Sotavasara.net

Skrixqueek kirjoitti:Eheh... tuotah, ei ehdi nyt jatkaa kirjoittelua ennen heinäkuuta, sori...

No niin se maailman loppu tuli. Nääh, pitkän tauon aikana ehtii tehdä kunnon lopun.

Okeih... olen saanut runsaan sivun verran tekstiä aikaan.. julkaisenko jo huomenna, jolloin olen oletettavasti saanut tekstin luettavaan kuntoon vaiko kirjoitanko tarinan kunnolla loppuun (voi kestää - lähden ensi viikolla Tuskaan ja menen sitten Hellsinkiin kesätöihin)?

kirjota kunnolla loppuun, se yksi sivu auta mitään *ituttaa vain

Ei se paljoa häiritse, jos se loppu tulee pitkän ajan päästä sillä huono loppu on paljon vatuttavampi asia. iloitse vain työstäsi ja me sitten nautimme sen jälkeen.

Siinä on. Ei ole oikoluettu ja ristiriitaisuuksia aikaisemman kanssa saattaa esiintyä.

Lattia Scerebiin alla kohosi järkkyen ja jyristen mosaiikkilaatoista ja niiden alla olleista kivistä ja tukipalkeista koostuvaksi kummuksi. Mielipuoli näytti yllättyneeltä ja horjui etsien tasapainoaan. Sitten kumpu murtui auki ja kaksi mustaa, niljakasta päätä työntyi kirkuen sen läpi. Ne muistuttivat etäisesti kotkaa, mutta niiden koostumus oli luonnoton – kuin ne olisivat öljyä, jota näkymättömät voimat pitivät muodossaan. Kaikki neljä pistävää, nestemäistä silmää kohdistuivat Scerebiihin. Tämä rääkäisi ja yritti juosta pakoon, liukuen alas kiviröykkiöltä. Päät kohosivat ja iskivät yhtä aikaa, leikaten miehen kolmeen osaan. Lohikäärmeen Sydän putosi lattialle kumahtaen ontosti. Scerebiin nopeasti lattialle virtaava veri tahri sen sileän pinnan nopeasti.

Sitten päät kääntyivät tarkkailemaan nälkäisesti ympäristöään. Musta, öljyinen kieli lipaisi toisen pään nokkaa. Kaaoksen neljä helvettiä soikoot, joudunko minä taas pelastamaan päivän? Megrippo ajatteli, ponnistautui vaivoin jaloilleen ja hoippui hirviön eteen. Mitä kaikkien jumalten nimeen minä luulen tekeväni, hän ajatteli turrasti. Sitten nuhjuinen velho levitti kätensä ja tuijotti petoa tuimasti silmiin. ”Painu pois, peto, täällä ei ole enää mitään sinulle!”

Häkeltyneenä hirviö tuijotti Megrippoa. Mies toisti sanansa uudelleen, käskien tällä kertaa hieman varmemmin. Aivan kuin se mystinen voima, joka oli pidellyt petoa, olisi hajonnut, hirviö alkoi sulaa. Paksuja, mustia öljymöykkyjä tipahteli sulana lattialle, höyrystyen ilmaan. Lopulta olennosta ei ollut jäljellä, kuin lattian röykkiöiden reunustamasta reiästä tuleva heikko hohde. Sitten sekin sammui. Hiljaisuus täytti tilan, kunnes sen rikkoi käheä, arkipäiväinen ääni - miehen yskäisy. Ääni tuli mörssärin kraatteria muistuttavasta reiästä.

Varoen Megrippo lähestyi aukkoa, kunnes saapui sen reunalle. Hän kumartui katsomaan alas ja huudahti hämmästyksestä. Kuopassa makasi outoihin ja eksoottisiin vaatteisiin pukeutunut mies. Hänellä oli kaulassaan paksu kultarengas ja yllään tunnistamattomasta materiaalista tehty kaapu. Tapa, jolla vaate oli muotoiltu, toi mieleen Ulthuanin haltioiden asusteet. Miehen harmaantunut parta oli epäsiisti ja hänen kaljua päätään reunustavat mustat hiukset olivat likaiset ja takkuiset. Arpia risteili hänen kasvoillaan ja näkyi vaatteissa olevista repeämistä. Sitten mies avasi silmänsä.

”Nyr ghean firmytter?” mies äänsi käheästi, kääntäen silmänsä kysyvästi Megrippoon.
”A-anteeksi, en ymmärrä”, Megrippo vastasi häkeltyneenä reikspieliksi.
”Tylie a sarathein, sesane as aserethe?” mies yritti uudelleen. Tällä kertaa Megrippo ymmärsi miehen sanoman: puhutko vanhimman kansan kieltä? Mies puhui voimakkaasti murtaen haltioiden kieltä, eltharinia, jota Megrippo osasi takellellen.
”Kyllä”, Megrippo tapaili sanan esiin alkoholin tärvelemän mielensä syvyyksistä.
”Mikä vuosi nyt on?” mies kysyi nousten kuopasta ja tarttuen Megrippoa kädestä. Häkeltyneenä Megrippo miltei kiskaisi kätensä irti.
”Kaksituhattaviisisataakaksikymmentä, Keisarillisen kalenterin mukaan.”
”Keisari?”
”Niin… keisari”, Megrippo sanoi hämmentyneenä. Mies oli selvästikin kaukaa. Mutta miten tämä oli päätynyt kuopan pohjalle? ”Sigmarin perillinen.”
”En tunne tätä Sigmaria, onko hän ihminen, vaiko demoni?”
”Hän on jumala ja legendaarinen sankari. Kuinka et ole kuullut hänestä, hänhän pelasti maailman vihernahoilta!” Megrippo huudahti. Mies oli kasvonpiirteiltään ja ihonväriltään Vanhan Maailman asukkaita. Ehkä tämä oli varttunut kenties haltioiden keskuudessa? ”Koko Keisarikunta palvoo häntä ja muut valtiot sekä kääpiöt kunnioittavat häntä!”
”Mutta entä Kaaoksen invaasio?”
”Tarkoitatko kaksisataa vuotta sitten tapahtunutta hyökkäystä? Magnus Suuri murskasi vääräuskoiset ja Kaaoksen soturit.”
”Entä demonit, voittiko tämä Magnus demonitkin?”
”Demonit? Kaipa niissä armeijoissa demoneitakin oli mukana – jopa suurdemoneita, mutta enimmäkseen kuolevaisia. Demonit lienevät hajonneet ne kutsuneiden velhojen kuollessa miekkaan tai palaessa rovioilla.”
”Kuolevaisia? Entäpä satapäiset verenjanoajien ja demoniprinssien armeijat? Entäpä salaisuuksien pitäjien laumat ja suurten epäpuhtaiden joukkiot? Muutosten tuojien saastaiset noitapiirit?” Miehen kasvot paistoivat huolta ja hämmennystä.
”En ole edes kuullut moisista armeijoista, ei niin suuri joukko demoneita kykenisi säilyttämään muotoaan tässä maailmassa!”
”Eikö? Ovatko vanhimmat siis keksineet tavan sulkea Kaaoksen portit?”
”Ei, portit ovat edelleen auki ja ne sylkevät yhä maailmaan silloin tällöin saastakiveä. Tunnetko magiaa? Näethän, aethyr virtaa edelleen.”
”Olet oikeassa”, mies huokaisi. Hänen koko olemuksensa tuntui lysähtävän. Megrippo tunsi aitoa myötätuntoa miestä kohtaan. Mies mutisi murtuneella äänellä: ”innostuin liikaa… Mutta kerro minulle, miten maailma pelastui Tuomionpäivältä?”
”En tiedä”, Megrippo totesi, raapien päätään, ”en ole kuullut kertomistasi ajoista, herra…”
”Bweorful.”
”Olet saanut mielenkiintoni heräämään, Bweorful, mutta ystäväni ovat haavoittuneita! Te olette maagi?” Megrippo kohotti kulmiaan, ”Voitteko kenties auttaa?”
”Tietysti”, Bweorful sanoi ja nyökkäsi hymyillen väsyneesti, ”teen voitavani.”

