Tuonelan Legioona -Murskaaja Jalmarin tarina (Osa 2)
Lähetetty: Ke 27.08.2003 12:37
Lisää suunnitelmia
Kun palaan Caderinin kanssa majapaikkaan paria tuntia myöhemmin, huomaan muiden jo odotelleen meitä.
"No niinpä tietysti!" Thann puuskahtaa teatraalisesti huokaisten, "kun me teemme töitä niska limassa, niin voimme aina luottaa siihen, että te pidätte hauskaa meidän puolestamme."
Vilkaisen varusteitani ja huomaan veriroiskeiden pilkuttavan haarniskaani.
"Eksyimme ja aloitteleva varasjoukkio yritti puhdistaa meidät" sanon pöydälle levitetyn kartan ympärille keräntyneelle ryhmälle, "sen sijaan ne onnistuivat hakkaamaan naamaansa aseisiimme."
"Mitä mä sanoin" parantaja surkuttelee päätään pudistellen, "saivat kaiken huvin..."
Mardan tekee nopeasti lopun tökeröstä leikinlaskustamme ja keskitymme tulevaan tehtäväämme.
"Kuten sanoin ennen sottaisten taistelijoidemme tuloa," salamurhaaja sanoo kuivasti hymyillen, "lähdemme Nallitenista mahdollisimman nopeasti.Meidän pitäisi pystyä ylittämään Peikonhampaan silta ennen puoltapäivää ja päästä Kirottujen Hautakammioiden ohitse turvallisesti myöhään iltapäivällä. Alkuillasta saavumme Myrkwoodin tornille ja yövymme siellä." Hänen sormensa liitää pitkin pergamentin vanhaa, kuivaa pintaa.
"Katsotaan sitten siellä lisää" Mardan jatkaa päättäen suunnitelmansa ja lisää oikaisten selkänsä "mikäli pääsemme sinne asti."
"Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät" pistää Lempo väliin, "jotain esteitä tulee aina. Pahimmassa tapauksessa joudumme ohittamaan Hautakammiot myöhään illalla, tai jopa yöllä."
Kirottujen Hautakammioiden ohitus yöllä on lähes pahinta, mitä tiedän. Tai siis näin olen kuullut. Itse olen ohittanut ne pariin kertaan karavaanien mukana, ja joka kerta matka-aika niiden ohi on varmistettu puoleksi päiväksi.
Hautakammiot on ollut myyttinä kansamme keskuudessa niin kauan kuin muistan. Kukaan ei tiedä, miksi muinaisten aikojen sankareiden viimeinen lepopaikka kieroutui ja tuli pahan tyyssijaksi. Joskus se on ollut rauhallinen ja surumielinen paikka, nykyään tappavan vaarallinen ja ahdistava hulluuteen asti.
"Kävin vartiostossa", Mardan pakkottautuu puhumaan, "ja ilmoitin maatilalle tapahtuneen hyökkäyksen. He lähettivät tutkijansa paikalle." Vaistoan, kuinka hän taistelee tunteidensa kanssa. Meillä jokaisella on vaikeuksia hyväksyä tapahtunut.
"En kertonut heille omia epäilyjäni", hän jatkaa madaltaen ääntään. "Ne kynnenjäljet siellä tuvassa ovat mahdollisesti arakiittien jättämiä."
Viimeinen lause jättää meidät kaikki sanattomiksi. Se on liian pahaa ollakseen totta. Tunnen kuinka pelon kylmä nyrkki puristuu sydämeni ympärille rutistaen hiljalleen elämän sykkivän lämmön siitä ulos. Huomaan saman tunteen jokaisen silmissä. Olemme kaikki hiljaa, järjenvastaisesti toivoen että jos emme puhu mitään, pahaa ei ole tapahtunut.
Viimein Thann lopettaa hiljaisuuden.
"ARAKIITIT??" hän ärjäisee valtavalla äänellä. "Yhdeksän helvetin kautta, kuinka se voi olla mahdollista?" Parantaja jatkaa hieman matalemmalla äänellä Mardanin sähähdetyä varottavaisesti. Kääpiö jatkaa silti itsekseen vihaista puhinaansa.
"Ne kitiinikuoriset hämähäkin sikiöt eivät noin koordinoitua hyökkäystä osaisi tehdä." Äkillinen, järkyttävä kysymys silmissään hän henkäisee "vai osaisivatko?"
Ajatus monijalkaisista, valtavista kitiini-hämähäkeistä tekemässä suunniteltuja hyökkäyksiä kaupunkeihin on melkein enemmän kuin mitä pystymme käsittämään. Ainoa asia, joka pitää nuo salamannopeat ja ylikestävät hirviöt edes jokseenkin aisoissa on se, etteivät ne osaa koordinoida tekosiaan kovinkaan hyvin.
Ne mellastavat Myrkwoodin metsässä pesänsä läheisyydessä, eivätkä siirry kovinkaan kauaksi kuningattarestaan. Olemme vain yksinkertaisesti välttäneet niiden alueita, ja se on toiminut varsin hyvin. Ainakin tähän asti.
"Ei", Mardan rauhoittelee meitä. "Eivät osaa. Tai olisimme pahemmassa kuin pulassa. Riittävän paha ajatus on jo sekin, että svarftalit ovat mahdollisesti keksineet keinon kommunikoida arakiittien kanssa, ja jollain tavalla siitä johtuen mahdollistaneet hyökkäyksen."
"Mitään parempaa kuin arvailuja en voi antaa", hän jatkaa nähdessään epäuskoiset ilmeemme. "Ja nekin arvailut on tehty arvailujen perusteella."
"Jos kerran arvailuja esitetään", Brundahl sanoo miettivällä äänellä, "ja jos arakiitit eivät siirry kauaksi kuningattarensa luota, niin mitä jos jossain lähettyvillä on alkamassa uusi pesä uudella kuningattarella?"
Nyt jopa Mardan vaikuttaa sanattomalta. Näen kuinka hän aloittaa monta vastaväitettä, mutta sulkee suunsa aina ennen ensimmäistäkään sanaa. Viimein koko arvailtava totuus selkenee hänen sielunsa silmien edessä.
"Voi hyvä jumala!" salamurhaaja henkäisee. "Miksi en nähnyt tätä mahdollisuutta?"
"Jos arakiitit tekevät uuden pesän", hän jatkaa, "ne tarvitsevat suuren ruokavaraston. Ja mielellään tuoreena."
"Eli maalaistalon väki voi olla vielä hengissä?" minä jyrähdän kovaäänisesti erään kultahiuksisen pikkutytön kuva mielessäni. Mardan katsoo minuun nopeasti.
"Ja tänään lähtivät tutkijat sinne pienen vartioryhmän kanssa", Mardan sanoo kauhun aavistus äänessään. "He luulevat alueen olevan turvattu, vaikka arakiitit varmasti väijyvät alueella!"
"Worgien metsästys päättyi tällä kertaa tähän", salamurhaaja sanoo käskytys-äänellään, ja jatkaa "kerätkää kamppeenne kasaan ja tavataan portin luona. Minä käyn vartiostossa uudelleen ja yritän saada vahvistuksia."
"Sillä niitä tulemme tarvitsemaan."
Johtajamme juoksee ovesta ulos hämmästyttävällä nopeudella ja me muut kasaamme nopeasti kartan pöydältä sekä aamun aikana ostetut varusteet. Alle viidessä minuutissa juoksemme makuusalin ovesta ulos eteläistä porttia kohti.
Ainoastaan kolme asiaa täyttää ajatukseni. Ensimmäinen on rukous pienen tyttölapsen pelastuksesta. Toinen on toive, että aamujumppa lämmitti lihaksiani tarpeeksi tulevaa koitosta varten. Kolmas on viha, kylmä ja roihuavan kuuma samalla kertaa hämähäkin sekasikiöitä kohtaan. Vannon pelastavani pikkutytön ja iskevän tältä uudelta kuningattarelta sen kitiiniset aivot pitkin luolan seiniä.
* * *
Työnnymme kapeana kiilana ihmismassan läpi juostessamme eteläporttia kohti. Ärisen vihaisesti, kun tönin liian hitaita kaduntallaajia kyynerpäilläni pois edestä. Sadatus ja kallojen rusahtelu kaikuu vanavedessäni kivikovien kyynärpäideni kauhoessa lisää vauhtia. Tuimailmeinen Tuonelan valiokaarti seuraa minua selkäni takana, ja se onkin ainoa asia, mikä estää raivostunutta väkijoukkoa käymästä päälleni.
En voisi vähempää välittää näistä pehmeistä kaupunkilaisista. He elävät makeaa elämää sellaisten maalaisten kustannuksella, joita meillä on niin kova kiire pelastaa. Ja kehtaavat vielä valittaa parista mustelmasta ja murtumasta.
Murisen vain kumeasti ja kiristän tahtia. Jokainen minuuti on elintärkeä.
Kun pääsemme Nallitenin portille, tieto tulostamme on saapunut ennen meitä. Näköjään uutiset kulkevat nopeammin kuin raivostunut soturijoukko.
Yllätyn, kun huomaan porttien olevan kiinni ja kymmenen vartiomiestä päivystävä vartiopäällikkö mukanaan seisoo tiellä vaatien meitä pysähtymään.
"Pois edestä, meillä on kiire!" Huudan odottaville vartijoille. Välimatkamme heihin hupenee nopeasti. Yllättävää kyllä, katu on nyt porttisuoralla lähes tyhjä. Vain kaikkein rohkeimmat tai tyhmimmät ovat jääneet seuraamaan yhteenottoamme. Syrjäsilmällä huomaan joidenkin lyövän vetoa voittajasta.
"Seis, käskynhaltijan nimessä!" Vartiopäällikkö huutaa oikea käsi kohotettuna. Vasen kannattelee hieman tärisevää kilpeä.
Pysähdyn aivan päällikön eteen pääni kohotessa korkeuksiin hänen edessään. Annan murhaavan katseeni porautua hetkeksi hänen silmiinsä ennen kuin puhun. Vaistoan, kuinka Caderin tulee vierelleni Lempon ja Thannin aloittaessa manaamisensa. He aikovat loitsia meidät ylväiksi tappokoneiksi, eikä se jää huomaamatta vartiopäälliköltä. Jopa viimeisetkin katsojat katoavat kadulta. Tunnelma on yhtä painostava ja kuuma kuin ilmakin.
