Lähetetty: Ma 24.11.2003 09:09
Kirjoittaja Garoth
Valittu soturi
(Osa 1)
Arnórr katseli Vanian maisemaa linnakkeensa parvekkeelta. Lumi oli sulanut pois, ja siellä täällä tasankoa kasvoi ruohomättäitä. Taivas oli pilvetön, joten maiseman olisi pitänyt loistaa Auringon valossa. Mutta auringonvaloa varjosti pieni Var-kuu, joka hiljalleen lipui sen eteen. Arnórr oli jo pitkään seisonut parvekkeella ja katsellut tätä tapahtumaa. Hänen silmänsä säätyivät automaattisesti kirkkaaseen valoon, kun hän katsoi suoraan kohti Aurinkoa. Tämä vuorokauden sisällä se peittyisi kokonaan kuun taakse ja päivä pimenisi. Hänen sisäänrakennetut sensorit ja kronometrit antoivat hänelle arvion: Kuusi tuntia täydelliseen pimennykseen.
Noiden kuuden tunnin jälkeen Arnórr saisi vastauksen kysymykseen, joka oli piinannut häntä jo vuosia: Kuka oli se suuri taistelija, josta Suurennustus oli kertonut? Arnórr oli useasti yrittänyt kuvitella mielessään, miltä tuo nuorukainen näytti tai mikä hänen nimensä oli, mutta kumpikin asia ei ollut rakennut hänen mielestään. Mutta kohta nämä arvoitukset ratkeaisivat. Hetki oli käsillä, mutta sen vastaanottaminen ei ollutkaan niin helppoa, kuin Arnórr oli luullut.
Suurimman osan elämästään Arnórr oli yrittänyt varautua tähän hetkeen, mutta nyt kun se oli käsillä, hän huomasi pelkäävänsä. Ja pelko ei kuulunut normaalisti hänen ajatusmaailmaansa. Mutta Arnórr muisti pelosta tarpeeksi tunnistaakseen tunnetilansa, mutta sen tietäminen ei auttanut häntä käsittelemään pelkoaan. Arnórr ei ollut ikinä pelännyt sotaa tai kuolemaa, niin kuin ei yksikään Space Marine, mutta nyt hän pelkäsi niin paljon muutosta, jonka auringonpimennys toisi tullessaan.
Arnórr ei halunnut enää mitään suurta muutosta. Sinä aikana, jonka hän oli johtanut suurkomppaniaa, oli Vanialla tehty suuria muutoksia parempaan päin. Suurimpana muutoksena olivat suhteet Vanian alkuperäisväestöön. Siinä missä Arnórrin edeltäjä, Sven Rautakäsi, oli pitänyt alkuperäisväestöä hyödynnettävänä resurssina, oli Arnórr yrittänyt tehdä heistä liittolaisia. Toisin kuin muut korkeassa asemassa olijat, Arnórr oli syntyperäinen vanialainen, eikä hän voinut pitää omaa kansaansa vain resursseina. Arnórr oli työskennellyt vuosia saadakseen asiat haluamalleen mallille.
Muutenkin kaikki tuntui olevan kohdallaan Arnórrin elämässä. Örkit eivät olleet enää aikoihin yrittäneet hyökätä millekään lähisektoreista, eikä sota uhannut heitä muussakaan muodossa. Ja juuri näin Arnórr halusi asiat pitää. Hän ei vain tiennyt oliko se kohta enää mahdollista. Tämän kaiken asettaminen riskinalaiseksi ei ollut helppoa. Mutta nyt ei enää ollut vaihtoehtoa, asiat olivat lähteneet jo liikkeelle. Arnórr tarvitsi vain voimia pysyäkseen päätöksessä jonka hän oli tehnyt aiemmin.