Mies kohotti kätensä ja Megrippo katsoi ihaillen, kuinka magia kieppui taidokkaina spiraaleina Bweorfulin ympärillä. Kaikki kahdeksan väriä muodostivat kauniin sateenkaarten aaltoilevan verhon joka kiertyi sipulin lailla kerroksittain palloksi. Sitten magiasta koostuvasta mukulasta versoi teräviä lonkeroita, jotka kiersivät huonetta, koskettaen kutakin kaatunutta vuorollaan.

Kultaisena hohtava rihma hyväili Bonoa, joka yski ja kömpi jäykästi pystyyn. Hieroen kaljuaan, jossa vielä hetki sitten oli ollut kuolettava haava, hän loi hämmentyneen katseen muukalaiseen. Tulinen nuora kohotti Ciceron pystyyn ja tämä rääkäisi, vilkuillen ympärillään pienet nyrkit pystyssä, ennen kuin tajusi vaaran olevan jo ohi. Varjoisa hahmo kierteli Pilkettä, kuin leijonanaaras kiertää gasellia Etelänmaiden savanneilla, kunnes loikkasi sisään tämän avonaisesta suusta. Pilkkeen silmät pullistuivat ja hänen raajansa sätkivät ilmassa, venyen ja muotoutuen uudelleen, kunnes maassa istuikin silmiään räpyttelevä koirankasvoinen ihmishahmo.

Sekä Alfonson saappaat, että Emilie olivat kadonneet.

XXX

Bweorful kulki pitkin hänelle tuntemattoman, mutta silti niin tutun kaupungin katuja. Unenkaltaiset muistot nousivat aina välillä hänen mielensä uumenista, mutta juuri kun hän oli saamassa niistä otetta, ne vajosivat takaisin. Mitä oli tapahtunut hänen ikuisuuksia kestäneen vankeutensa aikana? Mitä tästä maailmasta oli tullut? Hän loi aina välillä epäluuloisen katseen Megrippoksi kutsutun miehen paksuun nahkatakkiin kääriytyneeseen olentoon, Kaaoksen sikiämään. Megripoksi kutsuttu oli kertonut olennon joskus olleen nainen, joka oli muutettu koiraksi. Tämä ei kuitenkaan ollut koko totuus. Puolituinen ja pulska ihminen eivät kummatkaan näyttäneet yllättyneiltä nähdessään kumppaninsa sekamuodon. Ja hän oli käyttänyt paljon voimiaan poistaakseen kaikenlaiset kiroukset naisen yltä. Oliko tämä jonkinlainen salaliitto? Demonien sairas leikki hänen kärsimyksekseen? Oliko hän kuollut ja joutunut Tzeentchin helvetteihin, Juonien mestarin naurunaiheeksi?

Äkkiä hänen ajatuksensa juoksu pysähtyi. Tuo syvennys seinässä… Hän oli ollut täällä ennen. Nähnyt… nähnyt hirviön! Muisto elävöityi hänen mieleensä. Musta, kaksipäinen olento kiisi alas taivaalta, raateli ja repi kappaleiksi avuttoman kerjäläislapsen. Muistoja tulvi lisää: lukemattomia hirmutöitä, säälimätöntä tappamista, verellä mässäilyä – kaikki tämän yönmustan pedon työtä.

Muut pysähtyivät ja katsoivat taakseen. He vaihtoivat sanoja omalla kielellään. Bweorful tajusi näyttävänsä hullulta, seisten keskellä tyhjää katua, silmät pyörien ja kauhun ilme kasvoilla. Nopeasti hän kokosi itsensä ja otti edelle ehtineet kiinni.
”Näin jotain”, hän mutisi Megrippolle, painuen takaisin ajatuksiinsa.
”Mitä?” oudosti puettu mies äänsi, murtaen kummallisesti.
”Ei mitään vaarallista. Pelkkä katurakki.” Megrippon kasvoilla välähti outo ilme, mutta sitten tämä käänsi päänsä pois. Mietteittensä verhon takaa Bweorful kuuli kiihkeää supinaa muiden keskuudesta. Ehkä tämä tosiaan oli jonkinlainen juoni…

Sitten uusi muisto avautui hänen eteensä. Selvänä ja kirkkaana, kaupunki katosi ja hän seisoi tuulisella rinteellä. Joukko loitsijoita pidätteli rimpuilevaa petoa maagisin sitein kiinni. He kiskoivat sen maahan ja pakottivat paikoilleen.

