaan tämän kirotun tapahtuman jälkeen. Ei edes vangitsijoitaan. Hänen päivittäinen ruoka- annoksensa toimitettiin pienestä luukusta vahvan puuoven alalaidassa. Johann ei tiennyt, olivatko hänen kumppaninsa kunnossa, olivatko hekin vankina, vai kenties kuolleet. Epäluulo kalvoi Johannia.

Päivästä toiseen Johann kelasi vangitsemisen tapahtumia mielessään, päivästä toiseen hän luovutti yrittäessään ymmärtää serkkuaan ja tämän toimia. He olivat kulkeneet läpi asutuksen, kun William yhtäkkiä oli syyttä rikkonut järjestyksen, hyökännyt räsyisten kyläläisten sekaan. Johann ja muut olivat epätoivoisesti yrittäneet saada tätä lopettamaan, mutta lopulta, nähdessään sotureiden hyökkäävän seurueensa puolustuskyvyttömän jäsenen kimppuun heidän oli pakko yrittää taistella. Aseettomina heillä ei ollut mahdollisuuttakaan, yksi toisensa perään heidät oli pakotettu polvilleen, odottamaan tuomiotaan.

Johann kosketti varovasti niskaansa. Se oli kipeä. Todella kipeä. Kohdassa, mihin soturit olivat häntä tainnuttaakseen lyöneet sijaitsi valtava ruhje, sitä peittävä ihokudos oli laajalta osin repeytynyt ja verinen. Ennen niin komeat platinaiset hiukset olivat nyt kuivuneen veren peitossa, takkuiset ja mutaiset. Johannin toista silmää peitti violetti mustelma, lisäksi tuntui että hänen kipeä polvensa olisi vain pahentunut. Jotenkin, käsittämättömästä syystä haavat ja mustelmat kieltäytyivät paranemasta. Päinvastoin, joka päivä ne vain pahenivat. Jokaisena uutena aamuna hän heräsi pahempiin tuskiin, kuin mitä hän oli edellisenä päivänä pystynyt edes kuvittelemaan. Voisi olla että hän menettäisi henkensä tässä pienessä tyrmässä. Niin pitkän matkan jälkeen, näin hän kuolisi. Näin päättyisi hänen tarunsa.

Päiviä kestänyt kidutus pienessä, mätänevässä kopissa oli saanut Johannin miltei hermoromahduksen partaalle. Joka aamu hänen teki mieli lopettaa elämänsä itse, säästää nuo oven toisella puolella myhäilevät paskiaiset siltä kunnialta. Hänen sydämensä hakkasi tuskissaan, hänen teki mieli lyödä puista ovea kaikilla voimillaan, vaatia vapauttaan. Vaatia tietää, mitä hänen kumppaneilleen oli tapahtunut. Vaatia saada haavansa hoidetuksi. Vaatia, että aiemmat tapahtumat selitettäisiin.

Yhtäkkiä, vastoin kaikkia oletuksia hänen vaatimuksiinsa vastattiin. Ainakin tavallaan. Hänelle tarjottiin vapautta, mahdollisuutta taistella. Hiljaiset askeleet kaikuivat puisen oven toiselta puolelta. Johann nosti päätään kummissaan. Hän oli jo saanut ruoka- annoksensa tältä päivältä. Lukuun ottamatta sitä kukaan ei ollut kulkenut oven toisella puolella olevassa käytävässä. Mistä oli kyse?

Askeleet pysähtyivät hänen sellinsä eteen. Johann kuuli avainten kilinää. Kuisketta. Johann yritti nousta jaloilleen, mutta hänen kipeä polvensa antoi periksi ja pakotti hänet takaisin lavetille. Kipu oli sietämätön. Muutama kyynel valui nuoren miehen likaisille kasvoille. Hän hautasi päänsä käsiinsä. Ei tällä tavalla, se ei saanut päättyä näin. Johann pyyhki päättäväisenä kyyneleet hihaansa, kankesi itsensä käsiensä avulla ylös. Tuntui siltä että hänen jalkansa olisi murtunut. Hitaasti hän nilkutti oven vierelle, kätkien itsensä sellinsä pimeyteen.

Paksu puuovi aukeni narahtaen sisäänpäin, soihdun lepattava valo tunkeutui kiviseen huoneeseen. Johann näki silmäkulmassaan rautaisen kerjään kärjen tunkeutuvan ensimmäisenä sisälle tyrmään. Sen ruostunut kärki välkehti soihdun valossa. Nyt se tapahtuisi. Hänet tapettaisiin. Keihään käyttäjä etsi häntä. Johann tekisi varmaksi että tämä myös löytäisi hänet. Hitaasti hän hivuttautui kohti ovensuuta.

