40k Kersantti Locmar
Lähetetty: Ma 03.11.2003 01:22
Painostava sade yritti hukuttaa maan. Se iski mutaiseen maahan kevyesti mutta taukoamatta. Maassa, mudan seassa kulki juoksuhautojen, korsujen ja pesäkkeiden muodostama jono. Puolustuslinjan edessä sijaitsi kuoleman alue, kilometrien laajuinen taistelutanner jonka tykistötuli oli muovannut kraattereiden mereksi. Jokainen kraatteri oli täyttymässä vedellä muodostaen lätäköitä ja lammikoita. Harmaiden pilvien luoma sade tuntui jatkuvan ikuisesti.
Ammuslaatikosta tehdyn pöydän ympärillä oli neljä miestä. Pöydällä oli öljylyhty joka valaisi kirkkaasti kaiken mikä oli pöydällä mutta jätti miesten kasvot pimentoon. Laatikon päällä oli parinkymmenen tupakan epämääräinen kasa. Miehet pitivät käsiään pöydällä, jokaisella oli kahdeksan pelikorttia joita pitivät visusti salassa muilta pelaajilta.
"Jakaja kymmenen" sanoi yksi miehistä ja asetti keisarillisen kaartin annospakkauksen tupakkakasan viereen.
"Ulos" hänen vasemmalla puolellaan oleva pelaaja sanoi laittoi korttinsa eteensä.
"Vuoro" sanoi seuraava ja laittoi konekiväärin ammuksen pöydälle.
Kesti jonkin aikaa ennen kuin neljäs pelaaja sanoi mitään. Muut odottivat. Sitten hän lausui "Vuoro..." ja laittoi ammuksen pöydälle. Jakaja oli juuri sanomaisillaan jotain kun mies lisäsi "... ja kaksikymmentä" laittaen puolillaan olevan viinapullon pöydälle. Jakaja kaivoi kaksi annospakettia lisää ja laittoi ne pöydälle. "Mukana". Kolmas pelaaja jäi ulos. Jäljellä oli enää jakaja ja viinapullon panokseksi laittanut mies. Muut pelaajat seurasivat näytelmää silmä kovana.
"Kolme vaihtoon" pullomies sanoi ja laittoi sivuun kolme korttiaan. Hän sai jakajalta pakasta kolme lisää. Jakaja vaihtoi kaksi. "Vuoro ja kymmenen" jakaja sanoi asettaen luodin ja muonapakkauksen pöydälle. Hämäristä kasvoista pystyi melkein näkemään leveän virnistyksen. Jakaja oli varma voitostaan. "Mukana ja katson" toinen sanoi ja asetti pöydälle kaksi muonapakkausta. Pöydällä oli nyt 20 tupakkaa, kuusi avaamatonta muonapakkausta, puolikas viinapullo ja kolme konekiväärin ammusta joista jokainen merkitsi kymmenen tunnin vartiovuoroa. Se oli paljon. Jakaja käänsi korttinsa ympäri. "Kolme nelosta ja solttupari." Haastaja käänsi tämän jälkeen omat korttinsa sanomatta sanaakaan. Pöydässä oli kaksi neljän sarjaa. Jakaja kirosi. Voittaja alkoi kasaamaan voittojaan laukkuunsa. "Uusi peli ensi viikolla?" Muut pelaajat mutisivat ja murahtelivat. "Se on sitten selvä." Voittaja sanoi poistuessaan pöydän äärestä ja suunnatessaan ovelle. Hän veti sadeviitan hupun päähänsä ja poistui korsun ovesta sateiseen yöhön.
"... olen kunnossa. Kuulin huhuja että komppanian vuoro loppuisi jo viikon päästä ja pääsisin silloin lomalle. Odotan sinun ja Galion näkemistä. Siihen asti, rakkaudella Grovan." Nuori mies kirjoitti kirjeensä loppuun ja taitteli sen huolellisesti kirjekuoreen. Lyhdyn valossa hän tarkisti osoitteen ja laittoi kirjekuoren povitaskuunsa. Seuraavan kerran kun kerättäisiin postia hän antaisi kirjeen eteenpäin. Kamiina lämmitti mukavasti, hän ei ollut erityisen väsynyt ja muutenkin olo tuntui ihan siedettävältä. Vaikkakaan hän ei ollut syönyt päivään, peseytynyt viikkoihin eikä nähnyt vaimoaan tai poikaansa kahteen kuukauteen. Kyllä tätä jaksaa jos viikon päästä pääsee lomalle. Hän antoi katseensa kiertää korsun muissa asukkaissa. Hän kuului tähän ryhmään. Olleet yhdessä kaksi kuukautta, taistelleet ja kärsineet. Ja kuolleet hän ajatteli. Neljä kuoli ihan ensimmäisinä viikkoina, hän ei enää muistanut heidän nimiään. Nytkin yksi makasi syrjäisellä vuoteella välillä yskien ja hengittäen vaivalloisesti. Alram oli saanut sirpaleita jalkaansa jo viikko sitten ja ollut siitä asti vuoteenomana. Kessu oli sanonut ettei Alramia pidä rasittaa. Hän ei pahemmin pitänyt Alramista, makaili turhan panttina kun muut joutuivat vartioon, korjaamaan juoksuhautoja, kantamaan ruumiita ja odottelemaan vihollisen seuraavaa yritystä iskeä linjasta läpi. Söi heidän ruokaansa ja haisi ruumiille. Äkkiä hänen hyvä mielensä oli poissa ja hän tuijotti inhoten nurkassa makaavaa hahmoa. Jos loppu tulisi hän ei haluaisi jäädä muiden vaivaksi, nopea kuolema oli paras. Kotona saisivat tietää hänen kuolleen taistelussa, ei mätänemässä nurkassa kyhjöttäen. Miksi kessu ei hoidellut Alramia sidontapaikalle jossa olisi saanut lääkitystä? Olisi sitten varmasti päässyt joukkosidontapaikalle pataljoonaan ja helvettiin täältä piinaamasta heitä. Missä kessu edes oli? Hän oli kuullut muilta että kessu oli viime aikoina lähtenyt omille teilleen yön tunteina. Kukaan ei kysynyt minne hän lähti tai miksi. No, hänellä oli vielä puoli tuntia vahtia jäljellä kunnes herättäisi kuorsaavan Dargon. Grovan haukotteli ja alkoi seuraamaan puristehiilitangon hidasta, tasaista palamista kamiinassa.
Grovan heräsi ajatuksistaan kuullessaan liikettä korsun ovelta. Ovi avautui ja sisään käveli kersantti Locmar. Hänellä oli yllään tummanvihreä sadeviitta josta nyt valui pisaroita lattialle. Locmar otti viitan vaivalloisesti pois ja heitti sen lattialle kamiinan viereen. Kersantti asteli pöydän ääreen, istahti Grovania vastapäätä ja laittoi kantamansa karttalaukun pöydälle. Grovan katseli sitä puoliksi kiinnostuneena. Kersanteilla ei ollut karttalaukkuja, niitä jaettiin vain luutnanteille tai korkeammille herroille. Oliko Locmar käynyt varastamassa sen? Grovan ei kuitenkaan viitsinyt kysyä mitään, ei se olisi ihmeellisin asia maailmassa jos joku löytää parempaa käyttöä muiden tavaroille.
Kersantti alkoi kaivamaan karttalaukkuaan ja otti sieltä lasisen viinapullon. "Maistuuko?" Locmar kysyi ja ojensi pulloa Gromanille. "Juu." Grovan vastasi ja joi pullosta kulauksen. Tämän jälkeen hän irvisti, viina oli vahvaa. Hän alkoi yskimään ja ojensi pullon takaisin kessulle. "Ihan hyvää kamaa vai?" Kessu kysyi ja joi aimo annoksen pullosta. Grovanin toivuttua hän tarkkaili kersanttia, kessu veti tuota myrkkyä ilmeenkään värähtämättä. "Mutta eiköhän säästetä muillekin vähän." Locmar sanoi laittaessaan pullon pois. Hiljaisuus laskeutui miesten ylle. Kuului vain muiden kuorsaus, kamiinan hiljainen rätinä ja Almarin ainainen yskiminen. Grovan päätti rohkaista mielensä: "Kessu?" "Niin Grovan?" "Miksi Almar on täällä eikä sidontapaikalla?"
Locmar oli hiljaa jonkin aikaa ja katseli mietteliäänä Almarin makaavaa hahmoa korsun nurkassa.
"Oletko kirjoittanut kirjeitä kotiisi?" Locmar kysyi.
"Olen." Grovan vastasi.
"Oletko saanut vastauksia kirjeisiisi?" Locmar jatkoi kyselyään.
"Tietenkin" Grovan vastasi hämillään. "Kuinka niin?"
"He ovat varmaankin kirjoittaneet kuinka he toimivat kotirintaman apuna ja kuinka kaikki ovat tukemassa rintaman miehiä?"
"No ei noilla sanoilla mutta olen saanut sellaisen käsityksen että Varganasissa ollaan valmiita taistelemaan vihollista vastaan jos sikseen tulee."
"Uskotko tuohon?" Locmar kysyi.
"Tietenkin, miksi en?" Grovan vastasi nopeasti, melkein loukkaantuneena.
