Kansalainen Iganantius
Lähetetty: La 22.11.2003 16:10
Iganantius Quintus, tavallinen imperiumin kansalainen, käveli pitkin Atrinden leveitä katuja. Moni miljoona kaupungissa oli ruuhka ja ihmiset tungeksivat hänen ohitseen. Talvi oli tullut ja katuja ja taloja peitti valkea lumikerros.
Kulkuneuvot ajelivat hänen ohitseen ja hän unelmoi omistavansa sellaisen. Hän oli kuitenkin vain tavallinen tehdastyöläinen, hänen kahden vuoden palkkansakaan ei riittäisi sellaisen ostoon. Kaduilla oli raikas tuoksu joka johtui talvesta. Mutta joukossa oli myös vahva savun haju joka peitti ilmaa, mutta Iganantius oli tottunut siihen, se oli arkipäiväistä.
Hän käveli alamäkeä Machariuksen katua pitkin, katseli ympärilleen sen valtavia goottilaistyylisiä pilvenpiirtäjiä jotka näyttivät kaatuvan hänen päälleen, joten vain vähän auringonpaistetta suotiin Atrinden pääkadun kävelijöille. Iganantius suunnitteli parempaa elämää, hän tarvitsisi perheen, ylennyksen ja palkankorotuksen. Mies hymyili ja päätti olla tänään ahkera töissä.
Hän ei tosin pitänyt työstään tehtaassa ja hänen mieleensä tuli lause jota hänen isänsä oli käyttänyt silloin kun hän oli ollut lapsi: ”Mene poika työpaikkaan josta pidät”. Iganantius hymähti itsekseen sillä hän otti vasta nyt huomioon tosiseikan että työpaikkoja ei ollut riittämiin ja moni yrittäisi päästä hänen paikalleen jos kuulisi edes hiiskahduksen siitä että tehtaalla on paikka vapaana.
Machariuksen katu oli nimenomaan kauppakatu, sieltä hän osti joka päivä ruokansa ja muut elintarvikkeet. Hän joskus kävi myös kapakassa nimeltä ”Machariuksen Vapaapäivä”. Olut oli siellä hyvää vaikka ruoka oli hieman mysteeristä.
Hän havahtui ajatuksistaan ja palasi nykyelämäänsä. Ihmiset kuhisivat kadulla ja pikaruoka ravintoloiden edessä oli isot jonot. Hän tarvitsi aamiaista, mutta siihen menisi aikaa ja hän voisi myöhästyä töistä. Hän otti taskustaan kolikoita ja laskeskeli niitä.
Kolikkoihin oli painettu Keisarin, Kreivi Diren, Komissaari Ardenin ja muiden imperiumin sankareiden kuvia.
”…kaksikymmentä, kaksikymmentäviisi, kolmekymmentä…” hän laskeskeli puoliääneen.
Juuri silloin joku otti hänen käsistään hänen aamiaisrahansa. Varas juoksi vauhdilla karkuun sinisessä tuulipuvun takissaan.
Iganantius juoksi varkaan perään joka viiletti väkijoukon ohi nopeasti pysähtymättä katsomaan taakseen.
”Ottakaa varas kiinni!” huusi Iganantius ja osoitti varasta.
Hänen huutonsa keräsi kyllä huomiota mutta se ei kantanut kovin pitkälle ajoneuvojen ja ihmisten melun takia. Varas oli ammattilainen ainakin paossa sillä tämä väisteli ketterästi vastaantulijat kun taas Iganantius joutui hidastamaan vauhtiaan välillä.
Iganantius tajusi ettei saisi varasta kiinni ja hän alkoi sadattelemaan. Varas kääntyi ympäri ja hymyili ilkeästi. Tämä heitti rahat ilmaan ja ne tippuivat hänen taskuunsa.
”Kirotkoon keisari sinut!” Iganantius huusi hengästyneenä nojaten käsillä polviinsa, ”satakoot tulta päällesi!”
Samassa räjähdys pyyhkäisi varkaan olemattomiin ja hänen vierellään olevat joutuivat tulen sieppaamiksi. Kohta paikalla oli vain viisi kuollutta, pahasti kärventynyttä ihmistä tummuneessa maassa. Tummunut ja verinen Keisarin kuvalla koristettu kolikko pyörähti hänen jalkojensa juureen.
Yllättyneitä ja samalla epätoivoisia ääniä päästettiin yllättyneestä ja kauhuissaan olevasta väkijoukosta.