Arnórr meni parvekkeelta takaisin sisälle ja hän lähti suunnistamaan kohti pääsalia, jonne hän oli käskenyt veljensä Ásgeirrin koota tärkeitä henkilöitä, joiden apua Arnórr arveli tarvitsevansa ennen kuin tämä päivä oli ohi. Mentyään hissillä pari kerrosta alaspäin Arnórr pääsi pääsalin jykevien porttien luokse, joiden edessä hänen veljensä, hänen Taistelunjohtajansa, seisoi. Ásgeirrin olkapäällä komeili sama kunniamerkki jonka Arnórrkin oli aikoinaan saanut rohkeudestaan: Kultareunustetun olkapääsuojan, jossa oli suden pääkallon kuva. Honorifica Romulanius. Se oli heidän suurkomppaniansa alkuperäisen johtajan mukaan nimetty korkein mahdollinen kunniamerkki, ja niitä oli olemassa vain nämä kaksi kappaletta. Nämä kunniamerkit oli Sven Rautakäsi antanut veljeksille heidän ansioistaan Örkkisotien loppupuolella. Silloin Arnórr ja Ásgeirr olivat nousseet arvoasteikossa niin korkealle, että muutamaan vuotta myöhemmin kun Rautakäsi traagisesti kuoli taistelussa, olivat veljekset jo ehdolla suurkomppanian johtoon. Muutamaan vuotta ennen sitä Arnórr ei taatusti olisi uskonut, että hänestä tulisi Sven Rautakäden seuraaja.
”Saitko kokoon kaikki, jotka pyysin?”, Arnórr kysyi veljeltään. ”Kyllä, Herrani!” Ásgeirr vastasi. Kaikki kolme ovat jo paikalla.” ”Hyvä, entä kuljetus?” Arnórr jatkoi vielä tiedustelua. ”Kyllä senkin on hoidettu. Kuljetusvaunu odottaa jo alhaalla päähallissa.” Arnórr vetäisi syvään henkeä. ”Kaikki on siis valmista. ”Nyt se siis alkaa”, Arnórr totesi itsekseen työntäen samalla pääsalin ovet auki.
Pääsalista Arnórr löysi ne kolme henkilöä, jotka hän oli paikalle määrännytkin. Ensimmäinen oli Suurkomppanian Susipappi Skólmr mustassa panssarissaan, joka oli vanhentunut arvokkaasti ja löytänyt varmuuden tehtävänsä suorittamiseen. Toinen oli Riimupappi Jòsurr, joka nyt kantoi niitä kultaisia Riimukehän riimuja panssarissaan, jotka olivat kerran koristaneet Alfarinnin panssaria. Molemmat oli kutsuttu, koska Arnórr arveli tarvitsevansa tänään sekä Susipapin että Riimupapin apua.
Heidän lisäkseen oli paikalla poikkeuksellisesti vain yksi jäsen Susikaartista, ja hänkin oli heistä nuorin: Kjartan, joka juuri äskettäin valittu Metsästäjien keskuudesta. Hänestä tulisi seuraavan uuden lauman johtaja, kunhan se ehdittäisiin valita. Kjartan näytti hieman hermostuneelta. Arnórr huomasi tämän, syyttänyt siitä tätä nuorta taistelijaa, olihan hän erikoinen valinta tähän neljän hengen kokoukseen. Eikä Kjartanin hermostuneisuus ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä Arnórr tunsi. Pelostaan huolimatta Arnórr oli päättänyt kertoa muille Suurennustuksesta. Viivyttelemällä hän ei enää ratkaisisi mitään. Niinpä Arnórr alkoi kertoa tarinaa, jonka hän oli pitänyt salassa vuosikymmeniä.
”Alfarinn, minun ja veljeni kasvatusisä, käytti viimeiset minuuttinsa elämästään Riimukehän vierellä. Hän taisteli pysyäkseen hengissä niin kauan, että hän olisi ehtinyt selvittään ennustuksen, jonka Riimukehä silloin ilmoitti. Ja siinä hän onnistui.