"Tiedät varmasti että kaikki posti kulkee sensuurin läpi. Rintamalle kerrotaan sitä mitä me haluamme kuulla ja kotiin sitä mitä he haluavat kuulla. Jos sensuurivirasto ei sitä tee, teemme sen itse. Monestako turhasta kuolemasta olet kirjoittanut vaimollesi? Oletko maininnut surkeista olosuhteista? Oletko kirjoittanut riviäkään Almarista?"
"En ole..." Grovan vastasi epäröiden.
"Joten ei vaimosikaan kerro pommitusten uhreista, epätoivoisista asukkaista tai siitä miten kaikki on päin helvettiä." Locmar jatkoi lakonisesti.
"Mitä helvetin tekemistä tällä on Almarin kanssa?" Grovan tivasi kiihtyen. Hän katsoi kersanttia vihaisesti ja tunsi ärtymyksensä nousevan.
Locmarin vastatessa hänen muuten lakonisesta äänestään pystyi aistimaan aavistuksen uhkaa.
"Olen nähnyt Almaria lievemmin haavoittuneita vietävän sidontapaikalle. He eivät ole koskaan palanneet. Olen omin silmin todistanut noissa paikoissa sikiävien tautien sekä helvetillisten olojen kaatavan miehiä nopeammin kuin heitä on keritty haudata. Kaikki tämä tapahtui virallisesti "ensiluokkaisessa ja ammattitaitoisessa ensiapuyksikössä". Ne paikat ovat ensimmäinen askel hautaan."
"Miten muka luulet että Almar selviää ilman lääkkeitä tai oikeaa apua?" Grovan kysyi varovaisemmin.
"Paremmin." Locmar vastasi.
Grovanilla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Vaikka hän vakuutteli kersantin olevan humalassa tai sekaisin hän ei päässyt eroon ahdistavasta tunteesta. Oliko kersantin sanoissa perää? Oliko kaikki sittenkään hyvin hänen perheellään? Jos hänkin haavoittuisi, jättäisikö kersantti hänetkin kitumaan korsun nurkkaan? Locmarin olemus sai hänet hermostumaan.
"Vuorosi näyttää päättyvän." Kersantti Locmar lausahti ja Grovan näki Dargon heräilevän sängystään.
Dargo istahti pöydän ääreen, katsahti nukkumaan menevää Grovania ja haukotteli. Miehet istuivat pöydässä hetken vaiti kunnes Dargo lopetti tämän hiljaisuuden.
"Päätit sitten ärsyttää poikaa?" Dargo kysyi matalalla äänellään.
"Mitäs sitten? Ei ainakaan enää tule kyselemään tyhmiä." Locmar sanoi. "Alkaa sekin tajuamaan että tämä sota on menossa päin helvettiä eikä me voida sille mitään."
"Oot kyllä kirotun kyyninen, joskus ihmettelen miksi ne teki susta johtajan." Dargo vastasi virnistäen.
"Joskus ihmettelen sitä itsekin." Kersantti Locmar vastasi naurahtaen kuivasti. "Kaikki ei voi olla täydellisiä."
Aamu sarasti yhtä ankeana niin kuin monena edellisenäkin aamuna. Sade jatkui. Se lisäsi voimaansa muuttaen maan mutavelliksi. Vesi alkoi kerääntymään juoksuhautojen pohjalle, joissain kohdissa sitä oli polviin asti. Taistelulinjan edessä sijaitseva, piikkilangan ja panssariesteiden peittämä, tykistön ja taisteluiden raivaama, kilometrien levyinen aukea oli muuttumassa mudan ja veden täyttämäksi suoksi.
"Tänään meillä on yövartio mutta loppuviikon hoitelevat muut ryhmät. Tänään ohjelmassa päivävartiota ja aloitetaan tyhjentämään hautoja vedestä. Siinä riittääkin hommaa jos sade ei lakkaa." Kersantti Locmar piti puhuttelua korsussa pöydän ympärille kokoontuneille miehilleen.
"Ihan &%@# viisasta hommaa." Murahti Argon.
"Niinpä. Ruoka tulee illalla jos tulee. Igael ja Erel ottavat ensimmäisen kahden tunnin vahdin ja sitten tulee seuraavat. Aseet mukaan ja hommiin." Kersantti jatkoi ja seurasi katseellaan miesten poistumista korsun ovesta. Sitten hän nousi ja asteli nurkkaukseen jossa Alram makasi sängyllä ja kumartui tämän viereen.
"Millanen olo?" Locmar kysyi. Hän näki kuitenkin heti että Alramin tila oli huonontunut yön aikana. Alram oli kalpea ja hengitti vaivalloisesti.
"Vähän heikko." Alram vastasi hiljaa. "Voi olla että henki lähtee."
Locmar ei vastannut vaan kaivoi laukustaan kaartin muonapakkauksen. Nostettuaan Alramin istuvaa asentoon hän avasi pakkauksen ja ojensi sen Alramille. Hitaasti Alram alkoi pureskelemaan kuivattuja ravintolevyjä. Tänä aikana kersantti tutki sotilaan jalan. Hän ei pitänyt näkemästään. Haavojen ympäristö oli muuttunut mustaksi ja niistä valui visvaa.
"Se on tulehtunut." Locmar sanoi kääntäen katseensa Alramin kärsiviä kasvoja kohden. Selviämisen mahdollisuus oli juuri kutistunut olemattomiin. Kersantin vakavilta kasvoilta pystyi lukemaan äänettömän kysymyksen. Alram vastasi siihen: "Lupaa että et vie mua sinne."
Locmar nyökkäsi, nousi ja poistui korsusta sateeseen.
Miehet ahkeroivat juoksuhaudoissa. Vettä kannettiin ämpäreillä pois, ojia kaivettiin ja murtuneita seinämiä vahvistettiin. Jotkut korjasivat pois ruumiita ja hautasivat niitä suuriin joukkohautoihin. Ammuksia ja ruokaa lastattiin varastoihin. Haavoittuneita kuljetettiin takalinjoille. Kaikki tämä tapahtui tasaisen sateen laskeutuessa kaiken ylle.
Eräässä tykistökranaatin vahingoittamassa osassa juoksuhautaa hääri kaksi miestä. He korjasivat juoksuhaudan seinämiä, laudoittamalla uudestaan kranaatin irrottamat tai tuhoamat laudat.
Toinen miehistä, kookkaampi ja romuluisempi lopetti työt. Hän istahti muutaman maassa makaavan laudan päälle ja alkoi kaivamaan sadeviittansa alta tupakkaa ja sytytintä. Lyhyempi mies näytti myöskin menettävänsä kiinnostuksensa korjailuun ja istahti ensimmäisen miehen viereen ja kaivoi omat savukkeensa. Yhdessä sotamies Dargo ja sotamies Argon polttelivat hiljaa sateen ropistessa ympärillä.
"Tää on kyllä ihan &%@#:sta, tulis edes kunnon taistelu tai jotain. Ei tarttis ryömii täällä &%@# mudassa." Valitti Argon.
Argon oli yksi ryhmän nuorista tulokkaista, kärsimätön ja äkkipikainen. Yleisenä vallitseva nälkä ja väsymys vain lisäsivät hänen ärtymystään. Merkit näistä näkyivät hänen laihoilla ja riutuneilla kasvoillaan.
"Kuule jos nyt iskis tykistö päälle niin me ei mitään muuta tehtäskään kuin ryömittäs täs mudassa. Mieluummin mä korjailen jotain juoksuhautoja kuin meinaan heittää henkeni jossain taistelussa. Mä oon ollu jo niin monessa että mä luulen että multa loppuu kohta onni kesken." Vastasi Dargo.
Dargo oli kookas ja lihaksikas mies. Likainen parta ja hiukset sekä pahannäköinen arpi leuassa joka paljasti osan hänen hampaistaan saivat hänet näyttämään enemmänkin roistolta kuin sotilaalta. Monet sanoivat häntä komppanian rumimmaksi mieheksi. Dargo kantoi titteliään ylpeydellä, irvistäen ruman harvahampaisen hymyn aina kuullessaan sen.
Miehet istuivat hiljaa, kunnes Argon puhui. "Mä kuulin että Erhanissa oli aika kovat taistelut silloin kun te olitte siellä." Argon sanoi kyselevään sävyyn.
"Just, menetettiin monta hyvää miestä siellä." Dargo veti syvän henkosen natsastaan ja heitti sen sitten juoksuhaudan pohjalle. Natsa sammui ja Dargo jäi tuijottamaan sitä vaipuen mietteisiinsä. "Meidät oli määrätty sinne puolustamaan kaupunkia. Mun kotikaupunkia meinaan. Meillä oli hyvät asemat, kaupungissa oli paikkoja väijyttää ja tuhota vihollispartioita. Mä tiesin ettei se keikka menisi niin putkeen kuin kaikki aatteli. Eräänä päivänä alkoi helvetillinen tykistötuli ja vihollinen heitti kaiken mitä sillä oli niin meidän kimppuun. Mä meinaan että kaikki tankit, tykit ja äijät tuli meidän niskaan kuin kirotut. Ne varmaan todellakin halus ne metallivalimot. Me kestettiin sitä pari päivää, porukkaa kuoli koko ajan. Koskaan en oo nähny niin paljoo ruumiita kaduilla, ne tukki katuja ja hajos kappaleiks kun seuraava kranaattikeskitys iski. Alettiin perääntymään. Jämät meidän komppaniasta pääs karkuun muiden mukana. Tässä ryhmässä oli elossa neljä jätkää, Kessu, Alram, Igael ja mä. Selvittiin helvetistä, näin on..." Dargon katse oli lasittunut ja hän tuijotti veteen uppoavaa tupakantumppia.
