Sotavasara.net

Toisessa threadissa kävi kuumana offtopic-keskustelu jossa mietittiin voittamisen mielekkyyttä. Aika useat ajatteli, ja ajattelee että voittaminen ei ole tavoite figupelaamisessa. Vaan sivutuote.


Mitkä on siis oikeat mielipiteet? Onko voitto itseisarvo jota tavoitella, vaiko sivutuota?

Onko hauskaa pelata listaa joka on fluffikas ja kiva, mutta joka revitään kappaleiksi kerta kerran jälkeen, vai hauskempaa tylsempää listaa joka tahkoaa voittoja?

Onko "hauskuus" tärkeämpi kuin voitto, vai tuleeko hauskuus voitosta? Vai sen tavoittelusta?

Kyllä se minun mielestäni kuuluu peliin, tuo voiton tavoittelu. Miksi pelata jos ei yritä voittaa? Se on sitten eri asia miten "täysii" pelataan.

Koen, että jos lista on hauska, sillä ei pärjää, vika ei ole itsessä eikä puhuta minkään sortin turnauksesta tai samalla vakavuusasteella pelattavasta niin ongelma on yhteisymmärryksen puuttuminen pelin hengestä. Anekdoottina tein kerran sellaisen mielestäni mukavan pelattavan, latelin listan vastustalle jonka jälkeen hän totesi tuoneensa turnauslistan. Lopputulos oli aika selvä jo alusta saakka, pelaaminen on hanurista eivätkä ne tunnit koskaan tule takaisin. Pelattiin perään toinen peli jossa listat olivat suht. samalla levelillä ja vein sen sitten vuorostani.

Jos voitto = hauskuus niin se on mielestäni aika huono juttu. Itse olen eniten mehuissani kun vääntö on tiukkaa. Murskavoitto ja -tappio ottavat aivan yhtälailla päähän. Itselle siis hauskuus koostuu siitä, että saa pelata mukavaa listaa ja peli on tasaista. Immersio on myös itselle tärkeää jonka takia en mittaa tasaisuutta niinkään matsin pisteiden vaan joukkojen toiminnallisen tasaväkisyyden mukaan. Tämä on taas näitä juttuja kun nappulat edustavat joillekin pelaajille saatetekstinsä sisältöä ja toisille stattiriviä.

AgeofSignar116 kirjoitti:Onko "hauskuus" tärkeämpi kuin voitto, vai tuleeko hauskuus voitosta?

Hauskuus tulee mulle ensisijaisesti voiton tavoittelusta, ei voitosta sinänsä. Olennaista on myös, että vastustajakin tavoittelee voittoa enemmän tai vähemmän tosissaan. Voittaminen sinänsä ei ole hauskaa ellei sen eteen ole joutunut tekemään vähän töitäkin. Vanha "for fun" vs "to win" jaottelu on jokatapauksessa mulle täysin toimimaton, koska hauskuus ja voiton tavoittelu liittyy niin vahvasti yhteen.

Minusta on, varsinkin itse pelin aikana. Mutta listaa tehdessä pelkän voiton ajattelu ei ole hyvä ellei pelikumppani tee samaa. Peli voi muuttua tylsäksi, jos on liian epätasaista. On mukavaa välillä hävitä ja välillä voittaa.

Jos otan esimerkin 40k:n ulkopuolelta, niin Civilizationissa voi säätää vaikeustason pelaajakohtaisesti. Tämä tekee moninpelistä mielekkäämmän. Myös monessa muussa voi antaa huonommalle pelaajalle etua. Warhammerissa tämän voi tehdä listalla ja skenaariolla, toimii tuttujen kanssa pelatessa.

AgeofSignar116 kirjoitti:Onko "hauskuus" tärkeämpi kuin voitto, vai tuleeko hauskuus voitosta? Vai sen tavoittelusta?

Mulla prioriteetit menee näin nykyään :

- Pohjalla on kiinnostus siihen periodiin tai teemaan mitä pelataan. Esim Talvisota, Ristiretket tai Antiikin sodat tai sitten fabakampanja.
- Oleellista on siihen liittyvä yhteisöllinen tekeminen, kampanjan kehittely, maastojen rakentelu, armeijoiden valmistelu jne.
- Ja taustoitus, eli vaikkapa aiheeseen liittyvät elokuvat, kirjat yms
- Armeijan kasaaminen uuteen aiheeseen tai periodiin on hauskaa, tai sitten vanhan edelleen kehittely.

