Lähetetty: Ma 01.05.2006 02:51
Kirjoittaja Karl Van Dieter
10.Luku
Otto katseli kiinnostuneena kiinnostuneena kirjaa, jota Burt piti esillä henkien manaajalle. Se oli jotakin sellaista, mitä Otto ei koskaan olisi uskonut saavansa nähdä edessään. Mutta hinta, jota kääpiö esineestä pyysi oli kuitenkin korkea, mahdollisesti liian korkea maksettavaksi. Otto oli juuri valmistamassa jäljellä olevia joukkojaan marssiin kohti päätastelua, kun Burt oli löytänyt velhon joukkoineen. Tornilta Otton joukkojen luo oli vain lyhyt matka tornin sijaitessa vain päivän matkan päässä velhon joukoista. Linnuntietä matka olisi kenties ollut lyhyempikin, mutta metsä ja kallioiset kukkulat estivät suoran pääsyn Otton luo. Velho oli juuri tämän ominaisuuden vuoksi valinnut kyseisen paikan leirikseen, jossa valmistella joukkoja taistelua varten.
”Ymmärrän kyllä riskin, jonka ottaisit, mutta ellet halua tehdä, kuten sinua pyydän, olen valmis tuhoamaan kirjan. Tiedät, että minulla on valta siihen”, Burt sanoi vakaalla äänellä, joka huokui varmuutta siitä, että hän todella pystyisi toteutamaan uhkauksensa.
”Antaisin sinulle siis vapauden, ja vastineeksi sinä, vapaaehtoisesti, luovuttaisit tuon kirjan minulle? Vaikka tiedät nyt, mikä kirja se on?” velho kysyi epäilevästi siristäen silmiään niin, että valkeat, tuuheat kulmakarvat heilahtivat. Hänen mustat silmänsä paloivat epäilystä ja katse porautui kääpiöön kuin höyrypora. Mutta viileästi Burt vain nyökkäsi vastaukseksi. Hän tiesi pelaavansa vaarallista peliä, mutta jos Otto jotakin himoitsi, se oli valtaa, ja se oli juuri se, mitä kääpiöllä oli nyt kaupan varsin kohtuulliseen hintaan ottaen huomioon, millä tavalla kirja oli lopultakin päätynyt kääpiön käsiin.
”Miksi en ottaisi sitä sinulta väkivalloin?” nekromantikko kysyi raapien miettiväisesti harmaata partaansa niin, että helyt hänen ranteissaan kilisivät. Hänen katseestaan ei ollut vieläkään epäilys kadonnut.
”Siksi, että tiedät kuolevasi sitä yrittäessäsi. Nämä miehet ovat viimeiset, jotka joukostani ovat jäljellä, mutta he ovat uskollisia minulle ja asialleni. Vain minä voin taata heille osuuden vaivannäöstään. Luota minuun, he ovat nähneet minun kykyni, velho, ja ovat valmiit tappamaan sinut käskystäni. Lisäksi tämä... kirja voi antaa sinulle vallan, jollaisesta olet aikaisemmin voinut vain uneksia. Sinusta tulisi etevämpi taikuri kuin olisit koskaan voinut uneksiakaan.”
Otto kuunteli kääpiön selitystä teennäinen hapan ilme kasvoillaan, mutta Burt pystyi näkemään velhon mustien silmien kiillosta, kuinka tämä oli kuitenkin kiinnostunut asiasta. Sillä olisihan hänen nykyinen liittolaisensa ja koeyksilönsä silloin yksi varteenotettavista vastustajista. Jos tämä uhka sataisiin eliminoitua ajoissa ja mahdollisimman vähällä vaivalla, olisi kaikki mahdollista.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen velho viimein puhui: ”Jos tekisin sinulle pyytämäsi palveluksen, ja sinä antaisit kirjan minulle... Mitä sitten?”
”Minä olisin vapaa vahingoittamaan vampyyria, ja se olisi isku, jota tämä viimeksi osaisi odottaa. Saisin kostoni, ja sinä saisit hoidettua pois yhden vahvoista vastustajistasi. Vai haluatko ojentaa kirjan vampyyrille, kuten nöyrä palvelija ja katsoa vierestä, kuinka hän saa kaiken kunnian? Sen kunnian, joka olisi yhtä hyvin voinut olla sinunkin.”
Nyt velho oli selvästi pois tasapainostaan, eikä minkäänlaisesta teeskentelystä ollut enää merkkiäkään. Hänen kiinnostuksensa asiaa kohtaan näkyi mailien päähän. Kieltämättä Burt oli yllättynyt kyvystään juonia noinkin hyvin, sillä ollessaan vielä tavallinen kääpiö hän ei voinut sietää pettureita eikä juonittelijoita, siksi hän nytkin tunsi vihaa itseään kohtaan, ja hän päättikin selviydyttyään tästä alkaa etsiä kunniakasta tapaa kuolla Surmaajana. Toki hänellä oli lukuisia muitakin syitä ottaa tämä vala kannettavakseen, kuten se, että hän piti itseään vastuussa kaikesta pahasta, josta hän itse ja bretonnialaisetkin kärsivät.
”Olen tehnyt päätökseni”, Otto sanoi punnittuaan nykyistä tilannetta ja mahdollista strategista paikkaansa kuviossa. Hän ymmärsi Karlin lopullisen voiton olevan kiinni hänen ajoituksestaan saapua, mutta mitä jos hän saapuisikin oikealla hetkellä, mutta kääntyisikin Karlia vastaan? Silloin hyvin monet asiat olisi vampyyria vastaan ja tämän mahdollisuudet selviytyä koitoksesta olisivat hyvin heikot, jos niitä olisi ollenkaan.
”Vapautan sinut lumouksesta, mutta sidon sinut valaan, jonka minulle annat siitä, että teet kaikkesi tuhotaksesi Karlin puolestani.” Burt ei tarvinnut miettimisaikaa, ja niin velho aloitti lumouksen kumoamisen. Kääpiö tunsi, kuinka raskas paino irtosi hänen mielestään jättäen sen. Hän tunsi kuinka padotut tunteet ja ajatukset tulvahtivat vapaina hänen mieleensä aiheuttaen hänelle päänsärkyä. Siitä hän ei kuitenkaan välittänyt, sillä niin onnellinen hän oli tuolla hetkellä, ettei sitä edes huomannut.
Sitten synkkyys astui takaisin kääpiön mieleen ja hän veti hakkunsa esiin selästään ja koetti sen terää, joka oli hieman ruostunut. Se oli kuitenkin sen verran terävä, että sillä saattaisi pystyä murtamaan vahvan panssarin, joka suojasi vampyyrin epäpyhää elämää.
”Nyt on aika maksaa takaisin vähän kaunoja!” Burt murisi. Hän oli unohtanut velhon, josta tämä oli hyvillään. Otto keräsi joukkonsa ja alkoi marssinsa kohti päätaistelua, nyt vihollinen oli kuitenkin eri, eikä liittolaisia enää ollut.
Mannfred lensi suoraan tornin ikkunasta sisään ja otti takaisin tavanomaisen muotonsa. Lepakkoparvi yhdistyi, ja sumu ympäröi ne. Hetkeä myöhemmin Reubanin edessä seisoi tummaan viittaan ja liiviin pukeutunut, pitkä ja hyvin elegantin näköinen mies, jonka koko olemus olisi normaalisti sulattanut kenen tahansa sellaisen vastustuksen, joka ei aikonut häntä alunperin totella. Tämän vampyyrin edessä sellainen ei vain ollut mahdollista, sillä niin karismaattinen oli hänen olemuksensa, että häntä halusi seurata mihin vaikka alimpaan helvettiin. Tästä johtuen Sylvanian mailla, vampyyrin alaisuudessa toimi myös lukuisia ihmisiä, joista monet eivät edes odottaneet ikuista elämää vampyyrina, sen enempää kuin mitään muutakaan lahjusta. Nämä ihmiset palvelivat Mannfredia silkasta palvelemisen ja miellyttämisen halusta.
