Viiltävä Kuolema osa.5: Vallanhimon katkeruus
Lähetetty: La 06.12.2003 22:24
En voi hengittää. En oikeastaan haluakkaan. Silmäni näkevät punaisia välähdyksiä ja heijastavat niitä. Sitten ne mustenevat, mutta yhtäkkiä kääntävät katseeni taivaisiin levittäen sokaisevan valkeaa valoa ympärilleen.
Uneni oli samanlainen joka yö. Ainakin se tuntui siltä, että se olisi uni. Mieleni heijasti silmieni eteen välähdyksiä, kammottavia ja ahdistavia. Niistä on todella vaikea saada mitään selkoa enkä totisesti ole mitään itse tutkiskelevaa tyyppiä.
Vaellellessani määränpäättä pitkin Kabalini palatsin synkkiä käytäviä mietin välähdyksiä joka hetki. No, miettiminenhän minun pitäisi jättää Archon-isälleni, mutta en mitenkään pysty keskittymään taisteluharjoituksiini, joita hän kehottaa koko ajan tekemään sanoen: ”Piru sinun sielusi olisi totisesti perinyt, jos olisin menettänyt sinut, parhaan soturini Palavassa Kallossa oman hurjapäisyytesi takia.” Palavan Kallon alue oli nyt meidän aluettamme, joten miksi hän vieläkin sadattelee, vaikkakin leikkisästi. Kenties hän on tulossa vanhaksi, jos näin on, se helpottaisi suuresti toimiani.
Suorastaan sinkouduin ajatusmaailmastani takaisin Viiltävän Kuoleman palatsin käytäville tuntiessani näpäytyksen olkapäässäni. Kierähdin nopeasti ympäri ja olin juuri vetämässä tikariani esiin, kun näin tutut kasvot.
”A-anteeksi valtiattareni, mutta kunnianarvoisa Archon Khiraynra pyytää sinua luokseen.”, sanoi nainen hieman huolta äänessään. Hän oli kaunis nainen, tosin hieman arpinen, mutta se oli selvästi pysyvä osa häntä, ja kun häntä katsoi, häntä ei pystynyt ajattelemaan ilman tuota kokemuksien tuomaa, tiukkaa katsetta ja vaaleita arpia.
Katsoin hetken Ilhranaa hämmästyneenä. Milloin hänestä oli muka tullut Khiraynran viestinviejä? Ei väliä, sillä olin oikeastaan oudolla tavalla iloinen, että juuri hän, Succubus toi viestin, sillä muutamia kuukausia sitten olin sattunut juuri parahiksi paikalle ja pelastanut hänet pienine joukkioineen silloisen Palavan Kallon Kabalin valtauksessa.
”Oh, kiitos. Olin ajatuksissani.”, sanoin Ilhranalle yhä hieman pökerryksissä.
”Sylenna?”, Succubus sanoi kysyvästi ja ehkä hieman liiankin tuttavallisesti. ”Voitko huonosti?” Äkkiä tunsin ärtymystä Ilhranan huolehtivaisuudesta ja suljin silmäni kanavoidakseni pahantuulisuuteni ajatuksiini, viittasin hajamielisesti naista poistumaan välittämättä vastata hänen kysymykseensä.
Miksi pirussa melkein suutuin hänelle? Moitin itseäni. Ilhrana on parhaita sotureitani ja loistava kouluttaja poissa ollessani… Ja jotain muutakin… Tai ehkä vain raivostuin itselleni, taistelutoverini huolenpidon ja uutisten tuottama pahantuulisuuden kipinä kenties sytytti tulilankani hetkeksi. No olen kyllä pikkuhiljaa alkanut käyttäytyä hieman epä-eldarmaisesti, pohdin.
”Sylenna, tyttäreni!”, kuului huudahdus valtaistuinsalin perältä. ”Tule toki lähemmäs.” Isäni teennäisen kutsuva ääni sai minut epäilemään. Mitä hänellä saattoikaan olla tekeillä?
”Sinulla oli asiaa.”, sanoin hieman tympääntyneesti. ”Minulla on kiire, hoidetaan tämä nopeasti.” Archon nousi kimmeltävältä valtaistuimeltaan vienosti hymyillen, asteli eteeni ja laski kätensä sinertäville olkapäilleni. Kiero isäni laski katseensa alaspäin minun silmieni tasolle tuijottaen minua, kuin yrittäen porautua mieleni sopukoihin ja saada selkoa ajatusteni sekasotkuisista poimuista.
”Isä?”, kysyin ärtyneenä. ”Mitä asiaa sinulla oli?” Archon-isäni havahtui hereille poissaolevan näköisenä.
”E-ei mitään. N-nuo silm…”, hän sopersi ja hänen yleensä tyyni kivinaamionsa valahti alas hänen nyt kalpeilta kasvoiltaan. Isäni peitti silmänsä kämmenellään ja hengitti syvään yrittäen koota itsensä. ”Sinulla on tapaa… Äh, ei mitään. Poistu!” Kohautin ihmeissäni olkiani hyväksynnän merkiksi ja sanaakaan sanomatta aloin astella tyytyväisenä kohti valtaistuinsalin mustia, kultaupotuksin koristeltuja portteja.
”Pysähdy heti!”, joku huusi perääni raivostuneena. Tämän ”jonkun” jouduin tunnistamaan ikävä kyllä, isäkseni ja käännyin kädet hoikilla lanteillani katsomaan valtaistuimen suuntaan. ”Kuinka julkeat poistua luotani omin lupinesi! Minä olen tämän Kabalin Archon… Vielä ja niin kauan, kun olen johdossa, sinä tottelet minua.” Kummastuneena isäni äkilliseen ja outoon käytöksen muutokseen kurtistin kulmiani naamioni pakotetuissa silmänrei’issä.
”Mitä pirunnuoraa sinä nyt olet punomassa?”, tiukkasin. ”Ensin tuijotat, kuin heikkopäinen ja sitten käsket pois, jonka jälkeen karjut, että muka rikon käskyjäsi!” Archon-isäni selvästi hätkähti tästä yhtäkkisestä, arvooni katsoen epäsopivasta kohtauksestani ja otti tukea valtaistuimestaan.
”En tiedä yhtään mistä puhut, enkä suoraan sanoen välitäkään.”, Khiraynra sanoi rauhallisesti. Hänen ilmeestään näki, että hän oli muuttunut jotenkin äkisti. Hiljaisuus kiusasi häntä selvästi, joten päätin pirstoa sen väliltämme.
”Eli… Sinulla on siis jotain asiaa?”, kysyin hienovaraisesti. Isäni nyökkäsi.
”Sinulla on tapaaminen erään erityisen henkilön kanssa, joten varaudu poistumaan palatsista, kun käsken.” Nyökkäsin hyväksyvästi ja astelin portille. Kirosin isääni, joka oli antanut minulle uutta mietittävää. Mikä hemmetti häntä vaivasi?
********
En pysty, kuin haukkomaan henkeä. Kannattelen käsilläni ylävartaloani, jotten rojahtaisi vatsalleni säröiselle kiviaineelle. Kouristus selässäni viskaa minut äkkiä pystyasentoon ja vääntää selkäni puolikaarelle.