- En ole hirveän innostunut hinkkaamaan 'armeijalistoja' historiallisiin. Mieluiten mennään sellaisella aikakauden 'tyypillisellä' kokoonpanolla.
- Pelaaminen on se ultimate kohde kaikelle tekemiselle, mutta sehän on sitten se jäävuoren huippu, johon kaikki muu on tähdännyt.
- Pyrin voittoon, ja olen erittäin tyytyväinen jos tulee voitto, mutta lopulta pääasia on että pääsee ulkoiluttamaan figuja, ja pelataan hyvässä hengessä ja pidetään hauskaa. Ihan tyytyväisenä häviän mukavan ja tasaisen matsin. Jos peli on sillai epätasainen, ettei mulla ollut oman armeijan alivoimaisuuden takia oikein aseitakaan voittoon, niin se ottaa päähän.

Tunteeko joku oikeasti pelaajan missä tahansa asiassa, joka lähtisi pelikentille "ihan sama" fiiliksin? Peruskoulun liikuntaa laskematta minä en ole moisiin tapauksiin törmännyt. Jos puhutaan vapaaehtoisesta pelaamisesta, niin hankala minun on kuvitella henkilöä, joka ei haluaisi nähdä itseään voittajana olin sen merkitys kuinka olematon tahansa. KPS:n voittaminen naapuria vastaan on ihan yhtä tärkeä hetki jokaisen elämässä kuin jonkun Ropeconin tai ETC:n tai jonkun muun voittaminen.

Harvoin kuitenkin näen ihmisten mainitsevan, jonka syystä tätä aloitin kirjoittamaan nyt, että millainen voitontavoittelu on mielekästä. Onko syynä sitten kotikasvatus, ympäristön muuttujat tai oma toiminta, mutta minun pelifilosofiani ei ole koskaan unohtanut tai vähätellyt voitontavoittelua, mutta ennen kaikkea haasteiden luomista, saamista ja kukistamista.

Peli, jossa heti ensisilmäyksellä suuren egon omaava pelaaja voi todeta voittajan, ei varmaan kenenkään mielestä ole hauska tai hauskin mahdollinen. Pelasin kerran Ropeconissa Morriganin kanssa Fabaa, jossa Swedu kompeilla 18p:n skavenit kohtasi ties minkä 1p:n WoCin tupla demppaprinssilistan. Kyllä tämmöisestä pelistä hauskuus tulee ihan jostain muusta kuin siitä, että saa työnnellä joukkojaan seuraavat 15min-3h.

Joskus puhutaan, että voitto pitää ansaita ja listan/pakan/jonkun tekeminen on taito ja tärkeä osa-alue pelistä. Emmää tii sit siit, kuinka paljon taitoa vaatii listaansa kirjoittaa Demon Prince Nurgle tai 2x Steam Stank. Mutta sen minä tiedän, kuinka paljon taitoa vaatii pelaaminen silloin, kun et hallitse tätä "osaamisen" aluetta ja näe armeijasi parhaimpia voimavaroja.

Kun minä olin pieni, niin isi opetti "urheiluhenkeä", "reilua pelihenkeä", "haasteiden luomista" tai miksi sitä ikinä kukin haluaa kutsua. "Pelleilyksi" ja "perseilyksi" olen kuullut sitä sanottavan myös. "Typerästä pelitavasta" huolimatta voittoa edelleen tavoitellaan, mutta sitä tavoitellaan niin, että taitoni joutuvat toden totta koetukselle. Jalkapallon pelaaminen on ihan eri asia, jos päättää painottaa pelinsä sille huonommalle jalalle tai jos jäkiksessä/sählyssä/pesiksessä otat väärän lavan mailan tai käsittelet sitä väärinpäin. Kyllä me nappulana yritettiin joskus putata pahvimoken toiselle puolelle pallo ihan vain for shits and giggles. Shakin pelaaminen heikompaa pelaajaa vastaan muuttuu yllättävänkin tasaväkiseksi ellei jopa ihan kokonaan vaaka kallistu toiselle puolelle, jos poistat heti nappuloiden asettelussa itseltäsi kuningattaren. Saat ihan vapaasti keksiä lisää esimerkkejä, mutta itse olen vuosia käyttänyt termiä "Pelata ilman kuningatarta" ja huomannut, että saan enemmän nautintoa niin pelaamisesta että voiton saamisesta "pelaamalla ilman kuningatarta".