"Vartiopäällikkö", sanon muristen, "meillä on todellakin nyt kiire, ja jos seisot edessä, kävelen ylitsesi."
Tämä yksinkertainen toteamus näyttää järkyttävän estelevää päällikköä enemmän kuin suurinkaan uhkailu.
"En valitettavasti voi päästää teitä lähtemään nyt kaupungista, hyvät soturit", hän kiemurtelee, "on tullut liikaa valituksia aiheuttamistanne vahingoista."
"Te jopa löitte äsken käskynhaltijan serkulta kallon lähes halki."
On kuin vartiopäällikkö saisi näin kauhean tapahtuman johdosta lisää rohkeutta ja hän suoristaa selkänsä.
"Joudutte odottamaan hänen saapumistaan ja vastaamaan syytteisiin", päällikkö lopettaa tomerasti.
Tunnen turhautuneen raivon kasvavan sisälläni. Se etsii ulospääsyä ja ainoa mihin voisin sitä purkaa on tuo pieni, tärkeilevä vartiopäällikkö. Eikä hänen murhaaminen ainakaan auttaisi tehtäväämme. Ajatus kaulassani roikkuvasta mollamaijasta saa kiireen tunnun kasvamaan moninkertaiseksi.
Silminnähden ponnistelen edes sen verran rauhalliseksi, että pystyn puhumaan.
"Meillä EI ole aikaa odottaa jotain pikkutärkeilevää riikinkukkoa." Jyrisevä ääneni lupaa tuskaa ja kuolemaa kaikille jotka vastustelevat meitä.
"Jokainen ohikulkeva minuutti on elintärkeä." Tunnen olevani niin täynnä raivoa, että pystyisin murtamaan kiviä äänelläni ja jauhamaan ne tomuksi.
"Jos todellakin aiot yrittää pidätellä meitä, me tallomme sinut jalkoihimme ja juoksemme tuon pikku porttinne läpi." Piinkovat silmäni takovat reikiä edessäni vapisevan ihmisen kalloon.
"Ja jos onnistun rauhoittumaan tehtäväni aikana, niin en palaa takaisin murskaamaan pikku kyläpahastanne." Tiedostamatta puristan rystyset valkoisina moukarini vartta, jonka olen huomaamattani ottanut esille.
Kasvot valkoisina ja kylmän hien kastelemina päällikkö vilkaisee taakseen. Huomatessaan vartioryhmän seisovan takanaan taistelumuodostelmassa hän saa hieman rohkeuttaan takaisin ja toistaa sanansa.
"En voi päästää teitä lähtemään, käskynhaltijan serkun määräyksestä. Joudutte odottamaan ja vastaamaan syytteisiin."
Ilmanpaine poksuu korvissani kuumuuden ja painostavan ilman takoessani kalloani. Verenpunainen usva valuu hiljalleen silmieni eteen ja vartiopäällikön kasvonpiirteet sulavat lähes tunnistamattomiksi.
Juuri ennen kuin se jokin napsahtaa päässäni ja murskaan tuon pienen ihmisen kadun tomuun, kuulen tutun äänen huutavan kovaa.
"SEIS!" Mardan karjuu juostessaan porttia kohti kaupungin kaartin kanssa. Vartiopäällikkö huokaisee helpotuksesta ja astelee johtajaamme kohti.
"Hienoa, että tulitte. Tekin ehkä kuulitte tapahtuneesta", päällikkö sanoo Mardanille. Nähdessään kysyvän ilmeen salamurhaajan silmissä ja hänen hämmästelevän vilkaisun suljetulle portille vartiopäällikkö katsoo parhaimmaksi selittää asiat uudelleen.
"Tämä soturijoukko rynnisti kaupungin halki aiheuttaen suurta tuhoa ihmisille", hän aloittaa. "Ja tuo trolli kaiken lisäksi lähes halkaisi käskynhaltijan serkun pään."
"Jäikö hän eloon?" Mardan kysyy rauhallisesti.
"Kyllä, hän on parhaillaan tulossa tänne."
"Sitten asia on kunnossa", salamurhaaja vastaa. "Sanokaa sille, että menköön sairastupaan tarkistuttamaan kallonsa ja avatkaa nyt tuo portti viivyttelemättä. Tai juoksemme siitä läpi."
Kuulen närkästyksen Mardanin äänessä yhtä selvästi kuin vartiopäällikkökin. Hän nieleskelee muutaman kerran ja huutaa käskyn porttivahdeille.
"Portti auki ja tie selväksi!"
"Teitte oikean päätöksen", salamurhaaja sanoo ja johtaa meidät ulos painostavaan kuumuuteen kohti odottavaa taistelua. Vartiopäällikkö vain katsoo perään, kun kaupungin kaartista koostuva parikymmenpäinen sotajoukko seuraa meitä.
"Noitten eteen en halua joutua enää koskaan, sanoi kenen tahansa serkku mitä tahansa" hän mutisee.
Paluu maatilalle
Painostava kuumuus saa minut hikoilemaan vuolaasti panssarini alla, enkä edes huomaa sitä. Edes riimumestari ei piikittele minua hajustani, niinkuin hänellä yleensä on tapana. Ainoa, mitä kukaan meistä voi ajatella, on arakiittien uhka. Etenemme nopeaa juoksumarssia tietä pitkin ja metsiköitten läpi etelään kohti maatilaa.
Kauhukuvat mielessämme jatkuvasti nopeuttavat askeleitamme, ja trubaduurin voimakkaat laulun sanat valavat lihaksiimme voimaa ja nopeutta. Kukaan meistä ei väsy juoksemaan täydellä vauhdilla niin kauaa kuin Kalmah pitää lumolauluaan yllä.
Kuusi kaupunginkaartilaista erkanee joukostamme Nallitenin vartiotornin luona. Kaksi heistä menee varoittamaan tornia palaten sen jälkeen luoksemme ja neljä jatkaa Fort Atlaan päin. Tämä uhka on tarpeeksi todellinen pyytääksemme koko killan avuksi.
Lopulta maatila häämöttää edessämme. Luonto on yhtä äänetön kuin sinne eilen saapuessammekin. Linnut ovat poissa, ilma tunkkainen, taivas tummenevan harmaa ja jopa petoeläimet piilossa. Kuin luonto kiusallaan antaisi sylikaupalla pahoja enteitään.
Pysähdymme metsän reunaan maatilasta pohjoiseen. Mardan silmäilee nopeasti alueen ja jakaa meidät kaikki kolmeen ryhmään.
"Kaupunginkaartin ensimmäinen ryhmä etenee itäistä puulinjaa pitkin, toinen ryhmä läntistä", salamurhaaja selittää nopeasti. "Me menemme suoraan maatilalle ja varmistamme sen. Kun annan merkin, tulette molemmat ryhmät tilan pihalle ja jatketaan sitten sieltä. Kysymyksiä? Hyvä, toimikaa."
Kaartilaiset ottavat aseensa esille ja lähtevät yllättävän äänettömästi suorittamaan tehtäviään. Katselen tiiviisti etäällä olevaa maatilaa sekä kuuntelen shamaanin ja parantajan mutinaa heidän manatessaan salattuja voimiaan. Yhden kerrallaan he loitsivat suuremmaksi, nopeammaksi ja paremmaksi taistelijaksi. Tuttu kutina, sähköisyys ja lämpö täyttää minut, kun vuoroni tulee. Jälleen kerran voimistun ja vahvistun lumousten ansiosta.
"Jälleen kerran Tuonelan Legioona saattaa vihollisensa synkän ja mustan veden yli." Tajuan mutisseeni ääneen vasta kun Velho sanoo vieressäni "ja koitetaan upottaa ne keskelle virtaa." Hymyilen haamumestarille ja tämä virnistää vastaukseksi. Kukapa jaksaisi olla synkkänä, kun lumousten voima vahvistaa ja lämmittää niin mukavasti.
Kuin kiusallaan kohtalo heilauttaa juuri silloin kaulassani riippuvaa nukkea ja huolen jäinen piikki lävistää sydämeni uudelleen.
Lempo ja Thann antavat merkin, että kaikki on valmista ja Mardan antaa käskyn lähteä liikkeelle. Hän katoaa silmieni edessä ja tiedän salamurhaajan poistuneen luotamme vain siitä, että en tunne hänen läsnäoloaan enään. Vasta nyt tajuan yhden asian. Jos tutkijaryhmä on tullut tänne ennen meitä vartioryhmän kanssa, niin miksi emme näe maatilalla yhtään liikettä?
Lähdemme hiljaisuuden vallitessa etenemään suoraan kohti maatilaa. Caderin on tiiviin kolmiomme kärjessä, takasivuillaan Velho ja Brundahl. Velho lähettää henkitaistelijansa muutaman metrin berserkerin edelle. Takarivissä tulee itseni lisäksi Lempo sekä Kalmah. Trubaduuri hyräilee hiljaa miellyttävällä äänellään jotain loitsuaan. Thann on kolmiomme keskellä. Mardan on edennyt varmaankin nyt jo taloille asti varjoihin piiloutuneena.
Vilkuilemme jatkuvasti joka suuntaan lähestyessämme tilaa. Vieläkään ei kuulu mitään ääniä. Olemme kymmenen metrin päässä talon takaseinästä, kun maistan kuparisen maun suussani. Menee hetken ennen kuin tunnistan sen omaksi verekseni. Ilma sähköistyy nopeasti ja korvani menevät lukkoon. Ehdin vain nähdä tummanharmaan pilven kieppuvan yläpuolellamme, jonka jälkeen uskomattoman paksu valkoinen vasama syöksähtää pilvestä maahan parin sadan metrin päähän korvia huumaavan jyrähdyksen saattelemana.
Multapölyä ja viljaa ryöpsähtää kymmenien metrien korkeuteen ja paineaalto heittää meidät kaikki maahan. Ravistelen päätäni saadakseni kuuloni taas toimimaan ja silmäni näkemään muutakin kuin kirkkaita valopilkkuja.
Syljen multaa suustani, repäisen kypärän päästäni ja kuulen vierestä huudetut sanat kuin kaukaa vastatuuleen puhutut. Lumouksella herkistetty kuuloni ei ainakaan parane moisessa räjähdyksessä.
