40k epäonni vainoaa osat I ja II
Lähetetty: Ke 17.12.2003 20:02
täs ois tällänen stoori. ei välttämättä mikään loistava, mutta palautetta voi antaa(kiitos) risuja ja ruusuja saa jaella. tää on mun eka stoori
Kylmä metalli painui silmälle, kuva tarkentui. Kohde oli keskellä ristiä ja kuului suhahdus.” Jipii! Napakymppi!” Mark huusi korvan vieressä.” Kokeile uudestaan” hän virkkoi. Laitoin uuden luodin kivääriin ja ammuin. Jälleen täysosuma. Kapteeni Davidson tuli katsomaan tauluani. ”Loistavaa alokas Nelson. Ennen seuraavaa harjoitus paikkaa yritä 100 metrin päästä, sillä yritykseksi se jääkin”. Sama vanha lataus ja laukaus ja vielä toisen kerran sama kuvio, joskin paljon verkkaisemmin, koska kylmä oli turruttanut käteni ja sormeni. ”Voihan perkele” minä sadettelin, kun tarkistin tulostani taulusta. Molemmat reiät olivat viisi millimetriä keskustasta oikealla ja vasemmalla. ”Eipä onnistunut, mutta suoritit tämän vaiheen, voit siirtyä seuraavaan vaiheeseen” kapteeni Davidson lausui minulle, mutta minä en totellut, vaan marssin kahdensadan metrin päähän ja laukaisin. ”Nyt kuvio on täydellinen. Davidson oli kuin puulla päähän lyöty. Luoti oli osunut molemmista koloista 5 millimetriä keskemmälle. Jätin aseeni pystyyn telineeseen ja siirryin kranaattien heittämiseen, joka sekin sujui kohtalaisesti.
Myöhemmin illalla, kun olin katsomassa tyynellä ilmalla auringon laskua, nenääni tunkeutui kaamea löyhkä ja samanaikaisesti silmäkulmassani välähti jotain kiiltävää. Kuului alkeellisen kuuloinen pamahdus ja samaan aikaan jalkani alkoi vuotaa railakkaasti tumman punaista verta. En jäänyt siihen, kuin tuppisuuna, vaan karjaisin hälytyksen, mutta liian myöhään. Taivaalta tippui kymmeniä raskaita panoksia ja kenttähalli räjähti tulimerenä ilmaan. Pingoin, tai niin lujaa, kuin haavoittuneella jalalla pystyi asetelineelle ja sieppasin saman kiväärin jolla oli ampunut harjoituksissa. Tarkensin tähtäintä ja painoin liipasinta ja: ”klik”. ”tosi mukavaa” minä hyväilin hiljaa itsekseni. ”Nyt on onni myötä” ajattelin, kun tarkistin muut kiväärit. Kaikissa kuului vain: ”klik!, klik!”. juoksin ympäri kenttää varjoissa piileskellen, vaikka välillä tulin avoimelle ja valoisalla ja sain monia kymmeniä luoteja itseäni kohti. Muks! ” mitä vit..? Taisinpa keksiä ratkaisun pulmaani”. mumisin itsekseni. Avasin luukun ja kömmin hyiseen ja ahtaaseen chimeran ohjaamoon.” Ja missähän tässä olisi käynnistys. ”Ehkä tämä, ei tai tämä” kuului tuskan huutoja ja kirouksia ja kranaattien räjähdyksiä. ”No kelpaa paremman puutteessa. Käänsin tykkitorni hiukkasen ja aloin ampua, yhä virtalukkoa etsien. Äkkiä kaikkialta alkoi kuulua kilkahduksia ja kalkahduksia. Katsoi ohjaamon ikkunasta. Ulkona oli sysipimeää, mutta sitten ikkunaan tuli: aargh! Kaivoin laatikosta pistoolin ja ammuin sillä ikkunaan tullutta verenpunaista silmää, mutta vauriota se oli ehtinyt saamaan aikaan. Laitoin pistoolin lattialla, ja siellä odotti minua jälleen yllätys. Örkki oli laittanut kirveen tekemästä aukosta sisälle kranaatin. Viskasin sen niin kauas, kuin jaksoin. Kranaatin räjähdystä säesti lukuisien örkkien tuskan huudot. Nyt räjähti lähempänä, kuin koskaan. Vilkaisin onnekseni taakseni, kun samalla taakse tulleesta aukosta hyppi pikku örkkejä sisään. Tankki käynnistyi jostain ihmeen syystä, mutta jälleen kohtalo oli puuttunut peliin. Tankki sammui jälleen Syöksyin jo savuavasta ohjaamosta viime hetkellä, ennen kuin villisti kieppuva raketti, sen tuhosi. Mietin oliko örkeillä minkäänlaista järkeä, ennen kuin sain ajatukseeni vastauksen, silmäni sumenivat ja päässä pyöri, lyötyäni pääni kiveen hypyn jälkeen. Viimeinen muistikuva oli, kun paksu kömpelön aseen piippu painui kasvojani vasten.