Mutta se ei ollut normaali ennustus, joka olisi ollut vain epävarma vihje tulevasta. Tämä oli Suurennustus.” ”Mitä? Sanoitko Suurennustus? Jòsurr kysyi hämmästyneenä. ”Ymmärsit kyllä aivan oikein”, Arnórr vastasi. ”Ja muillekin tiedoksi, että Suurennustus on harvinainen tapahtuma, joka kertoo varmasti jostain tulevaisuuden suuresta tapahtumasta. Ne ovat kaikki tähän mennessä toteutuneet, joten ei ole syytä olettaa, ettei tämäkin toteutuisi.
”Mitä ennustus sitten koskee?” Skólmr kysyi innostuneena. Arnórr hymyili hieman ja yritti olla leikkisä hälventääkseen omaa pelkoaan: ”Istutteko te nyt varmasti tukevasti? Selvä, se tässä nyt tulee: Alfarinn kertoi minulle ennustuksen nuorukaisesta, josta tulisi mahtava soturi meidän joukkoihimme. Tämän nuorukaisen me löytäisimme kotikylästäni Haviardiasta auringonpimennyksen aikana. Hän kantaisi selvää merkkiä, häntä on susi purrut nuorena kaulaan. ”Hienoa!” totesi Skólmr. ”Taas yksi hyvä taistelija riveihin.” Arnórr hymyili jälleen, koska hän kuvitteli millaisia ilmeitä hän kohta näkisi, kun hän kertoisi tarinan loppuun. ”Niin, mutta jokainen hyvä taistelija ei aloitakaan tapahtumaketjua, joka johdattaa tämän suurkomppanian takaisin Fenrikselle.”
Tämä hiljensi salin täysin. Pitkään kaikki vain tuijottivat sanattomana toisiaan. Ensimmäisenä Skólmr sai jotain sanottua: ”Fenris… Arnórr, sinä et voi ymmärtää mitä se tarkoittaa meille vanhemmille. Sinä olet kotoisin täältä, mutta meille Fenris on edelleen… Koti.” ”Kyllä minä sen ymmärrän, Skólmr,” Arnórr vastasi. ”Mutta ennen kuin me pääsemme teidän kotiinne, meidän on käytävä omassani. Meidän on ehdittävä kotikylääni nopeasti, jos me haluamme löytää tämän Valitun Soturin. Liian kauan hän on kummitellut mielessäni ilman kasvoja tai nimeä. Minä haluan vihdoin tietää ne. Mennään, Aurinko ei meitä odota!”
”Yksi asia minua vielä häiritsee”, Jósurr ilmoitti pohtivasti. ”Arnórr, sinä olet tiennyt tästä jo vuosikymmeniä. Mikset ole puhunut tästä aiemmin?” ”Koska Alfarinn kielsi minua,” Arnórr vastasi. ”Hänen mielestään joku olisi voinut yrittää lavastaa tilanteen edukseen auringonpimennyksen sattuessa, jos ennustus olisi yleisessä tiedossa. Mutta en usko, että nyt enää kukaan ehtii tuollaista tehdä. Ja sitä paitsi, minä tarvitsen apuanne. En voi, enkä halua tehdä tätä yksin. Joten pyydän teitä mukaani. Mutta sinulta veljeni, pyydän eniten”, Arnórr sanoi kääntyen Ásgeirrin puoleen. ”Mitä tahansa, Herrani”, Ásgeirr vastasi valppaana. Arnórr aloitti vaikean oloisena: ”Vaikka tiedän, että haluaisit lähteä mukaan kotikyläämme, minun on pyydettävä sinua jäämään tänne. En voi viedä koko päällystöä pois samalla kertaa, enkä voi luopua tänään Skólmrin tai Jòsurrin neuvoista. Joten sinun otettava linnakkeen komento vastaan ja jäätävä tänne.”