"Luuleks sä että täällä tulee yhtä pahat paikat kuin Erhanissa?" Argon kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Pahemmat." Vastasi Dargo.
"Miten niin?" Argon kysyi melkein hätääntyen.
"Täällä on tehtaita, kaivoksia, metallinjalostamoja, valimoita ja kaikkea mitä tää sota tarvitsee. Tää on suurin kaupunki koko mantereella, täällä on kuvernööri Treigonin palatsi ja mä kans kuulin että tää kaupunki on viimeinen joka on meidän hallussa. Tänne tulee helvetilliset taistelut, sano mun sanoneen."
"Älä jauha &%@# Dargo." Argon nousi seisomaan, sylkäisi maahan ja tarttui kiivain ottein lautaan ja jatkoi työtään katsomatta enää Dargoon.
Dargo nousi ja venytteli sateessa. Hän huomasi kuinka kersantti Locmar käveli juoksuhautaa pitkin kohti heidän työmaataan. Dargo nosti laiskasti lankun kasasta ja liittyi Argonin seuraan paikkaamaan seinämää. Kersantti Locmar käveli miesten luokse, tarkasteli jonkin aikaa heidän työskentelyään ja sanoi: "Kun olette saaneet tämän valmiiksi niin teille on lisää hommia haudan toisessa päässä."
"&%@# Loistavaa" vastasi Argon mutisten hiljaa.
Toisaalla juoksuhaudan pohjalla on vettä, ammuslaatikoita, raskaan konekiväärin hylsyjä ja kaksi miestä vartiossa. He istuivat muutaman tyhjän ammuslaatikon päällä, toinen tähystäen periskoopilla juoksuhaudan reunan yli vihollisen suuntaan. Sotamiehet Igael ja Erel ovat vartiovuorossa.
"Näkyykö mitään?" kysyy Erel. Hän istuskelee laatikon päällä nojaillen juoksuhaudan seinämään. Erel on tehnyt olonsa mahdollisimman mukavaksi sateesta huolimatta. Tällä vartiovuorolla ei kuitenkaan tapahtuisi yhtään mitään, tai niin hän ainakin toivoi.
"Ei näy. Jos näkyiskin niin ne murhaavat paskiaiset eivät tule tästä läpi." Vastasi Igael, hieman Ereliä vanhempi, pitkä ja laiha mies. Hän tuijotti herkeämättä periskooppiinsa ja tarkkaili rintamaa.
"Eivät tulekaan, ne kiertäisi jonnekin jossa koko helvetin reitti ei olisi pelkkää mutavelliä." Erel jatkoi. "Kuitenkin vähän epäilen löytyykö sellaista koko linjalta."
"Ne ei tule tästä läpi koska me tapettaisiin ne!" Sylkäisi Igael luomalla murhaavan katseen Ereliin. "Ne kuolisi viimeiseen mieheen." Igael 1ausahti tulistuneena ja jatkoi tarkkailua.
Igaelista kiersi tarinaa että se oli seonnut Erhanissa ja että se oli vannonut tappavansa kaikki "murhaavat paskiaiset" jotka näki. Igael halusi aina käyttää periskooppia ihan itse koko vartiovuoron ajan, halusi aina olla siellä missä taistelu oli eikä ikinä ottanut vankeja. Erelille tämä kävi, ei tarvinnut vaivautua vahtivuoron aikana eikä säätää periskoopin kanssa. Kukaan ei tosin tiennyt minkä takia Igaelista oli tullut sekopää Erhanissa. Koko tarina oli ehkä legendaa mutta kukaan uusista miehistä ei uskaltanut ottaa selvää mikä asia tarkalleen oli napsauttanut Igaelin pään. Igael oli yleensä hermostuttava ja jotkut pelkäsivät häntä. Erel ei kuulunut näihin. Ei ollut outoa että joku oppi vihaamaan vihollista jota vastaan taisteli. Hän oli varma että saisi tongittua vastauksen Igaelista. Ei että häntä olisi ihmeemmin kiinnostanut mutta vartiovuorossa oli muuten tylsää.
"Erhanissa oli kuulemma aika pahat paikat?" Erel kysyi kohentaen sadeviittaansa.
"Oli." Igael murahti tarkkaillen yhä periskoopilla juoksuhaudan laidan yli.
"Tykistökeskityksiä, väijytyksiä, vihollisen murtautuminen läpi... Aika kovaa kamaa." Erel puhui kuin itsekseen. "Vähempikin voi ajaa miehen hulluksi."
Igael käänsi kasvonsa ja katsoi Ereliä. Igaelin kasvot olivat tavallistakin vakavammat ja synkät vaikka hän virnistikin. "Ota periskooppi." Se ei kuulostanut pyynnöltä tai ehdotukselta, se oli käsky. "Selvä." Erel vastasi ja nousi tarkkailemaan rintamaa. Igael istuutui tyhjälle ammuslaatikolle.
"Mä tiedän että teillä tulokkailla on joku legenda että mä olisin joku jolla viiraa vähän päässä." Igael aloitti. "Ei siinä mitään. Luulkaa ihan mitä haluatte, ei mua kiinnosta." Igael kaivoi nuhruisen savukkeen ja sytytti sen. "No viitsitkö sitten vähän valottaa?" Erel kysyi kääntyessään. Igael puhalteli savua sadeviittansa hupun kätköistä. "Tarkkaile sä vaan rintamaa niin mä kerron sulle pienen tarinan."
"Ennen kuin tämä koko sota alkoi, mä elin Gomaelissa, lähellä Ager Noptia. Mulla oli vaimo ja tytär. Sitten noi pirut aloittivat sodan. Ne hyökkäs Ager Noptiin, mursivat puolustukset ja miehittivät sen. Lähialueiden kaikki siviilit pantiin töihin kaivoksiin, tehtaisiin ja valimoihin. Gomaelin asukkaat määrättiin kaikki töihin kaivoksille. Mä olin itse ollut sellaisessa töissä ja tiesin että sieltä ei mun vaimo selviäisi hengissä. Tytär vietäisiin pois jonnekin leiriin jossa sen päähän iskettäs propagandaa ja valheita. Me päätettiin paeta niin kuin monet muutkin."
Igael sylkäisi tupakannatsan maahan jossa se sammui sihahtaen osuessaan vetiseen maahan.
"Vihollisen partio löysi meidät piileskelemästä raunioista. Mä olin ollut tunnustelemassa reittiä ja olin jättänyt Ilan ja Ajielin turvaan kirkon raunioihin. Kun mä tulin takaisin näin kuinka ne eläimet raahas mun vaimoa ja tytärtä kadulle ja paiskasi ne siihen. Vaimo oli alasti ja tytön kasvot oli veressä."
"Viisi sotilasta seisoi heidän ympärillään, pilkkasivat ja naureskelivat heille. Pari potki heitä. Ilan oli paniikissa ja yritti suojella lastaan sotilailta. Hän rukoili armoa Keisarin nimeen..."
Erel alkoi tuntemaan itsensä ahdistuneeksi. Igaelin äänensävy muuttui jotenkin pahaenteiseksi. Erel ei uskaltanut kääntää kasvojaan periskoopista vaikka kuulikin liikehdintää takanaan.
"Yksi sotilaista kohotti laserkiväärinsä ja latasi sen suurieleisesti..."
Erelin takaa kuului tuttu kilahdus joka kuului kun laserkivääri ladataan. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti ja hän tunsi pelon nousevan. Hän tajusi mitä oli tapahtumassa.
"Sitten se kohotti kiväärin vain parin sentin päähän Ilanin päästä ja tähtäsi pitkään..."
Erel hengitti nopeasti, sydän tuntui lyövän ulos hänen rinnastaan ja hän tunsi kuinka voima kaikkosi koko ruumiista. Kauhun hiki kiiri hänen otsalleen ja hän puristi periskoopin kahvoja rystyset valkoisina.
"Sitten se ampui."
Räjähtävä ääni joka syntyi laserkiväärin laukaisusta leikkasi sateen jatkuvaa kohinaa. Erel tunsi jonkin räjähtävän hänen vieressään ja kaatui vaistomaisesti maahan. Lasersäde oli polttanut savuavan kraatterin poteron seinään, vain muutaman sentin päähän Erelin päästä. Erel räpiköi mudassa paniikissa ja kääntyi katsomaan Igaelia. Tämä seisoi hänen yllään laserkiväärin kanssa jonka piippu hohti vielä himmeästi laukauksen jäljiltä. Igael tähtäsi häntä.
"Kun se oli ampunut Ilanin niin se alkoi tähtäämään mun tytärtä joka makas maassa avuttomana..."
