Palkkionmetsästäjä trilogia alkaa - Haukan Viimeinen Lento
Lähetetty: Ti 01.07.2003 20:24
Palkkionmetsästäjä
Esinäytös
Haukan Viimeinen Lento
Hän katseli, kuinka yön pimeys hiipi sisään raunioituneen talon ikkunasta. Tuskallisen hitaasti yön varjot levittäytyivät huoneen synkistä kulmista häntä kohti. Oli hiljaista. Vain hänen oman vinkuvan hengityksensä ääni kantautui hänen korviinsa yössä, ja jokainen ääni lähetti kivun aallon pitkin hänen veren tahrimaa rintakehäänsä. Oli aika.
Hän tiesi, että vaikka hän oli päässyt jo pidemmälle kuin useimmat muut olisivat päässeet, yössä hänelle ei ollut suojaa missään kaupungin porttien sisällä. Vaikka jokainen hänen lihaksensa pyysi valittaen häntä jäämään lepäämään, hän tiesi, että tähän istumaan jääminen olisi itsemurha. Haltia ärähti turhautuneena ajatuksilleen ja kiskoi jalkaansa kiedotun siteen tiukemmalle. Haava oli kipeä, ja hänen oli vaikea laskea painoa jalalleen. Siteestä tippui jälleen yksinäinen veripisara pölyiselle lattialle. Hän otti muutaman askeleen eteenpäin, puristaen hampaitaan yhteen, yrittäen painaa kivun pois mielestään. Hänellä ei olisi varaa heikkouteen. ”Se on vienyt kaikki ystäväni ja toverini.” mies ajatteli itsekseen. ”Mutta minua tämä kaupunki ei saa.” Hän sanoi hiljaa kivun ja epätoivon täyttämällä äänellä, tuijottaen harittavin silmin lattiaan. Hitaasti ja horjuen hän nousi lattialta, käyttäen apunaan molempia käsiään. Laskien selvästi painoa haavoittumattomalle jalalleen, hän seisoi hetken paikallaan hieman horjuen, kuin kuulostellen ääniä tai vetäen henkeä, ja horjui sitten hitaasti ja varovaisesti rähjäisestä ovesta ulos, kietoen matkaviittaansa tiukemmin ympärilleen.
Yö oli kirpeän viileä ja vain leuto tuulen vire heilutti hänen valkoisia hiuksiaan. Kaupunki näytti autiolta ja tyhjältä, ja se ei ollut ihmekään, sillä vaikka sanottiin, että Mordheimissa on ikuinen yö, vain harvat uskalsivat hortoilla sisään kirotun kaupungin porteista puolenyön jälkeen. Hän ontui pitkin raunioitunutta katua hitaasti, yrittäen pysyä mahdollisimman paljon raunioiden ja muun romun suojassa. Pysyä suojassa hämärän saalistajilta. Yö oli hiljainen. Liian hiljainen. Haltija yski välillä raskaasti, sylkäisten hieman verta maahan. Jokainen rykäisy aiheutti viiltävää kipua hänen rintakehässään, ja se muistutti häntä vakavasta haavasta, joka oli lävistänyt hänen ylävartalonsa. Hiekka hänen tiimalasissaan valui pois, hitaasti, mutta varmasti. Hänen olisi saatava pian hoitoa. Hän elätteli toivoa, että hän olisi äkkiä törmännyt johonkin toiseen myötämieliseen palkkasoturi joukkoon, joka olisi valmis ilomielin auttamaan kuuluisaa ”Haukkaa.”
