Sotavasara.net

Eli tossa keväällä aloitin suunnittelemaan, samalla kun jäin pitkälle sairaslomalle, omaa dekkaria. Maailmana päätin käyttää 40kta, koska scifiin on helpompi lyödä stoori kun 40-luvun LA:han. Vaikka tapahtumapaikka on 40k:n universumi on turha odottaa kovin suurta toimintapläjäystä. Maailmana 40k on mulle täysin tuntematon, joten lähdin aluksi tutustumaan maailmaan, luomaan siihen sopivan miljöön ja muutenkin pohtimaan sopivia taustoja. Tässä tää nyt on, ei tässä ihan hirveesti 40k:ta ole, mutta luulen, että kyllä siihenkin päästään ;).

Hopeatukka

Osa I: Kolikko
Istuin työpöytäni ääressä, otin taskustani rypistyneen askin, koputin sitä työpöydän reunaan ja otin esiin savukkeen. Nostin sen kasvoilleni ja sytytin. Se maistui tutulta, tuhkalta, tervalta ja halvoilta puruilta. Olin kuluttanut ennakkomaksun viime keikasta, enkä ollut vielä saanut päivätaksaa, joten minulla ei ollut varaa parempaan kuin korviketupakkaan. Puhalsin savut ulos nenästäni, laskin savukkeen poikittain tuhkakupille ja otin työpöytäni laatikosta esiin pullon ja grogilasin. Kaadoin jo valmiiksi puolillaan olevasta pullosta reilun kokoisen paukun, otin huikan pullonsuusta ja laitoin pullon takasin laatikkoon. Viski lämmitti kurkkua matkalla alas ja sai oloni entistä tyynemmäksi. Otin uuden huikan lasistani ja nyt lämpö alkoi levitä jo mahaani. Nostin savukkeen pöydältä ja vedin henkoset, nyt savu maistui entistäkin pahemmalta. Nautiskeluni halvoista savukkeista ja keskinkertaisesta viskistä, värjätystä paloviinasta, keskeytti pöydällä olevan puhelimeni piippaus. Tumppasin vielä keskeneräisen savukkeeni ja otin matkapuhelimeni pöydältä. Katsoin sen vihreällä näytöllä olevaa numeroa, tunnistamatta sitä.
- ”Redin etsivätoimisto.” Pyrin sanomaan sen mahdollisimman rauhallisesti ja ammattimaisesti.
-” Onko tämä yksityisetsivä John Red?” Vanhanmiehen nasaalinen ja jopa neitimäinen ääni puhelimen toisessa päässä sanoi. Ääni kuulosti ärsyttävältä, valittavalta ja hermostuneelta. Tiesin nyt jo, etten pitäisi tästä keikasta.
- ”Ei tässä on hänen sihteerinsä, yhdistän John Redille” otin huikan lasistani ja annoin sen kuulua puhelimeen ennen kuin jatkoin, ”John Red, miten voin auttaa?”
- ”Pidättekö minua pilkkananne?” Mies jatkoi kiihtyneemmällä äänellä, vieläkin ärsyttävämmältä kuulostaen.
- ”Luultavasti pidänkin, mitä asiaa teillä on?” Sanoin, kuulostamatta tippaakaan provosoivalta.
- ”Minulla on teille tehtävä, mutta en halua keskustella siitä puhelimessa, lähetän kuljettajan hakemaan sinut toimistoltasi, jotta voimme keskustella tästä yksityisemmin. Hänen pitäisi saapua tunnin kuluessa.” Nasaalinen ääni sanoi, lähes käskevään sävyyn jota vihasin vielä aikaisempaakin enemmän, ja sulki puhelimen antamatta minulle mahdollisuutta vastata.


Kuljettaja tuli toimistolleni puolessa tunnissa, jonka aikana ehdin juoda vielä kaksi paukkua ja polttaa muutaman savukkeen, pohtiessani soittajaa. Kuljettaja näytti noin parikymppiseltä, varsin pitkä ja laiha, sen näköinen, kuin nuoret pitkäksi venähtäneet miehet usein ovat. Annoin tahallisesti kuljettajan huomata kun otin pöydältä bolt-pistoolini ja laitoin sen kainalokotelooni. Laitoin päälleni pitkän hiilenharmaan takkini ja vastaavanvärisen hatun. Ilmoitin kuljettajalle olevani valmis lähtemään. Hän johti minut käytävän kautta hissille ja pohjakerrokseen, jossa toimistoni kerrostalon parkkihalli sijaitsi. Tunnistin auton mallin parikymmentä vuotta vanhaksi paikallisen ajoneuvovalmistajan ökyautoksi. Malli autoon oli otettu Terran aikaisista vanhoista limusiineista; kori oli rakennettu luodinkestävästä, paksusta teräksestä, ikkunat olivat sotilasmateriaalia ja moottorina toimi ydinvoimalla autoa eteenpäin puskeva reaktori. Auto oli liioittelevan pitkä ja kokonaan kiiltävän musta, mukaan lukien tummennetut ikkunat. Auto oli juuri niin naurettava, kuin osasin odottaa, jos keikasta ei puhelimessa kerrota, on se useimmiten rikkaiden turhien haihatusten selvittelyä. Kuljettaja avasi minulle oven auton tilavaan takaosaan, joka oli kokonaan vuorattu jonkin eläimen nahalla. Matkustustilaa ympäröivät istuimet ja keskellä oli pitkä, koko tilan halkova tummasta puusta tehty pöytä. Istuin suoraan ovea vastapäätä olevalle istuimelle ja katsoin ikkunasta ulos. Kuulin kuinka kuljettaja avasi oman ovensa, istui etupenkille ja läimäytti tämän jälkeen oven kiinni. Auto lähti liikkeelle lähes äänettömästi ja välittömästi aloin seurata tarkasti mihin suuntaan lähdimme. Ensin kiersimme hetken kaupungin keskitasolla, jolla toimistoni sijaitsi, kunnes kuljettaja kääntyi liittymästä kohti kaupungin alatasoja ja kaupunkia halkovia moottoriteitä. Laskeuduttuamme muutaman tason, käänsi kuljettaja ylipitkän ajoneuvomme nokan kohti pohjoiseen, keskustaan, suuntaavaa pikatietä. Pikatie halkoi halpoja ja köyhiä asuinalueita, ironisesti oli pakko ajaa köyhien nälkäisten silmien alla, jotta pääsi rikkaimpien pariin. Muutaman kymmenen minuutin satojen mailien tuntinopeudella paahtamisen jälkeen ohjasi kuljettaja auton ylös nousevalle rampille. Matkamme jatkui nyt spiraalina kiertäen läpi kaupungin kerrosten. Ensin ohitimme köyhiä alamaailman hallitsemia kerroksia, kunnes pikkuhiljaa nousimme tehdastyöläisten tiheästi asuttamiin keskikerroksiin, tämän jälkeen tuli ylemmät keskikerrokset joissa pääasiassa oli yrityksiä, liikkeitä ja tietenkin imperiumin rakennuksia, kokoajan ylemmäs kiivetessämme alkoi saasteiden määrä vähetä ilmassa, ja ihmisten vauraus kasvaa. Kun vihdoin auto pysähtyi käännyttyään vartioituun parkkitilaan, olimme ylempänä kuin olin vuosiin käynyt, tuskin kertaakaan yksityiselle sektorille siirtymiseni jälkeen. Kuljettaja nousi ulos autosta ja tuli avaamaan oveni. En näyttänyt hämmästystäni millään tavalla tälle nuorelle miehelle noustuani ylös autosta, kun raikas öinen ilma ja tähtien valo pyyhki kasvojani ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan.
- ”Seuraa minua.” Kuljettaja sanoi samalla viittoen minua kävelemään. Nyökkäsin vastaukseksi ja lähdin kävelemään miehen perässä kohti aseistettujen vartioiden vahtimaa ovea. Luovutin pistoolini vartioille ja näytin yksityisetsivän merkkiäni. Sanaakaan sanomatta vartijat avasivat oven hissiin. Astuin sisään hissiin ja odotin kuljettajan tulevan perässäni, mutta kääntyessäni katsomaan missä hän on, ovi takanani meni kiinni ja hissi nytkähti liikkeelle. Sisältä hissi oli sisustettu verenpunaisella sametilla ja goottityylisillä koukero-ornamenteilla, rikkaiden suosima pröystäilevä tapa. Hissillä jatkoin vielä ylemmäs, kaupungin ylimmältä tasolta, rikkaat olivat rakentaneet vielä korkeampia tornitaloja, oletettavasti korostaakseen ylemmyyttään alempana sijaitseviin slummeihin. Lopulta hissi pysähtyi nytkähtäen ja ovet aukesivat pitäen melodisen äänen.


