Keskiyö
Lähetetty: La 13.12.2003 11:11
Niin. Nyt kun tuli jostain kumman syystä lukaistua Tuulen viemää opus, niin inspiraatio täytti minut ja päätin antaa potkua kehnolle kaaos armeijan fluffille. Tässä sen osa esinäytöksestä. Loppuja veilä terästetään.
Oli keskiyö. Pieni tuulenvire heilutti pitkää ruohoa. Kuu ja tähdet valaisivat mustassa yössä kaunista niittyä, jonka keskellä olevalla kukkulalla kasvoi vanha tammi. Kuunsäteet osuivat kauniisti puun lehdille ja jättivät keveän hopeanhohteen niiden päälle. Puun alla oli kaksi noin 14 vuotiaisten lasten hahmoa. Toinen oli selvästi tyttö, koska hän oli solakka ja hento. Kuunsäteet koskettivat hänen kauniita mustia hiuksiaan hellästi, saaden ne näyttämään vieläkin upeammilta. ”Katso taivaalle! Eivätkö tähdet olekin kauniita Nasar?” kysyi tyttö vierellään istuvalta pojan hahmolta. Tämä poika oli ikäisekseen suuri, niin vahvan näköinen että häntä olisi voinut luulla muutaman vuoden vanhemmaksi kuin oli. ”Minun ei tarvitse katsella taivaalle löytääkseni kaunista, Lusia hyvä.” vastasi pojan hahmo joka käänsi katseensa tyttöön. ”Älä viitsi!” tyttö kikatti ”Mitä pidät tästä paikasta?”. Poika suuntasi katseensa maahan ja nosti siitä pienen liljan. ”Pidän.” poika vastasi ”Entä sinä nuppuseni? Pidätkö sinä tästä paikasta?”. ”Kyllä. Minä suorastaan rakastan sitä!” naurahti tyttö. Saapui pitkä hiljaisuus. Tyttö katseli taivaan tähtiä ja poika oli suunnannut katseensa tyttöön. Tuuli heilutti tammen oksia että pienen hetken ajan niiden välistä pilkahti kuunvaloa joka osui viistosti pojan kasvoille. Siinä valossa pystyi erottamaan pitkät vitivalkoiset hiukset, kalpean ihon ja punaiset silmät, jotka olivat kuin palavat kekäleet. Tämä tapahtui hetkessä ja pian pojan kasvot olivat taas varjoissa. Siinä poika katseli omasta mielestään kauneinta olentoa kokomaailmassa. ”Nuppu.” sanoi poika. Tyttö käänsi katseensa tähdistä seuralaiseensa. ”Mitä?” tyttö kysyi. ”Tiedätkö miltä minusta tuntuisi jos sinulle kävisi jotain.” poika kysyi. Tyttö ei vastannut. ”Minä…” poika sanoi ”Minä en pystyisi elämään ilman sinua. Olet ihanin asia mitä minulle on tapahtunut koko elämässäni. Äidin kuoleman jälkeen olin niin masentunut, kunnes sinä tulit. Sinä olet elämäni ainut valopiste.” Tyttö siirtyi lähemmäksi poikaa ja suuteli tätä poskelle. Poika kietoi toisen käsivartensa tytön olkapäille ja suuteli tätä takaisin otsalle.
Jonkin matkan päässä niitystä oli vanha puun kanto, olisikohan ollut tammen, jonka päällä istui noin 16 vuotiaan pojan hahmo, joka näytti lukevan kirjaa. Hän oli pitkä ja hänellä oli voimakkaat hartiat. Yhtäkkiä hän nosti katseensa kirjasta ja näytti kuulostelevan. Sitten hän käänsi katseensa luoteeseen, jossa sijaitsi meren ranta. Hän näki pieniä liekkejä, jotka luultavasti kuuluivat soihduille, ja niiden valossa hän näki pitkä hahmoja joilla oli keihäät ja kilvet. Nopeasti poika tajusi mitä oli tekeillä ja pudotti kirjansa. Nopeasti hän oli jaloillaan ja lähti juoksemaan kohti niityllä sijaitsevaa tammea.
Tammen alla istuskelevat hahmot oli lähellä toisiaan ja näyttivät supattelevan jotain toisilleen. Yhtäkkiä he huomasivat tumman hahmon joka juoksi heitä kohti. ”Mitä nyt Juli?” murahti poika juoksevalle hahmolle, selvästi loukkaantuneena, kun hänen ja tytön yhteistä hetkeä oli häiritty. ”Nyt ei ole aika olla harmissaan!” huusi juokseva hahmo ”Saisitte olla minulle helvetillisen kiitollisia, kun tulin teitä varoittamaan! Ne on täällä!” hahmon äänessä oli pieni hätäännyksen hiven. ”Mitä” huusi puun juurella oleva poika. ”Juli! Varoita Daria, Schweriä ja Wolfgangia. Lusia! Sinä jäät tänne! Täältä ne eivät löydä sinua! Minä lähden varoittamaan isää ja muita!” Tyttö heittäytyi poikaa vasten. ”Älä mene!” tämä aneli ”Ne tappavat sinut jos ne löytävät sinut!” Taas kerran tuuli liikutti puun oksia että niiden välistä livahti kuunvaloa joka osui tytön kasvoille ja paljasti sen asian että tämä itki, sillä hänen poskillaan näkyi kyyneleitä. ”Älä hätäile.” poika sanoi ja halasi tytön hentoa hahmoa ”Eivät ne minua löydä.”