Ásgeirr näytti pettyneeltä, mutta hän ymmärsi, miksi hänen oli jäätävä. ”Hyvä on”, hän sanoi veljelleen. Saatuaan veljensä vastuksen Arnórr lähti kohti salin ovea ja sanoi: ”Tulkaa, meillä alkaa olla jo kiire. Meillä on enää alle viisi tuntia aikaa, ja Haviardiaan on niin vaikea laskeutua lentämällä, että on meidän järkevintä ottaa maakuljetus. Siten ehdimme kyllä ajoissa perille. Mennään nyt, Ásgeirr on jo hoitanut matkajärjestelyt”.
Kun seurue matkasi hissillä alas kohti pääporttia, sai jo pitkään vaivalloisen oloisesti käyttäytynyt Kjartan suunsa avattua: ”Anteeksi Herrani, mutta miksi minä olen täällä?” Kjartan kysyi epäilevästi. ”Sinä olet täällä sen takia, että vaikka me löytäisimme minkälaisen sotasankarin tahansa, hän aloittaa tiensä Verikynsistä. Tarkemmin sanoen sinun tulevasta laumastasi. Sinun tehtäväsi on kouluttaa hänet suurkomppaniaan.” Kuten Arnórr arvasikin, tämä jätti nuoren susikaartilaisen täysin sanattomaksi.
Hissi kolahti alakertaan, sen avautuvista ovista Arnórr johdatti joukon suuren halliin, jonka toisella seinustalla oli massiivinen pääportti. Se aukesi hitaasti naristen paljastaen Vanian karut tasangot takanaan. Hallin toiselta laidalta kuului moottorin käynnistyksen ääni, kun Rhino-mallin miehistönkuljetusvaunu lähti ajamaan parkista seuruetta kohti. Muiden noustessa sisään Arnórr antoi vielä lopullisen siunauksen veljensä johtajuudelle. Sanoja ei enää vaihdettu, ja Arnórr astui vaunun sisään jättäen veljensä katsomaan, kun siniharmaa Rhino lähti ajamaan pitkin tasankoa kohti pohjoista.
Vajaan viiden tunnin matkaksi aika kului todella hitaasti. Kukaan ei puhunut mitään, kaikki tuntuivat pohtivan seuraavien tuntien merkitystä heille itselleen. Arnórr yritti saada aikaa kulumaan ajattelemalla nuoruusvuosiaan Haviardiassa. Nyt hän näkisi jälleen ne paikat, jossa hän oli kasvanut nuorena poikana. Mutta Arnórr tunsi kaikkea muuta kuin innostusta. Matkan piinaavassa hiljaisuudessa pelko oli jälleen vallannut Arnórrin mielen. Rhinon monitoreista näki ulos, ja oli selvää, että päivänvalo himmeni hetki hetkeltä. Koko matkan ajan Var-kuu oli lipunut hiljalleen Auringon eteen, ja koko ajan sen varjosti Aurinkoa yhä enemmän ja enemmän. Mutta tämä tapahtui niin hitaasti, että Arnórr olisi voinut vannoa, että hänen kronometreissään oli jotain vikaa, sillä ne tuntuivat jumiutuneen lähes paikoilleen. Mutta tunnit kuluivat, vaikkakin tuskallisen hitaasti. Arnórrin mieleen piirtyi jälleen kuva hänen etsimästään soturista. Mutta hänen kasvonsa olivat edelleen hämärän peitossa. Kohta ne selviäisivät. Kasvot ja nimi.
”Enää puoli tuntia pimennykseen”, Arnórr rikkoi pitkän hiljaisuuden. ”Kuljettaja, alammeko olla kohta perillä?” ”Nämä vuoristosolat ovat aina olleet hankalia ajaa, mutta kyllä ajoissa perille päästään,” kuljettaja vastasi ilman epäröintiä äänessään. ”Hyvä”, Arnórr sanoi kireästi. ”Sehän tästä olisi vielä puuttunutkin, että olisimme myöhästyneet.” Samassa Arnórr tajusi, miten hänen pelkonsa vaikutti häneen. Se sai hänet niin hermostuneeksi, että hän tiuski alaisilleen. ”Minun on saatava itseni kuriin!” Arnórr ajatteli. ”Miten tämä voi olla niin vaikeaa?”
