Tuonelan Legioona: Murskaaja Jalmarin tarina (Osa 4)
Lähetetty: To 11.09.2003 19:33
Tuonela
Hiljaisuus.
Se jyrisee korvissani ukkosen lailla. Korvani kuuroutuvat sen syvästä, maankamaraa tärisyttävästä jylystä.
Pimeys.
Se täyttää pääni ehdottomuudellaan. En näe yhtään mitään, ja silti koko näkökenttäni on täynnä tummia varjoja mustalla pohjalla.
Olemattomuus.
Leijun pienenä pisteenä maailmankaikkeudessa, keskellä tyhjiötä, mutta silti musertava paino rusentaa ruumistani.
Tulen hiljalleen tietoiseksi itsestäni. Kun keskityn kuuntelemaan hiljaisuuden jylyä, se muuttuu hitaasti kaukaisen taistelun kumuksi.
Pinnistän tahdonvoimani äärimmilleen ja alan hiljalleen erottaa yksityiskohtia ympäriltäni. Musta pohja onkin ääretön maankamara, jolla lukematon määrä tummia sotureita taistelee keskenään.
Välittömästi, kun tulen tietoiseksi kuulosta ja näöstä, tajuan seisovani korkealla kukkulalla taistelun yläpuolella. Vartaloni on ruhjoutunut, veri hyytynyt leualleni ja suuri reikä lävistää kylkeni. Silti en tunne yhtään kipua seisoessani katselupaikallani puristaen aseita käsissäni.
Moukarin paino tuntuu rauhoittavalta kun puristan sen vartta voimakkaasti.
Seison hiljaa paikallani tullen koko ajan enemmän tietoiseksi itsestäni. Tunnen sotavasaran varren kulumat ja lovet. Tunnen panssaripaitani painon olkapäilläni. Tunnen kypärän hankaavan hieman niskaani. Sotasaappaat jaloissani. Soturin olemuksen sisälläni.
Mutta tietämättäni en tunne, kuinka en hengitä enää. Se on täällä tarpeetonta.
En tunne lihasten kolotuksia, en tietoisia ajatuksia. Minä vain olen. Olen soturi ja tuolla, kukkulan juurella on käynnissä ikuisuuden kestävä taistelu. Minä kuulun sinne.
Viimeisin ajatus pysäyttää minut. Se aiheuttaa uuden ajatuksen, ja se on outoa tässä paikassa, jossa ajatuksen ei pitäisi olla. Vain soturin olemuksen ja ikuisen taistelun.
Ajatus, joka estää minua ryntäämästä alas taisteluun huutaen ikuisuuksiin sotahuutoani, on seuraava: Minun EI pitäisi olla täällä.
Otan askeleen kohti taistelua ja pysähdyn uudelleen. Jos minun ei pitäisi olla täällä, miksi olen?
Se on jo toinen ajatus paikassa, jossa niitä ei ole. Yhtäkkiä huomaan taistelun alapuolellani tauonneen. Kohdistan katseeni tummiin sotureihin ja huomaan jokaisen heistä katsovan minua.
Mustien kypäröiden alta punaiset silmät kiiluvat nälkäisesti. Yksi kerrallaan he kääntyvät minua kohti aseet valmiina.
Tuonelan synkät legioonat eivät hyväksy tietoista ajatusta keskelleen. Heidän silmänsä leimahtavat vihasta ja hitaasti, jatkuvasti nopeutuen ääretön sotajoukko syöksyy kukkulan rinnettä ylöspäin. Ne heristävät verestä mustia aseitaan ja huutavat äänettömyyden jyrisevällä voimalla sotahuutoaan.
Hyvä on. En siis kuulu tänne. Mutta en todellakaan aio jo kerran kuolleiden ja maatuneiden sotilaiden juosta ylitseni! Asetan kilpeni suojaksi, nostan sotamoukarini korkealle ja huudan uhman ja kirouksen huudon ikuisuuksien rajan taa.
"RRRAAAAAAHHHHHH!!!!!"
Ääneni jyrisee kuin maanjäristys äärettömyyteen ja takaisin.
Ensimmäinen kirottu soturi rynnistää kohti silmät palaen ja läimäytän sitä naamaan kokovartalo-iskun kilvelläni. Äänetön murahdus karkaa sen huulettomasta suusta ja luut kolisevat kilpeäni vasten.
Jatkan samalla vauhdilla ja pyörähdän ympäri tehden moukarillani matalan pyyhkäisyn. Soturi kaatuu iskun voimasta reidet ruhjoutuneina perässään rynnistäviä tovereitaan vasten antaen minulle sekunnin tilannekatsaukseen.
Olen korkealla mäellä, allani yhdestä suunnasta rynnistävä lauma kirottuja luurankosotureita. Taakseni korkeampaan maastoon en ole ehtinyt kunnolla katsoa. Sen aika tulee myöhemmin, nyt keskityn olennaiseen.
Epätasainen maasto katoaa horisonttiin kuhisten tummaa epäelämää. Kun äskettäin siinä raivosi aikojen alusta asti kestänyt murhaava sota, nyt kaikki näköpiirissäni oleva rynnii minua kohti.
Lukemattomat tulipunaiset silmät tuijottavat minua mustien kypäröiden keskeltä. Tarkemmin sanottuna kaikki paitsi niiden hehkuvat silmät on mustan eri sävyjä. Haarniskat, miekat, keihäät, jouset, kilvet, maa, taivas, kaikki.
Vasta nyt huomaan hehkuvani kiltani väreissä sinivalkoisena majakkana tyhjyydessä. Musta viikatteen kuva erottuu selvästi kilvestäni. Kuin olevaisuuteen leikattuna aukkona.
Synkästi murahtaen hyväksyn tilanteen. Tajuan, etten ole vielä täysin kuollut, vaan yläpuolisessa maailmassa minun ruumiissani täytyy olla hiipuva kipinä elämää. Täytyy vain taistella mustaa legioonaa vastaan, estää niitä pyyhkäisemästä minua laakson pohjalle heidän sekaansa.
Sillä vasta silloin olisin todella kuollut.
Nyt ainoa mahdollisuuteni selvitä on taistella paremmin kuin koskaan olen taistellut ja odottaa jotain ihmettä pelastamaan minut.
"TULKAA MAISTAMAAN TUONELAN KYLMÄÄ TERÄSTÄ, TE IKUISESTI KIROTUT!!!!!!"
Huudan haasteeni kovalla, selkeällä äänellä joka kaikuu kirottujen armeijan kauimmaiseen sopukkaan asti. Sanat maistuvat oudon paksuilta suussani, kuin ne putoaisivat hautakiven painolla huuliltani. Vastaus on mielen turruttavan kova, vihainen karjunta joka kaikuu miljoonista kurkuista yhtä aikaa. He ottavat haasteen vastaan ja ryntäävät ylämäkeen, jossa olen niitä yksin vastassa. Yksinäinen valopiste ikuisessa mustuudessa.
* * *
Vihan kyyneleet ovat kuivuneet jo kauan sitten, palaneet loppuun tunteiden pätsissä. En muista milloin olisin viimeksi räpäyttänyt silmiäni. En muista kuinka monta iskua olen loputtomille legioonille jakanut, mutta siitä olen varma, että tuplasti olen niitä vastaanottanut.
Lihaksiani polttaa, ai, kuinka niitä polttaakaan mutta pysähtyä ei voi hetkeksikään. Helvetin joukot tulevat päälle aina, kun pääni käännän. Kun yhden lyön edestäni hajalle, kaksi ottaa sen paikan.
Liikkeessä, pysy liikkeessä koko ajan, älä pysähdy! Hoen itsekseni ja pyöritän sotamoukariani kadotetun sielun epätoivon vimmalla.
Tunnen jonkin suuren, kuuman kuin tulinen pätsi kerääntyvän sisälleni. Joka sekunti se on kaksi kertaa voimakkaampi, kaksi kertaa kuumempi ja rintalastani alkaa hehkua hiljalleen punaisena.
Kuumempana, aina vain kuumempana palaa vihani näitä kirottuja sotureita kohtaan ja kutsun sen tervetulleeksi.
Pysähdyn aloilleni moukaria laajassa kaaresa huitoen. Kuumuus hohkaa jo selvästi rinnastani ulos ja hehku heijastuu lähimpien luurankojen kalloista. Ne irvistävät rumasti ja rääkäisten syöksyvät minua kohti vain tullakseen murskatuksi pyhän vihani loimussa.
Alan pyöriä paikallani ympäri, ojennan molemmat käteni suoriksi ja kiihdytän vauhtiani. Kilpeni paukauttaa lähintä kirottua sielua saaden sen kompuroimaan ja sotavasarani hajoittaa sen torson kasaksi haljenneita luita.
Teräksinen moukarini kolisee aina vain kovemmalla voimalla Tuonelan Kirottujen haarniskoihin saaden metallin kajahtamaan jatkuvalla syötöllä.
Tulinen hehku sisälläni paisuu koko ajan, näen sen poltteen reunat jo silmieni sisäreunoilla ja avaan suuni äänettömään tuskan, vihan ja uhman huutoon.
Punainen hohde syöksyy ulos kurkustani sulattaen hampaani tieltään.
Tunnen kuinka silmäni valuvat valkoisena maitona poskiani pitkin niiden epäonnistuttua pitämään vihani sisällään.
Rengaspaitani sulaa päältäni paljastaen arpisen, ruhjotun vartaloni.