Katselen ympärilleni ja huomaan tovereideni jo pyrkivän pystyyn. Olemme kaikki mullan peittämiä ja lähes jokainen pudistelee päätään. Könyän itsekin pystyyn ja tiirailen taivaalle. Tummanharmaa pilvimassa vaikuttaa mustuvan koko ajan ja pyörteily pilvissä kiihtyy. Jos trollilla olisi karvoja, ne olisivat kaikki pystyssä ilmassa olevan staattisuuden takia. Ryhmällämme lähes jokaisella on runsas verenvuoto nenästä. Kirkas tinnitus raastaa korviani.
Näen Mardanin ilmestyvän maatalon ikkunaan ja huutavan jotain. En kuule yhtään mitään, ja näen hänen viittovan taivaalle sekä kauhovan ilmaa edessään. Kaukainen salama valaisee tummenevan aamupäivän ja muutamaa sekuntia myöhemmin matala ukkosen jyrähdys vavisuttaa tienoota. Huomaan Lempon ja Brundahlin katsovan taivaalle, vilkaisevan toisiinsa ja alkavan paimentaa meitä sisälle kovalla kiireellä. Ehdin itsekin vilkaista taivaalle ennenkuin shamaanin vahva käsi raahaa minutkin taloa kohti.
Lähes musta pilvimassa pyörteilee vinhasti päämme päällä, ja tuntuu kuin pystyisin koskettamaan alimpia pyörteitä. Aamupäivä pimenee myöhäisillaksi ja staattisuus nostaisi jo silmäripsenikin pystyyn. Tajuan äkkiä kuinka suuressa vaarassa olemme avonaisella pellolla metallihaarniskoissamme ja ryntään taloa kohti.
Hetkeä myöhemmin koko maatilan aukea on kirkas kuin keskipäivällä ja tunnen jonkin ison, kuuman ja sähköisen lyövän minua selkään kaikella voimallaan. Puoliksi pökertyneet korvani kuulevat sähköisen räjähdyksen puhtaimmillaan. Paineaalto heittää minut maatilan seinää kohti rajulla voimalla ja salamapurkauksen sivuhaarat tanssivat haarniskaani pitkin saaden lihakseni kouristelemaan hervottomina.
Lennän pää edellä seinään ja tajuntani heittää soihtunsa vesisaaviin. Viimeinen havaintoni maailmasta se, että minut raahataan sisälle rajun vesisateen alta.
* * *
Jos tuskaa voisi kutsua kukan terälehdeksi, niin se mitä juuri nyt tunnen olisi piehtaroimista metsäniityllä. Puhtaiden tuskan kukkien keskellä. Tuntuu kuin pääni halkeaisi ja synnyttäisi takaraivosta lohikäärmeen poikasen, joka turhautuneena nokkisi kalloani sisältäpäin ja syöksisi kiukkuisen tulivirran selkärankaani pitkin alaspäin.
Tulenlieskat kipinöivät kylkiluitani pitkin paistaen sisäelimeni ihanan rapeiksi. Maksani, pernani ja keuhkoni poksahtavat kuin viikon vanha mätäpaise auringon paisteessa. Käsivarsieni ja jalkojeni luut pirstaloituvat ja kasaavat itsensä takaisin kuntoon ilman puudutusta. On ihanaa olla elossa.
"Mistä tuo mysky...."
Kuulen vain pieniä lauseen katkelmia ympäriltäni. Pääni tuntuu olevan liian täynnä pumpulia, se täyttää korvani ja uhkaa halkaisevan kalloni.
"Kuinka monta kaartilaista meneh..."
Tietoisuus pakottautuu pikkuhiljaa pinnalle ja yrittää kylmäkäynnistää aivoni.
"Kuinka pahasti Murskille..."
Nimeni maininta saa minut vavahtamaan ja siitä johtuen kivun hehkuvat piikit lävistävät ohimoni peittäen lauseen lopun alleen.
"Melkein menehtyi. Sain onneksi..."
Hienoa. Melkein kuolin. Ehkä se olisi ollut kaiken huomioon ottaen kivuttomampaa.
"Ainoa pelastus oli se, että ehti ottaa kypärän..."
Taistelen tajuttomuuden rauhallisia ja tyyniä vesiä vastaan, jotka uhkaavat hukuttaa minut alleen. Yritän muistaa miten puhutaan ja saankin mielestäni pyydettyä vettä rutikuivaan kurkkuuni.
"Mrrllggh..."
Hyvä on, en ehkä saa turvonnutta kieltäni toimimaan. Olen tainnut puraista siihen, niin hellältä se tuntuu.
"Mitä? Joko se on hereillä?"
Höh, johan sitä tässä on jo tarpeeksi tullut makailtua. Kunhan vain saisin kielen taipumaan suussani selkeisiin sanoihin.
"Tuokaa vettä."
Tunnistan viimeinkin Thannin äänen. Se rakastettava vanha partaveikko tietää mitä potilas tarvitsee. Yritän hymyillä, mutta se taitaa näyttää irvistykseltä.
"Ota ihan rauhallisesti, Murskis." Parantaja puhuu korvaani, "on ihme ettet ole kuollut. Tai edes pari viikkoa tajuton."
Thann on kokenut parantaja, ja tietää että pystyn kuulemaan, vaikka puhumisen taito vältteleekin minua juuri nyt.
"Salama iski pari metriä taaksesi", hän jatkaa. "Sen voimasta lensit pää edellä talon seinään, ja teit muuten varsin soman aukon. Jos et olisi ottanut kypärääsi pois hetkeä aikaisemmin, olisi salama paistanut aivosi ja valuttanut ne korvien kautta ulos."
"Eli voit sanoa onnettaren potkaisseen sinua persauksille"
Yritän nauraa Thannin letkaukselle, mutta se sattuu kylkiluihini liikaa.
Lopulta saan juotavaksi hieman haaleaa sadevettä. Jopa se maistuu hieman sähköiseltä. Ihmettelen, että kuinkahan paha myrsky ulkona onkaan.
"Nyt kun olet tajuissasi, voinkin parantaa sinut loppuun asti." Thann toteaa ja syventyy loitsuunsa.
Murahdan kiitokseksi ja istun paikoillani odottaen hänen loitsunsa alkavan korjata minua. Velho kertaa samalla tapahtumat, jotka jäi minulta sivu suun tajuttomuuteni aikana. Tajuttomuuden, joka ei kaikkien hämmästykseksi kestänyt kuin parikymmentä minuuttia.
"Salama, joka heitti sinut seinän läpi", henkimanaaja aloittaa, "paiskasi jokaisen meistä väkivaltaisesti maahan. Välittömästi sen jälkeen alkoi äärimmäisen voimakas rankkasade. Seuraava salama iski suoraan kaupunginkaartin toiseen ryhmään tappaen välittömästi kolme. Ensimmäinen ryhmä menetti kaksi miestä puun kaaduttua heidän päälleen. Me selvisimme koska salaman lähes koko voima iski leveään selkääsi."
Vilkaisen ikkunasta ulos, enkä näe muuta kuin voimakkaan sateen piiskaavan vaurioitunutta ikkunaa mustien pilvien alla. Pisarat tunkeutuvat säröistä sisälle ja hikoilevat seinää pitkin lattialle. Pimeys ulkona vaikuttaa yöltä ja huomautankin asiasta.
"Ei ole yö, vaan melkein keskipäivä. On näin pimeä koska nuo mustat pilvet eivät päästä auringon valoa läpi", Velho selittää.
"Pitkään jatkunut kuivuus ja kauan kerääntynyt matalapaine rysäyttivät tämän ukkosmyrskyn kerralla meidän päälle", hän jatkaa.
"Ja koska kuivuus piinasi kauan, kosteus maaperässä haihtui lähes kokonaan", pistää Brundahl väliin ovelta. "Nyt tämä myrsky tekee melkein koko maaperästä yhden ison mutalammikon."
Vasta nyt kuulenkin kuinka sade piiskaa kattoa armottomasti ja ukkonen jyrisee lähes taukoamatta. Vähän väliä suurempi räjähdys kirkkaan valokaaren kera vavisuttaa taloa salaman iskettyä lähistölle.
Kipu vartalossani hellittää hiljalleen parantajan loitsun tuoman helpotuksen avulla. Murahdan hänelle kiitokseni ja nousen pystyyn. Taistelen hetken aikaa pahoinvointia vastaan ja tuntuu kuin lattialankut huojuisivat jalkojeni alla kuin laiva merihädässä.
Parantaja, riimumestari ja henkimanaaja poistuvat huoneesta jättäen minut yksin pahoinvointini kanssa. Nostan kypäräni lattialta ja tarkistan sen vahinkojen varalta. Salaman sähkölataus oli niin kova, että se osittain sulatti koristeet kypärän pinnalta. Maali on mustaa ja kupruillutta. Thannin vertaus aivojen paistumisesta ei ole täysin tuulesta temmattu.
Isken kypärän päähäni, nostan moukarin seinän viereltä ja siirryn maatalon saliin muiden luokse. Niin taitava Thann on parantamaan, että askeleeni horjuvat enää vain hieman.
* * *
Sali on täynnä mutaisia, märkiä sotilaita. Osalla on verinen kääre pään ympärillä, osa muuten vain shokissa tai järkyttynyt. Huoneen takanurkassa on viisi lakanalla peitettyä märkää ruumista. Lempo ja Thann kiertelevät sotilaiden keskuudessa parannellen pahimpia vaurioita. Myrsky jatkaa luonnon riepottelemista ulkona.
Tuonelan Legioonan ja Nallitenin kaupunginkaartin sotilaat ovat kerääntyneet saliin neuvonpitoon. Puheista päätellen kukaan ei ole löytänyt tutkijoita eikä heidän henkivartijoitaan. Eikä kukaan tiedä mitä muuta tehdä kuin odottaa myrskyn lauhkeamista.
Joku on onnistunut sytyttämään tulen takkaan, ja se saakin kaikkien varusteet höyryämään. Huone tuntuu tukahduttavalta saunalta.
"Terve, Murskis", Mardan huudahtaa salin pöydän takaa, jolle on levitetty kartta lähialueesta. "Hyvä, että selvisit."
