Deceiverin hulluakin hullumpi hulluus
Lähetetty: Pe 23.05.2003 21:22
En usko tämän tarinan olevan niin uskollinen muihin kirjoittamiini verraten, koska tämä on synkempi ja ”sairaampi”.
Hulluus. Hulluus voi näyttäytyä eri tavalla eri persoonassa. Se voi tulla esille erilaisista asioista ja kadota samalla tavalla jättäen uhrinsa rauhaan. Nightbringerin ”hulluus” tullee esille hänen ryypätessään, jos sitä voi nyt hulluudeksi sanoa humalan sijaan. Marmista taas ei tiedä onko hän mielenvikainen koko ajan vai pystyykö ajattelemaan itsenäisesti. Tällä kertaa esitän teille kumminkin otteen Deceiverin hulluudesta.
Syksy teki tuloaan ja tuhojaan. Vaahterat C’tanin kauniissa puutarhassa olivat muuttaneet lehtensä oranssinruskeiksi ja alkaneet pudota maahan. Ruusut, orkideat, narsissit ja kaikki muut kesäkasvit oli viety kasvihuoneen trooppisentuntuiseen lämpöön talveksi. Rajut syysmyrskyt olivat verottaneet niin puita, että kukkiakin, joita ei oltu ehditty siirtää. Myrsky oli muun muassa nostattanut pienen aallokon rannassa ja hukuttanut alleen Deceiverin pienen riisipellon läheisellä suolla, jolle vesi kanavoitui. Kaikki kolme olivat yrittäneet auttaa parhaansa mukaan, mutta viimeisiäkään riisejä ei saatu pelastettua.
C’tan oli itkenyt monta päivää, mutta pulloon hän ei ollut turvautunut Nightbringerin ”Se tekee hyvää. Tulee parempi olo” – kehotteluista huolimatta. Yöllä nyyhkytys kiiri pitkin käytäviä, eikä kukaan saanut nukuttua pitkään aikaan. Päivien kuluessa Deceiverin oli kuitenkin pakko hyväksyä tosiasiat. Suuri osa kaikista kasveista oli pelastettu, mutta nopeasti tulleet ennakoimattomat syysmyräkät kerkesivät tehdä tehtävänsä ennen, kuin kukaan tajusi mitään.
Kuten joka ilta, Marm nytkin käveli samoja käytäviä pitkin kohti ”Herransa” huonetta pidellen yhdellä kädellä teekuppia tarjottimella. Lattia narisi hänen riekaleilta näyttävien kengänvirkaa toimittavien, jaloissa olevien kankaanpalojensa alla nostaen naulankantoja ylöspäin vähän väliä. Kenties Marm oli liian hölmö tuntemaan kipua koska ei äännähtänytkään astuessa naulaan.
Kyttyräselkäinen nainen astui Deceiverin huoneeseen ja lausui laiskasti samat, monta kertaa kuullut sanat: ”Tässä teenne Herra”, Marm sopotti ja astui kynnyksen yli. Laho lattia petti hänen allaan ja ilmeisesti myös monesta muustakin kerroksesta, sillä Marmin vertahyytävä rääkyminen kuului myös kellarikerroksista. Kohta ei kuulunut enää mitään pienen tömähdyksen ja inhottavankuuluisen lätsähdyksen jälkeen.
Deceiver juoksi aukolle vedet silmissä. Hän valutti surun kyyneleitä läpi kaikkien murtuneiden kerrosten, minkä läpi nainen oli pudonnut.
”Meillä oli edessä niin loistava tulevaisuus”, hän vuodatteli. Hän rääkyi, kuin pikkulapsi ja juoksi Nightbringerin huonetta kohti. Kyyneleet ilmeisesti lahottivat lattiaa enemmänkin, sillä Deceiverin jalat melkein upposivat lattian läpi. Hän tönäisi oven saranoiltaan Nightbringerin nenän edessä tämän piilottavan äkisti jotain lehtiä tyynyn alle.
”Auta minua. Autaaa!”, Hän rääkyi.