”Missä hän on?” Johann kuuli hiljaisen äänen kysyvän. Hän pysähtyi liikkeessään. Miehen ääni oli karu, se toi Johannin mieleen äänen, joka tuli hiekan puristuessa myllynkiveä vasten. Karhea, todella karhea. Aksentti oli vanhahtava, mies äänsi reikspieliä pohjoisella aksentilla.

”Paennut?” kuului toinen ääni. Sitä oli vaikea erottaa edellisestä, oliko kyseessä sittenkin sama henkilö?

”Miten muka? Ovi oli lukossa.” Keihästä käyttelevä hahmo otti askeleen syvemmälle tyrmään.

Silloin Johann hyökkäsi. Käyttäen lavettiaan vipuvartena hän työnsi miehen keihään tieltään, kaatuen miehen päälle. Nopealla liikkeellä hän kankesi soturin keihään tämän ulottuvilta ja upotti nyrkkinsä tämän palleaan.

Miehen yllättynyt ilme muuttui salamannopeasti tuskaksi kaiken hapen puristuessa pois tämän keuhkoista. Hän kaatui polvilleen maahan, Johannin rojahtaessa hänen päälleen, jumittaen miehen alleen. Siniset silmät anoivat armoa, jota Johann ei kuitenkaan antanut. Uusi isku palleaan. Johann havaitsi näiden sotilaiden pukeutuneen erilailla kuin niiden, jotka olivat heidät aiemmin vanginneet. Miehellä oli päällään samantapaiset harmaankeltaiset rääsyt, joita kylän siviilitkin käyttivät.

Ajattelematta asiaa sen enempää Johann jakoi uuden iskun, joka tällä kertaa löysi tiensä keskelle miehen naamaa. Soturi karjahti tuskissaan, hänen kätensä haroivat tyhjää Johannin vetäessä nyrkkinsä pois tämän naamalta. Hän huomasi murtaneensa vastuksensa nenän. Täysin oikein hänelle. Uudelleen Johann kohotti nyrkkinsä, hänen alla makaavan soturin hakiessa käsillään epätoivoisesti suojausasentoa.

Vain soturin yllättyneen kumppanin puuttuminen tilanteeseen pelasti hänet yllättäneeltä kuolemalta hurjistuneen Johannin nyrkkien alla. Vahvalla iskulla suurikokoinen sotilas taklasi Johannin selälleen sellinsä kiviselle lattialle, johon hän jäi huohottaen makaamaan.

Raivo väistyi Johannista tämän maatessa kylmällä kivilattialla. Kipu oli hyökkäyksen aikana vain levinnyt hänen kehoonsa, tuntui siltä että Johannin jokainen ruumiinosa oli kirjaimellisesti sanottuna tulessa. Tuska oli uskomaton. Hän todella toivoi kuolevansa.

Sitten, totaalisen väsyneenä kaikkeen hän viimein luovutti. Johann avasi suunsa ammolleen, karjui niin kovaa kuin hänen äänihuulensa sen sallivat. Kivinen tyrmä vahvisti hänen äänensä tuhatkertaisena joka puolelle. Ulkona, Weissenburgilaisten viimeisessä leirissä levittyi pelko helvetillisen ulvonnan täyttäessä ilman. Lapset kääriytyivät äitiensä helmoihin, äidit tukkivat korvansa kauhuissaan.

Johannin kaatanut soturi nosti kumppaninsa ylös maasta. Miesten kasvoille levisi sympatia, ymmärrys. Edes nenänsä menettänyt mies ei tuntenut vihaa maassa hytkyvää nuorukaista kohtaan. He katselivat hetken toisiaan haudanvakavina, kunnes toinen heistä kuiskasi jotain toiselle. Tämä nyökkäsi vastauksena, pinkaisten juoksuun, jättäen kumppaninsa valvomaan tuskissaan ulvovaa nuorukaista.

Johannin karjunta muuttui itkunsekaiseksi hytkymiseksi. Hänen kasvonsa olivat kyynelten ja hien peittämät, jokainen hänen lihaksensa tuntui toimivan omillaan, pakottaen hänet liikehtimään lattialla holtittomana. Johann yritti kysyä jotain vahdiltaan, mutta hänen äänensä oli muuttunut. Hänen suustaan ei enää tullut sanoja, pelkkä ymmärtämätön mongerrus täytti tyrmän.

Vahti kuitenkin tuntui tajuavan mitä Johann epätoivoisesti haki, hän laskeutui alas hänen viereensä, silitti hiljaisesti tämän hiuksia, ennen kuin nosti maasta keihäänsä ja iski kaikilla voimillaan. Ulvonta hiljeni sellissä, Johannin keho lopetti hytkymisen. Kouristukset loppuivat, hänen veriset nyrkkinsä avautuivat. hän rauhoittui, lysähti kokoon onnettomana myttynä.