Voiton tavoittelu on tärkeää ja sen saavuttaminen on hauskaa. Mutta mitä vaikeampi se polku on, mitä enemmän haasteita tuttu ja turvallinen peli voikaan minulle tuoda, sitä mielekkäämpää _minun_ mielestäni sen tavoittelu on. Morrigania vastaan oli tosi kivaa todeta, että nämä 35 klaanirottaa sai sun demonic mount Bsb:n testaamaan breack testiä Ld5:lla. Ei oo mun vika, jos toinen ei ota vakavasti staattista combat resoo, jota voi pönkittää kukkulalla, chargella ja tie millä muulla. Fifassa on kiva voittaa toinen tehtyään maaleja pelkätään pääpelillä. Karatematsin on kiva voittaa toinen käsi selän takana ja Pokerikin tulee varmasti haukemmaksi silmät kiinni pelatessa.

Kun minusta tulee jonain päivänä isi, niin kyllä minä siirrän seuraavalle sukupolvelle oman pelifilosofiani ja mietin sitten hiljaa itsekseni kuinka siistiä on, että tuleva maailman paras jalkapalloilija poikani kirmasi kentälle käsillä seisoen, koska jalkojen käyttäminen on n00beille.

Aika pitkälle itse tykkään siitä jossain aikaisemmassa vastaavassa säikeessä olleesta: "Pelin tavoite on voittaa, pelin tarkoitus on että molemmilla on hauskaa".

shiwan kirjoitti:Koen, että jos lista on hauska, sillä ei pärjää, vika ei ole itsessä eikä puhuta minkään sortin turnauksesta tai samalla vakavuusasteella pelattavasta niin ongelma on yhteisymmärryksen puuttuminen pelin hengestä.

Aikamoinen lause. Sekä sisällöltään, että kieliopillisesti.

Koen, että jos lista on hauska, sillä ei pärjää

Voin kai olettaa, että pärjääminen tarkoittaa voittamista?
Yritätkö sanoa, että hauskalla listalla ei pärjää? Tarkoitatko myös, että hyvin pärjäävä lista ei voi olla hauska?
Ja tarkoittaako sinun viestissäsi "hauska" sellaista hah-hah-hauskaa läppälistaa vai sellaista listaa, jota vastaan sinun listallasi tulee tasaväkinen peli? Vai tarkoitatko kenties jotain muuta?
Muuttuuko "hauska" lista vähemmän "hauskaksi", jos sillä alkaakin "pärjätä"? Entä lisääntyykö listan "hauskuus" jos "pärjääminen" vähenee? Jos kaksi pelaajaa pelaa samalla listalla, niin onko huonommin "pärjäävällä" pelaajalla "hauskempaa"?
Miksei hyvin pärjäävällä listalla pelaaminen voisi olla hauskaa? Väittäisin joskus nähneeni hyvin pärjäävällä listalla pelaavan pelaajan olevan aika tyytyväinen suorituksiinsa.

ongelma on yhteisymmärryksen puuttuminen pelin hengestä

Tästä olen samaa mieltä. Jos pelaajat tuovat peliinsä ihan eri hengessä luodut armeijat, pelistä ei välttämättä tule kummallekaan pelaajalle mielenkiintoinen.

eikä puhuta minkään sortin turnauksesta

Oletan, että turnaukseen on luvallista tuoda sääntöjen ja komppine rajoissa niin kova armeija kuin mahdollista. Eikä siitä pitäisi tulla kenellekään osallistujalle paha mieli, koska kyseessä on turnaus ja voiton tavoitteleminen on sisäänrakennettu koko turnauksen käsitteeseen.

vika ei ole itsessä

Ehkä et vain pidä voittamisesta?

