Tuntematon ötökkä, osa 2 - Ötökän elämää
Lähetetty: Pe 07.11.2003 16:27
- Et MITÄ, murisi pelätty Yhdyskuntatyranni, jauhaen jokaista sanaansa jykevissä leuoissaan kuin olisi pureskellut erikoisen sitkeää purukumia. – Iskuryhmä on mänt? Nythä ne saakutin ihmiset tietää jot myö ollaan tulos. Niiltä pahukse pikku surkimuksilta pitäis nirri poistella mut ihimiset sen tekivät jo. Tyranni kirskutti hampaitaan ja iski puolihuolimattoman näköisesti massiivisen viikatekyntensä isoon kivenlohkareeseen halkaisten sen kahtia.
Itsekin isokokoinen Tyraniidi-Soturi vaikutti lähinnä pelokkaalta leppäkertulta sitä ilkeästi mulkoilevan Tyrannin rinnalla. Se rykäisi ja uskaltautui puhumaan kurinalaisella mutta silti mielistelevällä äänellä.
- Joukot ovat valmiit lähtöö, oi suuri yli-Tyranni, orottava vaa teijän käskyhä. Nii paljo o väkkee et yks partio sin tai tän, me jyrätähä sortaja maa rakkoo ja viel tanssitaha pääl.
Tyranni oli ärähtämäisillään jotain karmeaa mutta muuttikin sitten mielensä.
- Antakkaaha käsky. Joka ötökkä kans liikkeel tai tapahtu jotaki kauhiaa. Nyt mäntii eikä meinat. Tämä mesta o koht meijän ateria ja sitte siirrytää seuraaval pallol. Ja seuraaval… Tyranni kohotti hampaiden täyttämän kuononsa taivasta kohden ja päästi voitonriemuisen ulvaisun, joka paitsi kylmäsi kaikkien paikalle kokoontuneiden Tyranidiien selkäpiitä, myös rohkaisi niitä. Mikäpä Mariini se pomoon pystyisi. Pian siniset pojat kylpisivät omassa punaisessa veressään eikä ötököillä enää koskaan olisi nälkä.
Tyraniidit olivat saapuneet jo vuosi sitten kaukaa avaruudesta tätä planeettaa valloittamaan, helpon voiton toivossa. Keisarillinen kaarti olikin kukistunut pian, mutta sitten sinipukuiset Mariinit olivat ilmestyneet paikalle panssareissaan johon ei pystynyt kuin isoin ötökkä. Vuosi oltiin taitettu peistä Frigidus Primen omistusoikeudesta, tuloksetta. Vaan nyt oltiin Ultramariinit vihdoin pakotettu perääntymään ja Tyraniidit hallitsivat teknisesti ottaen jo suurinta osaa planeetan pinnasta, osittain siksi että pitkään sotaan turhautunut Kapteeni Fortius oli päättänyt keskittää kaikki sotajoukkona yhteen ainoaan linnakkeeseen, toivoen pystyvänsä murskaamaan vihollisensa yhdellä ylivoimaisella iskulla. Samaa olivat kuitenkin myös Tyraniidit kaavailleet, ja tuloksena oli että molemmat armeijat olivat nyt leirissä hädin tuskin kahdenkymmenen kilometrin päässä toisistaan. Estääkseen Ultramariinien jatkuvaa pitkänmatkan pommitusta aiheuttamasta liikaa tappioita oli suuri Yhdyskuntatyranni päättänyt yksinkertaisesti käydä päälle. Suora hyökkäys; ei kiertelyjä, ei kaarteluja, vain ja ainoastaan rankkaa imperialistien rankaisemista.