Lopulta sinirarmaa Rhino saapui Haviardiaan 15 minuuttia ennen täydellistä pimennystä. Kuljettaja avasi ovet, ja muu seurue lukuun ottamatta Arnórria nousi ajoneuvosta ulos. He huomasivat olevansa luonnonkauniissa vuoristokanjonissa, joka leveni hieman muodostaen erittäin suojatun aukion. Itäisen vuorenrinteen seinustaa komisti korkea vesiputous, jota vanialaiset heimot silloin tällöin matkasivat kauempaakin katsomaan. Aukiolla oli viitisenkymmentä pientä asumusta. Tämä kaikki muodosti pienen suojassa olevan Haviardian kylän ympäristön. Mutta Arnórr ei tätä nähnyt, hän istui edelleen Rhinossa yrittäen voittaa pelkonsa. Jotenkin Skómlr vaistosi tämä, olihan Suurkomppanian jäsenten henkinen hyvinvointi ollut jo vuosia hänen vastuullaan, joten hän tunsi Arnórrin auttamisen velvollisuudekseen. Hän päätti kiinnittää Jòsurrin ja Kjartanin huomion muualle käskemällä heidän tarkkailla ympäristö sillä välin kun hän ja Arnórr pohtisivat taktiikkaa. Tämän jälkeen hän meni Rhinoon ja käski kuljettajan poistua ja sulkea ovet.
”Jokin näyttää vaivaavan sinua, ystäväni”, Skolmr aloitti varovasti tiedustellen. Arnórr piti katseensa maassa ja vastasi empien: ”Space Marineista on usein sanottu, että he eivät tunne pelkoa. Mutta se ei ole totta, sillä minä pelkään.” Skólmr katsoi Arnórria yllättyneenä. ”Pelkoko tämän on sinulle tehnyt? Mitä sinä pelkäät?” ”Muutosta. Sitä ennen kaikkea. Se mitä täällä nyt tapahtuu, aloittaa varmasti tapahtumaketjun, joka johtaa suuriin muutoksiin. Mutta mistä minä tiedän, että nämä muutokset ovat hyväksi meidän Suurkomppanialle ja vanialaisille?”
Skólmr mietti hetken aikaa ja sanoi sitten: ”Omiin ratkaisuihin voi olla vaikea luottaa, etenkin kun ne koskevat muitakin. Itse asiassa minulla oli kauan aikaa sitten sama ongelma. Luulin, että en osannut valita sopivia nuorukaisia jaostoomme. Hain silloin apua Alfarinnilta, mutta hän käski minua luottamaan omiin vaistoihini. Ja niin minä olen oppinut tekemään.” Arnórr oli edelleen pohtivan näköinen. ”Oletko sinä sen jälkeen onnistunut tehtävässäsi? Oletko selvinnyt tekemättä huonoja päätöksiä?”
”Hyvä johtaja ei ole sellainen, joka ei tee huonoja päätöksiä. Sellainen on mahdotonta. Hyvä johtaja on sellainen, joka tekee enemmän hyviä päätöksiä kuin huonoja, mutta seisoo niiden kaikkien takana. Sitä, ja vain sitä sinun alaisesi sinulta odottavat.”
Arnórr tuntui havahtuvan: ”Sitä tosiaan. Vasta nyt minä tajuan, että minun on nyt toimittava suuntaa tai toiseen, muuten olen joka tapauksessa haitaksi itselleni ja alaisilleni.” Arnórr mietti hetken, mitä hän aikoi sanoa seuraavaksi. Tämä olisi hänen mahdollisuutensa johtaa Suurkomppania takaisin Fenrikselle. Useimmat olivat halunnet sitä jo silloin, kun Rautakäsi oli ollut johtajana. Ja jos hän nyt perääntyisi, jäisi näky kasvottomasta ja nimettömästä soturista ikuisesti hänen mieleensä kummittelemaan. ”Olkoon sitten niin”, Arnórr sanoi ääneen. ”Minä vien sen loppuun, mitä varten tänne tulin. Enää en pakoile!” Skólmr katsoi hymyillen Arnórria. Hän ei tiennyt, mihin hänen Susilordinsa ratkaisu johtaisi. Mutta sen hän tiesi, että hän itse ei ollut tehnyt huonoa päätöstä auttaessaan johtajaansa.