- ”Tule sisään, tule sisään.” Sanoi tuttu nasaalinen ja naismainen ääni edessäni avautuvasta ilmiselvästä toimistosta. Toimisto oli kalustettu samaan naurettavaan goottityyliin kuin hissi, punainen kokolattiamatto, seinät peitetty punaisella sametilla, koukero-ornamentteja seinillä, mustasta kalkkikivestä valmistettuja pyhimyspatsaita nurkissa ja valtavan massiivisen mustan kivipöydän edessä mustia kivisiä nojatuoleja. Kivipöydän takana istui kovin erinäköinen mies, kuin äänestä olisin päätellyt. Mies ei näyttänytkään kovin vanhalta, ainoastaan kymmenisen vuotta itseäni vanhemmalta, hän oli kuitenkin selkeästi kaljuuntunut, vaikka sitä olikin yritetty peittää tökeröllä ylikampauksella. Tuuheiden harmahtaneiden kulmakarvojen alla miehellä oli pienet vetistävät siansilmät ja ison perunanenän alla tuuheat kokoharmaat viikset. Miehen hymyillessä pikkutytön omahyväistä hymyä suusta paljastui selkeästi turhamaiset posliiniset hampaat. Päällään miehellä oli mustasta silkistä tehty rikkaiden muodissa oleva naurettava kaapu, joka lisäsi miehen huomattavaa ylipainoa, jos mahdollista, entisestään. Miehen takana oli suuri rintakuvataulu vanhasta leveärintakehäisestä, lähes pyhimysmäisestä, miehestä, jonka teräksenharmaat hiukset oli kammattu terävälle sivujakaukselle ja jonka leuan jykevyyttä jokainen mies voisi kadehtia. Maalauksen miehellä oli päällä vihreä upseerinuniformu, jonka vasen rintamus oli peitetty kirjavilla ja kiiltävillä kunniamerkeillä. Ristiriita maalauksen jykevän ja miehekkään olemuksen ja sen edessä istuvan lihavan neitimäisen miehen välillä oli huvittavaa, ja sai minut ajattelemaan, mahtoiko se olla tahallista. Lihava mies pöydän takaa kehotti minua istumaan, jonka tein. Istuttuani otin automaattisesti taskustani savukeaskin ja sytyttimen, asetin savukkeen huulieni väliin ja ennen sytyttämistä kysyin.
- ”Haittaako jos poltan?”
- ”Ei, mutta pyydän, ettette polta tuota hirveää korviketupakkaa työhuoneessani, sen haju saa minut voimaan pahoin. Enkä halua että haju tarttuu huoneeseen.” Lihava mies painotti sanaa hirveä käden heilautuksella, samalla kun otti pöydän ylälaatikosta kaksi paksua sikaria, joista toista hän piti oluttuvillani. ”Pyydän että poltamme ennemmin minun savukkeitani.” Ele oli miehen mielestä varmasti ystävällinen, vaikka minusta se oli ennemmin omahyväinen ja mahtaileva. Laitoin savukkeen huulenpielestäni takaisin askiin, askin taskuun ja otin vastaan minulle ojennetun sikarin. Sytytin sikarin omalla sytyttimelläni ja vedin henkoset kaikessa rauhassa, samalla kun pöydän toisella puolella oleva mies tarkasteli minua herkeämättä vetisillä silmillään. Sikari maistui erinomaiselta, pehmeältä, eikä korventanut kurkunpäätä ollenkaan, toisin kuin tottumani korviketupakka.
- ”Interplanetaarisia tuontisikareita, näitä ei monella Lothringen-Etalla ole.” Mies sanoi lipevästi samalla kun nyökkäsi ja iski silmää.
- ”Varmasti sinulla oli minulle muutakin asiaa, kuin kertoa tuontisikareistasi.” Päätin lopettaa naurettavan mittailun ja mennä suoraan asiaan. Taktiikka toimi ja lihava mies näytti, kuin olisin lyönyt häntä avokämmenellä. Tosin silloin hänen kaksoisleukansa olisi heilunut kovemmin, nyt se pikemminkin värisi, hänen pidätellessään itseään.
- ”Ymmärrän, olen yrittäjä, kuten sinäkin, ja aika on rahaa ja niin poispäin. Minulla on sinulle työtarjous, kuten puhelimessa jo kerroin. En voinut kertoa yksityiskohtia puhelimessa, koska en voinut olla varma kuinka suojattu sinun puhelimesi on. Asia koskee pikemminkin kiusallista, kuin vaarallista aihetta. Joten haluan suostumuksesi työhön ennen, kuin kerron mistä on kyse.” Lihava mies sanoi selkeästi vaivaantuneena.
- ”En voi luvata mitään kuulematta taustoja ensin.” Sanoin kuoleman vakavalla äänellä ja katseeni värähtämättäkään.
- ”Selvä, no tuota.” Mies sopersi samalla, kun hermostuneesti kaiveli kynsiään ja katsoi alaspäin. ”Katsos kun, haluan että etsit erään henkilön. Tuota, erään naisen.” Mies sanoi samalla ottaen esiin pöytälaatikostaan tyylikkään karahvin täynnä tammen väristä nestettä ja kaksi pientä lasia.
- ”Arvatenkin jonkun, josta vaimosi ei tiedä tai saa tietää.” Vastasin tyynesti, taas jonkun rikkaan miehen rakastajattaren hiljaiseksi lahjomiskeikka. ”Mutta haluan tässä kohtaa jo huomauttaa, että en hoida ketään pois päiviltä, jos haluat jonkun katoavan, otit väärään henkilöön yhteyttä.” Ja katsoin syvälle tärisevin käsin laseja täyttävää, säälittävän näköistä ihrakasaa.
- ”Ei, ei mitään sellaista. Haluan vain että löydät tämän naisen. Katsos. Minun on varmaan parempi kertoa kaikki.” Lihava mies työnsi lasin minulle ja joi omansa kerralla tyhjäksi, kaatoi itselleen lisää, ja alkoi puhua. Ensin itsestään, tässä vaiheessa hän vaikutti itsevarmalta ja omahyväiseltä. Hän oli Jacob Oswald, toimitusjohtaja yrityksessä, joka valmistaa alihankkijana aseita Lippen, planetaarisen kuvernöörin, suvun omistamille yrityksille, jotka taas myyvät aseita Keisarikunnalle ja näin kattavat planeettakuntamme verot. Hän oli syntynyt tähän tehtävään, hänen isänsä oli ollut samassa asemassa ennen häntä ja hänet oli valittu työhön hänen isänsä jäätyä eläkkeelle toimitusjohtajan pallilta. Hän oli mennyt naimisiin Lippen suvun erään tyttären kanssa, isänsä toiveesta, vahvistaakseen sukujen ja niin yritysten yhteistyötä. Vaimonsa hän kuvasi olleen yhtä epäinnokas suhteesta, mutta alistuneen pakon edessä. Tässä kohtaa miehen olemus muuttui, koska hän ei varsinaisesti koskaan ollut tuntenut vetoa vaimoonsa, oli hänellä tapana kutsua luokseen toisia naisia. Laadukkaita naisia. Eskortteja. Huoria. Hän lähetti vaimonsa ja lapset lomamatkalle Lothringen-Primalle, samalla kun irstaili maksullisten naisten kanssa. Selityksenä vaimolleen hän aina kertoi, ettei yritys pärjäisi ilman häntä tai että hänellä oli yritystapaaminen. Hänen vaimonsa oli parhaillaankin tällaisella lomamatkalla, ja hän oli eilen ollut erään seuralaisnaisen kanssa. Kuitenkin tänään aamulla hän oli huomannut onnenamulettinsa kadonneen. Erittäin vanha kreditin kolikko, joka oli ripustettu kultaketjun läpi. Koska hän oli varma, että hänen vaimonsa huomaisi amuletin puuttuvan, joka johtaisi varmaan kiinnijäämiseen ja eroon, joka taas olisi haitallista hänen yrityksensä ja Lippen suvun yritystoiminnan kannalta. Minun tulisi siis etsiä tämä seuralaisnainen, ja vain ilmoitta Oswaldille naisen sijainti, jonka jälkeen hänen miehensä hakisivat korun takaisin. Aikaa tähän olisi viisi päivää, jolloin Oswaldin vaimo tulisi takaisin. Tarina ei saanut minua innostumaan keikasta, liian avoin ja liian epävarma ja liian kiireinen tehtävänanto.
- ”Onko sinulla kuvaa tai nimeä kyseiselle naiselle” Kysyin ja Oswald kaivoi kuvan pöytälaatikostaan. Nähtyäni kuvan, tajusin tehneeni virheen. Kuvassa oli nuori, parikymppinen, nainen, luultavasti kaunein näkemän. Hänellä oli platinanvaaleat pitkät, luonnollisen kiharat hiukset, hänet oli vahvasti ja näyttävästi meikattu, mutta kuitenkin tyylikkäästi. Vartalo oli kaunis, pehmeä ja itsevarma. Hän oli sen näköinen, että kuului selkeästi ennemmin kaupungin ylä- kuin ala-, tai edes keskikerroksiin. Kuvassa viehkeästi olkapään yli hymyilevät kasvot saivat minut lähes hypnoosiin ja ennen kuin ehdin edes katua sanoin:
- ”Taksani on 20 kredittiä päivä, plus kulut ja minimissään kolmen päivän taksa.”
- ”Varsin hintavaa, mutta ymmärrän tehtävän diskreetin ja kiireisen luonteen huomioonottaen. Haluan joka ilta tietää edistymisestäsi ja maksu tulee kokonaisuudessaan vasta kun tehtävänanto on toteutettu, ei etumaksua.” Nousin ylös taittelin kuvan ja laitoin sen taskuun. Kättelin Oswaldia pöydän yli ennen kuin lähdin. Hänen kädenpuristuksensakin oli löysä ja neitimäinen. Halusin päästä äkkiä ulos työhuoneesta ja hississä otin kuvan taskustani ja tarkastelin sitä uudelleen. Minua suututti, että otin tehtävän. Minua suututti, että minulle valehdeltiin tai että minulle ei kerrottu kaikkea ja minua suututti, että suostuin työhön ilman ennakkomaksua. Jokin tuossa kuvan naisessa sai minut tarttumaan tehtävään. En tiedä halusiko itse nähdä naisen, vai halusinko murtaa kuvan aiheuttaman hypnoosin. Kuvan taakse oli kirjoitettu mustekynällä yksi sana. Hopeatukka.