”Valtiatar?”, kysyi varovasti eräs puolialaston, nainen. ”Jatkammeko harjoituksia?” Kuulin hänen äänensä heikosti, mutta tartuin siihen, kuin nuoranpätkään, joka roikkuu vuoren reunan yli. Pudistin päätäni häätääkseni unen mielestäni. Käännyin katsomaan äänessä ollutta Wych-soturia kysyvästi, hän toisti kysymyksensä.
”Minä päätän siitä!”, ärähdin tahtomattani ja nainen kavahti taaksepäin säikähtäneenä. ”Luuletko, että pystyt tekemään tämän paremmin? No tule tänne.” Olin täysjärkisyyden ulottumattomissa, en hallinnut itseäni. Aristellen nainen otti pari askelta eteenpäin kohti minua. Nopealla liikkeellä potkaisin häntä polvitaipeeseen ja iskin kyynärpäällä rintaan. Hintelä Wych makasi hetken maassa haukkoen henkeään, mutta kurinalaisen koulutuksen alaisena koko elämänsä elänyt nainen nousi kohta pystyyn ja suoristi selkänsä.
”Etkö sinä usko, no minä opetan…”, lauseeni jäi kesken, kun tunsin mustuuden verhon laskeutuvan salakavalan hitaasti alaspäin. Rojahdin kiiltäväpintaiselle, tummalle marmorilattialle tajuttomana.
Heikko ääni taisteli urheasti yrittäen päästä pääni sisään. Mieleni tuottamat tajuttomuuden säikeet sieppasivat kuitenkin kaiun toisensa jälkeen ja lähettivät sen takaisin kylmästi. Nyt kaukaisuuteen oli liittynyt toinenkin ääni, tuttu ja turvallinen… Ilhrana. Jokin voima sai minut taistelemaan mustuuden läpi kohti tuota porkkanaa. Viilsin pimeyden säikeet poikki ja räpiköin tumman veden poikki… Aah ilmaa.
Voin pahoin nostaessani pääni pystyyn. Räpyttelin silmiäni erottaakseni hahmot ympärilläni. Sitten kuulin yhden heistä puhuvan tämän kumartuessa lähelleni… Sama ääni, jonka perässä olin päässyt pois tajuttomuudesta, Ilhrana. Näköni palasi ja saatoin nähdä. Oikealla puolellani oli polvistuneena sama nainen, jota, nyt muistin koko tapahtuman, olin pahoinpidellyt aivan turhasta. Belath hänen nimensä olikin. Luonnolleni ei olisi sopinut käydä pyytelemään anteeksi tai kiittelemään, joten annoin vain ohimennen käskyn jatkaa harjoituksia huolestuneen Ilhranan johdolla ja poistuin harjoitussalista täynnä huolta itsestäni.
Tunnen koko ajan vajoavani syvemmälle, joka kerta on pimeänpää ja synkempää. Vihanpurkauksenikin syttyvät aivan liian helposti, olen menettänyt itsekurini melkein täysin. Ja entäs sitten näkyni, uneni, tai mitä piruja ne nyt sitten ovatkaan, miten ne liittyvät tähän?
********
Minun on kuuma. On, kuin sadat liekinheittimet korventaisivat lihaani. Tahtomattani levitän käteni, kun silmieni nyt valkea hohde nousee ylöspäin kohti taivasta. Kuulen luun napsahtavan, hätkähdän, ääni on kauhea. Jotain punaista ja tahmeaa valuu niskani takaa ja olkapäistä alaspäin.
Viileä ilmavirta kieppui hiuksissani ja sai ne liikkumaan. Viima hyväili ihoani rauhoittavasti, sitä juuri tarvitsinkin. Viime yö oli jättänyt minulle todella pahan olon, eikä sitä voinut unohtaa. Se tuska, se kuumuus. Ja aamulla ihoni oli kalpeaontunut, kuin palamisen jäljiltä. Muistan vieläkin, kun hikipisarat helmeilivät vatsallani ja sitten yhtäkkiä hävisivät ilmaan, kuin höyrynä. Vai oliko se unta? Toivon totisesti, että oli. Tämä ei kuulu rotuni luonteenpiirteisiin, mutta sellaisesta tuskasta nauttiminen johtaisi varmasti kuolemaan.
Hiiviskelin kaupungin taivaita tavoittelevien tornien juurille jättämissä varjoissa huomaamattomana viittani kätköissä. Isäni oli tänä aamuna ilmoittanut tapaamispaikan, jonne minun tuli kiirehtiä suorinta reittiä. Asiaa hän ei ollut kertonut ja mielestäni tapaamispaikkakin oli vähän oudohko, sinne päästäkseni tarvitsin erään Kabalimme yhteyshenkilön apua. Eteniessäni en ehtinyt, enkä halunnutkaan ajatella näkyjäni. Saatoin vain kiihottaa mieltäni kuvittelemalla millainen tapaamisesta tulisi ja arvuutella millaisia asioita isälläni voisi olla kaupungin ulkopuolella.
Havaitsin tulleeni huonomaineiseen kaupunginosaan. Aivan ulkomuurien vierellä olevat rakennukset olivat jo ajan ja sotimisen kuluttamia. Nyrpistin nenääni, jostain lähti pistävä haju. Katselin ympärilleni tehdäkseni havaintoja ympäristöstä, maamerkit näyttivät sopivan yhteen, olin tullut oikeaan paikkaan.
Tämä sen on pakko olla, ajattelin astuessani sisään eräästä vain kankaanrievulla peitetystä oviaukosta. Huone näytti kaikkea muuta, kuin kutsuvan näköiseltä: tavarat olivat sekaisin, pöydät ja tuolit makasivat maassa hiiltyneenä kasana ja seinät olivat lohkeilleet. Otin varovasti toisen askeleen leikitellen ajatuksella, että lattia pettäisi altani. No, niin ei kuitenkaan käynyt.
Olin nyt kokonaan talossa. Takaani kuului rapinaa ja ennen, kuin ehdin edes kunnolla kääntyä, joku tarrasi minua selästä ja väänsi kipeästi pääni taaksepäin. Tajuttuani tilanteen ja näin teräksen välähtävän edessäni, toimin. Nopeasti kiedoin jalkateräni hyökkääjän nilkan ympärille ja iskin kyynärpääni hänen vatsaansa, tunsin hänen otteensa heltiävän, joten saatoin irrottautua ja potkaista miestä leukaan. Liikkeen aikana nykäisin pitkän tikari esiin ja vein sen seinää vasten nojaavan, pökertyneen hyökkääjän kurkulle.
”Kuka sinut lähetti?”, tiukkasin hänelle pitäessäni tikariani hänen kaulallaan. Mies räpytteli silmiään ja nosti päänsä ilmeisesti tunnistaen minut. Hän vain tuijotti lähes puolialastonta, sinertävänharmaata vartaloani huumaantuneena, mutta tottuneena muiden miesten samankaltaisiin reaktioihin, en tuntenut lainkaan ahdistuneisuutta.
”Sinun isäsi.”, hän sanoi lopulta. Helpottuneena laitoin aseeni kiinnikkeeseensä ja nousi seisomaan. Mies teki samoin ja nyt näin hänet kunnolla. Hän oli todella luihun näköinen: kapeat hartiat ja ulospäin pullottavat, terävät poskipäät yhdistettynä viekkaaseen, laskelmoivaan katseeseen.
”Nimeni on Stygiel.”, hän sanoi lipevällä äänellään, joka kuulosti jollakin oudolla tavalla matelijamaiselta. ”Olen se, joka auttaa sinut muurien toiselle puolelle.”
