Ihana panda kirjoitti:niin minullakin onensi lukiojakso on aika perseestä,.......otan osaa
............mutta koskapa ne ei olis perseestä?
VITT* mikä bugi...sori tää viesti...olis pitänyt tulla edelliseen
Myrsky (1-6)
............mutta koskapa ne ei olis perseestä?
VITT* mikä bugi...sori tää viesti...olis pitänyt tulla edelliseen
Ville Oulusta.
Frostgrave, Mordheim, 40k&30k, Kings of war, Lotr, Guild ball, Necromunda ja Blood bowl
Frostgrave, Mordheim, 40k&30k, Kings of war, Lotr, Guild ball, Necromunda ja Blood bowl
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
Kiitos ja ylistys ja kiitos myös oudolle ilman vastukselle joka pääti hidastaa vauhtia tarpeeksi.Skrixqueek kirjoitti:vaskisilmä meinasi alunperin lässähtää siihen seinään oikein voimalla, mutta sitten ajattelin, ei helvetti, ei sitä saa tappaa!
Tapa se vasta lopussa, jos jossain, mutta ei vielä!
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
- Sinitähti
-
Skrixqueek
no nii, toiseks viimonen osa. melko lyhyt, mutta koettakaa kestää.
Pilke heilautti kouraansa tavoitellen haltian vatsaa. Tämä kuitenkin vetäytyi taaksepäin ja iski hetkellisessä epätasapainossa olevaa mutanttia kyynärpäällään. Pilkkeen jalansija liukkaalla ja kapealla muurilla petti ja hän putosi roikkumaan käsiensä varassa muurinharjalta.
Haltia tallasi Pilkkeen kämmenelle, mutta tämä otti iskun vastaan ärähtäen ja upotti hampaansa haltian nilkkaan. Haltia ei päästänyt ääntäkään, vaan tyynesti potkaisi Pilkettä otsaan. Pilke ulvaisi ja päästi nilkasta irti. Ilman tukea ja vain toinen jalka muurilla haltia menetti tasapainonsa ja putosi itsekin käsiensä varaan. Kumpikaan ei aikaillut, vaan kiiruhti muurille, jottei antaisi vastustajalleen etulyöntiasemaa. Yhtä aikaa he nousivat seisomaan ja heidän katseensa kohtasivat jälleen.
”Olet viekas, hirviö, et laisinkaan sellainen raakalainen, kuin useimmat kaltaisesi”, haltia sanoi yllättäen, lausuen sanat arkisen rennosti, kuin he olisivat olleet normaalissa keskustelussa.
”Pelkkä taito ei tee hyvää taistelijaa”, Pilke sanoi huohottaen, veren valuessa ruhjeesta otsalla.
”Olet oikeassa, hirviö, kuka sinulle tuon kertoi?”
”Olen tarpeeksi monta kertaa nähnyt taitavan taistelijan kuolevan ovelaan ansaan. Monet niistä olivat minun suunnittelemiani.”
”Miksi hyökkäsit kimppuuni? Minulla ei ole rahaa ja epäilen, ettet aio syödä minua. Onko tämä jonkinlainen haaste?”
”Tämä ei ole haaste, enkä tee tätä siksi, että minulla olisi mitään sinua vastaan. Olet vain osa sopimusta.”
”Palkkionmetsästäjä siis?”
”Kyllä, mutten tee tätä tällä kertaa rahasta.”
”Miksi sitten?”
”Noita Clemine lupasi auttaa tuomaan ystäväni takaisin, mikäli toisin pääsi hänelle.”
”Tuomaan ystäväsi takaisin kuolleista? Hulluutta! Kuolleet eivät koskaan palaa ja mikäli palaavat, eivät he ole heitä keiksi me heitä luulemme!”
”Mitä sinä muka tiedät? Olet pelkkä soturi.”
”Pelkkä soturi? Oletko muka noin pinnallinen? Se mitä nyt näet silmiesi edessä, ei ole aina näyttänyt siltä.”
”Mitä tarkoitat?”
Haltia avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten ja puristi hampaansa irveeseen. Raivoa ja tuskaa välkähti hänen katseessaan. Haltia kohotti nyrkkinsä valmiiksi ja kyynel vierähti poskelle. Sitten haltia hyökkäsi.
Pilke tassutteli takaperin muurilla, vältellen haltian nopeita nyrkkejä. Mikä oli laukaissut tämän äkillisen raivonpurkauksen? Mitä edessäsi nyt näet, ei ole aina näyttänyt siltä… Nyt, muttei aina? Menneisyys siis… Kipeitä muistoja kenties?
”Vastustajan hämääminen on aina kannattavaa, mutta erityisesti, jos löytää tämän heikon kohdan”, Ciceron sanat kaikuivat Pilkkeen mielessä ja hän tajusi voivansa käyttää tilaisuutta hyväkseen. Haltia oli reilusti parempi taistelija, mutta keskustelu oli saanut hänet menettämään itsehillintänsä. Varsinkin senhetkisessä tilanteessa se oli äärimmäisen vaarallista.
Väistäen iskua, Pilke hymähti: ”suippokorvalla sydänsuruja? Karannut kotoa kenties? Varastitko piirakan, vai?”
Haltia vastasi voimakkaalla oikealla koukulla, minkä Pilke väisti leikiten. Haltia alkoi selvästikin väsyä ja olkapään haava lisäsi kuormaan raskaan taakkansa - haltian iskut olivat käyneet huolimattomiksi ja ennemminkin voimaan, kuin taitoon luottaviksi.
”Saitko kenties rukkaset neidolta?”
”Turpa kiinni, hirviö!” haltia sähisi.
”Vai karkasiko kenties tyttösi toisen miehen mukaan?”
Huutaen raivosta haltia loikkasi kohti Pilkkeen kaulaa. Pilke pudottautui roikkumaan käsillään muurista ja haltia lensi pää edellä alas muurilta. Mielessään Pilke kiitti Ciceroa.
XXX
Aika hidastui ja näyt kiisivät Feládorin silmissä: kaunis Gerean, hänen rakastettunsa, tanssimassa niityllä; kaunis Gerean, löydetty rannalta, tähyilemässä länteen; kaunis Gerean, pahuuden naamioitu kätyri, upottamassa tikariaan hänen isänsä rintaan; kaunis Gerean, hänen surmaamansa, makaamassa verilammessa. Sitten Gerean astuu huoneeseen. Illuusio hajoaa, kupla puhkeaa – Gerean olikin syytön, salamurhaaja oli ottanut tämän hahmon!
Kaunis Gerean, hänen surmaamansa, syvällä maan povessa.
Pimeys laskeutui, kun Feládorin silmät sulkeutuivat.
Sitten, pimeyteen syttyi valo. Kultainen ovi aukesi kaukaisuudessa. Valo kirkastui ja haltia alkoi ryömiä sitä kohti. Verenmaku hänen suustaan hälveni, hänen haavansa kasvoivat umpeen ja luunsa korjautuivat. Kultainen ovi oli auki ja Gerean katsoi häneen hymyillen. Kaikki oli annettu anteeksi, kaikki oli taas hyvin! Viimeinenkin haava, parantumaton haava hänen sydämessään, kasvoi umpeen. Feládor astui onnellisena kultaiseen valoon.
XXX
Pilke laskeutui muurilta ja jäi tuijottamaan verisellä hangelle makaavaa haltiaa. Haltian kasvoilla oli rauhallinen hymy tavallisen katkeran virneen, tai edes oletettavamman tuskanirveen sijaan. No, kaipa hän oli nyt onnellinen. Asiaan enempää pohtimatta Pilke noukki kauempana hangessa maanneen miekan ja katkaisi sillä sen entisen omistajan pään.
Lämmintä verta roiskui ulos ja Pilke hillitsi himonsa upottaa hampaansa tuoreeseen lihaan. Juuri sellainen käytös sai tavalliset ihmiset inhoamaan mutantteja. Tosin, ulkoiset muutokset ja se seikka, että miltei kaikki mutantit palvoivat Tuhoisia Voimia, saattoivat myös vaikuttaa asiaan.
Halu syödä uhrinsa sai Pilkkeen tajuamaan, kuinka nälkäinen ja väsynyt hän oikeastaan oli. Hän nouti jousensa ja takkinsa ja käveli suuren kiven luo. Hän pyyhki lunta pois kiven pinnasta ja kirkaisi. Suuri silmä tuijotti häntä kivestä.
Sitten hän purskahti nauruun tajutessaan, että silmä oli lasia. Kiireesti hän pyyhki lisää lunta pois ja kokonaisuus paljastui hänelle. Kivi olikin valtaisan linnun pää. Pilke katsoi kaksoiskaarta. Se oli sileää, valkoista marmoria, aivan kuten pääkin.
Kaarien keskellä oli paksu tukivarsi, jossa oli kaksi kohtaa, joista oli murtunut pylväät – tai kenties jalat! Aivan, niin sen täytyi olla! Kaksoiskaari olikin kaatunut jättiläispatsas, valtava kyyhkyspatsas.
Kyyhkynen vie sinut päämäärään…
Clemine astui esiin varjoista.
”Hoidit työsi hyvin! Minä pidän siis kiinni sopimuksestamme ja autan sinua. Mitä minun on tehtävä?”
Pilke ei kuunnellut, vaan lähestyi suurta, neliskulmaista kivipaatta, särkyneen patsaan muinaista jalustaa. Se oli vihreää marmoria, eikä siinä ollut mitään merkintöjä, lukuun ottamatta pientä, valkeaa kyyhkyä.
Pilke asetti veriset sormensa kyyhkyselle ja silitti sitä. Valkoinen värjäytyi punaiseksi veren koskettaessa marmoria. Punahehkuiset kärhämät alkoivat levittäytyä joka suuntaa kyyhkysestä.
Nopeasti ne kutoutuivat valtavaksi, punahehkuiseksi verkoksi patsaan päälle. Hämärä, mutta pian kirkastuva, punainen loiste valaisi aukion. Pilke katsahti Clemineen ja tämä vastasi katseeseen. Molempien silmissä oli varautunutta pelkoa.
Sitten maa alkoi järkkyä ja mustat, rautaiset okaat alkoivat työntyä esiin maasta kaikkialla aukion reunoilla. Kaikkialla lumi sihisi ja suli, kohoten paksuna höyrynä ilmaan. Suuri kumpare maata ja kiveä alkoi kohota aukion keskelle. Mustat rautasarvet työntyivät yhä kohoavasta kummusta esiin.
Pöllyten maa-aines varisi korkealta kummulta. Paksun lumi- ja pölypilven läpi näkyi kaksi punahehkuista silmää. Pilke uikutti vaimeasti ja Clemine nyki pakonomaisesti mekkonsa helmaa. Hitaasti pilvi laskeutui. Synkkä hahmo punahehkuisine silmineen paljastui valtavaksi, rautaiseksi demonin kalloksi. Matalasti muristen kallo avasi tulenhehkuisen kitansa ja Pilke sekä Clemine alkoivat huutaa kauhusta.
XXX
Kringin oli tuskissaan. Varmaan neljä tai viisi murtunutta kylkiluuta ja katkennut häntä! Verenvuoto hännässä ei ollut lakannut ja skavenia alkoi heikottaa. Hän tajusi kuolevansa verenhukkaan, ellei saisi vuotoa lakkaamaan.
Hän irrotti suuren jakoavaimen vyöltään ja alkoi kuumentaa sitä pienellä salamalla. Vihreät salamat saivat metallin hohtamaan punaisena ja pienten, sinertävien liekkien tanssimaan sen pinnalla. Hän toi hehkuvan kappaleen silmiensä eteen ja epäröi.
Sitten hän tarttui puolikkaaseen häntäänsä ja kohotti sen silmiensä tasolle. Lämmintä verta pulppusi hänen käpälilleen ja hän irvisti. Hän veti henkeä ja painoi yhä punahehkuisen terän haavalle. Kivun verhon takaa Kringin kuuli jonkun kirkuvan. Juuri ennen pyörtymistään hän tajusi kirkujan olevan hän itse.
XXX
”Sina minun orja, skaven? Mita mina skavenorjal?” Hakim kysyi huonolla reikspielillään.
”Flink tehdä kaikki likainen työ! Flink auttaa! Flink kertoa asioita!” skaven mateli.
”Anta kuulu siis, mika olla tama rakine?” arabi sanoi ja heristi miekkaansa.
”Olla Ryömijä, entisen mestarin ajokone!”
”Se viela toimia, orja?”
”Oi kyllä-kyllä, armoisuus!”
”Huuva! Odotta tassa, eika tehda mitaan veeria liikeita!”
”Kyllä, oi mestari, Flink ei pettää mestari!”
XXX
Cicero piteli lujasti kiinni lattiaan naulatusta penkistä, jottei heittelehtisi ympäriinsä rankassa kyydissä. Hän oli yltä päältä rommissa, joka oli kaatunut hänen päälleen hevosten pillastuessa. Valjakko oli ravannut päättömästi raunioissa paetessaan jotain isoa, ihme kyllä, ei edes akseli tai rengas ollut hajonnut!
Vähä vähältä puolituinen hivuttautui kohti kuskinpukkia ja valtoimenaan heiluvia ohjaksia. Bonon kirjat ja puoliksi syödyt pastaruoat lentelivät sinne tänne ja aina välillä jokunen karannut tagliatelle tai pelmeni tarttui Ciceron naamaan.
Vaunut keikahtivat rajusti vasemmalle ja terävä veitsisarja putosi törröttämään pystyyn puolituisen nenän eteen. Hän nielaisi kuuluvasti ja jatkoi verkkaista etenemistään.
Lopulta hän saavutti päämääränsä ja kohottautui istumaan kuskinpukille. Näppärästi hän nappasi ilmassa liehuvat ohjakset ja kiskaisi lujaa. Hirnuen ja vikuroiden hevoset pysähtyivät ja jäivät sieraimet laajentuneina seisoskelemaan, hermostuneena odottaen lisäkomentoja.
Cicero ohjasti seikkailijoiden ratsuista koostuvaa valjakkoa kääntymään ympäri. Hirnahdellen ja vilkuillen ympäriinsä hevoset käänsivät vaunut.
Sitten ne hirnuivat ja yrittivät nousta takajaloilleen ja miltei juoksivat taas pakoon. Cicero miltei pudotti ohjakset järkytyksestä: mekaaninen hirviö oli aivan vaunujen edessä. Naristen kattoluukku avautui.
Pilke heilautti kouraansa tavoitellen haltian vatsaa. Tämä kuitenkin vetäytyi taaksepäin ja iski hetkellisessä epätasapainossa olevaa mutanttia kyynärpäällään. Pilkkeen jalansija liukkaalla ja kapealla muurilla petti ja hän putosi roikkumaan käsiensä varassa muurinharjalta.
