Sotavasara.net

Heretic kirjoitti:voi jeesus kun jätit sen jännään kohtaan.............
mikä se oli muuten se olio joka meni sen tavernan ohi?joku skaveneitten olio

Eiköhän sekin aikanaan ota ilmestyäkseen...

Se lentävä olio oli ihan sata varmasti samallainen kuin Gandalffin lintu. Se vain on vähän muokattu erillaiseksi ja on ilkeämpi.

Tarina kulkee sutjakkaasti eteenpäin, enkä muuta moitittavaa löytänyt, ja sekin on mielipiteestä kiinni, kuin etten olisi suomentanut Mootia. Käyttämäsi "Mietinmaa" kuulostaa melko tökeröltä.
Tuosta Emiliestä ei totisesti liikoja kerrottu, ja olinkin jo viimeisimmän osan loppuun ehdittyäni pyörällä päästäni kun en muistanut kuka ko. henkilö edes oli.
Ja älä vain sano että Emilien salamyhkäisyydelläkin on jokin syvällisempi tarkoitus tarinan kannalta.

Landlubber kirjoitti:Tarina kulkee sutjakkaasti eteenpäin, enkä muuta moitittavaa löytänyt, ja sekin on mielipiteestä kiinni, kuin etten olisi suomentanut Mootia. Käyttämäsi "Mietinmaa" kuulostaa melko tökeröltä.
Tuosta Emiliestä ei totisesti liikoja kerrottu, ja olinkin jo viimeisimmän osan loppuun ehdittyäni pyörällä päästäni kun en muistanut kuka ko. henkilö edes oli.
Ja älä vain sano että Emilien salamyhkäisyydelläkin on jokin syvällisempi tarkoitus tarinan kannalta.

Moot on englantia. Se on siis käännettävä. Olisi yhtä fiksua jättää thundererit thunderereiksi.

Skrixqueek kirjoitti:

Landlubber kirjoitti:Tarina kulkee sutjakkaasti eteenpäin, enkä muuta moitittavaa löytänyt, ja sekin on mielipiteestä kiinni, kuin etten olisi suomentanut Mootia. Käyttämäsi "Mietinmaa" kuulostaa melko tökeröltä.
Tuosta Emiliestä ei totisesti liikoja kerrottu, ja olinkin jo viimeisimmän osan loppuun ehdittyäni pyörällä päästäni kun en muistanut kuka ko. henkilö edes oli.
Ja älä vain sano että Emilien salamyhkäisyydelläkin on jokin syvällisempi tarkoitus tarinan kannalta.

Moot on englantia. Se on siis käännettävä. Olisi yhtä fiksua jättää thundererit thunderereiksi.

Lähinnä meinasin, että jos kunnollista suomennosta ei ole/ ei keksi, niin miksi se pitäisi väenväkisin vääntää?
Hyvänä esimerkkinä boltter, jota monikaan (tai ainakaan kaikki) ei tarinoissaan suomenna.
Tietysti on hyvä juttu jos koko tarina on saatu suomeksi kirjoitettua, mutta kehtaan siltikin väittää ettei sen Mootin vilahtaminen siellä tarinan keskellä olisi mitään haitannut.
Eikä ainakaan oma sanakirjani tunne sanaa moot.

Hmmm... To Moot tarkoittaa "pohtia" ja sen alkuperä on siinä, että puolituisten vanhimmat kerääntyvät vuosittain pohtimaan maailmanmenoa eräänlaisille käräjille.

Olet kyllä kokolailla oikeassa, mutta pysyn yhä kannassa.
Kukin kuitenkin tyylillään, ja ymmärrän hyvin jos joku saa rapaa niskaansa jätettyään jotain suomentamatta.
Mutta eiköhän asia ole loppuunkäsitelty, omalta osaltani ainakin on.

Joo-oh... Tässäpä pätkä tarinaa. Lyhykäinen, mutta sopivasti sai jätettyä cliffhangaamaan...

3. Luku
Kauna

”Varaksson, sammuta moottori!” Berfgodsson huusi tuulen kohinan ja roottorin jylinän yli. Pilotti katsoi insinööriä hämmästyneenä. ”Lähestymme kuuloetäisyyttä”, hermostunut insinööri sihahti.
Roottori pyörähti pari kertaa ja hiljeni sitten. Pikaisesti kyhätty alus leijaili nyt tuuliajolla.

Berfgodsson kaivoi esiin kaukoputken ja tähysti kaukana siintävää valomerta, Hexenstadia. Yöllä purppuraiset virvatulet syttyivät muurien ylle ja yliopiston torneihin. Vaikka inhosikin itseään sen takia, Varakssonin oli pakko myöntää salaa mielessään, että näky oli kaunis.