Ja vastaukseksi otsikon kysymykseen: kyllä voiton tavoittelu on mielekästä.
Toki jokainen joutuu omalla kohdallaan miettimään kuinka paljon on valmis panostamaan voiton saavuttamiseksi.
Satuin eilen katsomaan telkusta Suomen vahvin nainen-kisoja. Yksi osallistuja kommentoi lajien välissä, että jos olisi harjoitellut tätä enemmän, niin olisi varmaan pärjännyt paremmin. Loppujen lopuksi aika fiksusti sanottu.

Absurdi kysymyksenasettelu. Olennaiset kysymykset liittyvät siihen, mistä kaikesta on mielekästä tinkiä silloin kun eri elementtien välillä joudutaan tekemään kompromisseja.

Ääripäistä tämäkin selvinnee. Tietenkin jokainen päättää asian itse, joten kaikenkattavaa vastausta tuskin löytyy.

Jos voitat 10-0 vastustajan. Siis pelaat vaikka armeijaa vastaan, joka ei kykene läpäisemään panssareitasi, niin onko tämä tyydyttävää? Omalla kohdallani ei. (Koska miksi ihmeessä pelaisi peliä, jonka tulokseen oma toiminta ei vaikuta? Kimblen mestaruus on ihan eri porukan juttu.) Vastus joka ei kykene toimimaan, on yleensä aika suolainen pelaaja ja hyvästä syystäkin.

Lienee yleisesti hyväksyttävä ajatus, että paras peli on sellainen, jossa molemmat osapuolet saavat viimeiseen asti toimittua ja homma ratkeaa siihen pelinvoittonoppaan/päätökseen viimeisellä hetkellä. Aiankin tällaisesta pelistä puhutaan mielellään muillekin eikä sitä sivuuteta olankohautuksella.

Näiden perustella voitosta kamppailu johtaa mielyttävään pelitilanteisiin kunhan molemmat osapuolet osaavat suhtautua peliin riittävällä vakavuudella ja kepeydellä.

Pienoismalleilla pelaaminen on minusta ensisijaisesti sosiaalista toimintaa. "Voittaminen" liittyy tähän sosiaaliseen aspektiin. On toki mukavaa voittaa pelin itsensäkin puitteissa, itsekin olen erittäin kilpailunhaluinen, mutta sinä päivänä kun se ajaa sosiaalisen voittamisen ohitse ja alan harrastaa "voitto ennen muuta" -asenteella toivon että osaan itse (tai minut ohjataan läheisteni toimesta) siirtyä harrastamaan jotain muuta.
Pelkän voitonhimon kun voi tyydyttää niin monissa muissakin lajeissa, kuin figupeleissä. Pelaa sitten vaikka kirjeshakkia, niin ei tarvitse edes kommunikoida reaaliajassa.

Ne joilla on hauskaa voittavat itselleen jotain - ne jotka vievät toisten hauskuuden häviävät eniten.

Scoundrel, tarkoitin sitä, että jos vika ei ole lausehirviössäni luettelemissani asioissa jotka ovat itsestä kiinni, niin se vika on luultavasti pelityylien yhteensopimattomuudessa. Minun normaali matsini on erilainen kuin vaikka ETC-jäbien normaali matsi. Jos joku heistä pelaa minua vastaan ja molemmat tekevät mielestään normaaliin peliin listan, niin käytännössä häviän varmasti riippumatta taitotasostani eikä kellään ole hauskaa.

Dolmot kirjoitti:Absurdi kysymyksenasettelu. Olennaiset kysymykset liittyvät siihen, mistä kaikesta on mielekästä tinkiä silloin kun eri elementtien välillä joudutaan tekemään kompromisseja.