Nyt kuitenkin Mannfredin hiukset olivat sekaisin taistelusta, ja hänen kalpeat ja kapeat kasvonsa olivat ruhjeilla, jotka kuitenkin olivat jo hyvää vauhtia paranemassa. Hän ei ollut nyt parhaimmillaan viehätysvoimansa suhteen, mutta pelko, jota Reuban vampyyria kohtaan tunsi toimi yhtä tehokkaasti kuin hänen karismansakin.
”Herrani, kaikki on valmista rituaalia varten. Kuut ovat pian linjassa ja voimat vapautuvat, mutta sitä ennen meidän on suoritettava rituaali. Aikaa ei ole paljoa.” Reubanilla ei ollut karvoitusta päänsä alueella muualla kuin kulmakarvoissa, joissa oli tuuheutta. Hänen silmänsä olivat kokonaan valkoiset, kuin niissä ei olisi pupilleja ollenkaan. Miksi niin oli, oli arvoitus. Kenties se oli magian mukanaan tuoma sivuvaikutus.
”Aloittakaamme siis”, Mannfred sanoi ja aloitti ensin loitsuamisen. Hän lausui voimasanoja, joihin oli valuttanut voimiaan. Reuban yhtyi hänen lausuntaansa lausuen omia voimasanojaan joihin ainakin liittyi Nagashin nimi vahvasti. Rituaali jatkui molempien loitsuamisella ja viiltelyllä ranteisiinsa niin, että veri alkoi valua virtanaan niistä. Sitä tippui pääkallolle, sekä kuviolle, joka oli maalattu lattiaan. Molemmat toistivat sanojaan ja saavuttivat transsin, jossa kaikki ulkopuolinen katosi heiltä. Sekä Mannfredin, että Reubanin mielet vaelsivat pitkin Keisarikuntaa löytäen muinaisia vainajia, sekä tuoreita vainajia, joiden he käskivät vastata kutsuunsa. Myös henkimaailmasta he vetivät takaisin maalliseen maailmaan kuolleiden sieluja. Niin suuri oli heidän tahtonsa, että kokonaiset henkien legioonat vastasivat heidän kutsuunsa ja palasivat maalliseen maailmaan.
Äkkiä Reuban räväytti silmänsä auki ja katsoi suoraan kohti silmää, joka oli muodostunut taivaalle kuiden päästyään viimein linjaansa keskenään.
”Aika on tullut! Kuolleet, herätkäätte, jotka muinaisessa unessanne uinutte! Herätkää täyttämään minun tahtoni!” Reubanin sanat kaikuivat ja ne voimistuivat jokaisen kaijun myötä lopulta kuuluen aikaan kaikkialta ja leviten yhä kauemmas ja kauemmas. Mannfred toisti Reubanin sanat heti henkien manaajan jälkeen ja myös hänen äänensä kaiku voimistui ja levisi kaikkialle heidän ympärilleen.
Multa alkoi liikkua läheisellä hautausmaalla ja monet luiset kädet kohosivat haudoistaan. Joissakin luissa oli vielä kiinni lihaa tai ryysyjä vaatteista, jotka päällä vainajat oltiin aikoinaan haudattu.
”Se tapahtuu! Voittomme on pian käsillä!” Reuban riemuitsi, mutta sitten taivas synkkeni ja alkoi sykkiä sairasta vihreää valoa. Sykkiminen ei ollut tasaista, vaan erittäin epäsäännöllistä ja vaikutti ajoittain pätkivältä. Vihreät sykähdykset osuivat luurankoihin ja nämä alkoivat muuttua silmissä. Niistä tuli suurempia ja suurempia, joillekin kasvoi ylimääräisiä päitä ja jalkoja. Sitten ne äkkiä muuttuivat takaisin sellaisiksi kuin olivat olleetkin. Mutta kauaa se ei kestänyt, ennen kuin ne alkoivat jälleen muuttua. Tätä kesti kauan aikaa ja molemmat olivat kummissaan siitä, mitä nyt oli oikein tapahtumassa.
Lopulta sykkiminen loppui ja pelkkä valkea valo, Mannsliebista peräisin oleva, valaisi tienoota. Kaikki luurangot, zombit ja muut epäkuolleet, joita Mannfred ja Reuban olivat yrittäneet herättää, olivat jääneet johonkin mutaation ja tavallisen olomuodon välimaastoon, ja olivat siten täysin kykenemättömiä taisteluun. Monilla saattoi olla mutaatio aivan kesken, eikä nillä ollut edes raajoja millä liikkua.
Sitten aivan varoittamatta kaikki ylösnousseet kuolleet vain hajosivat takaisin maahan kasaksi luita tai kuolleiksi vainajiksi. Henget eivät myöskään olleet välttyneet mutaatioilta vaan nekin vääntelehtivät tuskissaan paikoillaan voimatta tehdä mitään uudelle olomuodolleen. Sitten nekin alkoivat haihtua takaisin henkimaailmaan, josta olivat tulleetkin.
”Ei! Ei! Mitä oikein tapahtuu? Mitä pirua oikein tapahtuu? Tämä ei ole mahdollista! Ei voi olla! Tänä yönä tällaisen ei pitäisi olla mitenkään mahdollista!” Reuban raivosi järkyttyneenä voimatta uskoa, että kuolleiden kutsuminen oli epäonnistunut.
”Mitä oikein tapahtui? Kaikki meni kuten pitikin, mutta sitten... Oliko Kaaoksella jotakin tekemistä asian kanssa?”
”Ei...” velho sanoi epävarmana. Mitään vastaavaa hän ei ollut koskaan kokenut elämässään, ei edes silloin kun oli menettänyt loitsunsa hallinnan syystä tai toisesta.
”Voima yksinkertaisesti katosi, vaikka se oli aluksi hyvin voimakkaasti läsnä, kuten varmasti itsekin näit. Koskaan muulloin kuin Salaisuuksien yönä eivät maagiset virtaukset näy yhtä voimakkaina niille, joilla on lahja Nähdä. Mutta sitten jokin häiritsi voimakkaasti virtauksia ja se vähitellen imi niitä itseensä, kuin... kuin virtaukset olisivat olleet liekkejä, joilta oli äkkiä loppunut niitä ruokkiva ravinto.”
Mannfred tutkiskeli kuviota, pääkalloa ja muita esineitä, joita oli ollut mukana rituaalissa, mukaanlukien veitset, joilla velho, sekä vampyyri olivat uhranneet vertaan.
”Voisiko se johtua jostakin esineestä? Onko noissa kaikissa voima tallella?”
Reuban tutki esineitä ja koskettaessaan pääkalloa hän tunsi kuinka se imi hänestä maagista voimaa. Hän pudotti esineen lattialle, ja se kierähti maahan niin, että sen suusta putosi jotakin.
”Mikä tuo on?” Reuban kysyi ja Mannfred kumartui tutkimaan löydöstä tarkemmin. Hän ei kuitenkaan uskaltanut koskea esineeseen peläten sen voivan tehdä hänelle jotakin.
”Se näyttää jonkinlaiselta amuletilta... Siitä huokuu vahvaa energiaa, joilla uskoisin voitavan torjua magiaa... Tämä esine kai aiheutti epäonnistumisen. Miten se on tänne joutunut, Reuban?” Mannfred kysyi terävästi.
Reuban puolusteli sanomalla ettei todellakaan tiennyt asiasta mitään, ja silloin hän muisti varkaat, jotka olivat vieneet hänen kirjansa. Kirjasta velho ei maininnut mitään, mutta hän kertoi kyllä huomanneensa, että kammiossa oli käynyt joku tai jotkut.
”Karl siis tiesi tästä asiasta jotenkin... miten?”
”Ainoa tapa on, että hänellä on henkien manaaja neuvonantajanaan, joka oli osannut aavistaa jotakin. Lisäksi uskon kyseessä olevan hyvin vahva velho, sillä vain kaikkein vahvimmilla velhoilla on tietämys siitä, kuinka Salaisuuksien yötä voi hyödyntää magiassa.”
”Kirottua! Voimmeko alkaa loitsun alusta?”
”Ööh... emme, herrani. Olen pahoillani, mutta loitsumme mitätöi kaiken, eikä magia enää tämän yön osalta tule toimimaan sen paremmin kuin muinakaan öinä, sillä ratkaiseva hetki on mennyt jo sivuun. Lisäksi vapautimme nuo antimaagiset voimat taivaalle sen sijaan, että olisimme herättäneet kuolleita, ja pahoin pelkään sen vaikuttavan jo olemassa oleviinkin joukkoihimme. Magian tasapaino on järkkynyt, eikä se enää toimi kuten sen pitäisi.”
