Re: Kuutamolla - Mordheim kampanja kesäksi
Lähetetty: Pe 13.06.2008 02:22
"Muistatko yhä Swedlandin", Zoda Gimbrinham kuiskasi ja painoi päänsä Aelanin rinnalle, kyhnäytyen kiinni hänen kainaloonsa. Aelan nyökkäsi hajamielisesti ja jatkoi naisen vaaleiden hiusten silittämistä. "Kuinka voisin unohtaa? Muinaisten kivi, Purppurakäsi, kaikki ystävämme ... ja sinä", Aelan sanoi ja prinssin kasvoille harvinainen hymy kaunisti hetkeksi hänen aaveenomaisia piirteitään.
Zoda ei ollut koskaan ollut tavanomainen haltianeito, sellainen, joita Aelan oli saanut ja joutunut tapaamaan päivästä päivään ensin lapsena Tor Álfheimrin prinssintornissa ja sen jälkeen nuorukaisena Lothernissa, Ulthuanissa. Jo kun Aelan oli tavannut Zodan ensimmäisen kerran yli kahdeksan vuotta sitten, hän oli nähnyt liekin joka paloi naisen sisällä. Räsyisen, mutta ylpeässä seikkailijassa oli se elämän liekki ja tarmo, jonka hän oli nähnyt liian monen kansansa edustajan kadottavan, sulkeutuen maailmalta niihin viimeisiin oman aikansa paaluvarustuksiin, jotka hiljalleen katosivat ajan hiekkaan.
Aelan tiesi, että oli kerran ajatellut itsekkin samoin. Hänelle Laurelornin metsän ulkopuolella ei ollut elämää, ei maailmaa joka olisi ollut tutustumisen arvoinen. Monet asiat hänen elämässään olivat kuitenkin pian pakottaneet huomioimaan maailman, joka hitaasti mutta varmasti oli tunkeutumassa siihen maailmaan, johon hänen kansansa oli tottunut ja jonka hän oli rakentanut. Se maailma kuitenkin läheni loppuaan ja ainut asia mitä hän ja hänen kansa kykenivät tekemään oli sopeutuminen uuteen maailmaan, joka heidän edessään avautui. Aelan oli pelännyt ettei hän olisi pystynyt siihen, että ennemmin tai myöhemmin hänkin vain olisi antanut periksi ja kieltäytynyt näkemästä pimeyttä joka hetki hetkeltä lujitti otettaan kaikesta siitä, joka oli hänelle rakasta. Sitten hän kuitenkin oli kohdannut Zodan, haltian joka oli myös päättänyt yrittää pelastaa sen, mitä heidän kansastaan tässä ihmisten valtakunnassa enää pelastettavissa oli ja kohdata aika, jolloin asur olivat kuoleva kansa pystypäin.
Zoda veti itsensä lähelle Aelanin kasvoja ja syleili tätä, painaen kasvonsa tämän valkoisiin, hohtaviin hiuksiin. "Mietin usein, mitä heille tapahtui", Zoda sanoi, äänessään sävy, josta Aelan saattoi erottaa jotain haikeuden ja surun sekaista. Tämä sai prinssin tuntemaan olonsa hienoisen ahdistuneeksi, sillä hän ei ollut tottunut kuulemaan normaalisti itsevarman naisen äänessä epävarmuutta. "Keitä tarkoitat", Aelan kysyi, kääntäen naisen alleen ja suudellen tämän paljasta vatsaa.
Aelan oli nähnyt nuorempana Feenixkuninkaan hovin kauneimmat naiset, mutta kukaan Ulthuanin neidoista ei vetänyt vertoja hänen silmissäään Zodan villille, luonnonomaiselle kauneudelle. Aelan laski huulensa naisen alabasterinvaaleille rinnoille, suudellen niitäkin. Nämä hetket olivat viimeaikoina olleet aivan liian harvassa. Hän oli viettänyt viimeiset kuukaudet hoitaen petomiesten, sekä parin paikallisen kreivin aiheuttamaa selkkausta kaukana Estaliassa - ja huomenna hän oli lähdössä taas. Kuinka hän olisikaan vain halunnut jäädä siihen, kuitenkin samalla tietäen, että hänen itsekurinsa ei sallisi sitä. Tor Álfheimr tarvitsisi sen sormuksen, hänen kansansa tarvitsisi sen.