Ajan mittaan sain huomata Stygielin oudoksi ja hiljaiseksi matkakumppaniksi. Muutenkin, kun ulkonäkönsä takia, hän oli todella kummallinen musta eldari, sillä näytti, kun hän olisi suunnistanut osaksi nenänsä avulla. Vaikka maanalaiset käytävät olivatkin kohtalaisen hyvin valaistuja, Stygiel nuuhkaisi ilmaa nenä väristen joka kerta, kun he lähestyivät käännöstä.
Olimme kumpikin olleet hiljaa lähestulkoon koko matkan, lukuun ottamatta Stygielin ajoittaisia nuuhkaisuja. Itse asiassa minun mielestäni se oli oikeastaan aika paljon parempi, kun, jos olisimme keskustelleet, sillä tuon luihin eldarin matelijanääni kuulosti korvissani kaikkea muuta, kuin mukavalta.
”Olemme perillä.”, Stygiel sanoi sihisevänlipeällä äänellään lopulta saavuttuamme käytävän päähän. ”Tämä käytävä tulee ulos pienessä, naamioidussa luolassa erään kielekkeen takana. Ei kovinkaan kaukana kaupungin muureista.” Vilkaisin pimeään käytävään ja katsoin Stygieliä epäilevästi.
”Ei, se ei ole ansa.”, hän vakuutti. ”Ei minunkaan elämäni olisi minkään väärti, jos Archon Khiraynra saisi tietää tyttärensä kadonneen.” Nyökkäsin ymmärtävästi ja aloin nousta nousujohteista käytävää pitkin ylös. Stygielkin teki lähtöä.
”Saatatko minut poiskin?”, kysyi pieni hymyn häivä huulillani. Stygiel olisi ansainnut avustansa kunnon kiitokset, mutta muuhun en pystynyt.
”Sen teen smaragdisilmä.”, luihu mies lupasi virnistellen groteskia hymyään.
********
Uusi kouristus vetää ylävartaloni pystyyn. Vasta nyt tunnen selästäni virtaavan veren lämmön ja tuskan. Tuskan selässäni. Katseeni noueei taivaisiin ja kaikki muuttuu valkeaksi silmissäni, kirvely niissä vain voimistuu.
Aamulla pystyin hädin tuskin liikkumaan. Herätessäni pääni kohdalla oli ollut tuore veriläikkä, huuleni olivat vuotaneet. Selän rasittavan kivun vuoksi, minä olin jatkanut matkaani huolenhäivä mielessäni. Kauhea tuska unissani, niiden mielipuolisuus, mitä se tarkoitti? Isääni en pettäisi jättämällä tehtävän kesken, se heikentäisi asemiani ja tulevaa asemaani. Archon Sylenna, arvonimi sopi minulle loistavasti ainakin omasta mielestäni. Tämän ajatuksen voimalla yritin sulkea kivun mielestäni, hyvä ettei kukaan ollut läsnä kuulemassa voihkimistani.
Aloin olla perillä suunnistuslaitteeni mukaan. Tuo pieniruutuinen koje näytti pituus –ja leveysasteet ja näytti missä koordinaateissa olin tällä hetkellä. Tähyilin pienen mäen huipulta maastoa. Olin perillä, tapaamispaikka oli kumma kyllä kohtalaisen likellä Commorraghin muureja, mutta ei niitä silti täältä asti näkynyt. Juoksin alas kivikkoista rinnettä hypellen eteen sattuvien lohkareiden yli, ei ollut aikaa pysähtyä. Nyt olin varma paikasta, suunnistajani lukitsi siihen antamani asteluvut. Nostin katseeni ja näin sen, vuorenrinteeseen oli koverrettu syvennys, jossa, lähestyttyäni sitä, huomasin olevan sileät portaat.
”Tervetuloa Viiltävän Kuoleman prinsessa Sylenna ja Archon Khiraynran tytär.”, kuulin muodollisen, kohteliaan tervehdyksen portaiden yläpäästä vaikken edes nähnyt vielä sinne kulman takaa. Vaikka ääni oli ollut hienostunut ja vilpittömän oloinen, hidastin askeleitani viimeisillä askelmilla.
Ensimmäinen asia, joka osui silmiini oli kirkas, maahan upotettu hopealaatta pari metriä jyrkänteen reunasta. Kuulin kankaan kahahduksen sivultani ja pyörähdin nopeasti vetäen samalla aseeni esille, vastaanottamaan mahdollisen hyökkäyksen.
Jos en olisi hallinnut lihaksia niin hyvin, leukani olisi varmasti loksahtanut alas hämmästyksestä. Välittömästi mieleni täyttyi taas kysymyksistä, joista vähäisin ei varmasti ollut: Mitä pirua kaaoksen noita tekee täällä? Ja miten se liittyy isäni liikeasioihin? Pääkallonaamioinen, keltakaavullinen mies nousi seisomaan pieneltä, kultaiselta istuimeltaan.
”En ole yksin prinsessa.”, hän sanoi vastaten lausumattomaan kysymykseeni. ”Ja Archon Khiraynralla on tosiaan liikeasioita kanssamme.” Välittömästi ahdistava tunne hiipi mieleeni, tunsin itseni täysin puolustuskyvyttömäksi ja ahdistuneeksi, ne pystyivät lukemaan ajatuksiani. En halunnut antaa heille mielihyvää ahdistuneisuudestani, joten yritin nopeasti laskea mielessäni raivoavat myrskyt ja antaa heille silmiensä eteen vain rauhallinen, tuulettoman tyvenen.
”Ensinnäkin olisin todella kiitollinen, jos pystyisitte olla edes hetken lukematta ajatuksiani.”, sanoin äkäisesti miehelle. ”Ja toiseksi, jos voisimme hoitaa asiamme nopeasti, arvostaisin sitä kovasti. Tuolissa istunut noita asteli minua kohti vakain askelin, josta minulle tuli sellainen tunne, että hän virnuili ivallisesti naamionsa alla. Yritin keskittyä tyveneen.
”Saanen esittäytyä ensin. Olen Firenghar.”, mies aloitti. ”En usko tässä kauaa menevän.” Noita asteli kehään ympärilläni, seurasin hänen liikkeitään joka hetki, olihan hän sentään kaaoksen palvelija.
”Ah, sieltä tuleekin kollegani Trenglarn.”, Firenghar huikkasi. Toinen noita ei paljoa eronnut Firengharista, hänelläkin oli pääkallonaamio ja keltainen kaapu yllään. Tosin katsoessani vanhempaa taikuudenharjoittajaa, näin selvästi hänen korkeamman arvoasemansa hänen ryhdistään ja itsevarmuudestaan, no hänellä oli kylläkin kirjailtu, kultainen kuvio viitassaan. ”Voimme aloittaa.” Tunsin jotain pahaenteistä tuossa lausahduksessa.
”Ja nyt prinsessa, olisin todella kiitollinen, jos voisit auttaa meitä hoitamaan asiamme kunnialla.”, Firenghar pyysi minulta. Nyökkäsin varovaisesti, kun en tiennyt mitä hän tarkoitti. ”Hyvä, joten voisitko nyt siirtyä tuon jyrkänteen reunalla olevan hopealaatan päälle?” Noita osoitti hohtavaa, matalaa koroketta.