”Katsokaa!” Joku huusi ja osoitti taivaalle. Imperiumin Myrskyhaukka aluksia lenteli heidän yläpuolellaan. Ne peittivät melkein koko taivaan ja se vähäinen valo joka pääsi rakennusten lävitse oli jo melkein tukahdutettu. Miksi he pommittaisivat heitä?
Samalla heidän päälleen satoi kymmeniä pommeja jotka tuhosivat sekä rakennuksia että ihmisiä. Machariuksen kadun silta romahti ja sillä olevat tippuivat vuolaana virtaavaan jääkylmään veteen. Tilanne oli kaoottinen ja Iganantiuksen päälle satoi rakennuksen osia ja jotain mistä hän ei halunnut tietää. Hän oli kyyryssä maassa ja peitti käsillään naamaansa. Hän oli shokissa eikä hän suostunut liikkumaan mihinkään. Mies jähmettyi paikalleen ja rukoili painajaisen loppuvan. Pommit satelivat hänen ympärillään ja kuolinhuudot kaikuivat kaupungin kadulla.
”Kansalaiset tänne!” Hän kuuli ääneen takaansa. Iganantius katsoi varovasti taakseen ja huomasi Arbitesten ohjailevan kansaa lähimpään pommisuojaan.
Vaalea lumi oli nyt osaksi kirkkaanpunainen ja ruumiit kadulla olivat jotain mitä hän ei olisi koskaan uskonut näkevänsä. Ruumiit olivat tummuneita ja myös niiden osia löytyi joka puolelta. Myös haavoittuneet vaikersivat maassa pahasti kärsineinä.
Ennen niin iloinen ”Machariuksen Vapaapäivä” oli raunioina ja sen portailta valui verta ja eloton käsi kurotti betonimurikoiden alta.
Iganantius oksensi ja vajosi taas maahan itkien.
”Sinä siellä! Tänne ja äkkiä!” Hän kuuli aivan takaansa ja häntä tartuttiin olkapäästä. Iganantiuksen jäsenensä olivat jäykät eivätkä ne suostuneet yhteistyöhön.
”Äkkiä! Sinä et ole ainoa kansalainen täällä.” Arbites puhui kypäränsä takaa.
”Ku- kuka meitä pommittaa?” Iganantius sai soperrettua.
”Petturit” Vastasi Arbites huokaisten raskaasti.
Arbites päästi hänestä irti ja katosi takaisin kadulle. Iganantius käveli pimeää alas johtavaa porraskäytävää jäykin askelin kohti häämöttävää valoa. Hän pääsi ovelle ja meni sisään pommisuojaan joka oli ollut käyttämättä vaikka miten pitkään. Viime sota oli ollut noin kolmesataa vuotta sitten samalla planeetalla ja sekin aivan toisella mantereella.
Pommisuoja oli täynnä kansaa joista jotkut itkivät, jotkut surivat ja jotkut olivat paniikissa. Jotkut yrittivät hoivata haavoittuneita tai niitä jotka olivat jo kuolleet. Pommisuojassa oli sekasorto kunnes sama Arbites astui sisään mukanaan kaksi kansalaista.
”Hiljaa! Vihollinen voi havaita meidät.”
Tilanne oli liian kaoottinen hallittavaksi. Arbites otti haulikkonsa ja ampui kattoon ja koko pommisuoja kaikui pamahduksen äänestä. Kaikki pelästyivät ja kuolemanhiljaisuus laskeutui suojaan.
”Sanoin hiljaa, voimme kuolla tänne erittäin äkkiä jos jatkamme tätä meteliä.” hän sanoi melkein kuiskauksenomaisesti.
Sen jälkeen kaikki olivat hiljaa pelätessään samaa kohtaloa joka oli käynyt niille jotka makasivat nyt kuolleina Atrinden kaduilla.
Pommit lentelivät vielä Atrindeen ja jokainen heidän lähelleen osunut kuulosti aivan kuin vasara olisi lyönyt alasinta heidän yläpuolellaan. Oli pilkkopimeää eikä paikassa nähnyt metriä pidemmälle. Oli liian hiljaista pommien räjähtelyjä lukuun ottamatta.
Sitä tuntui kestävän tunteja kunnes se loppui. He kuuntelivat hetken aikaa kunnes elektroninen ääni kuului huoneessa. Osa säikähti, koska ääniä ei saanut päästää; Iganantius oli yksi heistä.