Samaa mietin jo lukiessani viitattua voitosta pelaamisketjua. Luultavasti kaikki pelaajat pyrkivät voittoon, toisille se merkitsee enemmän ja toisille vähemmän. Oma peliasenteeni nojaa seuraaviin faktoina pitämiini väittämiin:

1. Pelaaminen on sosiaalinen toiminto

Täysin sukuelin otsassa toimitettu peli ja viimeiseen asti perseilty toiminta jättää leiman ensisijassa siihen joka syyllistyy törttöilyyn. Korostaisin siis tosielämän arkijärjen ja käyttäytymissääntöjen hallintaa tilanteessa jossa kumpikin oletettavasti pelaa voitosta ja tunteetkin voi kuumentua. Koskee myös huononhäviäjänsyndroomasta kärsiviä. Tämä ei siis pois sulje pelin sisäistä naljailua ja tuskan huutoja, meikäläisestä ne kuuluvat asiaan. Toki kannattaa pitää hoksottimet auki sillä jokainen vastustaja ei tästä tykkää ja silloin on kohteliasta pitää päänsä kiinni pelin aikana ja tietenkin sen jälkeen. Ei tosielämän kenraaleillaan ole skype auki 24/7 - tietääkseni.

2. Figuuripelit ovat niin reikäisiä säännöiltään, että useampikin possupahnue juoksee kerralla läpi parhaimmistakin säännöistä

Ei ainakaan omalle kohdalle ole osunut yhtään figuuripeliä joka vetäisi säännöiltään tasapuolisuudessaan ja aukottomuudessaan vertoja mm. shakille. Shakkiin verratan figupelailu on melkoista hiekkalaatikkoleikkimistä tuumamittoineen ja rouheine sotureineen. Täydellisessä pelissä jokainen pelaisi samaa listaa samoilla säännöillä, mutta samalla katoaisi omasta mielestäni figupelaamisen ydin - joka ei ole voiton maksimointi. Ydin on historiallisten tai täysin fiktiivisten taisteluiden luominen kohtuu järkevällä tavalla pöytätason peliin. Voitosta toki pelataan, mutta reikäiset säännöt ja listojen alituinen epätasapaino syö maksimaalisen voiton tavoittelun järkevyyttä. Ehkä joku pitää pelaamisen ytimenä pelkästään sääntöjen ja listan rakennuksen reikien hyödyntämistä voittaakseen, mutta ainakin minusta kyseinen kaveri kompensoi jotain todellisen elämän puutettaan.

3. Pelaaminen on kahden maailman välissä tasapainoilua. (on ns. todellinen elämä ja pöydällä käytävä fiktiivinen taistelu, jotka omasta mielestäni tulisi ymmärtää erillisiksi.)

Pelaan 6 - 28mm soturien kenraalia pelipöydällä ja samaistun siihen täysillä, mutta se henkilö joka pöydän vieressä seisoo on taas 1/1 skaalan perusjamppa Seinäjoelta. Pelin henkeen ei siis musta kuulu se että sotkee kaksi maailmaa toisiinsa. Pöydällä voi olla armoton ja mulkku liikeissään, mutta pelaajana taas pitää olla sosiaalinen ja kohtelias sekä oppia virheistään. En siis todellakaan ymmärrä listojen vakoilua tai muuta häirintää, joka ei tapahdu pelinsääntöjen kautta ja pelipöydällä. Samaan kategoriaan lasken myös pelin aikana olevat turhat häiriötekijät, niin tahalliset ja tahattomat, kuten puhelimen jatkuva räplääminen yms. häröily, joka vie itse pelistä ajatukset muualle.

Otetaan nyt ihan ajatusleikkinä tilanne, että turnauksessa näätäilen vastapelaajan listan tietooni ja siinä samalla mahdolliset piilotetut elementit vastustajan listasta. Tiedän siis jokaisen vihollisen yksikön liikkeen, taistelukyvyn ja tahdon desimaalintarkkuudella. Samalla pystyn uhkailemaan, häiritsemään ja sekoilemaan vastapuolen esikunnassa koko sodan ajan ja sen ulkopuolellakin. Kuinkahan monta kivestä antaisi tosielämän kenraalit moisista 100% oikeista tiedustelutiedoista? Puhumattakaan siitä, että pääsisivät toisen esikuntaan sipsipussia rapisuttamaan? Se että omana itsenään harrastaa vakoilua pelin ulkopuolella on musta figupelaamisen hengenvastaista törttöilyä ja nimenomaan kahden erillisen elämän sotkemista väärällä tavalla keskenään (reallife vs gamelife).