Eli jatkoa tulee...

Jos ajattelee planeetan olevan aivan astra telepathican reunalla. Ellei hieman ulkopuolellakin niin tämä vaikuttaa ihan uskottavalta. Mechanicum ei kehtaa tuonne tulla ja käyttää Lippenin ja hänen kaltaisten yksityisiä tehtaita.
Rogue Traderit kuskaa tavarat ees taas. Ja edelleen koska planeetta on niin sivussa niin kuormien joukosta on pimeille paikallismarkkinoille päässyt muutama bolt-ase.

Jos saan ehdottaa niin Adeptus Arbites (Imperiumin Jugde Dredd poliisit) ei myöskään pidä mitään hallinnassa vaan lainvalvonta on yksityistetty. Päähenkilömme olisi ennen ollut isommassa firmassa töissä.

Piti laittaa taustalle jazzia soimaan. Tarina veti mukaansa heti, kun lopetin miettimästä miten Bolt pistooli mahtuu takin alle piiloon.

Frontier Hive jossain juuri majakan valon takana, missä kaikki on yksityistetty ilman kunnollista auktoriteettia. Näin kuvitellen tarina puri ja toivon jatkoa

Tähän lainvalvontaan on oma ratkaisu joka selviää kyllä tulevissa pätkissä. Aivan kuten myös päähenkilön tausta. Joo bolt-pistooli oli lähinnä munakas ja mahd. 40k-veto, autopistol kun kääntyy automaattipistooli, joka on helvetin epäscifin kuulosta(plus vanhojen dekkareiden käännöksissä kakstoimipistoolit on aina käännetty automaattipistooli). Jos jotakuta kiinnostaa, saa etsiä "eastereggejä" vanhoista dekkareista :D.