”Onko vaikutus pysyvä?” Mannfred kysyi huolestuneena, vaikka sellaisen tunteen pitäisi olla vieras hänelle.
Hetken aikaa Reuban pohti asiaa, ennen kuin vastasi: ”En usko sen olevan pysyvää, mutta en voi sanoa olevani varma. Tämä on mielestäni kuitenkin vain antimaaginen purkaus, joka vaikuttaa aikansa ja hälvenee sitten. Se, kuinka kauan vaikutus kestää, on mahdotonta arvioida. Ja kuten sanottu herrani, tämä on vain minun mielipiteeni, mutta varma en ole asiastani, olen pahoillani.”
”No, mikäli tämä vaikuttaa meihin, vaikuttaa tämä yhtä lailla myös Karliin. Tämä voi siis silti kääntyä vielä voitoksemme.”
”Unohdat erään tärkeän asian, herrani", Reuban sanoi nopeasti väliin. Mannfred kehotti tätä jatkamaan. "Nimittäin sen henkien manaajan, jolle tämä amuletti alun perin kuului. Tämä antaa viitteen siitä, ettei vaikutus voi olla kovin pitkävaikutteinen. Sillä Karlkin on riippuvainen magiasta, aivan kuten mekin, ja tämä henkien manaaja on myös, joten se antaa syytä olettaa, että tämä ei voi olla pitkäkestoista. Uskon tämän amuletin olleen tarkoitettu vain ja ainoastaan estämään meitä onnistumasta Salaisuuksien yössä. Ja valitettavasti niin kävikin. Salaisuuksien yön voiman teho perustuu juuri siihen hetkeen kun kuut yhdistyvät. Kaikki sen jälkeen tapahtuva on turhaa ja yhtä tehotonta kuin muulloinkin.”
Mannfred huokasi syvään, mutta oli vielä kaukana lannistumisesta. Taistelu ei olisi kuitenkaan vielä ohi. Se oli kaukana siitä.
Musta miekka osui Karlin miekkaan kalahtaen ja isku, jonka olisi pitänyt lopettaa vampyyri, oli torjuttu taidokkaasti. Karl teki nopean vastahyökkäyksen. Hän aloitti liikesarjansa oikealta, vei miekan vasemmalle, ja pyörähti ympäri liikkuen samalla vasemmalta Sebastianin selän taakse tehden pistoksen, joka oli tarkasti suunnattu Sebastianin selkään, ristiselän kohdille.
Kuka tahansa kuolevainen olisi kuollut tuohon iskuun, mutta Sebastian oli ehtinyt lukea vampyyrin aikeet jo ennalta ja oli jo väistynyt tieltä. Karlin vielä tehdessä pistoliikettä, oli Sebastian jo aloittanut oman hyökkäyksensä. Hänen tappava iskunsa oli kiitämässä jo täyttä vauhtia kohti Karlin kaulaa terä edellä. Vampyyri jatkoi pistoliikettä niin, että sai kumarrettua päänsä terän alle. Hän tunsi ja kuuli, kuinka musta terä leikkasi hänen kypäräänsä loven.
Nyt Sebastian oli vaikeuksissa, sillä hän oli poissa tasapainosta, eikä voinut mitenkään enää väistää Karlin iskua, joka osui jonnekin vatsan seutuville ja upposi hänen lihaansa lähes kahvaa myöten murskaten panssarin.
Karl veti terän pois haavasta ja Sebastian putosi yllättynyt ilme kasvoillaan polvilleen maahan. Hän piteli vatsaansa ja katsoi Karlia.
”Olit hyvä vastustaja. Hyvin varteenotettava, ja olit todellakin arvoiseni taistelussa. Nyt taistelu on kuitenkin ohi ja on aika lopettaa tämä. Olen armollinen sinua kohtaan, Sebastian, enkä tee sinusta kaltaistani, vaikka se onkin mielestäni haaskausta. Olen kuitenkin varma, ettet olisi onnellinen sellaisena kuin minä olen, joten annan sinulle nopean ja kivuttoman lopun.” Karl valmistautui viimeiseen iskuun, jolla löisi Sebastianin pään irti hartioista, mutta silloin taivas synkkeni. Karl vilkaisi ylös ja näki kuiden olevan linjassa. Taivaalta häntä katseli silmä, joka alkoi hehkumaan sairaan vihreää valoa.
”Ei... Ei! Von Carstein onnistui!” Karl otti muutaman askeleen taaksepäin Sebastianista, joka myös katseli erikoista ilmiötä taivaalla välittämättä kivusta, jota vatsassaan tunsi.
Vihreät aallot olivat epäsäännöllisiä ja ne näyttäytyivät sekä pitempinä, että hyvin lyhyinä sykäyksinä. Tätä kesti pitkän aikaa, kunnes äkkiä ne loppuivat kokonaan. Maasta alkoi nousta luisia käsiä, ja taistelussa jo kerran kuolleita zombeja alkoi äkkiä herätä takaisin henkiin. Aavemmainen usva valtasi taistelukentän ja siitä alkoi muotoutua ihmismäisiä hahmoja, jotka olivat läpikuultavia.
”Burt siis epäonnistui yrityksessään... siksi en ole nähnyt häntä. Mutta ilman taistelua en aio luovuttaa!”
Karl syöksyi nousemassa olevien luurankojen kimppuun ja alkoi hakata näitä paloiksi niin nopeasti kuin kykeni. Sitten äkkiä osa luurangoista alkoi muuttaa muotoaan. Osa niistä kasvoi jättiläisen kokoisiksi ja jopa Karl pysäytti hämmentyneenä hyökkäyksensä ja jäi ihmettelemään, mitä oikein oli tapahtumassa.
Sitten hän huomasi myös omien zombien ja luurankojen muuttavan muotoaan. Osalle alkoi kasvaa useampia raajoja, osalle kasvoi monia eri päitä, joillakin oma pää jakautui kahdeksi eri pääksi. Mutaatioita esiintyi lähes kaikilla luurangoilla ja zombeilla, susilla, lepakoilla ja raadonsyöjillä, lisäksi edes henget eivät olleet välttyneet muodonmuutoksilta. Sitten kaikki palautui takaisin, mutta heti muodonmuutokset alkoivat uudelleen. Tätä jatkui usean hetken ajan, kunnes yhtäkkiä kaikki loppui.
Zombit, luurangot ja monet muut kiinteät olennot olivat täysin epämuodostunutta mössöä, samoin olivat henget, jotka valittivat tuskaansa. Sitten kaikki alkoi vain hajota. Karl tunsi, kuinka magia jätti epäkuolleet ruumiit. Kaikki luurangot hajosivat takaisin kasaksi luita, henget katosivat, zombit palasivat takaisin kuolleiksi, suuret sudet kaatuivat siihen, mistä olivat hetkeä aikaisemmin nousseet.
Seka Karlin, että Mannfredin armeijat murenivat kovaa vauhtia, eikä Karl voinut tehdä mitään sitä estääkseen.
Samaan aikaan saapui herttua Hagen pohjoisesta. Kalmalordilla oli samanlaisia ongelmia. Mutta Hagenilla oli etunaan raadonsyöjät, joita oli suuret määrät mustien ritarien ohella.
Kalmalordi johti joukkonsa taisteluun päin hajoavia luuranko ja zombiyksiköitä. Karl huomasi yllätyksekseen, että mustat ritarit kulkivat bretonnialaisessa Peitsi-muodostelmassa ja ne iskivät lujaa päin murenevia joukkoja tuhoten monia luurankoja ja zombeja.
Raadonsyöjät kävivät Mannfredin suurien susien kimppuun, jotka olivat eksyneet liian lähelle niiden joukkoja. Nämäkin Sudet olivat epämuodostuneita, eivätkä kunnolla pystyneet vastaamaan raadonsyöjien hyökkäyksiin. Pian oli koko yksiköllinen susia tuhottu ja raadonsyöjät jatkoivat matkaansa kohti toisia koheita.