Mitäs tämä tämmöinen homma on? Höh.

Hyvin kirjoitettu mutta meni vähän yli hilseen.

Sieluni synkkyttä ei kukaan voi vastustaa. :D

Teki mieli kirjoitella vaihteeksi vähän erilaisella tyylillä. Virkistää mukavasti. Palaamme kuitenkin oletettavasti normaaliin järjestykseen heti seuraavassa osassa. Jos siis saan kerättyä voimia sellaisen kirjoittamiseen.

Jaahas. En saanut unta ja päätin tulla sotuun katsomaan että onko tullut uusia viestejä. Noh, huomasin sitten tämän topiikin ja luin läpi. Nyt väsyttää. Enivei, hieno tarina, joskin melko synkkä. Tästähän saa painajaisia (Scoop 10v). Olet jaksanut kirjoittaa pitkän pätkän tekstiä, pointsit siitä. Osia toivottavasti tulee lisää paljon, tosin minun pitää lukea ne aamulla ja yrittää unohtaa iltaan mennessä. Mutta pystyn arvaamaan seuraavat juonenkäänteen: William viiltää ranteensa puulusikalla ja Karl pwnaa itsensä muuten vaan. Eldarath taas lounastaa BeastDonaldsissa Leijuvan Pahiksen kanssa. Sanopa menikö edes lähelle vai olenko liian väsynyt kirjoittamaan järkeviä asioita? Mutta kirjoitapa seuraava osa pian valmiiksi...

No eihän minun tässä enää tarvitse mitään kirjoittaakaan, kun Scoop kävi läpi koko juonen. Harmi ettei minulla ollut muutakaan tekemistä ja väsäsin nopeasti kokoon uuden, täydellisen merkityksettömän, armottoman laaduttoman ja muutenkin turhan osan. Jos haluatte jonkun osan skipata, olkoon se tämä. Jossette ole muitakaan osia lukeneet, älkää tätäkään. Hain vaan itselleni plus ykköset kotiin.

Osa IX

Valkeus.

Johannin verkkokalvoille painautui sietämätön, täysin valkoinen valo. Hänen kehonsa oli lämmin, sitä miltei kuumotti. Nuori mies puristi silmiään yhä tiukemmin kiinni, mutta tämä vain sai valkeuden tunkeutumaan yhä syvemmälle. Pirulainen.

Tältäkö tuntui olla kuollut? Johann oli aina olettanut Morrin valtakunnan olevan synkkä, valoton, utuinen sielujen hautausmaa, jossa kuolleet saisivat viimein levätä. Ilmeisesti ei. Ilmeisesti Morr kiusasi sieluja, rääkkäsi heitä sietämättömällä valkeudella. Valolla, jota ei voinut välttää, ei paeta, ei piiloutua. Mutta mikä idea siinä oli?

Valo himmeni. Kuumuus tuntui helpottavan. Tuntui aivan.. aivan kuin..

Johannin silmät rävähtivät auki.

Aivan kuin aurinko olisi mennyt pilveen.

Johann makasi valkoisella untuvapeitteisellä pedillä massiivisen kartanon ylimmän kerroksen parvekkeella. Hän käänsi päätään poispäin auringosta. Vaikka se oli pilven peittämä, hänen silmiään arasti kohdata valon aiheuttaja.

Johann yritti nousta, mutta hänen kehonsa ei sallinut sitä. Tästä Johann tajusi toisenkin asian. Ei tuskaa. Joka aamu kuluneen viikon aikana hän oli herännyt tunteeseen, että hänen ihonsa olisi ollut tulessa. Tällä kertaa sitä tunnetta ei ollut. Ainoastaan hänen lihaksensa kieltäytyivät yhteistyöstä, ja nekin tuntuivat vain siltä kun hän olisi juuri lopettanut hyvin raskaat lihastreenit.

Hän katseli parvekkeen rautaisten tankojen lomasta alhaalla olevaa aamuista kylää. Harva kyläläinen oli vielä noussut. Muutama vanhus keitti nuotioillaan nuoremmille aamupalaa, alle teini- ikäisten leikkiessä hökkeleiden lomassa. Johannin suu kaartui tuskin huomattavaan hymyyn. Oli lohduttavaa tietää, että jopa täällä Sigmarin hylkäämässä korvessa oli levollista.

”Aah, olette viimein heränneet.”

Ääni oli yllättävä, sen pehmeys tunkeutui syvälle Johannin sydämeen. Naisen toteamus kuulosti Johannin korviin uskomattoman kauniilta, se toi hänen mieleensä kaukaisen Tilean viiniköynnökset, punaisen auringonlaskun ruusujen lomassa. Siinä oli.. taikaa. Se oli ainoa termi millä ääntä pystyi kuvailemaan.