Igaelin katse oli täysin kylmä ja tunteeton. Silmissä ei ollut enää inhimillisyyttä. Ne olivat pedon silmät. Igael hengitti raskaasti ja tuijotti Ereliä joka ei peloltaan pystynyt liikkumaan. Sadepisarat höyrystyivät osuessaan laserkiväärin piipun liekinsammuttimeen. Igael puristi kivääriä laihoilla käsillään, sormi liipaisimella. Aika pysähtyi.
"IGAEL!" Kuului kersantti Locmarin karjaisu Igaelin takaa. "Laske se ase!"
Igael jatkoi tuijotustaan ja tähtäsi yhä. Punainen lasertähtäimen täplä piirtyi Igaelin takaraivoon. "Igael! Sä et halua tappaa Ereliä! Säästä toi vihollisille!" Kersantti Locmar huusi. Hän tähtäsi Igaelia laserpistoolilla vain muutaman metrin päässä juoksuhaudassa. Kului monta pitkää sekuntia. Sitten Igael laski aseensa. Silmissä oli vallassa jälleen mies.
"Sun vahti loppuu nyt, voit lähteä korsuun." Kersantti puhui Igaelille tiukkaan sävyyn laittaen laserpistoolin koteloonsa. Igael vilkaisi ensin kersanttia, sitten maassa makaavaa Ereliä ja poistui vartiopaikalta sanaakaan sanomatta, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Ja sä tyhmä &%@# lähdet korjaamaan juoksuhautaa. Etsit ensimmäiset kaksi tyyppiä ja käsket ne tänne." Kersantti Locmar käski Ereliä kun nosti tämän pystyyn mudasta. Tämän jälkeen hän otti Ereliä rajusti rinnuksista ja riuhtaisi tämän kasvot ihan omiensa eteen: "Mä on yrittänyt opettaa teille paskiaisille että meidän homma ei ole kysellä tyhmiä vaan hoitaa homma! Ja tämän homman nimi on sota! Ammut viholliset, autat kavereitasi ja sillä selvä! Ei jauheta &%@# tai kysellä asioista jotka ei sulle kuulu!" Kersantti piti tauon ja lisäsi sitten: "Tuliko selväksi!?" Erel soperteli myöntävästi vastaukseksi. Kersantti päästi irti Erelistä lyöden Erelin laserkiväärin sotilaan syliin. Erel lähti kompuroimaan juoksuhautaan etsimään uusia vahteja.
Kersantti Locmar jäi seisomaan sateeseen silmät suljettuina ja käänsi kasvonsa kohti taivasta. Taivaalta laskeutuva vesi kasteli hänen riutuneet kasvonsa. Hetken päästä hän huokaisi ja pyyhki kasvonsa vedestä. Hänen kätensä vapisi koko ajan. Locmar puristi sen ärtyneenä nyrkkiin ja huomasi että seuraavat vartiomiehet tulivat paikalle. Locmar poistui paikalta sanaakaan sanomatta.
Ilta alkoi hämärtymään sateen pieksemän taistelukentän yllä. Tummat pilvet olivat kerääntyneet taivaankannelle ja enteilivät myrskyä. Sade yltyi kiivaaksi ja tuuli alkoi laulamaan lohduttomasti. Taivaanrannassa salamoi ja kaukainen kumea jyrähtely muistutti tykistötulta.
Locmarin ryhmän korsussa oli raukea tunnelma, osittain hyväntuulinenkin. Kersantti oli pistänyt jakoon viisi muonapakkausta, 20 kuivaa tupakkaa ja puolikkaan viinapullon. Kaikki yhdeksän miestä saivat jotakin syödäkseen ja juodakseen. Korsun katonrajassa leijaili ohut savupilvi. Useimmat makailivat sängyillään tai istuivat pöydässä pelaamassa korttia. Erel ja Igael olivat kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut koko päivänä. Alram oli vielä hengissä vaikka yskikin vaivalloisesti. Vaergam ja kersantti Locmar loikoivat punkillaan. Dargo, Argon ja Grovan istuivat pöydässä pelaamassa korttia. Vartiopaikalla sateessa kyyhöttivät Deram ja Venar mutta kaikki ottivat rennosti. Kukaan ei hyökkäisi tässä säässä keskellä yötä.
"Tiedättekös muuten mitä eroa on kaartin muonalevyllä ja puristehiilitangolla?" Dargo kysyi ja esitteli pöydässä kumpaakin käsissään. Ne tosiaan olivat lähes toistensa näköisiä; saman kokoisia mutta ruokalevy oli vaaleampi.
"Väri." Arvasi Grovan.
"Väärin." Dargo vastasi.
"Ei &%@# mitään!" Vastasi Argon.
"Väärin sekin." Dargo vastasi.
"No mitä sitten?" Kuului kysymys.
"Puristehiili maistuu paremmalta." Dargo vastasi. Tämä sai pöydässä olevat naureskelemaan. Ryhmän vanhemmille jäsenille juttu oli jo vanha eikä heiltä irronnut kuin vaisu hymähdys.
Illan kuluessa lopulta kaikki korsun asukkaat vaipuivat uneen. Yksi vartiomies nuokkui pöydän ääressä, kaksi miestä oli ulkona vartiopaikalla. Sotamies Vargam heräsi säpsähtäen hereille pöydän äärestä. Peltipurkista ja hylsyistä koottu hälytin kolisi korsun oven vieressä. Vargam tuijotti kalisevaa hälytintä sumein silmin kunnes tajusi tilanteen. "Hälytys! Kaikki ylös!"
Korsu vavahti hereille. Kaikki kiskoivat varusteitaan ylleen ja hapuilivat aseitaan. Kersantti Locmarin ei tarvinnut huutaa ryhmälleen käskyjä, kaikki tiesivät miten piti menetellä. Kaikilla oli omat asemat ja jokainen tiesi paikkansa puolustuslinjassa.
Miehet ryntäsivät ulos korsun ovesta juoksuhautaan. Ensimmäiseksi heitä vastaan iski piiskaava, ulvova myrsky. Vesi syöksyi mustalta taivaalta armottomasti kaikkien päälle ja tuuli löi kasvoihin vimmatulla voimalla. Kaikki miehet juoksivat asemiinsa Locmarin edetessä ensimmäisten joukossa. Hänen oli päästävä selvittämään hälytyksen syy ja saatava tilanneraportti. Hän ryntäsi mutaisessa juoksuhaudassa kääntyillen mutkissa ja saapui lopulta vartiopaikalle. Vartiopaikan konekivääri jylisi lakkaamatta. Valojuova-ammukset piirsivät kaaria taivaalle.
"Mikä tilanne!?" Locmar joutui huutamaan että vartiomies Deram pystyi kuulemaan häntä.
"Hyppyreppuja! Pari ryhmää aloitti hyökkäyksen parista sadasta metristä! Osa on jo asemissa ja kohta täällä!" Syöttäjä huusi takaisin. Samalla konekivääri jumiutui. Ampujana toimiva sotamies Venar kirosi ja alkoi riuhtomaan aseen koneistoa auki ja korjaamaan syöttöhäiriötä. Konekiväärin lakattua ampumisen Locmar erotti räjähdyksiä ja tulitaistelun ääniä pidemmältä juoksuhaudasta. Vihollinen oli jo vyöryttämässä heidän asemiaan!
"Pitäkää asemat!" Locmar sai huudettua ja lähti juoksemaan eteen päin juoksuhautaa.
Locmar näki kuinka laserkiväärien säteet halkoivat taivasta sarjoina yrittäen osua taivaalla eteneviin hahmoihin. Lähestyvien hyppyreppujen moottoreiden lieskoja oli lähes mahdotonta havaita näin rankassa sateessa. Yllätysetu oli vihollisella, tällä etäisyydellä he eivät saisi aikaan muuta kuin tuhlaisivat ammuksia yrittämällä osua lentäviin kohteisiin. Locmar kirosi ja suunnisti kohti Dargon ja Argonin asemia. Molemmat olivat asemissaan ja tulittivat taivaalle.
"Turha tuhlata ammuksia! Ryhmä kokoon ja otetaan vastaan vihollisen vyöryttävä osasto! Se on tuhottava!" Locmar käski taistelijoita. Viivyttelemättä Dargo ja Argon lähtivät liikkeelle liukastellen mutavellissä ja lähtivät seuraamaan kersanttia pimeässä juoksuhaudassa.
Taistelun äänet lähestyivät heidän juostessaan juoksuhautaa pitkin. Äkkiä myrskyn pauhun keskeltä alkoi erottumaan tasainen, nopeasti lähestyvä ulvonta.
Sekunti kului hitaasti.
Kersantti Locmar kääntyi vaistomaisesti ympäri.
Dargo nosti aseensa ampuakseen.
Argon vain tuijotti taivaalle.
Panssaroitu hahmo iskeytyi Dargon rintaan koko kahden ja puolensadan kilon painollaan murskaten Dargon jykevän rintakehän välittömästi. Samassa ketjumiekka pureutui Argonin vasempaan hartiaan ja halkaisi hänen ruumiinsa kahtia. Nopea bolt pistoolin laukaus räjäytti reiän Locmarin rintakehään.