----------
Kolme nuoren miehen hahmoa kävelivät vierivieressä, lähellä vanhaa metsää pellonlaidassa. He puhelivat toisilleen melko kovaäänisesti ja nauroivat vähän väliä. ”Niinpä niin Dari! Jos sinä et olisi tullut juuri silloin kun ne typerykset humalapäissään uhkasivat pieksää meidät, meille olisi käynyt hassusti!” sanoi yksi heistä. Hän ei ollut kovinkaan iso muihin verrattuna, mutta hänen hartiansa olivat erittäin voimakkaat ja hän piti päätään pystyssä ja asteli arvokkaasti muiden vieressä. ”Niin varmasti!” naurahti suurin heistä. ”Mitäs hommaatte itsenne sellaisiin tilanteisiin!” Hän oli erittäin voimakkaan näköinen. Hänellä oli vahvat käsivarret, leveät hartiat ja hän oli pitkä, ainakin kaksi metrinen. ”Hei katsokaas tuonne!” sanoi kolmas heistä. Hän oli pitkä, melko roteva ja osoitti kaakkoon sormellaan. Siellä näkyi juokseva pojan hahmo. ”Eikös tuo ole Juliwer?” hän sanoi. ”Kyllä se on.” sanoi suurin heistä. ”Mitä asiaa sillä on meille?” Hän sai pian vastauksen. ”Ne tulee! Perkule! Ne tulee!” juoksevan pojan hahmo huusi täyttä kurkkua. ”Mitä!” huudahti pisimmän miehen hahmo. ”Nyt nopeasti! Haetaan pistoolit!”
Kuunvalo valaisi kaunista puutarhaa, jossa kasvoi kauniita kukkia. Siellä oli liljoja, ruusuja, tulppaaneja ja muita kauniita harvinaisempia kukkasia. Sieltä erotti nuoren, noin 13 vuotiaan, pojan hahmon joka istuskeli omenapuun alla. Hän oli melko pitkä ja komea nuorukainen. Hänen käsivartensa olivat kietoutuneet kahden tytön ympärille ja he supattelivat jotain toisilleen. Tyttöjen hahmot olivat täysin samannäköiset. Heillä oli vaaleat huikset ja solakka vartalo. ”Mitä pidätte tytöt?” kysyi poika. ”Onko tämä puutarha kaunis?” Molemmat tytöt nostivat katseensa kukkasista, katsoivat pojan kalpeita kasvoja ja naurahtivat. ”Kyllä vain Arner.” kikatti toinen. ”Me pidämme.” lisäsi toinen. ”Niin.” sanoi poika ”Minä olen miettinyt mitä minä tänne seuraavaksi lisäisin. Miten olisi jasmiineja ja muutama kirsikkapuu.” ”Arner.” sanoi toinen tytöistä. ”Mitä Tina?” kysyi poika. ”Eikös tuo ole sinun veljesi?” tyttö vastasi ja osoitti sormellaan pitkää juoksevaa pojan hahmoa. ”On.” poika sanoi. ”Mitä hän nyt on tekeillä. ”Arner!” huusi juoksevan pojan hahmo. ”Mene varoittamaan isää! Sano että ne on tulossa.” Pojan äänestä huomasi heti että asia oli vakavaa. ”Hyvä on!” huusi tyttöjen kanssa ollut poika. ”Lina! Tina! Tulkaa mukaani!”
Pieni tuulenvire heilutti pitkää ruohoa. Vanhan tammen alla olevan tytön hahmo näytti nyyhkyttävän ja kuunvalo kimmelsi hänen kauniissa mustissa hiuksissaan. ”Voi anna hänen selvitä tästä.” tyttö aneli hiljaa itsekseen. Yhtäkkiä hän nosti itkevät kasvonsa käsistään ja katsoi niitylle. Hän oli näkevinään suuren tumman hahmon. Siitä ei voinut sanoa mitään. Se oli suuri, lähes muodoton ja siitä huokui kauhua joka nostatti tytön ihon kanan lihalle. Sitten se oli poissa.
”Voi perkele!” kirosi nuoren miehen hahmo. ”Mitä me tehdään? Vartijat ovat kartanolla. Ei me voida niitä vastaan taistella näin pienellä joukolla!” Hänen perässään juoksi kaksi nuoren miehen hahmoa ja yksi pitkän pojan varjo. ”Meidän on parasta pysyä täällä pellolla ettei ne löydä meitä.” sanoi nuoren pojan hahmo. ”Minä kannatan.” sanoi pienen miehen hahmo. ”Ei kannata itseään turhaan tapattaa.” ”Shhh! Olkaa hiljaa!” kuului kolmannen miehen käsky. ”Minä kuulen jotain.”
----------
Kuunvalo osui kauniiseen hevosta esittävään marmoripatsaaseen, joka oli karahtanut takajaloilleen. Sen ympärillä oli kaunis puutarha jossa kasvoi mitä kauneimpia kasveja. Mutta joillakin ei ollut aikaan ihastella näitä upeita luontoäidin upeita luomuksia. Nuoren pojan hahmo juoksi henkihieverissä tässä kauniissa paikassa. ”Arner! Odota!” huusi tytön hengästynyt ääni pojan takana. Poika pysähtyi ja kääntyi. Suuren omenapuun varjosta juoksi esiin kaksi täysin samannäköistä tytön hahmoa. ”Oli typerää ottaa teidät mukaan.” sanoi poika hengästyneesti. ”Minähän tapatan teidät. Teiltä lähtee henki tästä ryntäilystä. Ja jos ei siitä, niin niiden keihäistä. Tiedättehän sen kauniin niityn jonka keskellä kasvaa tammi, aivan tässä lähellä. Menkää sinne. Niiden ei pitäisi löytää teitä sieltä.” Tytöt nyökkäsivät. He juoksivat pojan luo, halasivat tätä yhtäaikaa ja antoivat suukon tämän poskelle. ”Ole varovainen!” sanoi toinen tytöistä. ”Olen.” vastasi poika. ”Varmasti!” sanoi toinen tyttö. ”Varmasti.” poika sanoi. ”Menkää nyt, ettei teille käy huonosti.” Tytöt lähtivät molemmat juoksemaan takaisin siihen suuntaan mistä olivat tulleet ja katosivat samaisen pihlajan varjoon. Poika lähti vastakkaiseen suuntaan.