Arbites painoi kypäränsä korvassa olevaa nappia.
”Thengius täällä, mitä asiaa?” Arbites sanoi hiljaa.
Hän keskusteli hetken aikaa toisen pään kanssa, kunnes sulki kypäräradionsa.
”Mennään ulos, koneet ovat lentäneet pois, kaduilla pitäisi olla turvallista.”
Arbites nousi seisomaan ja avasi metallisen oven. Kaikki nousivat seisomaan ja pyrkivät ovelle.
”Järjestyksessä ulos, kaksi kerrallaan” Arbites komensi ja painotti lausettaan lataamalla haulikkonsa.
Iganantius meni siististi jonoon ja he kulkivat ulos tunkkaisesta pommisuojasta ja saapuivat ulos pakkaseen.
Iganantius aivasti sillä hän oli tottunut jo pimeyteen ja ulkona oli kirkasta. Hän tosin ei halunnut edes nähdä mitä oli tapahtunut enää uudestaan.
Machariuksen kadusta oli jäljellä vain enää muisto, sen korkeat rakennukset olivat romahtaneet ja palaneet ja vain muutama oli säästynyt suuremmalta vahingolta. Satoja ruumiita ja niiden osia sisäelimien kera oli sikinsokin kaduilla ja koko maisema oli muuttunut veriseksi, auringon noustessa taivaanrannalla. Kulkuneuvot olivat siellä täällä tuhottuina tai hylättyinä.
Kaupunki oli tuhoutunut melkein täysin. Muitakin saateltiin ulos ja kaikkien reaktio oli sama. He haukkoivat henkeään ja suurin osa vaipui katkeraan murheen täyttämään itkuun.
Iganantius oli elänyt kaupungissa jo kaksikymmentä vuotta, hänen koko elämänsä ajan. Ja nyt kaikki oli tuhottu ja raunioina. Hän vannoi kostoa kaupunkinsa nimeen. Onneksi hänen vanhempansa olivat muuttaneet pois sillä hän oli jo tarpeeksi shokissa siitä mitä oli tapahtunut.
”Olette onnekkaita että selvisitte, sillä joka kuudes kuoli.” Arbites sanoi syvä murhe äänensä painona.
Iganantius oli onnellinen että edes selvisi. Koko hänen maailmansa oli tuhoutunut, mitä hän nyt tekisi?
Paikalle ajoi jonkinlainen kuljetusajoneuvo, Chimeraksi sitä kutsuttiin hänen muistinsa mukaan. Se ajeli tuhottujen kulkuneuvojen yli ja saapui näyttävästi Machariuksen kadun keskelle.
Sen sisältä tuli yksitoista miestä joista kymmenen oli varustettu kun tavalliset Atrinden sotilaat, yksi heistä näytti jotenkin arvokkaammalta ja tämä kantoi mukanaan pistoolia ja miekkaa.
”Kansalaiset! Tulkaa tänne!” huusi upseeri.
Iganantius epäröi hetken mutta pakotti jalkansa liikkumaan kohti Chimeraa koska muutkin kävelivät sotilaiden luo. Myös toiselle puolelle siltaa oli ajanut Chimera keräämään kansaa johonkin. Hän käveli kohti hyökkäysvaunua ja astui samalla veriseen kuralätäkköön ja hänen kenkänsä kastui läpimäräksi. Iganantius irvisti inhosta ja yritti ravistella kenkäänsä jotenkin vaistonvaraisesti.
”Kansalaiset! Minä olen kapteeni Lerolan, ja olen tullut tuomaan teille sanomaa mitä on näiden kauheiden tapahtumien takana. Koko Karasian manner on joutunut kaaoksen valtaan. Meille on annettu tehtäväksi voittaa nämä maat takaisin keisarimme haltuun. Tehtävä ei ole helppo, mutta Atrinden on suurin ja ainoa miljoonakaupunki koko mantereella. Sodasta tulee lyhyt ja sotilaille annetaan palkkaa. Joten pyydän että asekuntoiset miehet astuvat tähän minun eteeni.”
Vaistonvaraisesti Iganantius ryhtyi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi Kapteenin eteen. Noin kaksi ja puoli tusinaa hänen lisäkseen astui eteenpäin.
Kapteeni tarkasteli miehiä huolellisesti ja nyökkäsi.