Luut hohtavat nahkani läpi pyöriessäni vihan vimmalla kuolleiden sielujen keskellä.
Tulipallon räjähdyksen voimalla tuon rangaistusta kirotuille, enkä voi enää itseäni pysäyttää. Olen menettänyt oman tietoisen hallinnan ja olen oman pyhän vihani tuote.
Sotamoukarini syttyy palamaan kaukaisten tähtien julmaa sinisyyttä minun räjähdettyä loistamaan jumalan pyhän valon valkoisuutta.
Jatkan ikuista taistelua jakaen rangaistusta tuomituille. Pyörin ympäri, aina vain ympäri luurankojen loputtomassa laumassa jatkuvasti nopeutuen.
Supernovan nopeudella pyörin huomaamatttani koko ajan lähemmäs kuolleiden laaksoa. Luurankosotureiden massasta erkanee uskomattoman nopea hirviö, joka onnistuu kaatumaan jalkojeni väliin ja menetän tasapainoni.
Villisti huutaen, mutta pystymättä pysähtymään kaadun kohti kielekkeen reunaa.
Koko olevaisuuden kaikkeus järisee, kun taivas yläpuolellani alkaa pyöriä vinhalla vauhdilla. Mustuus lopulta erkanee pyörteen keskeltä ja valkokultainen hohde läpäisee kaikkeuden mustuuden.
Kääpiöjumala kurkottaa alaspäin planeetan kokoisilla silmillä tuijottaen terävät tulenlieskat partana räiskyen. Hän ojentaa kätensä alaspäin pyyhkäisten tuomitut tieltään kuin ihminen pyyhkäisisi muurahaiset. Käsi jyrisee minua kohti vääjäämättömästi, enkä pysty väistämään.
Kompastun viimeisen kerran ja tipahdan jyrkänteen reunan yli.
Kääpiöjumalan tulikuuma nyrkki poimii minut ilmasta ja puristaa minua tiukasti. Oma sisäinen tuleni, joka poltti minut oli kuin tulitikku tulivuoren rinnalla verrattuna käden kuumuuteen.
Koko vartaloni jäykistyy niin pitkäksi kuin mahdollista ja väännän tuskasta selkäni notkolle taaksepäin. Silmät omaa valkohehkuista vihaani vuotaen huudan, kun palava sieluni katoaa jumalan käden puristuksessa.
Huudan olemattomaksi palaneiden keuhkohjeni koko voimalla piinaani, mutta en voi helpottaa sitä millään.
Nousen käden mukana pyörteilevään taivaaseen jättäen Tuonelan mustat syvyydet.
Silmäni ovat sokeutuneet valkohehkuisen tulen loimussa.
Vartaloni on kuollut sen poltteessa.
Korvani kuuroutuvat omaan tuskanhuutooni.
"AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA-----"
* * *
"-----AAAAAAARRRGGGHHHHH!!!!"
Lennähdän pystyyn istumaan kovalta, märältä alustalta, jolla makaan. Huudan keuhkojeni koko voimalla tuskasta ja kauhusta, jonka kääpiöjumala minulle tuotti. Kun keuhkoni vaativat lisää ilmaa, lysähdän takaisin alustalle. Vapisen kuin horkassa kun ruumiini yrittää muistaa kuinka hengittää.
Huidon käsilläni ympärille etsien kiintopistettä maailmaani ja jostain pääni yläpuolelta tulee vahva käsi, joka ottaa omastani kiinni. Tarraan siihen koko olemukseni voimalla kiinni, enkä päästä irti vaikka tunnen olevani myrskytuulen riepottelema.
Hiljalleen silmissäni pyörivät värit tasaantuvat keskeltä, ja näen taas nuo kääpiöjumalan tyynet kasvot. Ne puhuvat jotain, muuta en kuule mitään. En mitään muuta kuin oman tuskaisen huutoni, joka kaikuu ympärilläni.
Käsi yläpuolellani ankkuroi minut todellisuuteen ja kääpiön kasvot antavat sielulleni kiintopisteen. Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti pyörteilevät värit pysähtyvät, muistan kuinka hengitetään ja haukon happea.
Korvia halkova huuto on lakannut ja alan kuulla kuin etäältä jotain muutakin, josta en saa selvää. Kuin puhetta, mutta aivoni eivät osaa sitä ymmärtää.
Käsi puristaa kättäni vakuuttavasti ja kääpiöjumala rauhoittaa minua. Se käskee minua nukkumaan käyttämättä sanoja. Sisäinen kauhuni alkaa hellittää ja uneliaisuus täyttää ruumiini.
Syvään huokaisten vavahdan ja vaivun syvään, parantavaan uneen.
Heräämisiä
En tiedä, kuinka kauan olen nukkunut. Uneeni on sekoittunut makuualustani kovuus, puhe ympärilläni ja märkyys. Vettä tuntuu olevan joka puolella. Se täyttää uneni täysin, ja kuvittelen olevani lautalla pauhaavan meren laineilla.
Hiljalleen märkyys haihtuu ja tunnen liitäväni poukkoillen jonnekin. Viimein tunnen saapuvani pesään, pehmeään ja kuivaan ja syöksyn syvemmälle unelmiini kaiken muun unohtaen.
"Uurgh..."
Olo on pahempi kuin mikään krapula ikinä! Nostan varovaisesti käteni otsalleni ja tunnen kääreen paksun pehmeyden.
"Aargh..."
Olo on kuin makkaralla, joka on mennyt trollien pyykinpesun läpi.
Hapuan hieman sidettä ja onnistunkin nostamaan sitä vilkaistakseni ympärilleni. Olen jossain huoneessa josta on soihtu sammutettu. Valoa välkkyy oven ali. Varjo kävelee valon ohi ja pysähtyy oveni kohdalle.
Kuuluu pienoista kalinaa, kun varjo siirtää jotain kädessään saadakseen oven auki. Olen liian heikossa kunnossa voidakseni tehdä muuta kuin odottaa.
Kuulen hiljaisen voihkaisun toiselta puoleltani ja vilkaisen sinne nopeasti. Koostaan päätellen kobolti makaa sängyllä lähes kokonaan kääreissä. Hän voihkii ja piehtaroi hieman.
Tuskasta muristen nousen vuoteeltani ja asetan rauhoittavan käden hänen olkapäälleen. Voihkinta ja kiemurtelu loppuu, kobolti huokaa syvään ja nukahtaa jälleen.
"Mitä ihmettä sinä teet ylhäällä??" Käskevä ääni kysyy ovelta kirkkaan valokiilan halkaistessa huoneen.
Hätkähdän ja käännyn äänen suuntaan. Oviaukossa seisoo tutun näköinen silhuetti.
Varjo on puolitoista metriä pitkä, harottava parta ja lihaksikas vartalo. Hän myös kannattelee tarjotinta, jolta nousee sieraimiini herkullinen kanakeiton tuoksu. Vatsani alkaa murista kuin etäinen maanjäristys.
"Takaisin sänkyyn ja heti, Murskis!" hän määrää, ja huomaan parhaimmaksi totella. Kömmin takaisin petiini side nostettuna otsalleni. Heti, kun varjo tulee sisään ovelta ja näen hieman tarkemmin, tunnistan hänet.
"Thann!!" Jyrähdän iloisena kovaäänisesti. "Mitä vanha kehno! Selvisit sittenkin!"
"Hysss! Ei noin kovaa! Anna Brundahlin nukkua." Parantaja hyssyttelee, "niinkuin sinunkin pitäisi, mutta oletkin aina ollut jääräpää ja kovakallo." Hymy halkaisee kääpiön ahavoituneet kasvot.
"Millainen olo?" Hän kysyy ja asettaa tarjottimen syliini. "Tässä vähän lämmintä syötävää."
"Häh? Mitä? Bruni?" Olen aivan ihmeissäni ja mokellan omituisia. Suljen suuni ja käännyn katsomaan kääreiden peittämää koboltia. Välähdyksenomaisesti näen riimumestarin kaatuvan hajalle runneltuna ja kaartilaisen raahaavan hänet sisälle taloon. Käännyn takaisin Thannin puoleen. Hän näkee kysymyksen silmissäni.
"Syö." Parantaja vaatii osoittaen lautasta. "Niin kerron samalla mitä tapahtui."
Murahdan hyväksyvästi ja alan hotkia höyryävää kanakeittoa.
"En ollut paikalla", Thann aloittaa ja istahtaa sänkyni reunalle. "Mutta minulle kerrottiin, että Brunin räjäytettyä asemapaikkasi taivaan tuuleen, sinä rynnistit keskelle arakiitteja." Murahdan synkästi, mutten keskeytä.
"Liukastuit kuulemma pahasti ja vajosit veden alle. Lauma niitä pirulaisia rynnisti välittömästi sinua päin ja Brundahl loitsi suuremman tulipallon kuin mitä pystyi hallitsemaan. Se pelasti sinut, mutta verotti liikaa hänen voimiaan." Värähdän sisäisesti.
"Katolta tipahti yksi arakiitti-tiedustelija ja lävisti riimumestari-paran. Useasti. Saimme raahattua hänet sisälle ja Lempo onnistui pelastamaan hänet."
"Brundahl oli ainoa joka näki minne katosit, mutta hän meni tajuttomaksi. Joten emme voineet tulla avuksesi. Arakiitit aloittivat valtavan loppurynnäkön ja meillä kaikilla oli kädet ylitäynnä töitä."
Nyökkään ja jatkan syömistäni. Ikinä ei ole kanakeitto ollut näin hyvää!