Kun Arnórr astui ulos Rhinosta, hän oli täynnä uutta päättäväisyyttä. Vihdoin moneen päivään Arnórrin naamalle levisi hymy, kun hän näki jälleen maiseman, jossa hän oli varttunut. Maiseman yltä oli valo kaikonnut miltei kokonaan, sillä Arnórr huomasi pimeänäkönsä olevan päällä. Hän katsoi ylös taivaalle, ja juuri sillä hetkellä Auringon korona tuli Var-kuun ympärille näkyviin tasaisena. Pimennys oli täydellinen.
”Joko te saitte taktiikkapalaverin pidettyä?” Jòsurr huudahti nähtyään Arnórrin ja Skólmrin tultua ulos Rhinosta. ”Taktiikkapalaverin?” Arnórr kysäisi vilkaisten samalla Skólmria, joka vastasi heti perään: ”Kyllä me saimme sen pidettyä. ”No, miten te sitten luulette asioiden etenevän tästä?” Jòsurr kysyi. Arnórr, joka vielä mietti Jòsurrin äskeistä kommenttia, vastasi vasta hetken kuluttua: ”En itse asiassa tiedä. Kai meidän pitää vain olla paikalla, nyt kun Aurinko on pimentynyt. Jotain pitäisi ilmeisesti tapahtua…” Arnórr huomasi taas epäröivänsä, mutta nyt hän karisti sen hetkessä: ”Pitäkää silmät auki ja olkaa valppaita,” hän komensi. ”Tarkkailkaa kaikkea, mikä jotenkin poikkeaa normaalista. Ilmoittakaa siitä välittömästi minulle.” Hetken aikaa Arnórr katseli ympärilleen, mutta sitten hän sai uuden ajatuksen: ”Kai meidän olisi parasta kierrellä tuolla ihmisten seassa, eikä vain seisoa täällä. Meidän pitää etsiä se henkilö, jota on susi purrut lapsena kaulaan. Jätetään aseet Rhinolle, meidän ei kannata turnaan näyttää uhkaavimmilta, kuin mitä me jo olemme.”
Kun kaikki aseet oli jätetty Rhinon sisälle, Arnórr johdatti seuruetta kohti vesiputousta, jonka äärellä suurin osa heimolaisista katseli auringonpimennystä. Suurin osa heimolaisista oli joskus nähnyt Space Marinen, tai ainakin he olivat kuulleet puhuttavan niistä, joten ryhmä raskaasti panssaroituja sotureita ei aiheuttanut niin suurta hälinää kuin olisi voinut olettaa. Arnórr yritti tarkastella ihmisten kauloja olematta samalla tunkeileva. Yhtäkkiä hän kuuli Jòrurrin sanovan: ”Arnórr, jotain on vialla. Minä tunnen sen. Arnórr katsoi epäuskoisena Riimupappiaan. ”Nytkö sinä alat ennustaa jo ilman Riimukehääkin?” ”En minä tiedä”, Jòsurr vastasi. ”Mutta minä tunnen, että jotain on nyt tapahtumassa.
Samalla hetkellä kun Jòsurr sain sen sanottua, kuului kovaa susien ulvontaa. Kanjonin mutkan takaa juoksi esiin lauma suurikokoisia valkeaturkkisia susia, jotka ryntäsivät suoraan kohti puolustuskyvytöntä väkijoukkoa. Hetkessä Arnórr oli päättänyt, mitä tehdä: ”Taistelkaa niitä vastaan! Suojelkaa heimolaisia!” Arnórr huusi. ”Kaikki aseet ovat Rhinolla!” Arnórr kuuli Skólmrin huutavat. ”Taistelkaa sitten ilman!” Arnórr karjaisi potkaisten samalla lähintä sutta suoraan kuononkärkeen. Muutkin Marinet noudattivat johtajansa esimerkkiä ja kävivät taistoon susia vastaan nyrkein ja potkuin.