Haltia tallasi Pilkkeen kämmenelle, mutta tämä otti iskun vastaan ärähtäen ja upotti hampaansa haltian nilkkaan. Haltia ei päästänyt ääntäkään, vaan tyynesti potkaisi Pilkettä otsaan. Pilke ulvaisi ja päästi nilkasta irti. Ilman tukea ja vain toinen jalka muurilla haltia menetti tasapainonsa ja putosi itsekin käsiensä varaan. Kumpikaan ei aikaillut, vaan kiiruhti muurille, jottei antaisi vastustajalleen etulyöntiasemaa. Yhtä aikaa he nousivat seisomaan ja heidän katseensa kohtasivat jälleen.
”Olet viekas, hirviö, et laisinkaan sellainen raakalainen, kuin useimmat kaltaisesi”, haltia sanoi yllättäen, lausuen sanat arkisen rennosti, kuin he olisivat olleet normaalissa keskustelussa.
”Pelkkä taito ei tee hyvää taistelijaa”, Pilke sanoi huohottaen, veren valuessa ruhjeesta otsalla.
”Olet oikeassa, hirviö, kuka sinulle tuon kertoi?”
”Olen tarpeeksi monta kertaa nähnyt taitavan taistelijan kuolevan ovelaan ansaan. Monet niistä olivat minun suunnittelemiani.”
”Miksi hyökkäsit kimppuuni? Minulla ei ole rahaa ja epäilen, ettet aio syödä minua. Onko tämä jonkinlainen haaste?”
”Tämä ei ole haaste, enkä tee tätä siksi, että minulla olisi mitään sinua vastaan. Olet vain osa sopimusta.”
”Palkkionmetsästäjä siis?”
”Kyllä, mutten tee tätä tällä kertaa rahasta.”
”Miksi sitten?”
”Noita Clemine lupasi auttaa tuomaan ystäväni takaisin, mikäli toisin pääsi hänelle.”
”Tuomaan ystäväsi takaisin kuolleista? Hulluutta! Kuolleet eivät koskaan palaa ja mikäli palaavat, eivät he ole heitä keiksi me heitä luulemme!”
”Mitä sinä muka tiedät? Olet pelkkä soturi.”
”Pelkkä soturi? Oletko muka noin pinnallinen? Se mitä nyt näet silmiesi edessä, ei ole aina näyttänyt siltä.”
”Mitä tarkoitat?”
Haltia avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten ja puristi hampaansa irveeseen. Raivoa ja tuskaa välkähti hänen katseessaan. Haltia kohotti nyrkkinsä valmiiksi ja kyynel vierähti poskelle. Sitten haltia hyökkäsi.
Pilke tassutteli takaperin muurilla, vältellen haltian nopeita nyrkkejä. Mikä oli laukaissut tämän äkillisen raivonpurkauksen? Mitä edessäsi nyt näet, ei ole aina näyttänyt siltä… Nyt, muttei aina? Menneisyys siis… Kipeitä muistoja kenties?
”Vastustajan hämääminen on aina kannattavaa, mutta erityisesti, jos löytää tämän heikon kohdan”, Ciceron sanat kaikuivat Pilkkeen mielessä ja hän tajusi voivansa käyttää tilaisuutta hyväkseen. Haltia oli reilusti parempi taistelija, mutta keskustelu oli saanut hänet menettämään itsehillintänsä. Varsinkin senhetkisessä tilanteessa se oli äärimmäisen vaarallista.
Väistäen iskua, Pilke hymähti: ”suippokorvalla sydänsuruja? Karannut kotoa kenties? Varastitko piirakan, vai?”
Haltia vastasi voimakkaalla oikealla koukulla, minkä Pilke väisti leikiten. Haltia alkoi selvästikin väsyä ja olkapään haava lisäsi kuormaan raskaan taakkansa - haltian iskut olivat käyneet huolimattomiksi ja ennemminkin voimaan, kuin taitoon luottaviksi.
”Saitko kenties rukkaset neidolta?”
”Turpa kiinni, hirviö!” haltia sähisi.
”Vai karkasiko kenties tyttösi toisen miehen mukaan?”
Huutaen raivosta haltia loikkasi kohti Pilkkeen kaulaa. Pilke pudottautui roikkumaan käsillään muurista ja haltia lensi pää edellä alas muurilta. Mielessään Pilke kiitti Ciceroa.
XXX
Aika hidastui ja näyt kiisivät Feládorin silmissä: kaunis Gerean, hänen rakastettunsa, tanssimassa niityllä; kaunis Gerean, löydetty rannalta, tähyilemässä länteen; kaunis Gerean, pahuuden naamioitu kätyri, upottamassa tikariaan hänen isänsä rintaan; kaunis Gerean, hänen surmaamansa, makaamassa verilammessa. Sitten Gerean astuu huoneeseen. Illuusio hajoaa, kupla puhkeaa – Gerean olikin syytön, salamurhaaja oli ottanut tämän hahmon!
Kaunis Gerean, hänen surmaamansa, syvällä maan povessa.
Pimeys laskeutui, kun Feládorin silmät sulkeutuivat.
Sitten, pimeyteen syttyi valo. Kultainen ovi aukesi kaukaisuudessa. Valo kirkastui ja haltia alkoi ryömiä sitä kohti. Verenmaku hänen suustaan hälveni, hänen haavansa kasvoivat umpeen ja luunsa korjautuivat. Kultainen ovi oli auki ja Gerean katsoi häneen hymyillen. Kaikki oli annettu anteeksi, kaikki oli taas hyvin! Viimeinenkin haava, parantumaton haava hänen sydämessään, kasvoi umpeen. Feládor astui onnellisena kultaiseen valoon.
XXX
Pilke laskeutui muurilta ja jäi tuijottamaan verisellä hangelle makaavaa haltiaa. Haltian kasvoilla oli rauhallinen hymy tavallisen katkeran virneen, tai edes oletettavamman tuskanirveen sijaan. No, kaipa hän oli nyt onnellinen. Asiaan enempää pohtimatta Pilke noukki kauempana hangessa maanneen miekan ja katkaisi sillä sen entisen omistajan pään.
Lämmintä verta roiskui ulos ja Pilke hillitsi himonsa upottaa hampaansa tuoreeseen lihaan. Juuri sellainen käytös sai tavalliset ihmiset inhoamaan mutantteja. Tosin, ulkoiset muutokset ja se seikka, että miltei kaikki mutantit palvoivat Tuhoisia Voimia, saattoivat myös vaikuttaa asiaan.
Halu syödä uhrinsa sai Pilkkeen tajuamaan, kuinka nälkäinen ja väsynyt hän oikeastaan oli. Hän nouti jousensa ja takkinsa ja käveli suuren kiven luo. Hän pyyhki lunta pois kiven pinnasta ja kirkaisi. Suuri silmä tuijotti häntä kivestä.
Sitten hän purskahti nauruun tajutessaan, että silmä oli lasia. Kiireesti hän pyyhki lisää lunta pois ja kokonaisuus paljastui hänelle. Kivi olikin valtaisan linnun pää. Pilke katsoi kaksoiskaarta. Se oli sileää, valkoista marmoria, aivan kuten pääkin.
Kaarien keskellä oli paksu tukivarsi, jossa oli kaksi kohtaa, joista oli murtunut pylväät – tai kenties jalat! Aivan, niin sen täytyi olla! Kaksoiskaari olikin kaatunut jättiläispatsas, valtava kyyhkyspatsas.
Kyyhkynen vie sinut päämäärään…
Clemine astui esiin varjoista.
”Hoidit työsi hyvin! Minä pidän siis kiinni sopimuksestamme ja autan sinua. Mitä minun on tehtävä?”
Pilke ei kuunnellut, vaan lähestyi suurta, neliskulmaista kivipaatta, särkyneen patsaan muinaista jalustaa. Se oli vihreää marmoria, eikä siinä ollut mitään merkintöjä, lukuun ottamatta pientä, valkeaa kyyhkyä.
Pilke asetti veriset sormensa kyyhkyselle ja silitti sitä. Valkoinen värjäytyi punaiseksi veren koskettaessa marmoria. Punahehkuiset kärhämät alkoivat levittäytyä joka suuntaa kyyhkysestä.
Nopeasti ne kutoutuivat valtavaksi, punahehkuiseksi verkoksi patsaan päälle. Hämärä, mutta pian kirkastuva, punainen loiste valaisi aukion. Pilke katsahti Clemineen ja tämä vastasi katseeseen. Molempien silmissä oli varautunutta pelkoa.
Sitten maa alkoi järkkyä ja mustat, rautaiset okaat alkoivat työntyä esiin maasta kaikkialla aukion reunoilla. Kaikkialla lumi sihisi ja suli, kohoten paksuna höyrynä ilmaan. Suuri kumpare maata ja kiveä alkoi kohota aukion keskelle. Mustat rautasarvet työntyivät yhä kohoavasta kummusta esiin.
Pöllyten maa-aines varisi korkealta kummulta. Paksun lumi- ja pölypilven läpi näkyi kaksi punahehkuista silmää. Pilke uikutti vaimeasti ja Clemine nyki pakonomaisesti mekkonsa helmaa. Hitaasti pilvi laskeutui. Synkkä hahmo punahehkuisine silmineen paljastui valtavaksi, rautaiseksi demonin kalloksi. Matalasti muristen kallo avasi tulenhehkuisen kitansa ja Pilke sekä Clemine alkoivat huutaa kauhusta.
XXX
Kringin oli tuskissaan. Varmaan neljä tai viisi murtunutta kylkiluuta ja katkennut häntä! Verenvuoto hännässä ei ollut lakannut ja skavenia alkoi heikottaa. Hän tajusi kuolevansa verenhukkaan, ellei saisi vuotoa lakkaamaan.
Hän irrotti suuren jakoavaimen vyöltään ja alkoi kuumentaa sitä pienellä salamalla. Vihreät salamat saivat metallin hohtamaan punaisena ja pienten, sinertävien liekkien tanssimaan sen pinnalla. Hän toi hehkuvan kappaleen silmiensä eteen ja epäröi.
Sitten hän tarttui puolikkaaseen häntäänsä ja kohotti sen silmiensä tasolle. Lämmintä verta pulppusi hänen käpälilleen ja hän irvisti. Hän veti henkeä ja painoi yhä punahehkuisen terän haavalle. Kivun verhon takaa Kringin kuuli jonkun kirkuvan. Juuri ennen pyörtymistään hän tajusi kirkujan olevan hän itse.
XXX
”Sina minun orja, skaven? Mita mina skavenorjal?” Hakim kysyi huonolla reikspielillään.
”Flink tehdä kaikki likainen työ! Flink auttaa! Flink kertoa asioita!” skaven mateli.
”Anta kuulu siis, mika olla tama rakine?” arabi sanoi ja heristi miekkaansa.
”Olla Ryömijä, entisen mestarin ajokone!”
”Se viela toimia, orja?”
”Oi kyllä-kyllä, armoisuus!”
”Huuva! Odotta tassa, eika tehda mitaan veeria liikeita!”
”Kyllä, oi mestari, Flink ei pettää mestari!”
XXX
Cicero piteli lujasti kiinni lattiaan naulatusta penkistä, jottei heittelehtisi ympäriinsä rankassa kyydissä. Hän oli yltä päältä rommissa, joka oli kaatunut hänen päälleen hevosten pillastuessa. Valjakko oli ravannut päättömästi raunioissa paetessaan jotain isoa, ihme kyllä, ei edes akseli tai rengas ollut hajonnut!
Vähä vähältä puolituinen hivuttautui kohti kuskinpukkia ja valtoimenaan heiluvia ohjaksia. Bonon kirjat ja puoliksi syödyt pastaruoat lentelivät sinne tänne ja aina välillä jokunen karannut tagliatelle tai pelmeni tarttui Ciceron naamaan.
Vaunut keikahtivat rajusti vasemmalle ja terävä veitsisarja putosi törröttämään pystyyn puolituisen nenän eteen. Hän nielaisi kuuluvasti ja jatkoi verkkaista etenemistään.
Lopulta hän saavutti päämääränsä ja kohottautui istumaan kuskinpukille. Näppärästi hän nappasi ilmassa liehuvat ohjakset ja kiskaisi lujaa. Hirnuen ja vikuroiden hevoset pysähtyivät ja jäivät sieraimet laajentuneina seisoskelemaan, hermostuneena odottaen lisäkomentoja.
Cicero ohjasti seikkailijoiden ratsuista koostuvaa valjakkoa kääntymään ympäri. Hirnahdellen ja vilkuillen ympäriinsä hevoset käänsivät vaunut.
Sitten ne hirnuivat ja yrittivät nousta takajaloilleen ja miltei juoksivat taas pakoon. Cicero miltei pudotti ohjakset järkytyksestä: mekaaninen hirviö oli aivan vaunujen edessä. Naristen kattoluukku avautui.
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
Höpöttiuhka
- Viestit: 321
- Liittynyt: Ke 16.02.2005 19:23
- Paikkakunta: Mouhijärvi
Niimpä niin. seuraavaksi varmaan tulee tappajakaniini, mutta ystävykset löytää ryömijästä pyhän käsikranaatin ja kaikki tuhoutuu ja sarja loppuu. Ei vaan, hyväää tekstiä on ollut alusta asti, vaikka mistään en mitään ymmärtänytkään, mikä ei ole vakavaa, koska en ymmärrä mistään muustakaan mitään...Rotten sound kirjoitti:Ja sitten hyökkää ne tappaja oravat...
Innolla odotetaan viimeistä osaa
Älk'ää ottako minua vakavasti. Olen vain basisti
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
Hyvää iltaa, arvon sotavasaralaiset. Skrixqueek pyysi minua postaamaan teille novellinsa viimeisen osan joululukemiseksi. Hänhän on vielä itse jäähyllä.
Paksua höyryä purkautui demonisen kallon kidasta. Vaimeasti jyristen, kivinen kieli rullasi esiin, päällään avonainen kirja. Kirja oli suuri ja kellastunut ja hohtavat riimut sen sivuilla kielivät vahvasta taikuudesta, joka niille oli kirjoitetuttu.
”P-pitäisiköhän minun a-astua sille?” Clemine kysyi ääni vapisten.
”Uskoisin niin”, Pilke vastasi.
Clemine tähyili ympärilleen, kuin pakotietä etsien ja sitten alkoi varovasti, askel askeleelta, edetä kohti maasta kohoavia portaita, jotka johtivat nyt jo kolmenkymmenen jalan korkeuteen kohonneelle tasanteelle, jolla kallo sijaitsi.