Yksinäinen pojan hahmo juoksenteli hautausmaalla ja näytti etsivän jotain. ”Andrei. Andrei. Missä se on.” poika mutisi. Hän toisteli tätä niin kauan kun tuli suuren, vanhan ja paksun hautakiven luo jota koristi vanha metallilaatta jossa oli kirjoitusta, mutta poika ei pysähtynyt lukemaan sitä. ”Siinä!” poika huudahti. Hän tarttui laatan reunoihin ja veti täysin voimin. Hiljalleen laatta alkoi liikkua ulisten. ”Anteeksi vain setä, mutta näille on tullut käyttöä.” poika sanoi. Siinä samassa metallilaatta irtosi paikaltaan ja paljasti sen takana olleen syvennyksen. Poika veti sieltä esiin vanhan ja pölyisen kirstun. Hän avasi sen ja otti sieltä jotain pientä käteensä. Hän näytti tarkastelevan sitä, mutta pisti sen sitten taskuunsa. Poika nosti kirstusta lisää tällaisia pieniä esineitä ja laittoi ne taskuunsa. Sitten hän veti kirstun pohjalta pölyisen lippaan. Hän avasi sen nopeasti otti sieltä kaksi hyvin vanhan näköistä esinettä ja pisti ne vyölleen. Lopuksi hän otti kirstun pohjalta jotain pitkää ja mustaa joka oli kiedottu kankaaseen. ”Kiitos setä hyvä.” poika sanoi. Sitten hän kääntyi ja katosi yöhön.
Tuuli heilutti vehnää kauniilla pellolla. Taivaalla liitelin hiljakseen korppi, joka huomasi kuunvalossa neljän kyyristelevän ihmisen hahmot. ”Mitä sinä kuulit?” kuului pelokas pojan kuiskaus. ”En ole varma.” kuului vastaus. ”Parasta kuitenkin virittää aseet.” Kuului kuusi hiljaista naksahdusta. Hiljaisuus. Hahmot olivat jähmettyneet paikoilleen. Sitten yhtäkkiä suurin heistä laukaisi pistoolinsa kohti pimeyttä. Kuului vaimea tömähdys. ”Siitäs sait senkin paskiainen!” kuului miehen ääni. Hahmot lipuivat eteenpäin. Sitten ne pysähtyivät ja jäivät katselemaan jotain maassa makaavaa. ”Onko se varmasti kuollut!” kuului pojan epävarma kuiskaus. ”On.” kuului vastaus. ”Katso vaikka.” Sitten yksi hahmoista potkaisi maassa makaavaa olentoa. ”Henki poissa!”
Kuunvalo osui vanhaan tammeen kauniin niityn keskellä. Pitkä ruoho heilui tuulessa. Kaksi tytön hahmoa ilmestyi yön pimeydestä juosten hätäisesti. ”Lisa? Tina?” kuului pelästynyt tytön nyyhkyttävä ääni puun juurelta. Kaksi hahmoa pysähtyivät pelästyneinä. ”Lusia?” toinen hahmoista kysyi. Sitten molemmat tytöt juoksivat niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät tammen luo. ”Voi! Että meitä pelotti juosta tänne.” kuului toisen hahmon ääni samalla kun he juoksivat kohti puuta. ”Voi tytöt! Olen niin huolissani Marcuksen puolesta.” kuului puun alla istuvan hahmon niiskuttava ääni. ”Älä huoli!” Sanoi toinen vasta tulleista tytöistä. ”Me näimme hänet tänne tullessa. Hän oli menossa hautausmaalle päin.” Kuun valoa pääsi taas kerran tammen oksien läpi ja se valaisi identtisten tyttöjen vaaleat hiukset. ”Arner käski meidän tulla tänne. Sanoi ettei meitä löydettäisi.” kuului toisen kaksoistytön hellä, mutta hengästynyt ääni. Samassa puun juurella istunut tyttö kohotti kätensä ja osoitti siihen suuntaan mistä kaksoistytöt olivat tulleet.
----------
Tuuli humisee puidenlatvoissa ja kuu heittää kauniin kimmellyksensä pellon ylle. Nuoren juoksevan pojan varjo osuu sateen ja tuulen pieksemälle harmaalle kivelle. Hänellä näyttää olevan kiire, todella suuri kiire. Pojan hahmo haukkoo ilmaan hengästyneenä, rutistaen jotain ohutta ja pitkää rintaansa vasten, mutta jatkaa epätoivoista juoksuaan. Hän juoksee kuunvalossa kylpevän pellon läpi ja saapuu vanhan metsän reunaan. Yhtäkkiä hänen takaansa kuuluu risahdus. Poika kääntyy katsomaan taakseen, mutta siinä samassa hänen niskaansa tarraa voimakas käsi, joka nostaa pojan hahmon ilmaan. ”No niin poika!” kuuluu käheä ja rahiseva ääni. ”Ei mitään rimpuiluja, jos halut pitää pääsi paikallaan.” Pojan hahmo ei tästä näyttänyt välittävän, vaan potkaisee sokeasti taaksepäin. Kuuluu ähkäisy ja pojan niskaa rutistava käsi päästää otteensa. Samassa poika on jaloillaan, kääntyy ympäri ja survaisee jotain hänen takanaan kyyristyneen hahmon vatsaan. Kuului korahdus ja hahmo kaatui kyljelleen. Poika tempaisi pitkän hopeisen miekan uhrinsa mahasta, kääntyi ympäri, aloitti juoksun ja katosi metsän varjoihin.