”Odota, haluan tietää mistä on kysymys.”, vaadin. ”Mitä pirua minun täytyy tuolla reunalla tehdä?” Toinen, Trenglarniksi-kutsuttu noita asteli minua kohti päättäväisen näköisenä, joten vedin aseeni esille. Peitsi-tuskantuojani kimmelsi himmeästi hopean lähellä valon heijastuessa siitä hieman aseeseeni. ”Varoitan sinua!”, sanoin terävästi lähestyvälle noidalle.
”Voi tyttöseni, ottaisit vain nyt rennosti ja tekisit mitä sinulle sanotaan.”, Firenghar sanoi itsevarmuutta tihkuvalla äänellä.
”Tämän piti olla minun isäni ja teidän välinen liikeasia, olen vain välikätenä.”, tiuskaisin. ”En usko hänen riemastuvan, jos minulle sattuu jotain.” Värinä kulki selkääni pitkin Firengharin alkaessa nauramaan.
”Voi kyllä prinsessa, luulen, että hän riemastuu.” En edes kerinnyt lausua kysymystäni ääneen, kun hetken hämmennystäni käytettiin hyväksi ja tunsin aseitteni metallin polttavan kämmeniäni. Pirun noituus. Pudotin aseeni maahan ja katsoin käsiäni: jopa kahvojen kuvioinnit olivat polttaneet merkkinsä ihooni.
”Pelkuriäpärät!”, kirkaisin tuskissani. Peräännyin hitaasti Firengharin lähestyessä silmät pääkallonkuopissa hehkuen. Mieluummin pudottautuisin kalliolta, kun jättäisin ruumiini heille, ajattelin katkerasti vilkaistuani alas. Enää pari askelta ja olisin poissa. Liitäisin jumalani Khainen tykö. Mutta en voinut ottaa enää askeltakaan.
”Olet näemmä valmis tyttöseni.”, Firenghar sanoi pilkallisesti. Hätääntyneenä katsahdin jalkoihini ja näin hopeisten rihmojen ympäröivän niitä. Olin perääntynyt oman armomurhan toivossa suoraan siihen hopealaattaan. Hopeaköynökset tuntuivat jäätäviltä säärieni ja reisieni ympärillä, tärisin, kun kylmyys alkoi hiljalleen hiipiä jäseniini ja tunsin vajoavani lohdulliseen horrokseen. Viimeisillä voimillani sain nostettua päätäni sen verran, että saatoin nähdä noitien lopettamassa loitsuaan ja sen tuottaman, sinertävän, kieppuvan kehrän psyykkistä energiaa lentävän minua kohti.
Kehrä iskeytyi minuun kovalla paineella ja rikkoi hopearihmat ympäriltäni nilkkoja lukuun ottamatta. Hopean pirstoutuneet kidepalaset repivät sääriini punaisia haavoja, en välittänyt niistä. Välittömästi vajosin polville, ei ollut voimia seisoa. Tunsin energiakehrän leikittelevän vartaloni ympärillä, se tuntui pilkkaavan minua. Mutta sitten se iski. Paine veti vatsani sisään, pystyin vain kakistelemaan.
********
En voinut hengittää. Enkä oikeastaan halunnutkaan. Tukehduttava kouristus selässäni väänsi sen lähes puolikaarelle ja viskasi minut pystyasentoon. Niskani vääntyi taaksepäin ja vei katseeni taivaisiin. Aivan, kun minulle olisi joskus tapahtunut näin, ajattelin mielessäni, minne kipu ei vielä yltänyt.
Näin silmieni edessä vain punaisia välähdyksiä, ja kirvely sai ne vuotamaan. Käteni liikkuivat omia aikojaan suoraksi sivuilleni, olin, kuin ristillä. Tämä on liian tuskaista todellisuudeksi!
Selkääni pitkin nousi turruttava kivun aalto ja sen saavuttaessa huippunsa tunsin, kuin pääni räjähtäisi. Se pyörteili leikkisästi silmissäni ja sitten äkkiä purkautui ulospäin, kirvelevän tuskaisena, valkeana säteenä, niin, että se repi naamioni silmäreiät tieltään. Rääkäisin kyyneleet silmissäni. Uneni! Mitä pirua minulle tapahtuu?
Kaaduin taas polvilleni, mutta sain jotenkin kannateltua ylävartaloani käsilläni, etten olisi rojahtanut kipeästi vatsaani repivälle pikkukivimatolle. Haukoin henkeäni, hengitykseni rahisi ja suuni oli kuiva. Uneni tapahtumat kiteytyvät yhteen todellisuudeksi? Vallanhimoni… Antakaa ilmaa!
Hengityksen salpaava polte levisi kehossani satojen liekinheittimien tulen lailla. Sisuksissani oli, kuin tulivuori, joka viskoi kipinöitään joka puolelle korventaen lihaani, ainakin se tuntui siltä. Tuskissani käperryin kerälle maahan ja purin hampaani yhteen. Polttaa, lopettakaa tämä!
Kuulin musertuvan luun äänen, se oli todella kauhea. Selässäni tuntui musertava kipu aivan, kuin selkärankani olisi vääntynyt. Turruttava kipu hävisi hetkeksi, että pystyin tuntemaan jonkun tahmean ja lämpimän nesteen valuvan niskani takaa ja olkapäistä alaspäin. Olen nähnyt tämän. En halua, päästäkää minut irti!
Minun oli pakko katsoa. Käänsin varovaisesti pääni katsomaan olkani yli, sinne, missä kipu oli valtavin. Melkein menetin tajuntani, kun näin selkäni pullistuvan ja nahan venyvän, näky sai minut melkein unohtamaan kivun ja sai ruumiini vapisemaan joka puolelta. Käänsin katseeni pois, kun näin veren ryöppyävän reiästä selässäni. Hälvenen. Kaikkoan mieleni syvyyksiin.
Sitten se tapahtui. Tunsin selkäni räjähtävän auki ja luuni pirstoutuvan. Rääkäisin ilmoille huudon, kaikki saisivat tuntea tuskani. Hopea suli allani, kuin paeten jotain.
En ollut tajuissani, mutta silti tunsin liikkuvani, tunsin vihaa. Ajattelematta tai tuntematta vihan lisäksi mitään häntä kohtaan, astelin nopeaa tahtia kohti jotain epämäärästä henkilöä lähelläni. Hän oli selvästi kauhuissaan, mutta raivoni sokaisemana en säälinyt ketään. Pystyin vain katselemaan tekemisiäni, kuin punaisen kankaan takaa, kun tartuin hahmoa olkapäästä ja painoin kynteni hänen lihaansa. Samalla vaistomaisesti oikea käteni huitaisi ja upotti kynteni hänen kurkkuunsa.
Kuulin epämääräistä mongerrusta takaani ja pieni, värikäs ammus kiisi minua kohti. Mieleni jo valmistautui ottamaan lähestyvän tuskan suosiolla vastaan. En hallinnut ruumistani ja se ei tehnyt elettäkään väistääkseen. Sitten jokin peitti näkökenttäni äkisti. Ammus osui, mutta tunsin vain sen tuottaman paineen. Kilpeni siirtyivät sivuille ja näin kohteeni, mutta hänkin oli minulle vain keltaista massaa. Lähdin juoksemaan hahmoa kohti ja matkalla kumarruin noukkimaan jotain terävää maasta. Terävä esine viilsi hahmon kaulan auki.