”No. No. Mikä hätänä”, sängyllä istuva Nightbringer sanoi.
”Marm. Marm! K-k-k-k-u-o-l-l-l-u-t“, Deceiver rääkäisi ja käpertyi toisen jumalan syliin.
”Hetkinen. Kyse on siis Marmista. Ja hän on…Tavaisitko uudestaan?”, Nightbringer kysyi miettivästi.
Deceiverin soperrettua ja Nightbringerin vihdoin ymmärrettyä tilanne selvisi.
”Siis kuollut? Oletko varma? Jippii! Hyvä, että siitäkin päästiin.”, hän hihkaisi ja heitti kätensä ylös ilon merkiksi. Nähdessään ystävänsä surullisen ilmeen vapisevine huulineen ja vuotavine silmineen, hän kuitenkin vakavoitui ja alkoi hyssytellä. Hän kaivoi sänkynsä alta viinapullon ja avasi sen.
”Hyss, hyss. Ota tästä huikat. Hyss, hyss. Ja vielä toinenkin. Noin, hyvä poika. Vielä kolmas. Katso lentokone tulee ja purkaa lastinsa”, Nightbringer rauhoitteli ja ojensi pulloa kohti surevan jumalan huulia. Näin he istuivat sylikkäin monta hetkeä, naukkaillen aina vähän väliä tujakkaa elämänvettä. Vihdoin Deceiver sammui ja Nightbringerin oli pakko antaa hänelle vuoteensa, sillä kantamaankaan hänestä ei ollut. Itse hän nukkui sen yön alakerran sohvalla.
Aamulla Deceiver ei noussut. Hän vain nukkui. Nightbringerkään ei hennonut herättää häntä, kun vertasi omaa päänsärkyään siihen, mikä Deceiverillä olisi hänen herätessään. Mutta toinen nukkui. Yö laskeutui ja hän vieläkin nukkui.
Karmiva rääkäisy herätti Nightbringerin. Käkättävä nauru puhkesi ilmoille ja sai Nightbringerin tuntemaan vilunväristyksiä selkäpiissään. Nauru kuului selvästi tuon oven takaa, Deceiverin huoneesta. Hän aukaisi oven ja astui korjaamansa aukon yli varovasti. Deceiver istui sängyllä katsoen eteenpäin johonkin tuntemattomaan ja nauroi.
”Hähhähhää! Olen yksin. Kuka minulle nyt tuo sitä pahanmakuista litkua, jota Marm kutsui teeksi?”, hän kirkui nauruntärisevällä äänellä.
”Hei, rauhoitu nyt. Mennään alaker…”, Nightbringer aloitti ja tarttui hullua käsivarresta.
”Räääh”, Deceiver ulvahti. “Näin sanoi Marm, kun tippui lattian läpi. Hähähää!”, kuola valuen hän kirkaisi. Deceiver hytkyi sängyllä vaaleana, hiki ja kuola valuen ja silmät kohdistettuna tyhjyyteen. Hän nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen.
”Tiedätkös kaveri?” hän aloitti hilpeästi. ”Minusta tuntuu, että tuo sinun laudoituksesi ei kestä”, Deceiver aloitti lauseensa rauhallisenoloisesti, mutta päätti sen sairaankuuloiseen kirkaisuun ja iski kätensä Nightbringerin kurkkuun. Hän kaatoi selväjärkisen kavrinsa laudoituksen läpi saaden tunkkaisen ilmavirran tulvahtamaan huoneeseen aukosta.
”Mitä jos kokeilisit lentämistä? Hihihii! Tämähän on, kuin Linnanmäellä.”, mielenvikainen kirkui ja työnsi Nightbringerin päätä aukon reunalta alaspäin. Hyvällä jalkatyöllä lähes reunan yllä oleva Nightbringer potkaisi Deceiveriä selkään, tämän lentäessä aukkoon.
”Hihii. Vauhdilla alaspääääin! Heheheheee!”, hän nauroi ja putosi. Nightbringerin hyväksi onneksi hulluuden kyllästämä jumala rojahti kestävälle lattiapinnalle vai pari kerrosta alempana.
