Wilhelm: nuori soturipappi
Lähetetty: Ma 23.06.2003 19:37
Tämmöinen taas...
Nuori Wilhelm seurasi kuinka Ostlandin Valitsija Herttua määräsi joukkojaan valmiustilaan. Hän katsoi kuinka kaikki sujui määrätietoisesti, viisaasti ja järjestelmällisesti. Hetken tätä seurattuaan hän käänsi katseensa metsän reunalle. Sinne oli kerääntynyt petomiehiä, hän tunsi suurta vihaa noita Kaaoksen epäsikiöitä kohtaan, sillä mitä muutakaan Sigmar voisi soturipapiltaan vaatia. Hän sylkäisi eteensä maahan ja karvaat lapsuuden muistot palasivat mieleen. Hän nosti vasaranmuotoisen talismaaninsa otsalleen ja teki vasaranmerkin rintaansa. Tämän tehtyään Wilhelm nosti raskaan sotavasaransa maasta ja heristi sitä huutaen: ”Sigmarin viha on oleva suuri! Ajakaamme nuo olennot takaisin vääristyneiden jumaliensa luo! Sigmar on meissä vahva tänään!”.
Pian Ostlandin herttua määräsi Wilhelmin hilpariyksikön liikkeelle kohti petomiehiä. Wilhelm yritti pitää yllä tasaista marssiliikettä hilparimiesten kanssa, mutta ei voinut sisäiselle kiihkolleen mitään, niinpä hän oli lähes jatkuvasti yksikön edellä huutamassa Sigmarin vihaa petomiehille, jotka mylvivät Kaaoksen kielellä takaisin. Koko herttuan armeija liikkui eteenpäin lukuun ottamatta tykkejä, jotka aloittivat jo kuolettavan jyrähtelynsä. Wilhelm heristi vasaraansa ja kannusti miehiä eteenpäin. Pian Wilhelm jäi paikalleen odottamaan yksikköään ja katsoi taaksepäin. Hän oli muutaman metrin edempänä muita. Hän odotti kunnes yksikkö oli hänen luonaan ja huusi: ”Karkottakaamme nuo otukset Sigmarin nimeen!”. Koko hilparimiesyksikkö vastasi Wilhelmille huutaen: ”Keisarikunnan ja pyhän Sigmarin puolesta!” ja he aloittivat juoksun kohti lähintä petomies yksikköä. Sotavasara tuntui keventyvän Wilhelmin käsissä, kun hän juoksi kohti petomiehiä. Hän iski vasarallaan ensimmäistä kohdalle joutunutta petomiestä, joka lyyhistyi veriseksi kasaksi iskun voiman ansiosta. Jo heti ensimmäisen iskun jälkeen Wilhelm heilautti vasaraansa kohti toista petomiestä kylkeen. Petomies huusi tuskasta, kun suuri vasara murskasi sen kylkiluut ja selkärangan. Petomies lyyhistyi maahan ja jäi siihen haukkomaan henkeään vain hetkeksi, sillä sen omat toverit ja hilparimiehet talloivat sen jalkoihinsa. Wilhelm raivasi tietään petomiesten joukossa eteenpäin iskemällä jatkuvasti eteensä sattuvia olentoja. Pian petomiehet alkoivat paeta. ”Sigmarin voima on heille liikaa” ajatteli Wilhelm ja iski vielä muutamaa pakoa yrittävää petomiestä kohti, mutta vain toisella iskullaan hän osui aiheuttaen vain petomiehen jalan irtoamisen. Wilhelm meni petomiehen luo ja oli iskemässä sitä vasarallaan kun hän kuuli hiljaista valitusta. Wilhelm käänsi petomiehen ja huomasi sen kyynelehtivistä silmistä, että se oli kauhuissaan. Wilhelm katsoi petomiestä hetken ja oli jo antamassa säälille yli vallan, kun hänen mielensä valtasivat taas lapsuuden muistot. Hän iski petomiestä päähän ja päästi sen tuskistaan. Wilhelm hengitti syvään ja nopeasti. Taistelu raskaan vasaran kanssa alkoi viemään hänen voimansa. Äkkiä yksikön sivustasta kuului karjaisu.
