Sotavasara.net

Vedän ilkeät trollauspuheeni takaisin, tekstin luku on huomattavasti mukavampaa, kun kielioppi ja ulkoasu ovat kunnossa.

LUKU 4 Alavilla mailla hallanvaara

Mies käveli kadunreunaa. Kaikki rakennukset näköpiirissäni olivat kärsineet pommituksista, osa uudemmista kerrostaloista oli luhistunut kokonaan. Kokemuksesta tiesin että niiden rauniot savuaisivat vielä pitkän tovin. Kauempana suurilla moottoriteillä taisteltiin, taukoamattomat välähdykset valaisivat öistä taivasta kuin salamat. Lännessä ilmaa värisyttävät räjähdysten sarjat viittasivat keskitettyyn, raskaaseen tykkituleen. Eräässä kranaattikuopassa makasi sikin sokin kolmessa kerroksessa alastomia, langanlaihoja ihmisruumiita. Tapahtunut vaikutti joukkoteloitukselta jossa vangit marssitetaan kuoppaan ja täten yksikin sarjatuliaseen omaava sotilas voi helposti huolehtia heistä. Kyseessä oli kylmä ja tehokas sotilastoimi avutonta kohdetta tuhottaessa, kuin suoraan ohjekirjasta. Uhrien nälkiintynyt ulkomuoto viittasi siviiliväestöön. Muutaman metrin päässä kuopan reunasta makasi vielä yksi ruumis. Tämä oli kuitenkin menehtynyt ilmeisesti sirpaleisiin ja miehen päällä oli kaupungin turvajoukkojen harmaavalkoinen univormu. Vasemmalla puolellani, eräällä sivukujalla, näin kolmen riutuneen hahmon tonkivan valtaisaa jätekasaa epäilemättä ravinnon tarpeessa. Siellä missä on kuolemaa, on usein myös elämää. Olen huomannut tähän liittyen hauskan seikan ihmisluonteesta; mitä kurjemmiksi olot muuttuvat ympäröivässä maailmassa sitä rajummin ihminen pitää kiinni henkikullastaan. Vastavuoroisesti olen nähnyt kokonaisten ylhäisöperheiden tekevän hidasta itsemurhaa erilaisten huumeiden ja sairaiden huvitusten avulla.
Pommitukset olivat tauonneet ja lisää ihmisiä ryömi ulos pommisuojista. Nyt kun jännitys oli lauennut, jäljelle jäi vain kurjuus. Huomasin nyt vasta hiljalleen kohti maata leijailevat lumihiutaleet. Vedin viittaa tiukemmin ympärilleni. Kuinka monta kertaa olinkaan pitkän elämäni aikana todistanut vastaavanlaista näkymää. Liian monesti ehkäpä? Ei. Olen nähnyt sukupolvien varttuvan ja heidän jälkeläistensä muuttuvan osaksi kiertokulkua. Pienen ihmisen elämä on lyhyt ja minun mittakaavassani yhtä nopeasti ohi kuin kärpäsen siiven isku.
Olin aistinut hänet kauan ennen kuin kuulin sanat selkäni takaa.

”Olet täällä taas.”
”Terävä huomio, Lazarus.”
”Miksi tulit?”
”Haistappa paska.”
”Tervetuloa kotiin ukko.”

He jatkoivat matkaa yhdessä. Pommitukset olivat jälleen alkaneet.

jatkuu!!

Kuka olet ja mitä olet tehnyt burzumille?

Koska sen verta parani teksti että huh huh. Ainut mikä puuttuu, on kappalejako.

LUKU 5 Ah elämä on ihanaa

Loppu oli tullut kaupunkiin ja olen melko varma että me kaikki tiesimme sen.
Ilta alkoi jo hämärtyä kun poistuin ensiaputeltasta. Kapteeni oli saanut kaksi osumaa alaselkään vetäytyessämme joen yli. Hän oli puhunut taukoamatta koko matkan kun kannoimme häntä läpi köyhälistö kortteleiden, silloin tiesin hänen aikansa tulleen. Ironisinta olivat sotilasviisaudet tasapainoisen puheen rauhoittavasta vaikutuksesta pahimmassakin tilanteessa. Olin nauranut useaan otteeseen, kylmää mielipuolen naurua. En tunnistanut edes ääntä omakseni. Kapteeni puhui myös muita asioita, osaksi käsittämättömiä ja vähemmän rohkaisevia. ”Kuka muistaa eilispäivän profeettoja jotka ovat kertoneet tulevat tapahtumat jo moneen kertaan?” Mies oli raakkunut ja sylkenyt tummaa, ennen kuin jatkoi, ”ettekö te näe? Aivan, näette vasta tyhjillä silmäkuopilla kun on jo liian myöhäistä. Mutta minä olen nähnyt, nähnyt omin silmin valon joka päällemme lankeaa. Poikani ylväät, viimeisen päivän koittaessa, älkää katuko. Siitä ei ole tässä elämässä hyötyä, siitä olen varma kuin *****!” Hän kouristeli taas hetken ja me jatkoimme kantamista. Haavoittunut puristi rystyset valkoisina rannettani. Toivoin että hän selviäisi edes sidontapaikalle, sillä olin nähnyt kuinka voimakas miehen kuolinkouristus saattoi olla. En haluaisi käyttää pihtejä ranteeni vapauttamiseksi. Matkaa ei kuitenkaan siinä vaiheessa ollut enää paljon.