Yksi velhoista astui esiin ja puhui magian kielellä. Miehen tarve oli varmasti suuri, sillä magian kieli oli vaarallinen kieli puhua. Se muokkasi magian virtoja soljuessaan ja huomaamattaan puhuja saattoi houkutella demoneiden ja muiden pahantahtoisten olentojen huomiota.

”Kuule, peto! Olemme tuoneet sinut alas taivaistasi ja vanginneet. Me määräämme sinun tahtoasi! Näinä taikauskon ja pelkuruuden päivinä, meitä kunniallisia maageja vainotaan ja poltetaan noitatulilla! Tarvitsemme paikan, jossa jatkaa ikiaikaista perinnettä ja sinä tuot sen meille! Velhot, kohottakaamme kahdeksan tuulta!”

Yhtäaikaisesti, velhot tarrasivat magian tuuliin ja tuhatvärinen myrsky peitti hirviön. Se vääntelehti ja kirkui, muttei päässyt irti. Maasta alkoi kohota torneja ja muureja. Suuri linna, sama, joka nykyhetkessä kaartui hänen selkänsä takana, iski esiin, kuin maasta työntyvä vasama, nostattaen pölyä ja hiekkaa. Peto peittyi kaupungin alle, jääden vangiksi pimeyteen – pimeyteen jonka vain hän muisti. Pimeyteen, joka kesti, kunnes hän sai taas nousta siivilleen ja metsästää yössä! Muisto häipyi ja Bweorful palasi todellisuuteen. Kaupunki näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Magialla kohotettu kaupunki. Hänen metsästysmaansa. Metsästysmaansa? Miksi hän oli niin mieltänyt. Miksi hän tunsi halua kohota siivilleen, kuin hän joskus olisi osannut lentää?

Kirkkaat värit pommittivat Bweorfulin tajuntaa! Värit, jotka olivat tanssineet hänen mielessään siitä kirotusta päivästä alkaen! Ja nyt ne olivat palanneet ja yhtä kirkkaina, kuin silloin ensimmäisellä kerralla!

Ara’kuk’d’klasxxin kahdeksan päätä kohosivat jälleen hänen yllään.

XXX

Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut? Ajatukset risteilivät Bonon mielen syövereissä. Yhdellä hetkellä sekopäinen velho sinkosi maagisia ammuksia heidän niskaansa ja toisella kaikki olikin rauhallista ja outo muukalainen paransi heidät kaikki. Mistä tämä muukalainen oli ilmestynyt? Mitä hän tahtoi? Ja Ranaldin sormet, oliko hän nähnyt Alfonson? Heidän olisi selvitettävä asiat, kunhan he pääsisivät pois tästä kaupungista.

Kaikki olivat voipuneita ja matkaa porteille oli vielä. Bono risti etu- ja keskisormensa ja rukoili Ranaldilta muutamaa bretonnialaista ratsua. Tai hevosia ylipäätään. Muulitkin kävisivät…

Äkkiä Bweorful rääkäisi kauhusta ja putosi maahan, alkaen rimpuilla ja kynsiä ilmaa, huutaen jotain omalla kielellään. Hälyttyneenä he jäivät tuijottamaan sätkivää muukalaista. Megrippo lähestyi varoen ja kysyi jotain sointuvalla ja soljuvalla kielellä. Muukalainen jatkoi hourailujaan. Megrippo kutsui miestä nimeltä. Edelleenkään mies ei tuntunut kuulevan. Megrippo ravisteli häntä ja vihdoin Bworful avasi silmänsä, katsellen ympärilleen yllättyneen ja säikähtäneen näköisenä.

Megrippo sanoi taas jotain vuoripuron lailla soljuvalla ja solisevalla kielellä. Bweorful vastasi. Sanat olivat yhtä siroja ja painotukset sulokkaita, mutta monia kieliä kuullut Bono huomasi sävyeron. Kuin kaksi identtistä ruusua, joista toinen oli valkoinen ja toinen punainen. Haltiakansa oli pitkäikäinen, eikä heidän kielensä muuttunut ja ottanut uutta sävyä yhtä nopeasti, kuin ihmisten kieli. Mies tuli taatusti kaukaa, eikä ilmeisesti pelkästään maantieteellisessä mielessä. Mielipuolinen velho oli pystynyt hallitsemaan aikaa jossain määrin. Ehkä tämä oli lähettänyt itsensä vahingossa menneisyyteen ja tuonut tämän miehen tilalle? Bonon teki mieli nauraa. Tuo teoria oli kuin suoraan jonkun Remasin roskakirjailijan halpanäytelmästä. Jumalat, hän tosiaan oli väsynyt!

XXX

Megrippo tuki kalpeaa Bweorfulia, joka tuntui menettäneen voimansa kamppailussa näkymätöntä vihollista vastaan. ”Mitä tapahtui?” Megrippo kysyi, katsoen Bweorfulin verestäviin silmiin.

Bweorful huokaisi, näyttäen väsyneemmältä, kuin koskaan. Kylmiä hikipisaroita valui hänen harmailla kasvoillaan.

”Ehkä on parasta, että aloitan alusta. Kun Kaaoksen portit aukenivat ja demonien armeijat tulvivat maailmaan, minä olin mukana, kun haltioiden lohikäärmelentueet lensivät itään ottamaan uhkan vastaan.”

Bweorful hiljeni, odottaen, että Megrippo sai hänen sanansa tulkattua.

”Kohtasimme legioonan Tzeentchin” – kuullessaan nimen, sekä Cicero, että Bono sylkäisivät maahan” - palvojia, joita johti suuri demoniruhtinas, Ara’kuk’d’klasxx.” Inho ja viha tihkuivat Bweorfulin äänestä, hänen huolella lausuessaan kieltä vääntävän nimen. ”Sillä oli kahdeksan päätä, jokainen kuin suuren petolinnun. Sen selästä työntyivät kymmenet hyönteismäiset siivet ja kaikenvärisiä liekkejä tanssi sen lukuisilla ja jatkuvasti muotoa muuttavilla raajoilla. Sen linnunpäiset kätyrit sinkosivat hohtavaa tulta ja elohopean lailla tanssivaa jäätä. Ilma oli niin täynnä salamoita, että hiuksemme nousivat pystyyn ja korvamme täyttyivät rätinästä! Demoninen magia sai monet lankeamaan ja niin lohikäärmeitä, kuin haltioitakin muuttui Tzeentchin kauhuiksi – muodottomiksi hirvityksiksi, jotka hyökkäsivät ystäviensä kimppuun, pilkaten näitä äänellä, joka oli heitä kerran rakastanut!”