Hopeatukka Luku II Sulokas Lucy
Pyysin Oswaldin kuljettajaa viemään minut toimistoni sijasta kotiini, kaupungin keskitasolle, noin tunnin matkan päähän toimistoltani, ja kahden tunnin matkan päähän Oswaldin toimistolta. Istuin limusiinin takaosassa ja kaivoin puhelimeni esiin takkini sisätaskusta. Vaikka olinkin kopioinut koko paikallisen huoltopoliisin, ja muutaman muun osaston tietokannan Adeptus aikanani ja tahallisesti unohtanut antaa sen takaisin erottamiseni yhteydessä, oli kymmenessä vuodessa tiedot varsinkin prostituution kohdalla vanhentunut niin paljon, että tiesin tarvitsevani ulkopuolista apua. Vaihdoin puhelimeni taajuuden salatulle ja valitsin numeron johon soitin.
- ”Dwight.” Vastasi selkeästi vastaherännyt käheä ja rosoinen miesääni puhelimen toisessa päässä. Dwight Ronnings on etsivä Lothringen-Etan huoltopoliisissa, keskikaupungin piirissä, toimii pääasiassa ylätasolla. Käyttäytyy kuin leffatähti, näyttää leffatähdeltä ja ennen kaikkea on erinomaisen keskinkertainen poliisi. Ei luultavasti ole kertaakaan tehnyt isoja pidätyksiä ja käyttää työssään keräämiä tietoja enemmänkin oman vapaa-ajan viihdyttämiseen kuin uralla etenemiseen. Ehkä hän on oppinut selviytymään, ehkä hän on aina osannut sen, mutta ainakin hän on avoimesti se mikä on. Likainen poliisi, aivan kuten kaikki Lothringen-Etalla, hintana viina, naiset ja huumeet.
- ”Red tässä, tarvitsisin kipeästi tietoa eräästä prostituoidusta. Todella luksus, sellainen mihin kummallakaan meistä ei koskaan voisi olla mahdollisuuksia, tai siis ainakaan sinulla.” Mies puhelimen toisessa päässä naurahti kuivasti ja jatkoin. ”Kulkee nimellä ’Hopeatukka’. varmana jonkin toimiston listoilla, tai jos freelancer, löytyy tiedot ostetusta asiakaslistasta. Sinun on turha etsiä pidätyksiä prostituutiosta tai muita merkintöjä, tämä tyttö on paljon sen yläpuolella.” Puhuin kokoajan vaimennetulla äänelle ettei Oswaldin kuljettaja saisi selvää kaikesta mitä puhuin, olihan poika hänen palkkalistalla ja olen varma, ettei minulle oltu kerrottu kaikkea.
- ”Kiva vaan kuulla sustakin, mutta olisin voinut nukkuakin. Perkeleen yksityiskytät, pakko työskennellä yöllä.” Dwight mutisi. ”Eikö näiden diilien pitänyt olla ohi, on tiukat paikat jos joku alkaa selvittää mun hakuja, no sama tuo. Vanha palkkio. Lähetän tiedot vanhalla kryptauksella ja toimitat palkkion heti kun homma on ohi.”
- ”Muistaakseni ei sullakaan ole ollut tapana kovin usein öitä nukkua. Homman pitäisi olla lyhyt, muutama päivä.” Sanoin nyt normaalilla äänellä ja suljin puhelimen.
Olimme perillä asunnollani puolessatoista tunnissa, Oswaldin kuljettaja oli nopea. Asuntoni oli vain vähän komeroa isompi huone jossa oli sänky, keittotaso, vaateripustin, piironki ja komeroakin pienempi kylpyhuone, eikä juuri tilaa liikkua. Asuin entisessä tehdastyöläisille tehdyssä rakennuksessa, joka oli noin sata vuotta sitten muutettu tyylikkääksi nousukkaiden asuntolaksi. Nykyään se oli vanha, halpa ja haisi, mutta vikoja siinä oli vain vähän. Päästyäni huoneeseeni, ripustin takin roikkumaan, heitin hatun lattialle ja irrotin kainalokotelon pistooleineen ja laitoin sen piirongin päälle. Otin patjani alta jo avatun paloviinapullon ja takkini taskusta kuvan ja sen sijaan, että olisin mennyt nukkumaan, menin sängylleni makaamaan saappaat edelleen jalassani ja jäin tuijottamaan kuvaa tuosta naisesta, samalla kun join kirkasta, polttavaa nestettä suoraan pullonsuusta. Valokuva ei ollut ammattilaisen ottama, vaan näytti enemmänkin omaksi muistoksi otetulta kuvalta. Kuvalta joka otetaan tilanteessa jossa nainen kiusoittelee ja sitä tilannetta ei halua unohtaa. Joko Oswald oli siis itse ottanut kuvan eilen, tai minulle ei kerrottu, että hän oli tavannut ”Hopeatukan” ennenkin. Naisella oli valokuvassa päällään ihoa myötäilevä punainen, lyhyt, muttei liian lyhyt, mekko, jalassaan verkkosukkahousut ja käsissään kalliita helminauhoja. Nainen oli selkeästi maksullinen seuralainen, joka oli pukeutunut miellyttääkseen asiakastaan, muttei miellyttääkseen itseään. Nainen näytti kaikin puolin itsevarmalta ja houkuttelevalta, hymyilevine silmineen ja rohkeine kehokielineen, mutta jokin kuvassa näytti olevan vialla. Jokin joka ei kuvassa näkynyt. Vaivuin uneen valokuvaa miettien ja saappaat edelleen jalassa, uneen jossa kävelin saasteettomassa ilmassa, tähtien valon pyyhkiessä kasvojani, Hopeatukkaa seuraten ja juurin kun olin saavuttamassa hänet, muuttui ilma savusta paksuksi ja Hopeatukka Oswaldiksi.

Heräsin puhelimeni piippaukseen. Olin nukkunut muutaman tunnin ja pääni tuntui jo selvemmältä. Nousin ylös sängyltä, laitoin kolme kuppia vahvaa recafia pannuun ja kävelin vaatteita riisuen suihkuun. Suihkun jälkeen ajoin parransänkeni ja kampasin hiukseni taakse. Recaf oli pannulla jo ehtinyt valmistua ja kaadoin itselleni kupillisen jota aloin hörppiä samalla kun otin puhelimeni esiin. Kuuma juoma maistui korventuneelta ja haisi moottoriöljyltä, vaikka se oli tuoretta. Olin saanut viestin Dwightilta. Näppäilin salauskoodin avaimen, jota käytimme Dwightin kanssa ja avasin viestin. Viesti oli kansio prostituoidusta, nimi tuntematon, alias Hopeatukka, ikä arvioitu 25. Toimii Patrician eskortpalvelussa. Yritystä epäilty useita kertoja prostituutiosta ja parituksesta, mitään ei ole pystytty todistamaan. Ei pidätyksiä taustalla, ei tunnettuja sukulaisia, useita tiedettäviä kontakteja, lista Lothringen-Etan rahakkaista, pikaisella silmäilyllä selvisi, ettei Oswald ollut listalla. Joko hän siis oli ostanut itsensä pois listalta, listaa ei ollut päivitetty tai hän ei todellisuudessa ollutkaan tavannut edes Hopeatukkaa. Olin juonut ensimmäisen kupillisen lukiessani kansiota ja kaadoin itselleni toisen samalla, kun aloin valmistaa pikaista aamupalaa. Otin keittiön kaapista keinotekoista vaaleaa leipää, korvikemunajauhetta ja askillisen savukkeita. Otin askista savukkeen ja sytytin sen kaasuhellan liekistä. Laitoin toiseen mukiin kaksi lusikallista korvikemunanjauhetta ja täytin sen vedellä. Sekoitin syntynyttä harmaata paksua nestettä, samalla kun paahdoin leipäpaloja paistinpannulla, hörpin huonoa kahvia ja poltin tupakkaa. Otin leivät pannulta, paistoin korvikemunakkaani ja kaadoin löysäksi jääneen kokkelin leiville. Söin myöhäisen aamiaiseni seisaaltaan, samalla juoden kolmatta kuppia kahvia ja polttaen jo päivän toista savuketta. Syötyäni laitoin vaatteet päälleni, poikkeuksellisen tarkasti vaateiden siisteyden tarkastaen, olinhan menossa yritysvierailulle. Otin kainalokotelon, tarkastin aseeni toimintakunnon ja vedin nahkaiset valjaat päälleni ja asettelin pistoolin paikalleen. Otin puhelimeni ja soitin taksin, oma autoni oli edelleen toimistollani. Taksikeskuksesta ilmoitettiin taksin tulevan vartissa. Palasin Hopeatukan kansioon ja valitsin Patrician eskortpalvelun tiedot, näppäilin puhelinnumeron ja soitin.
- ”Patrician toimisto, Anna puhelimessa.” Vastasi heleä ja pirteä naisääni alle puolessa minuutissa.
- ”Tässä on Carmandy, Planetary Luxus hotellin turvallisuusvastaava, ja haluaisin keskustella rouva Patrician kanssa eräästä yksityiskohdasta, kahden kesken, mahdollisimman pian.” Sanoin matkien yläkaupungin tärkeiden leveää puhetapaa.
- ”Herra Carmandy, Rouva Patrcia ei yleensä ota ketään vastaan ilman aikaisemmin sovittua tapaamista, mutta kysyn asiaa.” Nainen puhelimessa vastasi, kuulostamatta tippaakaan kyllästyneeltä työhönsä.
- ”Olkaa ystävällinen ja kertokaa asiani olevan erittäin kiireellinen ja tärkeä.” Lisäsin mahdollisimman asiallisesti ja ystävällisesti. Jouduin odottamaan puhelimessa muutaman minuutin, ennen kuin heleä naisääni palasi, tällä kertaa hivenen vähemmän heleänä ja lievästi hermostuneena.
- ”Rouva Patricia on valmis ottamaan teidät vastaan, heti kun pääsette paikalle herra Carmandy.”
- ”Olen siellä tunnissa.” Sanoin ja suljin puhelimen. Nostin hiilenharmaan hattuni lattialta ja otin takin vaateripustimesta, tarkistin pienen paloviinapullon taskussa ja lähdin ulos.