Wilhelm kääntyi katsomaan ääntä kohti hän näki kuinka neljä hurjaa minotauria hyökkäsi hänen hilparimiesyksikkönsä sivustaan suorastaan teurastaen jokaisen eteensä joutuvan. Wilhelm huusi raivoissaan ja juoksi minotaureja kohti. Hän iski vasarallaan ensimmäistä olkapäähän, jonka seurauksena minotaurin käsi oli irrota. Wilhelm iski uudelleen, ennen kuin minotauri ehti kunnolla tajuta mitä tapahtui. Isku osui suoraan minotaurin päähän murtaen otuksen kallon ja niskan, jonka seurauksena otus kaatui elottomana maahan. Minotaurien johtaja katsoi Wilhelmiä kohti ja esitti haasteen, mutta silloin kaksi hilparimiestä iskivät hilparinsa sen ruumiiseen. Toinen upposi syvälle vatsan seutuville ja toinen kaulaan. Minotauri yritti pysytellä jaloillaan hetken, mutta kaatui maahan ja hilparit upposivat syvemmälle sen ruumiiseen. Jäljelle jääneet minotaurit katsoivat johtajansa kuolevan ja olivat aloittamassa hilparimiesten massateurastusta kun toisen pään läpäisi pieni kuula. Minotauri horjahteli paikallaan ja kaatui hilparimesten päälle tappaen yhden. Viimeinen minotauri joutui paniikin valtaan ja säntäsi poispäin Wilhelmistä ja hänen yksiköstään. Wilhelm tiesi, että yksinäinen minotauri ei tulisi enää jatkamaan taistelua, vaan hänellä ja hänen yksiköllään olisi tärkeämpää tekemistä täällä. Wilhelm komensi miehiään: ”Täyskäännös!”. Wilhelm näki edessään massiivisista petomiehistä koostuvan yksikön, jonka eturivissä seisoi muita päätä pidempi petomies. Wilhelm ei epäröinyt, sillä hän oli varma, että suuri Sigmarkin olisi hyökännyt suoraan ilman pelkoa. ”Hyökkäykseen! Antakaa niiden kokea Sigmarin viha!” näillä sanoilla Wilhelm aloitti rynnistyksen kohti suuria petomiehiä. Hilparimiehet epäröivät hetken, mutta lähtivät sitten juoksuun kohti petomiehiä. Wilhelm pääsi kontaktiin vihollisten kanssa ja toi vasaraansa kuolettavassa kaarteessa kohti suurinta petomiestä. Petomies torjui iskun kirveellään ja toisella se yritti iskeä Wilhelmiä vatsaan, mutta se kilpistyi näkymättömään suojaan. Wilhelm yritti iskeä uudestaan, mutta petomies oli liian taitava hänelle. Petomies iski uudelleen kohti Wilhelmiä ja tällä kertaa isku tuli läpi ja kirves upposi Wilhelmin vatsaan. Wilhelm tunsi viiltävän kivun vatsassaan ja näki petomiehen suuren jalan, joka potkaisi hänet maahan.
Wilhelm makasi maassa ja yritti rukoilla Sigmarilta suojelua ja voimaa, mutta se oli vaikeaa sillä hänen keuhkonsa olivat täyttymässä verellä. Nyt hän tiesi miltä mahtoi siitä petomiehestä tuntua, jonka hän lopetti ilman armoa. Aika tuntui hidastuvan. Wilhelmin silmät alkoivat sumentua ja hän kuuli vielä taistelun ääniä läheltään. Hän korisi vielä viimeiset sanat Sigmarille ja sitten kaikki pimeni. Oli aivan hiljaista. Hän ei nähnyt mitään. Wilhelm tunsi sielussaan, kuinka hänen sielustaan kamppailtiin, mutta yhtäkkiä hän kuuli hiljaista hyräilyä. Hän yritti raottaa silmiään varovasti, se oli vaikeaa ja valo sattui silmiin. Hän pystyi erottamaan ihmismäisen hahmon vierellään. Hyräily loppui. ”Olet näköjään herännyt” kuului rauhallinen ääni. ”Sigmarille kiitos. Olisi ollut sääli menettää noin lupaavaa soturipapin alku.” jatkoi mies. ”Mutta… minä…” sopersi Wilhelm. ”Olit aivan kuolemaisillasi ennen kuin herttuan ritareiden rynnäkkö ajoi petomiehet pois ja ritareiden mukana ollut veli Luthor ehti antaa sinulle ensiapua. Hän oli vakuuttunut rohkeudestasi.” sanoi mies. ”Lepää nyt… Tulet tarvitsemaan kaiken voimasi parantumiseesi.” sanoi mies ja aloitti taas hyräilyn. Wilhelm vaipui uneen ja tunsi sielussaan, että yksin Luthorin parannustaiat eivät voineet pelastaa häntä, Sigmarin oli täytynyt olla hänen mukanaan.
Niin kommentteja... Ihan mitä vaan jos löydätte(hyvää/huonoa), niin kertokaa. Ja jos oikein haluatte, kerron Wilhelmin tarinaa lisää(juu juu ei pelkkää H&S:ää
)...