Heilautan kättäni kiitokseksi ja ahtaudun pöydän luokse. Legioonalaiset ovat kaikki pöydän luona kaupunginkaartin johtajien kanssa. Muut sotilaat ovat salin seinustoilla ja muissa huoneissa.
"Eli", Stryker jatkaa, "kuten sanoin, meidän on varmistettava muut piharakennukset. Tutkijoista ei ole jälkeäkään joten oletamme heidänkin joutuneen hyökkäyksen kohteeksi. Jos heidän kimppuun käytiin täällä, sen on täytynyt tapahtua korkeintaan tunti- puolitoista sitten. Oletetaan, että arakiitit ovat hyökkäyksen takana, ja että ne aikovat tulla vielä uudestaan."
"Jakaannutaan kolmeen ryhmään. Ensimmäinen on Tuonelan Legioona tässä päärakennuksessa. Toinen ryhmä, kaartin ensimmäinen joukkue, varmistaa varastorakennuksen. Kolmas on kaartin toinen joukkue, joka varmistaa navetan."
"Kun olette varmistaneet piharakennukset, palaatte tänne päärakennukseen vahvistamaan puolustusta. Hajaantukaa tasaisesti ikkunoiden ja ovien luokse, tavoitteena kaksi soturia per ikkuna. Ylimääräiset ikkunat tukitaan mahdollisimman hyvin. Valitkaa asemapaikkanne niin, että pystytte helposti irtaantumaan omalta paikalta ja auttaa tarvittaessa viereisessä huoneessa. Kysyttävää? Toimikaa."
"Ainiin.." Mardan pysäyttää poistuvat kaartilaiset. "Jos svarftalit ovat myös tässä mukana, varautukaa magiaan. Silloin ainoa toiveemme selvitä on varajoukkojen saapuminen Fort Atlasta"
Kaartilaiset vilkuilevat tuhotun salin seinissä, katossa ja lattiassa olevia verijälkiä ja kuulen selvästi muutaman nielaisun. Kapteeni tekee kunniaa ja poistuu ovesta ulos pimeään myrskyyn harventuneet joukkueet perässään.
Hyökkäys
Kello on varmaankin jo kolme iltapäivällä, eikä hyökkäyksestä ole tietoakaan. Myrsky jatkuu lannistumatta ja aina salaman valaistessa aluetta näen vain vellovan mutameren sadepisaroiden runtelemana talon ulkopuolella.
Särkyneistä ikkunoista sisään tuleva sade on jo suurina lammikoina lattioilla. Se sekoittuu lattioilla olevaan vereen. Itse asiassa koko talo on yhtä suurta punaista vesiallasta. Aina pienin väliajoin salama syöksyy pilvistä sytyttäen joskus puun hetkeksi palamaan, joskus se vain roiskauttaa mutavettä korkealle. Siniset pikkusalamat tanssivat vettä pitkin koko pellon matkalta.
Jos tilanne olisi toinen, voisin pitää näkyä jopa kauniina.
Nyt on vain huoli maatilan väestä ja kadonneista tutkijoista. Ainoa mitä haluan, on kasa arakiitteja moukarini ja alasimen väliin.
Toiveisiini vastataan nopeammin kuin arvaankaan.
Kyyristelen vartiopaikallani läntisen ikkunan luona ja räpyttelen juuri lyöneen salaman jälkivaloa silmistäni, kun olen näkevinäni liikettä puurajassa. Pyörittelen silmiäni yrittäen saada hehkuvan jälkikuvan pois näkökentästäni ja lopulta onnistun saamaan syrjäsilmällä kunnollisen katseen ulkona riehuvasta myrskystä.
Puurajassa heiluvat varjot eivät olekaan metsän puita, vaan vellova massa metsästäviä arakiitteja!
Niiden lukumäärää on miltei mahdoton laskea, osa juoksee maata viistäen, osa pystyasennossa ja osa loikkii korkeita kymmenen metrin loikkia. On kuin suuri heinäsirkkaparvi loikkisi kohti.
Raastan silmäni irti tuosta kauheasta mutta niin omituisen magneettisesta näystä ja huudan varoituksen.
"ARAKIITTEJA LÄNNESTÄ! SATA METRIÄ!!" Karjun täyttä kurkkua ja nostan kilven valmiiksi ikkunan tasalle verrytellen samalla moukarikättäni. Vieressäni kaartilainen silminnähden taistelee pelkonsa taka-alalle jättäen synkän päättäväisyyden ilmeen kasvoilleen. Hänkin on nyt päässyt tilaan, jossa taistelee parhaiten.
Unohtanut kuolemanpelon ja jättänyt tilalle vain päätöksen myydä henkensä mahdollisimman kalliilla. Vilkaisen häntä ja murahdan kannustavasti. Mies virnistää, ja huoneen pohjois-ikkunan luona olevat kaksi kaartilaista tekevät toisilleen soturin tervehdyksen -kättelevät toisiaan kyynärvarresta- ja lausuvat yhdessä:
"Palaa sankarina tai kilpesi päällä."
Arakiittien niveljalkainen, teräväkynsinen pomppiva aalto lähestyy taloa huimaa vauhtia. Nyt jo ne hajaantuvat hieman piirittääkseen meidät kokonaan. Nalkuttava ajatus jäytää mieltäni, mikä tärkeä asia on unohtunut?
Kalmah aloittaa asemapaikaltaan etuoven luota mieltä ylentävän ja lihaksia vahvistavan laulun syvällä äänellään. Hänen melodiansa kaikuu koko talon huoneistojen läpi häivyttäen pelon mielestämme. Antaa arakiittien tulla, me olemme valmiina!
Ne hyökkäävät lumivyöryn vääjäämättömyydellä, salaman heijastusten luvatessa kuolemaa niiden silmissä. Kimeä kirkuminen ja säksätys kuuluu myrskyn pauhinan yli, kun ne huutelevat joko toisilleen tai meille. Kukapa niitä ymmärtäisi?
Lähimmät ovat kymmenen metrin päässä ikkunastani, kun valtava salama iskee terävällä jyrähdyksellä suoraan keskelle rynnivää laumaa. Sokaistun ja nykäisen pääni taakse päin silmät tiukasti ummessa samalla nostaen kilven suojaksi ikkunan eteen. Ehdin nähdä vain vilauksen kirkkaasta valopylväästä ja ympäriinsä lentelevistä arakiitin palasista. Niiden kirskuminen ja säksätys vain kovenee, mutta hyökkäys ei hidastu.
Samalla hetkellä kun ensimmäiset arakiitit rynnistävät ikkunaani päin peittäen minut terävillä lasin sirpaleilla ja kilpeni vavahdellessa niiden voimakkaista iskuista, tajuan vihdoinkin mikä oli mieltäni vaivannut.
Ne voivat taistella ikkunan läpi hakaten pitkillä terävillä kynsillään, mutta minä en voi lyödä kunnolla takaisin. Minun on päästettävä ne sisään huoneeseen saadakseni moukarini parhaaseen käyttöön!
Painan koko suuren vartaloni voimalla isoa kilpeäni ikkunaa vasten ja vilkaisen sivulleni. Taisteluparini puristaa hermostuksissaan miekkaansa vieressäni ja kauempana kaksi kaartilaista taistelee henkensä edessä ikkunastaan välähtäviä teräviä kynsiä vastaan.
Jo nyt heistä toisella on pitkä, kivulias naarmu miekkakädessään.
"Mene auttamaan heitä", murahdan toverilleni. "Minä pitelen nämä, mutta jos joudumme niiden keskelle, kuolemme hetkessä.
Hän nyökkää vakavana ja ryntää auttamaan aseveljiään. Yritän pitää arakiitti-aaltoa aloillaan kilvelläni, joka jatkuvasti huojahtelee ja pamahtelee siihen satelevien iskujen voimasta. Aivan kuin jättiläinen takoisi teräspiikillä metallilevyyn. Pinnistän voimani äärimmilleen, ja työnnän hetkeksi vuorovettä taaksepäin. Minun on pakko pidätellä niitä pääsemästä sisään, jotta kaartilaisten selusta pysyisi turvassa. Murahdan rasituksesta ja taistelen tärähtelevän kilpeni kanssa.
Jopa urhean trubaduurimme laulu on hieman väkinäistä ja hengenvedot puuskaisia. Hänkin taistelee jo ylivoimaista vihollista vastaan.
Taistelun äänet kaikuvat talossa ukkosmyrskyn säestämänä.
En tiedä kuinka kauan olen kivistävillä käsilläni pitänyt kilpeä ikkunassa, kun vierestäni rääkäistään tuskaisesti ja eloton, raadeltu ruumis tömähtää selkääni. Kamppailen hetken ennen kuin pystyn vilkaisemaan taakseni. Yksi arakiitti on onnistunut työntymään jo puoliksi sisään suuremmaksi hakatusta ikkuna-aukosta ja enää vain yksi kaartilainen taistelee sitä vastaan.
Hän huitoo miekallaan epätoivon vimmalla kilpikäden roikkuessa hyödyttömänä sivulla. Toinen on polvillaan ja yrittää tyrehdyttää verenvuotoa kädentyngästään.
"Perääntykää käytävään", karjaisen heille ja odottamatta vastausta astun taaksepäin istuvan kaartilaisen yli ja lyön koko vartaloni voimalla rystylyönnin kohti arakiittia. Se nostaa nopeasti kitiiniset eturaajansa ristikkäiseen torjuntaan, aivan kuten odotinkin.
Voitonriemuisesti karjahtaen nykäisen moukarillani alaspäin vetäen sen tappavat piikit alas ja astun hieman taaksepäin saadalseni iskulleni tilaa. Pitkä turhautumiseni antaa voimaa ja lyön raskaan sotamoukarini täydellä vauhdilla arakiitin päähän.
Kitiiniä tai ei, mutta moukariini voi luottaa. Arakiitin pää rusahtaa kasaan ja sen viuhtovat raajat sätkivät kontroilloimattomasti. Se lysähtää kasaan ja vilkaisen nopeasti ympärilleni.
Kaartilainen on juuri raahaamassa toveriaan ovesta käytävään ja nyt molemmat ikkunat ovat täynnä vihaisia hirviöitä. Ne päästävät hermoja riipivän säksätyksen ja rynnivät sisään repien ikkunan karmit mukanaan. Kohtaan ne kilpi edellä ja peräännyn hitaasti ovea kohti.