Johann käänsi päänsä poispäin alla levittäytyvästä kylästä, hän kääntyi kohtaamaan naisen, jonka pelkkä ääni oli saanut Johannin sydämen takomaan hullun lailla.

Pitkät, yönmustat hiukset levittäytyivät Johannin silmien edessä. Ne hohtivat aamuisessa auringossa tummansinistä. Nainen oli kääntynyt poispäin hänestä. Hän oli kumartunut jonkin esineen ylle. Vaaleat vaatteet soivat täydellistä kontrastia pitkille, miltei vyötärölle asti ulottuville hiussuortuville.

Johann nosti tahdottomasti kätensä, kurkottaen varovasti kohti naisen lumoavia hiuksia.

Tämä huomasi liikkeen, harpaten nopeasti askeleen kauemmas. Naisen nuoret kasvot kääntyivät kohtaamaan Johannin, joka näki naisen vaaleanharmaista silmistä hämmästyksen, jopa pelon.

”Anteeksi”, hän huokaisi, vetäen nopeasti kätensä takaisin sängylle, kuin vasta tajuten mitä oli yrittänyt. ”En tiedä mikä minuun meni. Kaikki tuntuu niin oudolta. Utuiselta. Kuin.. kuin itse maailma olisi vetänyt harmaan verhon eteeni.”

Nainen hymyili lempeästi. ”Tämä kaupunki tuottaa tuollaisen tunteen muukalaisille.”

”Muukalaisille? Muitakin on ollut täällä?”

Nainen hämmästyi nuorukaisen kysymystä, mutta vastasi silti. ”On. Ei montaa, mutta muutama. Kaartin kapteeni on yksi heistä. Oletin että olisitte huomanneet sen jo nimestä.”

”Jorindur”, Johann toisti hiljaa, aivan kuin olisi vasta tajunnut asian. Nimi todellakin oli outo Hochlandilaiselle. Miehen oli täytynyt tulla jostain kaukaa pohjoisesta. Kislevistä kenties?

”Miksi olen täällä?”

”Täällä? Kaupungissa? Tulitte itse, en tiedä syitänne.”

”Ei vaan täällä. Parvekkeella.”

”Aah. Aurinko auttaa parantumisessa. Se puhdistaa.”

Lämmin pesurätti painautui vasten Johannin rintaa. Hän hätkähti. Nainen oli lähestynyt huomaamatta, alkanut pestä häntä. Johannin kasvoille nousi selvästi näkyvä puna. Hän mutisi jotain siitä, että osaisi itsekin huolehtia peseytymisestä.

Naisen heleä nauru levisi parvekkeelle. ”En tiedä mitä mahdollisesti ajattelit, mutta minun tehtäväni ei todellakaan ole pestä teitä. Olen parantaja. Pyhän herran puhdistaja.”

”Parantaja? Sittenhän sinun pitäisi katsoa ennemminkin niskaani, ei minulla rinnassani ole mitään..”

Johannin ääni hävisi naisen nostaessa rättiä hieman. Hänen vartalossaan oli valtava, koko rintakehän läpikulkeva viilto. Huolimatta sen ilmeisestä koosta Johann ei ollut lainkaan huomannut sitä. Haava ei myöskään tuntunut ollenkaan Johannin liikkeissä.

”Mitä hittoa?” Johann sai henkäistyä ihmeissään. ”Kuka piru teki tämän?”

”Minä”, nainen vastasi kepeästi. Johann oli tyrmistynyt.

Naisen kasvoille levisi jälleen lämmin hymy. ”Se oli omaksi parhaaksesi. Vain tällä tavoin paha veri saatiin poistettua kehostasi. Mutta älä huoli, viilto on täysin kivuton, herra pitää huolen siitä.”

”Herra?” Johann toisti. ”Mistä lähtien Shallayaa on kutsuttu herraksi? Ja mistä lähtien viillot ovat kuuluneet osaksi parannustoimenpidettä?”

”Shallaya?” nainen kysyi kasvoillaan hämmästynyt, kysyvä ilme.

Silloin Johann tajusi asian. Nämä ihmiset eivät enää palvoneet järjestyksen jumalia. Oli vain yksi vaihtoehto. He olivat kerettiläisiä. Kaaoksen saastaa.

”Tämä herranne”, Johann aloitti yllättäen vahvalla äänellä, täynnä auktoriteettia. ”Kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?”

Nainen nosti kätensä pois Johannin rinnalta, perääntyi jälleen muutaman askeleen. ”Hän..”, nainen aloitti arastellen. ”En.. en tiedä. Kukaan ei tiedä herran nimeä. Hän vain on.”