Epämuodostuneita mustia ritareita ratsuineen kaatui kolisten maahan ja toinen Peitsi oli hajonnut pahoin. Loput tästä Peitsestä tuhottiin hajoavien henkien toimesta.
Karl ei voinut kuin katsella tätä ihmetellen, oliko von Carstein onnistunut vai ei.
Franz näki, kuinka vampyyri sai iskettyä iskunsa Sebastianiin, ja kuinka tämä putosi polvilleen maahan. Hän oli kuitenkin taistelussa luurankoja vastaan, eikä voinut tehdä muuta kuin odottaa mitä tuleman pitää. Hän kuitenkin alkoi raivata tietään Sebastianin luo niin nopeasti kuin mahdollista ja hakkasi edessä olleita luurankoja maahan. Osa niistä yritti vetää häntä pois ratsunsa selästä, mutta palkakseen ne saivat vain Franzin miekan kylmää terää.
Jätit tulivat jostakin Franzin takaa ja liittyivät taisteluun suurien miekkojen ja nuijien kanssa. Luurankoja alkoi lennellä kaaressa sinne tänne niiden saadessa miekoista tai nuijista osumia. Monet luurangoista levisivät iskujen voimasta ja pian oli luurankoyksikkö saatu niin pieneksi, että Franz sai kannustettua ratsunsa liikkeelle kulkemaan yksikön jäännösten läpi polkien loppuja luurankoja alleen.
Tummat haltiat olivat raadonsyöjien kimpussa, jotka olivat kalmalordin myötä liittyneet taisteluun. Verihäive Firod johti häiveitä, ja hänen johdollaan he taistelivat raadonsyöjiä vastaan. Niitä oli kuitenkin enemmän kuin haltioita ja tämä pakotti haltiat vetäytymään. Mutta nämä vetäytyivät vain sen verran, että pääsivät aloittamaan uuden hyökkäyksen niitä vastaan.
Raadonsyöjät eivät juurikaan välittäneet haltioista, niitä kiinnosti enemmän bretonnialaiset talonpojat, jotka taistelivat murenevia zombeja vastaan. Tämä antoi haltioille oivan etulyöntiaseman ja he hyökkäsivat takaapäin raadonsyöjien kimppuun, ja nämä joutuivat paniikin valtaan ja raadonsyöjät lähtivät kauhuissaan karkuun, kuka minnekin.
”Tappakaa niistä niin monta kuin pystytte!” Firod komensi haltioitaan ja niin monet raadonsyöjistä saivat kohdata loppunsa haltiamiekasta.
Franz pääsi Sebastianin luo ja laskeutui satulasta hänen vierelleen välittämättä muusta taistelusta.
”Sebastian? Oletko kunnossa?”
”Olen... Tuon iskun olisi pitänyt tappaa minut... Tunsin vielä äsken kivun, mutta nyt se on poissa. Tunnen olevani kunnossa... vaikka minun ei pitäisikään.”
Sebastian nousi ylös ja tarkasteli saamaansa haavaa. Haarniska oli hajonnut siitä kohdasta ja verta oli tullut ulos haavasta ja valunut haarniskalle, mutta kun hän kokeili haavaa sormella, ei hän löytänyt sitä.
”Se... se on parantunut! Franz, en tunne haavaa!”
”Ehkä Lady paransi sen...” Franz sanoi, mutta Sebastian pudisti päätään.
”Karl sanoi, että minussa on jotakin, mikä tekee minusta vampyyrin, mutta vain puoliksi. Olen yhä osaksi ihminen. Miten se on mahdollista, sitä en tiedä. Ehkä se johtuu aiemmasta kohtaamisestamme. Muistan, kuinka me törmäsimme toisiimme. Karl sai pahan haavan, samoin kuin minäkin... Ehkä sain osan Karlin voimista itselleni silloin... tiedän sen kuulostavan typerältä, mutta muutakaan selitystä ei voi olla. Niin tai näin, tämä taistelu on vielä kaukana lopusta.”
Sen myötä Sebastian alkoi katseellaan etsiä vampyyria ja pian hän löysikin tämän. Karl katseli ihmetellen ympärillään tapahtuvaa muremista ilmeisen epävarmana siitä, mitä oikein oli tapahtunut. Sitten hänen katseensa osui Sebastianiin, ja yllätys levisi hänen kasvoilleen.
Franz nousi hevosensa selkään ja lähti kohti tummia haltioita, jotka olivat juuri tuhoamassa epämuodostuneita lepakoita, jotka olivat heidän kimppuunsa käyneet.
Burt ja Otto saapuivat etelästä armeijansa kanssa, joista osa oli kärsinyt pahasti matkalla omituisen ilmiön vuoksi. Otto von Helch ei ollut tästä kuitenkaan huolissaan, sillä hän tiesi tarkalleen, mitä oikein oli tapahtunut, ja mitä tulisi tapahtumaan. Hänen joukkonsa hyökkäsivät suoraan päin jo osittain tuhottua Hautavartiostoyksikköä tuhoten loputkin jäljellä olleista kalmoista.
Burt näki Karlin keskellä hävitystä, mutta tämä ei nähnyt häntä. Lisäksi hän näki ihmisen, joka tuijotti vampyyria haastavasti. Burt muisti tämän ihmisen. Se oli joku, joka oli melkein onnistunut voittamaan Karlin kymmenen vuotta aikaisemmin. Sebastian. Se oli tämän ihmisen nimi, kääpiö muisteli. Mutta miten oli mahdollista, että hän oli täällä tänään? Siitä kääpiöllä ei ollut aavistustakaan, samoin kuin ei ollut ihmisistä, jotka taistelivat epäkuolleita massoja vastaan. Hän tiesi näiden miesten olevan bretonnialaisia, mutta sitten joukossa oli myös jättejä, jotka nekin taistelivat epäkuolleita vastaan. Tämä ei oikeastaan yllättänyt Burtia, sillä hän oli tietoinen jättien tavasta toimia palkkasotureina. Se, mikä kuitenkin yllätti Burtin oli suippokorvien näkeminen taistelussa. Tämä oli jotakin sellaista, mitä hän ei odottanut näkevänsä täällä. Ilmeisesti nämäkin olivat Sebastianin puolella, mikä saikin kääpiön ihmettelemään, minkälaisen joukon avulla mies oli oikein löytänyt tiensä tänne.
”Vai haltioita... pyh! No, nyt näyttää siltä, että nämä ovat samalla puolella kuin mekin. Joten älä puutu ihmisten, ja noiden muiden taisteluun, vaan odota mitä tuleman pitää.”
Otto vilkaisi kääpiötä ja nyökkäsi vastaukseksi. Burt jätti miehensä varmuuden vuoksi pitämään henkien manaajaa silmällä ja lähti kohti vampyyria, joka oli jo valmistautumassa kohtaamaan Sebastianin.
”Karl! Olen palannut, ja kuten näet, onnistuin tuhoamaan von Carsteinin suunnitelmat kerralla. Tämän taistelun olet voittanut, ja jos toimit nopeasti, voit kenties voittaa koko sodan. Von Carstein on nyt heikoilla, sillä Otton mukaan hänen magiansa ei ole sen tehokkaampaa kuin muulloinkaan, lisäksi suurin osa hänen armeijoistaan on kärsinyt pahoja kolhuja amuletin ansiosta.”
”Burt! Sebastian, sallitko minulle hetken, ennen kuin jatkamme koitostamme?” Sebastian, joka oli jo lähestynyt Karlia pysähtyi. Hän tuijotti vampyyria hetken, ja nyökkäsi sitten myöntävästi. Hän laski aseensa ja jäi odottamaan, että vampyyri olisi täysin valmis taisteluun.
”Olet siis hengissä? Minunkin joukkoni ovat tuhoutuneet, kiitos sen kirotun amuletin. Otto! Missä hän on? Haluan vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan.” Burt osoitti henkien manaajaa, joka seisoi joukkojensa kanssa valmiina taisteluun.
”Ei hätää Karl, sillä joukkomme tulee nousemaan uudelleen aivan pian. Saat ne kohta takaisin haltuusi ja voit aloittaa hyökkäyksen. Mutta sama tapahtuu myös ennen pitkää von Carsteinille, joten hyökkäyksesi on oltava nopea, mikäli mielit koskaan päästä Drackenhofin linnalle.”