Kun palaan Caderinin kanssa majapaikkaan paria tuntia myöhemmin, huomaan muiden jo odotelleen meitä.
"No niinpä tietysti!" Thann puuskahtaa teatraalisesti huokaisten, "kun me teemme töitä niska limassa, niin voimme aina luottaa siihen, että te pidätte hauskaa meidän puolestamme."
Vilkaisen varusteitani ja huomaan veriroiskeiden pilkuttavan haarniskaani.
"Eksyimme ja aloitteleva varasjoukkio yritti puhdistaa meidät" sanon pöydälle levitetyn kartan ympärille keräntyneelle ryhmälle, "sen sijaan ne onnistuivat hakkaamaan naamaansa aseisiimme."
"Mitä mä sanoin" parantaja surkuttelee päätään pudistellen, "saivat kaiken huvin..."
Mardan tekee nopeasti lopun tökeröstä leikinlaskustamme ja keskitymme tulevaan tehtäväämme.
"Kuten sanoin ennen sottaisten taistelijoidemme tuloa," salamurhaaja sanoo kuivasti hymyillen, "lähdemme Nallitenista mahdollisimman nopeasti.Meidän pitäisi pystyä ylittämään Peikonhampaan silta ennen puoltapäivää ja päästä Kirottujen Hautakammioiden ohitse turvallisesti myöhään iltapäivällä. Alkuillasta saavumme Myrkwoodin tornille ja yövymme siellä." Hänen sormensa liitää pitkin pergamentin vanhaa, kuivaa pintaa.
"Katsotaan sitten siellä lisää" Mardan jatkaa päättäen suunnitelmansa ja lisää oikaisten selkänsä "mikäli pääsemme sinne asti."
"Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät" pistää Lempo väliin, "jotain esteitä tulee aina. Pahimmassa tapauksessa joudumme ohittamaan Hautakammiot myöhään illalla, tai jopa yöllä."
Kirottujen Hautakammioiden ohitus yöllä on lähes pahinta, mitä tiedän. Tai siis näin olen kuullut. Itse olen ohittanut ne pariin kertaan karavaanien mukana, ja joka kerta matka-aika niiden ohi on varmistettu puoleksi päiväksi.
Hautakammiot on ollut myyttinä kansamme keskuudessa niin kauan kuin muistan. Kukaan ei tiedä, miksi muinaisten aikojen sankareiden viimeinen lepopaikka kieroutui ja tuli pahan tyyssijaksi. Joskus se on ollut rauhallinen ja surumielinen paikka, nykyään tappavan vaarallinen ja ahdistava hulluuteen asti.
"Kävin vartiostossa", Mardan pakkottautuu puhumaan, "ja ilmoitin maatilalle tapahtuneen hyökkäyksen. He lähettivät tutkijansa paikalle." Vaistoan, kuinka hän taistelee tunteidensa kanssa. Meillä jokaisella on vaikeuksia hyväksyä tapahtunut.
"En kertonut heille omia epäilyjäni", hän jatkaa madaltaen ääntään. "Ne kynnenjäljet siellä tuvassa ovat mahdollisesti arakiittien jättämiä."
Viimeinen lause jättää meidät kaikki sanattomiksi. Se on liian pahaa ollakseen totta. Tunnen kuinka pelon kylmä nyrkki puristuu sydämeni ympärille rutistaen hiljalleen elämän sykkivän lämmön siitä ulos. Huomaan saman tunteen jokaisen silmissä. Olemme kaikki hiljaa, järjenvastaisesti toivoen että jos emme puhu mitään, pahaa ei ole tapahtunut.
Viimein Thann lopettaa hiljaisuuden.
"ARAKIITIT??" hän ärjäisee valtavalla äänellä. "Yhdeksän helvetin kautta, kuinka se voi olla mahdollista?" Parantaja jatkaa hieman matalemmalla äänellä Mardanin sähähdetyä varottavaisesti. Kääpiö jatkaa silti itsekseen vihaista puhinaansa.
"Ne kitiinikuoriset hämähäkin sikiöt eivät noin koordinoitua hyökkäystä osaisi tehdä." Äkillinen, järkyttävä kysymys silmissään hän henkäisee "vai osaisivatko?"
Ajatus monijalkaisista, valtavista kitiini-hämähäkeistä tekemässä suunniteltuja hyökkäyksiä kaupunkeihin on melkein enemmän kuin mitä pystymme käsittämään. Ainoa asia, joka pitää nuo salamannopeat ja ylikestävät hirviöt edes jokseenkin aisoissa on se, etteivät ne osaa koordinoida tekosiaan kovinkaan hyvin.
Ne mellastavat Myrkwoodin metsässä pesänsä läheisyydessä, eivätkä siirry kovinkaan kauaksi kuningattarestaan. Olemme vain yksinkertaisesti välttäneet niiden alueita, ja se on toiminut varsin hyvin. Ainakin tähän asti.
"Ei", Mardan rauhoittelee meitä. "Eivät osaa. Tai olisimme pahemmassa kuin pulassa. Riittävän paha ajatus on jo sekin, että svarftalit ovat mahdollisesti keksineet keinon kommunikoida arakiittien kanssa, ja jollain tavalla siitä johtuen mahdollistaneet hyökkäyksen."
"Mitään parempaa kuin arvailuja en voi antaa", hän jatkaa nähdessään epäuskoiset ilmeemme. "Ja nekin arvailut on tehty arvailujen perusteella."
"Jos kerran arvailuja esitetään", Brundahl sanoo miettivällä äänellä, "ja jos arakiitit eivät siirry kauaksi kuningattarensa luota, niin mitä jos jossain lähettyvillä on alkamassa uusi pesä uudella kuningattarella?"
Nyt jopa Mardan vaikuttaa sanattomalta. Näen kuinka hän aloittaa monta vastaväitettä, mutta sulkee suunsa aina ennen ensimmäistäkään sanaa. Viimein koko arvailtava totuus selkenee hänen sielunsa silmien edessä.
"Voi hyvä jumala!" salamurhaaja henkäisee. "Miksi en nähnyt tätä mahdollisuutta?"
"Jos arakiitit tekevät uuden pesän", hän jatkaa, "ne tarvitsevat suuren ruokavaraston. Ja mielellään tuoreena."
"Eli maalaistalon väki voi olla vielä hengissä?" minä jyrähdän kovaäänisesti erään kultahiuksisen pikkutytön kuva mielessäni. Mardan katsoo minuun nopeasti.
"Ja tänään lähtivät tutkijat sinne pienen vartioryhmän kanssa", Mardan sanoo kauhun aavistus äänessään. "He luulevat alueen olevan turvattu, vaikka arakiitit varmasti väijyvät alueella!"
"Worgien metsästys päättyi tällä kertaa tähän", salamurhaaja sanoo käskytys-äänellään, ja jatkaa "kerätkää kamppeenne kasaan ja tavataan portin luona. Minä käyn vartiostossa uudelleen ja yritän saada vahvistuksia."
"Sillä niitä tulemme tarvitsemaan."
Johtajamme juoksee ovesta ulos hämmästyttävällä nopeudella ja me muut kasaamme nopeasti kartan pöydältä sekä aamun aikana ostetut varusteet. Alle viidessä minuutissa juoksemme makuusalin ovesta ulos eteläistä porttia kohti.
Ainoastaan kolme asiaa täyttää ajatukseni. Ensimmäinen on rukous pienen tyttölapsen pelastuksesta. Toinen on toive, että aamujumppa lämmitti lihaksiani tarpeeksi tulevaa koitosta varten. Kolmas on viha, kylmä ja roihuavan kuuma samalla kertaa hämähäkin sekasikiöitä kohtaan. Vannon pelastavani pikkutytön ja iskevän tältä uudelta kuningattarelta sen kitiiniset aivot pitkin luolan seiniä.
* * *
Työnnymme kapeana kiilana ihmismassan läpi juostessamme eteläporttia kohti. Ärisen vihaisesti, kun tönin liian hitaita kaduntallaajia kyynerpäilläni pois edestä. Sadatus ja kallojen rusahtelu kaikuu vanavedessäni kivikovien kyynärpäideni kauhoessa lisää vauhtia. Tuimailmeinen Tuonelan valiokaarti seuraa minua selkäni takana, ja se onkin ainoa asia, mikä estää raivostunutta väkijoukkoa käymästä päälleni.
En voisi vähempää välittää näistä pehmeistä kaupunkilaisista. He elävät makeaa elämää sellaisten maalaisten kustannuksella, joita meillä on niin kova kiire pelastaa. Ja kehtaavat vielä valittaa parista mustelmasta ja murtumasta.
Murisen vain kumeasti ja kiristän tahtia. Jokainen minuuti on elintärkeä.
Kun pääsemme Nallitenin portille, tieto tulostamme on saapunut ennen meitä. Näköjään uutiset kulkevat nopeammin kuin raivostunut soturijoukko.
Yllätyn, kun huomaan porttien olevan kiinni ja kymmenen vartiomiestä päivystävä vartiopäällikkö mukanaan seisoo tiellä vaatien meitä pysähtymään.
"Pois edestä, meillä on kiire!" Huudan odottaville vartijoille. Välimatkamme heihin hupenee nopeasti. Yllättävää kyllä, katu on nyt porttisuoralla lähes tyhjä. Vain kaikkein rohkeimmat tai tyhmimmät ovat jääneet seuraamaan yhteenottoamme. Syrjäsilmällä huomaan joidenkin lyövän vetoa voittajasta.
"Seis, käskynhaltijan nimessä!" Vartiopäällikkö huutaa oikea käsi kohotettuna. Vasen kannattelee hieman tärisevää kilpeä.
Pysähdyn aivan päällikön eteen pääni kohotessa korkeuksiin hänen edessään. Annan murhaavan katseeni porautua hetkeksi hänen silmiinsä ennen kuin puhun. Vaistoan, kuinka Caderin tulee vierelleni Lempon ja Thannin aloittaessa manaamisensa. He aikovat loitsia meidät ylväiksi tappokoneiksi, eikä se jää huomaamatta vartiopäälliköltä. Jopa viimeisetkin katsojat katoavat kadulta. Tunnelma on yhtä painostava ja kuuma kuin ilmakin.