”Saavat kelvata” hän lausahti, ”hypätkää kyytiin”
Chimeraan tuli ahdasta kun suurin osa joutui menemään liukkaalle katolle. Koko kaupunki oli melkein täysin hävitetty eikä Macharius katu ollut kuin vasta jäävuoren huippu verrattuna koko kaupunkiin. Monet peittivät kasvonsa ja nyyhkyttivät kun taas jotkut näyttivät muille mitä olivat syöneet aamiaiseksi.
He matkasivat noin neljäsosa tunnin läpi tuhotun kaupungin ja saapuivat kaupungin liepeille. Siellä oli selvästi harjoituskenttä jossa monet harjoittelivat jo ampumista ja lähitaistelua. Hän tunnisti muutaman joukosta mutta varma hän ei voinut olla.
”Tänne miehet!” kapteeni huusi.
Iganantius hyppäsi katolta alas ja laskeutui ruohikkoiseen roudan peittämään maahan.
Heidät koottiin yhteen ja järjestettiin riviin.
”Nämä miehet kouluttavat teidät,” Kapteeni sanoi ja viittasi kymmeneen mieheen jotka olivat tulleet hänen mukanaan ”he ovat Keisarillisen kaartin sotilaita jotka ovat saanet kunnollisen koulutuksen. Te saatte aseet käsiinne ja lyhyen koulutuksen joka saa riittää, lopun koulutuksen saatte itse taistelukentällä. Hyvällä tuurilla teistä tulee vielä kaartilaisia, mutta te aloitatte varusmiehenä, ja teillä on hyvät mahdollisuuden kuolla ensimmäisessä taistelussanne. Onko kysyttävää?”
”Herra…” hänen vierustoverinsa sanoi.
Kapteeni löi tätä naamaan. Mies piteli nenäänsä mutta ei sanonut mitään.
”Älkää puhuko muuta kuin puhuteltaessa!”
Iganantius nosti kätensä hitaasti ilmaan.
”Niin alokas?” kapteeni kysyi.
”Kenen komentoon joudumme?”
Kapteeni nauraa hekotti.
”Minun alokas. Te olette osa minun joukko-osastoani.”
Iganantius nielaisi. Tiukka kapteeni ei tekisi hänen elämäänsä yhtään helpommaksi kaartissa.
Kulkuneuvot ajelivat hänen ohitseen ja hän unelmoi omistavansa sellaisen. Hän oli kuitenkin vain tavallinen tehdastyöläinen, hänen kahden vuoden palkkansakaan ei riittäisi sellaisen ostoon. Kaduilla oli raikas tuoksu joka johtui talvesta. Mutta joukossa oli myös vahva savun haju joka peitti ilmaa, mutta Iganantius oli tottunut siihen, se oli arkipäiväistä.
Hän käveli alamäkeä Machariuksen katua pitkin, katseli ympärilleen sen valtavia goottilaistyylisiä pilvenpiirtäjiä jotka näyttivät kaatuvan hänen päälleen, joten vain vähän auringonpaistetta suotiin Atrinden pääkadun kävelijöille. Iganantius suunnitteli parempaa elämää, hän tarvitsisi perheen, ylennyksen ja palkankorotuksen. Mies hymyili ja päätti olla tänään ahkera töissä.
Hän ei tosin pitänyt työstään tehtaassa ja hänen mieleensä tuli lause jota hänen isänsä oli käyttänyt silloin kun hän oli ollut lapsi: ”Mene poika työpaikkaan josta pidät”. Iganantius hymähti itsekseen sillä hän otti vasta nyt huomioon tosiseikan että työpaikkoja ei ollut riittämiin ja moni yrittäisi päästä hänen paikalleen jos kuulisi edes hiiskahduksen siitä että tehtaalla on paikka vapaana.
Machariuksen katu oli nimenomaan kauppakatu, sieltä hän osti joka päivä ruokansa ja muut elintarvikkeet. Hän joskus kävi myös kapakassa nimeltä ”Machariuksen Vapaapäivä”. Olut oli siellä hyvää vaikka ruoka oli hieman mysteeristä.
Hän havahtui ajatuksistaan ja palasi nykyelämäänsä. Ihmiset kuhisivat kadulla ja pikaruoka ravintoloiden edessä oli isot jonot. Hän tarvitsi aamiaista, mutta siihen menisi aikaa ja hän voisi myöhästyä töistä. Hän otti taskustaan kolikoita ja laskeskeli niitä.