”Slaanesh, kenties?” Johann ehdotti, tunkeutuen syvälle naisen silmiin, etsien hänestä syyllisyyttä. Hän nousi istualleen. ”Sehän hän on, eikö niin? Herranne. Kaaoksen peto, häviä silmistäni!” Johannin kasvot uhkuivat raivoa.

Nainen pelkäsi, sen pystyi kertomaan jo tämän kasvoilta. Hänen alaleukansa värisi, silmät kostuivat kyynelistä. ”Slaanesh?” hän toisti hiljaa, sanoinkuvaamaton kauheus, nimetön pelko levisi tämän äänessä. ”Kaaoksen peto?” Nainen kääntyi ripeästi kohti parvekkeen ovea, repäisi sen auki. Vielä kerran hän katsahti taakseen Johannia, ennen kuin hävisi sisälle. Paukahtaen ovi sulkeutui hänen takanaan, jättäen Johannin yksin katselemaan suljettua ovea.

Johannin kasvoille levisi jälleen hämmästys. Mitä pirua hän oli mennyt jälleen tekemään? Kaupunki muutti häntä jatkuvasti, ensin hän oli täysin rauhallinen, seuraavalla hetkellä valmiina hyökkäämään puolustuskyvyttömän naisen kimppuun. Mitä oli tapahtumassa? Johann vetäytyi takasin sänkyynsä, jatkaen aamuisen hökkelikylän menojen tutkiskelemista.

Vihdoinkin, osa kymmenen. En ikinä olettanut jaksavani kirjoittaa näinkin pitkälle.

Osa X

Koputus parvekkeen puuoveen herätti Johannin mietteistään. Päivä oli jo pitkällä, suurin osa kylän asukkaista oli päivittäisten askareidensa parissa. Johann näki korkealta parvekkeeltaan pienet Weissenburgilaisten kasvismaat, jotka peittivät kartanon toista sivustaa. Kymmenet kyläläiset keräilivät siellä nytkin erilaisia juureksia, toisten kantaessa niitä patoihin suuren kokon vierelle, ja kolmansien valmistavan niistä päivittäistä ateriaa.

Kaikki liike oli hyvin organisoitua, pieni Weissenburg toimi kuin hyvin rasvattu kellon koneisto, vaikkei työ kuitenkaan rasittanut kyläläisiä. Yhteiskuntajärjestelmä oli täydellinen.

Uusi koputus.

”Herra?” samanlainen, karhea ääni mihin Johann oli jo tottunut, kyseli oven takaa. ”Kylän päällikkö on pyytänyt teitä liittymään hänen kanssaan aterialle kartanon suureen saliin. Tulimme valmistamaan teitä tilaisuuteen.”

Ovi aukesi varovasti, tulija tarkisteli Johannia huolellisesti ennen kuin astui peremmälle. ”Teille on valmistettu kylpyvesi ja puhtaat vaatteet viereiseen huoneeseen.”

Johann ei vieläkään sanonut mitään.

”Herra?” ääni aloitti jälleen, nielaisten kovaäänisesti. ”Päällikkömme todella olettaa näkevänsä jokaisen seurueenne jäsenen pöydässään.”

Tämä sai Johanniinkin liikettä. Hän kääntyi kohtaamaan sanansaattajan. ”Jokaisen? Toverini ovat hengissä?” Harmaahiuksinen, vanha mies perääntyi varovasti.

”Siitä minulla ei ole tarkempaa tietoa. Olen vain palvelija. En tiedä kaikkea, mitä kylässä tapahtuu.”

Johann huokaisi. ”Selvä on. Menkäämme.”

Lämmitetty kylpyvesi tuntui upealta. Oli kulunut monta viikkoa kun hän oli viimeksi peseytynyt. Hän tiesi haisseensa jo saapuessaan Weissenburgiin, hänen nykyistä lemuaan pystyi vain kuvittelemaan.

Nyt kuitenkin tilanne oli toinen. Kylpy sai hänet tuntemaan rauhallisuutta, jota huoneen pastellinväriset seinät vain vahvistivat. Hän nousi ylös saavistaan, kuivattaen puhtaita hiuksiaan.

Myöskään vaatteet eivät olleet hullumpia. Johann oli odottanut ”puhtailla vaatteilla” tarkoitettavan niitä samoja kusenkeltaisia ja ruskeita räsyjä, joihin kyläläisetkin, itse kyläpäällikön palvelijakin oli sonnustautunut. Aatelisena hän kuitenkin nopeasti ymmärsi näiden vaatteiden kuuluneen kerran jollekin Weissenburgin mahtavista suvuista, kenties itse paronille.

Vaatteista oli pidetty hyvää huolta. Yhä vuosien jälkeenkin ne tuntuivat päällä pehmeiltä, aivan kuin kangas olisi vasta- ommeltu. Johann nousi ylös ja katseli itseään tunkkaisesta pelistä, joka oli nostettu vasten yhtä huoneen vaaleansinisistä seinistä.