"Vartiopäällikkö", sanon muristen, "meillä on todellakin nyt kiire, ja jos seisot edessä, kävelen ylitsesi."
Tämä yksinkertainen toteamus näyttää järkyttävän estelevää päällikköä enemmän kuin suurinkaan uhkailu.
"En valitettavasti voi päästää teitä lähtemään nyt kaupungista, hyvät soturit", hän kiemurtelee, "on tullut liikaa valituksia aiheuttamistanne vahingoista."
"Te jopa löitte äsken käskynhaltijan serkulta kallon lähes halki."
On kuin vartiopäällikkö saisi näin kauhean tapahtuman johdosta lisää rohkeutta ja hän suoristaa selkänsä.
"Joudutte odottamaan hänen saapumistaan ja vastaamaan syytteisiin", päällikkö lopettaa tomerasti.
Tunnen turhautuneen raivon kasvavan sisälläni. Se etsii ulospääsyä ja ainoa mihin voisin sitä purkaa on tuo pieni, tärkeilevä vartiopäällikkö. Eikä hänen murhaaminen ainakaan auttaisi tehtäväämme. Ajatus kaulassani roikkuvasta mollamaijasta saa kiireen tunnun kasvamaan moninkertaiseksi.
Silminnähden ponnistelen edes sen verran rauhalliseksi, että pystyn puhumaan.
"Meillä EI ole aikaa odottaa jotain pikkutärkeilevää riikinkukkoa." Jyrisevä ääneni lupaa tuskaa ja kuolemaa kaikille jotka vastustelevat meitä.
"Jokainen ohikulkeva minuutti on elintärkeä." Tunnen olevani niin täynnä raivoa, että pystyisin murtamaan kiviä äänelläni ja jauhamaan ne tomuksi.
"Jos todellakin aiot yrittää pidätellä meitä, me tallomme sinut jalkoihimme ja juoksemme tuon pikku porttinne läpi." Piinkovat silmäni takovat reikiä edessäni vapisevan ihmisen kalloon.
"Ja jos onnistun rauhoittumaan tehtäväni aikana, niin en palaa takaisin murskaamaan pikku kyläpahastanne." Tiedostamatta puristan rystyset valkoisina moukarini vartta, jonka olen huomaamattani ottanut esille.
Kasvot valkoisina ja kylmän hien kastelemina päällikkö vilkaisee taakseen. Huomatessaan vartioryhmän seisovan takanaan taistelumuodostelmassa hän saa hieman rohkeuttaan takaisin ja toistaa sanansa.
"En voi päästää teitä lähtemään, käskynhaltijan serkun määräyksestä. Joudutte odottamaan ja vastaamaan syytteisiin."
Ilmanpaine poksuu korvissani kuumuuden ja painostavan ilman takoessani kalloani. Verenpunainen usva valuu hiljalleen silmieni eteen ja vartiopäällikön kasvonpiirteet sulavat lähes tunnistamattomiksi.
Juuri ennen kuin se jokin napsahtaa päässäni ja murskaan tuon pienen ihmisen kadun tomuun, kuulen tutun äänen huutavan kovaa.
"SEIS!" Mardan karjuu juostessaan porttia kohti kaupungin kaartin kanssa. Vartiopäällikkö huokaisee helpotuksesta ja astelee johtajaamme kohti.
"Hienoa, että tulitte. Tekin ehkä kuulitte tapahtuneesta", päällikkö sanoo Mardanille. Nähdessään kysyvän ilmeen salamurhaajan silmissä ja hänen hämmästelevän vilkaisun suljetulle portille vartiopäällikkö katsoo parhaimmaksi selittää asiat uudelleen.
"Tämä soturijoukko rynnisti kaupungin halki aiheuttaen suurta tuhoa ihmisille", hän aloittaa. "Ja tuo trolli kaiken lisäksi lähes halkaisi käskynhaltijan serkun pään."
"Jäikö hän eloon?" Mardan kysyy rauhallisesti.
"Kyllä, hän on parhaillaan tulossa tänne."
"Sitten asia on kunnossa", salamurhaaja vastaa. "Sanokaa sille, että menköön sairastupaan tarkistuttamaan kallonsa ja avatkaa nyt tuo portti viivyttelemättä. Tai juoksemme siitä läpi."
Kuulen närkästyksen Mardanin äänessä yhtä selvästi kuin vartiopäällikkökin. Hän nieleskelee muutaman kerran ja huutaa käskyn porttivahdeille.
"Portti auki ja tie selväksi!"
"Teitte oikean päätöksen", salamurhaaja sanoo ja johtaa meidät ulos painostavaan kuumuuteen kohti odottavaa taistelua. Vartiopäällikkö vain katsoo perään, kun kaupungin kaartista koostuva parikymmenpäinen sotajoukko seuraa meitä.
"Noitten eteen en halua joutua enää koskaan, sanoi kenen tahansa serkku mitä tahansa" hän mutisee.
Paluu maatilalle
Painostava kuumuus saa minut hikoilemaan vuolaasti panssarini alla, enkä edes huomaa sitä. Edes riimumestari ei piikittele minua hajustani, niinkuin hänellä yleensä on tapana. Ainoa, mitä kukaan meistä voi ajatella, on arakiittien uhka. Etenemme nopeaa juoksumarssia tietä pitkin ja metsiköitten läpi etelään kohti maatilaa.
Kauhukuvat mielessämme jatkuvasti nopeuttavat askeleitamme, ja trubaduurin voimakkaat laulun sanat valavat lihaksiimme voimaa ja nopeutta. Kukaan meistä ei väsy juoksemaan täydellä vauhdilla niin kauaa kuin Kalmah pitää lumolauluaan yllä.
Kuusi kaupunginkaartilaista erkanee joukostamme Nallitenin vartiotornin luona. Kaksi heistä menee varoittamaan tornia palaten sen jälkeen luoksemme ja neljä jatkaa Fort Atlaan päin. Tämä uhka on tarpeeksi todellinen pyytääksemme koko killan avuksi.
Lopulta maatila häämöttää edessämme. Luonto on yhtä äänetön kuin sinne eilen saapuessammekin. Linnut ovat poissa, ilma tunkkainen, taivas tummenevan harmaa ja jopa petoeläimet piilossa. Kuin luonto kiusallaan antaisi sylikaupalla pahoja enteitään.
Pysähdymme metsän reunaan maatilasta pohjoiseen. Mardan silmäilee nopeasti alueen ja jakaa meidät kaikki kolmeen ryhmään.
"Kaupunginkaartin ensimmäinen ryhmä etenee itäistä puulinjaa pitkin, toinen ryhmä läntistä", salamurhaaja selittää nopeasti. "Me menemme suoraan maatilalle ja varmistamme sen. Kun annan merkin, tulette molemmat ryhmät tilan pihalle ja jatketaan sitten sieltä. Kysymyksiä? Hyvä, toimikaa."
Kaartilaiset ottavat aseensa esille ja lähtevät yllättävän äänettömästi suorittamaan tehtäviään. Katselen tiiviisti etäällä olevaa maatilaa sekä kuuntelen shamaanin ja parantajan mutinaa heidän manatessaan salattuja voimiaan. Yhden kerrallaan he loitsivat suuremmaksi, nopeammaksi ja paremmaksi taistelijaksi. Tuttu kutina, sähköisyys ja lämpö täyttää minut, kun vuoroni tulee. Jälleen kerran voimistun ja vahvistun lumousten ansiosta.
"Jälleen kerran Tuonelan Legioona saattaa vihollisensa synkän ja mustan veden yli." Tajuan mutisseeni ääneen vasta kun Velho sanoo vieressäni "ja koitetaan upottaa ne keskelle virtaa." Hymyilen haamumestarille ja tämä virnistää vastaukseksi. Kukapa jaksaisi olla synkkänä, kun lumousten voima vahvistaa ja lämmittää niin mukavasti.
Kuin kiusallaan kohtalo heilauttaa juuri silloin kaulassani riippuvaa nukkea ja huolen jäinen piikki lävistää sydämeni uudelleen.
Lempo ja Thann antavat merkin, että kaikki on valmista ja Mardan antaa käskyn lähteä liikkeelle. Hän katoaa silmieni edessä ja tiedän salamurhaajan poistuneen luotamme vain siitä, että en tunne hänen läsnäoloaan enään. Vasta nyt tajuan yhden asian. Jos tutkijaryhmä on tullut tänne ennen meitä vartioryhmän kanssa, niin miksi emme näe maatilalla yhtään liikettä?
Lähdemme hiljaisuuden vallitessa etenemään suoraan kohti maatilaa. Caderin on tiiviin kolmiomme kärjessä, takasivuillaan Velho ja Brundahl. Velho lähettää henkitaistelijansa muutaman metrin berserkerin edelle. Takarivissä tulee itseni lisäksi Lempo sekä Kalmah. Trubaduuri hyräilee hiljaa miellyttävällä äänellään jotain loitsuaan. Thann on kolmiomme keskellä. Mardan on edennyt varmaankin nyt jo taloille asti varjoihin piiloutuneena.
Vilkuilemme jatkuvasti joka suuntaan lähestyessämme tilaa. Vieläkään ei kuulu mitään ääniä. Olemme kymmenen metrin päässä talon takaseinästä, kun maistan kuparisen maun suussani. Menee hetken ennen kuin tunnistan sen omaksi verekseni. Ilma sähköistyy nopeasti ja korvani menevät lukkoon. Ehdin vain nähdä tummanharmaan pilven kieppuvan yläpuolellamme, jonka jälkeen uskomattoman paksu valkoinen vasama syöksähtää pilvestä maahan parin sadan metrin päähän korvia huumaavan jyrähdyksen saattelemana.
Multapölyä ja viljaa ryöpsähtää kymmenien metrien korkeuteen ja paineaalto heittää meidät kaikki maahan. Ravistelen päätäni saadakseni kuuloni taas toimimaan ja silmäni näkemään muutakin kuin kirkkaita valopilkkuja.
Syljen multaa suustani, repäisen kypärän päästäni ja kuulen vierestä huudetut sanat kuin kaukaa vastatuuleen puhutut. Lumouksella herkistetty kuuloni ei ainakaan parane moisessa räjähdyksessä.