Siitä puolestaan, miksi Tyraniidit olivat alun perinkin Frigidukselle tulleet (kuten eräs varomattomasti Tyrannin kuuloetäisyydellä kävellyt Gauntti huomautti ennen äkillistä muuntumistaan kaksiulotteiseksi, eihän tällä ollut muita ötököitä kuin noita halvatun tundrasuon pirullisia sääski-itikoita), ei puhuttu. Sen tiesivät vain Tyranni ja hänen komentoketjuunsa kuuluvat Soturit. Joukkojen keskuudessa kiersi kuitenkin sitkeä huhu että planeetalle oli kätkettynä suurempi aarre, nimittäin oikea pyhäinjäännös, ikivanha muumioitunut kitiinikuori joka oli kerran muinoin kuulunut ötököistä suurimmalle, kauan sitten kadonneelle, itselleen Wanhalle Yxi-Silmäiselle, oikealle ötököiden ötökälle ja imperialistien kauhulle. Niin puhuttiin että Kennomieli kaikkivoivassa viisaudessaan oli vihdoin antanut Tyraniidiensa tehtäväksi palauttaa moinen pyhäinjäännös turvaan Kennolaivastoon missä sitä kohdeltaisiin mitä suurimmalla kunnioituksella ja missä pelkkä vilaus siitä innostaisi uudet Tyraniidisukupolvet mitä suurempiin sankaritekoihin.
Sitten hyökkäys alkoi. Synaptiset Soturit ja Zoantroopit levittivät Kennomielen käskyn kaikille joukoille, ja liikkuen kuin yhtenä kehona alkoi Tyraniidien lauma valua eteenpäin kuin valtava tummanpunainen matto, verinen haava keskellä lumisen tundran puhdasta valkeutta. Pelkurimaisinkaan Gauntti ei voinut olla tuntematta kiihkeää ylpeyttä nähdessään suuren Ötököiden Wapautus-Rintaman armeijan marssivan päin vihollista, sortajaansa.
Määrättömien Hormagaunttilaumojen keskellä puoliksi marssivat, puoliksi lensivät siivekkäiksi kehitetyt Tyraniidi-Soturit jotka tuskin edes tarvitsivat Kennomielen Synaptista hallintaa pitääkseen Gaunttiryhmänsä kurissa – pelkkä yrmeä katse oli yleensä enemmän kuin tarpeeksi. Näiden takana leijuivat mystiset Zoantroopit, valmiina kohdistamaan tuhoisan PSI-purkauksen vihollisen panssariyksikköön tai Psyykkisellä Kirkunallaan romahduttamaan näiden taistelumoraalin, ja muun joukon mukana taapersivat myös kömpelöt Biovorit, jokainen kantaen sisällään enemmän kuin riittävän määrän biotehtailtuja itiömiinoja, jotka ne laukaisisivat taistelun aikana aiheuttamaan hämminkiä ja ehkäpä muutamia tappioitakin vihollisten keskuudessa.
Viimeisinä rivissä eteenpäin jyskyttivät massiiviset Carnifeksit, joiden ainoa aseistus oli neljä geenimanipuloidun yli-ihmisen mittaista viikatekynttä sekä häijy luonnevika. Erityisen älykkäitä ne eivät olleet, mutta toisaalta, kaipa panssarivaunuja aamupalakseen syövällä jättihirviöllä on varaakin olla tyhmä. Näiden jo sinällään mahtavien joukkojen lisäksi olivat juonit Liktorit jo monta päivää sitten asettuneet väijyksiin Mariinien tukikohdan lähettyville, valmiina leikkaamaan säleiksi kaikki ihmiset jotka uskaltautuisivat yrittämään taktista koukkausta Tyraniidien sivustaan.
Ja kaikkien näiden fanaattisten sotilaiden etunenässä laukkasi neljällä pitkällä, hämähäkin jalkaa muistuttavalla sirppikynnellään, jotka Kennomieli oli suuressa viisaudessaan sille tavanomaisten kavioiden sijasta kasvattanut, itse suuri Tyranni. Se kipitti edessä kohoavan kukkulan päälle muutamalla pitkällä loikalla ja kääntyi hetkeksi katselemaan joukkojensa uljasta marssia. Auringonsäteiden osuessa Tyraniidien kiilteleviin panssarikuoriin koko armeija näytti todellakin pyhän tehtävänsä arvoiselta. Ja tuolla, taivaanrannan kaukaisuudessa, siinsi etäisenä mutta selvänä kimalteleva, kirkkaansininen väri. Sortaja oli tullut ottamaan heistä mittaa. Hetki oli tullut.