”Hyvä on, kiitos neuvoistasi Burt”, Karl sanoi kääntyen Sebastianin puoleen. ”Hyvä on. Nyt olen valmis. Vaikka en kyllä ymmärrä, kuinka selvisit siitä iskusta hengissä, puhumattakaan siitä, että kykenet yhä taistelemaan. Ilmeisesti sinussa on enemmänkin vampyyria kuin uskoinkaan.”
Karl hyökkäsi nopeasti Sebastianin kimppuun ja iski rajusti miekallaan. Tyynesti Sebastian torjui iskut, mutta ei tehnyt vastahyökkäystä, vaan antoi Karlin hyökätä uudelleen. Nämäkin Sebastian torjui ja turhautuminen alkoi näkyä vampyyrista tämän aloittaessa kolmannen hyökkäyksen, joka oli yhtä hyödytön kuin kaksi aiempaakin. Tällä kertaa Sebastian teki nopean vastaiskun antaen mustan miekkansa viuhua. Tämä nopea hyökkäys yllätti Karlin, mutta ei kuitenkaan kohtalokkaasti, sillä vampyyrilla oli kaikki kokemus puolellaan taistelussa.
Äkkiä luurangot alkoivat nousta maasta, samoin tekivät sudenraadot ja zombitkin. Henget alkoivat palata takaisin maalliseen maailmaan ja Karl tunsi magian, joka sitoi ruumiit hänen tahtonsa alaisuuteen.
Hevosten luurangot alkoivat nytkähtelemään ja luut alkoivat kerääntyä yhteen. Epäpyhä elämä astui niihin ja ne nousivat kuolleista kuin olisivat olleet vain hetkellisesti nukahtaneet kyljelleen maahan. Niiden ratsastajille kävi aivan samoin ja ne nousivat tottuneesti luisten ratsujensa selkiin ja muodostivat yksikön, joka odotti Karlin käskyjä.
Koko armeija oli muutamaa hetkeä myöhemmin noussut takaisin eloon. Karl komensi niitä kohti Drackenhofia, ja niin epäkuolleiden massat alkoivat vyöryä kohti itää.
Franz komensi jätit luokseen, samoin kuin bretonnialaisetkin. Hän huomasi, että taistelu oli tältä osin ohi, enää jäljellä oli vain Karlin ja Sebastianin koitos, johon hänellä ei ainakaan vielä ollut syytä puuttua. Sillä hän näki, kuinka Sebastian pystyi vallan hyvin puolustautumaan vampyyria vastaan, ja kuinka Ladyn siunaus kantoi häntä eteenpäin taistelussa. Muutamat vampyyrin tekemistä hyökkäyksistä pääsivät läpi ja niiden olisi pitänyt haavoittaa Sebastiania, mutta jokin esti niiden osumisen maaliinsa. Kumpikaan taistelijoista ei ilmeisesti tätä huomannut, sillä vampyyrikaan ei ollut yllättynyt tämän tapahtuessa.
”Miksi emme enää taistele?” Firod kysyi nähdessään Franzin merkin lopettaa taistelu.
”Ettekö huomaa? Tänne on tullut uusia armeijoita ottamaan osaa taisteluun. Pohjoisesta tuli tuo ratsuväki, joka taistelee kuin ne olisivat bretonnialaisia, sitten etelästä tulivat tuo kääpiö ja velho. Tähän taisteluun ottaa koko ajan lisää väkeä osaa niin, etten enää tiedä, ketä vastaan taistella. Sitä paitsi joukkomme ovat pahasti alakynnessä, kun nämä jo kaatuneet nousivatkin yhtäkkiä takaisin taisteluun. Lisäksi koko suuri armeija on matkalla itään, veikkaan, että siellä on jotakin vielä tärkeämpää kuin me. En ole enää aivan varma, ketä vastaan pitäisi taistella.”
Silloin nousivat maahan jääneet von Carsteinin epäkuolleet. Niitä nostattivat henkien manaajat, jotka ilmeisesti kuuluivat von Carsteinin joukkohin. Heti noustuaan nämä uudet yksiköt kävivät etenevien joukkojen sivustaan ja taistelu puhkesi uudelleen.
Mustat ritarit, jotka Hagen oli mukanaan tuonut, vastasivat yllätyshyökkäykseen, mutta Otto piti joukkonsa paikallaan ja antoi muiden taistella. Hän rakensi puolustuksen siltä varalta, että hänen joukkonsa joutuisivat hyökkäyksen kohteeksi, mutta itse hän ei aloittanut hyökkäystä, jonka avulla taistelu olisi kääntynyt Karlin eduksi.
”Minä ehdotan, että me vetäydymme sivummalle katsomaan, mitä oikein tapahtuu-”
Franzin lause hukkui jyrähdykseen, joka kuului luoteesta eräältä kukkulalta. Toinen jyrähdys seurasi ensimmäistä ja näitä kahta seurasi vielä kaksi jyrähdystä. Kaksi mahtavaa räjähdystä repivät hajalle mustien ritarien toisen Peitsi-muodostelman samaan aikaan kun tykinkuulat halkoivat zombi -ja luurankoyksiköitä hajalle.
”Mitä...? Se on Keisarikunta! Kaikkiko tänne ovat tänä päivänä ottamassa osaa?” Franz sanoi katsoessaan kukkulalle, jolla liehui Stirlandin lippu.
Uusia laukauksia ammuttiin, mutta muuta hyökkäystä sieltä ei tehty. Kuulat osuivat uudelleen epäkuolleisiin repien yksiköitä hajalle. Osa epäkuolleista lähti kohti keisarikuntalaisia ja siellä muutettiin sen verran linjoja, että tykit olivat suojassa vihollisilta. Muuten keisarikuntalaiset pysyttelivät poissa taistelusta.
Tämä kaikki ei näyttänyt vaikuttavan juuri millään tavalla Karlin ja Sebastianin keskinäiseen taisteluun, joka yhä jatkui vailla minkäänlaista tietoa siitä, kumpi olikaan voitolla siinä.
”Vihollisia tulossa tänne päin, teidän lordiutenne”, sanoi eräs rivisotilaiden kersantti Stirlandin valitsijakreiville, Rolf Hemmlerille. Rolf otti kaukoputken ja kiikaroi lähestyviä massoja. Niitä johti eräs henkien manaaja. Sitten hän kiikaroi muuta taistelukenttää ja ihmetteli, kun näki kaksi hahmoa taistelemassa villisti toisiaan vastaan. Toinen niistä oli selväsi ihminen, toinen saattoi olla vampyyri, mutta molemmat taistelivat tavalla, jollaisesta hän saattoi vain uneksia. Noiden kahden hahmon liikkeet olivat keskenään täydellisessä harmoniassa ja se näytti enemmän tanssilta kuin taistelulta. Sitten hänen silmiinsä osui jättejä, sekä haltioita. Niitä niiden täytyi olla, noista suipoista korvista ei voinut erehtyä, sekä ihmisiä, ilmeisesti bretonnialaisia talonpoikia. Näillä oli käsissään kilvet ja keihäät, miekat olivat huotrissaan miesten kupeilla.
Nämä kaikki olivat kerääntyneet miehen ympärille, joka oli ratsun selässä. Ritari, Rolf päätti, katsellessaan miehen varustusta. Hänellä oli peitsi ja raskastekoinen haarniska, hevonen oli myös haarniskoitu hyvin. Näytti siltä, että ritari komensi näitä hyvin erikoisia joukkoja, jotka koostuivat lähinnä palkkasotureista niin pitkälle kuin Rolf osasi näkemänsä perusteella sanoa. Se kenen joukkoihin nämä kuuluivat, oli Rolfille arvoitus.
Sitten hänen silmänsä osuivat kääpiöön, joka oli myös taistelukentällä ja taisteli hakun kanssa zombiyksikköä vastaan. Kääpiö oli hyvin taitava taistelija ja onnistui tappamaan monia zombeja hakullaan, ennen kuin joutui pakenemaan ylivoiman tieltä kauemmas taistelusta.
