Sotavasara.net

Balrogofmoria kirjoitti:Luovuttaminen on luusereille, itse en luovuttanut edes seuraavassa tilanteessa.

Et tainut koskaan pelata skaveneilla
"He who runs away lives to fight another day!"

Luovuttaminen on mun mielestä TODELLA huono asia. Itselläno on joskus käynyt luovuttaminen mielessä, mutta olen urhoollisesti taistellut loppuun saakka, vaikka on tullutkin tappio. Mun mielestä pelaamisen pitäisi olla hauskaa ajan vietettä, kuin totista veren maku suussa tappelemista ...
Jos on jotain erillaisia esteitä, niin silloin luovuttaminen on ymmärrettävää, mutta jos toinen on tappiolla, niin luovuttaminen on todella typerää mun mielestä ... Toivottavasti itse en harhaudu tälle tielle ...
Jos kaverit luovuttaa jatkuvasti, niin pelaamisesta katoaa mielekkyys ja sitä kautta voi menettää pelikavereita ... eikä sitä kukaan varmaan halua, uskoisin

Mä en hyväksy luovuttamista( paitsi jos on tosi hyvä syy), mutta useimmissa peleissäni vastustaja on silti luovuttanut, kun pelaan necroilla ja ne on muka ylivoimasia. Kaverit käy aina valittaan siitä kun ne nousee pystyyn, mutta jos osaa pelata ne tuskin kauheesti nousee pystyyn... Oma mottoni onkin:" Älä koskaan luovuta, taistele viimeiseen mutteriin asti!", ja hyvin se on toiminut.

En sanoisi että luovuttaminen on täysin kiellettyä. Häpeällistä kyllä(kukaan ei varmaankaan hoksaa millä armeijalla pelaan), jos kunnon syytä ei ole. Jos tappioita tulee ensimmäisellä vuorolla, 2000 pisteen pelissä, vain 600 pistettä ei minusta luovuttaminen ole järkevää.

Jos 1 vuoron lopussa sinulla on jäljellä kolme jousiampujaa on luovuttaminen melkein järkeen käypää...

Olen kyllä itsekkin luovuttanut harrastuksen alkuaikoina, mutta nykyään jos on minkäänlaisia mahdollisuuksia ja halua voittaa, pelaan vaikka pelkällä Peasant Bowmen rykmentillä...

Itse en yleensä ole luovuttanut mutta kaverit kyllä on! Aina sama valitus "Empiren nössötaktiikasta" alkaa jo vähän ärsyttää. Voisivat mielummin pelata kunnolla loppuun asti.

Ja joku kysyi huonosta noppa tuurista niin minun 5 WE GladeRideria rynnäköivät savage örkkien kimppuun eivätkä saaneet tapettua kahteen ja puoleen vuoroon ketään.
Niin ja Treemanilla meni 2 vuoroa yhden ChaosKnightin tappamiseen

Okei, myönnetään minäkin olen ennen, harrastuksen alkuaikoina luovuttanut joitakin kertoja, mutta nyt olen päättänyt ottaa tavaksi ettei luovutuksia minun puolelta tule enää.

Viime kerralla, kun pelasin Empire vs. High elves border patrolia, tuli ensimmäisellä kerralla tasapeli, vaikka olinkin tuhonnut tontut yhtä keihäsmieslipunkantajaa, ja kenraalia lukuunottamatta, ja minulla olikin lähes täydet joukot jäljellä. Se oli ok. Mutta sen jälkeen pelattiin kaksi peliä, joissa molemmissa muutaman kierroksen jälkeen vastustaja luovutti. Isommissa peleissä taas on tullut yleensä luovutukset aika myöhäisessä vaiheessa.

Kappalainen kirjoitti:Hehhoh... juuri äsken pelasin kaverini kääpiöitä vastaan bretonniallani. Pelasimme last man standing- tyyppisen pelin. Oma armeijani tuhoutui täysin kolmannella vuorolla, kaverilla vielä suurin osa jäljellä, itselläni vain paladin, kenraalini. Mutta sitten heitin heroic-stylee ja voitin pelin. Öörhh...Mitenköhän tämäkin liittyi aiheeseen?...

Harvoin meilläpäin luovotusvoittoja tulee, yleensä joku sellainen epämääräinen taistelu säännöistä katkaisee pelin. Että näin.