Yhä vain muinaisia rakennelmia kohosi maasta. Rinki synkkiä patsaita, muinaisine aseineen, kohosi aukion ympärille. Suuret, rautaokaiden reunustamat obsidiaanimuurit nousivat ympäröimään patsaskehän. Näkymätön käsi kirjoitti kauan unohtuneen kansan kauan unohtuneella kielellä vihreänä hohtavaa tekstiä muurit täyteen.
Pylväitä, joiden päälle oli kaiverrettu langenneiden sankareiden kuvia hohtavasta, vihreästä kivestä ampaisi rymisten esiin korokkeelle johtavien rappujen ympärillä ja Clemine kirkaisi ja melkein kaatui säikähdyksestä.
Suuret luukut avautuivat Pilkkeen vieressä ja suuret, pronssiset sfinksit kohosivat ylös. Ne seisoivat takajaloillaan, kuin hyökkäävät leijonat, kullatut kynnet paljaana. Niiden silmät olivat suuret punaiset jalokivet ja niillä oli päässään yhdeksänsakaraiset kruunut. Pilke miltei vannoi niiden liikkuneen joka kerta, kun hän katsoi muualle.
Clemine saavutti tasanteen ja kaikki pysähtyi. Tuli aivan hiljaista. Vain hohtavat patsaat ja demoninen kallo toivat minkäänlaista valoa.
Pilke kuuli oman hengityksensä, jopa Cleminen hengityksen. Hän kuvitteli miltei kuulevansa parin yksinäisen lumihiutaleen leijailevan maahan.
Sitten rysähti. Salama salaman perään halkoi taivaita. Pauke oli uskomaton. Sokaistuneena kirkkaudesta ja huumaantuneena melusta, Pilke jäi seisomaan paikoilleen. Sitten yksinäinen ajatus leijaili hänen mielensä halki. Ukkonen on merkkinä alun…
XXX
”Bono, tule katsomaan!” Hakim huikkasi portaiden yläpäästä.
”No mitä nyt taas?” Bono murisi ja kohottautui istumaan skavenkojeen nurkassa olleelta karkealta tuolilta.
Hän laski suuren, pähkinöitä täynnä olevan rotankallon karttojen peittämälle pöydälle ja puhisten kapusi tikkaat ylös. Hakim seisoi hajareisin katolla ja katseli alas. Bono punnersi itsensä tämän vierelle ja katsoi alas. Sitten hän repesi nauruun.
Alhaalla olivat heidän vaununsa ja niiden pukilla istui läpimärkä ja hytisevä Cicero, joka oli roskien ja sekalaisen pastan peitossa.
”Mitäs naurat! Olen kuule joutunut kokemaan kovia!” Cicero tiuskaisi.
”Mitä? Jouduitko vihamielisten makaronien väijytykseen?” Bono käkätti ja Hakimkin alkoi hekottaa. Cicero mutisi itsekseen ja näytti kieltään. Sitten tämän ilme kirkastui ja puolituinen huikkasi: ”Bono muuten, arvaapas mitä?”
Bono herkesi nauramasta kuullessaan sävyn puolituisen äänessä.
”Tiedäthän sen kirjan, mikä-sen-nimi-nyt-olikaan, aah! Leopold Weberin Kun Altdorf paloi kahdesti?”
”Minun lempikomediani, ja vielä tileaksi käännettynä!”
”Ja tiedäthän sen haisevan, mustan pullon siinä pöydällä?”
”Minun satavuotias balsamiviinietikkani!”
”Ne tavallaan… yhdistyivät.”
”Yhdistyivät? Yhdistyivät! Helvetti, Cicero! Mitä olet tehnyt?”
”Oi, enhän minä, vaan makaronit. Vihamieliset sellaiset. Niin ja rommisi on sitten loppu.”
Bono karjui vihaisena ja nyhti viimeisetkin hiustupsut kaljulta päälaeltaan. Sitten hän liukui takaisin sisään. Hakim jäi katselemaan alas naureskellen ja piippuaan imeskellen, mutta pullea käsi vetäisi hänetkin sisään.
Sitten valtava kone heräsi henkiin ja alkoi lähestyä vaunuja uhkaavasti. Cicero näki Bonon kiukusta tummuneet kasvot ikkunalasin läpi.
Puolituinen käänsi vaunut vauhdilla.
XXX
Cleminen hiljaiset sanat kaikuivat maasta kohonneen temppelin muureista. Aluksi ne olivat pelkkiä kuiskauksia tuulessa, mutta sana sanalta, riimi riimiltä, käsittämätön hokema muuttui voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Lopulta raudanlujat tavut iskeytyivät Pilkkeen tajuntaan vasaran lailla.
Hänen päänsä tuntui halkeavan. Mielikuvia tulvi esiin niin nopeasti, ettei hän kunnolla pystynyt niitä hahmottamaan. Juoksevia tassuja. Susia. Peuranmetsästys. Tassuja hangella. Tassuja metsässä. Ulvontaa, tuhansien susien vaimeaa ulvontaa. Ja sitten tulivat äänet.
Supisevia kuiskauksia korvissa. Tuhansia ääniä, jotka peittivät toinen toisensa alleen. Sitten jotkut äänet vahvistuivat, kunnes oli enää kuusi ääntä, jotka nyt mutisivat miltei normaalilla puheäänellä. Sitten oli enää neljä ääntä. Ne kovenivat ja huusivat toistensa päälle, jokainen yrittäen voittaa toisen, kunnes Pilkkeen pää täyttyi tykkien kumua vahvemmasta karjunnasta.
Pilke arvasi äänten omistajat: neljä vahvinta Kaaosjumalaa, neljä mahtavaa olentoa, kaikki antamassa katteettomia lupauksia, kaikki houkuttelemassa häntä luokseen. Sitten mielikuvat palasivat ja Pilke putosi polvilleen, pidellen päätään. Mielikuvat olivat niin vahvoja!
Hitaasti hän vaipui alkukantaiseen usvaan. Hänen eläimellinen puolensa otti vallan. Vain kerran niin oli tapahtunut aikaisemmin. Ja nyt niin tapahtui jälleen.
XXX
Cicero antoi piiskan viuhua, kannustaessaan hevosia. Mekaaninen hirvitys pysyi eläinten tahdissa leikiten ja miltei saavutti ne joka askeleella. Cicero ihmetteli, mitä Bono aikoi tehdä saadessaan hänet käsiinsä. Sitten hän muisteli Bonon ilmettä ja lopetti ihmettelyn.
Puolituinen havahtui ajatuksistaan kuullessaan hevosten hirnuvan. Edessä oli yllättäen maahan avautunut kuilu. Hevoset pysähtyivät ja potkivat, mutta vaunut liukuivat eteenpäin jäisellä kadulla ja kallistuivat rotkoon.
Kumeasti rysähtäen renkaat hajosivat kiviin ja vankkurit jäivät roikkumaan hevosista kuilun reunalle. Hevoset hirnuivat ja tempoivat eteenpäin, jotteivät putoaisi vaunujen mukana kuiluun, mutta painava puurakennelma oli voitolla, kiskoen ratsuja taaksepäin.
Cicero kurkisti alas kuiluun ja oli sokaistua. Kirkas, vihreä hohde loisti alhaalta. Kuilun pohja oli pullollaan kirkkaasti hohtavaa saastakiveä, tiivistynyttä Kaaosta. Puolituinen nielaisi ja kapusi vauhdilla valjaita myöten kuilun reunalle.
Juuri, kun hän oli katkaisemassa valjaita vapauttaakseen hevoset, luukku nyt pysähtyneen metallihirviön päällä aukesi jälleen.
”Cicero, ei!” Bono huusi huitoen käsillään.
Cicero katsoi hämmentyneenä Bonoon.
”Rahat! Rahat ovat vaunuissa!” mies huusi ja osoitti vankkureita.
”Rahat!” Cicero huudahti ja läpsäisi otsaansa.
Vauhdilla hän lähti kapuamaan takaisin vaunuihin.
Kaikki irtaimisto oli vaunujen takaseinällä valtavassa kasassa. Jossain siellä seassa oli lipas täynnä jalokiviä (he olivat muuttaneet rahansa hetimmiten tähän muotoon – huomattavasti kuuttatuhatta kolikkoa kuljetustehokkaampi ratkaisu).
Cicero penkoi kasaa vimmatun lailla, mutta tavaran paljous oli musertava.
”Äh, missä demonissa se lipas on!” hän mutisi ja heitti parin saappaita olkansa yli.
Sitten hän keskeytti työnsä, kuullessaan vaimeita huutoja. Bono ja Hakim huusivat jotain yhteen ääneen.
”Mitä? En kuule!” Cicero huusi, ”älkää huoliko, löydän rahat kyllä!”
Vaunun seinät narisivat ja halkeilivat. Puolituinen tajusi, mitä oli tapahtumassa. Kuilu oli jälleen sulkeutumassa. Mutta rahat! Ne oli pakko löytää!
Seinien lähestyessä rutisten, Cicero jatkoi penkomista riivatulla nopeudella.
XXX
Magia virtasi vuolaana jokena Cleminen läpi. Hän loitsusi nyt sanoja kirjaan katsomatta. Sanat tulivat virran mukana hänen mieleensä. Tuntui kuin hän olisi ne aina tiennyt, mutta nyt ne heräsivät.
Elämys oli mahtava. Viulunsoitto oli pelkkä häilyvä varjo verrattuna tähän loitsuun. Ikinä ei hän ollut tällaista voimaa pidellyt. Tiennyt edes voivansa pidellä! Ehkei hän voinutkaan? Se oli myrskyn aikaansaannosta. Ja tämän paikan. Koko yö oli täynnä synkkää, maagista voimaa!
Magia nosti hänen aistinsa aivan uudelle tasolle. Hän näki nyt joka suuntaan yhtä aikaa! Koko aukio hohti kummallista, vihertävää valoa. Punainen rengas oli piirtynyt maahan. Pilkkeeksi itseään kutsunut otus kiersi sitä eläimen lailla kontillaan. Se oli repinyt vaatteitaan ja pelkkiä epämääräisiä kangasriekaleita roikkui sen yllä.
Nopeasti Clemine menetti mielenkiintonsa ja keskittyi tuijottamaan lumihiutaletta. Se oli niin kaunis! Hän pystyi erottamaan sen muodot yhtä tarkasti, kuin jos olisi katsellut sitä läheltä suurennuslasilla, mutta se olikin aukion toisella laidalla!
Sanat vangitsivat hänet jälleen hurmokseensa. Tulinen kehä, jota Pilke-otus kiersi, veti hänen silmänsä puoleensa. Hänen sanojensa myötä hehkuva viisikanta piirtyi ympyrään. Raivoavana liekehtivä käsi laskeutui taivaista ja alkoi kirjoittaa verisiä riimuja kuvion nurkkiin. Petomainen mutantti uikutti ja luikki tiehensä.
Uskomatonta! Hän onnistuisi! Loitsu onnistuisi! Mikään ei enää voinut mennä pieleen!
Salama iski viisikantaan ja jätti jälkeensä savupatsaan, joka nopeasti alkoi ottaa muotoaan. Jännittyneenä velhotar tuijotti esiin manaamaansa hahmoa. Sitten hampaat upposivat hänen kurkkuunsa.
XXX
Aah, verta! Peto raateli ihmisen kaulaa mielissään. Vihdoinkin tuoretta lihaa! Se oli odottanut niin pitkään päästäkseen taas ravitsemaan itseään oikealla ruoalla! Nyt se voisi lähteä! Se kukistaisi ihmisen sisältään lopullisesti.
Peto kuvitteli mielissään, miten se eläisi metsässä, vaanien ihmisiä ja metsästäen peuroja. Susista se tekisi orjiaan ja ne toisivat sille uhreja! Se olisi niiden jumala!
Sitten joku kutsui petoa. Pehmeä ääni kuiskasi hänen nimeään. Ihmisen nimeä. Ei! Ihminen ei saisi päästä voitolle! Ei taas! Ei!
Sätkien peto loikkasi maahan kynsien kuonoaan ja ulvoen.
XXX
”Pilke…”
Pilke kohottautui jaloilleen. Hänen vaatteensa olivat riekaleina ja hänen leukansa ja rinnuksensa veren peitossa. Clemine makasi kuolleena verilammikossa hänen jalkojensa juuressa. Mitä oli tapahtunut? Ei kai taas? Peto oli palannut jälleen.
”Pilke…”
Kuka kutsui häntä? Hän tähyili aukiolle. Aukion keskelle, sfinksien väliin, oli ilmestynyt punainen viisikanta. Sen keskellä seisoi Matteo.
”Matteo! Tule tänne! Oletko kunnossa?”
”En voi tulla sinne, rituaali on kesken!”
”Mikset? Astu vain ulos viisikannasta!”
”Kunpa vain voisin! Viimeistele rituaali!”
”Miten? En osaa?”
”Lue kirjan viimeinen säe!”
”En osaa lukea!”
”Odotas!” Matteo heilautti kättään ja tekstit ympäri muuria muuttuivat sanoiksi. Pilke luki niiden sisällön ja kauhistui. Matteo karjui vihaisesti: ”VIIMEISTELE RITUAALI!”
”En, et ole Matteo!”
”Olenpas!” Matteo huusi ja hänen silmänsä alkoivat hohtaa punaisena. Sarvet alkoivat puskea hänen ohimoiltaan. ”Minä olen Matteo!”
”Ei, olet demoni!”
”Vapauta minut, Pilke!”
”En! Mitä olet tehnyt Matteolle!”
”Typerä kuolevainen!” demoni ärjyi muuttuen lopullisesti: ”luulitko tosiaan, että ystäväsi palaisi kuolleista? Unet tulivat minulta! Sinun saastainen ruumiisi oli vastaanottavaisin! Nyt, vapauta minut!”
”Saatoin olla lapsellinen houkka, kun autoin sinua, mutta se loppuu nyt!”
Demoni hymyili inhottavaa hymyä. Ilmaan alkoi piirtyä kuva naisesta. Se oli nainen Pilkkeen unesta! Se oli Pilke! Se oli hän, hän ilman mutaatiota!
”Minun ei tarvitsisi kuin napsauttaa sormiani ja olisit hyväksytty.”
Illuusio Pilke käveli hiukset vapaana vilkkaalla kadulla. Ihmiset eivät olleet vihaisia vaan tervehtivät kohteliaasti. Kauppiaat tarjosivat tuoksuvia leipomuksiaan ja katumuusikot soittivat soittimiaan.
”Voinko luottaa sinuun?”
”Minä vannon! Tiedäthän, etteivät demonit pysty rikkomaan lupauksiaan?”
”Ummm… Tiesinhän minä… Hyvä on, suostun, vanno nyt!”