Nuori Wilhelm seurasi kuinka Ostlandin Valitsija Herttua määräsi joukkojaan valmiustilaan. Hän katsoi kuinka kaikki sujui määrätietoisesti, viisaasti ja järjestelmällisesti. Hetken tätä seurattuaan hän käänsi katseensa metsän reunalle. Sinne oli kerääntynyt petomiehiä, hän tunsi suurta vihaa noita Kaaoksen epäsikiöitä kohtaan, sillä mitä muutakaan Sigmar voisi soturipapiltaan vaatia. Hän sylkäisi eteensä maahan ja karvaat lapsuuden muistot palasivat mieleen. Hän nosti vasaranmuotoisen talismaaninsa otsalleen ja teki vasaranmerkin rintaansa. Tämän tehtyään Wilhelm nosti raskaan sotavasaransa maasta ja heristi sitä huutaen: ”Sigmarin viha on oleva suuri! Ajakaamme nuo olennot takaisin vääristyneiden jumaliensa luo! Sigmar on meissä vahva tänään!”.
Pian Ostlandin herttua määräsi Wilhelmin hilpariyksikön liikkeelle kohti petomiehiä. Wilhelm yritti pitää yllä tasaista marssiliikettä hilparimiesten kanssa, mutta ei voinut sisäiselle kiihkolleen mitään, niinpä hän oli lähes jatkuvasti yksikön edellä huutamassa Sigmarin vihaa petomiehille, jotka mylvivät Kaaoksen kielellä takaisin. Koko herttuan armeija liikkui eteenpäin lukuun ottamatta tykkejä, jotka aloittivat jo kuolettavan jyrähtelynsä. Wilhelm heristi vasaraansa ja kannusti miehiä eteenpäin. Pian Wilhelm jäi paikalleen odottamaan yksikköään ja katsoi taaksepäin. Hän oli muutaman metrin edempänä muita. Hän odotti kunnes yksikkö oli hänen luonaan ja huusi: ”Karkottakaamme nuo otukset Sigmarin nimeen!”. Koko hilparimiesyksikkö vastasi Wilhelmille huutaen: ”Keisarikunnan ja pyhän Sigmarin puolesta!” ja he aloittivat juoksun kohti lähintä petomies yksikköä. Sotavasara tuntui keventyvän Wilhelmin käsissä, kun hän juoksi kohti petomiehiä. Hän iski vasarallaan ensimmäistä kohdalle joutunutta petomiestä, joka lyyhistyi veriseksi kasaksi iskun voiman ansiosta. Jo heti ensimmäisen iskun jälkeen Wilhelm heilautti vasaraansa kohti toista petomiestä kylkeen. Petomies huusi tuskasta, kun suuri vasara murskasi sen kylkiluut ja selkärangan. Petomies lyyhistyi maahan ja jäi siihen haukkomaan henkeään vain hetkeksi, sillä sen omat toverit ja hilparimiehet talloivat sen jalkoihinsa. Wilhelm raivasi tietään petomiesten joukossa eteenpäin iskemällä jatkuvasti eteensä sattuvia olentoja. Pian petomiehet alkoivat paeta. ”Sigmarin voima on heille liikaa” ajatteli Wilhelm ja iski vielä muutamaa pakoa yrittävää petomiestä kohti, mutta vain toisella iskullaan hän osui aiheuttaen vain petomiehen jalan irtoamisen. Wilhelm meni petomiehen luo ja oli iskemässä sitä vasarallaan kun hän kuuli hiljaista valitusta. Wilhelm käänsi petomiehen ja huomasi sen kyynelehtivistä silmistä, että se oli kauhuissaan. Wilhelm katsoi petomiestä hetken ja oli jo antamassa säälille yli vallan, kun hänen mielensä valtasivat taas lapsuuden muistot. Hän iski petomiestä päähän ja päästi sen tuskistaan. Wilhelm hengitti syvään ja nopeasti. Taistelu raskaan vasaran kanssa alkoi viemään hänen voimansa. Äkkiä yksikön sivustasta kuului karjaisu.