"Tarkoitan Magnusta ja Orzadia", Zoda sanoi, jatkaen Aelanin ja syleilyä. "Ja Klaraa... ja Samuelia ja Klausia", nainen jatkoi hiljaa. Aelan pysähtyi hetkeksi muistojen vieriessä aaltojen lailla hänen silmiinsä vuosien takaa. "Samuel ja Klaus kuolivat", hän sanoi hiljaa, tuijottaen tyhjää, kunnes hän huomasi Zodan katsovan häntä suoraan silmiin.
Aelan kirosi aina mielessään nähdessään tuon katseen. Joskus hän kielsi koko asian ja toisinaan hän puolusteli itseään ajatellen, että Zoda oli seikkailija yhtä lailla, kyllä hänen kuuluisi ymmärtää. Lopulta kuitenkin hän aina ymmärsi mitä kaikkea tuo katse todella viestitti, eikä hän enää kestänyt katsoa naista silmiin.
"Minä pelkään, että sinä et palaa", Zoda sanoi hiljaa. Ensimmäistä kertaa elämässään Aelan todella ymmärsi, että jos hän ei palaisi, joku vuodattaisi kyyneliä hänen takiaan. Se oli pelottava tunne.
******
Sade piiskasi tammien lehtiä, jotka tempoilivat kovassa tuulessa. Metsässä, puiden alla harmaa taivas pysyi lehtivehmaksen peitossa, mutta tummat pisarat valuivat oksistojen lomasta, kuin kyynelet, joita puut olisivat vuodattaneet.
Alen nojasi kyhmyistä, vanhaa puuta vasten ja sytytti piippunsa, seuraten hiljaa kun joidenkin metrien päässä nuori Wayland istui nuotiolla, Eldirin sitoessa tämän olkapäässä olevaa viiltonaarmua. Aelan kirosi hiljaa, soimaten itseään huolimattomuudestaan. Kuinka hän oli saattanut päästää nuoren velhonhurjapään sähläämään yksinään ihmisjoukkion keskelle? Kuinka hän ylipäätänsä oli saattanut olla niin varomaton, että oli johdattanut itsensä ja toverinsa petomiesten jälkiä seuratessaan suoraan paikkaan, josta myös yksi tämän kirotun maakunnan lukuisista palkkasoturijoukoista, jotka ihmisparonit olivat palkanneet etsimään samaa aarretta, jota haltiatkin metsästivät. Hetkessä kohtaaminen oli muuttunut kahakaksi, jossa ihmisten lukumäärän takia haltioilla ei ollut juurikaan ollut mainittavia mahdollisuuksia. Aelan, Finnálf ja Wayland olivat haavoittuneet lievästi, mutta muuten kaikki olivat säilyneet kunnossa, haltioiden kadottua pian takaisin metsään, josta olivat tulleetkin. Taistelu oli alunperinkin ollut turha. Aelanilla ei ollut mitään halua jäädä taistelmaan jokaisen vastaan tulevan aarteenhavittelijan kanssa. Ainut asia, jonka hän halusi oli sormus, jonka hän tiesi olevan petomiehillä. Prinssi kirosi kahta syvemmin Kaaoksen olioita ja niiden onnea.
Metsäpolulta kuului hiljaisia askeleita, jotka vain haltia saattoi kuulla. Rhy'el asteli tottunein askelein aluskasvillisuuden seassa. Riistanvarartija heitti jousensa maahan ja istahti nuotion ääreen. "Ihmiset eivät seuranneet meitä. Näyttää siltä, että hekin olivat yhtä haluttomia jatkamaan kahakkaa ajettuaan meidät pois", hän sanoi huppunsa varjoista. Sitten metsästäjä veti viittansa alta kolme pitkäjousta, jotka oli kieritetty pellavakankaaseen, sekä kaksi Ishan merkillä varustettua amulettia ja heitti ne nuotion viereen. "Kävin samalla tutkimusmatkalla läheisessä kaupungissa. Oikeista paikoista kysymällä löysin meille kohtuu hinnalla lisävarusteita", hän jatkoi. Aelan hymähti kiitokseksi ja jatkoi piippunsa imemistä.