”Vannon sieluni puolesta, että muutan muotosi mieluiseksi, mikäli minut vapautat!”
XXX
Seinät olivat jo niin lähellä, ettei puolituinen pystynyt kävelemään askelta enempää. Kohta hän musertuisi, ellei lähtisi ulos! Mutta rahat! Hän katsoi ylös vapauteen ja sitten alas tavaroiden mereen.
Kyllä, hän päätti, hänen henkensä oli kuuttatuhatta kultarahaa arvokkaampi! Kiireellä hän alkoi kapuamaan ylöspäin, mutta se kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi seinien puristuessa kasaan ja tilan vähetessä.
Enää vähän matkaa! Hän kurkotti kättään, mutta ei! Se ei aivan yltänyt vaunujen reunalle. Kirottua! Näinkö hän kuolisi? Ahneuden ja vihaisen Bonon rotanloukkuun ajamana! Kuolisi, koska hänen kätensä oli liian lyhyt? Maailmassa ei ollut oikeutta!
Juuri, kun Cicero oli heittänyt viimeisetkin toivonrippeet pelastumisesta, lämmin koura tarttui hänen yhä reunaa kohti kurottavaan käteensä. Vahva ote veti hänet ulos pakkaseen, juuri ennen kuin vankkurit musertuivat. Hakim ja Bono katselivat häntä.
”Olen pahoillani kaverit, en löytänyt rahoja!”
Bono tarttui puolituista olkapäistä ja käänsi tämän kohti Hakimia, joka kohotti käyräsapelinsa huutaen raivokkaasti. Cicero sulki silmänsä ja huusi pelosta. Sitten hän kuulikin naurua. Bono tyrkkäsi häntä olkapäähän.
”Pölkkypää!” mies naurahti, ”luulitko tosiaan, että tappaisimme sinut? Rahaa saa aina lisää, mutta hyviä Ciceroja on harvemmassa!”
Cicerokin nauroi: ”minä tosiaan olen hyvää vuosilaatua!”
”Eiköhän mennä etsimään Pilke ja sitten häivytä!”
”Et voisi olla enempaa oikeassa, Bonadictus!”
XXX
”No, vauhtia!” demoni karjui Pilkkeen yhä empiessä, ”lue viimeinen säe!”
”Mutta…”
”Mitä vielä? Eikö meillä muka ollut sopimus, häh?”
”Oli, oli, mutta minä vain mietin, mitä aiot tehdä, kunhan pääset vapaaksi?”
”Mitä Herrani Khornen nimeen! Se ei kai kuulu sinulle? Aloita jo!”
”Mutta entäs jos tapat minut?”
”Hyvä on! Hyvä on! Lupaan olla tappamatta sinua! Aloitatko nyt, hmm?”
”Entäpä muut ihmiset? Jospa tuotkin tuhoa, niin että vain minä jään?”
”Kuulehan nyt, kuolevainen! Meillä oli sopimus, mikäli muistat? Ja minä haluaisin päästä vapaaksi… NYT!”
Taivas repesi, syösten salamoita. Sokaisevana kimppuna ne kiisivät kohti demonia, saaden tämän kasvamaan ja muuttumaan entistäkin hirvittävämmäksi katsella.
”VAPAUTA MINUT!”
XXX
Pähkinät rapisivat pääkallosta kaiverretussa kulhossa. Kirkas valo sai pullean miehen nostamaan katseensa.
”Mitä Ranaldin nimeen…” Bono ihmetteli tuijottaen alas ryöppyävää salamakimppua.
”Toivottavasti Pilke ei ole tuolla!” Cicero mutisi.
”Hanet tuntien sanon, etta han aika varmasti on juuri siella”, Hakim huokaisi, ”Flink, kohti salamat!”
”Kyllä, herra!” skaven kiljaisi ja alkoi vääntelemään kampia tahdikkaasti.
Arvokkaasti askeltaen, Ryömijä kääntyi kohti rauniokaupungin valaisevaa näytöstä.
XXX
Muureille kohosi uteliaita ja varovaisia naamoja. Tuntui, kuin kirkas valo olisi vetänyt puoleensa koko Mordheimin, kuin liekki vetää puoleensa yökkösiä. Kääpiöitä, ihmisiä, haltioita, skaveneita ja ogreja. Kaikkien silmissä kiilsi sama ahne kimallus. Kaikki olivat ottamassa selvää valosta. Kaikki olivat tulleet hyötymään.
”Täytän sen toiveen, kuka minut ensimmäisenä vapauttaa!” demoni karjui.
Tietämättä, miten vapauttaa demoni, seikkailijat hyökkäsivät toistensa kimppuun, varmistaakseen etteivät nämä ainakaan varastaisi heidän toiveitaan.
Koko aukio täyttyi muurien yli tulvivista taistelijoista. Pilke seisoi korkealla korokkeella ja katseli alhaalla riehuvaa sekasortoa.
Hän näki, kuinka skaven pisteli taistelukynsillä verkkoon sotkeutunutta ogrea. Kaksi kääpiötä kieri maassa kädet toistensa kurkulla. Vaikuttavan näköinen amatsoni kaatoi suurella miekallaan olentoja molemmilta puoliltaan. Kirkkaankultaiseen kaapuun verhoutunut velho antoi kultaisten säteiden polttaa tiensä läpi väkimassan, vain tullakseen oman oppipoikansa puukottamaksi. Ihminen kääntyi ihmistä vastaan, isä poikaansa, veli veljeään. Ahneus ja itsekkyys oli ajanut jokaisen rodun edustajat päättömään tappovimmaan.
”Näitäkö halusit suojella? Tämäkö on se sinun rakas maailmasi?” ääni kuiskasi Pilkkeen korvaan.
”Hiljaa riivaaja! Sinä tämän sait aikaan!”
”Hah, typerys! Tiedät kyllä itsekin, etten. Minulla ei ole valtaa ihmissydämeen, itse he tämän saivat aikaan!”
”Jumalat loivat ihmisen, he ovat viisaita, mutta sinun kaltaisesi saasta on heidät tärvellyt!”
”Väärin taas! Teidän houkkamaiset jumalanne eivät tehneet ihmisiä. Ihmiset teki muinainen rotu, joka heikkoudessaan vapautti Kaaoksen ja samalla tuhoutui!”
”En usko sinua, riivaaja!”
”Minun joka sanani on totta. Mitä minä muka hyötyisin valehtelusta?”
Pilke oli hiljaa.
”Vetikö hiljaiseksi? Ajattele, voin toteuttaa minkä tahansa toiveistasi, minkä tahansa! Mitä muka voisit hävitä?”
”Niin, olet kai oikeassa…” Pilke mutisi.
Alhaalla, kaaoksen keskellä demoni hymyili.
XXX
Hiljaa tuuli heilutti tajutonta skavenia köyden päässä. Säie säikeeltä köysi hiertyi poikki vasten karkeaa kivireunamaa.
Lopulta koko köysi napsahti ja Kringin tömähti vaimeasti hankeen. Pudistellen päätään hän virkosi ja kohottautui istumaan. Häntää kivisti edelleen vimmatun lailla. Lisäksi hän oli katkera, vihainen ja pettynyt. Miksi, oi miksi? Miksi piti Sarvekkaan Rotan aina lähettää kaikista surkeimmat apurit hänen avukseen?
Vihaisesti hän huitaisi lunta ja jäi sitten tuijottamaan käpäläänsä suu levällään. Kapea metallinen ketju oli kietoutunut hänen kätensä ympärille. Ketjun päässä heilui edestakaisin pieni pala metallia.
”Avain? Avain! Hahahhahhaaaahhaaaa!” Kringin tanssi lumessa hihkuen ja loikkien. Avain oli löytynyt!
XXX
”Herra-herra! Urkutykit toimia!”
”Mika olla ’urkutukki’?”
”Flink näyttää!”
Hakim katseli, kuinka metalliset piiput työntyivät kojeen kyljistä ulos.
”Nämä olla urkutykit!”
”Ne olla ase?”
Bono tarttui Hakimia olkapäästä ja osoitti ulos, ”katso, tuolla muurien takana!”
Kaikki Ryömijän neljä matkustajaa työntyivät kiinni ikkunaruutuun ja tähyilivät ulos: heidän edessään kohosi massiivinen kivimuuri, jonka takana riehui kiivas taistelu. Taistelu, jossa ei puolia tunnettu, vaan kaikki olivat kaikkia vastaan. Korkealla korokkeella alas tähyili yksinäinen hahmo.
”Ei voi olla!” Cicero äimisteli.
”Mutta on kuitenkin. Pahus sinun kanssasi Pilke! Aina pitää olla pelastamassa!” Bono puhisi.
”En ymmarra, kuinka voitte puhua ystavastanne noin!”
”Häh? Mitä sinä nyt, Hakim? Mehän vain leikimme!” Cicero hymähti.
”En pitanyt sita kovin hauskana”, Hakim sanoi ja kääntyi Flinkin puoleen, ”Flink, pystyykö ohjaamaan me muuri yli? Haluta nahda sen aseen voima.”
”Onnistua, oi herra!”
Valittaen metalliset koivet kohosivat ja laskeutuivat yksi kerrallaan muurin toiselle puolen. Muutama pää kääntyi tuijottamaan rottamaisen älyn mestariteosta, mutta saivat maksaa tästä hengellään heidän taistelukumppaniensa käyttäessä tilaisuutta hyväkseen.
”Flink! Kaynnistaa urkutykit!”
XXX
”No niin, Pilke, mitä toivot?”
”Minä toivon…” Pilke aloitti, mutta jäi miettimään. Mitä hän toivoi? Kyllä, hän halusi olla ihminen, mutta oliko jokin muu asia tärkeämpää. Sitten yksinäinen nimi, kuin puunkappale avomerellä, lipui hänen mieleensä. Matteo…
”Minä toivon, että tuot Matteon takaisin.”
”Kyllä, teen näin. Nyt vapauta minut vihdoin!”
Pilke alkoi selata kirjaa korokkeella.
XXX
Sohjoksi hakkautunut lumi värjäytyi punaiseksi ryömijän sylkiessä luotikuuroja loppumattomissa sarjoissa. Luodit lävistivät kaikenlaiset haarniskat leikiten, repien raajoja irti ja uppoutuen syvälle lihaan. Minne ikinä kuoleman sade iskikin, se jätti jälkeensä vain veristä sotkua ja pieniä varusteenpalasia.
Hakim, Bono ja Cicero tuijottivat näkymää suut auki. He olivat kuulleet kääpiöiden urkutykeistä ja Keisarikunnan helvetintykeistä, mutta tämä uusi ase päihitti heidän pahimmat kauhukuvansakin. Bono oli kalpea kasvoiltaan ja Cicero antoi ylen. Hakimkin puri hammastaan. Vain Flink vaikutti olevan järkyttävän näyn ulottumattomissa, hoidellen monimutkaista ohjausjärjestelmää ilmeettömästi.
Vaikka näky järkyttikin Hakimia, hän pystyi silti tutkailemaan tilannetta. He olivat jonkinlaisen, unohdetun temppelin raunioissa. Edustalla, kahden sfinksin välissä, seisoi suuri, verenpunainen Khornen demoni. Sen mustat nahkasiivet löivät aina välillä kärsimättömästi ja odotus paistoi sen irvokkailta kasvoilta.
Korkealla, verisen näytelmän yllä, seisoi Pilke, kädessään suuri, raskas kirja. Tuuli tuiversi tämän valtoimia hiuksia ja hänen suunsa tavaili tuntemattomia sanoja. Ei kai hän vain?
Hakim kapusi kiireellä tikkaita ylös. Hän pamautti luukun auki ja nousi toisen polvensa varaan.
”Pilke, lopeta! Kuuletko? Lopeta heti!” hän huusi kaikin voimin, mutta Pilke ei kuullut. Ja sitten olikin jo myöhäistä.
XXX
Brechelselor hakkasi ilmaa siivillään voitonriemuisesti. Vapaa! Vihdoinkin vapaa! Niin pitkään oli hän kaivannut paluuta maailmaan! Niin pitkään hän oli janonnut kuolevaisten verta vuodatettavaksi, kalloja kohotettavaksi Kalloistuimella ja lihaa revittäväksi ikuisiin pitoihin!
Mutta ensin oli asioita hoidettavana. Piti palkita mutanttinarttu, olihan tämä vapauttanut hänet. Hetken demoni empi, mutta sitten nauroi julmasti ja liihotti raskaasti temppeliaukion korokkeelle.
Pelottomasti mutantti kohtasi hänen tulisen katseensa. Brechelselor miltei ihaili tämän rohkeutta.
”Kiitoksia, Pilke! Olen tullut palkitsemaan sinut. Kuinka sanotaan?”
”Minulla ei ole velvoitetta olla sinulle kohtelias!”
”Ah, sepä sattuikin somasti! Nimittäin minulla ei ole velvoitetta toteuttaa toivettasi. Hyvästi nyt, Pilke!”
Kirkas valo välähti ja demoni nauroi makeasti.
Sitten Brechelselor kääntyi katsomaan alas. Kuin tyhjästä ilmestynyt metallikone teurasti olentoja, kuin vesikauhuinen susi teurastaisi avuttomia kissanpentuja. Näky oli hyvin kaunis, hän myönsi, mutta siltikin mekaaninen taistelija varasti hänen tappojaan!
Karjuen hän veti tapparansa esiin ja loikkasi maahan. Aukio vavahti ja viimeiset eloonjääneet kapusivat epätoivoisesti muurin yli.
Kömpelösti suuri sotakone kääntyi kohtaamaan Brechelselorin. Metalliputket sylkivät luoteja, mutta demoni vain nauroi. Kuolevaisten aseet eivät häntä vahingoittaisi!
XXX
Pilkkeen kadottua valonvälähdykseen oli Hakim loikannut alas ja juoksi nyt kohti koroketta vältellen hirvittävän demonin katsetta.
Hän liukasteli ja oli kaatua joka askeleella, sillä maa oli jäätyneen veren ja sulaneen lumen peitossa. Mutta määrätietoisesti hän paineli eteenpäin, lähestyen koroketta kiertäviä kapeita portaita.
Porras portaalta Hakim kapusi, vihan ja menetyksen pelon ajamana. Yksikään hänen ystävistään ei enää kuolisi hänen eläessään! Matteo oli kuollut, koska hän ei ollut toiminut tarpeeksi nopeasti! Ja nyt Pilkekin? Ei, hän ajatteli, Pilke ei voinut olla kuollut!
Pilke ei saanut olla kuollut!
XXX
Kiireiset askelet kopisivat portaisiin. Joku oli tulossa. Tuttu haju.
Häntä huimasi vieläkin. Mitä oikein oli tapahtunut? Kuka hän oikein oli? Miksei hän muistanut mitään?