4. Ei ole vastaan tullut ammattilaista, joka figupeleillä itsensä elättäisi

Vinkatkaa, jos joku itsensä turnauksilla elättää, mutta eipä figupelaamisesta käsittääkseni ole tullut pokerin tasoista rahasampoa. Ymmärtäisin ryppyotsaisuuden voiton suhteen, jos jonkun elämä riippusi figupeleistä, mutta suhteutettu todelliseen maailmaan luulisi harrastuksen olevan ensisijassa hauskanpito varten.

hups kahteen kertaan

En tiä mut suutun jos häviän ja laitan faktion myyntiin

marke kirjoitti:laitan faktion myyntiin

etkai sentään. Hirveän kasuaalia :D

Pelaaminen ilman voiton tavoittelua ei ole (itselleni) mielekästä.

Olen aina ollut harrastuksissani aika kilpailuhenkinen, enkä oikeastaan edes pidä kasuaaleja pelejä kiinnostavana. Minulle pelissä pitää olla ainakin sen verran vaikeutta ja syvyyttä, että jatkuvasti pitää tehdä valintoja ja oppia paremmaksi. Vähemmän ja kasuaalimmin pelaaviin kavereihini verrattuna tämä meinaa sitä, että en jaksa kiinnostua kokeilemaan aina uusia kevyitä pelejä mihinkään syventymättä ja vastaavasti he eivät useinkaan halua pelata kanssani pelejä, joihin olen käyttänyt aikaa ja panostanut. Sama ilmiö näkyy figupelien lisäksi myös esim. lauta- ja tietokonepeleissä.

Voitto itsessään on kuitenkin tärkein lähinnä tavoitteena ja suuntaa-antavana indikaattorina siitä, että tuliko töpeksittyä isosti. Oman pelin kulkeminen ja loppupisteet ovat tietysti jonkinlaisessa korrelaatiossa keskenään, mutta näistä kahdesta tärkeämpi on se oma peli.

Ihmisten peliharrastusmotivaatoita on tutkittu. "Hauska" on mitätön termi, jonka alle kätkeytyy aina muita agendoja. "Voitto" voi tapahtua eri agendojen eri alueilla. Kaikkein laveimmassa mielessä voidaan sanoa, että voitat aina, kun sinulla on omista lähtökohdistasi hauskaa.

Tällä tavoin määriteltynä voitontavoittelu on mielekästä. Koska hauskan tavoittelu on mielekästä.

Iso kysymys on, osaatko ja uskallatko analysoida omaa pelaamistasi niin rehellisesti, että ymmärrät, mistä oikeasti pidät. Itse en figujen suhteen edes erityisemmin pidä pelaamisesta. Harrastajakavereita on kivintä tavata siten, että emme pelaa, vaan vain hypistelemme figuja ja juttelemme niistä, ehkä maalaamme niitä yhdessä ja kommentoimme toistemme töitä. Se on myös äärimmäisen sosiaalista. Pure win-win.

----

Diipadaapaa ja mutuilua mun agendoistani:

Jos pelataan, lähestyn pelaamista aina tarinankerrontana, joka jossakin määrin havainnollistaa, simuloi ja varioi sellaisia joukkokohtauksia, joita ei ihan puhtaalla tarinankerronnalla ja mielikuvituksella saa tyydyttävästi esitettyä. Koen voittavani, jos syntyy mielenkiintoinen tarina hyvillä mausteilla. Pelaan aina tällainen "voitto" mielessäni. Mielenkiintoiseen tarinaan sisältyy aina todellisia taktisia valintoja, joiden onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole varmaa, ja näissä tilanteissa voidaan heittää noppaa. Jossakin määrin juuri yllätyksellisyys pitää mielenkiintoa yllä.