Taksikuski, musta nuori mies, alle kahdenkymmenen, odotti minua asuntolani ulkopuolella noin viisikymmentä vuotta vanhan ajokin edessä. Ajoneuvo oli työväelle suunnattu paikallisen valmistajan tekemä halpa auto, hyväksi tai luotettavaksi sitä ei voinut missään nimessä kutsua, mutta oikeissa käsissä selkeästi pitkäikäinen. Autosta näki jo ulkoapäin, että sitä oli korjattu ja huollettu paljon, mutta sisälle mentyäni yllätyin itsekin. Sisäosa oli kokonahkaa joka ei varmasti kuulunut alkuperäiseen malliin. Kuljettaja huomasi hämmästykseni ja kertoi saaneensa auton isältään, joka oli pitänyt autoa tärkeimpänä omaisuutenaan, myös lastaan tärkeämpänä. Hän oli huoltanut ja kunnostanut autoa ja pitänyt siitä hyvää huolta, vaihtanut polttomoottorin tehokkaaseen reaktoriin ja vahvistanut runkoa. Kuljettajan mukaan hänen isänsä kuoli noin vuosi sitten, tässä kohtaa osoitin kohteliaasti pahoitteluni, mutta kuljettaja vastasi sen olevan turhaa, ei hän kuulemma miehestä välittänytkään. Auto oli jäänyt pojalle ja hän oli päättänyt laittaa hienon auton hyötykäyttöön, sen sijaan, että olisi myynyt sen, hän päätti alkaa ajamaan taksia. Kokomatkan Patrician toimistolle kuljettaja puhui, joko ajokeikoistaan, tai muusta kokemastaan ja minä poltin. Yleensä jatkuva puhe häiritsee minua, mutta jostain syystä, pidin miehestä. En tiedä pidinkö miehen tarinasta vai miehestä itsestään, joka tapauksessa hän ei ainakaan ärsyttänyt minua. Kun saavuimme perille, kysyin miehen nimeä, Naz, ja käskin odottaa minua. Toimisto sijaitsi yläkaupungilla, ilmeisesti kalliiden eskorttien välittäminen kannatti tässä kaupungissa. Kaupungissa jossa oli paljon rahaa, pintaliitäjiä ja paheellista elämää viettäviä. Toimisto oli osana korkeaa tornitaloa, jossa aulan hissikartan perusteella sijaitsi paljon yrityksiä. Kävelin hissiin ja sanoin hissipojalle meneväni tapaamaan rouva Patriciaa, hissipoika, musta, ehkä kahdentoista vanha, hymyili ja iski silmää. Iskin silmää takaisin, pitäen loput kasvoistani täysin ilmeettöminä. Kun hissi pysähtyi nopean matkan jälkeen ja ovet avautuivat, näin heleän ja pirteän naisäänen lähteen. Patrician sihteeri Anna oli lähes yhtä kaunis näky kuin Hopeatukka. Ehkä muutaman vuoden nuorempi ja ei yhtä itsevarman oloinen. Hänellä oli mustat hiukset, suorat ja pitkät, kapeat ja sirot kasvot, tummien silmien edessä paksusankaiset lasit ja päällään etumuksesta harkitusti avonainen pitkähihainen paita.
- ”Te olette varmasti herra Carmandy, rouva Patricia odottaa teitä.” Sihteeri Anna sanoi ja tarjosi minulle sievän hymyn. Otin hatun päästäni astuessani sisään aulaan ja vastasin hymyyn. Kävelin aulan ainoalle ovelle ja tartuin ovenkahvaan. Anna painoi ovenavausnappia ja kuulin naksahduksen, kun oven lukko aukesi. Avasin oven ja astuin sisään Patrician toimistoon.
Toimisto oli sisustettu huippumoderniin tyyliin lasilla, kiiltävällä teräksellä ja kirkkaanvalkoisella kivellä. Huoneessa ei ollut juuri muita kalusteita kuin kaksi valkoisesta kivestä valmistettua tuolia lasisen ja teräksisen pöydän edessä. Pöydän takana paljastui lasinen seinä josta näkyi maisema muihin korkeisiin tornitaloihin ja savun peittämään maahan. Pöydän ja lasiseinän välissä istui nainen, näyttävä nainen. Hänellä oli vaaleat hiukset löysällä nutturalla pään päällä, kovat mutta kauniit kasvot, harmaat silmät ja täyteläiset, punaiset huulet. Päällään vaaleaveriköllä oli naisellisia muotoja korostava musta bisnesnaisen asu, lasisen pöydän läpi näki sen paljastavan pitkät ja kauniit sääret. Nainen oli jo kypsässä iässä, ei tyttönen enää kuten Hopeatukka tai sihteerikkö, luultavasti vain muutaman vuoden itseäni nuorempi. Pöydällä naisen edessä oli kolme puhelinta, ohut kirja ja lasiselle pöydälle heijastuva näyttö. Astuessani sisälle nainen nosti katseensa näytöltä kohti minua ja näin kuinka juonteet punaisten huulien ympärillä kiristyivät.
”Huomenta herra Carmandy” Patricia sanoi, painottaen nimeä jolla olin puhelimessa esitellyt itseni, noustessaan ylös ja tarjotessaan kättään pöydän yli. Tartuin käteen ja vastasin tervehdykseen mitä kohteliaimmin. Naisen kädenpuristus oli yhtä itsevarma ja kova kuin hänen ulkonäkökin. Minua kehotettiin istumaan ja tottelin. Istuin kovalle kiviselle istuimelle ja katsoin suoraan kylmältä vaikuttavaa naista silmiin. Tultuani lähemmäs naista pystyin haistamaan voimakkaan, eteerisen, parfyymin tuoksun. Istuimme molemmat hetken hiljaa toisiamme tuijottaen. Patricia kosketti näyttöä kahdesti sormellaan ja aloitti:
”En pidä siitä, että minut saadaan näyttämään typerältä, enkä pidä siitä, että minulle valehdellaan. Ainut syy miksi otin sinut vastaan, vaikka tiesin sinun valehdelleen, oli halu saada tietää miksi halusit tavata minut niin kovin, että valehtelit päästäksesi tänne. Voit kuvitella huoleni kun kuulin, että yhden planeettamme hienoimman hotellin turvallisuusvastaava haluaa tavata välittömästi. Mielessäni kävi kaikki vaihtoehdot ja otin jopa yhteyttä kaikkiin viime yönä asiakkaita vastaanottaneisiin tyttöihini. Mietin jopa, että kyseinen turvallisuusvastaava on päättänyt hankkia sivutuloa kiristämällä rehellistä yrittäjää päättömillä syytöksillä ja pikaisen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, ettei koko Planetary Luxus-hotellissa edes työskentele Carmandy nimistä herrasmiestä”
”Katsos-” Aloitin kun Patricia keskeytti minut vain katsomalla intensiivisesti minua silmiin ja laittamalla naisellisilla pitkillä ja huolitelluilla kynsillä varustetun sormen kiiltävien huuliensa eteen. En voinut olla ihailematta tämän naisen viehkeyttä ja itsevarmuutta ja olla tuntematta itseäni typerykseksi, kun hän sai oloni pikkupojaksi joka on jäänyt kiinni piparivarkaista. Nainen vaihtoi asentoaan kevyesti tuolilla, asetti kätensä tuolin kyynärnojille, risti polvensa toiselle puolelle ja kohotti poveaan vetämällä nenän kautta syvään henkeä ja jatkoi.