Huohottaen ihmismies astui esiin portailta. Mies haisi tutulle. Jokin tuoksussa toi mieleen savun… ja piipun. Hakim? Kyllä, miehen nimi oli Hakim. Oliko Hakim ystävä? Kunhan vai usva hänen päässään hälvenisi!
”Pilke, oletko taalla?” Hakim huusi. Pilke? Aivan, siksihän häntä kutsuttiin. Pitäisiköhän mennä tervehtimään… Miksei?
XXX
”Pilke! Pilke!” Hakim huusi ja tähyili ympärilleen.
Sitten hän katsoi alas. Maassa oli loitsukirja. Ja vaatemytty. Pilkkeen vaatteita. Kyyneleet kirposivat miehen silmiin.
”Pilke!”
Sitten yllättävä ääni kuului hänen takaansa. Iloinen haukahdus. Hän kääntyi ympäri ja näki jaloissaan suuren, sekarotuisen, pähkinänruskean koiran, joka katsoi häntä uteliaana ja heilutti häntäänsä.
”Mene pois, koira!”
Koira kallisti päätään ja istahti. Koiran silmät… Niissä oli jotain tuttua… Tapa, jolla ne pilkehtivät… Ja turkkikin, se oli pähkinän ruskea, niin kuin… Niin kuin…
”Pilke?”
Koira – Pilke – haukahti.
XXX
Vapisevin käsin Kringin työnsi avaimen pieneen lippaaseen. Lipas oli kummallinen. Se oli tehty materiaalista, joka olisi yhtä hyvin voinut olla puuta, kiveä tai metallia. Mikään happo tai emäs ei siihen tehonnut, eikä edes saastatuli sitä polttanut. Hänen apurinsa olivat lyöneet sitä lekalla, heittäneet sen viidensadan hännänmitan syvyiseen kuiluun, tunkeneet sen valtavaan leikkuriin ja jopa laittaneet rottaogren loikkimaan sen päällä, mutta edes naarmua ei ollut näkyvillä. Vain outoja hieroglyfejä. Ja avaimenreikä.
Avain työntyi reikään ja lukko naksahti.
XXX
Flink irvisti huomatessaan, ettei urkutykeillä ollut demoniin vaikutusta. Ei se mitään. Hän oli varautunut kaikkeen.
”Ihminen-ihminen! Avaa arkku!”
”Mikä arkku?” lihava ihminen kysyi pelosta kimeällä äänellä.
”Tyhmä-tyhmä! Nurkassa!”
Läski ihmisotus hoippui arkun luo, mutta kun hän avasi sen, ulkona riehuvan demonin mahtava tappara osui ohjaamoon ja se heilahti rajusti, niin että pienet, vihreähohtoiset luodit levisivät viuhkana ulos lattialle.
”Kerää ne-ne! Vauhtia!”
Puolituis-otus ja ihmisotus konttasivat molemmat lattialla noukkien arkusta levinneitä ammuksia.
”Laittaa ne sisään nuo putket!”
Taas ohjaamo heilahti ja vasemman puoleiseen kylkeen tuli repeämä. Hätäisesti karvattomat apinat tunkivat luoteja sisään putkista. Flink odotti hetken ja painoi kytkintä tuolin alla. Suuri jousi sinkosi hänet istuimineen avonaisesta luukusta korkealle taivaalle.
Bono ja Cicero tuijottivat ylös hölmistyneenä. Sitten alkoi räjähdellä.
XXX
Brechelselor lensi selälleen valtaisan ryöpyn saastakiveä iskeytyessä hänen rintakehäänsä. Tappara sinkoutui kauemmas, mutta sen sijaan, että olisi noutanut sen, hän kohottautui pystyyn ja tarttui ohjaamoon. Kaksi pelokasta hahmoa säntäsi ulos vain tullakseen pyyhkäistyksi maahan. Hän kääntyi katsomaan pakenevia kuolevaisia ja nauroi. Mutta hänen naurunsa loppui lyhyeen.
Metallinen sylinteri kuumeni hornallisiin asteisiin ja hänen rintakehänsä alkoi savuta. Ikkuna räjähti ja palavaa saastakiveä upposi hänen vatsaansa. Hän karjui tuskasta kaatuessaan maahan metallisen laitteen mukana.
Sitten koko laite räjähti vavisuttaen aukiota perustuksia myöten. Patsaat sortuivat ja muurit kaatuivat ryskyen. Salaman välähdystä vasten näkyi kaksi ilman halki kiitävää hahmoa, jotka paiskautuivat poispäin pian äänekkäästi sortuvasta korokkeesta.
XXX
Kevyesti Flink leijaili alas suuren nahkavarjon varassa. Taas yksi hänen pikku keksintöjään. Pieniä kiviä ja nokihiutaleita, jotka Ryömijän räjähdys oli nostattanut, satoi ilmassa hänen ympärillään.
Alhaalla näkyi tuttu hahmo. Mestari Kringin. Flink valahti kalpeaksi ja hänen jalkansa alkoivat pakonomaisesti sätkiä ilmassa, yrittäen juosta pakoon. Ryömijä oli poissa! Kringin tappaisi hänet! Ei, tappaminen oli liian lievä sana - Kringin pitäisi huolen, että hänestä jäisi vain muutama hassu karvatuppo jäljelle!
Vaskisilmä näytti keskittyneen tutkimaan jotain esinettä kämmenellään. Skaveninsinööri oli niin keskittynyt, ettei edes huomannut maahan tössähtävää Flinkiä.
”M-mestari?”
Kringin hätkähti ja kääntyi katsomaan.
”Flink? Mistäs sinä siihen-siihen ilmestyit? Ja mikä sinulla roikkuu niskassasi?” Juuri, kun Flink oli vastaamassa, Kringin keskeytti ojentaen Flinkin silmien eteen esineen kämmenellään: ”Mitä luulet? Mikä se on-on?”
Flink kumartui tuijottamaan kämmenellä lepäävää möykkyä. Se oli noin kananmunan kokoinen ja ruskea. Pinta oli ohuen nukan peitossa ja siitä kohosi muskottinen aromi.
”Näyttää siemeneltä”, Flink mutisi. Kringinin ilme synkkeni mietteliäästä pettyneeksi. Sitten vihaiseksi. ”SIEMEN? Sarvirotta kalutkoon luuni! Vuosia metsästän tätä avainta selvittääkseni lippaan salaisuuden ja sitten siellä on siemen?”
Kringin paiskasi siemenellä Flinkiä päähän ja tämä putosi polvilleen, pidellen otsaansa.
”Lähdemme heti Skavenloukkoon! Tarvitsen jonkun johon upottaa hampaani! Missä on Ryömijä-Ryömijä?”
Flink oli hiljaa ja näytti anteeksianovalta.
Kringinin mekaaniset silmät syttyivät ja hän paljasti hampaansa. Flink kääntyi ympäri ja yritti pinkaista juoksuun, mutta sotkeutui nahkaiseen varjoonsa. Vaskisilmä loikkasi hänen niskaansa ja tarttui häntä molemmin käsin rintakehästä. Kuului etova rusahdus, kun raivosta hullu insinööri repäisi apulaisensa kylkiluut erilleen. Kaikki padottu raivo purkautui nyt ja kanavoitui väkivallaksi. Hän käänsi kirkuvan ja sätkivän Flinkin ympäri ja upotti kuononsa paljastuneisiin sisäelimiin. Verinen hurmio sai hänet unohtamaan kaiken ja keskittymään vain elävällä lihalla mässäilyyn.
Noin puolen tunnin päästä Kringinin mieli selkeytyi ja hän tiesi, mitä piti tehdä – kuten aina tappamisen jälkeen.
Raahaten nahkaiseen varjoon evääksi käärittyä Flinkin ruhoa, hän alkoi tallustaa kohti lähintä sisäänkäyntiä Ala-Keisarikuntaan.
XXX
”Hakim! Pilke!” Cicero ja Bono huusivat ja tähyilivät sortuneisiin raunioihin.
”Ovatkohan he hengissä, räjähdyshän tuhosi koko aukion!” Cicero sanoi.
”En tiedä, emme voi toivoa kuin parasta.”
”Voimmehan myydä heidän hevosensa, mikäli heitä ei löydy”, Cicero heitti, yrittäen keventää tunnelmaa, mutta kumpaakaan ei naurattanut.
”Minun hevoseeni et ainakaan koske likaisilla napeillasi, Remasin Cicero!”
”Hakim!” Cicero hihkaisi ja kääntyi ympäri. Pölyn ja lian peittämä Hakim mukanaan vähintään yhtä rähjäinen koira raahusti esiin.
”Mutta… Missä Pilke on? Ja miksi Ranaldin nimeen sinulla on tuo rakki mukana?” Bono hämmästeli.
”Ystavani Bonadictus, elain edessanne on Pilke”, Hakim sanoi viitaten koiraan, joka innokkaasti nuuski Bonoa ja Ciceroa, ”En tieda miten tama tapahtui, eika han sita voi kertoa, mutta siita olen varma, etta han tosiaan on Pilke.”
Bono kumartui ja tarttui eläintä leuasta. Pitkän tovin hän tuijotti tätä silmiin, kuin keskustellen sen kanssa. Sitten hän nousi ja pudisteli lunta housuiltaan. ”Pilke se on, ei epäilystä.”
”Mutta miten?” Cicero änkytti.
”Kaaos on ollut asialla. Mustaa magiaa - tai pikemminkin värikästä! Vain velho voi kumota tämänkaltaisen maagisen hirmuteon. Harvempi velho tosin on suostuvainen. Ainakaan ilmaiseksi… Paitsi ehkä Megrippo…”
”Kuka on Megrippo?”
”Eräs tilealainen velho. Muutti Altdorfiin. Näki ikkunastaan, kun paikalliset kyhäsivät roviota pihalle ja päätti livistää. Hän viipyi noin kuukauden luostarissa, jossa asuin. Meillä oli mitä mielenkiintoisimpia keskusteluja! Hän on kovin oppinut ja viisas mies, tuo Armandi Megrippo. Ruoka, filosofia, uskonto – kaikki kiinnosti häntä. Sääli, ettei hän voinut viipyä pidempään…”
”Uskotko, etta tama mies on viela elossa?”
”Ehdottomasti, hän ei ole mikään pölkkypää!”
”Mita me siis enaa odotamme? Lahtekaamme Altdorfiin!”
XXX
Navakat tuulet puhalsivat ja hajottivat nopeasti paksun pilviverhon. Aamuauringon kirkkaat säteet valaisivat surullisesti taivaisiin tuijottavan Mordheimin hyiset rauniot.
Lihavia korppeja metsästänyt kanahaukka liiteli ilmavirtauksilla. Sen silmät havaitsivat alhaalla tutun, herkullisen muodon. Rotta. Liitäessään alemmas, lintu kuitenkin päätti, että suuri, pystyssä kulkeva jyrsijä oli hieman liian suuri pala haukattavaksi.
Niinpä se liisi taas korkeuksiin tähyilemään.
Lumi pöllysi kaupungin reunamilla ja haukka käänsi kiinnostuneena päätään. Kolme kaksijalkaista, isojen nelijalkaisten selässä, mukanaan ylimääräinen iso nelijalkainen ja haukkuva nelijalkainen, ravasi luoteeseen. Haukka menetti kiinnostuksensa pian ja liisi kiljahtaen ylös.
Vaikka pakkanen oli kirpeä, ilmassa leijui lupaus tulevasta keväästä.
Kaukana kaupungin uumenissa suuri, ruskea siemen poksahti auki. Hento, vihreä varsi työntyi esiin Vaskisilmän hylkäämästä jyvästä ja kohotti päätään. Pienet, vihreät kukinnot odottivat avautumistaan. Vihreät, saastakivenhohtoiset kukinnot.
Hento saastakivipuun taimi heilui hiljaa tuulessa. Kestäisi vuosikymmeniä, että se alkaisi tuottaa hedelmää, mutta sillä oli aikaa. Aina oli aikaa, vaikka muu olisikin harvassa. Aikaa elää ja kuolla, kasvaa ja kuihtua. Aikaa tehdä suurtekoja.
Loppu
Paksua höyryä purkautui demonisen kallon kidasta. Vaimeasti jyristen, kivinen kieli rullasi esiin, päällään avonainen kirja. Kirja oli suuri ja kellastunut ja hohtavat riimut sen sivuilla kielivät vahvasta taikuudesta, joka niille oli kirjoitetuttu.
”P-pitäisiköhän minun a-astua sille?” Clemine kysyi ääni vapisten.
”Uskoisin niin”, Pilke vastasi.
Clemine tähyili ympärilleen, kuin pakotietä etsien ja sitten alkoi varovasti, askel askeleelta, edetä kohti maasta kohoavia portaita, jotka johtivat nyt jo kolmenkymmenen jalan korkeuteen kohonneelle tasanteelle, jolla kallo sijaitsi.
Yhä vain muinaisia rakennelmia kohosi maasta. Rinki synkkiä patsaita, muinaisine aseineen, kohosi aukion ympärille. Suuret, rautaokaiden reunustamat obsidiaanimuurit nousivat ympäröimään patsaskehän. Näkymätön käsi kirjoitti kauan unohtuneen kansan kauan unohtuneella kielellä vihreänä hohtavaa tekstiä muurit täyteen.
Pylväitä, joiden päälle oli kaiverrettu langenneiden sankareiden kuvia hohtavasta, vihreästä kivestä ampaisi rymisten esiin korokkeelle johtavien rappujen ympärillä ja Clemine kirkaisi ja melkein kaatui säikähdyksestä.
Suuret luukut avautuivat Pilkkeen vieressä ja suuret, pronssiset sfinksit kohosivat ylös. Ne seisoivat takajaloillaan, kuin hyökkäävät leijonat, kullatut kynnet paljaana. Niiden silmät olivat suuret punaiset jalokivet ja niillä oli päässään yhdeksänsakaraiset kruunut. Pilke miltei vannoi niiden liikkuneen joka kerta, kun hän katsoi muualle.
Clemine saavutti tasanteen ja kaikki pysähtyi. Tuli aivan hiljaista. Vain hohtavat patsaat ja demoninen kallo toivat minkäänlaista valoa.
Pilke kuuli oman hengityksensä, jopa Cleminen hengityksen. Hän kuvitteli miltei kuulevansa parin yksinäisen lumihiutaleen leijailevan maahan.
Sitten rysähti. Salama salaman perään halkoi taivaita. Pauke oli uskomaton. Sokaistuneena kirkkaudesta ja huumaantuneena melusta, Pilke jäi seisomaan paikoilleen. Sitten yksinäinen ajatus leijaili hänen mielensä halki. Ukkonen on merkkinä alun…
XXX
”Bono, tule katsomaan!” Hakim huikkasi portaiden yläpäästä.