Kolikkoihin oli painettu Keisarin, Kreivi Diren, Komissaari Ardenin ja muiden imperiumin sankareiden kuvia.
”…kaksikymmentä, kaksikymmentäviisi, kolmekymmentä…” hän laskeskeli puoliääneen.
Juuri silloin joku otti hänen käsistään hänen aamiaisrahansa. Varas juoksi vauhdilla karkuun sinisessä tuulipuvun takissaan.
Iganantius juoksi varkaan perään joka viiletti väkijoukon ohi nopeasti pysähtymättä katsomaan taakseen.
”Ottakaa varas kiinni!” huusi Iganantius ja osoitti varasta.
Hänen huutonsa keräsi kyllä huomiota mutta se ei kantanut kovin pitkälle ajoneuvojen ja ihmisten melun takia. Varas oli ammattilainen ainakin paossa sillä tämä väisteli ketterästi vastaantulijat kun taas Iganantius joutui hidastamaan vauhtiaan välillä.
Iganantius tajusi ettei saisi varasta kiinni ja hän alkoi sadattelemaan. Varas kääntyi ympäri ja hymyili ilkeästi. Tämä heitti rahat ilmaan ja ne tippuivat hänen taskuunsa.
”Kirotkoon keisari sinut!” Iganantius huusi hengästyneenä nojaten käsillä polviinsa, ”satakoot tulta päällesi!”
Samassa räjähdys pyyhkäisi varkaan olemattomiin ja hänen vierellään olevat joutuivat tulen sieppaamiksi. Kohta paikalla oli vain viisi kuollutta, pahasti kärventynyttä ihmistä tummuneessa maassa. Tummunut ja verinen Keisarin kuvalla koristettu kolikko pyörähti hänen jalkojensa juureen.
Yllättyneitä ja samalla epätoivoisia ääniä päästettiin yllättyneestä ja kauhuissaan olevasta väkijoukosta.
”Katsokaa!” Joku huusi ja osoitti taivaalle. Imperiumin Myrskyhaukka aluksia lenteli heidän yläpuolellaan. Ne peittivät melkein koko taivaan ja se vähäinen valo joka pääsi rakennusten lävitse oli jo melkein tukahdutettu. Miksi he pommittaisivat heitä?
Samalla heidän päälleen satoi kymmeniä pommeja jotka tuhosivat sekä rakennuksia että ihmisiä. Machariuksen kadun silta romahti ja sillä olevat tippuivat vuolaana virtaavaan jääkylmään veteen. Tilanne oli kaoottinen ja Iganantiuksen päälle satoi rakennuksen osia ja jotain mistä hän ei halunnut tietää. Hän oli kyyryssä maassa ja peitti käsillään naamaansa. Hän oli shokissa eikä hän suostunut liikkumaan mihinkään. Mies jähmettyi paikalleen ja rukoili painajaisen loppuvan. Pommit satelivat hänen ympärillään ja kuolinhuudot kaikuivat kaupungin kadulla.
”Kansalaiset tänne!” Hän kuuli ääneen takaansa. Iganantius katsoi varovasti taakseen ja huomasi Arbitesten ohjailevan kansaa lähimpään pommisuojaan.
Vaalea lumi oli nyt osaksi kirkkaanpunainen ja ruumiit kadulla olivat jotain mitä hän ei olisi koskaan uskonut näkevänsä. Ruumiit olivat tummuneita ja myös niiden osia löytyi joka puolelta. Myös haavoittuneet vaikersivat maassa pahasti kärsineinä.
Ennen niin iloinen ”Machariuksen Vapaapäivä” oli raunioina ja sen portailta valui verta ja eloton käsi kurotti betonimurikoiden alta.
Iganantius oksensi ja vajosi taas maahan itkien.
”Sinä siellä! Tänne ja äkkiä!” Hän kuuli aivan takaansa ja häntä tartuttiin olkapäästä. Iganantiuksen jäsenensä olivat jäykät eivätkä ne suostuneet yhteistyöhön.
”Äkkiä! Sinä et ole ainoa kansalainen täällä.” Arbites puhui kypäränsä takaa.
”Ku- kuka meitä pommittaa?” Iganantius sai soperrettua.
”Petturit” Vastasi Arbites huokaisten raskaasti.