"Velho yritti paikallistaa sinut ja näkikin sinun nousevan veden alta. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, sivulta tuli toinen tiedustelija ja se onnistui yllättämään kaikki. Tipuit takaisin veden alle." Ilmeeni synkkenee, kun muistan nuo kauhun hetket.
"Edes hän ei ehtinyt avuksesi, kun arakiitti seisoi päälläsi ja hakkasi sinua armottomasti."
Thann hiljenee hetkeksi, kuin yrittäen päättää, miten asettelisi seuraavat sanansa. Murahdan rohkaisevasti häntä jatkamaan.
"Seuraavasta en ole varma, mutta Velho vannoo sinun ottaneen arakiittia kurkusta, vetäneen sen pinnan alle ja repineen siltä pään paljain käsin irti." Hän katsoo tarkkaan reaktiotani.
Pysähdyn lusikka puolivälissä suuhuni. Muistan vieläkin raivoni syvyyden ja omituisen helppouden millä revin sen saastan pään irti. Hekottelen hiljaa ja jatkan syömistä.
"Tiesin sen!" Thann naurahtaa. "Tiesin, ettei vanha kunnon Murskis noin vain luovuta!"
Virnistelemme hetken kuin ennen vanhaan pahanteossa. Lopulta Thann vakavoituu ja jatkaa tarinaa.
"Tässä vaiheessa Lempokin pääsi ovelle katsomaan. Hänkin väittää seuraavan kivenkovaa todeksi." Vilkaisen Thannia ja näen ihmetyksen hänen silmissään, kun hän tuijottaa seinään mietteissään.
"Velho ja Lempo väittävät sinun seonneen taistelussa. He väittävät sinun nostaneen sotamoukarisi veden alta ja rynnineen suoraan arakiittilauman keskelle. He menettivät näköyhteyden sinuun hetkessä ja joutuivat jälleen taistelemaan arakiitteja vastaan."
"Tässä kohtaa kaikki muuttui sekavaksi. Sinusta tuli näköhavaintoja ympäri taistelukenttää. Olit aina siellä, missä oli eniten niitä hirviöitä. Ja ennen kuin ehti katsoa toisen kerran, olit jo poissa."
"Lopulta, viimeisen arakiitin kuoltua näimme sinun pysähtyvän, katsovan länteen, nostavan kätesi kaulallesi ja kaatuvan velttona veden alle."
"Juoksimme välittömästi paikalle, mutta ruumiisi oli jo kylmä kuin kuolleen. Kuin olisit ollut kuolleena jo tunnin, vaikka näimmekin sinun liikkuneen vain minuutti sitten."
"Vartalosi oli täynnä kaameita ruhjeita ja verenvuotosi tyrehtyi vain koska vartalossasi ei ollut enää verta jäljellä."
Thann kääntyy katsomaan minua suoraan silmiin. Näen ahdistuksen syvällä hänen sielussaan.
"Kun pääsin luoksesi, en nähnyt elonmerkkiäkään. En vilaustakaan sielustasi, en edes energiastasi. Et usko, kuinka kauan ja tarkkaan jouduin etsimään, että vihdoin löysin vihoviimeisen energiahiukkasen olemuksestasi, syvältä sisimmästäsi."
"Ja kun luin henkiinherätysloitsun pitäen siitä hiukkasesta kiinni, onnistuin aivan viime tingassa nostamaan sinut takaisin elävien maailmaan. Kirjaimellisesti taistelit itsesi hengiltä."
Olen lopettanut syömästä Thannin tarinan vangitsemana. Kuin unelmoiden näen elämäni viimeiset hetket uudelleen.
"Mikä sai sinut menettämään kontrollin? Mikä manasi sen vihan esiin?" Parantaja kysyy huolestuneena.
Olen hiljaa pitkään ennen kuin vastaan. Enkä silti osaa, en halua pukea sitä sanoiksi. Mutta minun on sanottava jotakin, edes hyvän ystäväni rauhottamiseksi.
"Maatilan nuori tytär. Kultahiuksinen ihmistyttö, joka kuoli arakiittien käsissä." Tämä on ainoa, mitä suostun sanomaan, edes parhaalle ystävälleni.
Thann on pitkään hiljaa. Hän miettii vastaustani. Lopulta parantaja nyökkää hyväksyvästi ja nousee sängyltäni. Hän astelee ovelle ja juuri ennen oven sulkeutumista hän sanoo hiljaa: "Tee rauha itsesi kanssa ja pidä vihasi kurissa. Me menemme takaisin."
Lusikka pysähtyy puolimatkaan suuhuni ja vajoaa takaisin. Kanakeitto jäähtyy lautaselle puoliksi syötynä.
Neuvonpito
Minut kuljetettiin taistelun jälkeen lautalla jokea pitkin takaisin Nalliteniin, tai ainakin näin minulle kerrottiin kun pääsin pois vuodelevosta. Olkapäitäni kivistää vieläkin jatkuva iloinen paukuttelu ja onnittelu selviytymisestäni.
On kuulemma neljäs päivä taistelun jälkeen ja suuren neuvonpidon aika. Taivas myrskyää vieläkin heltymättömänä ja sade rankaisee maata, vain salamat lyövät nykyään harvemmin.
Ihme kyllä, vahvistysjoukot Fort Atlasta saapuivat tämän päivän aamuna. Nyt on ilta ja olen jo myöhässä neuvonpidosta.
Näen Nallitenin kuvernöörin palatsin ensimmäistä kertaa sisältä päin. Lattia on kirkasta marmoria, valkoiset marmoripylväät kohoavat korkeuksiin ja seinät täynnä gobeliineja. Jokainen gobeliini on omistettu yhdelle monista Midgardin killoista jonkin urotyön teossa.
Jos kaikki sujuu niinkuin neuvonpidossa suunnitellaan, Tuonelan Legioonakin pääsee yhdeksi gobeliiniksi palatsin seinälle. Hyvällä tuurilla pääsen itsekin mukaan kuvaan. Mikään ei olisi suurempi kunnia!
Neuvottelusalin ovien vartijat eivät pysäytä minua, kun porhallan sisään heidän välistä.
Sali on suuri soikio, jonka keskus on kymmenen penkkiriviä alempana kuin reunimmaiset penkit. Keskellä on suuri pöytä, jolle on levitetty iso kartta.
Alimmat penkkirivit ovat varattu tärkeille henkilöille ja niille, joilla on äänioikeus tässä salissa. Keskimmäiset rivit ovat varattu heille, joilla on puhe- ja neuvonanto-oikeus.
Ylin penkkirivi on tarkkailijoille.
Lattiatasalla on kuvernööri ja kaksi muuta tuntematonta henkilöä kolmen Tuonelalaisen kanssa. Yksi heistä on Mardan, kahta muuta en tunne. He ovat luultavasti lisäjoukkojen ryhmänjohtajia.
Alimmat ja keskimmäiset penkit ovat täynnä minulle tuntemattomia kaupunkilaisia.
Ylin penkkirivi on täynnä sinivalkoisiin kiltaväreihin pukeutuneita Tuonelan Legioonalaisia. Kierrän katsettani hitaasti kiltalaisissani etsien tovereitani. Viimein huomaan Caderinin takavasemmalla huiskuttavan minulle. Heilautan kättäni vastaukseksi ja ahtaudun kiltalaisten edestä berserkeriä kohti.
Lattian tasalla kaikki kuusi henkilöä puhuvat kovaan ääneen, suoraan sanottuna kinastelevat.
"Arakiittien uhka on todellinen!" Mardan jyrisee uppiniskaisille kaupunkipoliitikoille. "Ja meidän on vastattava siihen heti. Varsinkin, kun uusi pesä on heikentynyt reilun sadan yksilön verran!"
"Totta", vastaa sidepäinen poliitikko. Kuvittelenko vain, vai vilkuileeko hän minua myrkyllisesti? "Arakiitit ovat heikentyneet, joten eivät ole enää kovinkaan suuri uhka, vai mitä?" hän jatkaa, mielestään ovelasti.
"Väärin." Salamurhaaja ärisee, "Ne ovat heikentyneet, kyllä, mutta tulevat aina olemaan uhkana meille. Koko Midgardille, jos niiden annetaan olla rauhassa."
"McJenssenin tila on varsin hyvä todiste siitä."
Koko sali vaikuttaa synkistyvän, kuvernööriä myöten. Neuvottelusalin lämpötila tuntuu laskevan kaikkein eniten minun kohdallani, melkein näen matalapaineen pilviä yläpuolellani, kun epäonnen tila mainitaan.
"McJenssenin tila on vain yksi monista, se on helposti korvattu." sidepää sanoo kopeasti. Hän on varsin typerä poliitikko, jos kuvittelee voivansa puhua siitä tilasta tuohon malliin, varsinkin meidän ollessa paikalla. Tunnen kuinka matalapaineeni pilvet lataavat salamoitaan.
Mardan Stryker vilkaisee nopeasti huolestuneen näköisenä minua. Taisi jyrinäni kantautua sinne asti.
"Älä nyt menetä malttiasi, Murskis." Cade kuiskaa minulle ja ottaa käsivarrestani kiinni. Toisetkin ryhmän jäsenet vilkuilevat minua ja sidepäistä poliitikkoa varuillaan.
Tyydyn vain murahtamaan vastaukseksi. Seuraan rävähtämättömästi rienaavaa poliitikkoa. Mistä minun pitäisi tuntea se?