Hän tunsi itsensä jälleen arvokkaaksi. Samettiset siniset polvihousut yhdistettynä samantyyliseen röyhelökauluksiseen avohihapaitaan korostivat hänen upeaa ulkomuotoaan. Vaaleat hiukset olivat vedetty tiukalle poninhännälle. Asetelma ei lainkaan ollut hullumpi. Mutta silti jotain puuttui. Hänelle ei vieläkään oltu luovutettu asetta. Se olisi viimeistellyt kokonaisuuden. Vaikka ei hän nytkään huonommalta näyttänyt.

”Herra?” ääni tiedusteli jälleen häntä. ”Muut jo odottavat teitä, eikö olisi jo aika.”

Johann avasi oven, astui ulkopuolelle. Hän tunsi itsessään jälleen auktoriteettia, rippeen siitä kunniasta, joka hänelle oli aikaisemmin suotu. Hassua, Johann ajatteli. Silloin kun hänelle oli annettu kaikki mitä hän halusi, voimaa, valtaa, rahaa, hän ei ollut välittänyt niistä. Nyt, jo tämä hienoinen kunnioituksen ripe sai adrenaliinin virtaamaan hänen suonissaan.

”Luonnollisesti. Vaan saanko tiedustella yhtä asiaa. On kovin typerää viitata teihin vain sanoilla sinä tai tuo, etkö paljastaisi omaa nimeänne?” Johann totesi tuttavalliseen sävyyn samalla kun alkoi astella palvelijan perässä kohti salia.

Palvelija näytti hämmästyneeltä. Hän ei selvästikään odottanut tällaista kysymystä mieheltä, jonka tiedettiin riehuneen, murtaneen neniä ja muutenkin raivonneen. Viimein hän kuitenkin avasi suunsa. ”Kyllä herra, luonnollisesti. Olen Gerhard, Weissenburgin paroni Wolfgang VII:n miespalvelija.

”Wolfgangin?” Johann kysyi mielenkiinnolla, pitäen rennosti yllä keskustelua. ”Oletin että von Ludenhofeilla olisi yhä paronius Weissenburgiin. Ilmeisesti erehdyin.”

”Paljon on tapahtunut. Olen jo vanha mies, ja minäkään en elänyt silloin kun pedot irrottivat Weissenburgin lopullisesti Hochlandista ja itse Keisarikunnasta. Kuitenkin, olette oikeassa, Tavallaan. Herra Wolfgang on Weissenburgin viimeisen paronin kaukainen sukulainen.”

”Erittäin mielenkiintoista”, Johann totesi, paikoin vastaukseksi, paikoin itselleen. ”Erittäin mielenkiintoista.”

He saapuivat suuren oven eteen. Palvelija kumarsi kömpelösti ja astui oven eteen. Hän avasi sen, paljastaen kartanon mahtavan ruokailusalin.

Huone oli suurempi kuin Johannkaan oli olettanut. Sen katto oli monta metriä korkeammalla kuin muualla kartanossa, ja kattorakenteita vahvistivat monet huolella koristellut parrut, joista jokainen oli veistetty jonkin eläimen kuvaksi.

Keskelle huonetta oli asetettu valtava ruokailupöytä, joka suorastaan notkui herkkuja. Aivan kuin Johann olisi saapunut kotiin, mahtaville vieraskutsuille. Hänen kasvoilleen levisi hymy hänen katsellessaan yksitellen pöydän jäseniä.

Lähimpänä ovea istuivat vastakkain kapteeni ja Karl, jotka molemmat näyttivät olevan päällisin puolin kunnossa. Heidän vieressään, kauempana pöydän päätä istui William, jonka poskipäätä koristi tätä nykyä pitkä viilto. Johann huomasi sen olevan tyyliltään samanlainen, kuin se, joka oli hänenkin rinnassaan. Ilmeisesti hänen pikkuserkkunsakin oli kokenut saman kohtalon kuin hän itse. Williamia vastapäätä oli tyhjä paikka, jonka vierelle palvelija meni, vetäen tuolia taaksepäin.

Tyhjän paikan jälkeen Johann erotti Eldarathin haltiamaiset kasvot, jotka olivat kiihkeässä keskustelussa nuoren, tummatukkaisen miehen kanssa, jota Johann ei tunnistanut. Viimeisenä vastakkain istuivat kaartin kapteeni Jorindur ja nainen, jonka Johann oli aikaisemmin ajanut pois luotaan.