Elikkäs kirjoitin vaihteeksi minä-persoonasta. Kommentteja kiitos. Perustelujakin tarvitsisin mielellään.
Uneni oli samanlainen joka yö. Ainakin se tuntui siltä, että se olisi uni. Mieleni heijasti silmieni eteen välähdyksiä, kammottavia ja ahdistavia. Niistä on todella vaikea saada mitään selkoa enkä totisesti ole mitään itse tutkiskelevaa tyyppiä.
Vaellellessani määränpäättä pitkin Kabalini palatsin synkkiä käytäviä mietin välähdyksiä joka hetki. No, miettiminenhän minun pitäisi jättää Archon-isälleni, mutta en mitenkään pysty keskittymään taisteluharjoituksiini, joita hän kehottaa koko ajan tekemään sanoen: ”Piru sinun sielusi olisi totisesti perinyt, jos olisin menettänyt sinut, parhaan soturini Palavassa Kallossa oman hurjapäisyytesi takia.” Palavan Kallon alue oli nyt meidän aluettamme, joten miksi hän vieläkin sadattelee, vaikkakin leikkisästi. Kenties hän on tulossa vanhaksi, jos näin on, se helpottaisi suuresti toimiani.
Suorastaan sinkouduin ajatusmaailmastani takaisin Viiltävän Kuoleman palatsin käytäville tuntiessani näpäytyksen olkapäässäni. Kierähdin nopeasti ympäri ja olin juuri vetämässä tikariani esiin, kun näin tutut kasvot.
”A-anteeksi valtiattareni, mutta kunnianarvoisa Archon Khiraynra pyytää sinua luokseen.”, sanoi nainen hieman huolta äänessään. Hän oli kaunis nainen, tosin hieman arpinen, mutta se oli selvästi pysyvä osa häntä, ja kun häntä katsoi, häntä ei pystynyt ajattelemaan ilman tuota kokemuksien tuomaa, tiukkaa katsetta ja vaaleita arpia.
Katsoin hetken Ilhranaa hämmästyneenä. Milloin hänestä oli muka tullut Khiraynran viestinviejä? Ei väliä, sillä olin oikeastaan oudolla tavalla iloinen, että juuri hän, Succubus toi viestin, sillä muutamia kuukausia sitten olin sattunut juuri parahiksi paikalle ja pelastanut hänet pienine joukkioineen silloisen Palavan Kallon Kabalin valtauksessa.
”Oh, kiitos. Olin ajatuksissani.”, sanoin Ilhranalle yhä hieman pökerryksissä.
”Sylenna?”, Succubus sanoi kysyvästi ja ehkä hieman liiankin tuttavallisesti. ”Voitko huonosti?” Äkkiä tunsin ärtymystä Ilhranan huolehtivaisuudesta ja suljin silmäni kanavoidakseni pahantuulisuuteni ajatuksiini, viittasin hajamielisesti naista poistumaan välittämättä vastata hänen kysymykseensä.
Miksi pirussa melkein suutuin hänelle? Moitin itseäni. Ilhrana on parhaita sotureitani ja loistava kouluttaja poissa ollessani… Ja jotain muutakin… Tai ehkä vain raivostuin itselleni, taistelutoverini huolenpidon ja uutisten tuottama pahantuulisuuden kipinä kenties sytytti tulilankani hetkeksi. No olen kyllä pikkuhiljaa alkanut käyttäytyä hieman epä-eldarmaisesti, pohdin.
”Sylenna, tyttäreni!”, kuului huudahdus valtaistuinsalin perältä. ”Tule toki lähemmäs.” Isäni teennäisen kutsuva ääni sai minut epäilemään. Mitä hänellä saattoikaan olla tekeillä?
”Sinulla oli asiaa.”, sanoin hieman tympääntyneesti. ”Minulla on kiire, hoidetaan tämä nopeasti.” Archon nousi kimmeltävältä valtaistuimeltaan vienosti hymyillen, asteli eteeni ja laski kätensä sinertäville olkapäilleni. Kiero isäni laski katseensa alaspäin minun silmieni tasolle tuijottaen minua, kuin yrittäen porautua mieleni sopukoihin ja saada selkoa ajatusteni sekasotkuisista poimuista.
”Isä?”, kysyin ärtyneenä. ”Mitä asiaa sinulla oli?” Archon-isäni havahtui hereille poissaolevan näköisenä.
”E-ei mitään. N-nuo silm…”, hän sopersi ja hänen yleensä tyyni kivinaamionsa valahti alas hänen nyt kalpeilta kasvoiltaan. Isäni peitti silmänsä kämmenellään ja hengitti syvään yrittäen koota itsensä. ”Sinulla on tapaa… Äh, ei mitään. Poistu!” Kohautin ihmeissäni olkiani hyväksynnän merkiksi ja sanaakaan sanomatta aloin astella tyytyväisenä kohti valtaistuinsalin mustia, kultaupotuksin koristeltuja portteja.
”Pysähdy heti!”, joku huusi perääni raivostuneena. Tämän ”jonkun” jouduin tunnistamaan ikävä kyllä, isäkseni ja käännyin kädet hoikilla lanteillani katsomaan valtaistuimen suuntaan. ”Kuinka julkeat poistua luotani omin lupinesi! Minä olen tämän Kabalin Archon… Vielä ja niin kauan, kun olen johdossa, sinä tottelet minua.” Kummastuneena isäni äkilliseen ja outoon käytöksen muutokseen kurtistin kulmiani naamioni pakotetuissa silmänrei’issä.
”Mitä pirunnuoraa sinä nyt olet punomassa?”, tiukkasin. ”Ensin tuijotat, kuin heikkopäinen ja sitten käsket pois, jonka jälkeen karjut, että muka rikon käskyjäsi!” Archon-isäni selvästi hätkähti tästä yhtäkkisestä, arvooni katsoen epäsopivasta kohtauksestani ja otti tukea valtaistuimestaan.
”En tiedä yhtään mistä puhut, enkä suoraan sanoen välitäkään.”, Khiraynra sanoi rauhallisesti. Hänen ilmeestään näki, että hän oli muuttunut jotenkin äkisti. Hiljaisuus kiusasi häntä selvästi, joten päätin pirstoa sen väliltämme.
”Eli… Sinulla on siis jotain asiaa?”, kysyin hienovaraisesti. Isäni nyökkäsi.
”Sinulla on tapaaminen erään erityisen henkilön kanssa, joten varaudu poistumaan palatsista, kun käsken.” Nyökkäsin hyväksyvästi ja astelin portille. Kirosin isääni, joka oli antanut minulle uutta mietittävää. Mikä hemmetti häntä vaivasi?
********
En pysty, kuin haukkomaan henkeä. Kannattelen käsilläni ylävartaloani, jotten rojahtaisi vatsalleni säröiselle kiviaineelle. Kouristus selässäni viskaa minut äkkiä pystyasentoon ja vääntää selkäni puolikaarelle.
”Valtiatar?”, kysyi varovasti eräs puolialaston, nainen. ”Jatkammeko harjoituksia?” Kuulin hänen äänensä heikosti, mutta tartuin siihen, kuin nuoranpätkään, joka roikkuu vuoren reunan yli. Pudistin päätäni häätääkseni unen mielestäni. Käännyin katsomaan äänessä ollutta Wych-soturia kysyvästi, hän toisti kysymyksensä.