Suurilla repuilla, henkilökohtaisilla aseilla, skaventekoisilla urkutykin ja kiväärin yhdistelmillä, sekä paksuilla lentäjänlaseilla varustautuneet surmaajat murahtelivat kirouksia ”noidantulista” ja vilkuilivat kärsimättömästi hiljaa lähestyvää kaupunkia.

Äkkiä korvia vihlova kirkaisu leikkasi ilmaa. Lähestyvän kaupungin kattojen välissä näkyivät suuret varjomaiset siivet. Siivet kohottivat ilmaan olennon, joka oli saada Varakssonin kääntämään ilma-aluksen. Olentoa oli vaikea erottaa hämyssä, jopa kääpiönäöllä – aivan kuin olento olisi vetänyt varjoja puoleensa. Se mitä kääpiöt kuitenkin näkivät, sai heidän kasvonsa valahtamaan kalpeiksi. Jopa surmaajat rukoilivat apua Grimniriltä ja valittivat hiljaa.

Olennolla oli valtaisat kourat, joiden kynnet olivat kääpiönmittaisia. Takajalat olivat suuret ja mahtavat ja potkivat ilmaa kissamaisella viehkeydellä. Se hämärä siluetti, mitä olennon päästä – tai ehkä päistä, niitä näytti olevan kaksi! – sai selvää, muistutti etäisesti valtaisaa kotkan tai haukan päätä. Silmät hohtivat purppuraisina rovioina.

Olento kirkaisi vielä kerran, liisi korkealle ja syöksyi sitten alas huimaavaa vauhtia, osuen suoraan opiston korkeimpaan torniin. Sen sijaan, että outo varjohirviö olisi vahingoittunut, tai vahingoittanut rakennusta, se näytti sulautuvan kiveen kiinni, kadoten olemattomiin.

Kesti muutama hetki ja sitten kääpiöt henkäisivät ja kiittivät jumaliaan syvään ja hartaasti. Jopa kuolemaa etsivät surmaajat kiittivät elämästään – he tosin tajusivat pian tahattomasti lausutut sanansa ja kiroilivat äänekkäästi.

Sitten he saapuivatkin kaupungin ylle.

”Valmiina iskuun!” Berfgodsson karjaisi kesken lauseen murtuvalla äänellä.

XXX

Megrippo selvitti kurkkuaan ja pyöritteli tyhjää vuohenmaitokuppia ryhmyisissä kourissaan.
”E-en oikeastaan tiedä, mikä se on – uskon, ettei kukaan muukaan täällä tiedä. Kaikki vain menevät sisälle kuullessaan sen huudon”, Velho nosti katseensa pöydästä ja vilkaisi kolmikkoa edessään. Sitten hän oli hetken hiljaa ja vaihtoi asentoa: ”Tosin… on olemassa eräs kaupunkia koskeva legenda…”
”Millainen legenda?” Hakim kysyi. Bono huomasi pienen punerruksen arabin silmissä, muttei maininnut asiasta ääneen.
”Oikeastaan pelkkä lasten loru…”
”Antakaa kuulua vain, herra Megrippo”, Hakim lausahti, hieman sammaltaen.
”Oletko sinä kunnossa? Vaikutat sairaalta?” Megrippo yritti vaiht puheenaihetta.
”Se legenda –”, Hakim aloitti ja vanhus nosti kätensä ilmaan, kuin antautuen.
”Hyvä on, hyvä on, näin se kuuluu:

• Peto musta, kaksipäinen
  Kynnet viikatteen terät, nokat kuin auroja
  Siivet sata jalkaa, häntä viisikymmentä
  Kiljuntansa hyytää sielun, rääkynä pelottaa rohkean
  
  Siihen mies, hylkiö karkuteillä
  Pyytää suojaa sateelta
  Peto katsoo, kurkottaa kaulaansa
  Sanoo päänsä ensimmäinen:
  
  Jos sinä, kuolevainen
  Olet sydämeltäsi puhdas
  Mieleltäsi valkea
  Rakenna tähän kaupunki
  Annan sinulle sen vallan
  
  Tähän mies nyökyttää
  Vannoo puhtaaksi mieltään
  
  Sitten puhuu pää toinen:
  
  Mutta jos veresi minut pettää
  Ahneus nielee mielesi
  Pahuus täyttää sydämesi
  Varjo valtaa sielusi
  Silloin minä tulen
  Ja sinä ja kansasi saa vuotaa
  Vuotaa kyyneliä punaisia”

Vanhuksen lopettaessa Bono hieraisi leukaansa, vilkaisi hikoilevaan ja vapisevaan Hakimiin ja lausahti:
”Tarkoitatko, että jonkinlainen muinaispeto tai demoni kostaisi kaupungin asukkaille näiden syntejä?”
”En sanonut niin”, velho tokaisi ja pyöritteli silmiään.