Bweorful puri hammasta kivuliaille muistoille ja antoi Megrippon taas tulkata.

”Taistelun kiihkeydessä, jouduin erilleni muista ja pian huomasin olevani demonien piirittämä. Ne tarttuivat minuun ulokkeillaan ja köyttivät minut kiinni suureen, lentävään kiekkoon nuorilla, jotka olivat kuin jonkinlaisen meren syvyyksissä uinuneen otuksen verisuonia. Muistat sen hetken ikuisesti, kun ne kasvoivat ylleni, sykkien nestettä, jonka alkuperää en tohdi arvailla.”

Huomaamattaan Bono, Cicero ja pilke olivat tulleet lähemmäs, kuulemaan tarinaa.

”Kiekko lensi yli taistelukentän, paljastaen sen kaiken kauhun, mihin Muutoksen Epäpyhä herra oli kykenevä. Näky oli tarpeeksi ajaakseen kenet tahansa järjiltään.”

Tulkkauksen kuullessaan Cicero ja Bono loivat toisiinsa merkitsevän katseen.

”Matka oli hirveä, mutta olisin toivonut sen kestävän ikuisesti, jos olisin tiennyt määränpäästä. Määränpää oli Ara’kuk’d’klasxx.”

”Demonikuningas koetteli minua viisi yötä ja viisi päivää, koettaen murtaa mieleni, tehdäkseen minusta sen, mitä olin aina inhonnut. Osan Kaaosta. Mutta aina minä kieltäydyin. Lopulta demonikuningas sanoi – ja nämä sanat kaikuvat minun mielessäni yhä tänäkin päivänä – ’kuolevainen houkka! Viisisataa kautta viisisataa kertaa olet minut kieltänyt ja silti minun mahtini on riittävä tekemään sinusta sen, mitä olet aina inhonnut. Jos olisit kuullut sanani ja syleillyt niitä, olisit päässyt yhdeksi rakeistani. Eikö ole parempi olla voittavalla puolella, vaikkakin alhaisista alhaisimpana, kuin häviävällä, sillä joka joutuu kidutetuksi Tzeentchin ikuiseen valtakuntaan? Nyt, sinä, joka uhmasit minua epäitsekkäästi, saat vainota maata, kunnes joku sinua ääneen uhmaa, epäitsekkäistä syistä!’ Ja sillä hetkellä minusta tuli hirviö. musta peto, joka toi tuhoa maanpäälle, kunnes joukko velhoa vangitsi sen itsekkäistä syistä. Hyödynsi sen maagista olemusta, nostattaakseen tämän kaupungin vuorten povesta.”

Kun Megrippo sai sanat käännettyä, Bono ja Cicero purskahtivat nauruun.
”Tuohan oli suoraan kuin kalastajaeukon mutinoista!” Cicero hekotti.
”Tai pahempaa, Hernando da Remasin viiden pennin roskanäytelmästä!” Bono ulvoi, ottaen tukea seinästä, ”’sinä uhmasit minua, joten sinä muutut hirviöksi kunnes sinua uhmataan!’”
Cicero ja Bono nojasivat toisiinsa ottaen tukea. Molemmat purkivat stressiään nauruun, josta ei tuntunut tulevan loppua, Pilke ja Megrippokin liittyivät mukaan, nauraen lähinnä nauramisen ilosta, kuin päättömälle jutulle.

Bweorful katsoi muita tyrmistyneenä. Megrippo tarttui häntä olalta ja sanoi: ”etkö ymmärrä, se kaikki on nyt ohi. Olet vapaa mies, Bweorful. Olet vihdoin vapaa.”

Bweorful katsoi Megrippoa ja puhkesi itsekin nauruun. Lämpimään, onnelliseen nauruun. Sitten hän sanoi: ”eiköhän lähdetä täältä - minua kiinnostaa nähdä, millainen tästä maailmasta on tullut!”

XXX

Rääkäisten voitonriemuisesti, hirviö tempasi Maragin Gormidumin päihitetyn ruumiin maasta ja sinkosi sen muurien yli. Sen silmät välähtivät ja nauraen sekopäisesti, se ryntäsi autiota katua pitkin, kohti yläkaupunkia.

Kääpiöruhtinas iskeytyi maahan ja hänen murtunut ruumiinsa heittelehti ja kieri, ennen kuin osui suureen kiveen. Joukko kääpiöitä ryntäsi johtajansa luo. Thaani avasi raskaat silmäluomensa ja katseli paksun verihunnun läpi alamaisiaan.

”Mitä Kaaosta minä oikein ajattelin?” hän murahti vaimeasti, osoittamatta sanojaan kenellekään, ”toin teidät kaikki tänne kuolemaan – yhden kiven takia. Ja lopussa, kaikki kivet ovat samanlaisia – kylmiä, kovia, kuolleita. Väristä viis. Olen pahoillani…”

Thaani huomasi pitkäparran jo valmistautuvan merkitsemään Kaunaa mukanaan kuljettamaansa paksuun kirjaan ja kuiskasi äänellä, jota ei hänelle olisi tunnistanut kuuluvan: ”älä, yksikään parrakkaasta väestä ei saa kuolla minun ahneuteni vuoksi!”

Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat viimeistä kertaa.

Välskäri ryntäsi paikalle kantaen nahkaista työkalupakkia ja padallista kuumia hiiliä, mutta turhaan, ruhtinas oli jo kuollut. Painaen päänsä, kääpiöt laskivat kypäränsä rinnalleen, antaen pitkien hiustensa valahtaa olkapäille ja nostivat sitten hallitsijansa korkealle ilmaan.

Armeija, joka oli aamulla marssinut rumpujen päristessä ja torvien toitottaessa haastetta, kulki nyt päät riipuksissa, laulaen hiljaa alakuloista, matalaa laulua, joka kaikui vuorten kapeissa solissa. Yksikään hirviö tai vihernahkojen lauma ei astunut heidän teilleen, kuin itse jumalat olisivat liittyneet heidän murheeseensa, suojellen heitä vaaroilta.