”No niin! Ollaan kohta perillä!” kuului pojan väsynyt ja pelokas ääni. ”Enää vain parikymmentä metriä, niin olemme niityllä.” Neljä hahmoa liukui kyyristellen kuun valaiseman pellon keskellä eteenpäin. ”Sieltä niiden ei pitäisi meitä löytää.” kuului saman pojan kevyt kuiskaus. ”Se on syrjässä kylästä. Ne suuntaan suoraan kartanolle, jos meillä on onnea.” Hahmot saapuivat kyyristellen pellon reunalla olevan tien ojan luo. Yksi hahmo hiipi tien keskelle. ”Hyvä!” kuului miehen ääni. ”Voitte tulla. Täällä ei ole ketään.” Kolme hahmoa juoksi tien yli, hidastelematta. He olivat päässeet niitylle.
Metsän läpi juoksi nuoren pojan hahmo, hänen perässään seurasi suurempi varjo. Tämä varjo näytti jahtaavan pojan hahmoa ja lähestyi tätä koko ajan. Kuunvalo osui pojan hätääntyneille kasvoille, joissa hänen siniset silmänsä etsivät kokoajan jotain pakopaikkaa. Hahmot saapuivat yhtäkkiä suurelle aukealle. Samassa kuului laukaus. Vihreä välähdys valaisi metsässä sijaitsevan aukean jokaista oksaa, koloa ja juurta myöten. Suuri varjo pojan takana kaatui. ”Mitä helv…?” kuului pojan huudahdus. ”Andrei-sedän pistoolit.” Kuului ääni pimeydestä. ”Eivätkös ne olekin hyödyllisiä.” Pitkä voimakkaan näköinen hahmo, jolla oli valkeat pitkät hiukset, kalpea iho ja palavat punaiset silmät, astui ulos varjoista. ”Veli hyvä.” kuului toisen pojan helpottunut ääni. ”Tulit kreivinaikaan. Tuo löysi minut palaamasta isän luota. Se otti minua niskasta kiinni ja otti pistoolit jotka isä oli minulle antanut, mutta minä pääsin sen otteesta irti.” Nuoremman pojan hahmo kyyristyi kuolleen olennon ylle ja otti sen vyöltä kaksi hienoa pistoolia. ”Mikset käyttänyt puukkoasi?” kysyi toinen poika. ”Ei ole kuule helppoa juostessa ruveta kaivelemaan saappaitaan.” kuului vastaus. ”No, joka tapauksessa meidän on mentävä mitä nopeimmin niitylle tammen luo. Lusia on siellä.” sanoi voimakasrakenteinen poika. ”Niin myös Lina ja Tina!” huudahti sinisilmäinen hahmo.
----------
Kolmen tytön hahmot olivat jähmettyneet vanhan tammen alla. Kuu valaisi kauniin niityn ja paljasti sen reunalla seisovan suuren varjon. Siitä huokui nimetöntä kauhua ja sen ympärillä olevat kasvit hukkuivat varjoihin. Kuunvalo kalpeni siihen osuessaan, eikä se tuonut esiin olennon piirteitä. Tämä olento näytti haistelevan ilmaa, tai pikemminkin pelkoa. Sen rahiseva hengitys kuului tammen juurelle saakka ja se nosti tyttöjen ihon kananlihalle. Nimetön varjo alkoi hiljalleen lipua heitä kohti, yhä haistellen rahisevalla hengityksellään. Nyt tytöt huomasivat sen olevan enää noin viidentoista metrin päässä puusta, ja se lähestyi yhä, hiljaa, mutta varmasti.
Neljä hahmoa seisoi keskellä pientä niittyä, jota kuu valaisi vienoilla säteillään. Yksi hahmoista näytti olevan erittäin ärtynyt. ”Hienoa!” kuului ärtynyt miehen huuto. ”Älä nyt raivostu.” kuului vikisevä pojan ääni. ”Kyllä minä nyt vain raivostun! Raivostun oikein kunnolla!” kuului miehen ärtynyt ääni. ”Sinähän sanoit että se niitty olisi täällä! Ja minne me joudutaan? Aivan lähelle tuota kirottua metsää!” miehen hahmo nosti kätensä ja osoitti sillä jonkin matkan päässä olevaa metsää. ”Tiedätkö sinä mitä siellä on? Siellä on sellaisia petoja joiden kynsistä sinä et noin vain selviäisi!” Vahvan miehen hahmo käveli kyyristelevän pojan varjon luo, tarttui tätä niskasta ja nosti tämän ilmaan, kuin kissanpennun. ”Ja arvaa mikä on pahinta!” miehen hahmo ärjyi. ”Me ollaan nyt entistä lähempänä kylää.” Samassa ilmassa kaikui tyttöjen kirkaisuja, ja mies päästi pojan hahmon otteestaan. Nopeasti poika oli jaloillaan. ”Se tuli tuolta.” sanoi pitkä miehen hahmo ja osoitti sormellaan kohti pimeyttä. ”No niin.” pienen miehen hahmo voihkaisi. ”Mitä me tehdään?” ”Me lähdetään täältä!” karjaisi voimakas miehen hahmo.
Kaksi pojan hahmoa juoksi esiin pienestä metsästä kuunvalossa kylpevälle pellolle. ”Minne isä meni?” kysyi suurempi juoksevista varjoista. ”Vartijat tuli sinne ja sano että sen täytyy puolustaa kylää.” sanoi toinen hahmo. Toinen hahmoista huokaisi ja painoi päänsä kumaraan. ”Toivottavasti isälle ei käy mitenkään.” He olivat ylittäneet pellon ja astuneet kauniille niitylle. Heidän ympärillään kasvoi kauniita kukkasia, ja niiden tuoksu rauhoitti heitä. ”Viimeinkin.” huokaisi vahvan pojan varjo helpottuneena. Samassa ilmaa viilsi tyttöjen pelokas kiljunta. ”Ei! Lusia!” huudahti pitkä poika ja alkoi juosta hullun lailla kohti niityn keskellä seisovaa vanhaa tammea.