”Odotin jo joko paikallista gangsteria tai rahamiestä, joka on joko käsittänyt tarjoamani palvelut väärin tai ei ole tyytyväinen tarjoamaani palveluun. Mutta sen sijaan toimistooni asteleekin pala historiaa, joka kuvaa tätä kaupunkia parhaiten. Entinen huippuetsivä, mies joka vakiinnutti Adeptuksen aseman Lothringen-Etalla, mies joka tuli ja kerralla näytti paikallispoliisille miten etsivän työtä tehdään. Mies joka sai siloposkensa lehden kanteen aina kun teki pidätyksen tai oikeammin teloituksen. Mies joka sotki itsensä lokaan ja katosi lopulta maineensa ja Adeptuksen mukanaan vetäen nopeammin kuin kaikki ne maineesi avulla kotiisi viemät naiset. Nyt tämä sama mies juoksee ympäri kaupungin viemäreitä ja pohjakerroksia pikkuhilujen toivossa, rikkaiden roskia siivotessa. Joten etsivä Red, kerrotko, miksi sinun piti saada tavata minut.” Patrician puhuessa nojasin tuolillani taaksepäin. Nostin vasemman nilkkani polvelleni ja asettelin hatun ristityn polven päälle. Nojasin syvään ja kallistin päätä taakse samalla kun tuo kaunis ja rohkea nainen paljasti korttinsa, kokoajan viehkeällä äänellä puhuen, sanat hitaasti huuliensa välistä valuttaen.
”Kuten olin jo aloittamassa.” Otin takkini taskusta sytyttimen ja nojauduin pöydän yli tulta Patricialle tarjoten. Hän oli ottanut esiin pitkän valkoisesta luusta valmistetun imukkeen, asettanut siihen valkoisen filtterittömän savukkeen ja piti imuketta nyt tiukasti huuliensa välissä. Naksautin sytyttimeeni tulen ja annoin itseäni vastapäätä istuvan vaaleaverikön eleettömästi imeä savukkeensa palamaan ennen kuin jatkoin. ”Minulla on kysyttävää eräästä listoillasi työskentelevästä seuralaisesta. Eräästä tytöstä, joka kulkee nimellä Hopeatukka. Minun tulisi tietää mistä hänet voisi tavoittaa?”
Patricia katsoi minuun, imi savukettansa imukkeen läpi ja puhalsi savut punaisten huuliensa välistä.
”Kuten varmasti ymmärrät, en voi antaa kenelle tahansa tyttöjeni tietoja. Sinun täytyy kertoa minulle enemmän. Kenen toimesta sinä täällä olet ja miksi sinun täytyy tavata Hopeatukka.” Katkaisematta katsekontaktia huomasin, nyt Patrician etu ja keskisormen välissä lepäävään, valkoiseen imukkeeseen jääneen punaiset huulipunajäljet ja tunsin kalliin ja hienostuneen makutupakan savun nenässäni. Hänen huuliensa ympärillä olevat juonteet olivat taas näkyvissä.
”Kuten varmasti jo tiedät, en voi kertoa asiakkaani nimeä. Mutta luulen, että sinulla taitaa olla jotain kerrottavaa minulle. Kun mainitsin Hopeatukan, sinun elekielesi muuttui.” Sanoin samalla, kun aloitin oman tupakoimisrituaalin. Otin askin taskusta, koputin sitä pöydän reunaan, nappasin savukkeen huulieni väliin, laitoin askin takaisin taskuun ja otin sytyttimen uudelleen esiin ja toin sen kasvojeni eteen. ”Sitä paitsi, jos kuuntelit tarkkaan, en missään vaiheessa sanonut, että minun pitäisi tavata hänet. Minun pitää vain saada tietää missä hän on.” Sanoin savukkeen ympärille puristettujen huulieni toisesta reunasta, sytyttimen takaa Patriciaa katsoen ja sytytin tupakkani.
”Hyvä, ajattelinkin jo hetken, että haluaisit sopia tapaamisen jonkun alaiseni kanssa. Tämä palvelu ei nimittäin taida sopia sinun kaltaisillesi.” Patricia vastasi hymyn takaa.
”Minunkaltaisilleni? Epäsiveellisille, komeille ja – ” Aloitin vitsikkäästi kun nainen pöydän takaa keskeytti minut.
”Köyhille. Tämä ei ole mikään prostituutiopalvelu, tämä on seuralaispalvelu. Minä en välitä mitä tahansa katuhuoria jokaisen halukkaan luo soitosta. Minä toimitan jotain paljon suurempaa, minä myyn onnea. Ja onni maksaa.”
”Illuusiota.” Korjasin suunpielestä, samalla savuketta imien.
”Anteeksi, nyt en pysynyt kärryillä.” Vaaleaverikkö tokaisi tyttömäisen heleästi. Tahallisesti.
”Myyt illuusiota onnesta. Se ei ole todellista.” Vastasin tyynesti, välittämättä naisen eleistä.
”Ehkä ei, mutta se on paljon lähempänä onnea, kuin muuten asiakkaani pääsisivät. Tiedätkö mikä on suurin ero minun tarjoamieni palveluiden ja prostituution välillä?” Patricia sanoi samalla minua intensiivisesti tuijottaen ja edelleen palavaa savuketta imukkeessa pitäen. Minä kohotin kulmiani sanaakaan sanomatta ja hän jatkoi. ”Huoralle ei makseta palveluista, hänelle maksetaan, jotta hän lähtisi pois. Minun palveluissani maksulla varmistetaan, että onni, tai illuusio onnesta, kestäisi pidempään. Minä en pakota ketään mihinkään mitä he eivät itse halua tehdä, minun palkkalistoilleni haetaan ja vain harva valitaan. Ei riitä, että on kaunis, pitää myös olla älykäs, kunnianhimoinen ja ennen kaikkea – luotettava. Et voisi arvatakaan mitä kaikkea seuralaisnaiselle kerrotaan, ei etsivä ole ainut joka tietää tämän kaupungin salaisuudet.” Vaaleaverikkö edessäni kertoi, silmät tarinan mukana eläen, mutta lopun kehoa pysyen paikallaan.
”Etsivä saa tietää salaisuudet viimeisenä, vasta kun kaikki muut sen jo tietävät. Tai ennen kuin muut tietävät sen olevan salaisuus. Ennen kuin kerrot miksi säikähdit mainittuani Hopeatukan, tarjoaisitko kenties ystävällisesti vieraallesi paukun.” Sanoin virnistäen, vaikka todellisuudessa tunsin pääni sisällä kasvavan jyskeen ja tiesin vain paukun auttavan siihen.
”Taidatte olla enemmän rappiolla kun uskoinkaan, on vasta aamu ja olette jo aloittamassa juomaan.” Patricia totesi aidosti pettyneen ja tyrmistyneen näköisenä. Päätin paljastaa käteni ja sanoin:
”Aamulla herätessäni enpä uskonut saavani tänään moraalisaarnaa parittajalta ja runkkukuva-mallilta. Mutta toisaalta, olenkin oppinut työssäni olemaan tuomitsematta ihmisiä ja kohtaamaan heidät ilman ennakko-oletuksia, luulisi sen olevan tärkeää sinunkin työssäsi Sulokas Lucy.” Kyynisyyteni ja ironiani, Patrician tunnistamisen ohella, tepsi ja nyt juonteet naisen huulten ympärillä olivat kireämmät kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin tunnistanut Patrician samaksi tytöksi joka tunnettiin viisitoista vuotta sitten vielä Sulokkaana Lucyna. Kaartin jäsenille jaetaan pitkillä matkoilla ”mielialaa nostattavia kuvia kotipuolen naisista, jotta kukaan ei unohtaisi minkä puolesta taistellaan”, alastonkuvia kauniista naisista. Kuvat tuottaa propagandatoimisto ja naiset, jotka valitaan kuviin, saavat julkisuutta ainakin hetkeksi. Kuvien tytöt ovat hohdokkaan usvan peitossa ja tuntuvat kaukaisilta, kunnes heidät tapaa ja huomaa heidän olevan vain kauniita naisia, ei enempää.
”Olit yksi suosikeistani.” Sanoin tällä kertaa vilpittömästi. Olin varma, että olin mennyt liian pitkälle ja Patricia käskisi minun lähteä. Sen sijaan hän alkoi nauraa. Aitoa syvää rintanaurua, ei sitä tekaistua heleää tyttömäistä naurua, jota naiset niin usein esittävät, vaan iloista ja puhdasta. Peitin hämmästykseni toispuoliseen hymyyn ja katsoin häntä silmiin kun hän vihdoin lopetti naurun. Vaalea ja kaunis nainen minua vastapäätä vastasi silmillään hymyyni.
”Monikaan ei ole tunnistanut minua niistä kuvista, ainakaan enää moneen vuoteen. Taisin tuomita sinut liian nopeasti. Olet kyllä vähän turhankin suora, mutta olet ainakin rehellinen ja siihen ei tässä kaupungissa liikaa törmää. Saatat valehdella, mutta et ole petollinen. En missään nimessä häpeä mistä olen aloittanut, kuten et varmasti sinäkään. Syy miksi pelästyin, kun kysyin Hopeatukasta, on se, että et ole ensimmäinen joka on kysynyt häntä tänään. Pidän työpuhelinta mukanani kokoajan, hätätapauksen varalla ja jos sihteerini ei ole töissä, ohjautuu puhelu minulle. Sain yöllä puhelun mieheltä joka sanoi kaipaavansa Hopeatukkaa, mies vannoi olevansa rakastunut tyttöön ja vaati saada hänen suora puhelinnumeronsa.” Patricia asetti imukkeen pulleiden huuliensa väliin, veti henkoset imukkeessa olevasta savukkeestaan ja puhalsi savut nenän kautta ulos. Hän heilautti kahden sormen välissä lepäävän imukkeensa rennosti sivulle, nosti kulmakarvojaan ja jatkoi. ”En tietenkään antanut numeroa vaan kehotin varaamaan tapaamisen normaalia reittiä – ” Tässä kohtaa katsoin Patriciaa kysyvästi. ”Eli soittamaan sihteerilleni, joka ottaa vastaan ehdotuksen tapaamisen ajankohdasta ja tavattavasta tytöstä. Aika välitetään tytölle, joka ilmoittaa suostuuko tapaamiseen. Näin toimitaan useimmiten ensimmäisen tapaamisen kohdalla, ja jos asiakas miellyttää, sopivat tytöt tulevista tapaamisista itsenäisesti, jos ei, katkeaa asiakassuhde kyseisen seuralaisen kanssa. Päättelin, että asiakas ei ollut miellyttänyt Hopeatukkaa ja hän ei ollut siis sopinut uutta tapaamista asiakkaan kanssa.” Kuuntelin häntä varoen ja pidin kasvoni ilmeettöminä. Olin huomattavasti Patriciaa taitavampi näyttelemään tyyntä, vaikka sisälläni kasvoi epäilys. Vedin savukkeestani viimeiset henkoset ja kysyin.
”Pystytkö kuvailemaan sinulle soittaneen miehen ääntä?” Sanoin samalla kun puhalsin savuja ulos ja tumppasin jo syljestäni kostuneen savukkeen Patrician pöydällä olleeseen lasiseen tuhka-astiaan.
”Kyllä, hän kuulosti naismaiselta ja venytti sanoja puhuessaan. En tiedä miksi, mutta muistan painaneeni mieleen, että hän kuulosti hengästyvän puhuessaan.” Blondi totesi kurtistaen otsaansa.
”Palaamme taas siihen, että minun tulisi saada tietää missä Hopeatukka on. Varmasti ymmärrät, ettei ole sattumaa, että saman vuorokauden aikana kaksi ihmistä pyrkii tavoittamaan yhtä työntekijääsi. En tiedä kuka tämä toinen henkilö on, joka sinulle soitti, mutta olen varma, että kaikille on parempi jos minä saan tietää Hopeatukan sijainnin ensimmäisenä. Minun tehtävänanto on ainoastaan tarkastaa, missä Hopeatukka on. Ei muuta.” Valehtelin Patricialle. Vaaleaverikkö mittaili minua katseellaan ja koitti selkeästi etsiä minusta heikkouden merkkejä. Hän lopetti mittailun ja näpäytti imukettaan sirosti tuhka-astian pohjaa vasten, irrottaen savukkeen imukkeesta ja jättäen sen hiljalleen savuamaan astian pohjalle.
”En tiedä miksi, mutta luotan sinuun. Voin tarkastaa, onko sihteerini kautta sovittu hänelle tapaamista tälle päivälle tai illalle. Kerrothan minulle, jos Hopeatukka on vaarassa.” Puhuessaan nainen avasi näytön pöydän pinnalle koskettamalla sitä kahdesti etusormellaan. Kuului kaksi terävää napsahdusta, kun pitkät punaiset kynnet osuivat lasiin. Lasille heijastui sininen, läpikuultava näyttö, joka minulle näyttäytyi vain kauniina heijastuksena Patrician kasvoilla, hänen vedellessään ja napautellessaan sormia lasipinnalla. Alle minuutissa hänen kasvoilleen tuli vilpittömästi hämmästynyt ilme ja hän sanoi:
”Herra Red, teillä kävi tuuri. Hopeatukalla on tälle illalle sovittu tapaaminen kello yhdelletoista hotelli Lothringen Prima i Etassa. Varaus on tehty jo viikkoja sitten. Oletan sinun tietävän, miltä Hopeatukka näyttää joten voit tunnistaa hänet jo kaukaa.”
Jyskytys pääni sisällä oli kasvanut kokoajan ja kuulin paloviinapullon taskuni pohjalla kutsuvan minua.
”Hienoa! Lupaan ettei tytölläsi ole mitään hätää.” Sanoi nostaessani hatun polveltani, noustessani ylös ja kääntyessäni ovelle. Otin muutaman pitkän askeleen ovelle ja otin kiinni ovenkahvasta. Käännyin katsomaan selkeästi huolestuneen näköistä vaaleaverikköä, joka ei enää näyttänyt yhtään niin kovalta, kuin hetki sitten tässä seistessäni.
”Puhuin totta sanoessani, että olit yksi suosikeistani Lucy.” Sanoin virnistäen, samalla kun avasin oven.