"Ja varsinkin kun tuo myrsky riepottelee kaikkea elollista", sidepää jatkaa itsevarmasti, "on aivan turhaa lähettää ketään minnekään. Ja varsinkaan varustaa heitä kaupungin varoilla! Saatikka antaa lisää kaartilaisia tapettavaksi!"
En voi uskoa korviani! Tuo saastainen poliitikko aikoo painaa maatilan tapahtumat villaisella ja antaa arakiittien jälleen lisääntyä rauhassa!
En pysty estämään vihaista murinaa karkaamasta huuliltani.
"Istu rauhassa, Murskis." Cade yrittää tyynnyttää minua. "Varsinkin kun tuo sidepää on kuvernöörin serkku, jolta löit pään melkein halki."
Kuin salaman iskusta tunnistan tuon nilviäisen. Vilkaisen nopeasti Caderinia, joka nyökkää vakavana.
Suuttumukseni tuota miestä kohtaan kuplii vatsanpohjassani. Se etsii hiljalleen purkautumissuuntaa. Tuo pikkutärkeilevä ihmissaasta hidasti mahdollisesti ratkaisevasti matkaamme maatilalle. Ilman häntä edes tutkijaryhmä olisi saatanut jäädä eloon.
Keskityn jälleen kuuntelemaan. Tiedostamattani muutama puheenvuoro on mennyt ohi korvieni.
"Mistä tämä vastustus nyt oikeasti johtuu?" Mardan kysyy kyllästyneenä kuvernöörin serkun vastusteluihin. "Me emme tarvitse kuin hieman tarvikkeita, majoitustilat ja mahdollisesti muutaman kaupungin kaartilaisen lisäjoukoiksi."
"Siinäpä se!" sidepää melkein kirkaisee. "Tarvitsette varusteita, majoitustiloja joita ei liiemmälti ole koska markkinat ovat alkamaisillaan ja vieläpä kaartilaisiakin! Edellisistäkin kahdestakymmenestä vain kaksitoista palasi! Ja viisi heistäkin kuoleman kielissä!" Jokainen lause nostaa kuvernöörin serkun ääntä oktaavilla.
"Ensin kehtaatte lyödä minulta pään melkein halki ja sitten kehtaatte kinuta lisää sotilaita! EI KÄY!" Hän melkein kirkuu viimeiset sanansa.
Tunnen vihani alkavan kiehua ja kuplia vatsassa, se nousee kurkkuani myöten ylöspäin ja tunnen Caderinin puristavan kättäni kovempaa, kuin hän olisi aavistanut tunteeni.
Tuo pieni itsetärkeä olio viitsii estää oikeuden ja koston tapahtumasta pelkän henkilökohtaisen arvovallan kolauksen takia. Koska emme pysähtyneet portille odottamaan tuon inisijän syytteitä, hän yrittää nyt näin kostaa sen meille.
Suuttumus nousee jo kieleni päälle ja minun on pakko purra sitä kovaa jotten karjuisi mielipiteitäni ääneen. En muista, milloin olisin ollut näin vihainen.
Ei...hetkinen... taidanpas muistaa... Vihan kuuma aalto nousemassa kurkkuani pitkin ylöspäin... Pimeää...Tuskaa... Mitä sen pitäisi tuoda mieleeni?
Korvissani alkaa tykyttämään enkä enää kuule kunnolla mitä lattian tasalla puhutaan. Näen vain ilmeet ja tunteet jotka kuvastuvat siellä olevien miesten kasvoilta.
Kuvernööri on hermostunut.
Mardan vilkaisee minua erittäin huolestuneena ja kumartuu kuiskaamaan vieressään olevalle toisen ryhmän johtajalle jotain. Tämä vilkaisee minua ja nyökkää salamurhaajalle jonka jälkeen hän alkaa nousemaan penkkirivejä pitkin ylöspäin, minua kohti.
Toinen kaupunkipoliitikoista on välinpitämätön.
Kolmannen ryhmän johtaja on selin minuun päin, en näe muuta kuin hartioiden kireyden.
Sidepäinen kuvernöörin serkku vilkaisee minua ja virnuilee voitonriemuisena.
Jokin napsahtaa päässäni ja verenpunainen hohde täyttää näkökenttäni. Sieluni silmillä näen kultahiuksisen tytön arakiittien kynsissä, kuolemaisillaan, anova katse käännettynä minuun päin. Ja omahyväinen virnuileva poliitikko kiusallaan estelemässä koston toteutumista.
Katkaisen itsehillinnän kahleeni ja tunnen raivon ja vihan sekoittuvan yhteen nielussani. Ne hyökyvät ylöspäin polttaen järkevän käytöksen tieltään. Itsehillintä valuu unohduksiin ja säntään pystyyn alkukantaisen raivon vimmalla.
Vihani tulee syvemmältä kuin yksikään ihminen pystyisi kuvittelemaan.
"NYT TÄMÄ SAA RIITTÄÄ!!"
Huudan sieluni syvyydestä tulevalla voimalla. Sanat vyöryvät oudon tutulla painolla suustani.
Koko sali säikähtää hiljaiseksi ja tuijottaa minua. Jopa Caderin päästää nopeasti irti käsivarrestani ja kavahtaa taaksepäin.
Thann katsoo silmät huolesta suurina käytökseni muuttumista.
Mardan puistelee surullisena päätään. Mutta en huomaa mitään näistä, näen vain ja ainoastaan tuon itserakkaan sidepäisen poliitikon.
Lähden vyörymään kulkukäytävää pitkin alaspäin kuin vihainen lumivyöry. Katseeni on kiinnitetty tarkasti kuvernöörin serkkuun, ja näen pelon kuvastuvan tämän silmistä. Hän kutsuu hätäisesti vartijoita pidättelemään minua, mutta ne onnistuvat hidastamaan minua yhtä paljon kuin perhonen pysäyttää myrskytuulen.
Vauhtia hidastamatta marssin aivan sidepäisen pelkurin eteen ja seison siinä kohoten korkeuksiin. Hänen päälakensa on minua kyynärtaipeeseen asti.
Kumarrun eteenpäin, kunnes pääni on hänen tasallaan. Hengitän hitaasti, jokainen uloshengitys kuin huonosti vaimennettua murinaa. Silmäni säkenöivät vihasta ja poliitikko kavahtaa taaksepäin törmäten pöytää päin.
"Kuinka sinä kehtaat valittaa pikkuasioista?" Murisen suoraan päin hänen hikistä naamaansa. "Niiden hirviöiden uhkaa ei voi sanoin kuvata, ja sinä kiukuttelet pienen kolauksen takia." Nyökkään päälläni hänen sidettä kohti.
"Varmasti sinulla on päteviä parantajia, jotka olisivat voineet tehdä parempaa työtä. Olisi jäänyt tuo naurettava side tarpeettomaksi." Näen jonkin liikahtavan hänen silmissään. Tajua yhtäkkiä tuon pienen olion itsesäälin syvyyden.
Hänkin näkee silmistäni minun tajunneen harhautuksen ja alkaa yrittää väittää vastaan. Keskeytän kuvernöörin serkun tylysti ja nousen närkästyneenä seisomaan.
"Se pieni kolhu jonka sinulle tein, ei olisi pitänyt jättää näin suurta jälkeä. Et varmasti olisi tarvinnut sidettä." Näen pakokauhun alkavan pilkistää hänen silmissään ja painan päälle kuin yleinen syyttäjä.
"Yhdeksän helvetin kautta, taistellessani arakiitteja vastaan, minun kerrotaan kuolleen kentälle josta parantajamme nostivat minut takaisin henkiin. Silti minä nyt kävelen selkä suorana ja ilman siteitä." Ääneni jyrisee kovempaa jokaisen lauseen aikana. Kylmää hikeä nousee poliitikon ohimoille ja hän löyhkää pelolta.
"Pyydän nyt julkisesti anteeksi tönäisyäni, mutta me olimme silloin todella kiireisiä yrittäessämme pelastaa sen maatalon väen." Näen jonkin viekkaan pilkistävän hänen silmissään ja jatkan, "mutta kautta Thorin, jos saan selville, että siteesi on vain näön ja kiusanteon vuoksi päässäsi, niin en ole vastuussa tekemisistäni!"
Viimeisen lauseen karjun suoraan päin kuvernöörin serkun otsaa ja pelon tuoksuun sekoittuu ammoniakin löyhkää. Vilkaisen alaspäin ja näen tumman kosteuden valuvan pitkin hänen housun punttiaan.
Tuhahdan pilkallisesti ja käännyn kannoillani kohti kuvernööriä.
"Pyydän anteeksi että puhuin ilman lupaa, korkea herra." Sanon vakavasti ja kumarran syvään. "Mutta en voinut olla vaiti, kun McJenssenin tilan väkeä parjattiin pelkän omahyväisyyden nimissä."
Kuvernööri nyökkää vakavana ja viittaa minua jatkamaan nähdessään etten ole saanut kaikkea sanotuksi.
"Pyydän nöyrästi, että saisimme majoituksen ja varusteita jotka meiltä vielä puuttuvat. Sotilaitasi en vaadi, mutta pyydän teitä kysymään kymmentä vapaaehtoista."
"Ja pyydän anteeksi huonoa käytöstäni tätä salia, teitä ja sitä mitä edustatte, kohtaan." Odottamatta vastausta marssin ulos salista, pihalle myrskyyn rauhoittumaan.