"Tuo ei ole Laurelornin tupakkaa", Finnálf sanoi, istuutuen hänen viereensä, puun juurelle. Sokean miekkamestarin kasvoilla oli sama mitäänsanomatom ilmeettömyyden maski kuin aina. Tuntui kuin miekkamestari ei olisi ollut huomannutkaan, että he olivat juuri hävinneet taistelun. "Se on puolituiskessua. Lahja ystävältä. Hyvin pitkä aika sitten", Aelan vastasi mietiskellen.
"Sinä syytät itsesi liikaa", vanha haltia täräytti. Aelan nosti toista kulmaansa kysyvästi. Finnálf kaivoi oman piippunsa esille ja täytti sen. "Kun lähdimme kolmekymmentä vuotta sitten etsimään Velendeä, ennen kuin kuulimme, että hänet oli muutettu hirviöksi sinä syytit itseäsi siitä, että petomiehet veivät hänet. Oletko koskaan miettinyt, miksi et löytänyt häntä ajoissa?" miekkamestari kysyi. Aelan sulki silmänsä ja huokasi syvään: "Haluan jo unohtaa, todella. Minä tapoin hänet, sen mitä hänestä oli tullut ja sillä hyvä".
"Sinä et löytänyt häntä ajoissa, koska syytit itseäsi. Vaivuit epätoivoon ja siitä kostonhimoon. Juutuit metsästämään petomiehiä Rakhovista, vaikka kävi selväksi, ettei Velende enää ollut siellä. Vihasi kasvoi liian suureksi ja sumensi ajatuksesi - ja minä olin liian naivi huomatakseni sitä. Viha paitsi vihollisiasi kohtaan, myös itseäsi. Ja kuinka voit odottaa, että muut luottavat sinuun, kun et itsekään luota?", Finnálf jatkoi, tupruttaen piippuaan.
Aelan kiristeli hampaitaan, eikä vastannut. Hän oli ollut tässä tilanteessa vanhan opettajansa kanssa useasti ja tiesi tämän puhuvan totta, mikä vain pahensi hänen ärsytystään. "Mutta sinuun luotetaan Aelan ja sinä vain tarvitset jostain syystä jonkun kertomaan sen itsellesi. Matka Swedlandiin muutti sinut ja mikä tärkeämpää, Zoda muutti sinut. Pilvet väistyivät taas kasvoiltasi. Sinusta tuli se Tor Álfheimrin vahva johtaja joka todella olet ja sinä hymyilit. Usko pois, minä tiedän kun sinä teet niin", Finnálf hymähti.
"Minun ei olisi pitänyt olla niin varomaton", Aelan puuskahti.
"Ja olet vihainen itsellesi?", miekkamestari kysyi.
Aelan oli hetken hiljaa, kunnes hymyn kare nousi hänen kasvoilleen. "Ei, en ole vihainen itselleni. En vain halua epäonnistua", hän sanoi. "Epäonnistut, kun pelkäät sitä", Finnálf lausahti, puhaltaen savurenkaita kosteaan ilmaan. "Ehkäpä niin", Aelan myöntyi. "Oli miten oli, minä en aijo epäonnistua. Tor Álfheimr odottaa paluutani".
Finnálf henkäisi savua syvään. "Joku muukin odottaa", Finnálf sanoi hiljaa. Aelan puri huultaan ja nyökkäsi. Hän muisti sanat jotka Zoda oli sanonut hänelle heidän viimeisenä yönään yhdessä ennen Aelanin lähtöä. Hänellä todellakin oli syy olla epäonnistumatta. Hänellä todellakin oli syy palata takaisin. Hän löytäisi petomiehet ja palauttaisi sormuksen haltioille. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Aelan jaksoi uskoa onnelliseen loppuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänellä oli syy uskoa niin.
******
Turpaanhan sieltä tuli. Olin yöllä ennen peliä kirjoittanut ylös muistin virkistykseksi miten haltioilla pelataan. Tarkoitukseni oli kirjoittaan: "Deploa -> heitä noppaa -> ammu -> voita peli, mutta jostain syystä tämä oli yöllä paperilla, sekä pelissä käytännössä kääntynyt muotoon:"Deploa -> mene reilusti lähikseen -> älä ammu -> häviä peli. Noh, ensikerralla sovelletaan ensimmäistä ;D. Ei mutta hyvä peli oli ja oli todella mukava päästä pelaamaan DraSaa vastaan pitkästä aikaa. Jengini selvisi onneksi säikähdyksellä ja heitti injuryyn pelkästään full recoverya sekä Aelanille immune to fearin. Varusteiden lisäystä hankittiin kahden lucy charmin, sekä kolmen long bowin muodossa.