Kuului vaimea tömähdys ja Hakim makasi tajuttomana saastaisella lattialla.

XXX

Puolituisen kauhunirve toi Alfonsolle suunnatonta mielihyvää. Suloinen, suloinen kosto – vihdoinkin! Ah, kuinka hänen teki mielensä upottaa miekka suoraan pöyhkeän pikku otuksen silmään ja työntää sitä, kunnes terä saavuttaisi aivot ja kirkas aivoneste pulppuaisi ulos, sekoittuneena punaiseen vereen! Kuinka otus kärsisikään, kuinka hän nauttisikaan! Alfonso huomasi kätensä tärisevän kaikesta innosta.

Äkkiä ulkoa alkoi kuulua kovaäänistä melua. Alfonsolle tuli heti mieleen näytös, jossa Keisarikunnan sotilaat olivat nostaneet kansansa moraalia ja uskoa armeijan mahtiin ampumalla joukon teloitettavia vankeja veriseksi mössöksi urkutykillä. Äänessä oli jotain samankaltaista, paitsi että tämä ääni oli paljon voimakkaampi, paljon intensiivisempi. Kuin jokin mielipuolinen demoni olisi riivannut mahtavan urkutykin ja saanut sen kylvämään villisti tuhoa.

Innostuneena Alfonso unohti puolituisen ja ryntäsi muiden uteliaiden kanssa kasinon suurille ulko-oville. Lihaksikas ogre-ovimies yritti pitää yllä järjestystä, mutta väen silkka massa kaatoi mahtavan jätin kumoon.

Äkkiä humalaisten villiintyneet riemunhuudot (mellakat olivat kaupungin suosikkiajanviete) muuttuivat kauhistuneiksi kuolinhuudoiksi ja epätoivoiseksi taistelunkalskeeksi. Pistooleja ja musketteja laukaistiin ilmaan, mutta taas tuntematon mekaaninen ääni peitti huumaavana alleen kaikki muut äänet.

Alfonson uteliaisuus ja itsesuojeluvaisto kamppailivat hetken, mutta jälkimmäinen voitti ja hän kääntyi kannoillaan, rynnäten kohti takaovia.

Tehden tilaa miekallaan, hän taisteli tiensä läpi paniikin vallassa liikkuvan väkimassan. Sekasorron turvin pitkäkyntiset tyhjensivät hylättyjä pelipöytiä tai kolkkasivat ohikulkijoita ryöstösaaliin toivossa. Alfonso miltei ihaili heidän ahneuttaan. Pian hän saavutti kapean puupaneloidun oven ja työntyi siitä sisään.

Sen takana oli pieni varastohuone. Varastohuoneessa oli auki potkittuja laatikoita, lattialle leviteltyä ryöstösaalista ja aukinainen ovi. Pieni ahneuden aalto syöksähti läpi hänen päänsä, mutta hän hillitsi rahanhimonsa muistuttaen itselleen, etteivät kuolleet miehet tehneet rikkauksilla mitään.

Alfonso ryntäsi ovesta ulos ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan taivaalle. Talojen kattojen yllä leijaili suurien, pyöreiden varjojen varassa hitaasti alas laskeutuvia kääpiöitä. Kääpiöillä oli kourissaan oudot koneet, jotka sylkivät luotikuuroja infernaalisen vihreän hehkun saattelemana. Vihreä kajastus heijastui kääpiöiden kasvojen kohoumista, saaden ne vääristymään demonisesti. Pyöreät lentäjänlasit heijastivat kirkkaasti valoa ja näytti, kuin kääpiöiden silmät olisivat olleet suuria tulisia kekäleitä, jotka paloivat sairaanvihreällä liekillä. Suuret korut ja räikeät hiustöyhdöt vain pahensivat kauhistuttavaa vaikutelmaa. Alfonso pystyi vain haukkomaan kauhistuneena ilmaa.

Aivan hänen yllään laskeutuva kääpiö huomasi hänet ja virnisti julmasti. Sitten Alfonso huomasikin tuijottavansa suoraan vain parikymmentä jalkaa yläpuolellaan heiluvaan helvetillisen aseen piippuun. Sitten kuolemaa ja tuhoa enteilevä luotien rätinä leikkasi ilmaa.