Itsekin isokokoinen Tyraniidi-Soturi vaikutti lähinnä pelokkaalta leppäkertulta sitä ilkeästi mulkoilevan Tyrannin rinnalla. Se rykäisi ja uskaltautui puhumaan kurinalaisella mutta silti mielistelevällä äänellä.
- Joukot ovat valmiit lähtöö, oi suuri yli-Tyranni, orottava vaa teijän käskyhä. Nii paljo o väkkee et yks partio sin tai tän, me jyrätähä sortaja maa rakkoo ja viel tanssitaha pääl.
Tyranni oli ärähtämäisillään jotain karmeaa mutta muuttikin sitten mielensä.
- Antakkaaha käsky. Joka ötökkä kans liikkeel tai tapahtu jotaki kauhiaa. Nyt mäntii eikä meinat. Tämä mesta o koht meijän ateria ja sitte siirrytää seuraaval pallol. Ja seuraaval… Tyranni kohotti hampaiden täyttämän kuononsa taivasta kohden ja päästi voitonriemuisen ulvaisun, joka paitsi kylmäsi kaikkien paikalle kokoontuneiden Tyranidiien selkäpiitä, myös rohkaisi niitä. Mikäpä Mariini se pomoon pystyisi. Pian siniset pojat kylpisivät omassa punaisessa veressään eikä ötököillä enää koskaan olisi nälkä.
Tyraniidit olivat saapuneet jo vuosi sitten kaukaa avaruudesta tätä planeettaa valloittamaan, helpon voiton toivossa. Keisarillinen kaarti olikin kukistunut pian, mutta sitten sinipukuiset Mariinit olivat ilmestyneet paikalle panssareissaan johon ei pystynyt kuin isoin ötökkä. Vuosi oltiin taitettu peistä Frigidus Primen omistusoikeudesta, tuloksetta. Vaan nyt oltiin Ultramariinit vihdoin pakotettu perääntymään ja Tyraniidit hallitsivat teknisesti ottaen jo suurinta osaa planeetan pinnasta, osittain siksi että pitkään sotaan turhautunut Kapteeni Fortius oli päättänyt keskittää kaikki sotajoukkona yhteen ainoaan linnakkeeseen, toivoen pystyvänsä murskaamaan vihollisensa yhdellä ylivoimaisella iskulla. Samaa olivat kuitenkin myös Tyraniidit kaavailleet, ja tuloksena oli että molemmat armeijat olivat nyt leirissä hädin tuskin kahdenkymmenen kilometrin päässä toisistaan. Estääkseen Ultramariinien jatkuvaa pitkänmatkan pommitusta aiheuttamasta liikaa tappioita oli suuri Yhdyskuntatyranni päättänyt yksinkertaisesti käydä päälle. Suora hyökkäys; ei kiertelyjä, ei kaarteluja, vain ja ainoastaan rankkaa imperialistien rankaisemista.
Siitä puolestaan, miksi Tyraniidit olivat alun perinkin Frigidukselle tulleet (kuten eräs varomattomasti Tyrannin kuuloetäisyydellä kävellyt Gauntti huomautti ennen äkillistä muuntumistaan kaksiulotteiseksi, eihän tällä ollut muita ötököitä kuin noita halvatun tundrasuon pirullisia sääski-itikoita), ei puhuttu. Sen tiesivät vain Tyranni ja hänen komentoketjuunsa kuuluvat Soturit. Joukkojen keskuudessa kiersi kuitenkin sitkeä huhu että planeetalle oli kätkettynä suurempi aarre, nimittäin oikea pyhäinjäännös, ikivanha muumioitunut kitiinikuori joka oli kerran muinoin kuulunut ötököistä suurimmalle, kauan sitten kadonneelle, itselleen Wanhalle Yxi-Silmäiselle, oikealle ötököiden ötökälle ja imperialistien kauhulle. Niin puhuttiin että Kennomieli kaikkivoivassa viisaudessaan oli vihdoin antanut Tyraniidiensa tehtäväksi palauttaa moinen pyhäinjäännös turvaan Kennolaivastoon missä sitä kohdeltaisiin mitä suurimmalla kunnioituksella ja missä pelkkä vilaus siitä innostaisi uudet Tyraniidisukupolvet mitä suurempiin sankaritekoihin.