Tuo nimi sai hänet hymähtämään hiljaa. Kukaan tässä kirotussa kaupungissa ei tuntenut nimeä Calebos, mutta kaikki tunsivat mahtavan ”Haukan”, korkeahaltian joka oli täysin yksin voittanut kokonaisen kaaoksen palvojien sotajoukon. Hän oli saanut liikanimensä uljaasta lemmikki haukastaan, joka oli syöksynyt hänen vihollistensa kimppuun ilmasta käsin ja tiedustellut hänen puolestaan useiden vuosien ajan. Kuitenkin nyt, hänen ahdinkonsa hetkellä, hänen uskollista kumppaniaan ei kuitenkaan näkynyt missään. Ainut näky taivaalla oli täysikuu, joka hohti aavemaista valoaan raunioituneiden rakennusten ylle, värjäten talojen katot ja seinät aavemaisen kuultaviksi, ja synkät pilvet, jotka parveilivat aina kuolleiden kaupungin yläpuolella, luoden katuun synkkiä varjoja. Äkkiä, ilman varoitusta, hän kuuli takaansa kadulta äänen. Kuin saapas olisi tömähtänyt kivetykselle. Mahdollisimman nopeasti hän käännähti ympäri, käsi rystyset valkoisena miekkansa kahvaa puristaen. Mutta kun hän kääntyi, hän ei nähnyt muuta kuin aution kadun, joka kylpi kuun valossa. Hänen mielensä etsi epätoivoisena inhimillistä ratkaisua äänien alkuperälle. Saattoihan se olla vanhuuttaan nariseva talo? ”Ei.” hän tyrmäsi ajatukset mielestään. Ääni tuli selvästi siitä, kun joku käveli kadulla, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän odotti varmasti minuutin paikoilleen jäykistyneenä, kuin odottaen jonkun äkkiä syöksyvän hänen kimppuunsa jostakin pimeästä kulmasta tai raunioituneesta rakennuksesta, mutta kaduilla ei näkynyt muuta liikettä kuin hiekan ja pölyn verkkainen liikkuminen pienen tuulen vireen kuljettaessa niitä pitkin katujen reunoja. Kylmä hiki valui tuskallisen hitaasti alas pitkin hänen otsaansa, ja hänen silmänsä nykivät hermostuneesti ympärilleen pelokkaasti. Lopulta, kun ketään ei näkynyt, hän ei voinut muuta kuin kääntyä ympäri ja lähteä nilkuttavaan juoksuun niin nopeasti kuin pääsi, käsi yhä miekan kahvalla.
Jokainen askel vihloi hänen haavoittunutta jalkaansa tuskallisesti, ja hän oli usein kaatua maahan kivun äkkiä iskiessä pitkin hänen jalkaansa yllättävän voimakkaana. Hän kuunteli omaa vinkuvaa ja vaivaloista hengitystään, ja tiesi, ettei pystyisi juoksemaan enää kauaa vahingoittuneiden keuhkojensa kanssa. Äkkiä, hänen hengityksensä sointiin liittyi uusi ääni. Juoksu askeleita hänen takaansa. Haltian silmät levisivät pelosta. Hän ei ollut kuvitellut. Hengästyneenä hän kääntyi jälleen ympäri, mutta kauhukseen, hän näki jälleen vain tyhjän ja aution kadun. Puhdas paniikki velloi hänen sisällään, kun hän ryntäsi kauhuissaan jälleen juoksuun, välittämättä kivusta ja tuskasta hänen rintakehässään ja jalassaan. Hän ei kuullut mitään muuta kuin kuinka hänen sydämensä hakkasi villisti hänen rinnassaan. Hän ei kuullut enää askeleita takaansa, ei vaivaloista hengitystään, ei mitään. Ainoastaan tasaisen sykkeen. Portit eivät voineet olla enää kaukana. Ne eivät voineet. Hänestä tuntui siltä kun hän olisi juossut jo tunteja, ja ainut asia, joka esti häntä kaatumasta uupumuksesta maahan oli pelko. Kuoleman pelko.