Jatkoa lisätty.
Tässä tätä oli. Pyydän teitä kertomaan mitä piditte tästä. Mitä hyvää ja huonoa?
Oli keskiyö. Pieni tuulenvire heilutti pitkää ruohoa. Kuu ja tähdet valaisivat mustassa yössä kaunista niittyä, jonka keskellä olevalla kukkulalla kasvoi vanha tammi. Kuunsäteet osuivat kauniisti puun lehdille ja jättivät keveän hopeanhohteen niiden päälle. Puun alla oli kaksi noin 14 vuotiaisten lasten hahmoa. Toinen oli selvästi tyttö, koska hän oli solakka ja hento. Kuunsäteet koskettivat hänen kauniita mustia hiuksiaan hellästi, saaden ne näyttämään vieläkin upeammilta. ”Katso taivaalle! Eivätkö tähdet olekin kauniita Nasar?” kysyi tyttö vierellään istuvalta pojan hahmolta. Tämä poika oli ikäisekseen suuri, niin vahvan näköinen että häntä olisi voinut luulla muutaman vuoden vanhemmaksi kuin oli. ”Minun ei tarvitse katsella taivaalle löytääkseni kaunista, Lusia hyvä.” vastasi pojan hahmo joka käänsi katseensa tyttöön. ”Älä viitsi!” tyttö kikatti ”Mitä pidät tästä paikasta?”. Poika suuntasi katseensa maahan ja nosti siitä pienen liljan. ”Pidän.” poika vastasi ”Entä sinä nuppuseni? Pidätkö sinä tästä paikasta?”. ”Kyllä. Minä suorastaan rakastan sitä!” naurahti tyttö. Saapui pitkä hiljaisuus. Tyttö katseli taivaan tähtiä ja poika oli suunnannut katseensa tyttöön. Tuuli heilutti tammen oksia että pienen hetken ajan niiden välistä pilkahti kuunvaloa joka osui viistosti pojan kasvoille. Siinä valossa pystyi erottamaan pitkät vitivalkoiset hiukset, kalpean ihon ja punaiset silmät, jotka olivat kuin palavat kekäleet. Tämä tapahtui hetkessä ja pian pojan kasvot olivat taas varjoissa. Siinä poika katseli omasta mielestään kauneinta olentoa kokomaailmassa. ”Nuppu.” sanoi poika. Tyttö käänsi katseensa tähdistä seuralaiseensa. ”Mitä?” tyttö kysyi. ”Tiedätkö miltä minusta tuntuisi jos sinulle kävisi jotain.” poika kysyi. Tyttö ei vastannut. ”Minä…” poika sanoi ”Minä en pystyisi elämään ilman sinua. Olet ihanin asia mitä minulle on tapahtunut koko elämässäni. Äidin kuoleman jälkeen olin niin masentunut, kunnes sinä tulit. Sinä olet elämäni ainut valopiste.” Tyttö siirtyi lähemmäksi poikaa ja suuteli tätä poskelle. Poika kietoi toisen käsivartensa tytön olkapäille ja suuteli tätä takaisin otsalle.
Jonkin matkan päässä niitystä oli vanha puun kanto, olisikohan ollut tammen, jonka päällä istui noin 16 vuotiaan pojan hahmo, joka näytti lukevan kirjaa. Hän oli pitkä ja hänellä oli voimakkaat hartiat. Yhtäkkiä hän nosti katseensa kirjasta ja näytti kuulostelevan. Sitten hän käänsi katseensa luoteeseen, jossa sijaitsi meren ranta. Hän näki pieniä liekkejä, jotka luultavasti kuuluivat soihduille, ja niiden valossa hän näki pitkä hahmoja joilla oli keihäät ja kilvet. Nopeasti poika tajusi mitä oli tekeillä ja pudotti kirjansa. Nopeasti hän oli jaloillaan ja lähti juoksemaan kohti niityllä sijaitsevaa tammea.
Tammen alla istuskelevat hahmot oli lähellä toisiaan ja näyttivät supattelevan jotain toisilleen. Yhtäkkiä he huomasivat tumman hahmon joka juoksi heitä kohti. ”Mitä nyt Juli?” murahti poika juoksevalle hahmolle, selvästi loukkaantuneena, kun hänen ja tytön yhteistä hetkeä oli häiritty. ”Nyt ei ole aika olla harmissaan!” huusi juokseva hahmo ”Saisitte olla minulle helvetillisen kiitollisia, kun tulin teitä varoittamaan! Ne on täällä!” hahmon äänessä oli pieni hätäännyksen hiven. ”Mitä” huusi puun juurella oleva poika. ”Juli! Varoita Daria, Schweriä ja Wolfgangia. Lusia! Sinä jäät tänne! Täältä ne eivät löydä sinua! Minä lähden varoittamaan isää ja muita!” Tyttö heittäytyi poikaa vasten. ”Älä mene!” tämä aneli ”Ne tappavat sinut jos ne löytävät sinut!” Taas kerran tuuli liikutti puun oksia että niiden välistä livahti kuunvaloa joka osui tytön kasvoille ja paljasti sen asian että tämä itki, sillä hänen poskillaan näkyi kyyneleitä. ”Älä hätäile.” poika sanoi ja halasi tytön hentoa hahmoa ”Eivät ne minua löydä.”