Nopeasti Nightbringer juoksi parit portaat alas ja astui synkkään, huoneeseen, jonka seinille oli hänen hämmästyksekseen tuherrettu kukkien kuvia kirkkailla väreillä. Hän katsoi selällään makaavaan, vieläkin hekottavaan jumalaan.
”Voi perhana. Sinä tarvitset hoitoa”, hän huokaisi ja nosti Deceiverin olalleen ja käveli pois.
Seuraavana yönä nauru alkoi taas. Tällä kertaa kuitenkin turvallisissa merkeissä. Nightbringer oli nimittäin löytänyt jostain talon sopukoista pakkopaidan ja pukenut sen hullun päälle. Hän oli jättänyt Deceiverin pieneen koppiin, jossa oli yllättäen pehmustetut seinät ja patterit katossa. Siellä Deceiver voisi hyppiä ja mesota mielin määrin vahingoittamatta ketään.
”Nightbriiingeer! Kultaseeniii! Tule päästämään minut uuloos.”, mielipuoleksi muuttunut jumala lirkutteli hikikarpaloiden valuessa hänen kalpeilla ja hilpeillä kasvoillaan.
”Turha luulo.”, Nightbringer sanoa napakasti, mutta surullisesti. ”Etkö muista mitä viime yönä tapahtui?”
”Kyllä vaan. Se oli hauskaa. Hihii. Tule tänne koppiin, niin voimme leikkiä pakkopaitahippaa. Heheheeeeeeee!” Nightbringer jätti hullun poukkoilemaan hysteerisesti pitkin seiniä ilmeisesti pakkopaitahipan lumoissa.
Aamulla Nightbringer kauhistui huomatessaan Deceiverin reisien ulkopintojen olevan veressä.
”Olisit sinä ruokaakin voinut pyytää”, Nightbringer murahti ja teki lähtöä. Deceiver nosti päätään.
”Mitä hauskaa siinä sitten olisi ollut? Hehee! Hähähäää!” Hän aloitti uuden naururyöpyn ja alkoi puhella olemattomia.
”Hihii. Banaaninkuoret vei Marmin. Hihii. Voi Marm-parkaa. Omenankuoret vie minut. Voi Minä-parkaa.”
Myöhemmin iltapäivällä Nightbringerin vetäessä sikeitä, valtava hilsepilvi peitti hänet. Ja kun hän avasi silmänsä, kauhea näky puhutteli häntä. Karvainen luomi nytkähteli ja sen tuoma järkytys toi samalla myös iloa.
”Marm! Olet elossa. Miten…?”, hän kiljaisi riemusta ensi säikähdyksen jälkeen.
”Herralla on varmaan jano. Hän tarvitsee teetä.”, nainen tokaisi nenäänsä ja käveli tiehensä tarjotin kädessään. Nightbringer ponkaisi pystyyn ja lähti ohjaamaan outoa naista oikeaan suuntaan, kohti Deceiverin huonetta. Marm aukaisi huoneen pienen, sädekaihtimilla peitetyn ikkunan ja katsoi ilmeettömästi nurkassa hihittävää, rystysiään hajamielisesti näykkivää Deceiveriä.
Kaikki järjestyi myöhemmin Marmin tokaistessa: ”Tässä teenne Herra”. Deceiver parantui silmänräpäyksessä hulluudestaan ilman mitään näkyviä arpia, jos syviä hymykuoppia ei otettu lukuun. Marm tuskin tiesi tehneensä mitään merkittävämpää, kun tuoneensa ”Herralleen” teetä ja muuta hänelle oli aivan turha yrittää selittääkään. Se, miten Marm oli selvinnyt pudotuksesta oli ratkaisematon arvoitus, eikä kukaan siitä nyt välittänytkään enää. Nightbrigerinkään ratkaisuntapaiset lausahdukset: ”Marm on itse pahuuden ruumiillistuma”, eivät tuoneet ratkaisua.