Kylmä puhuri säesti surumielistä laulua.

XXX

”Muuten”; Cicero kysyi, rypistäen kulmiaan, ”missä ihmeessä Hakim on?”
Bono avasi suunsa vastatakseen, mutta vertahyytävä nauru keskeytti hänet. Pantterimaisella ketteryydellä sykkivä, lonkeroiden peittämä hirviö laskeutui heidän eteensä, saaden paksun lumen pyörteilemään ympärillään.

Bweorful huudahti jotain ja sinkosi kultaisen valonsäteen hirviöön. Se paiskautui muutama kymmenen jalkaa taaksepäin, mutta oli pian jaloillaan, täysin vahingoittumattomana. Maagi puhui nopeasti jotain Megrippolle, kuitenkaan päästämättä katsettaan hirviöstä. Pieni, valosta koostuva pääskynen ilmestyi tyhjästä ja lähti lentämään pitkin katua. Megrippo viittasi heitä seuraamaan. Silmäkulmastaan Bono näki, kuinka valosta koostuva haarniska ilmestyi Bweorfulin ylle.
Kuka ihme tämä mies oikein oli?

XXX

”Mikä tuo… otus oikein oli?” Pilke kysyi, kääntyen Megrippoon päin.
”Sidonnainen”, Megrippo huohotti - pääskynen oli vikkelä liikkeistään ja vaikea seurata.
Kukaan ei näyttänyt tunnistavan sanaa, joten Megrippo alkoi selittää: ”kaikkiahan te olette joskus kuulleet tarinoita demonien riivaamista ihmisistä? Aina nämä tarinat eivät ole pelkkää taikauskoa. Demonit tosiaan joskus ottavat ruumiita haltuunsa. Ottakaa kuitenkin huomioon, että yleensä isäntä on vapaaehtoinen Kaaoksen palvoja. Demonin täyttämä ruumis ei kestä pitkään ja niinpä demonin on löydettävä uusi aina välillä. Tuo hirviö, demoni on sitonut sen uudeksi kodikseen. Ehkä jonkinlaisen juoman tai esineen avulla, vaikea tietää.”

”On kuitenkin varmaa, että tuo sidonnainen on joutunut taisteluun. Demoni on joutunut käyttämään siihen paljon voimiaan ja nyt se on uuvuksissa. Tuo pääskynen seuraa linkkiä demonin ja sidonnaisen välillä.”

”Jos me tapamme tämän demonin, tarkoittaako se, että sidonnainenkin kuolee?” Bono haukkoi, rasittuneena kylmässä pakkasessa juoksemisesta.

”Luultavasti, tuollainen olento ei pysty elämään ilman maagista ylläpitoa.”
”Eikö demonin tappamiseen tarvita maagista asetta?” Cicero kysyi, muistellen kuulemiaan tarinoita.
”Demonin, kyllä, mutta ei sen kuolevaisen ruumiin. Demoni katoaa takaisin Aethyriin, jos tuhoamme sen isännän.”

Pilke pysähtyi: ”tarkoittaako tämä, että kenen tahansa meistä sisällä, voi asua demoni?”
Megrippo empi. ”Kyllä, mutta se on hyvin harvinaista. Paljon suurempi uhka ovat kultisti ja Kaaoksen palvojat keskuudessamme.”
”Tarkoitatko, että kuka tahansa voi olla demoni tai Kaaoksen palvoja? Jopa Keisarikunnan keisari tai Bretonnian kuningas?”
Bono vastasi raskaasti: ”Kyllä. Kaaos on kaikkialla, sinunhan se pitäisi meistä parhaiten tietää, Pilke.”

”Pääskynen!” Cicero huusi ja osoitti miltei kadonnutta lintua. He ryntäsivät taas juoksuun.

XXX

Bweorful antoi puhtaasta valosta koostuvien haltiamiekkojensa laulaa. Vaikka siitä oli jo iäisyys, muisti hän yhä haltiamestariensa opetukset. Miekat tanssivat hänen kanssaan, tanssivat vapauden tanssia. Pimeys ja vankeus olivat ohi, hän oli vihdoin vapaa!

Nauraen hän antoi teriensä leikata lihaa. Haavat umpeutuivat nopeasti, mutta hän tiesi, että jokainen parannettu haava heikentäisi demonia entisestään!

XXX

Rasitus paistoi Lliri’shialeen kasvoilta. Kuolevainen isäntäruumis ei kestäisi enää pitkään. Vaihdos olisi toimitettava pian. Hän istui käpertyneenä hylätyn talon keittiön nurkassa. Tikari sykki himmeää valoa ja ulkona ujelsi kylmä puhuri. Äkkiä ovi työntyi raolleen ja pieni kasa lunta levisi sisään. Pieni, kultainen pääsky työntyi sisään raosta, kiepsahti hänen yllään hetken tai pari ja katosi sitten. Mitä ihmettä? Hyökkäsikö joku hänen kimppuunsa? Häveten itseään, demoni konttasi keittiön suuren tammipöydän alle ja veti räsyisen huovan päänsä yli. Ulkoa kuului kuolevaisten ruman kielen rumia barbaariäänteitä.

Ovi aukesi selälleen. Kuului askelia. Hän valmistautui ottamaan kuolevaiset vastaan. Kyllä, hän tappaisi heidät kaikki siitä hyvästä, että he olivat saaneet hänet ryömimään koiran lailla. Tosin, hän myönsi itselleen, hän olisi kyllä tappanut heidät joka tapauksessa.

Varoen hän kurkisti huoneeseen – kolme miestä. Helppo saalis. Hän loikkasi esiin ja antoi lumoavan ulkonäkönsä vaikuttaa. Miehen kääntyivät heti häntä kohden, valmiina käymään kimppuun paljain käsin, mutta kuten aina, heidän leukansa loksahtivat auki ja lihakset veltostuivat. Silmät lasittuivat jumaloivaan tuijotukseen. Tavallisesti Lliri’shialee leikittelisi uhreillaan hetken, mutta nyt hän oli väsynyt ja hänellä oli kiire. Hän astui kohti lähintä miehistä, viiltääkseen tämän kurkun auki tikarillaan.