Zoda ei ollut koskaan ollut tavanomainen haltianeito, sellainen, joita Aelan oli saanut ja joutunut tapaamaan päivästä päivään ensin lapsena Tor Álfheimrin prinssintornissa ja sen jälkeen nuorukaisena Lothernissa, Ulthuanissa. Jo kun Aelan oli tavannut Zodan ensimmäisen kerran yli kahdeksan vuotta sitten, hän oli nähnyt liekin joka paloi naisen sisällä. Räsyisen, mutta ylpeässä seikkailijassa oli se elämän liekki ja tarmo, jonka hän oli nähnyt liian monen kansansa edustajan kadottavan, sulkeutuen maailmalta niihin viimeisiin oman aikansa paaluvarustuksiin, jotka hiljalleen katosivat ajan hiekkaan.
Aelan tiesi, että oli kerran ajatellut itsekkin samoin. Hänelle Laurelornin metsän ulkopuolella ei ollut elämää, ei maailmaa joka olisi ollut tutustumisen arvoinen. Monet asiat hänen elämässään olivat kuitenkin pian pakottaneet huomioimaan maailman, joka hitaasti mutta varmasti oli tunkeutumassa siihen maailmaan, johon hänen kansansa oli tottunut ja jonka hän oli rakentanut. Se maailma kuitenkin läheni loppuaan ja ainut asia mitä hän ja hänen kansa kykenivät tekemään oli sopeutuminen uuteen maailmaan, joka heidän edessään avautui. Aelan oli pelännyt ettei hän olisi pystynyt siihen, että ennemmin tai myöhemmin hänkin vain olisi antanut periksi ja kieltäytynyt näkemästä pimeyttä joka hetki hetkeltä lujitti otettaan kaikesta siitä, joka oli hänelle rakasta. Sitten hän kuitenkin oli kohdannut Zodan, haltian joka oli myös päättänyt yrittää pelastaa sen, mitä heidän kansastaan tässä ihmisten valtakunnassa enää pelastettavissa oli ja kohdata aika, jolloin asur olivat kuoleva kansa pystypäin.
Zoda veti itsensä lähelle Aelanin kasvoja ja syleili tätä, painaen kasvonsa tämän valkoisiin, hohtaviin hiuksiin. "Mietin usein, mitä heille tapahtui", Zoda sanoi, äänessään sävy, josta Aelan saattoi erottaa jotain haikeuden ja surun sekaista. Tämä sai prinssin tuntemaan olonsa hienoisen ahdistuneeksi, sillä hän ei ollut tottunut kuulemaan normaalisti itsevarman naisen äänessä epävarmuutta. "Keitä tarkoitat", Aelan kysyi, kääntäen naisen alleen ja suudellen tämän paljasta vatsaa.
Aelan oli nähnyt nuorempana Feenixkuninkaan hovin kauneimmat naiset, mutta kukaan Ulthuanin neidoista ei vetänyt vertoja hänen silmissäään Zodan villille, luonnonomaiselle kauneudelle. Aelan laski huulensa naisen alabasterinvaaleille rinnoille, suudellen niitäkin. Nämä hetket olivat viimeaikoina olleet aivan liian harvassa. Hän oli viettänyt viimeiset kuukaudet hoitaen petomiesten, sekä parin paikallisen kreivin aiheuttamaa selkkausta kaukana Estaliassa - ja huomenna hän oli lähdössä taas. Kuinka hän olisikaan vain halunnut jäädä siihen, kuitenkin samalla tietäen, että hänen itsekurinsa ei sallisi sitä. Tor Álfheimr tarvitsisi sen sormuksen, hänen kansansa tarvitsisi sen.
"Tarkoitan Magnusta ja Orzadia", Zoda sanoi, jatkaen Aelanin ja syleilyä. "Ja Klaraa... ja Samuelia ja Klausia", nainen jatkoi hiljaa. Aelan pysähtyi hetkeksi muistojen vieriessä aaltojen lailla hänen silmiinsä vuosien takaa. "Samuel ja Klaus kuolivat", hän sanoi hiljaa, tuijottaen tyhjää, kunnes hän huomasi Zodan katsovan häntä suoraan silmiin.