Mahtavaa ehkä parhaimpia lukemiani tarinoita huussin lorujen lisäksi

samaa mieltä, ehdottomasti parhaimpia tarinoita nämä skrixsin stoorit, hyvä mielikuvitus

Samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, pari virhettä tekstistä bongasin.
Kuulosti aika kivalta se peto.
Mutta sanohan, jos kaikki on kerta suomennettava niin miksei ogre jakanut Mootin kohtaloa?

Koskapa ogre ei sinänsä ole johdannainen, vaan oma sanansa, olentolajike. Suomen kielessä ei ole sille vastiketta (jättiä on käytetty, mutten pidä siitä - liian harhaanjohtavaa). Ogre uppoaa ihan mukavasti suomalaiseen suuhun ja muistaakseni Mika Renvallkin käyttää samaa käännöstä.

Eihän vaikkapa kamelille ole keksitty erikoista sanaa, se on vain suomalaistettu. Voisihan Ogrestakin tehdä okren, mutta ogrenakaan ei se ole mikään kielenkuristaja.

Ogre on mielestäni kelpo suomea, eikä varmasti kenellekään jää epäselväksi, mikä otus on kyseessä.

Tuota, nyt kyl meni ohi....
Onks tää Hexenstad missä maassa?

Harmaavuorten kyljessä, kerrottiin. Nimi on saksaa, joten voidaan siis olettaa, että kaupunki on Empiren puoleisella kyljellä. Empire taasen, sijaitsee Bretonnian ja Maailmanreunavuorten välissä.

Kaupunki on kuitenkin vapaakaupunki ja täten Empiren rajojen ulkopuolella. Sijoittuu siis jonnekkin harmaalle alueelle kääpiöiden ja Empiren valtioiden rajalla. Simple?

Very simple

Kuoleekohan Hakim myrkyynsä? Ken tietää...........

Mielenkiintoista viihdettä kaupunkilaisilla on kun mellakointi on listan kärjessä.

Alfonsonilla on varmaan kivaa kun saa nokkansa eteen kasan kääppiä joilla on sädeaseita, pium tsium.

skrixqueek, oletko kirjoittanut tähän jatkoa, vai oletko peräti unohtanut Hakimin ja Alin?
toivottavasti et


-heretic....Fanisi

Eh... puoltoista sivua... Juonen kirjoitin biologian kokeessa valmiiksi odotellessa, että kokeet saa palauttaa. Ei ole oikein ehtinyt kun on koeviikko ja armeija skulptattavana...

Lupaan yrittää saada ensi viikolla aikaan uuden osan.

Skrixqueek kirjoitti:Eh... puoltoista sivua... Juonen kirjoitin biologian kokeessa valmiiksi odotellessa, että kokeet saa palauttaa. Ei ole oikein ehtinyt kun on koeviikko ja armeija skulptattavana...

Lupaan yrittää saada ensi viikolla aikaan uuden osan.

aah koe viikko...seselvittää kaiken....itellä alko jo tänään viikolopun vietto

Voilá, olkaapa hyvät. Oikolukematonta joo ja loppuun kirjoitettu yhden aikaan yöllä, mutta ei toivottavasti ole liikaa typoja.


Kitisten heittokoneen raskas metallivarsi painui alaspäin voimakkaan rattaiston pakottamana. Sotakoneen komentaja sytytti piippunsa ja tähyili yönäöllään rinnettä. Muiden sotakoneiden miehistöt heiluttivat punaista lippua. Yksi, kaksi, kuusi… kaikki olivat valmiina.

Vielä muutama hetki.

Sitten aurinko kurkisti horisontista ja pitkät kultaiset kielet lipoivat hyväillen maankamaraa.
”Tulta!” kuului komento ja katapulttien mekanismit laukesivat yhtäaikaisesti puoliympyrään asetetussa sotakonepatteristossa.

Viuhuen ilma halki, kivet iskeytyivät kaupungin muureihin nostattaen ilmaan kivipölyä ja saaden aikaan suuria repeämiä muureihin.

Sitten oli tykkien vuoro ja mahtava jyly kantautui ilmoille kaikkien kolmen tykin sylkiessä tuhoisia kuulia tuomitun kaupungin ylle.

Vasta heränneen auringon valossa uljaat kääpiösoturit marssivat kirkkaasti vuorijärven lailla välkehtien kohti kaupunkien portteja, työntäen edellään Grungin kasvoja kuvaavaa muurinmurtajaa.

Kauna tultaisiin pian hyvittämään.