Siinä. Typerä tarina, siis ihan oikeasti, mutta eikun kritiikkiä tulemaan. Kiittoos.
Hulluus. Hulluus voi näyttäytyä eri tavalla eri persoonassa. Se voi tulla esille erilaisista asioista ja kadota samalla tavalla jättäen uhrinsa rauhaan. Nightbringerin ”hulluus” tullee esille hänen ryypätessään, jos sitä voi nyt hulluudeksi sanoa humalan sijaan. Marmista taas ei tiedä onko hän mielenvikainen koko ajan vai pystyykö ajattelemaan itsenäisesti. Tällä kertaa esitän teille kumminkin otteen Deceiverin hulluudesta.
Syksy teki tuloaan ja tuhojaan. Vaahterat C’tanin kauniissa puutarhassa olivat muuttaneet lehtensä oranssinruskeiksi ja alkaneet pudota maahan. Ruusut, orkideat, narsissit ja kaikki muut kesäkasvit oli viety kasvihuoneen trooppisentuntuiseen lämpöön talveksi. Rajut syysmyrskyt olivat verottaneet niin puita, että kukkiakin, joita ei oltu ehditty siirtää. Myrsky oli muun muassa nostattanut pienen aallokon rannassa ja hukuttanut alleen Deceiverin pienen riisipellon läheisellä suolla, jolle vesi kanavoitui. Kaikki kolme olivat yrittäneet auttaa parhaansa mukaan, mutta viimeisiäkään riisejä ei saatu pelastettua.
C’tan oli itkenyt monta päivää, mutta pulloon hän ei ollut turvautunut Nightbringerin ”Se tekee hyvää. Tulee parempi olo” – kehotteluista huolimatta. Yöllä nyyhkytys kiiri pitkin käytäviä, eikä kukaan saanut nukuttua pitkään aikaan. Päivien kuluessa Deceiverin oli kuitenkin pakko hyväksyä tosiasiat. Suuri osa kaikista kasveista oli pelastettu, mutta nopeasti tulleet ennakoimattomat syysmyräkät kerkesivät tehdä tehtävänsä ennen, kuin kukaan tajusi mitään.
Kuten joka ilta, Marm nytkin käveli samoja käytäviä pitkin kohti ”Herransa” huonetta pidellen yhdellä kädellä teekuppia tarjottimella. Lattia narisi hänen riekaleilta näyttävien kengänvirkaa toimittavien, jaloissa olevien kankaanpalojensa alla nostaen naulankantoja ylöspäin vähän väliä. Kenties Marm oli liian hölmö tuntemaan kipua koska ei äännähtänytkään astuessa naulaan.
Kyttyräselkäinen nainen astui Deceiverin huoneeseen ja lausui laiskasti samat, monta kertaa kuullut sanat: ”Tässä teenne Herra”, Marm sopotti ja astui kynnyksen yli. Laho lattia petti hänen allaan ja ilmeisesti myös monesta muustakin kerroksesta, sillä Marmin vertahyytävä rääkyminen kuului myös kellarikerroksista. Kohta ei kuulunut enää mitään pienen tömähdyksen ja inhottavankuuluisen lätsähdyksen jälkeen.
Deceiver juoksi aukolle vedet silmissä. Hän valutti surun kyyneleitä läpi kaikkien murtuneiden kerrosten, minkä läpi nainen oli pudonnut.
”Meillä oli edessä niin loistava tulevaisuus”, hän vuodatteli. Hän rääkyi, kuin pikkulapsi ja juoksi Nightbringerin huonetta kohti. Kyyneleet ilmeisesti lahottivat lattiaa enemmänkin, sillä Deceiverin jalat melkein upposivat lattian läpi. Hän tönäisi oven saranoiltaan Nightbringerin nenän edessä tämän piilottavan äkisti jotain lehtiä tyynyn alle.
”Auta minua. Autaaa!”, Hän rääkyi.
”No. No. Mikä hätänä”, sängyllä istuva Nightbringer sanoi.