Jokainen henkilö oli huippuunsa huolitelluissa vaatteissa, aivan kuin hän itsekin. Suurin osa oli niin tiiviisti kovaäänisen keskustelun melskeessä, etteivät he edes huomanneet Johannia. Ainoastaan haltia havaitsi hänet silmäkulmassaan ja nyökkäsi hänelle. Eldarath ei hymyillyt. Johann antoi nyökkäyksen takaisinpäin.

Viimeisenä Johannin silmät osuivat pöydän päässä istuvaan hahmoon. Vanha, isomahainen mies pukeutuneena kultakoristeltuihin vaatteisiin, jokaisessa sormessaan kultainen sormus, kaulallaan massiivinen kulta- amuletti katseli Johannia pöydän takaa varovaisesti, arvioiden. Lopulta, Johannin liikkumatta tuumaakaan tämä lopulta nousi tuoliltaan ja puhui.

”Aah, tervetuloa hyvä Johann, olemmekin odottaneet von Schwartzsteinin suvun toista jäsentä saapumaan seuraamme. Ottakaa toki paikkanne vastapäätä mestari Williamia”, mies viittasi tyhjää tuolia.

”Kiitos, arvon paroni. Olen kiitollinen huomionosoituksestanne, mutta se on täydellisen tarpeeton.”

Nyt muutkin pöydän jäsenet huomasivat hänet. Kapteeni tyytyi murahtamaan hänen suuntaansa, William nosti viinilasiaan kohti Johannia, jopa Jorindur nyökkäsi tervehtivästi. Parantaja- nainen tyytyi kääntämään kasvonsa poispäin hänestä, saaden Johannin hieman punastumaan.

Lämpimimmän vastaanoton antoi Karl, joka nousi tuoliltaan ylös ja totesi kantavalla äänellä: ”Johann, poikaseni. Olet kunnossa. Olimme huolissamme.”

”Minusta? Ei olisi tarvinnut. Olen vahvaa tekoa”, Johann vastasi teeskennellen, vaikka hänen sydämensä takoikin kovaa. Olet kunnossa. Sanat tuntuivat kuin ne olisivat kirjoitetut veitsellä hänen ihoonsa. Ilmeisesti, lukuun ottamatta Williamia kukaan hänen tovereistaan ei ollut kokenut samanlaista kohtelua. Ajatus, että muut istuivat onnellisesti päiväänsä kartanossa hänen viruessa vankina raastoi häntä. Johann kuitenkin hillitsi tunteensa, ja otti paikkansa pöydästä.

Johann nautti ateriansa hiljaisesti, tutkiskellen muita seuralaisia huolellisesti. Kaikki ei täsmännyt. Jokainen seurueen jäsen oli muuttunut. He tuntuivat kaukaisemmilta, vierailta. Vaikka ero olikin hyvin vähäinen, sen silti pystyi huomaamaan. Ihmisten persoonallisuudet olivat joko korostuneet äärimmilleen, tai vaihtuneet täysin.

Eldarath, joka oli Williamia lukuun ottamatta aina ollut kaikkein lämpimin suhtautuva Johannia kohtaan huokui nyt silkkaa kylmyyttä. Haltia ei koko ruokailun aikana puhunut Johannille sanaakaan, vaikka istuikin tämän vieressä. William, joka ennen oli ollut hyvinkin puhelias, oli vetäytynyt täysin kuoreensa. Kapteenin rujo luonne oli korostunut entisestään, hän lähinnä mörähteli vastauksia Karlin kovaääniseen pälpätykseen. Karl taasen, mies ei osannut pitää päätään kiinni. Hän puhui koko ruokailun ajan kantavalla äänellään, oli ihme että hän löysi aikaa työntää ruokaa suuhunsa.

Johannin viimeistellessään ateriaansa heidän isäntänsä aloitti jälleen puheen koko pöydälle. ”Ystävät”, tämä aloitti kovalla äänellään, joka sai Karlinkin hiljenemään. Johann tunsi vihlaisun selkäpiissään. Hän oli ollut viikon vankina pienessä sellissä, häntä oli viilletty, ja nyt hän oli ystävä?

”Olette olleet vierainamme jo viikon, mutta en ole vieläkään saanut teitä selittämään matkanne tarkoitusta. Olen pannut asian villaisella, mutta uteliaisuuteni on vihdoin selättänyt minut.”

Johann painoi päänsä alas, hän tunsi häpeää, joka levisi nopeasti muihinkin ryhmän jäseniin haltiaa lukuun ottamatta. Kuinka hän voisi selittää tulleensa ryöstämään kuolleeksi luulemaansa kaupunkia?

”Olemme tulleet tapaamaan häntä.”

Johann nosti päätään. Haltia oli sanonut jotain, mutta Johann ei ollut kuullut mitä.

”Nämä seuralaiseni ovat matkakumppaneitani, henkivartijoitani. Metsä on täynnä petoja, en usko että olisin selvinnyt tänne asti ilman heidän tukeaan.”