Katselen ympärilleni ja huomaan tovereideni jo pyrkivän pystyyn. Olemme kaikki mullan peittämiä ja lähes jokainen pudistelee päätään. Könyän itsekin pystyyn ja tiirailen taivaalle. Tummanharmaa pilvimassa vaikuttaa mustuvan koko ajan ja pyörteily pilvissä kiihtyy. Jos trollilla olisi karvoja, ne olisivat kaikki pystyssä ilmassa olevan staattisuuden takia. Ryhmällämme lähes jokaisella on runsas verenvuoto nenästä. Kirkas tinnitus raastaa korviani.
Näen Mardanin ilmestyvän maatalon ikkunaan ja huutavan jotain. En kuule yhtään mitään, ja näen hänen viittovan taivaalle sekä kauhovan ilmaa edessään. Kaukainen salama valaisee tummenevan aamupäivän ja muutamaa sekuntia myöhemmin matala ukkosen jyrähdys vavisuttaa tienoota. Huomaan Lempon ja Brundahlin katsovan taivaalle, vilkaisevan toisiinsa ja alkavan paimentaa meitä sisälle kovalla kiireellä. Ehdin itsekin vilkaista taivaalle ennenkuin shamaanin vahva käsi raahaa minutkin taloa kohti.
Lähes musta pilvimassa pyörteilee vinhasti päämme päällä, ja tuntuu kuin pystyisin koskettamaan alimpia pyörteitä. Aamupäivä pimenee myöhäisillaksi ja staattisuus nostaisi jo silmäripsenikin pystyyn. Tajuan äkkiä kuinka suuressa vaarassa olemme avonaisella pellolla metallihaarniskoissamme ja ryntään taloa kohti.
Hetkeä myöhemmin koko maatilan aukea on kirkas kuin keskipäivällä ja tunnen jonkin ison, kuuman ja sähköisen lyövän minua selkään kaikella voimallaan. Puoliksi pökertyneet korvani kuulevat sähköisen räjähdyksen puhtaimmillaan. Paineaalto heittää minut maatilan seinää kohti rajulla voimalla ja salamapurkauksen sivuhaarat tanssivat haarniskaani pitkin saaden lihakseni kouristelemaan hervottomina.
Lennän pää edellä seinään ja tajuntani heittää soihtunsa vesisaaviin. Viimeinen havaintoni maailmasta se, että minut raahataan sisälle rajun vesisateen alta.
* * *
Jos tuskaa voisi kutsua kukan terälehdeksi, niin se mitä juuri nyt tunnen olisi piehtaroimista metsäniityllä. Puhtaiden tuskan kukkien keskellä. Tuntuu kuin pääni halkeaisi ja synnyttäisi takaraivosta lohikäärmeen poikasen, joka turhautuneena nokkisi kalloani sisältäpäin ja syöksisi kiukkuisen tulivirran selkärankaani pitkin alaspäin.
Tulenlieskat kipinöivät kylkiluitani pitkin paistaen sisäelimeni ihanan rapeiksi. Maksani, pernani ja keuhkoni poksahtavat kuin viikon vanha mätäpaise auringon paisteessa. Käsivarsieni ja jalkojeni luut pirstaloituvat ja kasaavat itsensä takaisin kuntoon ilman puudutusta. On ihanaa olla elossa.
"Mistä tuo mysky...."
Kuulen vain pieniä lauseen katkelmia ympäriltäni. Pääni tuntuu olevan liian täynnä pumpulia, se täyttää korvani ja uhkaa halkaisevan kalloni.
"Kuinka monta kaartilaista meneh..."
Tietoisuus pakottautuu pikkuhiljaa pinnalle ja yrittää kylmäkäynnistää aivoni.
"Kuinka pahasti Murskille..."
Nimeni maininta saa minut vavahtamaan ja siitä johtuen kivun hehkuvat piikit lävistävät ohimoni peittäen lauseen lopun alleen.
"Melkein menehtyi. Sain onneksi..."
Hienoa. Melkein kuolin. Ehkä se olisi ollut kaiken huomioon ottaen kivuttomampaa.
"Ainoa pelastus oli se, että ehti ottaa kypärän..."
Taistelen tajuttomuuden rauhallisia ja tyyniä vesiä vastaan, jotka uhkaavat hukuttaa minut alleen. Yritän muistaa miten puhutaan ja saankin mielestäni pyydettyä vettä rutikuivaan kurkkuuni.
"Mrrllggh..."
Hyvä on, en ehkä saa turvonnutta kieltäni toimimaan. Olen tainnut puraista siihen, niin hellältä se tuntuu.
"Mitä? Joko se on hereillä?"
Höh, johan sitä tässä on jo tarpeeksi tullut makailtua. Kunhan vain saisin kielen taipumaan suussani selkeisiin sanoihin.
"Tuokaa vettä."
Tunnistan viimeinkin Thannin äänen. Se rakastettava vanha partaveikko tietää mitä potilas tarvitsee. Yritän hymyillä, mutta se taitaa näyttää irvistykseltä.
"Ota ihan rauhallisesti, Murskis." Parantaja puhuu korvaani, "on ihme ettet ole kuollut. Tai edes pari viikkoa tajuton."
Thann on kokenut parantaja, ja tietää että pystyn kuulemaan, vaikka puhumisen taito vältteleekin minua juuri nyt.
"Salama iski pari metriä taaksesi", hän jatkaa. "Sen voimasta lensit pää edellä talon seinään, ja teit muuten varsin soman aukon. Jos et olisi ottanut kypärääsi pois hetkeä aikaisemmin, olisi salama paistanut aivosi ja valuttanut ne korvien kautta ulos."
"Eli voit sanoa onnettaren potkaisseen sinua persauksille"
Yritän nauraa Thannin letkaukselle, mutta se sattuu kylkiluihini liikaa.
Lopulta saan juotavaksi hieman haaleaa sadevettä. Jopa se maistuu hieman sähköiseltä. Ihmettelen, että kuinkahan paha myrsky ulkona onkaan.
"Nyt kun olet tajuissasi, voinkin parantaa sinut loppuun asti." Thann toteaa ja syventyy loitsuunsa.
Murahdan kiitokseksi ja istun paikoillani odottaen hänen loitsunsa alkavan korjata minua. Velho kertaa samalla tapahtumat, jotka jäi minulta sivu suun tajuttomuuteni aikana. Tajuttomuuden, joka ei kaikkien hämmästykseksi kestänyt kuin parikymmentä minuuttia.
"Salama, joka heitti sinut seinän läpi", henkimanaaja aloittaa, "paiskasi jokaisen meistä väkivaltaisesti maahan. Välittömästi sen jälkeen alkoi äärimmäisen voimakas rankkasade. Seuraava salama iski suoraan kaupunginkaartin toiseen ryhmään tappaen välittömästi kolme. Ensimmäinen ryhmä menetti kaksi miestä puun kaaduttua heidän päälleen. Me selvisimme koska salaman lähes koko voima iski leveään selkääsi."
Vilkaisen ikkunasta ulos, enkä näe muuta kuin voimakkaan sateen piiskaavan vaurioitunutta ikkunaa mustien pilvien alla. Pisarat tunkeutuvat säröistä sisälle ja hikoilevat seinää pitkin lattialle. Pimeys ulkona vaikuttaa yöltä ja huomautankin asiasta.
"Ei ole yö, vaan melkein keskipäivä. On näin pimeä koska nuo mustat pilvet eivät päästä auringon valoa läpi", Velho selittää.
"Pitkään jatkunut kuivuus ja kauan kerääntynyt matalapaine rysäyttivät tämän ukkosmyrskyn kerralla meidän päälle", hän jatkaa.
"Ja koska kuivuus piinasi kauan, kosteus maaperässä haihtui lähes kokonaan", pistää Brundahl väliin ovelta. "Nyt tämä myrsky tekee melkein koko maaperästä yhden ison mutalammikon."
Vasta nyt kuulenkin kuinka sade piiskaa kattoa armottomasti ja ukkonen jyrisee lähes taukoamatta. Vähän väliä suurempi räjähdys kirkkaan valokaaren kera vavisuttaa taloa salaman iskettyä lähistölle.
Kipu vartalossani hellittää hiljalleen parantajan loitsun tuoman helpotuksen avulla. Murahdan hänelle kiitokseni ja nousen pystyyn. Taistelen hetken aikaa pahoinvointia vastaan ja tuntuu kuin lattialankut huojuisivat jalkojeni alla kuin laiva merihädässä.
Parantaja, riimumestari ja henkimanaaja poistuvat huoneesta jättäen minut yksin pahoinvointini kanssa. Nostan kypäräni lattialta ja tarkistan sen vahinkojen varalta. Salaman sähkölataus oli niin kova, että se osittain sulatti koristeet kypärän pinnalta. Maali on mustaa ja kupruillutta. Thannin vertaus aivojen paistumisesta ei ole täysin tuulesta temmattu.
Isken kypärän päähäni, nostan moukarin seinän viereltä ja siirryn maatalon saliin muiden luokse. Niin taitava Thann on parantamaan, että askeleeni horjuvat enää vain hieman.
* * *
Sali on täynnä mutaisia, märkiä sotilaita. Osalla on verinen kääre pään ympärillä, osa muuten vain shokissa tai järkyttynyt. Huoneen takanurkassa on viisi lakanalla peitettyä märkää ruumista. Lempo ja Thann kiertelevät sotilaiden keskuudessa parannellen pahimpia vaurioita. Myrsky jatkaa luonnon riepottelemista ulkona.
Tuonelan Legioonan ja Nallitenin kaupunginkaartin sotilaat ovat kerääntyneet saliin neuvonpitoon. Puheista päätellen kukaan ei ole löytänyt tutkijoita eikä heidän henkivartijoitaan. Eikä kukaan tiedä mitä muuta tehdä kuin odottaa myrskyn lauhkeamista.
Joku on onnistunut sytyttämään tulen takkaan, ja se saakin kaikkien varusteet höyryämään. Huone tuntuu tukahduttavalta saunalta.
"Terve, Murskis", Mardan huudahtaa salin pöydän takaa, jolle on levitetty kartta lähialueesta. "Hyvä, että selvisit."