Aelan kirosi aina mielessään nähdessään tuon katseen. Joskus hän kielsi koko asian ja toisinaan hän puolusteli itseään ajatellen, että Zoda oli seikkailija yhtä lailla, kyllä hänen kuuluisi ymmärtää. Lopulta kuitenkin hän aina ymmärsi mitä kaikkea tuo katse todella viestitti, eikä hän enää kestänyt katsoa naista silmiin.
"Minä pelkään, että sinä et palaa", Zoda sanoi hiljaa. Ensimmäistä kertaa elämässään Aelan todella ymmärsi, että jos hän ei palaisi, joku vuodattaisi kyyneliä hänen takiaan. Se oli pelottava tunne.
******
Sade piiskasi tammien lehtiä, jotka tempoilivat kovassa tuulessa. Metsässä, puiden alla harmaa taivas pysyi lehtivehmaksen peitossa, mutta tummat pisarat valuivat oksistojen lomasta, kuin kyynelet, joita puut olisivat vuodattaneet.
Alen nojasi kyhmyistä, vanhaa puuta vasten ja sytytti piippunsa, seuraten hiljaa kun joidenkin metrien päässä nuori Wayland istui nuotiolla, Eldirin sitoessa tämän olkapäässä olevaa viiltonaarmua. Aelan kirosi hiljaa, soimaten itseään huolimattomuudestaan. Kuinka hän oli saattanut päästää nuoren velhonhurjapään sähläämään yksinään ihmisjoukkion keskelle? Kuinka hän ylipäätänsä oli saattanut olla niin varomaton, että oli johdattanut itsensä ja toverinsa petomiesten jälkiä seuratessaan suoraan paikkaan, josta myös yksi tämän kirotun maakunnan lukuisista palkkasoturijoukoista, jotka ihmisparonit olivat palkanneet etsimään samaa aarretta, jota haltiatkin metsästivät. Hetkessä kohtaaminen oli muuttunut kahakaksi, jossa ihmisten lukumäärän takia haltioilla ei ollut juurikaan ollut mainittavia mahdollisuuksia. Aelan, Finnálf ja Wayland olivat haavoittuneet lievästi, mutta muuten kaikki olivat säilyneet kunnossa, haltioiden kadottua pian takaisin metsään, josta olivat tulleetkin. Taistelu oli alunperinkin ollut turha. Aelanilla ei ollut mitään halua jäädä taistelmaan jokaisen vastaan tulevan aarteenhavittelijan kanssa. Ainut asia, jonka hän halusi oli sormus, jonka hän tiesi olevan petomiehillä. Prinssi kirosi kahta syvemmin Kaaoksen olioita ja niiden onnea.
Metsäpolulta kuului hiljaisia askeleita, jotka vain haltia saattoi kuulla. Rhy'el asteli tottunein askelein aluskasvillisuuden seassa. Riistanvarartija heitti jousensa maahan ja istahti nuotion ääreen. "Ihmiset eivät seuranneet meitä. Näyttää siltä, että hekin olivat yhtä haluttomia jatkamaan kahakkaa ajettuaan meidät pois", hän sanoi huppunsa varjoista. Sitten metsästäjä veti viittansa alta kolme pitkäjousta, jotka oli kieritetty pellavakankaaseen, sekä kaksi Ishan merkillä varustettua amulettia ja heitti ne nuotion viereen. "Kävin samalla tutkimusmatkalla läheisessä kaupungissa. Oikeista paikoista kysymällä löysin meille kohtuu hinnalla lisävarusteita", hän jatkoi. Aelan hymähti kiitokseksi ja jatkoi piippunsa imemistä.
"Tuo ei ole Laurelornin tupakkaa", Finnálf sanoi, istuutuen hänen viereensä, puun juurelle. Sokean miekkamestarin kasvoilla oli sama mitäänsanomatom ilmeettömyyden maski kuin aina. Tuntui kuin miekkamestari ei olisi ollut huomannutkaan, että he olivat juuri hävinneet taistelun. "Se on puolituiskessua. Lahja ystävältä. Hyvin pitkä aika sitten", Aelan vastasi mietiskellen.