”Minä päätän siitä!”, ärähdin tahtomattani ja nainen kavahti taaksepäin säikähtäneenä. ”Luuletko, että pystyt tekemään tämän paremmin? No tule tänne.” Olin täysjärkisyyden ulottumattomissa, en hallinnut itseäni. Aristellen nainen otti pari askelta eteenpäin kohti minua. Nopealla liikkeellä potkaisin häntä polvitaipeeseen ja iskin kyynärpäällä rintaan. Hintelä Wych makasi hetken maassa haukkoen henkeään, mutta kurinalaisen koulutuksen alaisena koko elämänsä elänyt nainen nousi kohta pystyyn ja suoristi selkänsä.
”Etkö sinä usko, no minä opetan…”, lauseeni jäi kesken, kun tunsin mustuuden verhon laskeutuvan salakavalan hitaasti alaspäin. Rojahdin kiiltäväpintaiselle, tummalle marmorilattialle tajuttomana.
Heikko ääni taisteli urheasti yrittäen päästä pääni sisään. Mieleni tuottamat tajuttomuuden säikeet sieppasivat kuitenkin kaiun toisensa jälkeen ja lähettivät sen takaisin kylmästi. Nyt kaukaisuuteen oli liittynyt toinenkin ääni, tuttu ja turvallinen… Ilhrana. Jokin voima sai minut taistelemaan mustuuden läpi kohti tuota porkkanaa. Viilsin pimeyden säikeet poikki ja räpiköin tumman veden poikki… Aah ilmaa.
Voin pahoin nostaessani pääni pystyyn. Räpyttelin silmiäni erottaakseni hahmot ympärilläni. Sitten kuulin yhden heistä puhuvan tämän kumartuessa lähelleni… Sama ääni, jonka perässä olin päässyt pois tajuttomuudesta, Ilhrana. Näköni palasi ja saatoin nähdä. Oikealla puolellani oli polvistuneena sama nainen, jota, nyt muistin koko tapahtuman, olin pahoinpidellyt aivan turhasta. Belath hänen nimensä olikin. Luonnolleni ei olisi sopinut käydä pyytelemään anteeksi tai kiittelemään, joten annoin vain ohimennen käskyn jatkaa harjoituksia huolestuneen Ilhranan johdolla ja poistuin harjoitussalista täynnä huolta itsestäni.
Tunnen koko ajan vajoavani syvemmälle, joka kerta on pimeänpää ja synkempää. Vihanpurkauksenikin syttyvät aivan liian helposti, olen menettänyt itsekurini melkein täysin. Ja entäs sitten näkyni, uneni, tai mitä piruja ne nyt sitten ovatkaan, miten ne liittyvät tähän?
********
Minun on kuuma. On, kuin sadat liekinheittimet korventaisivat lihaani. Tahtomattani levitän käteni, kun silmieni nyt valkea hohde nousee ylöspäin kohti taivasta. Kuulen luun napsahtavan, hätkähdän, ääni on kauhea. Jotain punaista ja tahmeaa valuu niskani takaa ja olkapäistä alaspäin.
Viileä ilmavirta kieppui hiuksissani ja sai ne liikkumaan. Viima hyväili ihoani rauhoittavasti, sitä juuri tarvitsinkin. Viime yö oli jättänyt minulle todella pahan olon, eikä sitä voinut unohtaa. Se tuska, se kuumuus. Ja aamulla ihoni oli kalpeaontunut, kuin palamisen jäljiltä. Muistan vieläkin, kun hikipisarat helmeilivät vatsallani ja sitten yhtäkkiä hävisivät ilmaan, kuin höyrynä. Vai oliko se unta? Toivon totisesti, että oli. Tämä ei kuulu rotuni luonteenpiirteisiin, mutta sellaisesta tuskasta nauttiminen johtaisi varmasti kuolemaan.
Hiiviskelin kaupungin taivaita tavoittelevien tornien juurille jättämissä varjoissa huomaamattomana viittani kätköissä. Isäni oli tänä aamuna ilmoittanut tapaamispaikan, jonne minun tuli kiirehtiä suorinta reittiä. Asiaa hän ei ollut kertonut ja mielestäni tapaamispaikkakin oli vähän oudohko, sinne päästäkseni tarvitsin erään Kabalimme yhteyshenkilön apua. Eteniessäni en ehtinyt, enkä halunnutkaan ajatella näkyjäni. Saatoin vain kiihottaa mieltäni kuvittelemalla millainen tapaamisesta tulisi ja arvuutella millaisia asioita isälläni voisi olla kaupungin ulkopuolella.
Havaitsin tulleeni huonomaineiseen kaupunginosaan. Aivan ulkomuurien vierellä olevat rakennukset olivat jo ajan ja sotimisen kuluttamia. Nyrpistin nenääni, jostain lähti pistävä haju. Katselin ympärilleni tehdäkseni havaintoja ympäristöstä, maamerkit näyttivät sopivan yhteen, olin tullut oikeaan paikkaan.
Tämä sen on pakko olla, ajattelin astuessani sisään eräästä vain kankaanrievulla peitetystä oviaukosta. Huone näytti kaikkea muuta, kuin kutsuvan näköiseltä: tavarat olivat sekaisin, pöydät ja tuolit makasivat maassa hiiltyneenä kasana ja seinät olivat lohkeilleet. Otin varovasti toisen askeleen leikitellen ajatuksella, että lattia pettäisi altani. No, niin ei kuitenkaan käynyt.
Olin nyt kokonaan talossa. Takaani kuului rapinaa ja ennen, kuin ehdin edes kunnolla kääntyä, joku tarrasi minua selästä ja väänsi kipeästi pääni taaksepäin. Tajuttuani tilanteen ja näin teräksen välähtävän edessäni, toimin. Nopeasti kiedoin jalkateräni hyökkääjän nilkan ympärille ja iskin kyynärpääni hänen vatsaansa, tunsin hänen otteensa heltiävän, joten saatoin irrottautua ja potkaista miestä leukaan. Liikkeen aikana nykäisin pitkän tikari esiin ja vein sen seinää vasten nojaavan, pökertyneen hyökkääjän kurkulle.
”Kuka sinut lähetti?”, tiukkasin hänelle pitäessäni tikariani hänen kaulallaan. Mies räpytteli silmiään ja nosti päänsä ilmeisesti tunnistaen minut. Hän vain tuijotti lähes puolialastonta, sinertävänharmaata vartaloani huumaantuneena, mutta tottuneena muiden miesten samankaltaisiin reaktioihin, en tuntenut lainkaan ahdistuneisuutta.
”Sinun isäsi.”, hän sanoi lopulta. Helpottuneena laitoin aseeni kiinnikkeeseensä ja nousi seisomaan. Mies teki samoin ja nyt näin hänet kunnolla. Hän oli todella luihun näköinen: kapeat hartiat ja ulospäin pullottavat, terävät poskipäät yhdistettynä viekkaaseen, laskelmoivaan katseeseen.
”Nimeni on Stygiel.”, hän sanoi lipevällä äänellään, joka kuulosti jollakin oudolla tavalla matelijamaiselta. ”Olen se, joka auttaa sinut muurien toiselle puolelle.”