Hampaat upposivat hänen kurkkuunsa. Kirottua! Huoneessa oli ollut vielä joku! Kauhun valtaamana hän kohdisti tahtonsa kuolevaisen mieleen, etsien jotain pelastavaa oljenkortta. Sitten hän tunnisti mielikuvan. Hänen sidonnaisensa, kuinka sopivaa! Lliri’shialee miltei naurahti.

”Kuuntele, jos tapat minut, tapat Hakimin!”
”Lisää demonien valheita!” otus murisi, hampaat upoten syvemmälle hänen kaulaansa.
”Ei, Hakim on sidonnaiseni!”
Olento vastasi raatelemalla auki hänen kaulavaltimonsa. Hän tunsi imeytyvänsä takaisin Aethyriin. Kirottua, hän sihahti tyhjyydelle, kieppuessaan jälleen Slaaneshin parfyymintuoksuisessa helvetissä.

XXX

Bweorful katseli, kuinka maagiset sidokset purkautuivat räiskyen ja kipinöiden. Hirviö kutistui ja oheni, muuttuen yhä enemmän ihmisen muotoiseksi. Hän mietti, olikohan sidonnainen ollut vain joku tavallinen ihminen, joka jonain aamuna oli löytänyt kenties oudon amuletin tai erikoisen miekan ja ottanut sen itselleen. Kaaoksen lonkerot tuntuivat kurkottavan kaikkialle.

Huohottaen muut saapuivat paikalle, juuri ajoissa, nähdäkseen sidonnaisen ennen sen lopullista tuhoutumista. Mutantin kuono ja rinnukset olivat veren peitossa.

Välähtäen sidonnaisen ruumis hajosi usvaksi joka levisi kylmässä puhurissa. Kimmeltävä olento seisoi siinä, missä hirviö oli kadonnut. Muut näyttivät tyrmistyneiltä ja mutantti ryntäsi ilmassa kimaltavan sielun luo kasvoillaan kauhistunut ilme.

Mutantti putosi polvilleen yrittäessään tarrata läpikuultavaan sieluun ja alkoi nyyhkyttäen selittää jotain, kuin pyytäen anteeksi. Sielu kosketti naista poskelle, hymyili ja katosi. Mutantti parkaisi ja ryntäsi tiehensä, nouseva tuulen ja lumisateen peittäessä nopeasti hänen jälkensä.

XXX

Kerran itseään Scerebiiksi nimittäneen miehen muistiinpanot lensivät tuulessa. Yksi paperi irtautui muiden joukosta. Se kieppui ylös kapeaa porraskäytävää, ylittäen ensin Geigerin, sitten Mannfredin kylmän ruumiin, ennen kuin tuuli tempasi sen ulos avoimen parvekkeen kautta. Se liisi korkealla ilmassa; kaukaisuudessa siintäen etääntyvä saattue kääpiöitä, jotka palasivat kotiinsa murheen murtamina. Se kiepsahteli yli neljän hangessa seisovan miehen, joiden niskaan lumi kasautui paksuna mattona. Sitten se lennähti kaupungin porttien läpi ja suhahti ohi hangessa suunnatta rämpivän Pilkkeen.

Lopulta se upposi nietokseen ja hetken pystyi sen otsikon lukemaan, ennen kuin lumi sen hautasi alleen. Otsikko oli Vapaus.

Jälkinäytöksiä

Alfonso istui majatalon vuoteella pää painuksissa. Miksi Emilie oli lähtenyt? Hän oli vienyt tämän parhaaseen mahdolliseen hoitoon Shallyan temppeliin. Hän oli maksanut suuren lahjoituksen temppelille varmistaakseen, että naisesta pidettäisiin huolta (tosin, rahat olivat alun perin peräisin Shallyan temppelin kassasta, mutta he olivat jo lähteneet ennen kuin papittaret olivat laskeneet yhteen kaksi ynnä kaksi). Sitten nainen oli vain… kadonnut. Ei viestiä, ei kirjettä, ei mitään.

Iso, musta kissa työntyi sisään oven raosta ja loikkasi hänen syliinsä. Hajamielisesti Alfonso rapsutti kissaa selästä. Kissalla oli panta kaulassaan.
”Katsotaanpa mikä sinun nimesi on”, Alfonso sanoi ja alkoi tavaamaan. Toipuessaan Emilie oli yrittänyt opettaa Alfonsoa lukemaan, mutta kirjaimet olivat ovelia ja huijasivat Alfonsoa tekeytymällä toisikseen, niin että Emilie sai nauraa. Hän kaipasi Emilien naurua.
”R… A… Ra… äh… Ra-ra… Ran? Antaa olla, jos sinä et osaa puhua ei minunkaan tarvitse osata lukea.”
Kissa kehräsi, mutta Alfonsosta se kuulosti enemmän naurulta kuin kehräämiseltä. Kissa huiskaisi hännällään Alfonsoa. Kultainen kimallus kiinnitti heti hänen huomionsa. Kissan häntään oli laitettu sormus. Varoen hän veti sormuksen kouraansa. Siinä oli kirjain. Tämä kirjaimen hän muisti. Se oli E. E, niin kuin Emilie.

Kissa loikkasi ikkunalaudalle ja avasi sen tassullaan.
”Odota!” Alfonso huudahti.
Kissa kääntyi ja iski silmää, hymyillen leveästi. Sitten se loikkasi yöhön. Alfonso jäi tuijottamaan sen perään, pidellen sormusta kädellään.

Kissa näkyi vielä kerran majatalon porteille ripustetun lyhdyn valossa. Alfonso henkäisi, kissalla oli kaksi varjoa, toinen kissan, toinen hoikan naisen.

XXX

Bono katseli Magrittan punatiilisille katoille viimeisiä säteitään luovaa aurinkoa. Kevät oli tullut ja mennyt. Megrippo oli sairastunut kurkkumätään ja kuollut, rauha hänen sielulleen. Bweorful oli lähtenyt katsomaan Altdorfia. Kuulemma joutunut inkvisiittorien penkkiin ja koska ei osannut Sigmar Meidän rukousta ulkoa oli joutunut noitaroviolle. Rauha hänenkin sielulleen. Cicero oli lähtenyt Sartosaan, eikä hänestä ollut kuulunut mitään sen jälkeen. Pilkettä ei ollut näkynyt sen kohtalokkaan yön jälkeen.