"Sinä syytät itsesi liikaa", vanha haltia täräytti. Aelan nosti toista kulmaansa kysyvästi. Finnálf kaivoi oman piippunsa esille ja täytti sen. "Kun lähdimme kolmekymmentä vuotta sitten etsimään Velendeä, ennen kuin kuulimme, että hänet oli muutettu hirviöksi sinä syytit itseäsi siitä, että petomiehet veivät hänet. Oletko koskaan miettinyt, miksi et löytänyt häntä ajoissa?" miekkamestari kysyi. Aelan sulki silmänsä ja huokasi syvään: "Haluan jo unohtaa, todella. Minä tapoin hänet, sen mitä hänestä oli tullut ja sillä hyvä".
"Sinä et löytänyt häntä ajoissa, koska syytit itseäsi. Vaivuit epätoivoon ja siitä kostonhimoon. Juutuit metsästämään petomiehiä Rakhovista, vaikka kävi selväksi, ettei Velende enää ollut siellä. Vihasi kasvoi liian suureksi ja sumensi ajatuksesi - ja minä olin liian naivi huomatakseni sitä. Viha paitsi vihollisiasi kohtaan, myös itseäsi. Ja kuinka voit odottaa, että muut luottavat sinuun, kun et itsekään luota?", Finnálf jatkoi, tupruttaen piippuaan.
Aelan kiristeli hampaitaan, eikä vastannut. Hän oli ollut tässä tilanteessa vanhan opettajansa kanssa useasti ja tiesi tämän puhuvan totta, mikä vain pahensi hänen ärsytystään. "Mutta sinuun luotetaan Aelan ja sinä vain tarvitset jostain syystä jonkun kertomaan sen itsellesi. Matka Swedlandiin muutti sinut ja mikä tärkeämpää, Zoda muutti sinut. Pilvet väistyivät taas kasvoiltasi. Sinusta tuli se Tor Álfheimrin vahva johtaja joka todella olet ja sinä hymyilit. Usko pois, minä tiedän kun sinä teet niin", Finnálf hymähti.
"Minun ei olisi pitänyt olla niin varomaton", Aelan puuskahti.
"Ja olet vihainen itsellesi?", miekkamestari kysyi.
Aelan oli hetken hiljaa, kunnes hymyn kare nousi hänen kasvoilleen. "Ei, en ole vihainen itselleni. En vain halua epäonnistua", hän sanoi. "Epäonnistut, kun pelkäät sitä", Finnálf lausahti, puhaltaen savurenkaita kosteaan ilmaan. "Ehkäpä niin", Aelan myöntyi. "Oli miten oli, minä en aijo epäonnistua. Tor Álfheimr odottaa paluutani".
Finnálf henkäisi savua syvään. "Joku muukin odottaa", Finnálf sanoi hiljaa. Aelan puri huultaan ja nyökkäsi. Hän muisti sanat jotka Zoda oli sanonut hänelle heidän viimeisenä yönään yhdessä ennen Aelanin lähtöä. Hänellä todellakin oli syy olla epäonnistumatta. Hänellä todellakin oli syy palata takaisin. Hän löytäisi petomiehet ja palauttaisi sormuksen haltioille. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Aelan jaksoi uskoa onnelliseen loppuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänellä oli syy uskoa niin.
******
Turpaanhan sieltä tuli. Olin yöllä ennen peliä kirjoittanut ylös muistin virkistykseksi miten haltioilla pelataan. Tarkoitukseni oli kirjoittaan: "Deploa -> heitä noppaa -> ammu -> voita peli, mutta jostain syystä tämä oli yöllä paperilla, sekä pelissä käytännössä kääntynyt muotoon:"Deploa -> mene reilusti lähikseen -> älä ammu -> häviä peli. Noh, ensikerralla sovelletaan ensimmäistä ;D. Ei mutta hyvä peli oli ja oli todella mukava päästä pelaamaan DraSaa vastaan pitkästä aikaa. Jengini selvisi onneksi säikähdyksellä ja heitti injuryyn pelkästään full recoverya sekä Aelanille immune to fearin. Varusteiden lisäystä hankittiin kahden lucy charmin, sekä kolmen long bowin muodossa.