Äkkiä, ilman varoitusta, hän pysähtyi. Kesti hetken ennen kuin haltia ymmärsi miksi, mutta äkkiä, hän tunsi hirvittävää kipua selässään, hirvittävämpää kipua kuin hän oli ikinä tuntenut. Hän hoippui muutamia askeleita ympärilleen, ja katsoi sitten veden täyttämin silmin rintakehäänsä. Jo kauan sitten kuivunut veri hänen paidassaan sai seurakseen helakan punaista sävyä, ja hänen paidassaan pisti esiin terävä uloke. Hänen sisuksensa tuntuivat olevan tulessa, kuin joku olisi kalvanut tietään ulos sisältä käsin. Hän ei ehtinyt pohdiskella näitä tunteita kauaa, kun hän äkkiä tunsi äkkiä kylmän tunteen hiipivän ylös hänen vartaloaan. Ei kestänyt kuin hetken, kun hänen jalkansa valahtivat tunnottomiksi, ja hän kaatui eteenpäin. Aika tuntui hidastuvan hänen silmistään. Tuntui siltä kuin hänen kaatumisessaan olisi kulunut minuutteja. Hän näki kuinka pölyinen katu lähestyi hänen kasvojaan, mutta samalla polttava kipu hänen sisällään hävisi ja sen korvasi utuinen, turtunut tunne. Hän olisi halunnut liikuttaa kätensä ottamaan maan vastaan, mutta ne eivät enää totelleet, eikä hän enää edes pystynyt tuntemaan niitä. Hän iskeytyi maahan naama edellä lujaa, muttei voinut edes tuntea iskun voimaa. Ainut asia, mitä haltia pystyi kuulemaan oli häntä lähestyvät, vaimeat askeleet kadulla, ja pian hän ei kuullut enää mitään. Hänen kehonsa valtasi lämmin tunne, ja sulkiessaan silmänsä, hän ajatteli vain yhtä asiaa, asiaa, minkä hän oli unohtanut. Asiaa, minkä unohtaminen oli antanut hänelle toivoa hänen viimeisinä hetkinään.
”Mordheimissä metsästäjä sai aina lopulta saaliinsa.”
Huomatkaa, ettei tämä ollut oikea osa tarinaa, vaan vasta esinäytös, ja siksi näin lyhyt. Kommentteja toivotaan...
Esinäytös
Haukan Viimeinen Lento
Hän katseli, kuinka yön pimeys hiipi sisään raunioituneen talon ikkunasta. Tuskallisen hitaasti yön varjot levittäytyivät huoneen synkistä kulmista häntä kohti. Oli hiljaista. Vain hänen oman vinkuvan hengityksensä ääni kantautui hänen korviinsa yössä, ja jokainen ääni lähetti kivun aallon pitkin hänen veren tahrimaa rintakehäänsä. Oli aika.
Hän tiesi, että vaikka hän oli päässyt jo pidemmälle kuin useimmat muut olisivat päässeet, yössä hänelle ei ollut suojaa missään kaupungin porttien sisällä. Vaikka jokainen hänen lihaksensa pyysi valittaen häntä jäämään lepäämään, hän tiesi, että tähän istumaan jääminen olisi itsemurha. Haltia ärähti turhautuneena ajatuksilleen ja kiskoi jalkaansa kiedotun siteen tiukemmalle. Haava oli kipeä, ja hänen oli vaikea laskea painoa jalalleen. Siteestä tippui jälleen yksinäinen veripisara pölyiselle lattialle. Hän otti muutaman askeleen eteenpäin, puristaen hampaitaan yhteen, yrittäen painaa kivun pois mielestään. Hänellä ei olisi varaa heikkouteen. ”Se on vienyt kaikki ystäväni ja toverini.” mies ajatteli itsekseen. ”Mutta minua tämä kaupunki ei saa.” Hän sanoi hiljaa kivun ja epätoivon täyttämällä äänellä, tuijottaen harittavin silmin lattiaan. Hitaasti ja horjuen hän nousi lattialta, käyttäen apunaan molempia käsiään. Laskien selvästi painoa haavoittumattomalle jalalleen, hän seisoi hetken paikallaan hieman horjuen, kuin kuulostellen ääniä tai vetäen henkeä, ja horjui sitten hitaasti ja varovaisesti rähjäisestä ovesta ulos, kietoen matkaviittaansa tiukemmin ympärilleen.