XXX

Vaikeroiden Hakim makasi karkealla sängyllä. Megrippo tutki otsa rypyssä haavaa arabin jalassa. Pilke kiersi likaista huonetta vikisten kärsimättömästi ja Bono istui hermostuneen näköisenä takan edessä, ruokkien liekkejä lämmittääkseen kylmää tilaa.

He olivat vallanneet pienen vuokrahuoneen tavernan yläkerrasta. Huone oli muutaman jaardin levyinen molempiin suuntiin ja siellä oli yksi pieni ja auttamattomasti lian vuoraama ikkuna, kova sänky ja kaksi yksinkertaista puutuolia.

”Jonkinlaista myrkkyä…” Megrippo mutisi, raapien kiharaa partaansa, ”Bono, käy hakemassa vettä!”
Bono nyökkäsi ja kiiruhti ulos huoneesta.

Kömpelösti hän kiiruhti läpi käytävän ja alas lahoja portaita. Alhaalla salissa ihmiset jatkoivat ilonpitoaan, vaikka kuulas auringonvalo paistoikin ikkunoista. Melu oli huumaava ja nyt vanhan rämisevän cembalon ylle sammunut soittoniekkakin oli herännyt ja rämpytti epävireisellä kosketinsoittimella hilpeitä sointuja, keskeyttäen vain rohmutakseen hieman käristettyä silavaa lääkkeeksi krapulaansa.

”Vettä!” Bono huusi tarjoilijattarelle melun yli. Nainen viittasi takaovelle ja tilealainen palkkionmetsästäjä nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Hän kiiruhti likaiselle takapihalle, jossa oli ruosteinen pumppu.

Hetkeksi hän jäi tuijottamaan kohti kaupungin muureja, missä näkyi savua ja kuului vaimeaa tykkien jylyä. Sitten hän muisti Hakimin ja alkoi taas toimia.

Enää tarvittaisiin ämpäri tai vastaava veden kuljetukseen… Kiireisesti Bono alkoi penkoa romukasoja, etsien sankoa, joka olisi edes miltei vapaa jäätyneestä oksennuksesta. Huojentunut virne nousi hänen kasvoilleen, hänen huomatessaan kasassa ympäri käännetyn peltiämpärin.

Hän tarttui ämpäriin, vetääkseen sen irti kasasta, mutta se ei tuntunutkaan irtoavan. Mies epäili kapineen jäätyneen kiinni. Laittaen koko painonsa mukaan ponnistukseen, Bono nojasi taaksepäin ja kiskaisi – ämpäri irtosi ja mies tuiskahti selälleen hankeen. Sitten hän huomasi, mikä oli pidellyt ämpäriä.

Tutut puolituisen kasvot kurkistivat romupinon alta.

”Jumalten kiitos, se olitkin vain sinä!” puolituinen huokaisi, kömpien romujen alta, ”luulin, että olisit ollut Alfonso tai joku niistä kaaoksenraiskaamista tappajakääpiöistä!”
”Alfonso on täällä?” Bono ihmetteli, ”sanoitko tappajakääpiöistä? Äh, se ei ole ajankohtaista – Hakim tekee kuolemaa!”
”Oikeasti?” Cicero kysyi järkyttyneenä.
”Oikeasti”, Bono nyökkäsi, ”tule mukaani, kaikki apu on hyödyksi!”

Cicero seisoi hetken paikallaan, antaen mielikuvien kostonhimoisesta Alfonsosta ja helvetillisistä kääpiöistä taivaalta nyökkäsi sitten.

XXX

”Hmm, ilmeisesti myrkky on maagista”, Megrippo mutisi, liikutellen käsiään mystisissä kaarissa.
”Voitko parantaa sen?” Cicero kysyi kohottaen kulmiaan. Puolituinen keikkui nurkassa olevalla puujakkaralla.
”Näytänkö minä joltain kirotun valovelholta?” Megrippo huudahti, ”en tiedä muuta, kuin että Hakim näyttää sitovan ylleen paljon magian virtoja. Huolestuttavan paljon. Opistolla saattaisi olla jotain…”
”Lähdette siis sinne”, Bono tokaisi ja kohensi takkaa risulla.
”Minä?” Cicero ja Megrippo älähtivät yhteen ääneen.
”Eikös se ole selvää – minä jään Hakimin ja Pilkkeen seuraksi ja te kaksi menette hakemaan lääkkeen Pilkkeelle ja Hakimille.”
”Mutta entäs, jos Hakim menee huonommaksi?” Megrippo kysyi.
”Itsehän sanoit, ettet ole valovelho.”
”Pahus”, Megrippo mutisi. Cicero oli avata suunsa, mutta Bonon ilme sai hänet sulkemaan sen vikkelästi. Jupisten kaksikko kiiruhti ulos ovesta. Puhkuen koiramaista innokkuutta Pilke nousi lähteäkseen molempien perään, mutta Bono käski pehmeästi koiran käymään takaisin makuulle.