”Taistelussa on mukana monia osapuolia”, Rolf mutisi, ”kääpiöitä, ainakin yhden olen onnistunut näkemään, sitten jättejä, mitä en todellakaan osannut odottaa, sama pätee myös haltioihin. Lisäksi näyttää siltä, että kääpiö ja haltiat taistelevat samalla puolella... kenen puoli se sitten onkin... Kyseessä saattaa olla jokin väliaikainen liitto, uskoisin bretonnialaisten olevan yhdistävä tekijä siinä, vaikka en oikein ymmärräkään, miten on mahdollista, että haltiat ja kääpiöt ovat moiseen lähteneet mukaan, olkoonkin, että ovat palkkasotureita. Jos tulkitsen tilannetta oikein, niin taistelussa olisi tällä hetkellä ainakin kolme osapuolta: von Carsteinit, sitten van Dieter ja Bretonnia, jolla on armeija joka koostuu kokonaan palkkasotureista, mikä on käsittääkseni hyvin erikoista bretonnialaisille, jotka eivät mielellään käytä palkkasotureita.
No, sitä mietimme myöhemmin, sitten kun taistelu on ohi. Tykit! Valmistautukaa tuhoamaan lähestyvä vihollisyksikkö! Koettakaa tuhota tuo henkien manaaja, joka on yksikössä.”
Tykit kääntyivät ja tähtäsivät hyökkääjiä. Sitten toinen tykeistä ampui ja kuula lävisti luurangot repien ne hajalle. Toinen tykki alkoi savuttaa ja räjähti tappaen koko miehistön siinä samalla.
”Ampukaa mortareilla!” Rolf komensi. Molemmat mortarit ampuivat, mutta toinen niistä ei osunut. Toinenkin osui vain osittain, mutta paineaalto heitti joitakin luurankoja nurin. Osa niistä ei enää noussut, jotkut kuitenkin vielä jatkoivat etenemistä.
”Näyttää siltä, että vihollinen jatkaa yhä etenemistä”, hilparien kersantti ilmoitti Rolfille.
”Edetkää!” hän komensi ja hilparit lähtivät etenemään muodostelmassa. Niitä tukemaan lähtivät käsitykkimiehet ja keihäsmiehet. Muutamaa hetkeä myöhemmin luurangot julistivat rummuttaen hyökkäyksen keisarikuntalaisia vastaan. Käsitykit laukaistiin ja muutamia luurankoja tuhoutui sen seurauksena.
Kun luurangot olivat päässeet kiinni hilparimiehiin, hyökkäsivät keihäsmiehet luurankoyksikön sivustaan. Luurangot olivat pian alakynnessä, myös käsitykkimiehet hyökkäsivät luurankojen kimppuun.
Yhtäkkiä keisarikuntalaiset olivat piiritettyjä zombien noustessa joka puolella hilpariyksikköä ja tämän tukiyksiköitä. Keisarikunnan velho oli epätoivoisesti yrittänyt estää tätä tapahtumasta, mutta oli epäonnistunut pahanpäiväisesti sitä yrittäessään.
Temppeliritareiden ensimmäinen ritari vilkaisi kysyvästi Rolfia, joka pudisti päätään. Tilanne ei näyttänyt vielä epätoivoiselta, vaikka pahalta se kyllä näytti. Käsitykkimiehiä kuoli zombien käsittelyssä ja nämä murtuivat. Hilparimiehet sen sijaan saivat nujerrettua monia luurankoja, ja henkien manaaja välttyi vain täpärästi hipparin iskulta. Keihäsmiehet olivat myös voitokkaita ja pian olikin jo suurin osa luurangoista tuhottu. Niiden takaa oli kuitenkin tulossa lisää epäkuolleita, nämä olivat kuolleita ritareita.
”Nyt voitte mennä ottamaan vastaan nuo kuolleet ritarit”, Rolf sanoi temppeliritareille, jotka Sigmarin nimeen aloittivat hyökkäyksen kohti kuolleita ritareita.
Karl piteli toista kylkeään, johon musta miekka oli osunut. Haava oli jo kuitenkin paranemassa ja vampyyri hymyili Sebastianille.
”En olisi uskonut joutuvani taistelemaan sinunlaistasi vastaan. Et pelkää kuolla, et pelkää kipua. Todellakin sääli menettää sinunlaisesi taistelija, mutta aion pitää sanani. Mikäli voitan sinut, on loppusi oleva nopea, kuten lupasin.”
Sen myötä Karl teki hyökkäyksensä. Hän oli saanut tarvitsemansa ajan toipumiselle. Hän teki uuden taitavan liikesarjan, mutta hän muunsi sitä ja jatkoi, muunsi uudelleen ja vaihtoi suuntaa niin nopeasti, ettei Sebastian ehtinyt siihen enää reagoida. Muihin liikkeisiin ja iskuihin hän oli onnistunut reagoimaan ja siten torjumaan iskut, mutta jatko jatkon perään ja yllättävät suunnanmuutokset, joita Sebastian ei pitänyt mahdollisena, koituivat nyt hänen turmiokseen. Karlin suuri miekka löysi tiensä Sebastianin puolustusten, niin tavallisten kuin maagistenkin läpi ja leikkasi irti hänen vasemman kätensä olkapaastä. Käsi putosi maahan ja Sebastian huusi tuskasta kaatuen itsekin maahan. Musta miekka kirposi hänen käsistään ja maailma musteni tuskasta, jota hän tunsi.
”Nyt uskon tämän kamppailun olevan lopussa, jotta voin keskittyä muuhun taisteluun. Kuten lupasin, nopea kuolema. Jää hyvästi Sebastian.” Karl kohotti miekkansa ja iski, mutta isku pysähtyi esteeseen! Se ei kuitenkaan ollut maaginen este, eikä haarniska tai miekka, vaan hakku!
Karl vetäytyi taaemmas ja näki Burtin, jolla oli synkkä ilme kasvoillaan. Kääpiön ruskea parta oli likaantunut mustaan, kuivuneeseen vereen, samoin kuin hänen muukin varustuksensa. Odottamatta Karlin toipumista hämmennyksestään, kääpiö iski uudelleen hakullaan. Isku osui suoraan vampyyrin rintaan ja haarniska antoi periksi. Ruosteinen hakun terä löysi tiensä vampyyrin sydämeen ja sen myötä Karl pudottautui toisen polvensa varaan katsoen ensin kääpiötä yllättynyt ilme kasvoillaan, sitten hakkua rinnassaan ja seuraavaksi Sebastiania, joka oli noussut takaisin ylös maasta. Veri valui irronneen käden kohdalta valtoimenaan ja hän oli jo käymässä kalpeaksi verenhukasta. Hän oli kuitenkin löytänyt mustan miekan toiseen käteensä ja hetken katsottuaan vampyyria silmiin hän iski miekalla katkaisten Karlin kaulan. Pää kierähti maahan ja hetkessä vampyyrin ruumis alkoi muuttua, ensiksi kurttuiseksi ja kuihtuneeksi, sitten mädäntyneeksi, kunnes liha ja iho vartalosta olivat mädäntyneet pois jättäen vain luut jäljelle. Nämäkin tummuivat vielä ja koko ruumis hajosi kasaksi haarniskaa ja luuta.
Sitten alkoivat epäkuolleiden massat hajota epäpyhän voiman jättäessä ne jälkeensä. Sebastian tunsi voimiensa heikkenevän nopeasti, mutta hän kääntyi vielä haastavasti kohtaamaan mahtavan henkien manaajan. Hänen yllätyksekseen tämä vain nyökkäsi hänelle hyväksyvästi ja komensi joukkonsa pois, kohti lounasta.