Sitten hyökkäys alkoi. Synaptiset Soturit ja Zoantroopit levittivät Kennomielen käskyn kaikille joukoille, ja liikkuen kuin yhtenä kehona alkoi Tyraniidien lauma valua eteenpäin kuin valtava tummanpunainen matto, verinen haava keskellä lumisen tundran puhdasta valkeutta. Pelkurimaisinkaan Gauntti ei voinut olla tuntematta kiihkeää ylpeyttä nähdessään suuren Ötököiden Wapautus-Rintaman armeijan marssivan päin vihollista, sortajaansa.
Määrättömien Hormagaunttilaumojen keskellä puoliksi marssivat, puoliksi lensivät siivekkäiksi kehitetyt Tyraniidi-Soturit jotka tuskin edes tarvitsivat Kennomielen Synaptista hallintaa pitääkseen Gaunttiryhmänsä kurissa – pelkkä yrmeä katse oli yleensä enemmän kuin tarpeeksi. Näiden takana leijuivat mystiset Zoantroopit, valmiina kohdistamaan tuhoisan PSI-purkauksen vihollisen panssariyksikköön tai Psyykkisellä Kirkunallaan romahduttamaan näiden taistelumoraalin, ja muun joukon mukana taapersivat myös kömpelöt Biovorit, jokainen kantaen sisällään enemmän kuin riittävän määrän biotehtailtuja itiömiinoja, jotka ne laukaisisivat taistelun aikana aiheuttamaan hämminkiä ja ehkäpä muutamia tappioitakin vihollisten keskuudessa.
Viimeisinä rivissä eteenpäin jyskyttivät massiiviset Carnifeksit, joiden ainoa aseistus oli neljä geenimanipuloidun yli-ihmisen mittaista viikatekynttä sekä häijy luonnevika. Erityisen älykkäitä ne eivät olleet, mutta toisaalta, kaipa panssarivaunuja aamupalakseen syövällä jättihirviöllä on varaakin olla tyhmä. Näiden jo sinällään mahtavien joukkojen lisäksi olivat juonit Liktorit jo monta päivää sitten asettuneet väijyksiin Mariinien tukikohdan lähettyville, valmiina leikkaamaan säleiksi kaikki ihmiset jotka uskaltautuisivat yrittämään taktista koukkausta Tyraniidien sivustaan.
Ja kaikkien näiden fanaattisten sotilaiden etunenässä laukkasi neljällä pitkällä, hämähäkin jalkaa muistuttavalla sirppikynnellään, jotka Kennomieli oli suuressa viisaudessaan sille tavanomaisten kavioiden sijasta kasvattanut, itse suuri Tyranni. Se kipitti edessä kohoavan kukkulan päälle muutamalla pitkällä loikalla ja kääntyi hetkeksi katselemaan joukkojensa uljasta marssia. Auringonsäteiden osuessa Tyraniidien kiilteleviin panssarikuoriin koko armeija näytti todellakin pyhän tehtävänsä arvoiselta. Ja tuolla, taivaanrannan kaukaisuudessa, siinsi etäisenä mutta selvänä kimalteleva, kirkkaansininen väri. Sortaja oli tullut ottamaan heistä mittaa. Hetki oli tullut.
Loistavaa, jatkoa.