XXX

Durik Dorokisson kiskaisi nahkaisen varjon selästään. Vaikkeivät korkeudet häntä pelottaneet – tai näin hän ainakin itselleen uskotteli – oli hyvä tuntea tukeva maa jalkojensa alla. Ilmat olkoot linnuille ja lohikäärmeille. Puristaen outoa skaven-asetta, hän tähtäili varjoihin. Kirottu ihminen oli ollut hänen sihdissään, mutta joku oli kiskaissut sen kadun kulman taakse. Grimnir vieköön!

”Ihminen, tule esiin, pelkuri!” Durik huusi varjoille, ”Tapellaan!” Ei vastausta. Durik ärähti ja heitti raskaan sarjatulikiväärin maahan ja veti kirveensä vyöltään, ”katso, ei kivääriä! Sinä ja minä, tapellaan!”

Durik muisti kyllä, että heidän piti pyrkiä porteille, mutta häntä inhotti jättää asiat keskeneräisiksi. Hän kyllä ottaisi muut kiinni ajallaan.

Kääpiösurmaaja pirstoi turhautuneena tynnyreitä ja kerjäläisten lankuista ja rikkonaisista vaunuista rakentamia slummiasuntoja. Sitten hän tunsi kylmän piipun selkäänsä vasten. Voitonriemuinen ihmisääni mutisi jotain tileaksi: ”Arrivederci, nano bastardo!”

”Helv…” Durik ehti aloittaa, mutta sarjatulen ääni leikkasi ilmaa ja verisiä lihanriekaleita levisi likaiselle ja tallotulle hangelle.

Alfonso kohotti savuavan aseen huulilleen ja puhalsi savukiemuran hajoksiin.

XXX

Hakim tunsi leijuvansa. Hän avasi silmänsä, muttei nähnyt mitään. Hän ei myöskään kuullut tai haistanut mitään. Oliko hän kuollut? Hakim huusi pimeyteen ja kuuli oman äänensä katoavan etäisyyteen. Ei kaikua.

Hakim yritti vetää miekkansa esiin, mutta huomasi sen puuttuvan. Itse asiassa hänellä ei ollut mitään yllään. Vaistomaisesti hän vei kätensä suojakseen ja vilkuili pimeyteen säikähtäneenä. Ei ketään. Nyt hän ei ollut enää varma, halusiko löytää ketään. Hän yritti liikkua eteenpäin, mutta minkäänlainen liike ei tuntunut auttavan – hän vain leijaili pimeydessä.

Kesti vielä hetken ja Hakim alkoi jo kuvitella ikuisuutta tässä pimeydessä, kunnes hän huomasi kaukana pienen valopilkun. Hän seurasi valon verkkaista lähestymistä ja katsoi, kun se kasvoi kirkkaammaksi ja isommaksi. Hän erotti sen olevan ihmisen muotoinen, muttei pystynyt kertomaan tarkkaan ikää, ihonväriä tai sukupuolta. Värikkäät kankaat leijailivat liehitellen hahmon ympärillä, kuin loiseläimet merten syvyyksien mahtavien petojen vanavedessä. Aina, kun Hakim luuli saavansa olennosta selkoa, kankaat paljastivat jotain uutta ja peittivät samalla sukupuolesta tai iästä kertoneen seikan. Sitten arabi tajusi olennon tarkastelevan häntä ja käpertyi tiukemmin kokoon, peittääkseen itsensä. Olento hymyili ivallisesti.

”Missä ovat vaatteeni ja tavarani!” Hakim huudahti täynnä kiukkua.
”Siellä, minne ne jätit – ruumiisi yllä”, olento vastasi. Sen ääni muistutti enemmän kuoroa, jossa oli sekä miehiä, että naisia, kuin yhden ihmisen ääntä.
”Olenko kuollut? Tappoiko myrkky minut?” Hakim tivasi, unohtaen siveellisyyden ja yrittäen tarttua olentoon.
”Ei, et ole kuollut. Etkä tulekaan kuolemaan vielä.”
”Mitä haluat minusta?”
”Tulin parantamaan sinut.”
”Myrkystäkö?”
”Ei, ei myrkystä – ’myrkky’, tarkemmin rohdos, kutsui minut. Tulin parantamaan hulluutesi.”
”En minä ole hullu!”