Ajan mittaan sain huomata Stygielin oudoksi ja hiljaiseksi matkakumppaniksi. Muutenkin, kun ulkonäkönsä takia, hän oli todella kummallinen musta eldari, sillä näytti, kun hän olisi suunnistanut osaksi nenänsä avulla. Vaikka maanalaiset käytävät olivatkin kohtalaisen hyvin valaistuja, Stygiel nuuhkaisi ilmaa nenä väristen joka kerta, kun he lähestyivät käännöstä.
Olimme kumpikin olleet hiljaa lähestulkoon koko matkan, lukuun ottamatta Stygielin ajoittaisia nuuhkaisuja. Itse asiassa minun mielestäni se oli oikeastaan aika paljon parempi, kun, jos olisimme keskustelleet, sillä tuon luihin eldarin matelijanääni kuulosti korvissani kaikkea muuta, kuin mukavalta.
”Olemme perillä.”, Stygiel sanoi sihisevänlipeällä äänellään lopulta saavuttuamme käytävän päähän. ”Tämä käytävä tulee ulos pienessä, naamioidussa luolassa erään kielekkeen takana. Ei kovinkaan kaukana kaupungin muureista.” Vilkaisin pimeään käytävään ja katsoin Stygieliä epäilevästi.
”Ei, se ei ole ansa.”, hän vakuutti. ”Ei minunkaan elämäni olisi minkään väärti, jos Archon Khiraynra saisi tietää tyttärensä kadonneen.” Nyökkäsin ymmärtävästi ja aloin nousta nousujohteista käytävää pitkin ylös. Stygielkin teki lähtöä.
”Saatatko minut poiskin?”, kysyi pieni hymyn häivä huulillani. Stygiel olisi ansainnut avustansa kunnon kiitokset, mutta muuhun en pystynyt.
”Sen teen smaragdisilmä.”, luihu mies lupasi virnistellen groteskia hymyään.
********
Uusi kouristus vetää ylävartaloni pystyyn. Vasta nyt tunnen selästäni virtaavan veren lämmön ja tuskan. Tuskan selässäni. Katseeni noueei taivaisiin ja kaikki muuttuu valkeaksi silmissäni, kirvely niissä vain voimistuu.
Aamulla pystyin hädin tuskin liikkumaan. Herätessäni pääni kohdalla oli ollut tuore veriläikkä, huuleni olivat vuotaneet. Selän rasittavan kivun vuoksi, minä olin jatkanut matkaani huolenhäivä mielessäni. Kauhea tuska unissani, niiden mielipuolisuus, mitä se tarkoitti? Isääni en pettäisi jättämällä tehtävän kesken, se heikentäisi asemiani ja tulevaa asemaani. Archon Sylenna, arvonimi sopi minulle loistavasti ainakin omasta mielestäni. Tämän ajatuksen voimalla yritin sulkea kivun mielestäni, hyvä ettei kukaan ollut läsnä kuulemassa voihkimistani.
Aloin olla perillä suunnistuslaitteeni mukaan. Tuo pieniruutuinen koje näytti pituus –ja leveysasteet ja näytti missä koordinaateissa olin tällä hetkellä. Tähyilin pienen mäen huipulta maastoa. Olin perillä, tapaamispaikka oli kumma kyllä kohtalaisen likellä Commorraghin muureja, mutta ei niitä silti täältä asti näkynyt. Juoksin alas kivikkoista rinnettä hypellen eteen sattuvien lohkareiden yli, ei ollut aikaa pysähtyä. Nyt olin varma paikasta, suunnistajani lukitsi siihen antamani asteluvut. Nostin katseeni ja näin sen, vuorenrinteeseen oli koverrettu syvennys, jossa, lähestyttyäni sitä, huomasin olevan sileät portaat.
”Tervetuloa Viiltävän Kuoleman prinsessa Sylenna ja Archon Khiraynran tytär.”, kuulin muodollisen, kohteliaan tervehdyksen portaiden yläpäästä vaikken edes nähnyt vielä sinne kulman takaa. Vaikka ääni oli ollut hienostunut ja vilpittömän oloinen, hidastin askeleitani viimeisillä askelmilla.
Ensimmäinen asia, joka osui silmiini oli kirkas, maahan upotettu hopealaatta pari metriä jyrkänteen reunasta. Kuulin kankaan kahahduksen sivultani ja pyörähdin nopeasti vetäen samalla aseeni esille, vastaanottamaan mahdollisen hyökkäyksen.
Jos en olisi hallinnut lihaksia niin hyvin, leukani olisi varmasti loksahtanut alas hämmästyksestä. Välittömästi mieleni täyttyi taas kysymyksistä, joista vähäisin ei varmasti ollut: Mitä pirua kaaoksen noita tekee täällä? Ja miten se liittyy isäni liikeasioihin? Pääkallonaamioinen, keltakaavullinen mies nousi seisomaan pieneltä, kultaiselta istuimeltaan.
”En ole yksin prinsessa.”, hän sanoi vastaten lausumattomaan kysymykseeni. ”Ja Archon Khiraynralla on tosiaan liikeasioita kanssamme.” Välittömästi ahdistava tunne hiipi mieleeni, tunsin itseni täysin puolustuskyvyttömäksi ja ahdistuneeksi, ne pystyivät lukemaan ajatuksiani. En halunnut antaa heille mielihyvää ahdistuneisuudestani, joten yritin nopeasti laskea mielessäni raivoavat myrskyt ja antaa heille silmiensä eteen vain rauhallinen, tuulettoman tyvenen.
”Ensinnäkin olisin todella kiitollinen, jos pystyisitte olla edes hetken lukematta ajatuksiani.”, sanoin äkäisesti miehelle. ”Ja toiseksi, jos voisimme hoitaa asiamme nopeasti, arvostaisin sitä kovasti. Tuolissa istunut noita asteli minua kohti vakain askelin, josta minulle tuli sellainen tunne, että hän virnuili ivallisesti naamionsa alla. Yritin keskittyä tyveneen.
”Saanen esittäytyä ensin. Olen Firenghar.”, mies aloitti. ”En usko tässä kauaa menevän.” Noita asteli kehään ympärilläni, seurasin hänen liikkeitään joka hetki, olihan hän sentään kaaoksen palvelija.
”Ah, sieltä tuleekin kollegani Trenglarn.”, Firenghar huikkasi. Toinen noita ei paljoa eronnut Firengharista, hänelläkin oli pääkallonaamio ja keltainen kaapu yllään. Tosin katsoessani vanhempaa taikuudenharjoittajaa, näin selvästi hänen korkeamman arvoasemansa hänen ryhdistään ja itsevarmuudestaan, no hänellä oli kylläkin kirjailtu, kultainen kuvio viitassaan. ”Voimme aloittaa.” Tunsin jotain pahaenteistä tuossa lausahduksessa.
”Ja nyt prinsessa, olisin todella kiitollinen, jos voisit auttaa meitä hoitamaan asiamme kunnialla.”, Firenghar pyysi minulta. Nyökkäsin varovaisesti, kun en tiennyt mitä hän tarkoitti. ”Hyvä, joten voisitko nyt siirtyä tuon jyrkänteen reunalla olevan hopealaatan päälle?” Noita osoitti hohtavaa, matalaa koroketta.