Arbites päästi hänestä irti ja katosi takaisin kadulle. Iganantius käveli pimeää alas johtavaa porraskäytävää jäykin askelin kohti häämöttävää valoa. Hän pääsi ovelle ja meni sisään pommisuojaan joka oli ollut käyttämättä vaikka miten pitkään. Viime sota oli ollut noin kolmesataa vuotta sitten samalla planeetalla ja sekin aivan toisella mantereella.
Pommisuoja oli täynnä kansaa joista jotkut itkivät, jotkut surivat ja jotkut olivat paniikissa. Jotkut yrittivät hoivata haavoittuneita tai niitä jotka olivat jo kuolleet. Pommisuojassa oli sekasorto kunnes sama Arbites astui sisään mukanaan kaksi kansalaista.
”Hiljaa! Vihollinen voi havaita meidät.”
Tilanne oli liian kaoottinen hallittavaksi. Arbites otti haulikkonsa ja ampui kattoon ja koko pommisuoja kaikui pamahduksen äänestä. Kaikki pelästyivät ja kuolemanhiljaisuus laskeutui suojaan.
”Sanoin hiljaa, voimme kuolla tänne erittäin äkkiä jos jatkamme tätä meteliä.” hän sanoi melkein kuiskauksenomaisesti.
Sen jälkeen kaikki olivat hiljaa pelätessään samaa kohtaloa joka oli käynyt niille jotka makasivat nyt kuolleina Atrinden kaduilla.
Pommit lentelivät vielä Atrindeen ja jokainen heidän lähelleen osunut kuulosti aivan kuin vasara olisi lyönyt alasinta heidän yläpuolellaan. Oli pilkkopimeää eikä paikassa nähnyt metriä pidemmälle. Oli liian hiljaista pommien räjähtelyjä lukuun ottamatta.
Sitä tuntui kestävän tunteja kunnes se loppui. He kuuntelivat hetken aikaa kunnes elektroninen ääni kuului huoneessa. Osa säikähti, koska ääniä ei saanut päästää; Iganantius oli yksi heistä.
Arbites painoi kypäränsä korvassa olevaa nappia.
”Thengius täällä, mitä asiaa?” Arbites sanoi hiljaa.
Hän keskusteli hetken aikaa toisen pään kanssa, kunnes sulki kypäräradionsa.
”Mennään ulos, koneet ovat lentäneet pois, kaduilla pitäisi olla turvallista.”
Arbites nousi seisomaan ja avasi metallisen oven. Kaikki nousivat seisomaan ja pyrkivät ovelle.
”Järjestyksessä ulos, kaksi kerrallaan” Arbites komensi ja painotti lausettaan lataamalla haulikkonsa.
Iganantius meni siististi jonoon ja he kulkivat ulos tunkkaisesta pommisuojasta ja saapuivat ulos pakkaseen.
Iganantius aivasti sillä hän oli tottunut jo pimeyteen ja ulkona oli kirkasta. Hän tosin ei halunnut edes nähdä mitä oli tapahtunut enää uudestaan.
Machariuksen kadusta oli jäljellä vain enää muisto, sen korkeat rakennukset olivat romahtaneet ja palaneet ja vain muutama oli säästynyt suuremmalta vahingolta. Satoja ruumiita ja niiden osia sisäelimien kera oli sikinsokin kaduilla ja koko maisema oli muuttunut veriseksi, auringon noustessa taivaanrannalla. Kulkuneuvot olivat siellä täällä tuhottuina tai hylättyinä.
Kaupunki oli tuhoutunut melkein täysin. Muitakin saateltiin ulos ja kaikkien reaktio oli sama. He haukkoivat henkeään ja suurin osa vaipui katkeraan murheen täyttämään itkuun.
Iganantius oli elänyt kaupungissa jo kaksikymmentä vuotta, hänen koko elämänsä ajan. Ja nyt kaikki oli tuhottu ja raunioina. Hän vannoi kostoa kaupunkinsa nimeen. Onneksi hänen vanhempansa olivat muuttaneet pois sillä hän oli jo tarpeeksi shokissa siitä mitä oli tapahtunut.
”Olette onnekkaita että selvisitte, sillä joka kuudes kuoli.” Arbites sanoi syvä murhe äänensä painona.
Iganantius oli onnellinen että edes selvisi. Koko hänen maailmansa oli tuhoutunut, mitä hän nyt tekisi?
Paikalle ajoi jonkinlainen kuljetusajoneuvo, Chimeraksi sitä kutsuttiin hänen muistinsa mukaan. Se ajeli tuhottujen kulkuneuvojen yli ja saapui näyttävästi Machariuksen kadun keskelle.