Ylläni pyörteilevät pilvet vastaavat hyvin tunteisiin, jotka myllertävät sisälläni.
Hiljaisuus.
Se jyrisee korvissani ukkosen lailla. Korvani kuuroutuvat sen syvästä, maankamaraa tärisyttävästä jylystä.
Pimeys.
Se täyttää pääni ehdottomuudellaan. En näe yhtään mitään, ja silti koko näkökenttäni on täynnä tummia varjoja mustalla pohjalla.
Olemattomuus.
Leijun pienenä pisteenä maailmankaikkeudessa, keskellä tyhjiötä, mutta silti musertava paino rusentaa ruumistani.
Tulen hiljalleen tietoiseksi itsestäni. Kun keskityn kuuntelemaan hiljaisuuden jylyä, se muuttuu hitaasti kaukaisen taistelun kumuksi.
Pinnistän tahdonvoimani äärimmilleen ja alan hiljalleen erottaa yksityiskohtia ympäriltäni. Musta pohja onkin ääretön maankamara, jolla lukematon määrä tummia sotureita taistelee keskenään.
Välittömästi, kun tulen tietoiseksi kuulosta ja näöstä, tajuan seisovani korkealla kukkulalla taistelun yläpuolella. Vartaloni on ruhjoutunut, veri hyytynyt leualleni ja suuri reikä lävistää kylkeni. Silti en tunne yhtään kipua seisoessani katselupaikallani puristaen aseita käsissäni.
Moukarin paino tuntuu rauhoittavalta kun puristan sen vartta voimakkaasti.
Seison hiljaa paikallani tullen koko ajan enemmän tietoiseksi itsestäni. Tunnen sotavasaran varren kulumat ja lovet. Tunnen panssaripaitani painon olkapäilläni. Tunnen kypärän hankaavan hieman niskaani. Sotasaappaat jaloissani. Soturin olemuksen sisälläni.
Mutta tietämättäni en tunne, kuinka en hengitä enää. Se on täällä tarpeetonta.
En tunne lihasten kolotuksia, en tietoisia ajatuksia. Minä vain olen. Olen soturi ja tuolla, kukkulan juurella on käynnissä ikuisuuden kestävä taistelu. Minä kuulun sinne.
Viimeisin ajatus pysäyttää minut. Se aiheuttaa uuden ajatuksen, ja se on outoa tässä paikassa, jossa ajatuksen ei pitäisi olla. Vain soturin olemuksen ja ikuisen taistelun.
Ajatus, joka estää minua ryntäämästä alas taisteluun huutaen ikuisuuksiin sotahuutoani, on seuraava: Minun EI pitäisi olla täällä.
Otan askeleen kohti taistelua ja pysähdyn uudelleen. Jos minun ei pitäisi olla täällä, miksi olen?
Se on jo toinen ajatus paikassa, jossa niitä ei ole. Yhtäkkiä huomaan taistelun alapuolellani tauonneen. Kohdistan katseeni tummiin sotureihin ja huomaan jokaisen heistä katsovan minua.
Mustien kypäröiden alta punaiset silmät kiiluvat nälkäisesti. Yksi kerrallaan he kääntyvät minua kohti aseet valmiina.
Tuonelan synkät legioonat eivät hyväksy tietoista ajatusta keskelleen. Heidän silmänsä leimahtavat vihasta ja hitaasti, jatkuvasti nopeutuen ääretön sotajoukko syöksyy kukkulan rinnettä ylöspäin. Ne heristävät verestä mustia aseitaan ja huutavat äänettömyyden jyrisevällä voimalla sotahuutoaan.
Hyvä on. En siis kuulu tänne. Mutta en todellakaan aio jo kerran kuolleiden ja maatuneiden sotilaiden juosta ylitseni! Asetan kilpeni suojaksi, nostan sotamoukarini korkealle ja huudan uhman ja kirouksen huudon ikuisuuksien rajan taa.
"RRRAAAAAAHHHHHH!!!!!"
Ääneni jyrisee kuin maanjäristys äärettömyyteen ja takaisin.
Ensimmäinen kirottu soturi rynnistää kohti silmät palaen ja läimäytän sitä naamaan kokovartalo-iskun kilvelläni. Äänetön murahdus karkaa sen huulettomasta suusta ja luut kolisevat kilpeäni vasten.
Jatkan samalla vauhdilla ja pyörähdän ympäri tehden moukarillani matalan pyyhkäisyn. Soturi kaatuu iskun voimasta reidet ruhjoutuneina perässään rynnistäviä tovereitaan vasten antaen minulle sekunnin tilannekatsaukseen.
Olen korkealla mäellä, allani yhdestä suunnasta rynnistävä lauma kirottuja luurankosotureita. Taakseni korkeampaan maastoon en ole ehtinyt kunnolla katsoa. Sen aika tulee myöhemmin, nyt keskityn olennaiseen.
Epätasainen maasto katoaa horisonttiin kuhisten tummaa epäelämää. Kun äskettäin siinä raivosi aikojen alusta asti kestänyt murhaava sota, nyt kaikki näköpiirissäni oleva rynnii minua kohti.
Lukemattomat tulipunaiset silmät tuijottavat minua mustien kypäröiden keskeltä. Tarkemmin sanottuna kaikki paitsi niiden hehkuvat silmät on mustan eri sävyjä. Haarniskat, miekat, keihäät, jouset, kilvet, maa, taivas, kaikki.
Vasta nyt huomaan hehkuvani kiltani väreissä sinivalkoisena majakkana tyhjyydessä. Musta viikatteen kuva erottuu selvästi kilvestäni. Kuin olevaisuuteen leikattuna aukkona.
Synkästi murahtaen hyväksyn tilanteen. Tajuan, etten ole vielä täysin kuollut, vaan yläpuolisessa maailmassa minun ruumiissani täytyy olla hiipuva kipinä elämää. Täytyy vain taistella mustaa legioonaa vastaan, estää niitä pyyhkäisemästä minua laakson pohjalle heidän sekaansa.
Sillä vasta silloin olisin todella kuollut.
Nyt ainoa mahdollisuuteni selvitä on taistella paremmin kuin koskaan olen taistellut ja odottaa jotain ihmettä pelastamaan minut.
"TULKAA MAISTAMAAN TUONELAN KYLMÄÄ TERÄSTÄ, TE IKUISESTI KIROTUT!!!!!!"
Huudan haasteeni kovalla, selkeällä äänellä joka kaikuu kirottujen armeijan kauimmaiseen sopukkaan asti. Sanat maistuvat oudon paksuilta suussani, kuin ne putoaisivat hautakiven painolla huuliltani. Vastaus on mielen turruttavan kova, vihainen karjunta joka kaikuu miljoonista kurkuista yhtä aikaa. He ottavat haasteen vastaan ja ryntäävät ylämäkeen, jossa olen niitä yksin vastassa. Yksinäinen valopiste ikuisessa mustuudessa.
* * *
Vihan kyyneleet ovat kuivuneet jo kauan sitten, palaneet loppuun tunteiden pätsissä. En muista milloin olisin viimeksi räpäyttänyt silmiäni. En muista kuinka monta iskua olen loputtomille legioonille jakanut, mutta siitä olen varma, että tuplasti olen niitä vastaanottanut.
Lihaksiani polttaa, ai, kuinka niitä polttaakaan mutta pysähtyä ei voi hetkeksikään. Helvetin joukot tulevat päälle aina, kun pääni käännän. Kun yhden lyön edestäni hajalle, kaksi ottaa sen paikan.
Liikkeessä, pysy liikkeessä koko ajan, älä pysähdy! Hoen itsekseni ja pyöritän sotamoukariani kadotetun sielun epätoivon vimmalla.
Tunnen jonkin suuren, kuuman kuin tulinen pätsi kerääntyvän sisälleni. Joka sekunti se on kaksi kertaa voimakkaampi, kaksi kertaa kuumempi ja rintalastani alkaa hehkua hiljalleen punaisena.
Kuumempana, aina vain kuumempana palaa vihani näitä kirottuja sotureita kohtaan ja kutsun sen tervetulleeksi.
Pysähdyn aloilleni moukaria laajassa kaaresa huitoen. Kuumuus hohkaa jo selvästi rinnastani ulos ja hehku heijastuu lähimpien luurankojen kalloista. Ne irvistävät rumasti ja rääkäisten syöksyvät minua kohti vain tullakseen murskatuksi pyhän vihani loimussa.
Alan pyöriä paikallani ympäri, ojennan molemmat käteni suoriksi ja kiihdytän vauhtiani. Kilpeni paukauttaa lähintä kirottua sielua saaden sen kompuroimaan ja sotavasarani hajoittaa sen torson kasaksi haljenneita luita.
Teräksinen moukarini kolisee aina vain kovemmalla voimalla Tuonelan Kirottujen haarniskoihin saaden metallin kajahtamaan jatkuvalla syötöllä.
Tulinen hehku sisälläni paisuu koko ajan, näen sen poltteen reunat jo silmieni sisäreunoilla ja avaan suuni äänettömään tuskan, vihan ja uhman huutoon.
Punainen hohde syöksyy ulos kurkustani sulattaen hampaani tieltään.
Tunnen kuinka silmäni valuvat valkoisena maitona poskiani pitkin niiden epäonnistuttua pitämään vihani sisällään.
Rengaspaitani sulaa päältäni paljastaen arpisen, ruhjotun vartaloni.
Luut hohtavat nahkani läpi pyöriessäni vihan vimmalla kuolleiden sielujen keskellä.