Normaalisti pieni lauma susia ei olisi ollut mikään uhka muutamalle Marinelle, mutta nämä olivat erilaisia. Nämä olivat paljon vahvempia, ja niiden silmissä kiilui verenhimo. Siitä ei ollut montaa, mutta se olivat sitäkin sitkeämpiä. Arnórr tovereineen taisteli minkä ehti, mutta susia oli liikaa. Ne pääsivät helposti kiertämään puolustuskyvyttömien kyläläisten kimppuun. Jotkut heimolaisista yrittävät taistella vastaan, mutta he eivät olleet kaikki sotureita. Heiden apunsa ei riittäisi kääntämään taistelun kulkua. ”Siihen tarvittaisiin ainakin pari todella hyvää taistelijaa lisää”, Arnórr ajatteli mielessään.
Samalla kun Arnórr keskittyi taistelemaan yhtä sutta vastaan, toinen hyppäsi hänen niskaansa. Juuri kun hän tunsi suden hampaiden pureutuvan hänen panssarinsa läpi, hän tunsi selässään voimakkaan nytkähdyksen ja susi hellitti otettaan. Arnórr sai heitettyä sen pois selästään. Kun hän kääntyi ympäri, hänelle selvisi mitä oli tapahtunut. Hän oli saanut apua nuorelta tytöltä, joka oli aseistautunut vain vahvalla puusauvalla. Tyttö eteni taisteluun kahta sutta vastaan pyörittäen sauvaansa samalla nopeasti. ”Tuo tyttöhän tapattaa itsensä!” Arnórr ajatteli. Mutta hetkessä hän huomasi olevansa väärässä. Se mitä hän omalta taistelultaan ehdi nähdä, yllätti hänet täysin. Tyttö taisteli todella hyvin. Hän oli sauvansa kanssa niin nopea, ettei yksikään susi päässyt hänen lähelleen. Aina tytön sauva ehti ensin iskeä sutta kuin susi tyttöä. Koordinoitu pyörähdys, ja taas yksi takaapäin yrittänyt susi sai osuman. Tytön sauva pyöri väsymättä, rankaisten jokaista sutta joka tuli liian lähelle.
Kuten Arnórr oli ajatellutkin, Marinet eivät tarvinneet paljoa apua taistelun suunnan kääntämiseen. Tyttö sai aikaan yhtä paljon kuin kuka tahansa Marineista, ehkä enemmänkin. Lisäksi tyttö sai kylän miehet taistelemaan entisestä kovemmin. Hetken kuluttua sudet alkoivat perääntyä, ja lopulta ne lähtivät juoksemaan täyttä juoksua sinne, mistä olivat tulleetkin.
Arnórr huokaisi helpotuksesta, kun hän näki susilauman perääntyvän. Suuremmilta siviiliuhreilta vältyttäisiin. Heitä oli kuollut hieman yli kymmenen, ja lisäksi Jósurr oli saanut pahannäköisen pureman käteensä. Skólmr oli hänen luonaan antamassa parantavia rohtoja vyöltään. Arnórria ihmetytti, että sudet olivat olleet niin vahvoja ja ne olivat taistelleet niin raivopäisesti. Ne olivat niin erilaisia kuin mitä sudet normaalisti Vanialle olivat. Nämä olivat olleet valkoisia, vaikka nyt oli kesä.
Mutta enemmän Arnórria ihmetytti nuori tyttö, joka oli taistellut heidän rinnallaan. Tuo vaaleahiuksinen tyttö ei näyttänyt 13 vuotta vanhemmalta, mutta silti hän oli pelotta taistellut uskomattomalla voimalla ja ketteryydellä. ”Häntä on kyllä kiitettävä”, Arnórr ajatteli.