Olento vain hymyili ja sitten vaatteet peittivät sen kokonaan. Kun ne taas nousivat ilmaan, oli olento muuttanut muotoaan. Hakimin edessä seisoi pitkä, parrakas arabi. Sillä oli yllään musta takki ja kourissaan suuret, veriset käyräsapelit. Sen silmät paloivat punaisina ja suusta törrötti torahampaita ja pursusi veristä vaahtoa. Haukkoen kauhuissaan ilmaa, Hakim huudahti:

”Makhrat El Khurashi! Minähän tapoin sinut!”
”Niinhän sinä tapoit Hakim, niinhän sinä tapoit. Huumehöyryissäsi kuten aina.” Olennon ääni oli rahiseva ja jokaisella tavulla se sylkäisi ulos verta ja limaa.
”Murhaaja!” Hakim huusi.
”Yhtä paljon kuin sinä, rakas ystäväiseni.”
”Älä pilkkaa minua, demoni!”
”Demoni, minäkö? Kuka loikkasi laivasta ensimmäisenä? Kuka sytytti moskeijan tuleen? Sinä, Hakim, en minä. Jos joku tässä on demoni, se olet sinä.”

Muistot välähtelivät Hakimin mielessä. Kirkuvia ihmisiä. Verta. Hän seisomassa soihdun kanssa. Ei, se ei ollut hän! Hän ei ollut vastuussa Kalifabadin massamurhasta! El Khurashi merirosvoineen oli ollut asialla. Mutta… hänkin oli merirosvo. Sitten yksi yksinäinen muisto nousi pintaan. Ei! El Khurashi oli ollut hänen kapteeninsa. Hänen ystävänsä.

Hakimin silmien edessä verenhimoinen raakalainen suli ja muuttui melko tavallisen näköiseksi mieheksi. Mieheksi, joka oli antanut hänelle hänen piippunsa. Huumeetko tämän olivat saaneet aikaan? Hän oli murhannut sadoittain ihmisiä ja sitten vielä ystävänsä? Hakim sulki silmänsä ja valitti.

Kun hän avasi ne jälleen, El Khurashi oli poissa. Hänen tilallaan seisoi Matteo, yllään punavalkea marttyyrin kaapu ja päänsä yllä samanlainen sädekehä, kuin Keisarikunnan kirkkojen ja temppeleiden lasimaalausten pyhimyksillä. Matteo hymyili ja katseli murtunutta arabia.

”Matteo, oletko tullut rankaisemaan minua?” Hakim kysyi vapisten.
Matteo vain hymyili.
”Nyt ymmärrän, tulit tuhoamaan sen demoni, joka laittoi vääriä muistoja päähäni!”
”Ei, en tullut”, Matteo lausui pehmeästi. Hakim tajusi äkkiä heidän molempien puhuvan arabiaa. Eihän Matteo osannut puhua arabiaa… Toisaalta, pyhimyksethän osasivat puhua kielillä.
”Miksi sinä sitten olet täällä?”
”Tulin parantamaan sinut.”
”Ei, ei taas!”

Ja sitten Matteo muuttui. Hakimin edessä seisoi vapiseva ja vainoharhainen kerjäläinen, joka tuijotti peloissaan varjoihin ja mutisi itsekseen. Sitten hän huomasi Hakimin ja naurahti vinkuen.

”Hah, Hakim. Luulet kärsineesi? Odotapa vain…”

Sekopäinen nuorukainen puhkesi käkättävään nauruun ja katosi. Sitten ilmestyi Cicero. puolituinen kultaisessa takissa. Ciceron kerubimaisilla kasvoilla oli lämmin hymy ja hänen paksut ja tummat kiharansa kehystivät niitä, saaden ne näyttämään kauniilta maalaukselta. Cicero katsoi Hakimia ja naurahti.

”Se on siis totta, sinä tosiaan olet hullu. Älä huoli, paranet pian!”
”Ei, en minä ole hullu!” Hakim huusi, ”te ette ole oikeita, jättäkää minut rauhaan!”
”Aivan, minä en olekaan oikea. Olen mielikuvituksesi luoma varjo.”

Cicero muuttui. Hänen hiuksistaan tuli rasvaiset ja roikkuvat. Likaiset ja ilkikuriset kasvot kertoivat kettumaisesta viekkaudesta ja silmien kimallus palavasta ahneudesta. Puolituisen vaatteet eivät olleet kultaa, vaan ne olivat tummat, käytännölliset varkaan vaatteet. Hihoissa oli uhkapelureiden suosimaa pitsiröyhelöä, jonne kätkeytyivät hyvin niin kortit, pelimerkit, kuin nopatkin. Hakim tunsi voivansa pahoin.