----------
Kolme nuoren miehen hahmoa kävelivät vierivieressä, lähellä vanhaa metsää pellonlaidassa. He puhelivat toisilleen melko kovaäänisesti ja nauroivat vähän väliä. ”Niinpä niin Dari! Jos sinä et olisi tullut juuri silloin kun ne typerykset humalapäissään uhkasivat pieksää meidät, meille olisi käynyt hassusti!” sanoi yksi heistä. Hän ei ollut kovinkaan iso muihin verrattuna, mutta hänen hartiansa olivat erittäin voimakkaat ja hän piti päätään pystyssä ja asteli arvokkaasti muiden vieressä. ”Niin varmasti!” naurahti suurin heistä. ”Mitäs hommaatte itsenne sellaisiin tilanteisiin!” Hän oli erittäin voimakkaan näköinen. Hänellä oli vahvat käsivarret, leveät hartiat ja hän oli pitkä, ainakin kaksi metrinen. ”Hei katsokaas tuonne!” sanoi kolmas heistä. Hän oli pitkä, melko roteva ja osoitti kaakkoon sormellaan. Siellä näkyi juokseva pojan hahmo. ”Eikös tuo ole Juliwer?” hän sanoi. ”Kyllä se on.” sanoi suurin heistä. ”Mitä asiaa sillä on meille?” Hän sai pian vastauksen. ”Ne tulee! Perkule! Ne tulee!” juoksevan pojan hahmo huusi täyttä kurkkua. ”Mitä!” huudahti pisimmän miehen hahmo. ”Nyt nopeasti! Haetaan pistoolit!”
Kuunvalo valaisi kaunista puutarhaa, jossa kasvoi kauniita kukkia. Siellä oli liljoja, ruusuja, tulppaaneja ja muita kauniita harvinaisempia kukkasia. Sieltä erotti nuoren, noin 13 vuotiaan, pojan hahmon joka istuskeli omenapuun alla. Hän oli melko pitkä ja komea nuorukainen. Hänen käsivartensa olivat kietoutuneet kahden tytön ympärille ja he supattelivat jotain toisilleen. Tyttöjen hahmot olivat täysin samannäköiset. Heillä oli vaaleat huikset ja solakka vartalo. ”Mitä pidätte tytöt?” kysyi poika. ”Onko tämä puutarha kaunis?” Molemmat tytöt nostivat katseensa kukkasista, katsoivat pojan kalpeita kasvoja ja naurahtivat. ”Kyllä vain Arner.” kikatti toinen. ”Me pidämme.” lisäsi toinen. ”Niin.” sanoi poika ”Minä olen miettinyt mitä minä tänne seuraavaksi lisäisin. Miten olisi jasmiineja ja muutama kirsikkapuu.” ”Arner.” sanoi toinen tytöistä. ”Mitä Tina?” kysyi poika. ”Eikös tuo ole sinun veljesi?” tyttö vastasi ja osoitti sormellaan pitkää juoksevaa pojan hahmoa. ”On.” poika sanoi. ”Mitä hän nyt on tekeillä. ”Arner!” huusi juoksevan pojan hahmo. ”Mene varoittamaan isää! Sano että ne on tulossa.” Pojan äänestä huomasi heti että asia oli vakavaa. ”Hyvä on!” huusi tyttöjen kanssa ollut poika. ”Lina! Tina! Tulkaa mukaani!”
Pieni tuulenvire heilutti pitkää ruohoa. Vanhan tammen alla olevan tytön hahmo näytti nyyhkyttävän ja kuunvalo kimmelsi hänen kauniissa mustissa hiuksissaan. ”Voi anna hänen selvitä tästä.” tyttö aneli hiljaa itsekseen. Yhtäkkiä hän nosti itkevät kasvonsa käsistään ja katsoi niitylle. Hän oli näkevinään suuren tumman hahmon. Siitä ei voinut sanoa mitään. Se oli suuri, lähes muodoton ja siitä huokui kauhua joka nostatti tytön ihon kanan lihalle. Sitten se oli poissa.
”Voi perkele!” kirosi nuoren miehen hahmo. ”Mitä me tehdään? Vartijat ovat kartanolla. Ei me voida niitä vastaan taistella näin pienellä joukolla!” Hänen perässään juoksi kaksi nuoren miehen hahmoa ja yksi pitkän pojan varjo. ”Meidän on parasta pysyä täällä pellolla ettei ne löydä meitä.” sanoi nuoren pojan hahmo. ”Minä kannatan.” sanoi pienen miehen hahmo. ”Ei kannata itseään turhaan tapattaa.” ”Shhh! Olkaa hiljaa!” kuului kolmannen miehen käsky. ”Minä kuulen jotain.”
----------
Kuunvalo osui kauniiseen hevosta esittävään marmoripatsaaseen, joka oli karahtanut takajaloilleen. Sen ympärillä oli kaunis puutarha jossa kasvoi mitä kauneimpia kasveja. Mutta joillakin ei ollut aikaan ihastella näitä upeita luontoäidin upeita luomuksia. Nuoren pojan hahmo juoksi henkihieverissä tässä kauniissa paikassa. ”Arner! Odota!” huusi tytön hengästynyt ääni pojan takana. Poika pysähtyi ja kääntyi. Suuren omenapuun varjosta juoksi esiin kaksi täysin samannäköistä tytön hahmoa. ”Oli typerää ottaa teidät mukaan.” sanoi poika hengästyneesti. ”Minähän tapatan teidät. Teiltä lähtee henki tästä ryntäilystä. Ja jos ei siitä, niin niiden keihäistä. Tiedättehän sen kauniin niityn jonka keskellä kasvaa tammi, aivan tässä lähellä. Menkää sinne. Niiden ei pitäisi löytää teitä sieltä.” Tytöt nyökkäsivät. He juoksivat pojan luo, halasivat tätä yhtäaikaa ja antoivat suukon tämän poskelle. ”Ole varovainen!” sanoi toinen tytöistä. ”Olen.” vastasi poika. ”Varmasti!” sanoi toinen tyttö. ”Varmasti.” poika sanoi. ”Menkää nyt, ettei teille käy huonosti.” Tytöt lähtivät molemmat juoksemaan takaisin siihen suuntaan mistä olivat tulleet ja katosivat samaisen pihlajan varjoon. Poika lähti vastakkaiseen suuntaan.