Hiljaisuus lankesi pöytään. Se kesti miltei minuutin ennen kuin Johannille tuntematon mies avasi suunsa.

”Häntä?” Ääni oli täynnä ivaa, miehen huvittuneisuuden pystyi miltei aistimaan. ”Hyvä haltia, en usko että olisitte täällä jos tuo olisi syynne. Olen tarkkaillut teitä täällä olonne aikana. Seurueenne ei tunne häntä.”

”Ei tietenkään. Kuten sanoin, he ovat pelkkiä henkivartijoitani. En ole nähnyt tarpeelliseksi paljastaa heille matkani määränpäätä, saati sen syytä. Seurueeni seurasi minua rahan perässä, ei mistään muusta syystä.”

Haltian ääni oli muuttunut. Siinä ei ollut enää entistä rauhallisuutta, se tuntui kovalta, jännittyneeltä. Hän valehteli, se oli ilmiselvää. Mutta toisaalta. Eldarath ei ollut kertonut heille miksi oli liittynyt seurueeseen. Hänen syynsä olivat mysteeri.

Mies aikoi vastata, mutta isännän ääni hiljensi hänet nopeasti. ”Jos haette häntä, teidän ei olisi viisasta olla täällä. Me olemme hänen palvelijoitaan, ja jos te aiotte uhmata häntä, emme voi taata turvallisuuttanne edes muuriemme sisäpuolella.”

Haltia katseli paronia huolellisesti. ”Teillä ja hänellä on kiinteä suhde. Linkki. Olen tietoinen tästä, ja sen takia saavuin tänne. Minulla on asiaa hänelle. Te pystytte ohjaamaan minut hänen luokseen, ja te myös teette sen.”

Paroni risti kätensä pöydän päälle. ”Katsokaamme mitä voin tehdä. Hän toimii oman tahtonsa mukaan, minulla ei ole häneen minkäänlaista valtaa. Voin haettaa hänen palvelijansa, mutta en käskeä heitä. Jos menette heidän mukanaan, haluatte välttämättä kohdata hänet, se on teidän ongelmanne.”

”Minun ongelmani”, Eldarath vastasi. ”Seuralaiseni jäävät tänne, tai poistuvat metsästä. Mukaani he eivät tule. Se, miten he tästä eteenpäin menettelevät ei ole minun päätettävissäni, valinta on yksin heidän.”

Paroni kohotti kulmiaan. ”Miten vaan. Olisimme kiitollisia uusista yhteisömme jäsenistä, mutta kuten sanottua, jokainen kulkekoon omaa polkuaan.” Tämän todettuaan hän nousi tuoliltaan, pyyhki huulensa lautasliinallaan.

”Ateria on päättynyt.”

Synkyyden jälkeen tulee kyllä aina valo, mahtava osa vaikka ei äksöniä yhtään.

Nyt on pakko antaa sinulle satikutia: Miksi Johann nuosi kuolleista(ko)? Messeriä et halunnut herättää henkiin mutta Johannin kyllä. Argh.
Äksönin puute haittaa kyllä hieman ja Leijuva Pahis ei ole näyttäytynyt. Panttaat molempia loppuun, hyvä. Saadaanpa kunnon loppuspektaakkeli. Osat IX ja X eivät olleet yhtä synkkiä kuin esmes osa VIII. Osa IX tuli muuten yllättävän nopeasti, ilmeisesti toivomisesta oli jotain apua . Oletan, että kirjoitat osan XI valmiiksi nopeammin kuin osan IX, joten sen on oltava valmis kolmessa minuutissa. Töihin siitä. Ja toivottavasti seuraavissa osissa on enemmän äksöniä. Scoop 10v. kuittaa.

Ei noussut kun ei kuollutkaan. Voi sillä kepillä vähemmän tappavastikin lyödä.

Äksöniä tulee sitten kun tulee, ei sitäkään koko ajan jaksa työntää sekaan.

Osia tulee hyvinkin epätasaiseen tahtiin kuten kaikki varmasti huomaavat. Nyt ei vaan ollut muutakaan tekemistä ja fiilis tämän roskan kirjoittamiselle oli positiivinen. Seuraava osa tulee oletettavasti joskus juhannuksen jälkeen, ellen sitä tänä iltana jaksa repiä kasaan. Oletettavasti en.

E: typ-O

Asia kunnossa. Tuli jotenkin vain sellainen tunne että olisi lyönyt tappaakseen kun kerran löi kaikin voimin. Mutta hyvä näin.
Kuten viestissäni jo kerroinkin, äksönin panttaaminen on hyvä asia. Kyllä sen puute harmittaa mutta kärsivällinen pitää olla.
Jatkoa odotellessa voisin lukea sen Komissaarinkin läpi...