Sen sisältä tuli yksitoista miestä joista kymmenen oli varustettu kun tavalliset Atrinden sotilaat, yksi heistä näytti jotenkin arvokkaammalta ja tämä kantoi mukanaan pistoolia ja miekkaa.
”Kansalaiset! Tulkaa tänne!” huusi upseeri.
Iganantius epäröi hetken mutta pakotti jalkansa liikkumaan kohti Chimeraa koska muutkin kävelivät sotilaiden luo. Myös toiselle puolelle siltaa oli ajanut Chimera keräämään kansaa johonkin. Hän käveli kohti hyökkäysvaunua ja astui samalla veriseen kuralätäkköön ja hänen kenkänsä kastui läpimäräksi. Iganantius irvisti inhosta ja yritti ravistella kenkäänsä jotenkin vaistonvaraisesti.
”Kansalaiset! Minä olen kapteeni Lerolan, ja olen tullut tuomaan teille sanomaa mitä on näiden kauheiden tapahtumien takana. Koko Karasian manner on joutunut kaaoksen valtaan. Meille on annettu tehtäväksi voittaa nämä maat takaisin keisarimme haltuun. Tehtävä ei ole helppo, mutta Atrinden on suurin ja ainoa miljoonakaupunki koko mantereella. Sodasta tulee lyhyt ja sotilaille annetaan palkkaa. Joten pyydän että asekuntoiset miehet astuvat tähän minun eteeni.”
Vaistonvaraisesti Iganantius ryhtyi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi Kapteenin eteen. Noin kaksi ja puoli tusinaa hänen lisäkseen astui eteenpäin.
Kapteeni tarkasteli miehiä huolellisesti ja nyökkäsi.
”Saavat kelvata” hän lausahti, ”hypätkää kyytiin”
Chimeraan tuli ahdasta kun suurin osa joutui menemään liukkaalle katolle. Koko kaupunki oli melkein täysin hävitetty eikä Macharius katu ollut kuin vasta jäävuoren huippu verrattuna koko kaupunkiin. Monet peittivät kasvonsa ja nyyhkyttivät kun taas jotkut näyttivät muille mitä olivat syöneet aamiaiseksi.
He matkasivat noin neljäsosa tunnin läpi tuhotun kaupungin ja saapuivat kaupungin liepeille. Siellä oli selvästi harjoituskenttä jossa monet harjoittelivat jo ampumista ja lähitaistelua. Hän tunnisti muutaman joukosta mutta varma hän ei voinut olla.
”Tänne miehet!” kapteeni huusi.
Iganantius hyppäsi katolta alas ja laskeutui ruohikkoiseen roudan peittämään maahan.
Heidät koottiin yhteen ja järjestettiin riviin.
”Nämä miehet kouluttavat teidät,” Kapteeni sanoi ja viittasi kymmeneen mieheen jotka olivat tulleet hänen mukanaan ”he ovat Keisarillisen kaartin sotilaita jotka ovat saanet kunnollisen koulutuksen. Te saatte aseet käsiinne ja lyhyen koulutuksen joka saa riittää, lopun koulutuksen saatte itse taistelukentällä. Hyvällä tuurilla teistä tulee vielä kaartilaisia, mutta te aloitatte varusmiehenä, ja teillä on hyvät mahdollisuuden kuolla ensimmäisessä taistelussanne. Onko kysyttävää?”
”Herra…” hänen vierustoverinsa sanoi.
Kapteeni löi tätä naamaan. Mies piteli nenäänsä mutta ei sanonut mitään.
”Älkää puhuko muuta kuin puhuteltaessa!”
Iganantius nosti kätensä hitaasti ilmaan.
”Niin alokas?” kapteeni kysyi.
”Kenen komentoon joudumme?”
Kapteeni nauraa hekotti.
”Minun alokas. Te olette osa minun joukko-osastoani.”
Iganantius nielaisi. Tiukka kapteeni ei tekisi hänen elämäänsä yhtään helpommaksi kaartissa.
Siis tuossa tuntui, että kaikki vilahti ohi suhteellisen nopeasti ja tiedonvälityskin oli aikas tehokasta... 
Mutta niin, ei tuossa mitään suurempaa heikkoutta ollut... 
Tapana on ensin kehua, sitten kertoa huono puoli ja taas kerran kehua...