Yksinäinen pojan hahmo juoksenteli hautausmaalla ja näytti etsivän jotain. ”Andrei. Andrei. Missä se on.” poika mutisi. Hän toisteli tätä niin kauan kun tuli suuren, vanhan ja paksun hautakiven luo jota koristi vanha metallilaatta jossa oli kirjoitusta, mutta poika ei pysähtynyt lukemaan sitä. ”Siinä!” poika huudahti. Hän tarttui laatan reunoihin ja veti täysin voimin. Hiljalleen laatta alkoi liikkua ulisten. ”Anteeksi vain setä, mutta näille on tullut käyttöä.” poika sanoi. Siinä samassa metallilaatta irtosi paikaltaan ja paljasti sen takana olleen syvennyksen. Poika veti sieltä esiin vanhan ja pölyisen kirstun. Hän avasi sen ja otti sieltä jotain pientä käteensä. Hän näytti tarkastelevan sitä, mutta pisti sen sitten taskuunsa. Poika nosti kirstusta lisää tällaisia pieniä esineitä ja laittoi ne taskuunsa. Sitten hän veti kirstun pohjalta pölyisen lippaan. Hän avasi sen nopeasti otti sieltä kaksi hyvin vanhan näköistä esinettä ja pisti ne vyölleen. Lopuksi hän otti kirstun pohjalta jotain pitkää ja mustaa joka oli kiedottu kankaaseen. ”Kiitos setä hyvä.” poika sanoi. Sitten hän kääntyi ja katosi yöhön.
Tuuli heilutti vehnää kauniilla pellolla. Taivaalla liitelin hiljakseen korppi, joka huomasi kuunvalossa neljän kyyristelevän ihmisen hahmot. ”Mitä sinä kuulit?” kuului pelokas pojan kuiskaus. ”En ole varma.” kuului vastaus. ”Parasta kuitenkin virittää aseet.” Kuului kuusi hiljaista naksahdusta. Hiljaisuus. Hahmot olivat jähmettyneet paikoilleen. Sitten yhtäkkiä suurin heistä laukaisi pistoolinsa kohti pimeyttä. Kuului vaimea tömähdys. ”Siitäs sait senkin paskiainen!” kuului miehen ääni. Hahmot lipuivat eteenpäin. Sitten ne pysähtyivät ja jäivät katselemaan jotain maassa makaavaa. ”Onko se varmasti kuollut!” kuului pojan epävarma kuiskaus. ”On.” kuului vastaus. ”Katso vaikka.” Sitten yksi hahmoista potkaisi maassa makaavaa olentoa. ”Henki poissa!”
Kuunvalo osui vanhaan tammeen kauniin niityn keskellä. Pitkä ruoho heilui tuulessa. Kaksi tytön hahmoa ilmestyi yön pimeydestä juosten hätäisesti. ”Lisa? Tina?” kuului pelästynyt tytön nyyhkyttävä ääni puun juurelta. Kaksi hahmoa pysähtyivät pelästyneinä. ”Lusia?” toinen hahmoista kysyi. Sitten molemmat tytöt juoksivat niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät tammen luo. ”Voi! Että meitä pelotti juosta tänne.” kuului toisen hahmon ääni samalla kun he juoksivat kohti puuta. ”Voi tytöt! Olen niin huolissani Marcuksen puolesta.” kuului puun alla istuvan hahmon niiskuttava ääni. ”Älä huoli!” Sanoi toinen vasta tulleista tytöistä. ”Me näimme hänet tänne tullessa. Hän oli menossa hautausmaalle päin.” Kuun valoa pääsi taas kerran tammen oksien läpi ja se valaisi identtisten tyttöjen vaaleat hiukset. ”Arner käski meidän tulla tänne. Sanoi ettei meitä löydettäisi.” kuului toisen kaksoistytön hellä, mutta hengästynyt ääni. Samassa puun juurella istunut tyttö kohotti kätensä ja osoitti siihen suuntaan mistä kaksoistytöt olivat tulleet.
----------
Tuuli humisee puidenlatvoissa ja kuu heittää kauniin kimmellyksensä pellon ylle. Nuoren juoksevan pojan varjo osuu sateen ja tuulen pieksemälle harmaalle kivelle. Hänellä näyttää olevan kiire, todella suuri kiire. Pojan hahmo haukkoo ilmaan hengästyneenä, rutistaen jotain ohutta ja pitkää rintaansa vasten, mutta jatkaa epätoivoista juoksuaan. Hän juoksee kuunvalossa kylpevän pellon läpi ja saapuu vanhan metsän reunaan. Yhtäkkiä hänen takaansa kuuluu risahdus. Poika kääntyy katsomaan taakseen, mutta siinä samassa hänen niskaansa tarraa voimakas käsi, joka nostaa pojan hahmon ilmaan. ”No niin poika!” kuuluu käheä ja rahiseva ääni. ”Ei mitään rimpuiluja, jos halut pitää pääsi paikallaan.” Pojan hahmo ei tästä näyttänyt välittävän, vaan potkaisee sokeasti taaksepäin. Kuuluu ähkäisy ja pojan niskaa rutistava käsi päästää otteensa. Samassa poika on jaloillaan, kääntyy ympäri ja survaisee jotain hänen takanaan kyyristyneen hahmon vatsaan. Kuului korahdus ja hahmo kaatui kyljelleen. Poika tempaisi pitkän hopeisen miekan uhrinsa mahasta, kääntyi ympäri, aloitti juoksun ja katosi metsän varjoihin.