Luonnollisesti em. kaltaisen pelaamisen pitää olla myös sosiaalisesti palkitsevaa, mikä toteutuu varmimmin, jos kanssapelaaja tavoittelee samaa kuin minä. Tunnelma latistuu heti, jos joku pelaajista taistelee vailla fantasiamaailman historiaa tai sisäisiä tavoitteita, vain pelin sääntöjen ja pelilaudan puitteissa. Sellainen pelin pelaaminen pelin takia ja turnaushikoilu ovat mulle koko tämän harrastuksen antiteesi. Tosin vielä 5 vuotta takaperin jaksoin olla vähän innostunut siitäkin puolesta. Tänä vuonna yritin, mutta pelit loppuivat ensimmäiseen kertaan. Silloin tällöin tulee kuitenkin fiilis, että vois vähän pelata. 1-3 peliä vuodessa ilman kellon katselua taitaa olla mun valintani. Hauskin turnaus, jossa olen ollut, oli N&T:n 40K-turnaus, jossa kävin vain katselemassa, kun muut pelasivat - pari jopa oikein hienosti maalatuilla ukoilla ja erittäin herrasmiesmäisesti.

Vielä nykyäänkin mua saattaa kiinnostaa pelien säännöt, ja luenkin niitä aina välillä, mutta en kaipaa pelaamista. Fantasiataistelupelien säännöt asettavat erilaisia rotuja ja yksiköitä suhteeseen maailman sisällä ja kertovat, mikä on kussakin tilanteessa mahdollista ja todennäköistä. Ajattelen sitä simulaationa, en pelinä. Opiskelen sääntöjä ymmärtääkseni fantasiamaailmojen sisäistä logiikkaa, en käyttääkseni aikaa säännöille alisteiseen figunsiirtelyyn. Sitten erikseen luen sotahistoriaa ja taistelukenttäarkeologiaa, jos "tosimaailma" alkaa kiinnostaa.

-ile

ile kirjoitti: Jos pelataan, lähestyn pelaamista aina tarinankerrontana, joka jossakin määrin havainnollistaa, simuloi ja varioi sellaisia joukkokohtauksia, joita ei ihan puhtaalla tarinankerronnalla ja mielikuvituksella saa tyydyttävästi esitettyä. Koen voittavani, jos syntyy mielenkiintoinen tarina hyvillä mausteilla. Pelaan aina tällainen "voitto" mielessäni. Mielenkiintoiseen tarinaan sisältyy aina todellisia taktisia valintoja, joiden onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole varmaa, ja näissä tilanteissa voidaan heittää noppaa. Jossakin määrin juuri yllätyksellisyys pitää mielenkiintoa yllä.
-ile

Tässä ile pukee hyvin sanoikse se, miten itsekin ajattelen! Nykyisin pienoismallipelaamisessa kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän malline kanssa näpräily ja mielellään, niin että sen voi jakaa jonkun kanssa. Ihailla ja arvoida toisen tekeleitä, ja näyttää omiaan. Olivat ne sitten figuja, maastoa tai kalustoa.

Ja pelaamisen puolella, hyvä peli on pikemmin tarinapohjainen, skenarion ohjaama, draama, jossa osapuolet saavat eteensä asetelman, roolit ja resurssit, joilla "pelata". "Peli" on silloin yhdessä koettu tarina, jossa dramaattiset ja joskus yllätykselliset, käänteet tuottavat molemmille hyvän fiiliksen. Näissä asetelmissa toisella "pelaajalla" ei välttämättä ole edes tasaisia eväitä "voittoon". Voitto on todella tuo yhdessä tehty hauskanpito.

Ehkäpä silloin ei pitäisi edes puhua pelaamisesta, vaan jostain ihan muusta.

Vähän asiaa sivuten, hankin tässä RAFM:n Call of Cthulhuun läjän figuja, vaikken CoC:ta pelaakaan (lähinnä aika ei riitä säännölliseen ropettamiseen), mutta ajattelin niitä Ganesha Gamesin Fear and Faith -säännöstöllä pelutttaa jossain vaiheessa. Ajattelin, että tekisin pienen kampanjan jonkin CoC -ropetarinan mukaisesti tai luon itse uuden ja taistelut ovat enemmän "leffan taistelukohtauksia", jossa toki pelataan voitosta, mutta enemmän paino olisi tuossa tarinan etenemisessä kampanjan myötä. Ts. "saako ryhmäsi estettyä paikallisen kultistijohtajan loitsun riittävän ajoissa"?

Tämä tyyli ei toki sovellu mitenkään kilpapelaamiseen, koska tuollaisten skenaarioiden tasapainotus ei ole a) kauhean hyvin mahdollista ja b) kovin mielekästäkään.