”Oletko kunnossa, poika?” kääpiö kysyi Sebastianin viereltä. Sebastianin jalat pettivät samalla hetkellä ja hän kaatui maahan. Franz ratsasti Sebastianin luokse ja nosti irronneen raajan ja asetti sen Sebastianin olkapäänkohdalle toivoen, että se, mikä oli aiemmin parantanut Sebastianin mahassa olleen haavan, parantaisi tämänkin, mutta mitään ei tapahtunut. Samaan aikaan Keisarikunta julisti hyökkäyksiä epäkuolleiden kimppuun, jotka olivat vielä jäljellä. Pohjoisesta lähestyi toinen Keisarkunnan armeija, joka myös hyökkäsi von Carsteinin luurankojen kimppuun. Se oli Ostermarkin armeija. Tämä kaikki oli kuitenkin kaukaista Sebastianille ja Franzille. Sebastian oli jo vaipunut tajuttomuuteen, kun äkkiä iho irronneen käden ja olkapään kohdalla alkoi paranemaan silminnähden nopeasti. Muutamaa hetkeä myöhemmin raaja oli kiinni Sebastianissa, kuin ei koskaan olisi irti ollutkaan, eikä minkäänlaista arpea iskusta ollut jäänyt. Ainoa todiste oli verilammikko olkapään alla, hiekkaisessa maassa.
Franz ihmetteli tätä, ja kun hän vilkaisi Otton vetäytyviä joukkoja, näki hän Otton, jolla oli loitsukirja kädessään. Hän loitsusi jotakin, mitä Franz ei kuullut ja välillä osoitti Sebastianin ja hänen suuntaansa. Franz oli jo valmistautunut kohtaamaan epäkuolleita, mutta mitään ei tapahtunut.
Kun loitsu oli valmis, tai niin ainakin Franz epäili, velho kääntyi pois ja liittyi joukkoihinsa. Graalin ritari nosti tajuttoman Sebastianin hevosensa selkään satulan eteen ja hyppäsi myös itse selkään ja lähti verkkaisesti etenemään kohti länttä, pois Sylvaniasta.
Talonpojat, tummat haltiat sekä jätit liittyivät häneen ja Burtiin, joka myös lähti toisten matkassa. Burt pysytteli kuitenkin erossa haltioista, ja viisaasti nämä tekivät samoin. Keisarikunnan armeijat etenivät tuhoten epäkuolleita ja välittämättä tästä kummallisesta joukkiosta, joka poistui kentältä vähin äänin. Tämä taistelu kuului nyt Rolfille ja Keisarikunnalle, sekä Mannfred von Carsteinille.
Kun taistelu oli siirtynyt toisaalle, lähemmäs kirottua Drackenhofin linnaa, saapuivat lännestä mustat vaunut. Ne kulkivat suoraan kohti paikkaa, jossa suuri vampyyrilordi oli kuollut.
Ajurin penkillä istui aaveen oikealla puolella van Dieter, Cristof van Dieter, joka oli herännyt uudelleen pitkästä unestaan. Hän oli ollut van Dieterin ritarien suurmestari, jonka taitojen uskottiin olevan niin suuret, että vain harva ylsi sitä korkeammalle. Hän oli arviolta yli tuhannen vuoden ikäinen ja nähnyt von Carsteinin tulon ja nousun. Ainoastaan petoksen kautta oltiin hänet onnistuttu voittamaan. Ja oli vienyt yli 500 vuotta saada takaisin se, mitä hän oli menettänyt. Nyt hän käski ajuria pysähtymään Karlin jäännösten kohdalle. Hän keräsi tarkasti talteen Karlin jäännökset, asetteli ne varovasti marmoriseen ruumisarkkuun ja nousi takaisin ajurin vierelle. Mustat vaunut lähtivät takaisin länteen jättämättä minkäänlaisia jälkiä maahan tai päästämättä ääniä.
Kolme päivää taistelun jälkeen Sebastian avasi silmänsä. Oli ilta, ja hän löysi itsensä läheltä nuotiota. Franz ja jätit olivat sen toisella puolella, haltioita ei näkynyt missään, ja kääpiö oli kauempana nuotiosta kääriytyneenä huopiin. Kuorsaus säesti kääpiön hengitystä tämän nukkuessa syvää unta vailla tietoa ulkomaailasta.
”Mitä oikein tapahtui...?” hän kysyi väsyneesti. Hän oli hyvin uupunut kokemiensa rasitusten jälkeen ja tunsi vieläkin tarvitsevansa unta. Hän kokeili vasenta olkapäätään ja hämmästyi löytäessään kätensä siinä kiinni.
”Eikö... tarkoitan siis... menetinkö käteni taistelussa?” hän kysyi kun ei keksinyt oikein miten hänen olisi pitänyt kädestä kysyä.
”Kyllä menetit, mutta se palautettiin sinulle. Ja sen palautti henkien manaaja, jonka luulin taistelevan vampyyrin riveissä. Velho kuitenkin petti vampyyrin, Burtilla on siitä asiasta kenties enemmän sanottavaa kuin minulla, mutta myös kääpiö on ollut väsynyt. Me olemme vieläkin Sylvaniassa, olet ollut tajuttomana kolme päivää. Keisarikunta jatkoi siitä, mihin me jäimme, mutta mitään tietoja minulla ei ole siitä, miten taistelussa lopulta kävi. Ainoa, mistä olen varma, on se, että Karl van Dieter on viimein kuollut, tällä kertaa uskoisin, että lopullisesti. Nyt me vain matkaamme Bretonniaan katsomaan, miten siellä oikein on käynyt.”
Tähän ei Sebastianilla ollut mitään sanottavaa ja hän nukahti uudestaan heräten vasta seuraavana aamuna auringon ollessa jo korkealla taivaalla. Matkan edetessä Sebastian sai kuulla kaiken, mitä kääpiö oli joutunut kokemaan, ja mitä hän yhä kävi läpi, sillä vampyyrin veri vaikutti yhä kääpiössä, mutta hän oli oppinut pitämään hulluuden kurissa, ja se pääsi irti vain, jos hän sen itse päästi irti.
Viikkoa myöhemmin kääpiö oli eräänä aamuna ajellut hiuksensa ja nostanut niistä harjaksen pystyyn. Se sojotti piikkisuorana kohti taivasta ja se oli värjätty oranssiksi, samoin kuin kääpiön parta. Hän oli hankkiutunut eroon kaikista haarniskoistaan, ja kulki nyt ilman paitaa. Burt oli tatuoinut rintaansa vampyyrin hampaita kuvaavan kuvan.
”Nyt olen valmis kuolemaan”, hän sanoi kun Sebastian tiedusteli muodon muutoksen syytä.
”Olen kuullut Surmaajista, mutta en oikein ymmärrä sitä, miksi sinun olisi oltava yksi heistä”, Sebastian sanoi ihmetellen. ”Tietääkseni sinä et ole rikkonut mitään valaa, mikäli se on ainoa kriteeri, miksi ryhtyä Surmaajaksi.”
”Se ei ole ainoa, se on vain yksi monista. Olen tuottanut häpeää kansalleni, enkä voi enää palata Karak Norniin. Sitä paitsi minä en ole enää tavallinen kääpiö, olen jotakin, mitä en edes itse ymmärrä, ja sekin on häpeällistä. Sitä paitsi jouduin häpeällisesti vangiksi ja orjaksi ja ne tunteet, nöyryytykset, joita koin kaikki ne vuodet valvoittavat minut ottamaan Surmaajan valan ylleni. Mutta suurin syy, miksi tunnen tarvetta valalle on se, että tunnen olevani vastuussa kaikesta, mitä on tapahtunut, sillä juuri minun louhijani löysivät uinuvan vampyyrin hautapaikan ja juuri minun typeryyteni ja uteliaisuuteni vuoksi vampyyri pääsi vapaaksi ja sai aikaan sen, mitä sai.”
Yrityksistä huolimatta Sebastian ei saanut käännettyä kääpiön mieltä. Tämä kaikki tuntui hänestä epäoikeudenmukaiselta, sillä kenellä oli lupa vaatia toiselta sellaisia asioita kuin kääpiöt toisiltaan vaativat jonkin typerän kunnian tähden.
Toisaalta hän mietti myös, erosiko hänen oma kansansa myöskään sen enempää kääpiöistä, sillä kunniaan ja uljuuteenhan hänenkin kansansa ihanteet tähtäsivät. Ritari, joka pakeni taistelusta menetti arvonsa kansan silmissä, sekä, mikä tärkeintä, myös Järven Ladyn silmissä.
Burt erosi heistä seuraavana päivänä sanoen, ettei hänen retkensä vienyt Bretonniaan, vaan takaisin Sylvaniaan, ainakin aluksi. Mikäli hän selviäisi sieltä, hän etsisi uusia haasteita muualta.