”No niin! Ollaan kohta perillä!” kuului pojan väsynyt ja pelokas ääni. ”Enää vain parikymmentä metriä, niin olemme niityllä.” Neljä hahmoa liukui kyyristellen kuun valaiseman pellon keskellä eteenpäin. ”Sieltä niiden ei pitäisi meitä löytää.” kuului saman pojan kevyt kuiskaus. ”Se on syrjässä kylästä. Ne suuntaan suoraan kartanolle, jos meillä on onnea.” Hahmot saapuivat kyyristellen pellon reunalla olevan tien ojan luo. Yksi hahmo hiipi tien keskelle. ”Hyvä!” kuului miehen ääni. ”Voitte tulla. Täällä ei ole ketään.” Kolme hahmoa juoksi tien yli, hidastelematta. He olivat päässeet niitylle.
Metsän läpi juoksi nuoren pojan hahmo, hänen perässään seurasi suurempi varjo. Tämä varjo näytti jahtaavan pojan hahmoa ja lähestyi tätä koko ajan. Kuunvalo osui pojan hätääntyneille kasvoille, joissa hänen siniset silmänsä etsivät kokoajan jotain pakopaikkaa. Hahmot saapuivat yhtäkkiä suurelle aukealle. Samassa kuului laukaus. Vihreä välähdys valaisi metsässä sijaitsevan aukean jokaista oksaa, koloa ja juurta myöten. Suuri varjo pojan takana kaatui. ”Mitä helv…?” kuului pojan huudahdus. ”Andrei-sedän pistoolit.” Kuului ääni pimeydestä. ”Eivätkös ne olekin hyödyllisiä.” Pitkä voimakkaan näköinen hahmo, jolla oli valkeat pitkät hiukset, kalpea iho ja palavat punaiset silmät, astui ulos varjoista. ”Veli hyvä.” kuului toisen pojan helpottunut ääni. ”Tulit kreivinaikaan. Tuo löysi minut palaamasta isän luota. Se otti minua niskasta kiinni ja otti pistoolit jotka isä oli minulle antanut, mutta minä pääsin sen otteesta irti.” Nuoremman pojan hahmo kyyristyi kuolleen olennon ylle ja otti sen vyöltä kaksi hienoa pistoolia. ”Mikset käyttänyt puukkoasi?” kysyi toinen poika. ”Ei ole kuule helppoa juostessa ruveta kaivelemaan saappaitaan.” kuului vastaus. ”No, joka tapauksessa meidän on mentävä mitä nopeimmin niitylle tammen luo. Lusia on siellä.” sanoi voimakasrakenteinen poika. ”Niin myös Lina ja Tina!” huudahti sinisilmäinen hahmo.
----------
Kolmen tytön hahmot olivat jähmettyneet vanhan tammen alla. Kuu valaisi kauniin niityn ja paljasti sen reunalla seisovan suuren varjon. Siitä huokui nimetöntä kauhua ja sen ympärillä olevat kasvit hukkuivat varjoihin. Kuunvalo kalpeni siihen osuessaan, eikä se tuonut esiin olennon piirteitä. Tämä olento näytti haistelevan ilmaa, tai pikemminkin pelkoa. Sen rahiseva hengitys kuului tammen juurelle saakka ja se nosti tyttöjen ihon kananlihalle. Nimetön varjo alkoi hiljalleen lipua heitä kohti, yhä haistellen rahisevalla hengityksellään. Nyt tytöt huomasivat sen olevan enää noin viidentoista metrin päässä puusta, ja se lähestyi yhä, hiljaa, mutta varmasti.
Neljä hahmoa seisoi keskellä pientä niittyä, jota kuu valaisi vienoilla säteillään. Yksi hahmoista näytti olevan erittäin ärtynyt. ”Hienoa!” kuului ärtynyt miehen huuto. ”Älä nyt raivostu.” kuului vikisevä pojan ääni. ”Kyllä minä nyt vain raivostun! Raivostun oikein kunnolla!” kuului miehen ärtynyt ääni. ”Sinähän sanoit että se niitty olisi täällä! Ja minne me joudutaan? Aivan lähelle tuota kirottua metsää!” miehen hahmo nosti kätensä ja osoitti sillä jonkin matkan päässä olevaa metsää. ”Tiedätkö sinä mitä siellä on? Siellä on sellaisia petoja joiden kynsistä sinä et noin vain selviäisi!” Vahvan miehen hahmo käveli kyyristelevän pojan varjon luo, tarttui tätä niskasta ja nosti tämän ilmaan, kuin kissanpennun. ”Ja arvaa mikä on pahinta!” miehen hahmo ärjyi. ”Me ollaan nyt entistä lähempänä kylää.” Samassa ilmassa kaikui tyttöjen kirkaisuja, ja mies päästi pojan hahmon otteestaan. Nopeasti poika oli jaloillaan. ”Se tuli tuolta.” sanoi pitkä miehen hahmo ja osoitti sormellaan kohti pimeyttä. ”No niin.” pienen miehen hahmo voihkaisi. ”Mitä me tehdään?” ”Me lähdetään täältä!” karjaisi voimakas miehen hahmo.
Kaksi pojan hahmoa juoksi esiin pienestä metsästä kuunvalossa kylpevälle pellolle. ”Minne isä meni?” kysyi suurempi juoksevista varjoista. ”Vartijat tuli sinne ja sano että sen täytyy puolustaa kylää.” sanoi toinen hahmo. Toinen hahmoista huokaisi ja painoi päänsä kumaraan. ”Toivottavasti isälle ei käy mitenkään.” He olivat ylittäneet pellon ja astuneet kauniille niitylle. Heidän ympärillään kasvoi kauniita kukkasia, ja niiden tuoksu rauhoitti heitä. ”Viimeinkin.” huokaisi vahvan pojan varjo helpottuneena. Samassa ilmaa viilsi tyttöjen pelokas kiljunta. ”Ei! Lusia!” huudahti pitkä poika ja alkoi juosta hullun lailla kohti niityn keskellä seisovaa vanhaa tammea.
Jatkoa lisätty.
Tässä tätä oli. Pyydän teitä kertomaan mitä piditte tästä. Mitä hyvää ja huonoa?