”No mitä nyt taas?” Bono murisi ja kohottautui istumaan skavenkojeen nurkassa olleelta karkealta tuolilta.
Hän laski suuren, pähkinöitä täynnä olevan rotankallon karttojen peittämälle pöydälle ja puhisten kapusi tikkaat ylös. Hakim seisoi hajareisin katolla ja katseli alas. Bono punnersi itsensä tämän vierelle ja katsoi alas. Sitten hän repesi nauruun.
Alhaalla olivat heidän vaununsa ja niiden pukilla istui läpimärkä ja hytisevä Cicero, joka oli roskien ja sekalaisen pastan peitossa.
”Mitäs naurat! Olen kuule joutunut kokemaan kovia!” Cicero tiuskaisi.
”Mitä? Jouduitko vihamielisten makaronien väijytykseen?” Bono käkätti ja Hakimkin alkoi hekottaa. Cicero mutisi itsekseen ja näytti kieltään. Sitten tämän ilme kirkastui ja puolituinen huikkasi: ”Bono muuten, arvaapas mitä?”
Bono herkesi nauramasta kuullessaan sävyn puolituisen äänessä.
”Tiedäthän sen kirjan, mikä-sen-nimi-nyt-olikaan, aah! Leopold Weberin Kun Altdorf paloi kahdesti?”
”Minun lempikomediani, ja vielä tileaksi käännettynä!”
”Ja tiedäthän sen haisevan, mustan pullon siinä pöydällä?”
”Minun satavuotias balsamiviinietikkani!”
”Ne tavallaan… yhdistyivät.”
”Yhdistyivät? Yhdistyivät! Helvetti, Cicero! Mitä olet tehnyt?”
”Oi, enhän minä, vaan makaronit. Vihamieliset sellaiset. Niin ja rommisi on sitten loppu.”
Bono karjui vihaisena ja nyhti viimeisetkin hiustupsut kaljulta päälaeltaan. Sitten hän liukui takaisin sisään. Hakim jäi katselemaan alas naureskellen ja piippuaan imeskellen, mutta pullea käsi vetäisi hänetkin sisään.
Sitten valtava kone heräsi henkiin ja alkoi lähestyä vaunuja uhkaavasti. Cicero näki Bonon kiukusta tummuneet kasvot ikkunalasin läpi.
Puolituinen käänsi vaunut vauhdilla.
XXX
Cleminen hiljaiset sanat kaikuivat maasta kohonneen temppelin muureista. Aluksi ne olivat pelkkiä kuiskauksia tuulessa, mutta sana sanalta, riimi riimiltä, käsittämätön hokema muuttui voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Lopulta raudanlujat tavut iskeytyivät Pilkkeen tajuntaan vasaran lailla.
Hänen päänsä tuntui halkeavan. Mielikuvia tulvi esiin niin nopeasti, ettei hän kunnolla pystynyt niitä hahmottamaan. Juoksevia tassuja. Susia. Peuranmetsästys. Tassuja hangella. Tassuja metsässä. Ulvontaa, tuhansien susien vaimeaa ulvontaa. Ja sitten tulivat äänet.
Supisevia kuiskauksia korvissa. Tuhansia ääniä, jotka peittivät toinen toisensa alleen. Sitten jotkut äänet vahvistuivat, kunnes oli enää kuusi ääntä, jotka nyt mutisivat miltei normaalilla puheäänellä. Sitten oli enää neljä ääntä. Ne kovenivat ja huusivat toistensa päälle, jokainen yrittäen voittaa toisen, kunnes Pilkkeen pää täyttyi tykkien kumua vahvemmasta karjunnasta.
Pilke arvasi äänten omistajat: neljä vahvinta Kaaosjumalaa, neljä mahtavaa olentoa, kaikki antamassa katteettomia lupauksia, kaikki houkuttelemassa häntä luokseen. Sitten mielikuvat palasivat ja Pilke putosi polvilleen, pidellen päätään. Mielikuvat olivat niin vahvoja!
Hitaasti hän vaipui alkukantaiseen usvaan. Hänen eläimellinen puolensa otti vallan. Vain kerran niin oli tapahtunut aikaisemmin. Ja nyt niin tapahtui jälleen.
XXX
Cicero antoi piiskan viuhua, kannustaessaan hevosia. Mekaaninen hirvitys pysyi eläinten tahdissa leikiten ja miltei saavutti ne joka askeleella. Cicero ihmetteli, mitä Bono aikoi tehdä saadessaan hänet käsiinsä. Sitten hän muisteli Bonon ilmettä ja lopetti ihmettelyn.
Puolituinen havahtui ajatuksistaan kuullessaan hevosten hirnuvan. Edessä oli yllättäen maahan avautunut kuilu. Hevoset pysähtyivät ja potkivat, mutta vaunut liukuivat eteenpäin jäisellä kadulla ja kallistuivat rotkoon.
Kumeasti rysähtäen renkaat hajosivat kiviin ja vankkurit jäivät roikkumaan hevosista kuilun reunalle. Hevoset hirnuivat ja tempoivat eteenpäin, jotteivät putoaisi vaunujen mukana kuiluun, mutta painava puurakennelma oli voitolla, kiskoen ratsuja taaksepäin.
Cicero kurkisti alas kuiluun ja oli sokaistua. Kirkas, vihreä hohde loisti alhaalta. Kuilun pohja oli pullollaan kirkkaasti hohtavaa saastakiveä, tiivistynyttä Kaaosta. Puolituinen nielaisi ja kapusi vauhdilla valjaita myöten kuilun reunalle.
Juuri, kun hän oli katkaisemassa valjaita vapauttaakseen hevoset, luukku nyt pysähtyneen metallihirviön päällä aukesi jälleen.
”Cicero, ei!” Bono huusi huitoen käsillään.
Cicero katsoi hämmentyneenä Bonoon.
”Rahat! Rahat ovat vaunuissa!” mies huusi ja osoitti vankkureita.
”Rahat!” Cicero huudahti ja läpsäisi otsaansa.
Vauhdilla hän lähti kapuamaan takaisin vaunuihin.
Kaikki irtaimisto oli vaunujen takaseinällä valtavassa kasassa. Jossain siellä seassa oli lipas täynnä jalokiviä (he olivat muuttaneet rahansa hetimmiten tähän muotoon – huomattavasti kuuttatuhatta kolikkoa kuljetustehokkaampi ratkaisu).
Cicero penkoi kasaa vimmatun lailla, mutta tavaran paljous oli musertava.
”Äh, missä demonissa se lipas on!” hän mutisi ja heitti parin saappaita olkansa yli.
Sitten hän keskeytti työnsä, kuullessaan vaimeita huutoja. Bono ja Hakim huusivat jotain yhteen ääneen.
”Mitä? En kuule!” Cicero huusi, ”älkää huoliko, löydän rahat kyllä!”
Vaunun seinät narisivat ja halkeilivat. Puolituinen tajusi, mitä oli tapahtumassa. Kuilu oli jälleen sulkeutumassa. Mutta rahat! Ne oli pakko löytää!
Seinien lähestyessä rutisten, Cicero jatkoi penkomista riivatulla nopeudella.
XXX
Magia virtasi vuolaana jokena Cleminen läpi. Hän loitsusi nyt sanoja kirjaan katsomatta. Sanat tulivat virran mukana hänen mieleensä. Tuntui kuin hän olisi ne aina tiennyt, mutta nyt ne heräsivät.
Elämys oli mahtava. Viulunsoitto oli pelkkä häilyvä varjo verrattuna tähän loitsuun. Ikinä ei hän ollut tällaista voimaa pidellyt. Tiennyt edes voivansa pidellä! Ehkei hän voinutkaan? Se oli myrskyn aikaansaannosta. Ja tämän paikan. Koko yö oli täynnä synkkää, maagista voimaa!
Magia nosti hänen aistinsa aivan uudelle tasolle. Hän näki nyt joka suuntaan yhtä aikaa! Koko aukio hohti kummallista, vihertävää valoa. Punainen rengas oli piirtynyt maahan. Pilkkeeksi itseään kutsunut otus kiersi sitä eläimen lailla kontillaan. Se oli repinyt vaatteitaan ja pelkkiä epämääräisiä kangasriekaleita roikkui sen yllä.
Nopeasti Clemine menetti mielenkiintonsa ja keskittyi tuijottamaan lumihiutaletta. Se oli niin kaunis! Hän pystyi erottamaan sen muodot yhtä tarkasti, kuin jos olisi katsellut sitä läheltä suurennuslasilla, mutta se olikin aukion toisella laidalla!
Sanat vangitsivat hänet jälleen hurmokseensa. Tulinen kehä, jota Pilke-otus kiersi, veti hänen silmänsä puoleensa. Hänen sanojensa myötä hehkuva viisikanta piirtyi ympyrään. Raivoavana liekehtivä käsi laskeutui taivaista ja alkoi kirjoittaa verisiä riimuja kuvion nurkkiin. Petomainen mutantti uikutti ja luikki tiehensä.
Uskomatonta! Hän onnistuisi! Loitsu onnistuisi! Mikään ei enää voinut mennä pieleen!
Salama iski viisikantaan ja jätti jälkeensä savupatsaan, joka nopeasti alkoi ottaa muotoaan. Jännittyneenä velhotar tuijotti esiin manaamaansa hahmoa. Sitten hampaat upposivat hänen kurkkuunsa.
XXX
Aah, verta! Peto raateli ihmisen kaulaa mielissään. Vihdoinkin tuoretta lihaa! Se oli odottanut niin pitkään päästäkseen taas ravitsemaan itseään oikealla ruoalla! Nyt se voisi lähteä! Se kukistaisi ihmisen sisältään lopullisesti.
Peto kuvitteli mielissään, miten se eläisi metsässä, vaanien ihmisiä ja metsästäen peuroja. Susista se tekisi orjiaan ja ne toisivat sille uhreja! Se olisi niiden jumala!
Sitten joku kutsui petoa. Pehmeä ääni kuiskasi hänen nimeään. Ihmisen nimeä. Ei! Ihminen ei saisi päästä voitolle! Ei taas! Ei!
Sätkien peto loikkasi maahan kynsien kuonoaan ja ulvoen.
XXX
”Pilke…”
Pilke kohottautui jaloilleen. Hänen vaatteensa olivat riekaleina ja hänen leukansa ja rinnuksensa veren peitossa. Clemine makasi kuolleena verilammikossa hänen jalkojensa juuressa. Mitä oli tapahtunut? Ei kai taas? Peto oli palannut jälleen.
”Pilke…”
Kuka kutsui häntä? Hän tähyili aukiolle. Aukion keskelle, sfinksien väliin, oli ilmestynyt punainen viisikanta. Sen keskellä seisoi Matteo.
”Matteo! Tule tänne! Oletko kunnossa?”
”En voi tulla sinne, rituaali on kesken!”
”Mikset? Astu vain ulos viisikannasta!”
”Kunpa vain voisin! Viimeistele rituaali!”
”Miten? En osaa?”
”Lue kirjan viimeinen säe!”
”En osaa lukea!”
”Odotas!” Matteo heilautti kättään ja tekstit ympäri muuria muuttuivat sanoiksi. Pilke luki niiden sisällön ja kauhistui. Matteo karjui vihaisesti: ”VIIMEISTELE RITUAALI!”
”En, et ole Matteo!”
”Olenpas!” Matteo huusi ja hänen silmänsä alkoivat hohtaa punaisena. Sarvet alkoivat puskea hänen ohimoiltaan. ”Minä olen Matteo!”
”Ei, olet demoni!”
”Vapauta minut, Pilke!”
”En! Mitä olet tehnyt Matteolle!”
”Typerä kuolevainen!” demoni ärjyi muuttuen lopullisesti: ”luulitko tosiaan, että ystäväsi palaisi kuolleista? Unet tulivat minulta! Sinun saastainen ruumiisi oli vastaanottavaisin! Nyt, vapauta minut!”
”Saatoin olla lapsellinen houkka, kun autoin sinua, mutta se loppuu nyt!”
Demoni hymyili inhottavaa hymyä. Ilmaan alkoi piirtyä kuva naisesta. Se oli nainen Pilkkeen unesta! Se oli Pilke! Se oli hän, hän ilman mutaatiota!
”Minun ei tarvitsisi kuin napsauttaa sormiani ja olisit hyväksytty.”
Illuusio Pilke käveli hiukset vapaana vilkkaalla kadulla. Ihmiset eivät olleet vihaisia vaan tervehtivät kohteliaasti. Kauppiaat tarjosivat tuoksuvia leipomuksiaan ja katumuusikot soittivat soittimiaan.
”Voinko luottaa sinuun?”
”Minä vannon! Tiedäthän, etteivät demonit pysty rikkomaan lupauksiaan?”
”Ummm… Tiesinhän minä… Hyvä on, suostun, vanno nyt!”
”Vannon sieluni puolesta, että muutan muotosi mieluiseksi, mikäli minut vapautat!”
XXX
Seinät olivat jo niin lähellä, ettei puolituinen pystynyt kävelemään askelta enempää. Kohta hän musertuisi, ellei lähtisi ulos! Mutta rahat! Hän katsoi ylös vapauteen ja sitten alas tavaroiden mereen.
Kyllä, hän päätti, hänen henkensä oli kuuttatuhatta kultarahaa arvokkaampi! Kiireellä hän alkoi kapuamaan ylöspäin, mutta se kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi seinien puristuessa kasaan ja tilan vähetessä.
Enää vähän matkaa! Hän kurkotti kättään, mutta ei! Se ei aivan yltänyt vaunujen reunalle. Kirottua! Näinkö hän kuolisi? Ahneuden ja vihaisen Bonon rotanloukkuun ajamana! Kuolisi, koska hänen kätensä oli liian lyhyt? Maailmassa ei ollut oikeutta!
Juuri, kun Cicero oli heittänyt viimeisetkin toivonrippeet pelastumisesta, lämmin koura tarttui hänen yhä reunaa kohti kurottavaan käteensä. Vahva ote veti hänet ulos pakkaseen, juuri ennen kuin vankkurit musertuivat. Hakim ja Bono katselivat häntä.
”Olen pahoillani kaverit, en löytänyt rahoja!”
Bono tarttui puolituista olkapäistä ja käänsi tämän kohti Hakimia, joka kohotti käyräsapelinsa huutaen raivokkaasti. Cicero sulki silmänsä ja huusi pelosta. Sitten hän kuulikin naurua. Bono tyrkkäsi häntä olkapäähän.