Välittömästi laskettuamme kapteenin ensiaputeltan telttavuoteelle, eräs nuori kaveri iski tuhdin morfiinipiikin hänen käsivarteensa. Maailmanlopun merkki, morfiinia ei enää säännöstelty. Ei sillä että hoitaja olisi luultavasti parempaan pystynytkään, ruskeat tunnukset olkapäillä viittasivat kaupungin asehuoltoon. Huhut kertoivat että koko esikaupunkialueella ei enää toimisi yhtäkään asiantuntevaa lääkintäryhmää, eloonjääneet oli evakuoitu keskustaan jossa pääesikunta piti leiriään. Kokemukseni mukaan se tarkoitti että myös muona- ja asehuolto oli loppunut. Esikaupunki oli menetetty, olimme nyt ei-kenenkään-maalla.

Kumarruin kapteenini puoleen. Kuulin hänen katkonaisen hengityksen aivan lähellä vasenta korvaani. Hän puhui nyt tutulla äänellään jonka olin kuullut viimeksi miehen antaessa vetäytymiskäskyn. ”Minä sanoin niille kusipäille että tämä on jotain erilaista. Ei mikään ***** örkkien ryöstöretki. Tämä on uusi aikakausi, poika. Viimeinen aika ennen…” Kapteenin ääni hiipui olemattomiin. Hän rykäisi vielä kerran ja oli poissa. Minä en tuntenut mitään, kaikkeen paskaan tottuu. Ensimmäisiä asioita joita olin armeijassa oppinut.

Teltan ulkopuolella tapasin miehen istumassa kivenlohkareen päällä. Komissaari Cravenuksen silmissä viipyi tylsä, lasittunut katse, hänen lakkinsa ja aseensa olivat poissa. Mies imi loppuun palanutta savukettaan hampaat julmassa irvistyksessä. Samassa röökinnatsa tippui maahan ja komissaari alkoi puhua: ”Tärisevätkö nämä kädet vai tämä vanha mätä maailma ympärilläni?” En vastannut. Sanotaan että komissaarit ovat kaikista kovimpia, mutta minä en erehdy kun tapaan murtuneen miehen. ”Sotamies!” hän raakkui, ”löydätte kadun päästä kranaattikuopan ja sen ääreltä konekiväärin. Käsky 19, toimikaa!” Jätin miehenraunion taas synkkiin mietteisiinsä. Käsky yhdeksäntoista. Tiesin mitä se tarkoittaa. Käsky kahdeksantoista: toimita kohde vankihuoltoon. Käsky yhdeksäntoista: eliminoi kohde. No eipä olisi ensimmäinen kerta, ehkä ei edes viimeinen.

Lähestyessäni kuoppaa yritin tyhjentää pääni ajatuksista kuten niin monta kertaa ennenkin. Kuoppa oli tupaten täynnä siviileitä, myös naisia ja lapsia. Eräs pitkä mies alkoi messuta minut nähtyään: ”kuulkaa rakkaat lapset! Vapahtajamme on saapunut. Pyhä Keisari ei unohda kansaansa. Sitten hän ja kaikki muut ympärillään pudottautuivat maahan polvilleen. ”Tee se mikä on tehtävä!” mies huusi ja painoi päänsä. Pappeja. Pappeja perheineen.
Suuntasin konekiväärin piipun alas ja käänsin varmistimen oikeaan asentoon. ”Keisarin armoa” sanoin ja puhkesin taas outoon, kylmään nauruun.

Liike kuopassa oli tauonnut. Katsahdin olkani yli ja tunsin kipua. Kipu lakkasi.

joo jatkuu!!

jaaha sensuuri iskee. typerän näköstä noin.

kommenttii

Isot alkukirjaimet puuttuivat joskus.