Tulipallon räjähdyksen voimalla tuon rangaistusta kirotuille, enkä voi enää itseäni pysäyttää. Olen menettänyt oman tietoisen hallinnan ja olen oman pyhän vihani tuote.
Sotamoukarini syttyy palamaan kaukaisten tähtien julmaa sinisyyttä minun räjähdettyä loistamaan jumalan pyhän valon valkoisuutta.
Jatkan ikuista taistelua jakaen rangaistusta tuomituille. Pyörin ympäri, aina vain ympäri luurankojen loputtomassa laumassa jatkuvasti nopeutuen.
Supernovan nopeudella pyörin huomaamatttani koko ajan lähemmäs kuolleiden laaksoa. Luurankosotureiden massasta erkanee uskomattoman nopea hirviö, joka onnistuu kaatumaan jalkojeni väliin ja menetän tasapainoni.
Villisti huutaen, mutta pystymättä pysähtymään kaadun kohti kielekkeen reunaa.
Koko olevaisuuden kaikkeus järisee, kun taivas yläpuolellani alkaa pyöriä vinhalla vauhdilla. Mustuus lopulta erkanee pyörteen keskeltä ja valkokultainen hohde läpäisee kaikkeuden mustuuden.
Kääpiöjumala kurkottaa alaspäin planeetan kokoisilla silmillä tuijottaen terävät tulenlieskat partana räiskyen. Hän ojentaa kätensä alaspäin pyyhkäisten tuomitut tieltään kuin ihminen pyyhkäisisi muurahaiset. Käsi jyrisee minua kohti vääjäämättömästi, enkä pysty väistämään.
Kompastun viimeisen kerran ja tipahdan jyrkänteen reunan yli.
Kääpiöjumalan tulikuuma nyrkki poimii minut ilmasta ja puristaa minua tiukasti. Oma sisäinen tuleni, joka poltti minut oli kuin tulitikku tulivuoren rinnalla verrattuna käden kuumuuteen.
Koko vartaloni jäykistyy niin pitkäksi kuin mahdollista ja väännän tuskasta selkäni notkolle taaksepäin. Silmät omaa valkohehkuista vihaani vuotaen huudan, kun palava sieluni katoaa jumalan käden puristuksessa.
Huudan olemattomaksi palaneiden keuhkohjeni koko voimalla piinaani, mutta en voi helpottaa sitä millään.
Nousen käden mukana pyörteilevään taivaaseen jättäen Tuonelan mustat syvyydet.
Silmäni ovat sokeutuneet valkohehkuisen tulen loimussa.
Vartaloni on kuollut sen poltteessa.
Korvani kuuroutuvat omaan tuskanhuutooni.
"AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA-----"
* * *
"-----AAAAAAARRRGGGHHHHH!!!!"
Lennähdän pystyyn istumaan kovalta, märältä alustalta, jolla makaan. Huudan keuhkojeni koko voimalla tuskasta ja kauhusta, jonka kääpiöjumala minulle tuotti. Kun keuhkoni vaativat lisää ilmaa, lysähdän takaisin alustalle. Vapisen kuin horkassa kun ruumiini yrittää muistaa kuinka hengittää.
Huidon käsilläni ympärille etsien kiintopistettä maailmaani ja jostain pääni yläpuolelta tulee vahva käsi, joka ottaa omastani kiinni. Tarraan siihen koko olemukseni voimalla kiinni, enkä päästä irti vaikka tunnen olevani myrskytuulen riepottelema.
Hiljalleen silmissäni pyörivät värit tasaantuvat keskeltä, ja näen taas nuo kääpiöjumalan tyynet kasvot. Ne puhuvat jotain, muuta en kuule mitään. En mitään muuta kuin oman tuskaisen huutoni, joka kaikuu ympärilläni.
Käsi yläpuolellani ankkuroi minut todellisuuteen ja kääpiön kasvot antavat sielulleni kiintopisteen. Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti pyörteilevät värit pysähtyvät, muistan kuinka hengitetään ja haukon happea.
Korvia halkova huuto on lakannut ja alan kuulla kuin etäältä jotain muutakin, josta en saa selvää. Kuin puhetta, mutta aivoni eivät osaa sitä ymmärtää.
Käsi puristaa kättäni vakuuttavasti ja kääpiöjumala rauhoittaa minua. Se käskee minua nukkumaan käyttämättä sanoja. Sisäinen kauhuni alkaa hellittää ja uneliaisuus täyttää ruumiini.
Syvään huokaisten vavahdan ja vaivun syvään, parantavaan uneen.
Heräämisiä
En tiedä, kuinka kauan olen nukkunut. Uneeni on sekoittunut makuualustani kovuus, puhe ympärilläni ja märkyys. Vettä tuntuu olevan joka puolella. Se täyttää uneni täysin, ja kuvittelen olevani lautalla pauhaavan meren laineilla.
Hiljalleen märkyys haihtuu ja tunnen liitäväni poukkoillen jonnekin. Viimein tunnen saapuvani pesään, pehmeään ja kuivaan ja syöksyn syvemmälle unelmiini kaiken muun unohtaen.
"Uurgh..."
Olo on pahempi kuin mikään krapula ikinä! Nostan varovaisesti käteni otsalleni ja tunnen kääreen paksun pehmeyden.
"Aargh..."
Olo on kuin makkaralla, joka on mennyt trollien pyykinpesun läpi.
Hapuan hieman sidettä ja onnistunkin nostamaan sitä vilkaistakseni ympärilleni. Olen jossain huoneessa josta on soihtu sammutettu. Valoa välkkyy oven ali. Varjo kävelee valon ohi ja pysähtyy oveni kohdalle.
Kuuluu pienoista kalinaa, kun varjo siirtää jotain kädessään saadakseen oven auki. Olen liian heikossa kunnossa voidakseni tehdä muuta kuin odottaa.
Kuulen hiljaisen voihkaisun toiselta puoleltani ja vilkaisen sinne nopeasti. Koostaan päätellen kobolti makaa sängyllä lähes kokonaan kääreissä. Hän voihkii ja piehtaroi hieman.
Tuskasta muristen nousen vuoteeltani ja asetan rauhoittavan käden hänen olkapäälleen. Voihkinta ja kiemurtelu loppuu, kobolti huokaa syvään ja nukahtaa jälleen.
"Mitä ihmettä sinä teet ylhäällä??" Käskevä ääni kysyy ovelta kirkkaan valokiilan halkaistessa huoneen.
Hätkähdän ja käännyn äänen suuntaan. Oviaukossa seisoo tutun näköinen silhuetti.
Varjo on puolitoista metriä pitkä, harottava parta ja lihaksikas vartalo. Hän myös kannattelee tarjotinta, jolta nousee sieraimiini herkullinen kanakeiton tuoksu. Vatsani alkaa murista kuin etäinen maanjäristys.
"Takaisin sänkyyn ja heti, Murskis!" hän määrää, ja huomaan parhaimmaksi totella. Kömmin takaisin petiini side nostettuna otsalleni. Heti, kun varjo tulee sisään ovelta ja näen hieman tarkemmin, tunnistan hänet.
"Thann!!" Jyrähdän iloisena kovaäänisesti. "Mitä vanha kehno! Selvisit sittenkin!"
"Hysss! Ei noin kovaa! Anna Brundahlin nukkua." Parantaja hyssyttelee, "niinkuin sinunkin pitäisi, mutta oletkin aina ollut jääräpää ja kovakallo." Hymy halkaisee kääpiön ahavoituneet kasvot.
"Millainen olo?" Hän kysyy ja asettaa tarjottimen syliini. "Tässä vähän lämmintä syötävää."
"Häh? Mitä? Bruni?" Olen aivan ihmeissäni ja mokellan omituisia. Suljen suuni ja käännyn katsomaan kääreiden peittämää koboltia. Välähdyksenomaisesti näen riimumestarin kaatuvan hajalle runneltuna ja kaartilaisen raahaavan hänet sisälle taloon. Käännyn takaisin Thannin puoleen. Hän näkee kysymyksen silmissäni.
"Syö." Parantaja vaatii osoittaen lautasta. "Niin kerron samalla mitä tapahtui."
Murahdan hyväksyvästi ja alan hotkia höyryävää kanakeittoa.
"En ollut paikalla", Thann aloittaa ja istahtaa sänkyni reunalle. "Mutta minulle kerrottiin, että Brunin räjäytettyä asemapaikkasi taivaan tuuleen, sinä rynnistit keskelle arakiitteja." Murahdan synkästi, mutten keskeytä.
"Liukastuit kuulemma pahasti ja vajosit veden alle. Lauma niitä pirulaisia rynnisti välittömästi sinua päin ja Brundahl loitsi suuremman tulipallon kuin mitä pystyi hallitsemaan. Se pelasti sinut, mutta verotti liikaa hänen voimiaan." Värähdän sisäisesti.
"Katolta tipahti yksi arakiitti-tiedustelija ja lävisti riimumestari-paran. Useasti. Saimme raahattua hänet sisälle ja Lempo onnistui pelastamaan hänet."
"Brundahl oli ainoa joka näki minne katosit, mutta hän meni tajuttomaksi. Joten emme voineet tulla avuksesi. Arakiitit aloittivat valtavan loppurynnäkön ja meillä kaikilla oli kädet ylitäynnä töitä."
Nyökkään ja jatkan syömistäni. Ikinä ei ole kanakeitto ollut näin hyvää!