Locmar kaatui puristaen laserpistooliaan. Lojuessaan yhä höyryävien ruumiiden keskellä juoksuhaudan mutaisella pohjalla, elämän karatessa hänestä, hän erotti voittajansa hahmon pimeydessä. Salama iski myrskyävältä taivaalta. Se valaisi koko tienoon sekä sateessa seisovan panssaroidun soturin. Olkapäätä suojaavaan panssarilevyyn oli kaiverrettu tunnus.
Ultramarine.
He olivat olleet väärällä puolella.
Ammuslaatikosta tehdyn pöydän ympärillä oli neljä miestä. Pöydällä oli öljylyhty joka valaisi kirkkaasti kaiken mikä oli pöydällä mutta jätti miesten kasvot pimentoon. Laatikon päällä oli parinkymmenen tupakan epämääräinen kasa. Miehet pitivät käsiään pöydällä, jokaisella oli kahdeksan pelikorttia joita pitivät visusti salassa muilta pelaajilta.
"Jakaja kymmenen" sanoi yksi miehistä ja asetti keisarillisen kaartin annospakkauksen tupakkakasan viereen.
"Ulos" hänen vasemmalla puolellaan oleva pelaaja sanoi laittoi korttinsa eteensä.
"Vuoro" sanoi seuraava ja laittoi konekiväärin ammuksen pöydälle.
Kesti jonkin aikaa ennen kuin neljäs pelaaja sanoi mitään. Muut odottivat. Sitten hän lausui "Vuoro..." ja laittoi ammuksen pöydälle. Jakaja oli juuri sanomaisillaan jotain kun mies lisäsi "... ja kaksikymmentä" laittaen puolillaan olevan viinapullon pöydälle. Jakaja kaivoi kaksi annospakettia lisää ja laittoi ne pöydälle. "Mukana". Kolmas pelaaja jäi ulos. Jäljellä oli enää jakaja ja viinapullon panokseksi laittanut mies. Muut pelaajat seurasivat näytelmää silmä kovana.
"Kolme vaihtoon" pullomies sanoi ja laittoi sivuun kolme korttiaan. Hän sai jakajalta pakasta kolme lisää. Jakaja vaihtoi kaksi. "Vuoro ja kymmenen" jakaja sanoi asettaen luodin ja muonapakkauksen pöydälle. Hämäristä kasvoista pystyi melkein näkemään leveän virnistyksen. Jakaja oli varma voitostaan. "Mukana ja katson" toinen sanoi ja asetti pöydälle kaksi muonapakkausta. Pöydällä oli nyt 20 tupakkaa, kuusi avaamatonta muonapakkausta, puolikas viinapullo ja kolme konekiväärin ammusta joista jokainen merkitsi kymmenen tunnin vartiovuoroa. Se oli paljon. Jakaja käänsi korttinsa ympäri. "Kolme nelosta ja solttupari." Haastaja käänsi tämän jälkeen omat korttinsa sanomatta sanaakaan. Pöydässä oli kaksi neljän sarjaa. Jakaja kirosi. Voittaja alkoi kasaamaan voittojaan laukkuunsa. "Uusi peli ensi viikolla?" Muut pelaajat mutisivat ja murahtelivat. "Se on sitten selvä." Voittaja sanoi poistuessaan pöydän äärestä ja suunnatessaan ovelle. Hän veti sadeviitan hupun päähänsä ja poistui korsun ovesta sateiseen yöhön.
"... olen kunnossa. Kuulin huhuja että komppanian vuoro loppuisi jo viikon päästä ja pääsisin silloin lomalle. Odotan sinun ja Galion näkemistä. Siihen asti, rakkaudella Grovan." Nuori mies kirjoitti kirjeensä loppuun ja taitteli sen huolellisesti kirjekuoreen. Lyhdyn valossa hän tarkisti osoitteen ja laittoi kirjekuoren povitaskuunsa. Seuraavan kerran kun kerättäisiin postia hän antaisi kirjeen eteenpäin. Kamiina lämmitti mukavasti, hän ei ollut erityisen väsynyt ja muutenkin olo tuntui ihan siedettävältä. Vaikkakaan hän ei ollut syönyt päivään, peseytynyt viikkoihin eikä nähnyt vaimoaan tai poikaansa kahteen kuukauteen. Kyllä tätä jaksaa jos viikon päästä pääsee lomalle. Hän antoi katseensa kiertää korsun muissa asukkaissa. Hän kuului tähän ryhmään. Olleet yhdessä kaksi kuukautta, taistelleet ja kärsineet. Ja kuolleet hän ajatteli. Neljä kuoli ihan ensimmäisinä viikkoina, hän ei enää muistanut heidän nimiään. Nytkin yksi makasi syrjäisellä vuoteella välillä yskien ja hengittäen vaivalloisesti. Alram oli saanut sirpaleita jalkaansa jo viikko sitten ja ollut siitä asti vuoteenomana. Kessu oli sanonut ettei Alramia pidä rasittaa. Hän ei pahemmin pitänyt Alramista, makaili turhan panttina kun muut joutuivat vartioon, korjaamaan juoksuhautoja, kantamaan ruumiita ja odottelemaan vihollisen seuraavaa yritystä iskeä linjasta läpi. Söi heidän ruokaansa ja haisi ruumiille. Äkkiä hänen hyvä mielensä oli poissa ja hän tuijotti inhoten nurkassa makaavaa hahmoa. Jos loppu tulisi hän ei haluaisi jäädä muiden vaivaksi, nopea kuolema oli paras. Kotona saisivat tietää hänen kuolleen taistelussa, ei mätänemässä nurkassa kyhjöttäen. Miksi kessu ei hoidellut Alramia sidontapaikalle jossa olisi saanut lääkitystä? Olisi sitten varmasti päässyt joukkosidontapaikalle pataljoonaan ja helvettiin täältä piinaamasta heitä. Missä kessu edes oli? Hän oli kuullut muilta että kessu oli viime aikoina lähtenyt omille teilleen yön tunteina. Kukaan ei kysynyt minne hän lähti tai miksi. No, hänellä oli vielä puoli tuntia vahtia jäljellä kunnes herättäisi kuorsaavan Dargon. Grovan haukotteli ja alkoi seuraamaan puristehiilitangon hidasta, tasaista palamista kamiinassa.
Grovan heräsi ajatuksistaan kuullessaan liikettä korsun ovelta. Ovi avautui ja sisään käveli kersantti Locmar. Hänellä oli yllään tummanvihreä sadeviitta josta nyt valui pisaroita lattialle. Locmar otti viitan vaivalloisesti pois ja heitti sen lattialle kamiinan viereen. Kersantti asteli pöydän ääreen, istahti Grovania vastapäätä ja laittoi kantamansa karttalaukun pöydälle. Grovan katseli sitä puoliksi kiinnostuneena. Kersanteilla ei ollut karttalaukkuja, niitä jaettiin vain luutnanteille tai korkeammille herroille. Oliko Locmar käynyt varastamassa sen? Grovan ei kuitenkaan viitsinyt kysyä mitään, ei se olisi ihmeellisin asia maailmassa jos joku löytää parempaa käyttöä muiden tavaroille.
Kersantti alkoi kaivamaan karttalaukkuaan ja otti sieltä lasisen viinapullon. "Maistuuko?" Locmar kysyi ja ojensi pulloa Gromanille. "Juu." Grovan vastasi ja joi pullosta kulauksen. Tämän jälkeen hän irvisti, viina oli vahvaa. Hän alkoi yskimään ja ojensi pullon takaisin kessulle. "Ihan hyvää kamaa vai?" Kessu kysyi ja joi aimo annoksen pullosta. Grovanin toivuttua hän tarkkaili kersanttia, kessu veti tuota myrkkyä ilmeenkään värähtämättä. "Mutta eiköhän säästetä muillekin vähän." Locmar sanoi laittaessaan pullon pois. Hiljaisuus laskeutui miesten ylle. Kuului vain muiden kuorsaus, kamiinan hiljainen rätinä ja Almarin ainainen yskiminen. Grovan päätti rohkaista mielensä: "Kessu?" "Niin Grovan?" "Miksi Almar on täällä eikä sidontapaikalla?"
Locmar oli hiljaa jonkin aikaa ja katseli mietteliäänä Almarin makaavaa hahmoa korsun nurkassa.
"Oletko kirjoittanut kirjeitä kotiisi?" Locmar kysyi.
"Olen." Grovan vastasi.
"Oletko saanut vastauksia kirjeisiisi?" Locmar jatkoi kyselyään.
"Tietenkin" Grovan vastasi hämillään. "Kuinka niin?"
"He ovat varmaankin kirjoittaneet kuinka he toimivat kotirintaman apuna ja kuinka kaikki ovat tukemassa rintaman miehiä?"
"No ei noilla sanoilla mutta olen saanut sellaisen käsityksen että Varganasissa ollaan valmiita taistelemaan vihollista vastaan jos sikseen tulee."
"Uskotko tuohon?" Locmar kysyi.
"Tietenkin, miksi en?" Grovan vastasi nopeasti, melkein loukkaantuneena.
"Tiedät varmasti että kaikki posti kulkee sensuurin läpi. Rintamalle kerrotaan sitä mitä me haluamme kuulla ja kotiin sitä mitä he haluavat kuulla. Jos sensuurivirasto ei sitä tee, teemme sen itse. Monestako turhasta kuolemasta olet kirjoittanut vaimollesi? Oletko maininnut surkeista olosuhteista? Oletko kirjoittanut riviäkään Almarista?"