Huokaisten Bono kääriytyi huopaansa tynnyrissään ja kaivoi pienestä nahkapussista esiin miltei loppuun palaneen kynttilän, kuluneet tulukset ja repaleisen kirjan. Juuri kun hän oli sytyttänyt kynttilänsä, hän kuuli askelia ulkoa. Toiveikkaasti hän ryömi ulos ojentaen nuhjuista olkihattuaan ohikulkijalle, joka vastasi kylmällä katseella.

Bono ryömi takaisin tynnyriinsä ja otti kirjan syliinsä.

Olisipa rommia.

XXX

”Eikö tästä voisi vielä neuvotella?” Cicero kysyi raskaasti haarniskoituneelta bretonniaateliselta valkoisen ratsun selässä, ”minulla on aivan jumalainen Coq au Vin –resepti!”
Ritari katsoi häntä pitkin mahtavan nenänsä vartta ja pärskähti. Aateliset…

Cicero oli pelannut kaikki rahansa Sartosassa ja päättänyt pestautua ”yksityiselle kaapparilaivalle” kuten hänen kapteeninsa oli aina sanonut. No, nyt hänen kapteeninsa pää vierähteli verestä liukkaalla kannella, kiitos keulassa työtään toimittavan pyövelin. Vaikka olikin vaatinut, ei Cicero ollut saanut asianajajaa. ”Lady on aina oikeassa, eikä tarvitse ulkopuolisia vaikuttamaan tuomioonsa”, koppava ritari oli tuhahtanut. Lady ehkä, mutta entäpä sinä, sammakonsyöjä? Cicero ajatteli. Hänen edellään jonossa mestattavaksi oli enää muutama merirosvo. Otollinen hetki saisi tulla pian.

Laiva itsessään oli suuri, jykevä ja epäkäytännöllinen, aivan kuten esikuvansa, bretonnialaiset linnat. Tykkien sijasta sillä oli kyydissään neljä suurta heittokonetta, trebutchetia, kuten Bretonniassa sanottiin. Ne linkosivat valtavia kivenlohkareita, jotka saivat pahaa vahinkoa aikaan – kunhan osuisivat. Koneiden miehistöt koostuivat yksinkertaisista maajusseista, jotka eivät olisi osuneet edes kivimuuriin, saati ketterään merirosvoalukseen.
Keulassa seisoi kuitenkin laivan valttikortti: Ladyn papitar, Neito. Kuin tyhjästä, taivaalta oli iskenyt salamoita ja tuulet kääntyilivät villisti, vaikeuttaen laivan kulkua ja ohjaten sen kiinni suureen bretonnilaivaan. Tämän jälkeen bretonnialaiset olivat voittaneet heidät silkalla miesylivoimalla. Sata ritari, mukanaan kaksinkertainen määrä talonpoikia ryntäsi kannelle. Jotkut idiootit olivat tyhmyydessään jopa ottaneet hevosensa mukaan, mutta saivat maksaa siitä sotkeutumalla köysistöön tai syöksymällä kaiteen yli meren odottavaan syliin.

Kömpelöt talonpojat olivat ehkä hyviä kylvämään viljaa, mutta solmuja he eivät osanneet tehdä. Cicero oli jo selviytynyt köysistään, pidellen käsiään selkänsä takana vain näön vuoksi. Äkkiä iso aalto iski laivan kylkeen ja ritarin hevonen menetti tasapainonsa liukkaalla kannella, saaden ratsastajansa putoamaan selälleen. Haarniskoitu ritari ei päässyt enää pystyyn kömpelössä asussaan

Cicero hihkaisi ja veti taskustaan juomanassakaksi naamioidun ruutipommin. Hän sytytti sen ja viskasi alas kansiluukusta, suoraan ruumaan. Kuten hän oli toivonutkin, alhaalla oli ollut öljyä tai alkoholia tai molempia ja liekit räjähtivät kaikista ruuman aukoista. Hän itse oli jo siinä vaiheessa loikannut kannen yli tarranneena suureen tynnyriin, jossa oli ilmeisesti ruokatarvikkeita. Ainakin se kellui. Roikkuen tynnyristä, hän alkoi uida poispäin roihuavasta laivasta.

Mihinköhän suuntaan ranta oli? Ehkä itään? Missäköhän suunnassa itä oli?

XXX

Vielä kylässä veronkerääjä Udo Bermann oli nauranut tarinoille Renwaldin hirviöstä. Nyt, keskellä pimeää metsää, ainoana valonlähteenä lyhty ja virnuilevat kaksoskuut, oli liiankin helppoa uskoa tarinoihin. Molemmat hevoset hirnahtelivat ja heittelivät harjojaan. Udo puristi tiukasti pitkää muskettiaan. Rapinaa pensaissa.

”Kuka siellä?” hän kysyi peloissaan. Jokin liikkui puussa. Lehvistö kahahteli. Välähdys ruskeaa turkkia. Ase laukesi ja kova ääni kaikui pimeydessä, saaden nukkuvat linnut lentämään tiehensä. Kuollut orava putosi kapealle tielle. Udo naurahteli hermostuneesti.
”Orava!”

Terävä isku takaraivoon heitti hänet maahan. Hevoset hirnuivat ja laukkasivat tiehensä. Udo rääkäisi kivusta terävien kynsien upotessa hänen lapoihinsa. Hän kierähti ympäri, puristaen hyökkääjän alleen. Kynnet irrottivat ja hyökkääjä tyrkkäsi hänet tieltään ja kohottautui jaloilleen. Kahden kuun valossa Udo näki pedon. Se muistutti sekasikiötä ihmisen ja koiran – tai kenties suden? – välillä. Sen turkki oli takkuinen ja kuivan, tahmean veren peitossa. Hirviö kohdisti katseensa Udoon ja tämä odotti näkevänsä helvetillisen irvistyksen ja palavat silmät. Sen sijaan hän näkikin… kyyneleitä. Hirviön siniset silmät täyttyivät kyyneleistä ja se kääntyi ympäri, kadoten pimeyteen.

Udo jäi makaamaan maahan kiittäen Sigmaria pelastumisestaan.

XXX

Hexenstadin kylmät luut katsoivat maailmaa vuorenkupeesta. Kukaan sen entisistä asukkaista ei ollut palannut. Kukaan ei ollut edes viitsinyt tulla ryöstämään paikkaa. Ruumiit makasivat yhä niillä sijoilla, mihin ne olivat kuolleet, mädäntyneinä, hautaamattomina.