Heilautan kättäni kiitokseksi ja ahtaudun pöydän luokse. Legioonalaiset ovat kaikki pöydän luona kaupunginkaartin johtajien kanssa. Muut sotilaat ovat salin seinustoilla ja muissa huoneissa.
"Eli", Stryker jatkaa, "kuten sanoin, meidän on varmistettava muut piharakennukset. Tutkijoista ei ole jälkeäkään joten oletamme heidänkin joutuneen hyökkäyksen kohteeksi. Jos heidän kimppuun käytiin täällä, sen on täytynyt tapahtua korkeintaan tunti- puolitoista sitten. Oletetaan, että arakiitit ovat hyökkäyksen takana, ja että ne aikovat tulla vielä uudestaan."
"Jakaannutaan kolmeen ryhmään. Ensimmäinen on Tuonelan Legioona tässä päärakennuksessa. Toinen ryhmä, kaartin ensimmäinen joukkue, varmistaa varastorakennuksen. Kolmas on kaartin toinen joukkue, joka varmistaa navetan."
"Kun olette varmistaneet piharakennukset, palaatte tänne päärakennukseen vahvistamaan puolustusta. Hajaantukaa tasaisesti ikkunoiden ja ovien luokse, tavoitteena kaksi soturia per ikkuna. Ylimääräiset ikkunat tukitaan mahdollisimman hyvin. Valitkaa asemapaikkanne niin, että pystytte helposti irtaantumaan omalta paikalta ja auttaa tarvittaessa viereisessä huoneessa. Kysyttävää? Toimikaa."
"Ainiin.." Mardan pysäyttää poistuvat kaartilaiset. "Jos svarftalit ovat myös tässä mukana, varautukaa magiaan. Silloin ainoa toiveemme selvitä on varajoukkojen saapuminen Fort Atlasta"
Kaartilaiset vilkuilevat tuhotun salin seinissä, katossa ja lattiassa olevia verijälkiä ja kuulen selvästi muutaman nielaisun. Kapteeni tekee kunniaa ja poistuu ovesta ulos pimeään myrskyyn harventuneet joukkueet perässään.
Hyökkäys
Kello on varmaankin jo kolme iltapäivällä, eikä hyökkäyksestä ole tietoakaan. Myrsky jatkuu lannistumatta ja aina salaman valaistessa aluetta näen vain vellovan mutameren sadepisaroiden runtelemana talon ulkopuolella.
Särkyneistä ikkunoista sisään tuleva sade on jo suurina lammikoina lattioilla. Se sekoittuu lattioilla olevaan vereen. Itse asiassa koko talo on yhtä suurta punaista vesiallasta. Aina pienin väliajoin salama syöksyy pilvistä sytyttäen joskus puun hetkeksi palamaan, joskus se vain roiskauttaa mutavettä korkealle. Siniset pikkusalamat tanssivat vettä pitkin koko pellon matkalta.
Jos tilanne olisi toinen, voisin pitää näkyä jopa kauniina.
Nyt on vain huoli maatilan väestä ja kadonneista tutkijoista. Ainoa mitä haluan, on kasa arakiitteja moukarini ja alasimen väliin.
Toiveisiini vastataan nopeammin kuin arvaankaan.
Kyyristelen vartiopaikallani läntisen ikkunan luona ja räpyttelen juuri lyöneen salaman jälkivaloa silmistäni, kun olen näkevinäni liikettä puurajassa. Pyörittelen silmiäni yrittäen saada hehkuvan jälkikuvan pois näkökentästäni ja lopulta onnistun saamaan syrjäsilmällä kunnollisen katseen ulkona riehuvasta myrskystä.
Puurajassa heiluvat varjot eivät olekaan metsän puita, vaan vellova massa metsästäviä arakiitteja!
Niiden lukumäärää on miltei mahdoton laskea, osa juoksee maata viistäen, osa pystyasennossa ja osa loikkii korkeita kymmenen metrin loikkia. On kuin suuri heinäsirkkaparvi loikkisi kohti.
Raastan silmäni irti tuosta kauheasta mutta niin omituisen magneettisesta näystä ja huudan varoituksen.
"ARAKIITTEJA LÄNNESTÄ! SATA METRIÄ!!" Karjun täyttä kurkkua ja nostan kilven valmiiksi ikkunan tasalle verrytellen samalla moukarikättäni. Vieressäni kaartilainen silminnähden taistelee pelkonsa taka-alalle jättäen synkän päättäväisyyden ilmeen kasvoilleen. Hänkin on nyt päässyt tilaan, jossa taistelee parhaiten.
Unohtanut kuolemanpelon ja jättänyt tilalle vain päätöksen myydä henkensä mahdollisimman kalliilla. Vilkaisen häntä ja murahdan kannustavasti. Mies virnistää, ja huoneen pohjois-ikkunan luona olevat kaksi kaartilaista tekevät toisilleen soturin tervehdyksen -kättelevät toisiaan kyynärvarresta- ja lausuvat yhdessä:
"Palaa sankarina tai kilpesi päällä."
Arakiittien niveljalkainen, teräväkynsinen pomppiva aalto lähestyy taloa huimaa vauhtia. Nyt jo ne hajaantuvat hieman piirittääkseen meidät kokonaan. Nalkuttava ajatus jäytää mieltäni, mikä tärkeä asia on unohtunut?
Kalmah aloittaa asemapaikaltaan etuoven luota mieltä ylentävän ja lihaksia vahvistavan laulun syvällä äänellään. Hänen melodiansa kaikuu koko talon huoneistojen läpi häivyttäen pelon mielestämme. Antaa arakiittien tulla, me olemme valmiina!
Ne hyökkäävät lumivyöryn vääjäämättömyydellä, salaman heijastusten luvatessa kuolemaa niiden silmissä. Kimeä kirkuminen ja säksätys kuuluu myrskyn pauhinan yli, kun ne huutelevat joko toisilleen tai meille. Kukapa niitä ymmärtäisi?
Lähimmät ovat kymmenen metrin päässä ikkunastani, kun valtava salama iskee terävällä jyrähdyksellä suoraan keskelle rynnivää laumaa. Sokaistun ja nykäisen pääni taakse päin silmät tiukasti ummessa samalla nostaen kilven suojaksi ikkunan eteen. Ehdin nähdä vain vilauksen kirkkaasta valopylväästä ja ympäriinsä lentelevistä arakiitin palasista. Niiden kirskuminen ja säksätys vain kovenee, mutta hyökkäys ei hidastu.
Samalla hetkellä kun ensimmäiset arakiitit rynnistävät ikkunaani päin peittäen minut terävillä lasin sirpaleilla ja kilpeni vavahdellessa niiden voimakkaista iskuista, tajuan vihdoinkin mikä oli mieltäni vaivannut.
Ne voivat taistella ikkunan läpi hakaten pitkillä terävillä kynsillään, mutta minä en voi lyödä kunnolla takaisin. Minun on päästettävä ne sisään huoneeseen saadakseni moukarini parhaaseen käyttöön!
Painan koko suuren vartaloni voimalla isoa kilpeäni ikkunaa vasten ja vilkaisen sivulleni. Taisteluparini puristaa hermostuksissaan miekkaansa vieressäni ja kauempana kaksi kaartilaista taistelee henkensä edessä ikkunastaan välähtäviä teräviä kynsiä vastaan.
Jo nyt heistä toisella on pitkä, kivulias naarmu miekkakädessään.
"Mene auttamaan heitä", murahdan toverilleni. "Minä pitelen nämä, mutta jos joudumme niiden keskelle, kuolemme hetkessä.
Hän nyökkää vakavana ja ryntää auttamaan aseveljiään. Yritän pitää arakiitti-aaltoa aloillaan kilvelläni, joka jatkuvasti huojahtelee ja pamahtelee siihen satelevien iskujen voimasta. Aivan kuin jättiläinen takoisi teräspiikillä metallilevyyn. Pinnistän voimani äärimmilleen, ja työnnän hetkeksi vuorovettä taaksepäin. Minun on pakko pidätellä niitä pääsemästä sisään, jotta kaartilaisten selusta pysyisi turvassa. Murahdan rasituksesta ja taistelen tärähtelevän kilpeni kanssa.
Jopa urhean trubaduurimme laulu on hieman väkinäistä ja hengenvedot puuskaisia. Hänkin taistelee jo ylivoimaista vihollista vastaan.
Taistelun äänet kaikuvat talossa ukkosmyrskyn säestämänä.
En tiedä kuinka kauan olen kivistävillä käsilläni pitänyt kilpeä ikkunassa, kun vierestäni rääkäistään tuskaisesti ja eloton, raadeltu ruumis tömähtää selkääni. Kamppailen hetken ennen kuin pystyn vilkaisemaan taakseni. Yksi arakiitti on onnistunut työntymään jo puoliksi sisään suuremmaksi hakatusta ikkuna-aukosta ja enää vain yksi kaartilainen taistelee sitä vastaan.
Hän huitoo miekallaan epätoivon vimmalla kilpikäden roikkuessa hyödyttömänä sivulla. Toinen on polvillaan ja yrittää tyrehdyttää verenvuotoa kädentyngästään.
"Perääntykää käytävään", karjaisen heille ja odottamatta vastausta astun taaksepäin istuvan kaartilaisen yli ja lyön koko vartaloni voimalla rystylyönnin kohti arakiittia. Se nostaa nopeasti kitiiniset eturaajansa ristikkäiseen torjuntaan, aivan kuten odotinkin.
Voitonriemuisesti karjahtaen nykäisen moukarillani alaspäin vetäen sen tappavat piikit alas ja astun hieman taaksepäin saadalseni iskulleni tilaa. Pitkä turhautumiseni antaa voimaa ja lyön raskaan sotamoukarini täydellä vauhdilla arakiitin päähän.
Kitiiniä tai ei, mutta moukariini voi luottaa. Arakiitin pää rusahtaa kasaan ja sen viuhtovat raajat sätkivät kontroilloimattomasti. Se lysähtää kasaan ja vilkaisen nopeasti ympärilleni.
Kaartilainen on juuri raahaamassa toveriaan ovesta käytävään ja nyt molemmat ikkunat ovat täynnä vihaisia hirviöitä. Ne päästävät hermoja riipivän säksätyksen ja rynnivät sisään repien ikkunan karmit mukanaan. Kohtaan ne kilpi edellä ja peräännyn hitaasti ovea kohti.