"Velho yritti paikallistaa sinut ja näkikin sinun nousevan veden alta. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, sivulta tuli toinen tiedustelija ja se onnistui yllättämään kaikki. Tipuit takaisin veden alle." Ilmeeni synkkenee, kun muistan nuo kauhun hetket.
"Edes hän ei ehtinyt avuksesi, kun arakiitti seisoi päälläsi ja hakkasi sinua armottomasti."
Thann hiljenee hetkeksi, kuin yrittäen päättää, miten asettelisi seuraavat sanansa. Murahdan rohkaisevasti häntä jatkamaan.
"Seuraavasta en ole varma, mutta Velho vannoo sinun ottaneen arakiittia kurkusta, vetäneen sen pinnan alle ja repineen siltä pään paljain käsin irti." Hän katsoo tarkkaan reaktiotani.
Pysähdyn lusikka puolivälissä suuhuni. Muistan vieläkin raivoni syvyyden ja omituisen helppouden millä revin sen saastan pään irti. Hekottelen hiljaa ja jatkan syömistä.
"Tiesin sen!" Thann naurahtaa. "Tiesin, ettei vanha kunnon Murskis noin vain luovuta!"
Virnistelemme hetken kuin ennen vanhaan pahanteossa. Lopulta Thann vakavoituu ja jatkaa tarinaa.
"Tässä vaiheessa Lempokin pääsi ovelle katsomaan. Hänkin väittää seuraavan kivenkovaa todeksi." Vilkaisen Thannia ja näen ihmetyksen hänen silmissään, kun hän tuijottaa seinään mietteissään.
"Velho ja Lempo väittävät sinun seonneen taistelussa. He väittävät sinun nostaneen sotamoukarisi veden alta ja rynnineen suoraan arakiittilauman keskelle. He menettivät näköyhteyden sinuun hetkessä ja joutuivat jälleen taistelemaan arakiitteja vastaan."
"Tässä kohtaa kaikki muuttui sekavaksi. Sinusta tuli näköhavaintoja ympäri taistelukenttää. Olit aina siellä, missä oli eniten niitä hirviöitä. Ja ennen kuin ehti katsoa toisen kerran, olit jo poissa."
"Lopulta, viimeisen arakiitin kuoltua näimme sinun pysähtyvän, katsovan länteen, nostavan kätesi kaulallesi ja kaatuvan velttona veden alle."
"Juoksimme välittömästi paikalle, mutta ruumiisi oli jo kylmä kuin kuolleen. Kuin olisit ollut kuolleena jo tunnin, vaikka näimmekin sinun liikkuneen vain minuutti sitten."
"Vartalosi oli täynnä kaameita ruhjeita ja verenvuotosi tyrehtyi vain koska vartalossasi ei ollut enää verta jäljellä."
Thann kääntyy katsomaan minua suoraan silmiin. Näen ahdistuksen syvällä hänen sielussaan.
"Kun pääsin luoksesi, en nähnyt elonmerkkiäkään. En vilaustakaan sielustasi, en edes energiastasi. Et usko, kuinka kauan ja tarkkaan jouduin etsimään, että vihdoin löysin vihoviimeisen energiahiukkasen olemuksestasi, syvältä sisimmästäsi."
"Ja kun luin henkiinherätysloitsun pitäen siitä hiukkasesta kiinni, onnistuin aivan viime tingassa nostamaan sinut takaisin elävien maailmaan. Kirjaimellisesti taistelit itsesi hengiltä."
Olen lopettanut syömästä Thannin tarinan vangitsemana. Kuin unelmoiden näen elämäni viimeiset hetket uudelleen.
"Mikä sai sinut menettämään kontrollin? Mikä manasi sen vihan esiin?" Parantaja kysyy huolestuneena.
Olen hiljaa pitkään ennen kuin vastaan. Enkä silti osaa, en halua pukea sitä sanoiksi. Mutta minun on sanottava jotakin, edes hyvän ystäväni rauhottamiseksi.
"Maatilan nuori tytär. Kultahiuksinen ihmistyttö, joka kuoli arakiittien käsissä." Tämä on ainoa, mitä suostun sanomaan, edes parhaalle ystävälleni.
Thann on pitkään hiljaa. Hän miettii vastaustani. Lopulta parantaja nyökkää hyväksyvästi ja nousee sängyltäni. Hän astelee ovelle ja juuri ennen oven sulkeutumista hän sanoo hiljaa: "Tee rauha itsesi kanssa ja pidä vihasi kurissa. Me menemme takaisin."
Lusikka pysähtyy puolimatkaan suuhuni ja vajoaa takaisin. Kanakeitto jäähtyy lautaselle puoliksi syötynä.
Neuvonpito
Minut kuljetettiin taistelun jälkeen lautalla jokea pitkin takaisin Nalliteniin, tai ainakin näin minulle kerrottiin kun pääsin pois vuodelevosta. Olkapäitäni kivistää vieläkin jatkuva iloinen paukuttelu ja onnittelu selviytymisestäni.
On kuulemma neljäs päivä taistelun jälkeen ja suuren neuvonpidon aika. Taivas myrskyää vieläkin heltymättömänä ja sade rankaisee maata, vain salamat lyövät nykyään harvemmin.
Ihme kyllä, vahvistysjoukot Fort Atlasta saapuivat tämän päivän aamuna. Nyt on ilta ja olen jo myöhässä neuvonpidosta.
Näen Nallitenin kuvernöörin palatsin ensimmäistä kertaa sisältä päin. Lattia on kirkasta marmoria, valkoiset marmoripylväät kohoavat korkeuksiin ja seinät täynnä gobeliineja. Jokainen gobeliini on omistettu yhdelle monista Midgardin killoista jonkin urotyön teossa.
Jos kaikki sujuu niinkuin neuvonpidossa suunnitellaan, Tuonelan Legioonakin pääsee yhdeksi gobeliiniksi palatsin seinälle. Hyvällä tuurilla pääsen itsekin mukaan kuvaan. Mikään ei olisi suurempi kunnia!
Neuvottelusalin ovien vartijat eivät pysäytä minua, kun porhallan sisään heidän välistä.
Sali on suuri soikio, jonka keskus on kymmenen penkkiriviä alempana kuin reunimmaiset penkit. Keskellä on suuri pöytä, jolle on levitetty iso kartta.
Alimmat penkkirivit ovat varattu tärkeille henkilöille ja niille, joilla on äänioikeus tässä salissa. Keskimmäiset rivit ovat varattu heille, joilla on puhe- ja neuvonanto-oikeus.
Ylin penkkirivi on tarkkailijoille.
Lattiatasalla on kuvernööri ja kaksi muuta tuntematonta henkilöä kolmen Tuonelalaisen kanssa. Yksi heistä on Mardan, kahta muuta en tunne. He ovat luultavasti lisäjoukkojen ryhmänjohtajia.
Alimmat ja keskimmäiset penkit ovat täynnä minulle tuntemattomia kaupunkilaisia.
Ylin penkkirivi on täynnä sinivalkoisiin kiltaväreihin pukeutuneita Tuonelan Legioonalaisia. Kierrän katsettani hitaasti kiltalaisissani etsien tovereitani. Viimein huomaan Caderinin takavasemmalla huiskuttavan minulle. Heilautan kättäni vastaukseksi ja ahtaudun kiltalaisten edestä berserkeriä kohti.
Lattian tasalla kaikki kuusi henkilöä puhuvat kovaan ääneen, suoraan sanottuna kinastelevat.
"Arakiittien uhka on todellinen!" Mardan jyrisee uppiniskaisille kaupunkipoliitikoille. "Ja meidän on vastattava siihen heti. Varsinkin, kun uusi pesä on heikentynyt reilun sadan yksilön verran!"
"Totta", vastaa sidepäinen poliitikko. Kuvittelenko vain, vai vilkuileeko hän minua myrkyllisesti? "Arakiitit ovat heikentyneet, joten eivät ole enää kovinkaan suuri uhka, vai mitä?" hän jatkaa, mielestään ovelasti.
"Väärin." Salamurhaaja ärisee, "Ne ovat heikentyneet, kyllä, mutta tulevat aina olemaan uhkana meille. Koko Midgardille, jos niiden annetaan olla rauhassa."
"McJenssenin tila on varsin hyvä todiste siitä."
Koko sali vaikuttaa synkistyvän, kuvernööriä myöten. Neuvottelusalin lämpötila tuntuu laskevan kaikkein eniten minun kohdallani, melkein näen matalapaineen pilviä yläpuolellani, kun epäonnen tila mainitaan.
"McJenssenin tila on vain yksi monista, se on helposti korvattu." sidepää sanoo kopeasti. Hän on varsin typerä poliitikko, jos kuvittelee voivansa puhua siitä tilasta tuohon malliin, varsinkin meidän ollessa paikalla. Tunnen kuinka matalapaineeni pilvet lataavat salamoitaan.
Mardan Stryker vilkaisee nopeasti huolestuneen näköisenä minua. Taisi jyrinäni kantautua sinne asti.
"Älä nyt menetä malttiasi, Murskis." Cade kuiskaa minulle ja ottaa käsivarrestani kiinni. Toisetkin ryhmän jäsenet vilkuilevat minua ja sidepäistä poliitikkoa varuillaan.
Tyydyn vain murahtamaan vastaukseksi. Seuraan rävähtämättömästi rienaavaa poliitikkoa. Mistä minun pitäisi tuntea se?