"En ole..." Grovan vastasi epäröiden.
"Joten ei vaimosikaan kerro pommitusten uhreista, epätoivoisista asukkaista tai siitä miten kaikki on päin helvettiä." Locmar jatkoi lakonisesti.
"Mitä helvetin tekemistä tällä on Almarin kanssa?" Grovan tivasi kiihtyen. Hän katsoi kersanttia vihaisesti ja tunsi ärtymyksensä nousevan.
Locmarin vastatessa hänen muuten lakonisesta äänestään pystyi aistimaan aavistuksen uhkaa.
"Olen nähnyt Almaria lievemmin haavoittuneita vietävän sidontapaikalle. He eivät ole koskaan palanneet. Olen omin silmin todistanut noissa paikoissa sikiävien tautien sekä helvetillisten olojen kaatavan miehiä nopeammin kuin heitä on keritty haudata. Kaikki tämä tapahtui virallisesti "ensiluokkaisessa ja ammattitaitoisessa ensiapuyksikössä". Ne paikat ovat ensimmäinen askel hautaan."
"Miten muka luulet että Almar selviää ilman lääkkeitä tai oikeaa apua?" Grovan kysyi varovaisemmin.
"Paremmin." Locmar vastasi.
Grovanilla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Vaikka hän vakuutteli kersantin olevan humalassa tai sekaisin hän ei päässyt eroon ahdistavasta tunteesta. Oliko kersantin sanoissa perää? Oliko kaikki sittenkään hyvin hänen perheellään? Jos hänkin haavoittuisi, jättäisikö kersantti hänetkin kitumaan korsun nurkkaan? Locmarin olemus sai hänet hermostumaan.
"Vuorosi näyttää päättyvän." Kersantti Locmar lausahti ja Grovan näki Dargon heräilevän sängystään.
Dargo istahti pöydän ääreen, katsahti nukkumaan menevää Grovania ja haukotteli. Miehet istuivat pöydässä hetken vaiti kunnes Dargo lopetti tämän hiljaisuuden.
"Päätit sitten ärsyttää poikaa?" Dargo kysyi matalalla äänellään.
"Mitäs sitten? Ei ainakaan enää tule kyselemään tyhmiä." Locmar sanoi. "Alkaa sekin tajuamaan että tämä sota on menossa päin helvettiä eikä me voida sille mitään."
"Oot kyllä kirotun kyyninen, joskus ihmettelen miksi ne teki susta johtajan." Dargo vastasi virnistäen.
"Joskus ihmettelen sitä itsekin." Kersantti Locmar vastasi naurahtaen kuivasti. "Kaikki ei voi olla täydellisiä."
Aamu sarasti yhtä ankeana niin kuin monena edellisenäkin aamuna. Sade jatkui. Se lisäsi voimaansa muuttaen maan mutavelliksi. Vesi alkoi kerääntymään juoksuhautojen pohjalle, joissain kohdissa sitä oli polviin asti. Taistelulinjan edessä sijaitseva, piikkilangan ja panssariesteiden peittämä, tykistön ja taisteluiden raivaama, kilometrien levyinen aukea oli muuttumassa mudan ja veden täyttämäksi suoksi.
"Tänään meillä on yövartio mutta loppuviikon hoitelevat muut ryhmät. Tänään ohjelmassa päivävartiota ja aloitetaan tyhjentämään hautoja vedestä. Siinä riittääkin hommaa jos sade ei lakkaa." Kersantti Locmar piti puhuttelua korsussa pöydän ympärille kokoontuneille miehilleen.
"Ihan &%@# viisasta hommaa." Murahti Argon.
"Niinpä. Ruoka tulee illalla jos tulee. Igael ja Erel ottavat ensimmäisen kahden tunnin vahdin ja sitten tulee seuraavat. Aseet mukaan ja hommiin." Kersantti jatkoi ja seurasi katseellaan miesten poistumista korsun ovesta. Sitten hän nousi ja asteli nurkkaukseen jossa Alram makasi sängyllä ja kumartui tämän viereen.
"Millanen olo?" Locmar kysyi. Hän näki kuitenkin heti että Alramin tila oli huonontunut yön aikana. Alram oli kalpea ja hengitti vaivalloisesti.
"Vähän heikko." Alram vastasi hiljaa. "Voi olla että henki lähtee."
Locmar ei vastannut vaan kaivoi laukustaan kaartin muonapakkauksen. Nostettuaan Alramin istuvaa asentoon hän avasi pakkauksen ja ojensi sen Alramille. Hitaasti Alram alkoi pureskelemaan kuivattuja ravintolevyjä. Tänä aikana kersantti tutki sotilaan jalan. Hän ei pitänyt näkemästään. Haavojen ympäristö oli muuttunut mustaksi ja niistä valui visvaa.
"Se on tulehtunut." Locmar sanoi kääntäen katseensa Alramin kärsiviä kasvoja kohden. Selviämisen mahdollisuus oli juuri kutistunut olemattomiin. Kersantin vakavilta kasvoilta pystyi lukemaan äänettömän kysymyksen. Alram vastasi siihen: "Lupaa että et vie mua sinne."
Locmar nyökkäsi, nousi ja poistui korsusta sateeseen.
Miehet ahkeroivat juoksuhaudoissa. Vettä kannettiin ämpäreillä pois, ojia kaivettiin ja murtuneita seinämiä vahvistettiin. Jotkut korjasivat pois ruumiita ja hautasivat niitä suuriin joukkohautoihin. Ammuksia ja ruokaa lastattiin varastoihin. Haavoittuneita kuljetettiin takalinjoille. Kaikki tämä tapahtui tasaisen sateen laskeutuessa kaiken ylle.
Eräässä tykistökranaatin vahingoittamassa osassa juoksuhautaa hääri kaksi miestä. He korjasivat juoksuhaudan seinämiä, laudoittamalla uudestaan kranaatin irrottamat tai tuhoamat laudat.
Toinen miehistä, kookkaampi ja romuluisempi lopetti työt. Hän istahti muutaman maassa makaavan laudan päälle ja alkoi kaivamaan sadeviittansa alta tupakkaa ja sytytintä. Lyhyempi mies näytti myöskin menettävänsä kiinnostuksensa korjailuun ja istahti ensimmäisen miehen viereen ja kaivoi omat savukkeensa. Yhdessä sotamies Dargo ja sotamies Argon polttelivat hiljaa sateen ropistessa ympärillä.
"Tää on kyllä ihan &%@#:sta, tulis edes kunnon taistelu tai jotain. Ei tarttis ryömii täällä &%@# mudassa." Valitti Argon.
Argon oli yksi ryhmän nuorista tulokkaista, kärsimätön ja äkkipikainen. Yleisenä vallitseva nälkä ja väsymys vain lisäsivät hänen ärtymystään. Merkit näistä näkyivät hänen laihoilla ja riutuneilla kasvoillaan.
"Kuule jos nyt iskis tykistö päälle niin me ei mitään muuta tehtäskään kuin ryömittäs täs mudassa. Mieluummin mä korjailen jotain juoksuhautoja kuin meinaan heittää henkeni jossain taistelussa. Mä oon ollu jo niin monessa että mä luulen että multa loppuu kohta onni kesken." Vastasi Dargo.
Dargo oli kookas ja lihaksikas mies. Likainen parta ja hiukset sekä pahannäköinen arpi leuassa joka paljasti osan hänen hampaistaan saivat hänet näyttämään enemmänkin roistolta kuin sotilaalta. Monet sanoivat häntä komppanian rumimmaksi mieheksi. Dargo kantoi titteliään ylpeydellä, irvistäen ruman harvahampaisen hymyn aina kuullessaan sen.
Miehet istuivat hiljaa, kunnes Argon puhui. "Mä kuulin että Erhanissa oli aika kovat taistelut silloin kun te olitte siellä." Argon sanoi kyselevään sävyyn.
"Just, menetettiin monta hyvää miestä siellä." Dargo veti syvän henkosen natsastaan ja heitti sen sitten juoksuhaudan pohjalle. Natsa sammui ja Dargo jäi tuijottamaan sitä vaipuen mietteisiinsä. "Meidät oli määrätty sinne puolustamaan kaupunkia. Mun kotikaupunkia meinaan. Meillä oli hyvät asemat, kaupungissa oli paikkoja väijyttää ja tuhota vihollispartioita. Mä tiesin ettei se keikka menisi niin putkeen kuin kaikki aatteli. Eräänä päivänä alkoi helvetillinen tykistötuli ja vihollinen heitti kaiken mitä sillä oli niin meidän kimppuun. Mä meinaan että kaikki tankit, tykit ja äijät tuli meidän niskaan kuin kirotut. Ne varmaan todellakin halus ne metallivalimot. Me kestettiin sitä pari päivää, porukkaa kuoli koko ajan. Koskaan en oo nähny niin paljoo ruumiita kaduilla, ne tukki katuja ja hajos kappaleiks kun seuraava kranaattikeskitys iski. Alettiin perääntymään. Jämät meidän komppaniasta pääs karkuun muiden mukana. Tässä ryhmässä oli elossa neljä jätkää, Kessu, Alram, Igael ja mä. Selvittiin helvetistä, näin on..." Dargon katse oli lasittunut ja hän tuijotti veteen uppoavaa tupakantumppia.