Yö oli kirpeän viileä ja vain leuto tuulen vire heilutti hänen valkoisia hiuksiaan. Kaupunki näytti autiolta ja tyhjältä, ja se ei ollut ihmekään, sillä vaikka sanottiin, että Mordheimissa on ikuinen yö, vain harvat uskalsivat hortoilla sisään kirotun kaupungin porteista puolenyön jälkeen. Hän ontui pitkin raunioitunutta katua hitaasti, yrittäen pysyä mahdollisimman paljon raunioiden ja muun romun suojassa. Pysyä suojassa hämärän saalistajilta. Yö oli hiljainen. Liian hiljainen. Haltija yski välillä raskaasti, sylkäisten hieman verta maahan. Jokainen rykäisy aiheutti viiltävää kipua hänen rintakehässään, ja se muistutti häntä vakavasta haavasta, joka oli lävistänyt hänen ylävartalonsa. Hiekka hänen tiimalasissaan valui pois, hitaasti, mutta varmasti. Hänen olisi saatava pian hoitoa. Hän elätteli toivoa, että hän olisi äkkiä törmännyt johonkin toiseen myötämieliseen palkkasoturi joukkoon, joka olisi valmis ilomielin auttamaan kuuluisaa ”Haukkaa.”
Tuo nimi sai hänet hymähtämään hiljaa. Kukaan tässä kirotussa kaupungissa ei tuntenut nimeä Calebos, mutta kaikki tunsivat mahtavan ”Haukan”, korkeahaltian joka oli täysin yksin voittanut kokonaisen kaaoksen palvojien sotajoukon. Hän oli saanut liikanimensä uljaasta lemmikki haukastaan, joka oli syöksynyt hänen vihollistensa kimppuun ilmasta käsin ja tiedustellut hänen puolestaan useiden vuosien ajan. Kuitenkin nyt, hänen ahdinkonsa hetkellä, hänen uskollista kumppaniaan ei kuitenkaan näkynyt missään. Ainut näky taivaalla oli täysikuu, joka hohti aavemaista valoaan raunioituneiden rakennusten ylle, värjäten talojen katot ja seinät aavemaisen kuultaviksi, ja synkät pilvet, jotka parveilivat aina kuolleiden kaupungin yläpuolella, luoden katuun synkkiä varjoja. Äkkiä, ilman varoitusta, hän kuuli takaansa kadulta äänen. Kuin saapas olisi tömähtänyt kivetykselle. Mahdollisimman nopeasti hän käännähti ympäri, käsi rystyset valkoisena miekkansa kahvaa puristaen. Mutta kun hän kääntyi, hän ei nähnyt muuta kuin aution kadun, joka kylpi kuun valossa. Hänen mielensä etsi epätoivoisena inhimillistä ratkaisua äänien alkuperälle. Saattoihan se olla vanhuuttaan nariseva talo? ”Ei.” hän tyrmäsi ajatukset mielestään. Ääni tuli selvästi siitä, kun joku käveli kadulla, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän odotti varmasti minuutin paikoilleen jäykistyneenä, kuin odottaen jonkun äkkiä syöksyvän hänen kimppuunsa jostakin pimeästä kulmasta tai raunioituneesta rakennuksesta, mutta kaduilla ei näkynyt muuta liikettä kuin hiekan ja pölyn verkkainen liikkuminen pienen tuulen vireen kuljettaessa niitä pitkin katujen reunoja. Kylmä hiki valui tuskallisen hitaasti alas pitkin hänen otsaansa, ja hänen silmänsä nykivät hermostuneesti ympärilleen pelokkaasti. Lopulta, kun ketään ei näkynyt, hän ei voinut muuta kuin kääntyä ympäri ja lähteä nilkuttavaan juoksuun niin nopeasti kuin pääsi, käsi yhä miekan kahvalla.