”Pölkkypää!” mies naurahti, ”luulitko tosiaan, että tappaisimme sinut? Rahaa saa aina lisää, mutta hyviä Ciceroja on harvemmassa!”
Cicerokin nauroi: ”minä tosiaan olen hyvää vuosilaatua!”
”Eiköhän mennä etsimään Pilke ja sitten häivytä!”
”Et voisi olla enempaa oikeassa, Bonadictus!”
XXX
”No, vauhtia!” demoni karjui Pilkkeen yhä empiessä, ”lue viimeinen säe!”
”Mutta…”
”Mitä vielä? Eikö meillä muka ollut sopimus, häh?”
”Oli, oli, mutta minä vain mietin, mitä aiot tehdä, kunhan pääset vapaaksi?”
”Mitä Herrani Khornen nimeen! Se ei kai kuulu sinulle? Aloita jo!”
”Mutta entäs jos tapat minut?”
”Hyvä on! Hyvä on! Lupaan olla tappamatta sinua! Aloitatko nyt, hmm?”
”Entäpä muut ihmiset? Jospa tuotkin tuhoa, niin että vain minä jään?”
”Kuulehan nyt, kuolevainen! Meillä oli sopimus, mikäli muistat? Ja minä haluaisin päästä vapaaksi… NYT!”
Taivas repesi, syösten salamoita. Sokaisevana kimppuna ne kiisivät kohti demonia, saaden tämän kasvamaan ja muuttumaan entistäkin hirvittävämmäksi katsella.
”VAPAUTA MINUT!”
XXX
Pähkinät rapisivat pääkallosta kaiverretussa kulhossa. Kirkas valo sai pullean miehen nostamaan katseensa.
”Mitä Ranaldin nimeen…” Bono ihmetteli tuijottaen alas ryöppyävää salamakimppua.
”Toivottavasti Pilke ei ole tuolla!” Cicero mutisi.
”Hanet tuntien sanon, etta han aika varmasti on juuri siella”, Hakim huokaisi, ”Flink, kohti salamat!”
”Kyllä, herra!” skaven kiljaisi ja alkoi vääntelemään kampia tahdikkaasti.
Arvokkaasti askeltaen, Ryömijä kääntyi kohti rauniokaupungin valaisevaa näytöstä.
XXX
Muureille kohosi uteliaita ja varovaisia naamoja. Tuntui, kuin kirkas valo olisi vetänyt puoleensa koko Mordheimin, kuin liekki vetää puoleensa yökkösiä. Kääpiöitä, ihmisiä, haltioita, skaveneita ja ogreja. Kaikkien silmissä kiilsi sama ahne kimallus. Kaikki olivat ottamassa selvää valosta. Kaikki olivat tulleet hyötymään.
”Täytän sen toiveen, kuka minut ensimmäisenä vapauttaa!” demoni karjui.
Tietämättä, miten vapauttaa demoni, seikkailijat hyökkäsivät toistensa kimppuun, varmistaakseen etteivät nämä ainakaan varastaisi heidän toiveitaan.
Koko aukio täyttyi muurien yli tulvivista taistelijoista. Pilke seisoi korkealla korokkeella ja katseli alhaalla riehuvaa sekasortoa.
Hän näki, kuinka skaven pisteli taistelukynsillä verkkoon sotkeutunutta ogrea. Kaksi kääpiötä kieri maassa kädet toistensa kurkulla. Vaikuttavan näköinen amatsoni kaatoi suurella miekallaan olentoja molemmilta puoliltaan. Kirkkaankultaiseen kaapuun verhoutunut velho antoi kultaisten säteiden polttaa tiensä läpi väkimassan, vain tullakseen oman oppipoikansa puukottamaksi. Ihminen kääntyi ihmistä vastaan, isä poikaansa, veli veljeään. Ahneus ja itsekkyys oli ajanut jokaisen rodun edustajat päättömään tappovimmaan.
”Näitäkö halusit suojella? Tämäkö on se sinun rakas maailmasi?” ääni kuiskasi Pilkkeen korvaan.
”Hiljaa riivaaja! Sinä tämän sait aikaan!”
”Hah, typerys! Tiedät kyllä itsekin, etten. Minulla ei ole valtaa ihmissydämeen, itse he tämän saivat aikaan!”
”Jumalat loivat ihmisen, he ovat viisaita, mutta sinun kaltaisesi saasta on heidät tärvellyt!”
”Väärin taas! Teidän houkkamaiset jumalanne eivät tehneet ihmisiä. Ihmiset teki muinainen rotu, joka heikkoudessaan vapautti Kaaoksen ja samalla tuhoutui!”
”En usko sinua, riivaaja!”
”Minun joka sanani on totta. Mitä minä muka hyötyisin valehtelusta?”
Pilke oli hiljaa.
”Vetikö hiljaiseksi? Ajattele, voin toteuttaa minkä tahansa toiveistasi, minkä tahansa! Mitä muka voisit hävitä?”
”Niin, olet kai oikeassa…” Pilke mutisi.
Alhaalla, kaaoksen keskellä demoni hymyili.
XXX
Hiljaa tuuli heilutti tajutonta skavenia köyden päässä. Säie säikeeltä köysi hiertyi poikki vasten karkeaa kivireunamaa.
Lopulta koko köysi napsahti ja Kringin tömähti vaimeasti hankeen. Pudistellen päätään hän virkosi ja kohottautui istumaan. Häntää kivisti edelleen vimmatun lailla. Lisäksi hän oli katkera, vihainen ja pettynyt. Miksi, oi miksi? Miksi piti Sarvekkaan Rotan aina lähettää kaikista surkeimmat apurit hänen avukseen?
Vihaisesti hän huitaisi lunta ja jäi sitten tuijottamaan käpäläänsä suu levällään. Kapea metallinen ketju oli kietoutunut hänen kätensä ympärille. Ketjun päässä heilui edestakaisin pieni pala metallia.
”Avain? Avain! Hahahhahhaaaahhaaaa!” Kringin tanssi lumessa hihkuen ja loikkien. Avain oli löytynyt!
XXX
”Herra-herra! Urkutykit toimia!”
”Mika olla ’urkutukki’?”
”Flink näyttää!”
Hakim katseli, kuinka metalliset piiput työntyivät kojeen kyljistä ulos.
”Nämä olla urkutykit!”
”Ne olla ase?”
Bono tarttui Hakimia olkapäästä ja osoitti ulos, ”katso, tuolla muurien takana!”
Kaikki Ryömijän neljä matkustajaa työntyivät kiinni ikkunaruutuun ja tähyilivät ulos: heidän edessään kohosi massiivinen kivimuuri, jonka takana riehui kiivas taistelu. Taistelu, jossa ei puolia tunnettu, vaan kaikki olivat kaikkia vastaan. Korkealla korokkeella alas tähyili yksinäinen hahmo.
”Ei voi olla!” Cicero äimisteli.
”Mutta on kuitenkin. Pahus sinun kanssasi Pilke! Aina pitää olla pelastamassa!” Bono puhisi.
”En ymmarra, kuinka voitte puhua ystavastanne noin!”
”Häh? Mitä sinä nyt, Hakim? Mehän vain leikimme!” Cicero hymähti.
”En pitanyt sita kovin hauskana”, Hakim sanoi ja kääntyi Flinkin puoleen, ”Flink, pystyykö ohjaamaan me muuri yli? Haluta nahda sen aseen voima.”
”Onnistua, oi herra!”
Valittaen metalliset koivet kohosivat ja laskeutuivat yksi kerrallaan muurin toiselle puolen. Muutama pää kääntyi tuijottamaan rottamaisen älyn mestariteosta, mutta saivat maksaa tästä hengellään heidän taistelukumppaniensa käyttäessä tilaisuutta hyväkseen.
”Flink! Kaynnistaa urkutykit!”
XXX
”No niin, Pilke, mitä toivot?”
”Minä toivon…” Pilke aloitti, mutta jäi miettimään. Mitä hän toivoi? Kyllä, hän halusi olla ihminen, mutta oliko jokin muu asia tärkeämpää. Sitten yksinäinen nimi, kuin puunkappale avomerellä, lipui hänen mieleensä. Matteo…
”Minä toivon, että tuot Matteon takaisin.”
”Kyllä, teen näin. Nyt vapauta minut vihdoin!”
Pilke alkoi selata kirjaa korokkeella.
XXX
Sohjoksi hakkautunut lumi värjäytyi punaiseksi ryömijän sylkiessä luotikuuroja loppumattomissa sarjoissa. Luodit lävistivät kaikenlaiset haarniskat leikiten, repien raajoja irti ja uppoutuen syvälle lihaan. Minne ikinä kuoleman sade iskikin, se jätti jälkeensä vain veristä sotkua ja pieniä varusteenpalasia.
Hakim, Bono ja Cicero tuijottivat näkymää suut auki. He olivat kuulleet kääpiöiden urkutykeistä ja Keisarikunnan helvetintykeistä, mutta tämä uusi ase päihitti heidän pahimmat kauhukuvansakin. Bono oli kalpea kasvoiltaan ja Cicero antoi ylen. Hakimkin puri hammastaan. Vain Flink vaikutti olevan järkyttävän näyn ulottumattomissa, hoidellen monimutkaista ohjausjärjestelmää ilmeettömästi.
Vaikka näky järkyttikin Hakimia, hän pystyi silti tutkailemaan tilannetta. He olivat jonkinlaisen, unohdetun temppelin raunioissa. Edustalla, kahden sfinksin välissä, seisoi suuri, verenpunainen Khornen demoni. Sen mustat nahkasiivet löivät aina välillä kärsimättömästi ja odotus paistoi sen irvokkailta kasvoilta.
Korkealla, verisen näytelmän yllä, seisoi Pilke, kädessään suuri, raskas kirja. Tuuli tuiversi tämän valtoimia hiuksia ja hänen suunsa tavaili tuntemattomia sanoja. Ei kai hän vain?
Hakim kapusi kiireellä tikkaita ylös. Hän pamautti luukun auki ja nousi toisen polvensa varaan.
”Pilke, lopeta! Kuuletko? Lopeta heti!” hän huusi kaikin voimin, mutta Pilke ei kuullut. Ja sitten olikin jo myöhäistä.
XXX
Brechelselor hakkasi ilmaa siivillään voitonriemuisesti. Vapaa! Vihdoinkin vapaa! Niin pitkään oli hän kaivannut paluuta maailmaan! Niin pitkään hän oli janonnut kuolevaisten verta vuodatettavaksi, kalloja kohotettavaksi Kalloistuimella ja lihaa revittäväksi ikuisiin pitoihin!
Mutta ensin oli asioita hoidettavana. Piti palkita mutanttinarttu, olihan tämä vapauttanut hänet. Hetken demoni empi, mutta sitten nauroi julmasti ja liihotti raskaasti temppeliaukion korokkeelle.
Pelottomasti mutantti kohtasi hänen tulisen katseensa. Brechelselor miltei ihaili tämän rohkeutta.
”Kiitoksia, Pilke! Olen tullut palkitsemaan sinut. Kuinka sanotaan?”
”Minulla ei ole velvoitetta olla sinulle kohtelias!”
”Ah, sepä sattuikin somasti! Nimittäin minulla ei ole velvoitetta toteuttaa toivettasi. Hyvästi nyt, Pilke!”
Kirkas valo välähti ja demoni nauroi makeasti.
Sitten Brechelselor kääntyi katsomaan alas. Kuin tyhjästä ilmestynyt metallikone teurasti olentoja, kuin vesikauhuinen susi teurastaisi avuttomia kissanpentuja. Näky oli hyvin kaunis, hän myönsi, mutta siltikin mekaaninen taistelija varasti hänen tappojaan!
Karjuen hän veti tapparansa esiin ja loikkasi maahan. Aukio vavahti ja viimeiset eloonjääneet kapusivat epätoivoisesti muurin yli.
Kömpelösti suuri sotakone kääntyi kohtaamaan Brechelselorin. Metalliputket sylkivät luoteja, mutta demoni vain nauroi. Kuolevaisten aseet eivät häntä vahingoittaisi!
XXX
Pilkkeen kadottua valonvälähdykseen oli Hakim loikannut alas ja juoksi nyt kohti koroketta vältellen hirvittävän demonin katsetta.
Hän liukasteli ja oli kaatua joka askeleella, sillä maa oli jäätyneen veren ja sulaneen lumen peitossa. Mutta määrätietoisesti hän paineli eteenpäin, lähestyen koroketta kiertäviä kapeita portaita.
Porras portaalta Hakim kapusi, vihan ja menetyksen pelon ajamana. Yksikään hänen ystävistään ei enää kuolisi hänen eläessään! Matteo oli kuollut, koska hän ei ollut toiminut tarpeeksi nopeasti! Ja nyt Pilkekin? Ei, hän ajatteli, Pilke ei voinut olla kuollut!
Pilke ei saanut olla kuollut!
XXX
Kiireiset askelet kopisivat portaisiin. Joku oli tulossa. Tuttu haju.
Häntä huimasi vieläkin. Mitä oikein oli tapahtunut? Kuka hän oikein oli? Miksei hän muistanut mitään?
Huohottaen ihmismies astui esiin portailta. Mies haisi tutulle. Jokin tuoksussa toi mieleen savun… ja piipun. Hakim? Kyllä, miehen nimi oli Hakim. Oliko Hakim ystävä? Kunhan vai usva hänen päässään hälvenisi!
”Pilke, oletko taalla?” Hakim huusi. Pilke? Aivan, siksihän häntä kutsuttiin. Pitäisiköhän mennä tervehtimään… Miksei?
XXX
”Pilke! Pilke!” Hakim huusi ja tähyili ympärilleen.
Sitten hän katsoi alas. Maassa oli loitsukirja. Ja vaatemytty. Pilkkeen vaatteita. Kyyneleet kirposivat miehen silmiin.
”Pilke!”
Sitten yllättävä ääni kuului hänen takaansa. Iloinen haukahdus. Hän kääntyi ympäri ja näki jaloissaan suuren, sekarotuisen, pähkinänruskean koiran, joka katsoi häntä uteliaana ja heilutti häntäänsä.
”Mene pois, koira!”
Koira kallisti päätään ja istahti. Koiran silmät… Niissä oli jotain tuttua… Tapa, jolla ne pilkehtivät… Ja turkkikin, se oli pähkinän ruskea, niin kuin… Niin kuin…
”Pilke?”
Koira – Pilke – haukahti.
XXX
Vapisevin käsin Kringin työnsi avaimen pieneen lippaaseen. Lipas oli kummallinen. Se oli tehty materiaalista, joka olisi yhtä hyvin voinut olla puuta, kiveä tai metallia. Mikään happo tai emäs ei siihen tehonnut, eikä edes saastatuli sitä polttanut. Hänen apurinsa olivat lyöneet sitä lekalla, heittäneet sen viidensadan hännänmitan syvyiseen kuiluun, tunkeneet sen valtavaan leikkuriin ja jopa laittaneet rottaogren loikkimaan sen päällä, mutta edes naarmua ei ollut näkyvillä. Vain outoja hieroglyfejä. Ja avaimenreikä.