Hissiin astuessani iskin silmää hissinkuljettajalle. Hän hymyili leveästi takaisin, näyttäen sekalaisen rivin valkoisia, mutta vinoja hampaita. Otin taskustani pullon, mursin korkin sinetin ja otin pitkän kulauksen polttavaa ja pahalta haisevaa nestemäistä lääkettä. Lääkettä jyskytykseen pään sisälläni, lääkettä, jotta voin ajatella. Kaksi asiaa oli nyt selviä. Oswald oli valehdellut minulle. Mitään kolikkoa ei ollut missään vaiheessa ollutkaan, tai jos oli, oli varmaa, ettei Hopeatukka sitä ollut varastanut. Lisäksi Oswald ei ollut kertonut minulle koko totuutta omasta suhteestaan Hopeatukkaan. Päätäni jyskytti niin, etten saanut ajatuksesta kiinni ja päätin ottaa toisen pitkän ryypyn. Alas saapuessamme ovet avautuivat sivuille kitisevää ääntä pitäen ja astuin ulos hissistä tyhjään aulaan. Hissipoika jäi odottamaan kämmen auki ja ymmärsin vihjeen. Taputtelin taskujani, mutten löytänyt kolikoita joten kysyin kelpaako tupakka. Poika nyökkäsi, joten kaivoin takkini taskusta puolikkaan askin korviketupakkaa ja heitin sen pojalle. Poika nappasi askin ilmasta ja lähti kävelemään perässäni ulos laittaen tupakan huuleen. Kadulla näin Nazin auton ja pojan istumassa konepellillä, jauhamassa purukumia. Vinkkasin hänelle ja nuori mies hyppäsi ketterästi konepelliltä ja avasi oven minulle.
”Lothringen Prima i Etalle.” Sanoin mennessäni autoon. Naz kiersi auton omalle kuskin puoleiselle ovelleen ja hyppäsi sisään. Auto lähti liikkeelle ja katsoin ikkunasta, kun hissipoika sytytti vasta ansaitsemaansa tupakkaa kämmenen suojassa ovenpieleen nojaten. Päätin syödä päivällisen Oswaldin piikkiin hotellin ravintolassa odotellessani iltaa. Minulla olisi vielä muutama tunti aikaa pohtia valhetta joka minulle oli kerrottu ja en voinut kuvitella siihen parempaa paikkaa, kuin yhden kaupungin huippuhotellin aulabaari. Lothringen Prima i Eta oli yksi suurimmista ja hienoimmista tornihotelleista kaupungissa, se sijaitsi ylimmällä kerroksella. Suhteellisen lähellä toimistoani, ainoastaan paljon ylemmällä tasolla. Saavuimme hotellille alle kahdessa tunnissa. Koko matkan join paloviinapullostani ja Naz jatkoi tarinoitaan, tällä kertaa kaupungin kasvavasta mädästä ja korruptiosta. Mitä vähemmän pullossani oli nestettä, sitä paremmalta pääni tuntui. Kun pääsimme perille hotellin parkkihalliin, nuori kuljettajani pysäytti auton ja ilmoitti summan. Kaivoin esiin kukkaroni ja maksoin. Koko summan, ajoista ja muutaman tunnin odottamisesta ja lisäksi huomattavan tipin. Naz antoi minulle kuitin maksusta ja numeronsa. Sanoin säilyttävän numeron ja soittavan kun taas tarvitsen hyvää ja luotettavaa taksia. Hotellin aulaan astuessani valo häikäisi minut. Aula oli valaistu kymmenillä suurilla kristallikattokruunuilla ja sisustettu luonnonvalkoisella sametilla ja Oswaldin toimiston kanssa samankaltaisella goottityylisellä mustalla ornamentilla. Aula oli puoliksi ravintolaa ja aulabaaria ja puoliksi vastaanottoa. Vastaanottovirkailijoiden pöydän vieressä oli yksi hissi ja pöydän takana kaksi nuorta naista. Kävelin suoraan ravintolan puolelle ja istuin pöytään josta näin suoraan vastaanoton tiskille ja aulan sisäänkäynnille. Tarjoilijalta tilasin lumihärän pihvin juurespedillä ja ison lasillisen kylmää olutta. Olut saapui heti, mutta ruualla kesti tovin, vaikka ravintola oli lähes tyhjä. Ravintolassa istui lisäkseni neljä ihmistä. Yksi vanha pariskunta, joista kumpikin näytti yli satavuotiailta ja ilmeisesti kaksi bisneskumppania, kaksi miestä joista toinen oli kalju ja huomattavan lihava ja toinen pitkä, tumma ja tukeva, ja kumpikin huomattavan humalassa. Olin tyhjentänyt jo lasini ruuan saapuessa ja pyysin toista. Pihvi ei ollut paikan tason mukainen, mutta olut maistui sitäkin paremmalta. Syötyäni ylihintaisen lautaseni tyhjäksi, tilasin vielä jälkiruuaksi paikallista amasecia askin savukkeita. Juotuani vielä kaksi amasecia ja poltettuani muutaman savukkeen, aloin tuntea pienen pakokauhun sisälläni. Kello oli jo huomattavasti yli yhdentoista, enkä ollut nähnyt Hopeatukkaa. Tiesin Patrician soittaneen Hopeatukalle lähdettyäni ja kertoneen minusta ja yöllisestä puhelusta, mutta en kuitenkaan uskonut hänen peruuttaneen jo useita viikkoja sitten tehdyn tapaamisen. Hissille olin nähnyt menevän kahden pukumiehen. Pitkän ja laihan vaaleatukkaisen miehen noin tunti sitten ja mustan kaljutukkaisen vankkarakenteisen miehen puoli tuntia ensimmäisen jälkeen. Tilasin laskun tarjoilijalta. Maksoin käteisellä ja otin kuitin mukaani. Oswald saisi maksaa odotteluni. Koska en ollut nähnyt Hopeatukkaa, oli hän siis sopinut tapaamisen yksityiskohdat asiakkaansa kanssa etukäteen ja odotti asiakasta huoneessaan tai hän oli nähnyt minut ja säikähtänyt. Jälkimmäistä pidin epätodennäköisenä. Kumpikin vastaanottovirkailija oli poissa tiskiltä ja päätin tehdä oman siirtoni. Kävelin hissille ja toivoin sen olevan hissikuljettajan ohjaama, eikä huoneen avaimella toimiva. Painoin kerrosnäppäintä ja hissin ovet avautuivat naksahtaen. Hississä istui vanha hiirenharmaa herrasmies hissin ohjainten vieressä. Astuin ovista sisään ja painoin ovien sulkemispainiketta.
”Minulla on tapaaminen erään vaalean neitokaisen kanssa, hän on mennyt tästä jo aikaisemmin, mutta unohdin missä huoneessa meidän piti tavata. Et ole voinut olla huomaamatta häntä.” Sanoin vanhalle miehelle samalla kun kaivoin kukkarostani kreditin kolikon. Mies tihrusti minua vetistävin silmin, otti kolikon sormet täristen ja nykäisi vivusta. Hissi lähti liikkeelle. Mies ei sanonut sanaakaan matkan aikana, joka kesti joitain minuutteja, samalla kun minä seurasin kerrosnäytöstä mihin olimme menossa. Vihdoin hissi pysähtyi kolmanneksi ylimpään kerrokseen, ovet aukesivat ja mies osoitti ovea käytävän päässä, annoin miehelle vielä toisen kreditin kolikon ja kiitin hyvästä palvelusta. Kerroksessa oli lyhyt käytävä, jossa oli kaksi ovea kummallakin puolen käytävää ja yksi käytävän päässä. Kerros oli sisustettu samalla tavalla alakerran aulan kanssa ja jopa käytävällä roikkui katosta kristallikruunuja. Kävelin hitaasti käytävää pitkin, samalla miettien niin, että aivoni tuntuivat käyvän ylikierroksilla. Vaikka taksimatkalla juomani paloviinapullo ja päivällisellä juomani amasecit tuntuivat kehossani varmuutena, tunsin silti itseni hermostuneeksi. En ollut hermostunut siksi, etten olisi tiennyt mitä oven takana olisi, olin hermostunut siksi, että tiesin siellä olevan Hopeatukan. Vihdoin tulin käytävän päähän ja vedin itseni ryhtiin. Kuulin takanani käytävän päässä hissien ovien sulkeutuvan ja hissin lähtevän taas liikkeelle. Valmistauduin koputtamaan oveen, vedin hikoilevan käteni nyrkkiin eteeni ja kopautin rystyseni oveen. Sen sijaan, että käteni olisi ponnahtanut ovesta pitäen kumean äänen, kuten sen olisi kuulunut, ovi liikahti. Hotellihuoneen ovi oli auki.

Kestipä kauan kirjottaa loppuun tämänkin pätkä. Kirjotin ton redin ja patrician välisen keskustelun kuusi kertaa. Toisaalta Bunkker kirjoitti Elukkatehtaan, siis koko kirjan 7 kertaa, ennen kuin oli tyytyväinen(Bunkker oli kylläkin linnassa, eli vähän enemmän aikaa käsillä). Opiskelustressi vieny mennessään ja tänään kun loppu oikeastaan koulu päätin pläjäyttää paperille tän tarinan kakkososan. Kolmas osa Hopeatukkaa tulee vielä ja sen jälkeen ainakin parille kolmelle tarinalle olisi suunnitelmaa. Jos vaikka lomalla saisi aikaseksi... Toivottavasti joku lukee ja kommentoi :D.