Jokainen askel vihloi hänen haavoittunutta jalkaansa tuskallisesti, ja hän oli usein kaatua maahan kivun äkkiä iskiessä pitkin hänen jalkaansa yllättävän voimakkaana. Hän kuunteli omaa vinkuvaa ja vaivaloista hengitystään, ja tiesi, ettei pystyisi juoksemaan enää kauaa vahingoittuneiden keuhkojensa kanssa. Äkkiä, hänen hengityksensä sointiin liittyi uusi ääni. Juoksu askeleita hänen takaansa. Haltian silmät levisivät pelosta. Hän ei ollut kuvitellut. Hengästyneenä hän kääntyi jälleen ympäri, mutta kauhukseen, hän näki jälleen vain tyhjän ja aution kadun. Puhdas paniikki velloi hänen sisällään, kun hän ryntäsi kauhuissaan jälleen juoksuun, välittämättä kivusta ja tuskasta hänen rintakehässään ja jalassaan. Hän ei kuullut mitään muuta kuin kuinka hänen sydämensä hakkasi villisti hänen rinnassaan. Hän ei kuullut enää askeleita takaansa, ei vaivaloista hengitystään, ei mitään. Ainoastaan tasaisen sykkeen. Portit eivät voineet olla enää kaukana. Ne eivät voineet. Hänestä tuntui siltä kun hän olisi juossut jo tunteja, ja ainut asia, joka esti häntä kaatumasta uupumuksesta maahan oli pelko. Kuoleman pelko.
Äkkiä, ilman varoitusta, hän pysähtyi. Kesti hetken ennen kuin haltia ymmärsi miksi, mutta äkkiä, hän tunsi hirvittävää kipua selässään, hirvittävämpää kipua kuin hän oli ikinä tuntenut. Hän hoippui muutamia askeleita ympärilleen, ja katsoi sitten veden täyttämin silmin rintakehäänsä. Jo kauan sitten kuivunut veri hänen paidassaan sai seurakseen helakan punaista sävyä, ja hänen paidassaan pisti esiin terävä uloke. Hänen sisuksensa tuntuivat olevan tulessa, kuin joku olisi kalvanut tietään ulos sisältä käsin. Hän ei ehtinyt pohdiskella näitä tunteita kauaa, kun hän äkkiä tunsi äkkiä kylmän tunteen hiipivän ylös hänen vartaloaan. Ei kestänyt kuin hetken, kun hänen jalkansa valahtivat tunnottomiksi, ja hän kaatui eteenpäin. Aika tuntui hidastuvan hänen silmistään. Tuntui siltä kuin hänen kaatumisessaan olisi kulunut minuutteja. Hän näki kuinka pölyinen katu lähestyi hänen kasvojaan, mutta samalla polttava kipu hänen sisällään hävisi ja sen korvasi utuinen, turtunut tunne. Hän olisi halunnut liikuttaa kätensä ottamaan maan vastaan, mutta ne eivät enää totelleet, eikä hän enää edes pystynyt tuntemaan niitä. Hän iskeytyi maahan naama edellä lujaa, muttei voinut edes tuntea iskun voimaa. Ainut asia, mitä haltia pystyi kuulemaan oli häntä lähestyvät, vaimeat askeleet kadulla, ja pian hän ei kuullut enää mitään. Hänen kehonsa valtasi lämmin tunne, ja sulkiessaan silmänsä, hän ajatteli vain yhtä asiaa, asiaa, minkä hän oli unohtanut. Asiaa, minkä unohtaminen oli antanut hänelle toivoa hänen viimeisinä hetkinään.
”Mordheimissä metsästäjä sai aina lopulta saaliinsa.”
Huomatkaa, ettei tämä ollut oikea osa tarinaa, vaan vasta esinäytös, ja siksi näin lyhyt. Kommentteja toivotaan...