Arnórr käveli tytön luokse, joka hengitti vielä raskaasti taistelun jäljiltä. Tyttö nojasi sauvaansa, jolla hän oli taistellut ja hän nosti katseensa kohti Arnórria tämän lähestyessä. ”Sinä taistelit hyvin”, Arnórr aloitti. Tyttö katseli hetken hiljaa suurikokoista soturia, mutta vastasi sitten: ”Minä olen osannut aina tapella hyvin. Paremmin kuin muut. Kukaan pojista täällä tai kotikylässä ei ole minua voittanut.”
Arnórr hymyili lempeästi ja sanoi: ”Minä etsin sinun laistasi nuorta taistelijaa, josta kerrotaan niin suurta tarinaa, että hän varmasti olisi hyvä vastus sinulle.” ”Mielenkiintoista”, tyttö tokaisi. ”Mutta hän on tietysti poika,” Arnórr naurahti. ”Jaa että poika. No sittenhän ei kyllä minua voita. Ei ikinä”, tyttö sanoi puistellen päätään liioitellen.
Kun tyttö käänteli päätään, Arnórr huomasi muutaman arven tytön kaulassa. Kun hän katsoi niitä tarkemmin, hän huomasi että arpia oli lisää. Ne näyttivät joltain eläimen puremalta. Yhtäkkiä Arnórr lamaantui kuin hän olisi joutunut shokkiin. Tytön kaulassa oli selvät suden hampaanjäljet. ”Si…sinua on purrut susi!” Arnórr huudahti selvittyään shokista. ”Ai tuo”, tyttö sanoi kokeillen kaulaansa. ”Se tapahtui kun olin pieni. Äiti aina sanoo, että oli ihme että selvisin siitä hengissä. No, mutta minä kuitenkin selvisin. Ei minua tarvitse siitä joka päivä muistuttaa, kyllä nuo arvet sen homman hoitavat.”
Arnórr tuijotti tyttöä mykistyneenä. Tämäkö oli se Valittu Soturi, josta Suurennustus oli kertonut? Tämähän oli tyttö. Vähän ajan kuluttua Arnórr alkoi saada ajatuksiaan kasaan. Alfarinn oli kyllä aina puhunut vain suuresta soturista, ei koskaan pojasta tai miehestä. Ja hän oli sanonut, että soturi olisi mitä epätodennäköisin valinta Space Marineksi, mitä voisi kuvitella. Ja tämä tyttö oli kyllä todella kaukaa haettu ehdokas heidän riveihinsä. Ja hän kantoi Alfarinnin ilmoittamaa merkkiä, noita arpia kaulassaan. Lopulta Arnórr pääsi lopputulokseen, jota hän ei voinut mielessään mitenkään kumota: Tyttö oli Valittu.
Tämä nuori tyttö oli se, joka oli kummitellut hänen mielessään kaikki nämä vuodet. Mutta ei enää, nyt hän näki edessään henkilön, joka ohjaisi hänen omaa tulevaisuuttaan. ”Tämä tytön käsiin minä lasken tulevaisuuteni. Oman ja Suurkomppaniani”, Arnórr ajatteli. Yhtäkkiä hän polvistui työn eteen osoittaen tälle syvintä kunnioitusta. Tyttö oli tästä hämillään ja hän ei varmasti pystynyt kuvittelemaan, mitä Arnórr hänestä ajatteli. Mutta Arnórr ei tästä välittänyt, hän oli niin suuren hengellisen täyttymyksen vallassa. Hän oli vihdoin löytänyt sen, jota hän oli etsinyt. Ja nyt hänen mielessään tuo kuva, jota hän oli kauan ajatellut Valitusta Soturista, oli täydellinen. Enää nimi puuttui.
”Mikä sinun nimesi on?” Arnórr kysyi.
”Minun nimeni on Mary.”