”Odota, haluan tietää mistä on kysymys.”, vaadin. ”Mitä pirua minun täytyy tuolla reunalla tehdä?” Toinen, Trenglarniksi-kutsuttu noita asteli minua kohti päättäväisen näköisenä, joten vedin aseeni esille. Peitsi-tuskantuojani kimmelsi himmeästi hopean lähellä valon heijastuessa siitä hieman aseeseeni. ”Varoitan sinua!”, sanoin terävästi lähestyvälle noidalle.
”Voi tyttöseni, ottaisit vain nyt rennosti ja tekisit mitä sinulle sanotaan.”, Firenghar sanoi itsevarmuutta tihkuvalla äänellä.
”Tämän piti olla minun isäni ja teidän välinen liikeasia, olen vain välikätenä.”, tiuskaisin. ”En usko hänen riemastuvan, jos minulle sattuu jotain.” Värinä kulki selkääni pitkin Firengharin alkaessa nauramaan.
”Voi kyllä prinsessa, luulen, että hän riemastuu.” En edes kerinnyt lausua kysymystäni ääneen, kun hetken hämmennystäni käytettiin hyväksi ja tunsin aseitteni metallin polttavan kämmeniäni. Pirun noituus. Pudotin aseeni maahan ja katsoin käsiäni: jopa kahvojen kuvioinnit olivat polttaneet merkkinsä ihooni.
”Pelkuriäpärät!”, kirkaisin tuskissani. Peräännyin hitaasti Firengharin lähestyessä silmät pääkallonkuopissa hehkuen. Mieluummin pudottautuisin kalliolta, kun jättäisin ruumiini heille, ajattelin katkerasti vilkaistuani alas. Enää pari askelta ja olisin poissa. Liitäisin jumalani Khainen tykö. Mutta en voinut ottaa enää askeltakaan.
”Olet näemmä valmis tyttöseni.”, Firenghar sanoi pilkallisesti. Hätääntyneenä katsahdin jalkoihini ja näin hopeisten rihmojen ympäröivän niitä. Olin perääntynyt oman armomurhan toivossa suoraan siihen hopealaattaan. Hopeaköynökset tuntuivat jäätäviltä säärieni ja reisieni ympärillä, tärisin, kun kylmyys alkoi hiljalleen hiipiä jäseniini ja tunsin vajoavani lohdulliseen horrokseen. Viimeisillä voimillani sain nostettua päätäni sen verran, että saatoin nähdä noitien lopettamassa loitsuaan ja sen tuottaman, sinertävän, kieppuvan kehrän psyykkistä energiaa lentävän minua kohti.
Kehrä iskeytyi minuun kovalla paineella ja rikkoi hopearihmat ympäriltäni nilkkoja lukuun ottamatta. Hopean pirstoutuneet kidepalaset repivät sääriini punaisia haavoja, en välittänyt niistä. Välittömästi vajosin polville, ei ollut voimia seisoa. Tunsin energiakehrän leikittelevän vartaloni ympärillä, se tuntui pilkkaavan minua. Mutta sitten se iski. Paine veti vatsani sisään, pystyin vain kakistelemaan.
********
En voinut hengittää. Enkä oikeastaan halunnutkaan. Tukehduttava kouristus selässäni väänsi sen lähes puolikaarelle ja viskasi minut pystyasentoon. Niskani vääntyi taaksepäin ja vei katseeni taivaisiin. Aivan, kun minulle olisi joskus tapahtunut näin, ajattelin mielessäni, minne kipu ei vielä yltänyt.
Näin silmieni edessä vain punaisia välähdyksiä, ja kirvely sai ne vuotamaan. Käteni liikkuivat omia aikojaan suoraksi sivuilleni, olin, kuin ristillä. Tämä on liian tuskaista todellisuudeksi!
Selkääni pitkin nousi turruttava kivun aalto ja sen saavuttaessa huippunsa tunsin, kuin pääni räjähtäisi. Se pyörteili leikkisästi silmissäni ja sitten äkkiä purkautui ulospäin, kirvelevän tuskaisena, valkeana säteenä, niin, että se repi naamioni silmäreiät tieltään. Rääkäisin kyyneleet silmissäni. Uneni! Mitä pirua minulle tapahtuu?
Kaaduin taas polvilleni, mutta sain jotenkin kannateltua ylävartaloani käsilläni, etten olisi rojahtanut kipeästi vatsaani repivälle pikkukivimatolle. Haukoin henkeäni, hengitykseni rahisi ja suuni oli kuiva. Uneni tapahtumat kiteytyvät yhteen todellisuudeksi? Vallanhimoni… Antakaa ilmaa!
Hengityksen salpaava polte levisi kehossani satojen liekinheittimien tulen lailla. Sisuksissani oli, kuin tulivuori, joka viskoi kipinöitään joka puolelle korventaen lihaani, ainakin se tuntui siltä. Tuskissani käperryin kerälle maahan ja purin hampaani yhteen. Polttaa, lopettakaa tämä!
Kuulin musertuvan luun äänen, se oli todella kauhea. Selässäni tuntui musertava kipu aivan, kuin selkärankani olisi vääntynyt. Turruttava kipu hävisi hetkeksi, että pystyin tuntemaan jonkun tahmean ja lämpimän nesteen valuvan niskani takaa ja olkapäistä alaspäin. Olen nähnyt tämän. En halua, päästäkää minut irti!
Minun oli pakko katsoa. Käänsin varovaisesti pääni katsomaan olkani yli, sinne, missä kipu oli valtavin. Melkein menetin tajuntani, kun näin selkäni pullistuvan ja nahan venyvän, näky sai minut melkein unohtamaan kivun ja sai ruumiini vapisemaan joka puolelta. Käänsin katseeni pois, kun näin veren ryöppyävän reiästä selässäni. Hälvenen. Kaikkoan mieleni syvyyksiin.
Sitten se tapahtui. Tunsin selkäni räjähtävän auki ja luuni pirstoutuvan. Rääkäisin ilmoille huudon, kaikki saisivat tuntea tuskani. Hopea suli allani, kuin paeten jotain.
En ollut tajuissani, mutta silti tunsin liikkuvani, tunsin vihaa. Ajattelematta tai tuntematta vihan lisäksi mitään häntä kohtaan, astelin nopeaa tahtia kohti jotain epämäärästä henkilöä lähelläni. Hän oli selvästi kauhuissaan, mutta raivoni sokaisemana en säälinyt ketään. Pystyin vain katselemaan tekemisiäni, kuin punaisen kankaan takaa, kun tartuin hahmoa olkapäästä ja painoin kynteni hänen lihaansa. Samalla vaistomaisesti oikea käteni huitaisi ja upotti kynteni hänen kurkkuunsa.
Kuulin epämääräistä mongerrusta takaani ja pieni, värikäs ammus kiisi minua kohti. Mieleni jo valmistautui ottamaan lähestyvän tuskan suosiolla vastaan. En hallinnut ruumistani ja se ei tehnyt elettäkään väistääkseen. Sitten jokin peitti näkökenttäni äkisti. Ammus osui, mutta tunsin vain sen tuottaman paineen. Kilpeni siirtyivät sivuille ja näin kohteeni, mutta hänkin oli minulle vain keltaista massaa. Lähdin juoksemaan hahmoa kohti ja matkalla kumarruin noukkimaan jotain terävää maasta. Terävä esine viilsi hahmon kaulan auki.
Elikkäs kirjoitin vaihteeksi minä-persoonasta. Kommentteja kiitos. Perustelujakin tarvitsisin mielellään.