Koskemattomina, kunnes karvaiset tassut kipittivät niiden yli.
”Tännepäin! Tulkaa-tulkaa!” Kringin Vaskisilmä kiljui innoissaan. Pieni, lumottu lasipallo hehkui yhä kirkkaammin vihreää valoa.

Vaskisilmä saapui kahdeksankulmaiseen huoneeseen ja autuas hymy levisi hänen naamalleen. Suuri, täydellinen pallo saastakiveä! Ja vielä parasta laatua!

”Flink-Flink, nosta se!” Kringin komensi ja skavenit hänen takanaan väistivät mekaaniset olennon lähestyessä. Flinkin luista ja kuparista valmistettu kellopelipalvelija kumartui tarttumaan palloon. Sen saastakivisilmissä näkyi hehku, joka muistutti Kringiniä sieluista, jotka hän oli suurella vaivalla ja lahjuksilla Harmaille Tietäjille tuonut kuoleman takaa ja vanginnut koneeseen. Toinen kuului Flinkille, hänen petolliselle apurilleen ja toinen oli ihmis-otus, joka oli vastuussa Ryömijä I tuhosta. Otuksen nimi oli Hakim.

”Nyt, vauhdilla takaisin Skavenloukkoon, Ryömijä II on saatava liikkeelle!”

LOPPU

Ettekä lisää tule saamaan.

Ainakaan ihan heti.

No huh huh, kylläpä kesti lukeminen. Kauan tätä sai odotella, mutta se oli sen arvoista. Ei edes tullut kokonaan onnellista loppua, Megrippo kuoli ja Pilke on jossain (varmaan unohdin, mutta mitä Pilkeelle tapahtui?). Jos tähän tämä loppu niin hyvin lopetit, kaikesta voi tehdä oman tarinan ja kiinnittää ne yhteen.

Mutta joo, minä kiitän jälleen ja annan kunnon aploodit.

Kiitos, annoit monta mukavaa minuuttia tekeleesi parissa.

Ei tämä ole viellä loppunu, vaan alku skaven turinalle
Sitten kun skrix jaksaa tehä uuden tarinan niin olisi hauska kuulla ryömiä kakkosen tekemistä tuhoista.
Kiitän ja kumaran myös näin hyvälle tarinalle.

Kiitoksia.

ja ihan muuten vinkkinä: saa tätä muutkin kommentoida, kuin El Capitan, Heretic ja Rotten Sound....

loistava loppu.Tosin en pitänyt Alin ja sen hullun kohtalosta

Alatko kirjoittamaan minkälaista stooria seuraavaksi vai pidätkö paussin?

@Heretic:

Skrixqueek kirjoitti: Ja jatkoa ette tule saamaan.

Ainakaan ihan heti.

@Skrix: Ei tätä kukaan muu tästä nauti kuin me ja klonkku. Olemme sinun uskollinen faniklubin ainoat jäsenet...... tarina puolella.

El edit: Lisätäämpä klonkkukin faniklubiin. Sori jos unohdin sinut, taisi olla juuri tuo hiljaisuutesi syy.

El Capitan kirjoitti:@Skrix: Ei tätä kukaan muu tästä nauti kuin me. Olemme sinun uskollinen faniklubin ainoat jäsenet...... tarina puolella.

Väärin meni. Itse olen lukenut jokaisen osan Skrixin jokaisesta stoorista jotka olen täällä ollessani nähnyt. Ja hyviä on ollut.
Asia vain on niin, että osaan harvoin sanoa mitään rakentavaa, joten parempi jos pidän suuni kiinni. Tietysti jotkut pitävät kehumisesta enemmän, mutta toiset kaipaavat rakentavaa kommentointia. Jotkut taas (kuten minä) nauttivat siitä, että heidän tuotoksiaan kommentoidaan ylipäätänsä ollenkaan, jotta olo ei käy liian orvoksi ja hylätyksi.

Kiitän nyt Skrixiä tästä hyvästä tarinasta, joka tosin meni hieman sekavaksi välillä, varsinkin viimeisessä osassa. Tämä johtuu vain siitä, että pätkien välillä oli vähän turhankin pitkiä taukoja (sama ongelma omassa stoorissani, en varmaan saa sitä koskaan valmiiksi). Tosifanina tietysti lukisin tarinan alusta loppuun uudestaan.

Kiitos Skrixqueek lukuelämyksestä, jonka olet tarjonnut meille sotulaisille. Toiset arvostavat tarinoitasi enemmän, toiset vähemmän. Itse kuulun ensiksi mainittuihin.

Minäkin olen lukennut jokaisen stoorin mitä sqrix on kirjoittanu.
Stoori oli vaikeaa luettavaa, koska en muistanu mikä hahmo oli mikäkin, mutta tarina oli mahtava
En jaksa odottaa Jatkoa tai uutta tarinaa minkä kirjoitat tänne... *Hakee ison ja pitkän nahka ruoskan*

Joo, meni aika sekavaksi puuroksi, mutta itse tykkään liikuttaa ainakin viittä storylinea päällekäin....

Jooh, kiitoksia Klonkulle myös.

Hämmästyttää kyllä, että 2000+ viewsia ja 4 kommentoijaa.... +huussi, tietty....

Katsoin ihan huvin ketä kaikkia on ollut kommentoimassa niin ilmeni, että alussa oli vielä muutama enemmän.

Ei minusta tälläinen 5 tarinaa ole huono, se on huono jos sitä tekee liian pitkän ja usean mikä oli tämä viimeinen. Itse ainakin unohdan mitä oli tapahtunut.

Vaikka en ole tarinaa välissä ehtinyt kommentoimaan ei se tarkoita ettenkö olisi jokaista osaa lukenut. Lähinnä vain laiskuudesta kyse kun en ole jaksanut kirjautua sisään, vaan heittäytynyt taustailijaksi. Ja mitäpä tuosta tarinasta sitten voisi sanoa? Vaikkapa että oli kyllä pirun hyvä ja todellakin lukemisen arvoinen. Olisi kyllä ihan kiva lukea joskus jatkoa tälle. Tai no, kunhan ylipäänsä jatkat kirjoittamista ja saamme edelleenkin nauttia teoksistasi.
Kiitos ja kuitti.