”Marm. Marm! K-k-k-k-u-o-l-l-l-u-t“, Deceiver rääkäisi ja käpertyi toisen jumalan syliin.
”Hetkinen. Kyse on siis Marmista. Ja hän on…Tavaisitko uudestaan?”, Nightbringer kysyi miettivästi.
Deceiverin soperrettua ja Nightbringerin vihdoin ymmärrettyä tilanne selvisi.
”Siis kuollut? Oletko varma? Jippii! Hyvä, että siitäkin päästiin.”, hän hihkaisi ja heitti kätensä ylös ilon merkiksi. Nähdessään ystävänsä surullisen ilmeen vapisevine huulineen ja vuotavine silmineen, hän kuitenkin vakavoitui ja alkoi hyssytellä. Hän kaivoi sänkynsä alta viinapullon ja avasi sen.
”Hyss, hyss. Ota tästä huikat. Hyss, hyss. Ja vielä toinenkin. Noin, hyvä poika. Vielä kolmas. Katso lentokone tulee ja purkaa lastinsa”, Nightbringer rauhoitteli ja ojensi pulloa kohti surevan jumalan huulia. Näin he istuivat sylikkäin monta hetkeä, naukkaillen aina vähän väliä tujakkaa elämänvettä. Vihdoin Deceiver sammui ja Nightbringerin oli pakko antaa hänelle vuoteensa, sillä kantamaankaan hänestä ei ollut. Itse hän nukkui sen yön alakerran sohvalla.
Aamulla Deceiver ei noussut. Hän vain nukkui. Nightbringerkään ei hennonut herättää häntä, kun vertasi omaa päänsärkyään siihen, mikä Deceiverillä olisi hänen herätessään. Mutta toinen nukkui. Yö laskeutui ja hän vieläkin nukkui.
Karmiva rääkäisy herätti Nightbringerin. Käkättävä nauru puhkesi ilmoille ja sai Nightbringerin tuntemaan vilunväristyksiä selkäpiissään. Nauru kuului selvästi tuon oven takaa, Deceiverin huoneesta. Hän aukaisi oven ja astui korjaamansa aukon yli varovasti. Deceiver istui sängyllä katsoen eteenpäin johonkin tuntemattomaan ja nauroi.
”Hähhähhää! Olen yksin. Kuka minulle nyt tuo sitä pahanmakuista litkua, jota Marm kutsui teeksi?”, hän kirkui nauruntärisevällä äänellä.
”Hei, rauhoitu nyt. Mennään alaker…”, Nightbringer aloitti ja tarttui hullua käsivarresta.
”Räääh”, Deceiver ulvahti. “Näin sanoi Marm, kun tippui lattian läpi. Hähähää!”, kuola valuen hän kirkaisi. Deceiver hytkyi sängyllä vaaleana, hiki ja kuola valuen ja silmät kohdistettuna tyhjyyteen. Hän nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen.
”Tiedätkös kaveri?” hän aloitti hilpeästi. ”Minusta tuntuu, että tuo sinun laudoituksesi ei kestä”, Deceiver aloitti lauseensa rauhallisenoloisesti, mutta päätti sen sairaankuuloiseen kirkaisuun ja iski kätensä Nightbringerin kurkkuun. Hän kaatoi selväjärkisen kavrinsa laudoituksen läpi saaden tunkkaisen ilmavirran tulvahtamaan huoneeseen aukosta.
”Mitä jos kokeilisit lentämistä? Hihihii! Tämähän on, kuin Linnanmäellä.”, mielenvikainen kirkui ja työnsi Nightbringerin päätä aukon reunalta alaspäin. Hyvällä jalkatyöllä lähes reunan yllä oleva Nightbringer potkaisi Deceiveriä selkään, tämän lentäessä aukkoon.
”Hihii. Vauhdilla alaspääääin! Heheheheee!”, hän nauroi ja putosi. Nightbringerin hyväksi onneksi hulluuden kyllästämä jumala rojahti kestävälle lattiapinnalle vai pari kerrosta alempana.