"Luuleks sä että täällä tulee yhtä pahat paikat kuin Erhanissa?" Argon kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Pahemmat." Vastasi Dargo.
"Miten niin?" Argon kysyi melkein hätääntyen.
"Täällä on tehtaita, kaivoksia, metallinjalostamoja, valimoita ja kaikkea mitä tää sota tarvitsee. Tää on suurin kaupunki koko mantereella, täällä on kuvernööri Treigonin palatsi ja mä kans kuulin että tää kaupunki on viimeinen joka on meidän hallussa. Tänne tulee helvetilliset taistelut, sano mun sanoneen."
"Älä jauha &%@# Dargo." Argon nousi seisomaan, sylkäisi maahan ja tarttui kiivain ottein lautaan ja jatkoi työtään katsomatta enää Dargoon.
Dargo nousi ja venytteli sateessa. Hän huomasi kuinka kersantti Locmar käveli juoksuhautaa pitkin kohti heidän työmaataan. Dargo nosti laiskasti lankun kasasta ja liittyi Argonin seuraan paikkaamaan seinämää. Kersantti Locmar käveli miesten luokse, tarkasteli jonkin aikaa heidän työskentelyään ja sanoi: "Kun olette saaneet tämän valmiiksi niin teille on lisää hommia haudan toisessa päässä."
"&%@# Loistavaa" vastasi Argon mutisten hiljaa.
Toisaalla juoksuhaudan pohjalla on vettä, ammuslaatikoita, raskaan konekiväärin hylsyjä ja kaksi miestä vartiossa. He istuivat muutaman tyhjän ammuslaatikon päällä, toinen tähystäen periskoopilla juoksuhaudan reunan yli vihollisen suuntaan. Sotamiehet Igael ja Erel ovat vartiovuorossa.
"Näkyykö mitään?" kysyy Erel. Hän istuskelee laatikon päällä nojaillen juoksuhaudan seinämään. Erel on tehnyt olonsa mahdollisimman mukavaksi sateesta huolimatta. Tällä vartiovuorolla ei kuitenkaan tapahtuisi yhtään mitään, tai niin hän ainakin toivoi.
"Ei näy. Jos näkyiskin niin ne murhaavat paskiaiset eivät tule tästä läpi." Vastasi Igael, hieman Ereliä vanhempi, pitkä ja laiha mies. Hän tuijotti herkeämättä periskooppiinsa ja tarkkaili rintamaa.
"Eivät tulekaan, ne kiertäisi jonnekin jossa koko helvetin reitti ei olisi pelkkää mutavelliä." Erel jatkoi. "Kuitenkin vähän epäilen löytyykö sellaista koko linjalta."
"Ne ei tule tästä läpi koska me tapettaisiin ne!" Sylkäisi Igael luomalla murhaavan katseen Ereliin. "Ne kuolisi viimeiseen mieheen." Igael 1ausahti tulistuneena ja jatkoi tarkkailua.
Igaelista kiersi tarinaa että se oli seonnut Erhanissa ja että se oli vannonut tappavansa kaikki "murhaavat paskiaiset" jotka näki. Igael halusi aina käyttää periskooppia ihan itse koko vartiovuoron ajan, halusi aina olla siellä missä taistelu oli eikä ikinä ottanut vankeja. Erelille tämä kävi, ei tarvinnut vaivautua vahtivuoron aikana eikä säätää periskoopin kanssa. Kukaan ei tosin tiennyt minkä takia Igaelista oli tullut sekopää Erhanissa. Koko tarina oli ehkä legendaa mutta kukaan uusista miehistä ei uskaltanut ottaa selvää mikä asia tarkalleen oli napsauttanut Igaelin pään. Igael oli yleensä hermostuttava ja jotkut pelkäsivät häntä. Erel ei kuulunut näihin. Ei ollut outoa että joku oppi vihaamaan vihollista jota vastaan taisteli. Hän oli varma että saisi tongittua vastauksen Igaelista. Ei että häntä olisi ihmeemmin kiinnostanut mutta vartiovuorossa oli muuten tylsää.
"Erhanissa oli kuulemma aika pahat paikat?" Erel kysyi kohentaen sadeviittaansa.
"Oli." Igael murahti tarkkaillen yhä periskoopilla juoksuhaudan laidan yli.
"Tykistökeskityksiä, väijytyksiä, vihollisen murtautuminen läpi... Aika kovaa kamaa." Erel puhui kuin itsekseen. "Vähempikin voi ajaa miehen hulluksi."
Igael käänsi kasvonsa ja katsoi Ereliä. Igaelin kasvot olivat tavallistakin vakavammat ja synkät vaikka hän virnistikin. "Ota periskooppi." Se ei kuulostanut pyynnöltä tai ehdotukselta, se oli käsky. "Selvä." Erel vastasi ja nousi tarkkailemaan rintamaa. Igael istuutui tyhjälle ammuslaatikolle.
"Mä tiedän että teillä tulokkailla on joku legenda että mä olisin joku jolla viiraa vähän päässä." Igael aloitti. "Ei siinä mitään. Luulkaa ihan mitä haluatte, ei mua kiinnosta." Igael kaivoi nuhruisen savukkeen ja sytytti sen. "No viitsitkö sitten vähän valottaa?" Erel kysyi kääntyessään. Igael puhalteli savua sadeviittansa hupun kätköistä. "Tarkkaile sä vaan rintamaa niin mä kerron sulle pienen tarinan."
"Ennen kuin tämä koko sota alkoi, mä elin Gomaelissa, lähellä Ager Noptia. Mulla oli vaimo ja tytär. Sitten noi pirut aloittivat sodan. Ne hyökkäs Ager Noptiin, mursivat puolustukset ja miehittivät sen. Lähialueiden kaikki siviilit pantiin töihin kaivoksiin, tehtaisiin ja valimoihin. Gomaelin asukkaat määrättiin kaikki töihin kaivoksille. Mä olin itse ollut sellaisessa töissä ja tiesin että sieltä ei mun vaimo selviäisi hengissä. Tytär vietäisiin pois jonnekin leiriin jossa sen päähän iskettäs propagandaa ja valheita. Me päätettiin paeta niin kuin monet muutkin."
Igael sylkäisi tupakannatsan maahan jossa se sammui sihahtaen osuessaan vetiseen maahan.
"Vihollisen partio löysi meidät piileskelemästä raunioista. Mä olin ollut tunnustelemassa reittiä ja olin jättänyt Ilan ja Ajielin turvaan kirkon raunioihin. Kun mä tulin takaisin näin kuinka ne eläimet raahas mun vaimoa ja tytärtä kadulle ja paiskasi ne siihen. Vaimo oli alasti ja tytön kasvot oli veressä."
"Viisi sotilasta seisoi heidän ympärillään, pilkkasivat ja naureskelivat heille. Pari potki heitä. Ilan oli paniikissa ja yritti suojella lastaan sotilailta. Hän rukoili armoa Keisarin nimeen..."
Erel alkoi tuntemaan itsensä ahdistuneeksi. Igaelin äänensävy muuttui jotenkin pahaenteiseksi. Erel ei uskaltanut kääntää kasvojaan periskoopista vaikka kuulikin liikehdintää takanaan.
"Yksi sotilaista kohotti laserkiväärinsä ja latasi sen suurieleisesti..."
Erelin takaa kuului tuttu kilahdus joka kuului kun laserkivääri ladataan. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti ja hän tunsi pelon nousevan. Hän tajusi mitä oli tapahtumassa.
"Sitten se kohotti kiväärin vain parin sentin päähän Ilanin päästä ja tähtäsi pitkään..."
Erel hengitti nopeasti, sydän tuntui lyövän ulos hänen rinnastaan ja hän tunsi kuinka voima kaikkosi koko ruumiista. Kauhun hiki kiiri hänen otsalleen ja hän puristi periskoopin kahvoja rystyset valkoisina.
"Sitten se ampui."
Räjähtävä ääni joka syntyi laserkiväärin laukaisusta leikkasi sateen jatkuvaa kohinaa. Erel tunsi jonkin räjähtävän hänen vieressään ja kaatui vaistomaisesti maahan. Lasersäde oli polttanut savuavan kraatterin poteron seinään, vain muutaman sentin päähän Erelin päästä. Erel räpiköi mudassa paniikissa ja kääntyi katsomaan Igaelia. Tämä seisoi hänen yllään laserkiväärin kanssa jonka piippu hohti vielä himmeästi laukauksen jäljiltä. Igael tähtäsi häntä.
"Kun se oli ampunut Ilanin niin se alkoi tähtäämään mun tytärtä joka makas maassa avuttomana..."
Igaelin katse oli täysin kylmä ja tunteeton. Silmissä ei ollut enää inhimillisyyttä. Ne olivat pedon silmät. Igael hengitti raskaasti ja tuijotti Ereliä joka ei peloltaan pystynyt liikkumaan. Sadepisarat höyrystyivät osuessaan laserkiväärin piipun liekinsammuttimeen. Igael puristi kivääriä laihoilla käsillään, sormi liipaisimella. Aika pysähtyi.