Avain työntyi reikään ja lukko naksahti.
XXX
Flink irvisti huomatessaan, ettei urkutykeillä ollut demoniin vaikutusta. Ei se mitään. Hän oli varautunut kaikkeen.
”Ihminen-ihminen! Avaa arkku!”
”Mikä arkku?” lihava ihminen kysyi pelosta kimeällä äänellä.
”Tyhmä-tyhmä! Nurkassa!”
Läski ihmisotus hoippui arkun luo, mutta kun hän avasi sen, ulkona riehuvan demonin mahtava tappara osui ohjaamoon ja se heilahti rajusti, niin että pienet, vihreähohtoiset luodit levisivät viuhkana ulos lattialle.
”Kerää ne-ne! Vauhtia!”
Puolituis-otus ja ihmisotus konttasivat molemmat lattialla noukkien arkusta levinneitä ammuksia.
”Laittaa ne sisään nuo putket!”
Taas ohjaamo heilahti ja vasemman puoleiseen kylkeen tuli repeämä. Hätäisesti karvattomat apinat tunkivat luoteja sisään putkista. Flink odotti hetken ja painoi kytkintä tuolin alla. Suuri jousi sinkosi hänet istuimineen avonaisesta luukusta korkealle taivaalle.
Bono ja Cicero tuijottivat ylös hölmistyneenä. Sitten alkoi räjähdellä.
XXX
Brechelselor lensi selälleen valtaisan ryöpyn saastakiveä iskeytyessä hänen rintakehäänsä. Tappara sinkoutui kauemmas, mutta sen sijaan, että olisi noutanut sen, hän kohottautui pystyyn ja tarttui ohjaamoon. Kaksi pelokasta hahmoa säntäsi ulos vain tullakseen pyyhkäistyksi maahan. Hän kääntyi katsomaan pakenevia kuolevaisia ja nauroi. Mutta hänen naurunsa loppui lyhyeen.
Metallinen sylinteri kuumeni hornallisiin asteisiin ja hänen rintakehänsä alkoi savuta. Ikkuna räjähti ja palavaa saastakiveä upposi hänen vatsaansa. Hän karjui tuskasta kaatuessaan maahan metallisen laitteen mukana.
Sitten koko laite räjähti vavisuttaen aukiota perustuksia myöten. Patsaat sortuivat ja muurit kaatuivat ryskyen. Salaman välähdystä vasten näkyi kaksi ilman halki kiitävää hahmoa, jotka paiskautuivat poispäin pian äänekkäästi sortuvasta korokkeesta.
XXX
Kevyesti Flink leijaili alas suuren nahkavarjon varassa. Taas yksi hänen pikku keksintöjään. Pieniä kiviä ja nokihiutaleita, jotka Ryömijän räjähdys oli nostattanut, satoi ilmassa hänen ympärillään.
Alhaalla näkyi tuttu hahmo. Mestari Kringin. Flink valahti kalpeaksi ja hänen jalkansa alkoivat pakonomaisesti sätkiä ilmassa, yrittäen juosta pakoon. Ryömijä oli poissa! Kringin tappaisi hänet! Ei, tappaminen oli liian lievä sana - Kringin pitäisi huolen, että hänestä jäisi vain muutama hassu karvatuppo jäljelle!
Vaskisilmä näytti keskittyneen tutkimaan jotain esinettä kämmenellään. Skaveninsinööri oli niin keskittynyt, ettei edes huomannut maahan tössähtävää Flinkiä.
”M-mestari?”
Kringin hätkähti ja kääntyi katsomaan.
”Flink? Mistäs sinä siihen-siihen ilmestyit? Ja mikä sinulla roikkuu niskassasi?” Juuri, kun Flink oli vastaamassa, Kringin keskeytti ojentaen Flinkin silmien eteen esineen kämmenellään: ”Mitä luulet? Mikä se on-on?”
Flink kumartui tuijottamaan kämmenellä lepäävää möykkyä. Se oli noin kananmunan kokoinen ja ruskea. Pinta oli ohuen nukan peitossa ja siitä kohosi muskottinen aromi.
”Näyttää siemeneltä”, Flink mutisi. Kringinin ilme synkkeni mietteliäästä pettyneeksi. Sitten vihaiseksi. ”SIEMEN? Sarvirotta kalutkoon luuni! Vuosia metsästän tätä avainta selvittääkseni lippaan salaisuuden ja sitten siellä on siemen?”
Kringin paiskasi siemenellä Flinkiä päähän ja tämä putosi polvilleen, pidellen otsaansa.
”Lähdemme heti Skavenloukkoon! Tarvitsen jonkun johon upottaa hampaani! Missä on Ryömijä-Ryömijä?”
Flink oli hiljaa ja näytti anteeksianovalta.
Kringinin mekaaniset silmät syttyivät ja hän paljasti hampaansa. Flink kääntyi ympäri ja yritti pinkaista juoksuun, mutta sotkeutui nahkaiseen varjoonsa. Vaskisilmä loikkasi hänen niskaansa ja tarttui häntä molemmin käsin rintakehästä. Kuului etova rusahdus, kun raivosta hullu insinööri repäisi apulaisensa kylkiluut erilleen. Kaikki padottu raivo purkautui nyt ja kanavoitui väkivallaksi. Hän käänsi kirkuvan ja sätkivän Flinkin ympäri ja upotti kuononsa paljastuneisiin sisäelimiin. Verinen hurmio sai hänet unohtamaan kaiken ja keskittymään vain elävällä lihalla mässäilyyn.
Noin puolen tunnin päästä Kringinin mieli selkeytyi ja hän tiesi, mitä piti tehdä – kuten aina tappamisen jälkeen.
Raahaten nahkaiseen varjoon evääksi käärittyä Flinkin ruhoa, hän alkoi tallustaa kohti lähintä sisäänkäyntiä Ala-Keisarikuntaan.
XXX
”Hakim! Pilke!” Cicero ja Bono huusivat ja tähyilivät sortuneisiin raunioihin.
”Ovatkohan he hengissä, räjähdyshän tuhosi koko aukion!” Cicero sanoi.
”En tiedä, emme voi toivoa kuin parasta.”
”Voimmehan myydä heidän hevosensa, mikäli heitä ei löydy”, Cicero heitti, yrittäen keventää tunnelmaa, mutta kumpaakaan ei naurattanut.
”Minun hevoseeni et ainakaan koske likaisilla napeillasi, Remasin Cicero!”
”Hakim!” Cicero hihkaisi ja kääntyi ympäri. Pölyn ja lian peittämä Hakim mukanaan vähintään yhtä rähjäinen koira raahusti esiin.
”Mutta… Missä Pilke on? Ja miksi Ranaldin nimeen sinulla on tuo rakki mukana?” Bono hämmästeli.
”Ystavani Bonadictus, elain edessanne on Pilke”, Hakim sanoi viitaten koiraan, joka innokkaasti nuuski Bonoa ja Ciceroa, ”En tieda miten tama tapahtui, eika han sita voi kertoa, mutta siita olen varma, etta han tosiaan on Pilke.”
Bono kumartui ja tarttui eläintä leuasta. Pitkän tovin hän tuijotti tätä silmiin, kuin keskustellen sen kanssa. Sitten hän nousi ja pudisteli lunta housuiltaan. ”Pilke se on, ei epäilystä.”
”Mutta miten?” Cicero änkytti.
”Kaaos on ollut asialla. Mustaa magiaa - tai pikemminkin värikästä! Vain velho voi kumota tämänkaltaisen maagisen hirmuteon. Harvempi velho tosin on suostuvainen. Ainakaan ilmaiseksi… Paitsi ehkä Megrippo…”
”Kuka on Megrippo?”
”Eräs tilealainen velho. Muutti Altdorfiin. Näki ikkunastaan, kun paikalliset kyhäsivät roviota pihalle ja päätti livistää. Hän viipyi noin kuukauden luostarissa, jossa asuin. Meillä oli mitä mielenkiintoisimpia keskusteluja! Hän on kovin oppinut ja viisas mies, tuo Armandi Megrippo. Ruoka, filosofia, uskonto – kaikki kiinnosti häntä. Sääli, ettei hän voinut viipyä pidempään…”
”Uskotko, etta tama mies on viela elossa?”
”Ehdottomasti, hän ei ole mikään pölkkypää!”
”Mita me siis enaa odotamme? Lahtekaamme Altdorfiin!”
XXX
Navakat tuulet puhalsivat ja hajottivat nopeasti paksun pilviverhon. Aamuauringon kirkkaat säteet valaisivat surullisesti taivaisiin tuijottavan Mordheimin hyiset rauniot.
Lihavia korppeja metsästänyt kanahaukka liiteli ilmavirtauksilla. Sen silmät havaitsivat alhaalla tutun, herkullisen muodon. Rotta. Liitäessään alemmas, lintu kuitenkin päätti, että suuri, pystyssä kulkeva jyrsijä oli hieman liian suuri pala haukattavaksi.
Niinpä se liisi taas korkeuksiin tähyilemään.
Lumi pöllysi kaupungin reunamilla ja haukka käänsi kiinnostuneena päätään. Kolme kaksijalkaista, isojen nelijalkaisten selässä, mukanaan ylimääräinen iso nelijalkainen ja haukkuva nelijalkainen, ravasi luoteeseen. Haukka menetti kiinnostuksensa pian ja liisi kiljahtaen ylös.
Vaikka pakkanen oli kirpeä, ilmassa leijui lupaus tulevasta keväästä.
Kaukana kaupungin uumenissa suuri, ruskea siemen poksahti auki. Hento, vihreä varsi työntyi esiin Vaskisilmän hylkäämästä jyvästä ja kohotti päätään. Pienet, vihreät kukinnot odottivat avautumistaan. Vihreät, saastakivenhohtoiset kukinnot.
Hento saastakivipuun taimi heilui hiljaa tuulessa. Kestäisi vuosikymmeniä, että se alkaisi tuottaa hedelmää, mutta sillä oli aikaa. Aina oli aikaa, vaikka muu olisikin harvassa. Aikaa elää ja kuolla, kasvaa ja kuihtua. Aikaa tehdä suurtekoja.
Loppu
...............WAU........................................................
oli siis pikkasen hyvä tarina.......virheistä nyt ei kannata puhua kun niitä ei ollut
kuvaus ja kaikki oli hienoa........vain flinkin kuolema jäi vaivaamaan... miksi oi miksi?
ootellaan sitten viimeistä jaksoa
-panda sammuu (liian monta mäyräkoiraa......)
oli siis pikkasen hyvä tarina.......virheistä nyt ei kannata puhua kun niitä ei ollut
kuvaus ja kaikki oli hienoa........vain flinkin kuolema jäi vaivaamaan...
miksi oi miksi?ootellaan sitten viimeistä jaksoa
-panda sammuu (liian monta mäyräkoiraa......)
Ville Oulusta.
Frostgrave, Mordheim, 40k&30k, Kings of war, Lotr, Guild ball, Necromunda ja Blood bowl
Frostgrave, Mordheim, 40k&30k, Kings of war, Lotr, Guild ball, Necromunda ja Blood bowl
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
Ihan ensimmäiseksi kiitos Mestari Tikulle joka laittoi tämän osan tänne luetavaksi.
Kiitos Skrixqueekille loistavan tarinan teosta, joka ei ollut missään vaiheessa tylsä, kuvailu katossa ja oudot käänteet yllättäviä.
Parka Flink kun kuoli noin raa'asti, mutta se ansaitsi sen pahoilla teoillaan. Nyt on taas pitkä tauko, mutta saa nähdä, jos trilogia saa jatkoa ja onko teksti yhtä mielenkiintoinen.
Kiitos tästä tarinasta ja hyvää joulua ja uutta vuotta Skrixille.
.............................Kiitos............................
Kiitos Skrixqueekille loistavan tarinan teosta, joka ei ollut missään vaiheessa tylsä, kuvailu katossa ja oudot käänteet yllättäviä.
Parka Flink kun kuoli noin raa'asti, mutta se ansaitsi sen pahoilla teoillaan. Nyt on taas pitkä tauko, mutta saa nähdä, jos trilogia saa jatkoa ja onko teksti yhtä mielenkiintoinen.
Kiitos tästä tarinasta ja hyvää joulua ja uutta vuotta Skrixille.
.............................Kiitos............................
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
- Sinitähti
-
Modsognir Surmavasara
- Viestit: 33
- Liittynyt: Su 26.06.2005 22:09
- Viesti:
No nyt en voi ihan satavarmana käydä haukkumaan mutta vähän huhuja oon kuullu että itse skirgs toimisi näiden tarinoiden pohjalla vähän eri nickillä 
mutta mua ei ainakaan haittaa.. tarinoiden taso pysyy ja on näin (anteeksi tulee ruma tekstiä. EI HEIKKO HERMOISILLE) ihan ***** hyvää tekstiä. just sellasta ku mä ite tykkään lukea. lähimmäkseen voisin sanoa William King osallistu ´turina kisaan jos mitenkään pystyt kiertämään sääntöjä.
-T: Modsognir
mutta mua ei ainakaan haittaa.. tarinoiden taso pysyy ja on näin (anteeksi tulee ruma tekstiä. EI HEIKKO HERMOISILLE) ihan ***** hyvää tekstiä. just sellasta ku mä ite tykkään lukea. lähimmäkseen voisin sanoa William King osallistu ´turina kisaan jos mitenkään pystyt kiertämään sääntöjä.-T: Modsognir
Figther´s never quit
Quitter´s never fight
Quitter´s never fight
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
-
Druzhina Captain
- Valvoja
- Viestit: 1835
- Liittynyt: Ke 13.11.2002 13:14
- Paikkakunta: Helsinki
Ei ollut. Sillä on ollut syynsä ja mielestäni sille on myös näkyvä tulostakin (ainakin toistaiseksi).Karu kirjoitti:Hih, ilmeisesti melko turhaa tuo jäähytys...
Kiitos kun pidät huolta foorumin säännöistä. Miten olisi omalla kohdallasi? Mitä säännöt sanovat käyttäjämoderoinnista? Tällä foorumilla on nimettyjä moderaattoreita, jotka seuraavat foorumin sääntöjen noudattamista.Karu kirjoitti:Sääntöjä ei ole tehty kierrettäviksi. Omapahan on vikansa jos käyttäytyy asiattomasti, jää sitten kilpailukin väliin.
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä