Sotavasara.net

Gilaelin kirjoitti:Ilosaari, sen laineiden liplatus, ja ystävien nauru saavat aina hetkeksi uskomaan että tässä maailmassa on jotain hyvää, oikeutta ja rakkautta, kunnes muistan että elän maailmassa jossa kaikki kauneus katoaa vereen ja tuhoon natsien ajaessa vr:n junilla pikkulasten ruumiiden päältä

Tämä melkein pääsi mun allekirjoitukseen, muttei se silti ole ihan yhtä hyvä kuin nykyinen.

Luettuani pari viimeistä sivua Runen, Gilaelinin ja Xenonin juttuja päähän tulee vain yksi lause:

Mitä helvettiä?

Skarsnik, the Lord kirjoitti:Luettuani pari viimeistä tarinakisaketjua päähän tulee vain yksi lause:

Mitä helvettiä?

Fixed.

Olen seurannut vierestä kohta seitsemän vuotta, kun ihmiset sirpaloituvat nimimerkkini taivuttamiseen. Ei se hei oikeasti niin vaikeaa ole. :p

Gilaelin, Gilaelinin, Gilaelinista, Gilaeliniin, Gilaelinilta, Gilaelinille.

Lisäksi, se lausutaan Gil-aelin, ei Gila-elin. Gil=tähti, Aelin=lampi.

Gilaelin kirjoitti:Gilaeliniin

Heh heh...

Rune kirjoitti:

Gilaelin kirjoitti:Gilaeliniin

Heh heh...

Sairas possu. :D

Gilaelin kirjoitti:Olen seurannut vierestä kohta seitsemän vuotta, kun ihmiset sirpaloituvat nimimerkkini taivuttamiseen. Ei se hei oikeasti niin vaikeaa ole. :p

Gilaelin, Gilaelinin, Gilaelinista, Gilaeliniin, Gilaelinilta, Gilaelinille.

Lisäksi, se lausutaan Gil-aelin, ei Gila-elin. Gil=tähti, Aelin=lampi.

Hetken ehdin miettiä mitä tarkoitan ennekuin tarkistin tuoreimman viestini... Hyvin mä osaan kirjoittaa.

Taru pörröjen herrasta

Tämä foorumi on täynnä tarinoita, toinen toistaan mielikuvituksekkaampia, tai huononpia, jotkut jopa osittain totta. Tämä tarina on kuitenkin poikkeus, sillä siinä ei ole piiruakaan tarua. Se on totta, käynyt, eikä sitä voi enää muuttaa. Kuulkaa siis tarina suurista teoista, kauan sitten kadonneista sankareista, sekä rakkaudesta ja vihasta jotka repivät valtakunnan hajalle. Tämä on tarina kaiken kauniin katoamisesta, haikeasta haipumisesta ja toivon kipinästä taivaanrannassa.

Kauan sitten kukoisti idän erämaissa valtakunta nimeltä Joensuu – fluffipelaajien luvattu karkkimaa. Tuo valtakunta oli kaukainen ja pieni, eivätkä monet etelän olennot uskoneet sen olemassaoloon. Tarinoiden ja huhujen ympäröimäna se lepäsi ikiaikaisten honkien varjoissa ja monet matkaajat kertoivat etelän tavernoissa ihmeellisiä tarinoita ihmeistä ja asioista, jotka olivat muualta tämän maailman pinnalta kadonneet jo kun maailma oli ollut nuori. Monet etsivät Joensuuta sillä ikuisen viisauden ja autuuden kerrottiin odottavan siellä löytäjäänsä, mutta vain harva näki koskaan vilaustakaan tuosta tarunhohtoisesta paikasta – fluffipelaajien luvattu karkkimaa, tuo tämän ajan Tanelorn, näyttäytyi vain niille jotka olivat sen arvoisia.

Ja nimensä veroinen valtakunta Joensuu oli. Sen auringon kylvettämillä kedoilla kirmasivat iloiset pörröpelaajat, vailla huolia ja banaalin maailman voimapelaamisen painoja, aina hymy kasvoillaan, kasvamatta koskaan aikuisiksi. Iloinen nauru, noppien pyörintä, viskilasien kilke ja sikarien tuprutus täyttivät valtakunnan mannut ja salot. Kaikkialla vallitsi Ikuinen Kesä.

Noina kaukaisina ilon päivinä valtakunnassa käyskentelivät monet muinaiset sankarit, joiden nimet ja teot ovat haipuneet nyt jo unholaan kaikkien paitsi Noppa Jumalten rapistuvien temppeleiden akolyyttien muisteista. He olivat Setä-Avatari, kreivi Per-Olof Frukost, sekä Guzlob-Sääntöviisas ja heidän urotekonsa olivat juhlittuja jo noina menneinä päivinä, kun heidän saappaansa vielä tallasivat Kadonneen Valtakunnan marmorikatuja. Heidän kampanjansa olivat monet, turnauksensa aina täynnä ja armeijansa metalliset, sekä maalatut. Näiden sankarten johdatuksessa oppivat monet nuoremmat nopanheittäjät pörröpelaamisen salat, sekä paljon sellaista fluffi-pelaamisesta, joka nyt kadonnut ikuisiksi ajoiksi tuskan ja kadotuksen syövereihin. Heidän avullaan Joensuun pörröisyys kasvoi ja kukoisti kauan.

Mutta mikään tässä todellisuudessa ei ole ikuista, eikä yksikään ruusu kestä kukassa kerran kuihtumatta. Niin oli käyvä myös fluffipelaajien luvatun karkkimaan ja hiljalleen, huomaamattamme syksyn kylmät banaalit viimat löysivät tiensä Ikuisen Kesän maille. Kuinka kiroankaan katkerasti omaa sokeuttamme! Kuinka kadunkaan sokeuttamme ja sinisilmäistä uskoamme voimaamme ja tahtomme lujuuteen, että kykenisimme pitämään kiinni pörröisyydestämme ja kauneudesta, jonka olimme luoneet valtakuntaamme. Ehkä, jos olisimme katsoneet useammin ympärillemme ja maailmaan ulkopuolellamme olisimme nähneet, kuinka aurinkomme laski ja varjojen pidetessä synkeän ETC:n voima vahvisti otettaan muissa valtakunnissa. Jos olisimme nähneet, jos olisimme tienneet, olisi kohtalomme voinut olla toinen – vaikka emme sitä koskaan saa tietääkkään.

Noina syksymme ensimmäisinä vuosina ensimmäisten sankarten voima väheni ja he katosivat usein pitkiksi ajoiksi ja olivat enää harvoin aktiivisia. Ehkä he meistä kaikista ensimmäisinä tunsivat ympäröivän todellisuuden voimistuneet banaalisuuden tuulet, jotka olivat kääntyneet Kesän Valtakuntaa vastaan. Vuosi vuodelta heitä näkyi vähemmän, kunnes yksi kerrallaan he haipuivat pois, kunnes ketään ei enää jäänyt. Jotkut kuiskivat tarinaa, että vanhat sankarit heittivät noppaa yhä, mutta tekivät sen nyt keskenään salaisissa, kaukaisissa paikoissa, joista edes harva Joensuun asukeista tiesi, paikoissa joissa ensimmäisten aikojen voima oli vielä vahva, eikä voimapelaaminen tai ETC ollut ehtinyt ottaa juurtuakseen. Surimme kauan heidän kohtaloaan, emmekä voineet ymmärtää, mikä oli mahtavimmat soturimme meiltä riistänyt. Kuitenkin, vielä tuolloinkin kiistimme totuuden ja tulevaisuuden, joka häämötti uhkaavana edessämme. Tämä oli Haipumisen Aika.

Haipumisen Ajan alkaessa pörröpiireissä tunnettiin yhä monia sankareita, jotka olivat vähäisempiä, kuin edeltäjänsä, sillä he olivat aloittaneet nopan heiton aikana, jolloin Varjo oli ollut jo totta ja voimapelaaminen turnauksissa tavallinen piirrre. Silti, he olivat voimallisia, nopanheitossaan varmoja ja heidän avullaan Joensuun Valtakunta selvisi pitkälle tavallisten kuolevaisten ja ETC:n varjon aikana. He olivat Gobbladasquig, Rune, Stone-Fist, Shamaani, sekä Lorindel ja heidän muassaan saapuivat Teonanacatl, Gilaelin, sekä monet muut, joiden nimet ovat liian vaikeita lausuttavaksi tämän ajan kuolevaisten kielillä.

Heidän aikanaan Swedlandin syysturnauksissa irstas pörrö virtasi kuin viini, Mordheim-kampanjoissa sankarit saivat syntynsä ja surmansa ja Joensuun Viimeisten Aikojen Iltatähti ja toivo, Ostium syntyi, kantaen mukanaan pörröisyyden valoa ja lämpöä maailmaan joka oli hiljalleen vaipumassa ETC:n kylmään apatiaan vailla unelmia ja uutta aamua. Vielä hetken Joensuun pörröpelaajat menestyivät ja kasvoivat voimassa, vaikkakin hitaammin ja vähemmän, kuin ensimmäisinä aikoina ja etelän kaukaisissa valtakunnissa Joensuu opittiin tuntemaan pörröisyyden ja lempeiden pelaajien linnakkeena, jonne kovaan ja banaaliin maailmaan väsyneet saattoivat paeta ja löytää hetken rauhan.

Toivomme oli kuitenkin lyhyt ja hedelmä katkera. Vaikka taistelimme uljaasti ja voitimme monta taistelua, hitaasti ja varmasti olimme haipumassa unholaan ja häviämässä sotaa. Vailla Ensimmäisten Aikojen sankarien johdatusta Joensuun pörrösoturit eivät löytäneet enää tietä takaisin pörröisyyden alkulähteille tai sen mystiseen alkukotiin, josta tarujen mukaan ensimmäiset joensuulaiset olivat aikoinaan saapuneet tähän maailmaan. Viisaiden pitäessä kokouksiaan ja etsiessä kuumeisesti ratkaisua väistämättömään tuhoon, viimeiset tiet Pörrön Lähteelle alkoivat hiljalleen sulkeutua ja niitä oli yhä vaikeampi löytää. Tuolloin monet joensuulaiset käänsivät selkänsä pörrölle ja tahtomattaan, sekä osa tahtoen ottivat vastaan voimapelaamisen kiron, unohtaen juurensa ja sen, mitä he olivat kerran olleet. Tämä oli Lankeemuksen Aika.

Lankeemuksen Ajan koittaessa ymmärsimme lopulta kaikki, ettei tietä takaisin Ensiaikojen pörröisyyteen ja Ikuiseen Kesään enää ollut. Emme taistelleet enää voitosta Varjoa vastaan, vaan ainoastaan omasta selviytymisestämme – samalla tietäen, ettemme voineet voittaa. Yksi kerrallaan, nopanheiton sankarit katosivat ja haipuivat pois kuolevaisten ongelmiin ja elämään Varjon banaalisuuden alla, kykenemättä enää jatkamaan taistelua. Menetimme monta ystävää, monta kaunista, pörröistä sielua. Sillä pörrössä vahvinkaan sydän ei voi kestää loputtomiin ympäröivän maailman banaalisuutta ja voimapelaamista, vaan murtuu lopulta, kadottaen itsensä. Fluffipelaamisen luvattu karkkimaa hajosi silmissä voimapelaamisen, ETC:n ja Ikuisen Pimeyden syöstessä valtakunnan muurit alas ja vallaten kaiken sen, mikä kerran oli ollut kaunista ja hyvää. Tämä oli Särkymisen Aika.

Kun Särkymisen Aika koitti, meistä monet, ne harvat jotka olivat enää jäljellä, pakenivat ja jättivät taakseen Joensuun karkkimaan, tietäen että jääminen tiesi varmaa tuhoa, tai vielä pahempaa, vaeltamista kuolevaisten keskellä varjona siitä, mikä oli kerran ollut. Niin fluffipelaajien luvattu karkkimaa paloi ja veri virtasi sen kaduilla, ilman että kukaan olisi enää voinut sitä estää. Ne harvat, jotka jäivät haipuivat ja unohtivat keitä olivat olleet.

Sanotaan, että jotkut kuitenkin selvisivät; että Gobbla ja Rune ottivat viimeisen laivan kauas meren taakse Ammoiseen Länteen ja jäivät sinne, missä pörrö ja detachmentit ovat yhä totta, eivätkä vain satuja, joita kerrotaan lapsille. Sanotaan, että myös Gilaelin selvisi Särkymisestä haipumatta, mutta menetti itsensä ja vaeltaa nyt öisin katkerana pitkin Joensuun harmaita katuja vähäisempänä kuin kerran oli, lähes vain muistona kuolevaisten mielissä kultaisesta myyttien ajasta, jolloin demoneilla oli vain leluwardi.

Sanotaan kuitenkin, että edessä oleva Talvi ei ole ikuinen, vaikka se siltä tuntuukin. Jotkut, ennustajista viisaimmat ja vanhimmat kertovat myyttisestä, lähes unohdetusta tarusta; että talven jälkeen koittaisi uusi kevät. Silloin jäljellä olevat kolme palaisivat ja toisivat pörrön ja fluffipelaamisen takaisin ihmisten mieliin. Sillä vanhan Gobblan kerrotaan sanoneen ennen lähtöään mystisesti: ”Meidän pitää löytää kauan sitten huolettomaan, pörröiseen maahan lähetetty Lorindelin ja Runen lehtolapsi, uuden toivon kantaja, joka tarttuu isiensä miekkaan ja sivaltaa sillä voimapelaajia kiveksille”.

//pyyhkii kyyneliä silmäkulmastaan

Lori saattaa kuulemma kaivata tontuilleen palkkamaalaajaa kesällä.


Runedit\\

”Meidän pitää löytää kauan sitten huolettomaan, pörröiseen maahan lähetetty Lorindelin ja Runen lehtolapsi, uuden toivon kantaja, joka tarttuu isiensä miekkaan ja sivaltaa sillä voimapelaajia kiveksille

Tähän sopisi paremmin kuin hyvin wanha ja ikuinen pojat.gif. Hitto kun sitä ei löydä enää mistään.

"[insert] on kuin ikuinen miekkataistelu."

Gilan viesti tl;dr

GobbladasSquig kirjoitti:Khrm...

Kiitti, avasin ton just työkoneella. :D

Hieno tarina.

Gentlemen, we have the winner! Gilaelinin (kirjotin oikein, lällällää) krediitit kasvoivat silmissä. Kaunis tarina. :')

Edit: Hyi. Katsoin juuri Gobblan linkin enkä pitänyt näkemästäni. >:=( Tämä on koko perheen sivusto, ja nyt sain traumoja jotka pilaavat elämäni. Hyi.

No pojat vähän miekkailee, mitä pahaa siinä on??

Siinä on lapset Warhammerin ydin. On nämä tarinakisaketjutkin olleet aina yhtä loputonta miekkataistelua.

Stand and salute!

Joku oli tukkinu kolmos kerroksen vessan lavuaareja käsipyyhepapereilla ja jättänyt hanat yöksi auki. Näin täällä "korkeakoulussa" tänään. Tosin täytyy kyllä edelleen kohdistaa epäilyt Joensuulaisiin natseihin.

Surullisinta tässä on kyllä se että meidän matematiikan tunnit sattuvat olemaan nelos kerroksessa.. :/

Ei kai vessan seinälle oltu kirjoitettu "Skelly was here"? Sielläpäin liikuskelee tämänäköinen, pahamaineinen jengi...



Jos näette, saatte ampua.

Long summer is followed by a long winter. And dark things will come with it.

Pitkä talvi on paras vuodenaika ja on lottovoitto syntyä suomeen sen takia.

Fluffipelaaminen on aina parasta, koska siinä on tyyliä enemmän kuin missään muussa figupelaamisen muodossa.