”Minä olen oikea Cicero. Ahdistaako jo? Odotapa vain seuraavaa lääkäriä!”

Sitten Cicero katosi. Tuli hetken hiljaista pimeyttä. Ajatukset vilistivät Hakimin päässä. Hän oli paha, hirveä ihminen ja hänen kaunis mustavalkomaailmansa olikin täynnä värejä – sairaita Kaaoksen sävyjä, kuin kimmeltävä öljy pilaamassa raikkaan veden pintaa. Mitä hän sanoisi Bonolle? Mitä hän sanoisi Pilkkeelle? Pilkkeelle, hänen maailmansa valolle…

Bono ilmestyi hänen eteensä. Viisaat ja vanhat kasvot tarkkailivat häntä arvioiden, hehkuen ikiaikaista lämpöä ja älykkyyttä. Hakim yritti piilottaa päätään, toivoen, ettei hänen paras ystävänsä tunnistaisi häntä. Turhaan, viisas munkki lausui pehmeästi:

”Näytä minulle kasvosi, Hakim.”
”Ei, Bono, en voi!” Hakim valitti, ”Olen tehnyt hirveyksiä! Olen vastenmielinen! Olen paha!”
”Älä huoli, Hakim, meillä kaikilla on paheemme.”

Hakim haistoi viinanlöyhkän ja tunsi Bonon hikisen käden olallaan. Hän kohotti päätään kohdatakseen ystävänsä katseen. Bonon silmät punersivat ja huulet olivat turvonneet. Hänen nenänsä oli punainen ja kädet vapisivat. Munkin koko olemus oli muuttunut pyhästä miehestä vastenmieliseen, alkoholisoituneeseen ja löyhkäävään ihmisraunioon. Hakim vetäytyi taaksepäin.

”Mikä on, vanha kuoma?” Bono sammalsi, yrittäen kohdistaa katsettaan.
”Olet humalassa!”
”Onkos se nyt mikään uutinen?” Bono mutisi ja alkoi kaivella taskujaan.
”Häivy, kammotus!” Hakim huudahti järkyttyneenä.
”Hyvä on, hyvä on! Minä menen, mutta sinä et tule pitämään siitä, mitä on luvassa!”

Hiljalleen Bono haihtui nikotellen ilmaan ja hiljaisuus nielaisi Hakimin. Murhaaja, juoppo, petturi, hullu… Millaista seuraa Pilke joutuikaan kärsimään! Niin kaunis ja hyväluonteinen. Hellä, ymmärtäväinen – Pilke oli täydellinen! Hakim häpesi itseään entistä syvemmin nyt. Mitä Pilke hänestä miettikään?

Sitten hänen pahin painajaisensa materialisoitui hänen eteensä – Pilke ilmestyi, yllään prinsessalle sopivat vaatteet: silkkiä, kirjailua, jalokiviä. Pilkkeen kaunis jousi roikkui tämän olalta ja vieno hymy oli Pilkkeen kauniilla kasvoilla. Jokin erikoinen piirre kareili jälleen kaunottaren sievällä naamalla, mutta Hakim ei taaskaan pystynyt sanomaan mikä se oli. Naisen syvän siniset silmät katsoivat alas häneen.

”Hakim, kuinka voit?”
”Pilke, mene pois, et tahdo nähdä minua!”
”Ei, se olet sinä, kuka et tahdo nähdä minua!”
”Mitä tarkoitat?”
”Katso tarkkaan, unohda hulluutesi ja parane siitä lopullisesti!”

Kuin Pilkkeen sanat olisivat olleet loitsu, Hakimiin maailma särkyi lopullisesti pirstaleiksi, hänen salaisen rakkautensa paljastaessa todelliset kasvonsa. Hakim näki mutantin, Kaaoksen epäsikiön! Hirviö, ilman minkäänlaista kauneutta. Hakim huusi huutamistaan! Sitten hän heräsi.

XXX

Bono oli pudota tuoliltaan Hakimin yllättäen loikatessa pystyyn ja huutaen keuhkojensa kaikin voimin. Hakim tuijotti ensin häntä, sitten hänen sylissään makaavaa Pilkettä, huusi täyttä kurkkua ja juoksi ulos huoneesta, unohtaen sapelinsa ja viittansa. Bono jäi tuijottamaan suu auki arabin perään. Hakim ei koskaan lähtenyt minnekään ilman sapeliaan. Jotain oli nyt pahasti pielessä.