Haluaisin kyllä tietää miten tämä oli mahdollista kun nyt otit asian puheeksi. Siis yksi Paladin tuhoisi lähes koko vastapuolen armeijan? Paladin on kuitenkin vain Hero tason charru.

Luovuttamisesta kuitenkin sen verran että mitä ideaa peliä on jatkaa jos mitään ei oikeasti ole enää tehtävissä ja pelissä ei voi tapahtua enää mitään jännittävää. Eli sitä vaan huvikseen tapattaa kaikki joukkonsa. Jossain kampanjassa voisi nimittäin tuli äkkiä loppu sille armeijalle. Kannattaa muistaa että esim. 40k:ssa yksikkö saa miinus experienceä jos se tuhotaan tai jos se pakenee pelialueelta. Hyvä kenraali tietenkin tappaa kaikki miehensä vaikka sillä ei mitään saavutettaisikaan.
Tosin ehkä vastapuolelta kannattaa kysyä että "sopiiko jos antaudun kun ei mitään voi enää oikein tapahtuakaan."

En luovuta. Luovuttaminen ei sovi luonteenlaadulleni. Muistan pelin, jossa koko Empire-armeijani yhtä vajaata swordsman-rykmenttiä lukuunottamatta oli tuhottu, ja vastassa oli yhä kasvava VC-armeija. Gaze of Nagash tappoi championia ja yhtä tavallista äijää (lippu oli jo viety) lukuun ottamatta koko rykmentin. Viimeiset kaksi äijää läpäisivät panic testin ja jäivät kukkulan laelle tuijottamaan lähestyvää vihollisarmeijaa.

"Voitto tai kuolema!" karjaisi kersantti, ja kaksikko chargasi lähimpään täysirankkiseen luurankorykmenttiin. Kaikki kolme hyökkäystä osuivat ja woundasivat, kaikki kolme luurankoa kämmivät savensa. Tämän tehtyään miekkamiehet juoksivat kotiin tyytyväisinä itseensä.

Toki ymmärrän, jos katkaistaan peli ajanpuutteen tms. takia. En myöskään katso pahalla, jos vastustaja jättää pelin kesken ollessaan yhtä heikossa tilanteessa kuin minä äskeisessä esimerkissä. Silloin sen sijaan, jos vastustaja luovuttaa heti menetettyään land raiderinsa/kenraalinsa/ritariblokkinsa ykkösvuorolla, katson kieroon ja mietin kahdesti, ennen kuin seuraavan kerran pelaan kyseistä henkilöä vastaan.

Sama juttu on Blood Bowlissa. Turpiin tulee jos on tullakseen, mutta kesken ei jätetä. Joskus on concede käynyt mielessä (ja Bowlissahan se on ihan sääntöjen puitteissa sallittuakin), mutta koskaan en ole niin alas vajonnut. Me kaadumme taistellen.

Toissapäivänä kävi ikävä juttu. Pelasin kaveria vastaan kuuden vuoron faba-peliä. Kolmen vuoron jälkeen olin tuhonnut puolet hänen armeijastaan, hän ei ollu tehnyt mitään vahinkoa. Tässä vaiheessa vastustaja ilmoitti "Nonii, nyt on huonot fiilikset. Ei mulla ole enää mitään mahiksia. Mä en enää heitä edes noppaakaan tosissaan. Nyt kuitenkin tulee kolme ykköstä enkä mä osu mihinkään." Heittää noppaa. Kolme ykköstä.

Ikävää kun ihmisten asenne muuttuu kun jää pelissä häviölle

En ole koskaan luovuttanut... enkä luovuta (ainakaan en myönnä ).

Periaatteessa homma on sama, kun tietokonepelissä loputon save/load systeemin käyttö. Ainut vaan, että vastassa ei ole tietokone. Vastustajalle on annettava riemu voittaa kunnolla. Ei niiden pelien olekaan tarkoitus olla aina tasureita tai lähes tasureita. Voittokin maistuu paremmalta, kun välillä ottaa kunnolla turpaansa. Katastrofaalisen huonosti mennessä pitää tavoitteita vaan muuttaa. Siinä vaiheessa ei välttämättä haeta enää voittoa, vaan kunniakasta tappiota, kasvojen säilyttämistä.

...aloitetaan ei mennyt hyvin, otetaan uudestaan... aloitetaan ei mennyt hyvin, otetaan uudestaan... aloitetaan ei mennyt hyvin, otetaan uudestaan... get the point?

No okei jos vastustaja haluaa antautua, niin en minä siitä rupea vänkäämäänkään. Fiilikset on jo silloin mennyt. Vähän sama, kun kysyis muijalta, että mennäänkö vähän makuukammarin puolelle ja vastaus olis "no, ei mua huvita, mutta mennään nyt sit"

No siinäpä avautumista kerrakseen. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan pahoittanut mieltänsä.

Seurailin parin kaverini peliä tuossa puoli vuotta sitten.Se meni joenkin näin: 1 kaveri ja ampuu chaoksella ig:ja tappaa ekalla vuorolla n.8.Sitten alkaa kauhea kiroilu siittä kuinka menee ihan surkeasti ja sanoo ettei enää voi voittaa ja chaos pelaaja pakkaa kamat ja lähtee kotiin.Häkeltynyt ig pelaaja ei saanut edes ensimmäistä vuoroa.

Kun tässä joku sanoi miten ihmisten asenne muuttuu heti negatiiviseksi kun joutuu häviölle, mulla ainakin menee juuri toisinpäin. Mitä ahtaammassa paikassa olen, sitä agressiivisemmin pelaan ja koitan voittaa(Tosin tulee niitä ärräpäitäkin enemmän)

Hauskempi sitä on pelata pienessä alilyöntiasemassa.
Ei ole hauskaa jos koko ajan on tuntuvassa johdossa
lähes ylivoimaiselta tuntuvalla joukolla, saa näet varoa
ettei tee mitään niin murskaavaa että kaveri lyö pillit pussiin.

Gorkiporki kirjoitti: Haluaisin kyllä tietää miten tämä oli mahdollista kun nyt otit asian puheeksi. Siis yksi Paladin tuhoisi lähes koko vastapuolen armeijan? Paladin on kuitenkin vain Hero tason charru.

No se oli vain 750 pisteen peli, ja kävi aika hyvä munkki.

Minä näköjään toimin tässä topicissa yhtenä harvoista luovuttamisen puolestapuhujana.

Kannatan sitä siis henkeen ja vereen. EI, en pidä siitä, että joku pelaaja luovuttaa heti, kun ensimmäisen vuoron nopanheittojen keskiarvo on 0.05 alle keskiarvon. Vielä inhottavampaa on kieltäytyä pelaamasta heti, kun näkee vastustajan armeijan. Tämä on enemmän kuin luovuttamista, ja minusta erittäin halveksuttavaa.

Mutta mitä tulee luovuttamiseen siinä vaiheessa, kun olet menettänyt armeijasi avaintekijät, ja vastustaja on vielä käytännössä täysissä voimissaan, niin sitä kyllä tuen.
Warhammer on kuitenkin- niinkuin te luovuttamista vastustavat sanoitte- vain peliä, eikä sitä saa pelata pelkkä voitto mielessään.
Peliin tulisi suhtautua huumorilla, sillä peliä on erittäin hauskaa pelata, voitti tai hävisi.

Mutta mitä tapahtuu, kun armeijasi tukipaalut ovat kaadettuja? Mitä tapahtuu, kun otat Zacharias the Everlivingin 2000 pisteen Vampire count- armeijaan, ja Empiren great cannon tappaa sen vuorolla 2*? Ei enää taikaa, ei charactereita, ei kenraalia, ei monsteria. Onko pelaaminen enää hauskaa? Ei minusta. Ei yksinkertaisesti ole viihdyttävää pelata armeijan rippeillä, joka ei toimi ollenkaan samassa hengessä tai samalla pelityylillä kuin alkuperäinen armeija. Ja kun pelaaminen ei ole enää hauskaa, niin mitä ideaa on jatkaa sitä? Tuskin kaverinkaan mielestä on kiva pelata valmiiksi hävinnyttä armeijaa vastaan, jonka kenraali ei enää pelaa tosissaan..

Minäkin luovutin tuossa vähän aikaa sitten, Tapoin Shadowbladella hänen 20 helf archeria jolloin tämä otti herneet nenään ja kävi pelleilemään eikä kunnon pelistä ollut tietoakaan, sanoin kaverilleni (entiselle sellaiselle), pidä voittos ja pakkasin kamani tämän jälkeen en ole hänen kanssaan pelannut. Kun vielä koulussakin meni leuhkimaan että voitti minut. Ja AINA kun olen voittanut tämän Helffit hän väittää että nyt pelattiin väärillä säännöillä. Että hänen boltterinsa olisi tehnyt D6 str 8 Ammusta minun Dark ridereihin jonka takia hänen Sword masterinsa eivät olisi juosseet.

Päästiin viikonloppuna 1. kerran testaamaan Warhammeria, kun ollaan jo puolisen vuotta kerätty armeijoita kasaan. Sääntöhäröilyn jälkeen peli muuttui hieman sutjakkaammaksi ja viimeisessä pelissä oli jo ihan tarpeeksi jännitystä, kun alussa itsellä ei tuntunut mikään toimivan. Chariot jäi tuijottamaan joukkojen taakse, kukkulat estivät massojen liikkumisen jne. Lobballa arvion yli puolet osumista täysin kohdalleen, mutta scatter dice siirsi ammukset muualle. Saurukset tekivät hyvää jälkeä örkkeihin ja ajattelin, että tähän varmaan vois lopetella, niin ei koko iltaa mene. No, kaverilla hieman miscastia ja muuta. Lopulta voitin hikisesti: jäljelle jäi orc big boss ja katapultti. Peli oli 600 vs. 600. Opin peleistä ainakin sen, että pelitilanne voi muuttua yllättävän nopeasti, joten ei kannata luovuttaa edes puolessa välissä.

Itse en ole vielä kertaakaan luovuttanut, enkä aio sitä ikinä tehdäkään. Ei näitä pelejä voi pelkästään voittamisen takia pelata, vaikka se häviö joskus maistuukin katkeralta ja huono tuuri ketuttaa. Mutta ei mua haittaa jos vastustaja luovuttaa ollessaan selvästi häviöllä, se taas ottaa aivoon jos vastustajan peli alkaa hyvin, mutta onnistunkin kääntämään pelin omaksi edukseni ja hän sitten luovuttaa. Onhan se jo moneen kertaan todistettu, että kaksi viimeistä vuoroa on ne ratkaisevat ainakin fb:ssa, ei niitten aikana enää massacre häviötä voitoksi käännetä, mutta kunnian voi vielä pelastaa uroteoilla.

No, okei myönnettäköön, että luovuttaminen voi olla hyvä ajatus jossain pisteessä. Kysymys kuuluukin, että missä pisteessä? Toinen voi luovuttaa heti, kun ei saa aloitusta toinen taas ei koskaan. Tämä siis kärjistetysti.

Omasta mielestä jos peli menee niin huonosti, että voisin luovuttaa, niin ei se silloin kauan voi kestääkään. Nimenomaan peliähän se vaan on, peliä joka kuvaa omien joukkojeni täydellistä töpeksimistä. Huonot kokemukset on kokemuksia siinä missä hyvätkin:)

Hellbender kirjoitti:No, okei myönnettäköön, että luovuttaminen voi olla hyvä ajatus jossain pisteessä.

Olen samaa mieltä, varsinkin jos kyseessä on kampanjapohjainen peli kuten Mordheim. Mutta alkuperäisestä viestistä ymmärsin, että vastustaja luovutti (lopetti pelaamisen) sen jälkeen kun todennäköisesti hänen lempiyksikkö tuhoutui (käsittääkseni kaveri ei ollut edes häviöllä). Tällaiset tilanteet pilaavat pelikokemusta ja itse en hyvin helpolla enää pelaisi samaa pelaajaa vastaan.

On eri asia kun pelaaja myöntää, ettei hänen peli sujunut kovin hyvin ja luovuttaa voiton vastustajalle, kun se että hän suuttuu ja lähtee vaan pois. Tällainen käyttäytyminen ei ole kovin kohteliasta vastustajaa kohtaan. Jos kyseessä on turnauspeli, niin silloin on mielestäni selvä, että luovuttajalle merkitään tappio. Jos taas kyseessä onkin ns. ystävyyspeli, tilanne on vaikeampi varsinkin jos luovuttaja onkin ystävä. Itse en purkisi ystävyyttä tämän takia, mutta pelaamaan lähtisin vain tällaisen tapauksen loppuunkäsittelyn jälkeen, kun molemmat sopivat vastaavissa tilanteissa toimintaperiaatteista. Jos kyseessä on jokin tuntemattomampi henkilö, en suostuisi enää pelaamaan häntä vastaan, kun vain valvotuissa tilaisuuksissa (turnaus jne).