"IGAEL!" Kuului kersantti Locmarin karjaisu Igaelin takaa. "Laske se ase!"
Igael jatkoi tuijotustaan ja tähtäsi yhä. Punainen lasertähtäimen täplä piirtyi Igaelin takaraivoon. "Igael! Sä et halua tappaa Ereliä! Säästä toi vihollisille!" Kersantti Locmar huusi. Hän tähtäsi Igaelia laserpistoolilla vain muutaman metrin päässä juoksuhaudassa. Kului monta pitkää sekuntia. Sitten Igael laski aseensa. Silmissä oli vallassa jälleen mies.
"Sun vahti loppuu nyt, voit lähteä korsuun." Kersantti puhui Igaelille tiukkaan sävyyn laittaen laserpistoolin koteloonsa. Igael vilkaisi ensin kersanttia, sitten maassa makaavaa Ereliä ja poistui vartiopaikalta sanaakaan sanomatta, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Ja sä tyhmä &%@# lähdet korjaamaan juoksuhautaa. Etsit ensimmäiset kaksi tyyppiä ja käsket ne tänne." Kersantti Locmar käski Ereliä kun nosti tämän pystyyn mudasta. Tämän jälkeen hän otti Ereliä rajusti rinnuksista ja riuhtaisi tämän kasvot ihan omiensa eteen: "Mä on yrittänyt opettaa teille paskiaisille että meidän homma ei ole kysellä tyhmiä vaan hoitaa homma! Ja tämän homman nimi on sota! Ammut viholliset, autat kavereitasi ja sillä selvä! Ei jauheta &%@# tai kysellä asioista jotka ei sulle kuulu!" Kersantti piti tauon ja lisäsi sitten: "Tuliko selväksi!?" Erel soperteli myöntävästi vastaukseksi. Kersantti päästi irti Erelistä lyöden Erelin laserkiväärin sotilaan syliin. Erel lähti kompuroimaan juoksuhautaan etsimään uusia vahteja.
Kersantti Locmar jäi seisomaan sateeseen silmät suljettuina ja käänsi kasvonsa kohti taivasta. Taivaalta laskeutuva vesi kasteli hänen riutuneet kasvonsa. Hetken päästä hän huokaisi ja pyyhki kasvonsa vedestä. Hänen kätensä vapisi koko ajan. Locmar puristi sen ärtyneenä nyrkkiin ja huomasi että seuraavat vartiomiehet tulivat paikalle. Locmar poistui paikalta sanaakaan sanomatta.
Ilta alkoi hämärtymään sateen pieksemän taistelukentän yllä. Tummat pilvet olivat kerääntyneet taivaankannelle ja enteilivät myrskyä. Sade yltyi kiivaaksi ja tuuli alkoi laulamaan lohduttomasti. Taivaanrannassa salamoi ja kaukainen kumea jyrähtely muistutti tykistötulta.
Locmarin ryhmän korsussa oli raukea tunnelma, osittain hyväntuulinenkin. Kersantti oli pistänyt jakoon viisi muonapakkausta, 20 kuivaa tupakkaa ja puolikkaan viinapullon. Kaikki yhdeksän miestä saivat jotakin syödäkseen ja juodakseen. Korsun katonrajassa leijaili ohut savupilvi. Useimmat makailivat sängyillään tai istuivat pöydässä pelaamassa korttia. Erel ja Igael olivat kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut koko päivänä. Alram oli vielä hengissä vaikka yskikin vaivalloisesti. Vaergam ja kersantti Locmar loikoivat punkillaan. Dargo, Argon ja Grovan istuivat pöydässä pelaamassa korttia. Vartiopaikalla sateessa kyyhöttivät Deram ja Venar mutta kaikki ottivat rennosti. Kukaan ei hyökkäisi tässä säässä keskellä yötä.
"Tiedättekös muuten mitä eroa on kaartin muonalevyllä ja puristehiilitangolla?" Dargo kysyi ja esitteli pöydässä kumpaakin käsissään. Ne tosiaan olivat lähes toistensa näköisiä; saman kokoisia mutta ruokalevy oli vaaleampi.
"Väri." Arvasi Grovan.
"Väärin." Dargo vastasi.
"Ei &%@# mitään!" Vastasi Argon.
"Väärin sekin." Dargo vastasi.
"No mitä sitten?" Kuului kysymys.
"Puristehiili maistuu paremmalta." Dargo vastasi. Tämä sai pöydässä olevat naureskelemaan. Ryhmän vanhemmille jäsenille juttu oli jo vanha eikä heiltä irronnut kuin vaisu hymähdys.
Illan kuluessa lopulta kaikki korsun asukkaat vaipuivat uneen. Yksi vartiomies nuokkui pöydän ääressä, kaksi miestä oli ulkona vartiopaikalla. Sotamies Vargam heräsi säpsähtäen hereille pöydän äärestä. Peltipurkista ja hylsyistä koottu hälytin kolisi korsun oven vieressä. Vargam tuijotti kalisevaa hälytintä sumein silmin kunnes tajusi tilanteen. "Hälytys! Kaikki ylös!"
Korsu vavahti hereille. Kaikki kiskoivat varusteitaan ylleen ja hapuilivat aseitaan. Kersantti Locmarin ei tarvinnut huutaa ryhmälleen käskyjä, kaikki tiesivät miten piti menetellä. Kaikilla oli omat asemat ja jokainen tiesi paikkansa puolustuslinjassa.
Miehet ryntäsivät ulos korsun ovesta juoksuhautaan. Ensimmäiseksi heitä vastaan iski piiskaava, ulvova myrsky. Vesi syöksyi mustalta taivaalta armottomasti kaikkien päälle ja tuuli löi kasvoihin vimmatulla voimalla. Kaikki miehet juoksivat asemiinsa Locmarin edetessä ensimmäisten joukossa. Hänen oli päästävä selvittämään hälytyksen syy ja saatava tilanneraportti. Hän ryntäsi mutaisessa juoksuhaudassa kääntyillen mutkissa ja saapui lopulta vartiopaikalle. Vartiopaikan konekivääri jylisi lakkaamatta. Valojuova-ammukset piirsivät kaaria taivaalle.
"Mikä tilanne!?" Locmar joutui huutamaan että vartiomies Deram pystyi kuulemaan häntä.
"Hyppyreppuja! Pari ryhmää aloitti hyökkäyksen parista sadasta metristä! Osa on jo asemissa ja kohta täällä!" Syöttäjä huusi takaisin. Samalla konekivääri jumiutui. Ampujana toimiva sotamies Venar kirosi ja alkoi riuhtomaan aseen koneistoa auki ja korjaamaan syöttöhäiriötä. Konekiväärin lakattua ampumisen Locmar erotti räjähdyksiä ja tulitaistelun ääniä pidemmältä juoksuhaudasta. Vihollinen oli jo vyöryttämässä heidän asemiaan!
"Pitäkää asemat!" Locmar sai huudettua ja lähti juoksemaan eteen päin juoksuhautaa.
Locmar näki kuinka laserkiväärien säteet halkoivat taivasta sarjoina yrittäen osua taivaalla eteneviin hahmoihin. Lähestyvien hyppyreppujen moottoreiden lieskoja oli lähes mahdotonta havaita näin rankassa sateessa. Yllätysetu oli vihollisella, tällä etäisyydellä he eivät saisi aikaan muuta kuin tuhlaisivat ammuksia yrittämällä osua lentäviin kohteisiin. Locmar kirosi ja suunnisti kohti Dargon ja Argonin asemia. Molemmat olivat asemissaan ja tulittivat taivaalle.
"Turha tuhlata ammuksia! Ryhmä kokoon ja otetaan vastaan vihollisen vyöryttävä osasto! Se on tuhottava!" Locmar käski taistelijoita. Viivyttelemättä Dargo ja Argon lähtivät liikkeelle liukastellen mutavellissä ja lähtivät seuraamaan kersanttia pimeässä juoksuhaudassa.
Taistelun äänet lähestyivät heidän juostessaan juoksuhautaa pitkin. Äkkiä myrskyn pauhun keskeltä alkoi erottumaan tasainen, nopeasti lähestyvä ulvonta.
Sekunti kului hitaasti.
Kersantti Locmar kääntyi vaistomaisesti ympäri.
Dargo nosti aseensa ampuakseen.
Argon vain tuijotti taivaalle.
Panssaroitu hahmo iskeytyi Dargon rintaan koko kahden ja puolensadan kilon painollaan murskaten Dargon jykevän rintakehän välittömästi. Samassa ketjumiekka pureutui Argonin vasempaan hartiaan ja halkaisi hänen ruumiinsa kahtia. Nopea bolt pistoolin laukaus räjäytti reiän Locmarin rintakehään.
Locmar kaatui puristaen laserpistooliaan. Lojuessaan yhä höyryävien ruumiiden keskellä juoksuhaudan mutaisella pohjalla, elämän karatessa hänestä, hän erotti voittajansa hahmon pimeydessä. Salama iski myrskyävältä taivaalta. Se valaisi koko tienoon sekä sateessa seisovan panssaroidun soturin. Olkapäätä suojaavaan panssarilevyyn oli kaiverrettu tunnus.
Ultramarine.
He olivat olleet väärällä puolella.