Wilhelm kääntyi katsomaan ääntä kohti hän näki kuinka neljä hurjaa minotauria hyökkäsi hänen hilparimiesyksikkönsä sivustaan suorastaan teurastaen jokaisen eteensä joutuvan. Wilhelm huusi raivoissaan ja juoksi minotaureja kohti. Hän iski vasarallaan ensimmäistä olkapäähän, jonka seurauksena minotaurin käsi oli irrota. Wilhelm iski uudelleen, ennen kuin minotauri ehti kunnolla tajuta mitä tapahtui. Isku osui suoraan minotaurin päähän murtaen otuksen kallon ja niskan, jonka seurauksena otus kaatui elottomana maahan. Minotaurien johtaja katsoi Wilhelmiä kohti ja esitti haasteen, mutta silloin kaksi hilparimiestä iskivät hilparinsa sen ruumiiseen. Toinen upposi syvälle vatsan seutuville ja toinen kaulaan. Minotauri yritti pysytellä jaloillaan hetken, mutta kaatui maahan ja hilparit upposivat syvemmälle sen ruumiiseen. Jäljelle jääneet minotaurit katsoivat johtajansa kuolevan ja olivat aloittamassa hilparimiesten massateurastusta kun toisen pään läpäisi pieni kuula. Minotauri horjahteli paikallaan ja kaatui hilparimesten päälle tappaen yhden. Viimeinen minotauri joutui paniikin valtaan ja säntäsi poispäin Wilhelmistä ja hänen yksiköstään. Wilhelm tiesi, että yksinäinen minotauri ei tulisi enää jatkamaan taistelua, vaan hänellä ja hänen yksiköllään olisi tärkeämpää tekemistä täällä. Wilhelm komensi miehiään: ”Täyskäännös!”. Wilhelm näki edessään massiivisista petomiehistä koostuvan yksikön, jonka eturivissä seisoi muita päätä pidempi petomies. Wilhelm ei epäröinyt, sillä hän oli varma, että suuri Sigmarkin olisi hyökännyt suoraan ilman pelkoa. ”Hyökkäykseen! Antakaa niiden kokea Sigmarin viha!” näillä sanoilla Wilhelm aloitti rynnistyksen kohti suuria petomiehiä. Hilparimiehet epäröivät hetken, mutta lähtivät sitten juoksuun kohti petomiehiä. Wilhelm pääsi kontaktiin vihollisten kanssa ja toi vasaraansa kuolettavassa kaarteessa kohti suurinta petomiestä. Petomies torjui iskun kirveellään ja toisella se yritti iskeä Wilhelmiä vatsaan, mutta se kilpistyi näkymättömään suojaan. Wilhelm yritti iskeä uudestaan, mutta petomies oli liian taitava hänelle. Petomies iski uudelleen kohti Wilhelmiä ja tällä kertaa isku tuli läpi ja kirves upposi Wilhelmin vatsaan. Wilhelm tunsi viiltävän kivun vatsassaan ja näki petomiehen suuren jalan, joka potkaisi hänet maahan.
Wilhelm makasi maassa ja yritti rukoilla Sigmarilta suojelua ja voimaa, mutta se oli vaikeaa sillä hänen keuhkonsa olivat täyttymässä verellä. Nyt hän tiesi miltä mahtoi siitä petomiehestä tuntua, jonka hän lopetti ilman armoa. Aika tuntui hidastuvan. Wilhelmin silmät alkoivat sumentua ja hän kuuli vielä taistelun ääniä läheltään. Hän korisi vielä viimeiset sanat Sigmarille ja sitten kaikki pimeni. Oli aivan hiljaista. Hän ei nähnyt mitään. Wilhelm tunsi sielussaan, kuinka hänen sielustaan kamppailtiin, mutta yhtäkkiä hän kuuli hiljaista hyräilyä. Hän yritti raottaa silmiään varovasti, se oli vaikeaa ja valo sattui silmiin. Hän pystyi erottamaan ihmismäisen hahmon vierellään. Hyräily loppui. ”Olet näköjään herännyt” kuului rauhallinen ääni. ”Sigmarille kiitos. Olisi ollut sääli menettää noin lupaavaa soturipapin alku.” jatkoi mies. ”Mutta… minä…” sopersi Wilhelm. ”Olit aivan kuolemaisillasi ennen kuin herttuan ritareiden rynnäkkö ajoi petomiehet pois ja ritareiden mukana ollut veli Luthor ehti antaa sinulle ensiapua. Hän oli vakuuttunut rohkeudestasi.” sanoi mies. ”Lepää nyt… Tulet tarvitsemaan kaiken voimasi parantumiseesi.” sanoi mies ja aloitti taas hyräilyn. Wilhelm vaipui uneen ja tunsi sielussaan, että yksin Luthorin parannustaiat eivät voineet pelastaa häntä, Sigmarin oli täytynyt olla hänen mukanaan.
Niin kommentteja... Ihan mitä vaan jos löydätte(hyvää/huonoa), niin kertokaa. Ja jos oikein haluatte, kerron Wilhelmin tarinaa lisää(juu juu ei pelkkää H&S:ää
)...
ei saa rääkätä odottavia lukijoita