"Ja varsinkin kun tuo myrsky riepottelee kaikkea elollista", sidepää jatkaa itsevarmasti, "on aivan turhaa lähettää ketään minnekään. Ja varsinkaan varustaa heitä kaupungin varoilla! Saatikka antaa lisää kaartilaisia tapettavaksi!"
En voi uskoa korviani! Tuo saastainen poliitikko aikoo painaa maatilan tapahtumat villaisella ja antaa arakiittien jälleen lisääntyä rauhassa!
En pysty estämään vihaista murinaa karkaamasta huuliltani.
"Istu rauhassa, Murskis." Cade yrittää tyynnyttää minua. "Varsinkin kun tuo sidepää on kuvernöörin serkku, jolta löit pään melkein halki."
Kuin salaman iskusta tunnistan tuon nilviäisen. Vilkaisen nopeasti Caderinia, joka nyökkää vakavana.
Suuttumukseni tuota miestä kohtaan kuplii vatsanpohjassani. Se etsii hiljalleen purkautumissuuntaa. Tuo pikkutärkeilevä ihmissaasta hidasti mahdollisesti ratkaisevasti matkaamme maatilalle. Ilman häntä edes tutkijaryhmä olisi saatanut jäädä eloon.
Keskityn jälleen kuuntelemaan. Tiedostamattani muutama puheenvuoro on mennyt ohi korvieni.
"Mistä tämä vastustus nyt oikeasti johtuu?" Mardan kysyy kyllästyneenä kuvernöörin serkun vastusteluihin. "Me emme tarvitse kuin hieman tarvikkeita, majoitustilat ja mahdollisesti muutaman kaupungin kaartilaisen lisäjoukoiksi."
"Siinäpä se!" sidepää melkein kirkaisee. "Tarvitsette varusteita, majoitustiloja joita ei liiemmälti ole koska markkinat ovat alkamaisillaan ja vieläpä kaartilaisiakin! Edellisistäkin kahdestakymmenestä vain kaksitoista palasi! Ja viisi heistäkin kuoleman kielissä!" Jokainen lause nostaa kuvernöörin serkun ääntä oktaavilla.
"Ensin kehtaatte lyödä minulta pään melkein halki ja sitten kehtaatte kinuta lisää sotilaita! EI KÄY!" Hän melkein kirkuu viimeiset sanansa.
Tunnen vihani alkavan kiehua ja kuplia vatsassa, se nousee kurkkuani myöten ylöspäin ja tunnen Caderinin puristavan kättäni kovempaa, kuin hän olisi aavistanut tunteeni.
Tuo pieni itsetärkeä olio viitsii estää oikeuden ja koston tapahtumasta pelkän henkilökohtaisen arvovallan kolauksen takia. Koska emme pysähtyneet portille odottamaan tuon inisijän syytteitä, hän yrittää nyt näin kostaa sen meille.
Suuttumus nousee jo kieleni päälle ja minun on pakko purra sitä kovaa jotten karjuisi mielipiteitäni ääneen. En muista, milloin olisin ollut näin vihainen.
Ei...hetkinen... taidanpas muistaa... Vihan kuuma aalto nousemassa kurkkuani pitkin ylöspäin... Pimeää...Tuskaa... Mitä sen pitäisi tuoda mieleeni?
Korvissani alkaa tykyttämään enkä enää kuule kunnolla mitä lattian tasalla puhutaan. Näen vain ilmeet ja tunteet jotka kuvastuvat siellä olevien miesten kasvoilta.
Kuvernööri on hermostunut.
Mardan vilkaisee minua erittäin huolestuneena ja kumartuu kuiskaamaan vieressään olevalle toisen ryhmän johtajalle jotain. Tämä vilkaisee minua ja nyökkää salamurhaajalle jonka jälkeen hän alkaa nousemaan penkkirivejä pitkin ylöspäin, minua kohti.
Toinen kaupunkipoliitikoista on välinpitämätön.
Kolmannen ryhmän johtaja on selin minuun päin, en näe muuta kuin hartioiden kireyden.
Sidepäinen kuvernöörin serkku vilkaisee minua ja virnuilee voitonriemuisena.
Jokin napsahtaa päässäni ja verenpunainen hohde täyttää näkökenttäni. Sieluni silmillä näen kultahiuksisen tytön arakiittien kynsissä, kuolemaisillaan, anova katse käännettynä minuun päin. Ja omahyväinen virnuileva poliitikko kiusallaan estelemässä koston toteutumista.
Katkaisen itsehillinnän kahleeni ja tunnen raivon ja vihan sekoittuvan yhteen nielussani. Ne hyökyvät ylöspäin polttaen järkevän käytöksen tieltään. Itsehillintä valuu unohduksiin ja säntään pystyyn alkukantaisen raivon vimmalla.
Vihani tulee syvemmältä kuin yksikään ihminen pystyisi kuvittelemaan.
"NYT TÄMÄ SAA RIITTÄÄ!!"
Huudan sieluni syvyydestä tulevalla voimalla. Sanat vyöryvät oudon tutulla painolla suustani.
Koko sali säikähtää hiljaiseksi ja tuijottaa minua. Jopa Caderin päästää nopeasti irti käsivarrestani ja kavahtaa taaksepäin.
Thann katsoo silmät huolesta suurina käytökseni muuttumista.
Mardan puistelee surullisena päätään. Mutta en huomaa mitään näistä, näen vain ja ainoastaan tuon itserakkaan sidepäisen poliitikon.
Lähden vyörymään kulkukäytävää pitkin alaspäin kuin vihainen lumivyöry. Katseeni on kiinnitetty tarkasti kuvernöörin serkkuun, ja näen pelon kuvastuvan tämän silmistä. Hän kutsuu hätäisesti vartijoita pidättelemään minua, mutta ne onnistuvat hidastamaan minua yhtä paljon kuin perhonen pysäyttää myrskytuulen.
Vauhtia hidastamatta marssin aivan sidepäisen pelkurin eteen ja seison siinä kohoten korkeuksiin. Hänen päälakensa on minua kyynärtaipeeseen asti.
Kumarrun eteenpäin, kunnes pääni on hänen tasallaan. Hengitän hitaasti, jokainen uloshengitys kuin huonosti vaimennettua murinaa. Silmäni säkenöivät vihasta ja poliitikko kavahtaa taaksepäin törmäten pöytää päin.
"Kuinka sinä kehtaat valittaa pikkuasioista?" Murisen suoraan päin hänen hikistä naamaansa. "Niiden hirviöiden uhkaa ei voi sanoin kuvata, ja sinä kiukuttelet pienen kolauksen takia." Nyökkään päälläni hänen sidettä kohti.
"Varmasti sinulla on päteviä parantajia, jotka olisivat voineet tehdä parempaa työtä. Olisi jäänyt tuo naurettava side tarpeettomaksi." Näen jonkin liikahtavan hänen silmissään. Tajua yhtäkkiä tuon pienen olion itsesäälin syvyyden.
Hänkin näkee silmistäni minun tajunneen harhautuksen ja alkaa yrittää väittää vastaan. Keskeytän kuvernöörin serkun tylysti ja nousen närkästyneenä seisomaan.
"Se pieni kolhu jonka sinulle tein, ei olisi pitänyt jättää näin suurta jälkeä. Et varmasti olisi tarvinnut sidettä." Näen pakokauhun alkavan pilkistää hänen silmissään ja painan päälle kuin yleinen syyttäjä.
"Yhdeksän helvetin kautta, taistellessani arakiitteja vastaan, minun kerrotaan kuolleen kentälle josta parantajamme nostivat minut takaisin henkiin. Silti minä nyt kävelen selkä suorana ja ilman siteitä." Ääneni jyrisee kovempaa jokaisen lauseen aikana. Kylmää hikeä nousee poliitikon ohimoille ja hän löyhkää pelolta.
"Pyydän nyt julkisesti anteeksi tönäisyäni, mutta me olimme silloin todella kiireisiä yrittäessämme pelastaa sen maatalon väen." Näen jonkin viekkaan pilkistävän hänen silmissään ja jatkan, "mutta kautta Thorin, jos saan selville, että siteesi on vain näön ja kiusanteon vuoksi päässäsi, niin en ole vastuussa tekemisistäni!"
Viimeisen lauseen karjun suoraan päin kuvernöörin serkun otsaa ja pelon tuoksuun sekoittuu ammoniakin löyhkää. Vilkaisen alaspäin ja näen tumman kosteuden valuvan pitkin hänen housun punttiaan.
Tuhahdan pilkallisesti ja käännyn kannoillani kohti kuvernööriä.
"Pyydän anteeksi että puhuin ilman lupaa, korkea herra." Sanon vakavasti ja kumarran syvään. "Mutta en voinut olla vaiti, kun McJenssenin tilan väkeä parjattiin pelkän omahyväisyyden nimissä."
Kuvernööri nyökkää vakavana ja viittaa minua jatkamaan nähdessään etten ole saanut kaikkea sanotuksi.
"Pyydän nöyrästi, että saisimme majoituksen ja varusteita jotka meiltä vielä puuttuvat. Sotilaitasi en vaadi, mutta pyydän teitä kysymään kymmentä vapaaehtoista."
"Ja pyydän anteeksi huonoa käytöstäni tätä salia, teitä ja sitä mitä edustatte, kohtaan." Odottamatta vastausta marssin ulos salista, pihalle myrskyyn rauhoittumaan.
Ylläni pyörteilevät pilvet vastaavat hyvin tunteisiin, jotka myllertävät sisälläni.