Nopeasti Nightbringer juoksi parit portaat alas ja astui synkkään, huoneeseen, jonka seinille oli hänen hämmästyksekseen tuherrettu kukkien kuvia kirkkailla väreillä. Hän katsoi selällään makaavaan, vieläkin hekottavaan jumalaan.
”Voi perhana. Sinä tarvitset hoitoa”, hän huokaisi ja nosti Deceiverin olalleen ja käveli pois.
Seuraavana yönä nauru alkoi taas. Tällä kertaa kuitenkin turvallisissa merkeissä. Nightbringer oli nimittäin löytänyt jostain talon sopukoista pakkopaidan ja pukenut sen hullun päälle. Hän oli jättänyt Deceiverin pieneen koppiin, jossa oli yllättäen pehmustetut seinät ja patterit katossa. Siellä Deceiver voisi hyppiä ja mesota mielin määrin vahingoittamatta ketään.
”Nightbriiingeer! Kultaseeniii! Tule päästämään minut uuloos.”, mielipuoleksi muuttunut jumala lirkutteli hikikarpaloiden valuessa hänen kalpeilla ja hilpeillä kasvoillaan.
”Turha luulo.”, Nightbringer sanoa napakasti, mutta surullisesti. ”Etkö muista mitä viime yönä tapahtui?”
”Kyllä vaan. Se oli hauskaa. Hihii. Tule tänne koppiin, niin voimme leikkiä pakkopaitahippaa. Heheheeeeeeee!” Nightbringer jätti hullun poukkoilemaan hysteerisesti pitkin seiniä ilmeisesti pakkopaitahipan lumoissa.
Aamulla Nightbringer kauhistui huomatessaan Deceiverin reisien ulkopintojen olevan veressä.
”Olisit sinä ruokaakin voinut pyytää”, Nightbringer murahti ja teki lähtöä. Deceiver nosti päätään.
”Mitä hauskaa siinä sitten olisi ollut? Hehee! Hähähäää!” Hän aloitti uuden naururyöpyn ja alkoi puhella olemattomia.
”Hihii. Banaaninkuoret vei Marmin. Hihii. Voi Marm-parkaa. Omenankuoret vie minut. Voi Minä-parkaa.”
Myöhemmin iltapäivällä Nightbringerin vetäessä sikeitä, valtava hilsepilvi peitti hänet. Ja kun hän avasi silmänsä, kauhea näky puhutteli häntä. Karvainen luomi nytkähteli ja sen tuoma järkytys toi samalla myös iloa.
”Marm! Olet elossa. Miten…?”, hän kiljaisi riemusta ensi säikähdyksen jälkeen.
”Herralla on varmaan jano. Hän tarvitsee teetä.”, nainen tokaisi nenäänsä ja käveli tiehensä tarjotin kädessään. Nightbringer ponkaisi pystyyn ja lähti ohjaamaan outoa naista oikeaan suuntaan, kohti Deceiverin huonetta. Marm aukaisi huoneen pienen, sädekaihtimilla peitetyn ikkunan ja katsoi ilmeettömästi nurkassa hihittävää, rystysiään hajamielisesti näykkivää Deceiveriä.
Kaikki järjestyi myöhemmin Marmin tokaistessa: ”Tässä teenne Herra”. Deceiver parantui silmänräpäyksessä hulluudestaan ilman mitään näkyviä arpia, jos syviä hymykuoppia ei otettu lukuun. Marm tuskin tiesi tehneensä mitään merkittävämpää, kun tuoneensa ”Herralleen” teetä ja muuta hänelle oli aivan turha yrittää selittääkään. Se, miten Marm oli selvinnyt pudotuksesta oli ratkaisematon arvoitus, eikä kukaan siitä nyt välittänytkään enää. Nightbrigerinkään ratkaisuntapaiset lausahdukset: ”Marm on itse pahuuden ruumiillistuma”, eivät tuoneet ratkaisua.
Siinä. Typerä tarina, siis ihan oikeasti, mutta eikun kritiikkiä tulemaan. Kiittoos.
).
