Sotavasara.net

Ootkin sitten ainoa, mutta ei se mitään.
Kappalejako... hmmm...
En ikinä ole edes opetellut!

Tämä oli taas hieman lyhykäsempi, mutta näin verrannollisesti, oliko tämä jo parempaan päin, vai olenko minä vieläkin surkea, kirjailijan kuvatus?


KOMMENTTEJA!

kartza kirjoitti:...Maahan kaatunutta miestä oli aivan liian helppo tappaa, mutta oli sekin aika hauskaa...

Vai että oli hauskaa...

en minä juurikaan eroja huomannut...kapalejako(ainakin minun mielestäni) oli parantunut edellisestä, mutta muuten sitä samaa vanhaa, eli kyllähän näitä lukee.

Jatka vain, minä luen niin kauan kuin jatkuu!

LUKU 9: LUOTU VARJOSTA JA VERESTÄ


Olimme alkaneet suunnittelemaan, miten toimitaan, kun vihollinen tekee vastahyökkäyksensä.
Jotkut ehdottivat piiloutumista, toiset täysrynnäkköä, mutta kuulemastani, kumpikaan ei ollut oikea vaihtoehto, sillä ihmiskylässä oli vartiostossa enää vain kaksikymmentä vampyyria, vihollisia oli matkalla pyöreä sata raskasta soturia ja nämä pohjoisen soturit olivat erikoistuneet polttamaan ensin ja tutkimaan sitten. Joku oli ehdottanut, että piiloudumme aivan kylän vieressä olevaan metsään ja hyökkäämme, ennen kuin vihollínen ehtii polttamaan kylän.
Tämä oli tavallaan hyvä idea, mutta joutuisimme kuitenkin paljaalle kentälle, jolla emme pärjäisi. Meteliä pidettiin, kun hämyisessä ja täyteen tungetussa vartioasemassa käytiin kiivasta kinaa, kenen idea oli paras.

Ilta ei ollut edes lopuillaan, kun hälytyskellojen kalina pysäytti kaikki, kuin patsaat. Joku tuli ovesta sisään huutaen ''Viholliset marssivat enää sadan metrin päässä kylästä!''
Hyvät neuvot olivat kalliit ja jostakin kuului käsky puolustaa kylän pohjoisreunaa. Muutamakymmentä vampyyria lähti ovesta ulos ja suorilta pitkin hiljaista kylää, läpi nyt tyhjän torin ja pohjoisportille.

Ehdimme juuri ulos kylästä, nähdäksemme pimeästä ilmestyviä, leveitä hahmoja. Useimpien kädessä kirves, joillakin miekka, kaikilla suuri kilpi, musta panssari ja kypärä, musta, käyrät sarvet sivuissa, jotka osoittivat alaspäin ja selässä paksu turkisviitta.

Näitä oli siis sata, järjestyneenä kymmenen hengen levyiseen- ja syvyiseen rivistöön, eli laatikkomuodostelmaan. He marssivat meitä kohti. Näin kirveen heilahtavan ja koetin torjua helpon näköistä huitaisua, mutta se pamahti suojaukseni läpi, osuen ja läpäisten rintapanssarini ja syvälle rintakehään.
Karjahdin kivusta, huitaisin vielä miekallani kohti hänen kasvojaan, mutta kilpeä tarvitsi tuskin nostaakaan... Kaikki pimeni ja viholliseni pamautti kilven suoraan kasvoilleni...

Heräsin kylän torilta ja tunsin oloni heikoksi. katsoessani ympärilleni olisin halunnut huutaa: Kaikki oli liekeissä. Koko kylä oli syttynyt liekkeihin ja muistin uneni.
Mutta miksi minä olen elossa? Näitä miettiessäni, ilmestyi jostakin taakseni valkoiseen kaapuun sonnustautunut, lyhyt mies.
''Rayk Von Carstein, ainoa syy, että et ole kuollut on se, että sinulle on vielä suurempiakin suunnitelmia tulevaisuudessa.''
Käännyin nopeasti ympäri, mutta en nähnyt mitään...
Kuulinko vain omiani?

Kuulin eteläiseltä portilta huutoja ja lähdin oitis sinne, nähden jo kaukaa, että kymmenen kaaoottista miestä oli jäänyt henkiin.
Karjahdin ja aloin juoksemaan kohti, nähden, että vihollinen oli huomannut minut. Tunnistin yhden heistä, hänet, joka oli ''tappanut'' minut ja syöksyin häntä kohti ensimmäisenä. Läheltä näin, kuinka hänen kypärän silmikosta heijastui punaista valoa ja pistin suoraan silmikon sisään. Osui ja upposi, joten vedin miekkani ulos tuon miehen päästä, samalla jo aloittaen seuraavan lyönnin, joka lävähti suoraan oikealla olevan miehen kilpeen kaataen hänet. En vaivautunut lyömään häntä vielä hengiltä, vaan jatkoin hyökkäystäni toiseen suuntaan, aloittaen lyöntien ja pistojen myrskyn. Seuraavilla kolmella ei ollut mahdollisuuksiakaan, joten jäljellä oli enää kuusi panssaroitua miestä. En ehtinyt aloittaa seuraavaa hyökkäystä, kun lyönti tuli jo kohti minun kasvojani. Väistin tuon, mutta joku toinen löi samalla päähäni ja kaaduin. Tunsin haavan, joka nyt oli päässäni, katsoin ylös, näin soturin nostavan kirveensä, tapon merkiksi, mutta ykskaks himmeä punainen hohde kaikkien heidän silmissään sammui ja he kaatuivat... Kuolleina. Nousin pystyyn, katsoin ympärilleni ja näin erään palavan talon yläkerran ikkunasta valkoisen kaavun välähdyksen.
''Rayk?''
Kuulin jostakin läheltä, vaikka katsoin ympärilleni jälleen, ei ketään näkynyt.
''RAYK!?''
Ääni alkoi toistua ja voimistua... Aivan kuin se kuuluisi omasta päästäni...
Tunsin näkymättömän voiman työntävän minut kumoon ja....
Kaaduin alas tuolilta näin ympärilläni kolme vampyyria. Vlad, Konrad ja Mannfred... Nousin istumaan ja katsoin ympärilleni.
Olin kaatunut kivilattialle, Von Carsteinin sukulinnassa.
Oliko tämä kaikki vain unta? kysyin itseltäni. Sitä en ikinä tiedä...



LOPPU
----------------------------------------------------------------------------------------

Noh, nyt kun tämän sain päätökseen, voittekin antaa tuutin täydeltä kommentteja. Niitä voi antaa, vaikkei niissä mitään tärkeätä olisikaan!

PS. Aloitan seuraavaksi 40k tarinan parissa, vaikken tiedä aiheesta lähestulkoon mitään. Vähän aikaa voi mennä hahmoihin samaistumiseen, joten lukemisiin!

Se loppui ilmeisesti siihen...

Mielestäni kolme ensimmäistä lukua olivat parhaimpia(En todellakaan tiedä miksi, mutta olivat kumminkin!)