Noin viisi kuukautta myöhemmin Sebastian ja Franz näkivät rakkaan kotimaansa. Se oli muuttunut, mustat pilvet olivat väistyneet sen taivailta, ihmisten silmissä loisti toivo paremmasta. Gisoreux oli saatu takaisin bretonnialaisten haltuun. Sitä asuttaneet viholliset oltiin onnistuttu tuhoamaan tai ajamaan takaisin koloihinsa. Nyt sen muureja korjattiin, tuhottuja taloja jälleenrakennettiin ja kaupunkia yritettiin entisöidä takaisin entiseen loistoonsa.
Suuret örkkiarmeijat oltiin onnistuttu murskaamaan Kuninkaan itsensä toimesta. Myös Vihreän Ritarin sanottiin ratsastaneen taisteluun yhdessä Kuninkaan rinnalla. Taisteluista kerrottiin, että ne olivat olleet verisiä, ja vaatineet lukuisia bretonnialaisia uhreikseen, mutta kun aurinko jälleen pääsi suomaan säteensä maan pinnalle, olivat pimeyden olennot joutuneet paniikkiin ja niiden siihenastiset järkkymättömät linjat olivat murtuneet ja antaneet periksi. Monia örkkejä oltiin tapettu niiden pyrkiessä takaisin Harmaille vuorille kolojensa suojiin. Lopulta ne olivat jättäneet Bretonnian maat ja selvinneet luolien uumeniin.
Kun Franz yhdessä Sebastianin, jättien ja haltioiden kanssa astui Couronneen, kutsuttiin hänet heti kuninkaan luokse. Myös Sebastian haluttiin sinne mukaan.
Kuningas onnitteli Franzia Graalin löytämisestä, ja nimitti hänet yhdeksi henkivartiostonsa jäseneksi. Sebastianista kuningas oli hyvin kiinnostunut. Hänen viisaat silmänsä tutkivat entistä Paladiinia, Rikhard DeVitin lipunkantajaa, jonka kerrottiin aikoinaan tehneen suuria tekoja taistellessaan epäkuolleita vastaan. Hänen kerrottiin kuolleen ja heränneen takaisin henkiin. Se oli kaikkein omituisin asia Louenin käsittää.
”Teidän Majesteettinne, Sebastian oli se, joka teki lopun vampyyrista. Mutta siinä häntä auttoi kääpiö nimeltään Burt, joka oli joutunut vampyyrin orjaksi niihin aikoihin kun tämä aloitti maamme tuhoamisen. Burtin louhijat olivat itse asiassa niitä, jotka löysivät vampyyrin haudan, ja herättivät tämän muinaisesta unestaan. Tämä oli yksi niistä syistä, miksi Burt vapauduttuaan vampyyrin orjuudesta otti kannettavakseen Surmaajan valan. Ymmärrättehän, mitä se hänelle merkitsee?”
Kuningas hieroi leukaansa, jota peitti jo harmaantumaan päin oleva tumma parta. Hän nyökkäsi ja kehoitti syvällä, isällisellä äänellä Franzia jatkamaan. Franz kertoi kaiken, mitä Sylvaniassa oli tapahtunut, niin kuin muisti asioiden tapahtuneen.
Kun Graalin ritari pääsi loppuun kertomuksessaan, kääntyi Louen Sebastianin puoleen.
”Ja sinä vakuutat olleesi vastuussa yhdessä tämän kääpiön kanssa vampyyrin surmasta?” hän kysyi lempeästi ja ihailevasti Sebastianilta.
”Kyllä, Majesteetti. Minä tein sen", hän sanoi ja kertoi kaiken, mitä oli kokenut koko kymmenen vuoden ajalta. Hän kertoi myös sen, mitä Karl oli sanonut siitä, mikä hän tätä nykyä oli. Hän kertoi kohtaamisestaan Ladyn kanssa ja siitä, kuinka tämä teki hänestä hänen Valittunsa kohtaamaan pahuus, joka uhkasi Ladyn henkeä ja maita. Kun hänkin oli viimein lopettanut tarinansa, nimitti Kuningas hänet Ladyn Mestariksi, sekä hänen viirinsä henkilökohtaiseksi kantajaksi. Mutta Sebastian kieltäytyi kohteliaasti tarjotusta kunniasta sanoen, että halusi ainoastaan elämänsä takaisin sellaisena kuin se oli ollut.
”Hyvä on. Jos se on sinun tahtosi, tapahtukoon sitten niin. Saat entisen arvosi takaisin paladiinikapteenina, sillä sitä alemmas en sinua laske, vaikka kuinka pyytäisit. Sen olet vähintäänkin ansainnut, ja koska olet nähnyt Graalin Näyn, on sinusta tuleva Seikkaileva ritari, kuten olit ennen 'kuolemaasi'. Saat johtaa Seikkailevien ritarien osastoa sodassa vihollisia vastaan ja olkoon Lady sinulle suosiollinen ja tehköön sinusta Graalin ritarin, sillä sen olisit totisesti ansainnut. Mutta vielä lisänä tähän, jätettäköön sinulle arvonimesi, Ladyn Mestari, sekä mahdollisuus astua minun viirinkantajakseni, mikäli niin mielit.”
Sebastian polvistui Kuninkaan eteen ja tämä löi hänet uudelleen aateliseksi ja ritariksi, sekä teki sanoistaan virallisia. Niin Sebastian sai takaisin monia niistä asioista, joita oli menettänyt. Hän kantoi ylpeänä suurta sotavasaraa ja iski maahan monia mahtavia vihollisia niin etelässä Arabyssa, kuin pohjoisessakin Norscan kylmällä tundralla.
Kymmenen vuotta myöhemmin hänen vaivansa palkittiin Graalilla, eikä hänessä ollut vieläkään merkkiäkään ikääntymisestä. Hän kohtasi myös Burt-kääpiön toimiessaan Kuninkaan henkivartiostossa. Hän ja Burt lyöttäytyivät yhteen voitettuaan mahtavan taistelun Kaaoksen Demoniprinssi Armlochia vastaan. Sen jälkeen Burtkin asettui Bretonniaan palvelemaan Kuningasta kunnes tulisi aika, jolloin kuolema saapuisi hänet korjaamaan.
Burtin mukana olleet ihmiset hajaantuivat kun Burt otti Surmaajan valan kannettavakseen ja he palasivat kuka kotiinsa, kuka jonnekin muualle.
Jätit ja haltiat saivat palkkionsa ja runsaasti ylimääräistä osoitukseksi uskollisuudestaan Sebastiania kohtaan. Jätit eivät kuitenkaan jäneet Bretonniaan yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli tarvis, vaan katosivat niin pian kuin mahdollista Harmaille vuorille.
Tummat haltiat lähtivät pohjoiseen, joista Kuninkaan laivat veivät heidät Kaaoksen turmelemille maille, yli Kynsien meren. Se oli viimeinen krta kun heitä nähtiin, eikä kukaan tiennyt mitään heidän kohtalostaan. Kuninas ei ymmärtänyt haltioiden halua päästä pohjoiseen, missä varma kuolema odotti heitä, mutta toisaalta hän tiesi, että haltioilla oli paljon sellaista tietoutta hallussaan, jota hänellä ei ollut. Niinpä hän ajatteli heidän selviävän matkasaan Uuteen Maailmaan, jonne sanoivat olevansa matkalla.
Karlin mukanaantuoma uhka oli lopullisesti torjuttu, mutta van Dieterin suku ei ollut kuitenkaan vielä kokonaan kuollut. Harmailla vuorilla, erään tietyn vuoren rinteellä oli linnoitus, jonka Karl oli sinne rakennuttanut. Luisella valtaistuimella istui Cristof van Dieter. Hänen edessään oli Bretonnian kartta, joka oli viitoitettu täyteen erilaisista reiteistä, joita voisi käyttää hyväksi, kun hyökkäys alkaisi. Suunnitelma oli monivaiheinen, ja se vaatisi runsaasti aikaa kerätä joukkoja sen toteuttamiseksi. Mutta aika oli jotakin, mistä Cristofilla ei ollut pulaa. Hänellä oli kaikki aika maailmassa. Hänen aikansa tulisi vielä, van Dieterien aikakausi olisi koittava vielä kerran.