Heräsin ikuisuuksia kestäneen ajan kuluttua korvissa humisten. Silmillä oli vaikeaa avautua ja kunnes ne viimein avautuivat, minua kohtasi omituinen näky, sillä luulin olevani keisarin luona, mutta minua vastapäätä istui viisi avaruusmerijalkaväen sotilasta, jotka olivat pukeutuneet siniseen panssariin, heistä yksi oli muita selvästi korkea-arvoisempi, sillä hänellä oli kädessään miekka, vai mikä sitten olikaan, jossa oli moottorisahan terät ja eräs heistä oli varmaankin soturipappi, sillä hän erottui muista ulkonäkönsä perusteella. Eräs sotilaista huomasi minun heränneen ja ilmoitti siitä komentajalle, ilmeisesti, jonkun sisäisen radion avulla, koska sanaakaan ei kuulunut, eikä minkään laista elettä tehty viestimiseksi ja silti komentaja kääntyi katsomaan minua, samaan aikaan ukkoshaukan lentäjä kuulutti, että oltiin perillä muutaman minuutin kuluttua. Laskeuduimme johonkin bunkkeri rykelmään, joka oli ilmeisesti ihmisten hallussa. Ukkoshaukka nousi välittömästi ja jatkoi partio kierrostaan, kun minä olin poistunut aluksesta. Minua vastaan tuli sotilas, joka ohjasi minut sairaala osaan, jossa minut tutkittiin läpikotaisin ja jalkani sidottiin ja puhdistettiin. Pian minut oli ylennetty sotilaaksi ja minulle oli annettu laskivääri, pistooli ja nippu kranaatteja. Nyt olin luutnantti Marksonin komennuksessa.
Vartio vuorossa ollessani kaikki alkoi. Örkkejä oli havaittu lännessä tuhatmäärin. Meidät tai tarkemmin minun ryhmäni oli komennettu vartioimaan ja suojelemaan yhtä tark’ampuja ryhmää torniin, josta esteetön näköala kaikkiin ilmansuuntiin, joka nousi bunkkeri rykelmän keskellä muita reilusti korkeammalle. Tornissa oli monia hylsyjä eri aseista, joka paljasti, että torni oli kuulunut monille roduille ja viimeisimpänä örkeille. Torni haisi ällöttävältä, ikään kuin siellä olisi pidetty grillipileet, joissa olisi ollut syöty pahasti käristynyttä lihaa ja niistä olisi veret roiskittu ympäri seiniä, osa saattoi olla totta, sillä monissa paikoissa oli punaisia roiskejälkiä, vaikka siellä haisi pahasti se ei vetänyt vertoja juoksuhautoihin komennettujen sotilaiden tulevalle kärsimykselle, sillä tilanne näytti toivottomalta ja me olimme pahasti alivoimaisia, jos örkien pääluku piti paikkaansa ja asiaa pahensi se, että meillä oli vai yksi tankki ja sekin oli miehistökuljetusta varten, eli siitä ei olisi hyötyä taistelussa.
Taistelu alkoi hyvin nopeasti, tai ainakin örkkien puolelta alkoivat raskaat aseet tulittaa ja meiltä vastasi muutama sinko ja lastykki taistelukutsuun. Vaurioita ei meille tullut nimeksikään ja samoin kävi örkkien puolella. Örkkien sotatrukki huristelivat hirveätä vauhtia kohti ensimmäistä juoksuhautaa, mutta räjähti savuna ilmaan, kun se ajoi miinoitettuun vyöhykkeeseen. Miinat eivät kuitenkaan estäneet kaikkia autoja tulemasta läpi. Autoista hyppi ulos örkkejä monia kymmeniä, jotka juosivat täysin järjettöminä päin piikkilanka aitaa, joka suojasi ensimmäisiä juoksuhautoja. Muut hyppivät ja kapusivat heidän ylitseen. Tark’ampujilla oli täysi työ ampua niin monta örkkiä, kuin pystyivät, mutta keskittyivät pääasiassa isompiin kohteisiin ja tykkien komentajiin. Mies tappioilta ei voinut säästyä. Moni oli menettänyt henkensä puolustaessaan ensimmäistä juoksuhautaa, mutta se oli pidetty, pääasiassa miinojen avustuksella.
Nyt monien ihmetykseksi valtava örkki joukko perääntyi ja perääntyvien vihernahkojen takaa vilisti pikkuisia örkkejä. Komentajat huusivat ampumiskieltoja miehille. Pikkuiset örkit kävelivät ja juoksivat kohti miinoja ja monien nauraessa räjähtivät kappaleiksi, kunnes viimein, mutta liian myöhään komentajat tajusivat tilanteen. Örkit juoksivat sekasortoista vauhtia miinoista poistettua mäkeä kohti makoisaa vihollistaan huutaen karmaisevia sota huutoja, jotka pelästyttivät arkajalat tolaltaan. Ensimmäinen juoksuhauta menetettiin sillä sekunnilla, kun örkit siihen hyppäsivät ja katkaisivat kaikilta vastustajiltaan kaulat, ennen kuin he tokenivat kauhusta. Moni huusi Keisarilta apua, mutta monilta suusta tuli vain avunhuutoja, joista osa tukehtui kivuliaisiin voihkaisuihin ja maahan kuolleena kaatumiseen.
Ilta alkoi pimentyä ja taisteleminen kävi vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi, koska oli suuri riski osua omiin. Örkkejä virtasi kokoajan lisää taistelukentälle, joka nykyään oli täynnä ihmisten ja örkkien tallaantuneita ja haisevia ruumiita. Perääntykää! Oli nykyään sangen normaali käsky. Minä en olut joutunut vielä noudattaman sitä ja joutuisin noudattamaan sitä viimeisten joukossa. Monta monituista kertaa olivat yrittäneet torniin osua, mutta vaivaisin tuloksin. Yksi ammus oli osunut katto tiiliin ja kimmonnut niistä kohti taivaita. Minua ei siis oltu uhattu, mutta radiosta oli ollut tuskallista kuunnella kuolevien sotilaitten viimeisiä huutoja.
Tarkka-ampujat olivat ampuneet lippaansa tyhjiksi ja piti hakea uusia. Minut määrättiin hakemaan niitä varastobunkkerista, rykelmän toiselta puolelta. Matkalla törmäsin muutamiin kranaatin tekemiin kuoppiin, ja lopulta löysin varaston. Etsin panoksia jonkin aikaa ja löysin niitä muutaman lippaan. Lähdin juoksemaan tornia kohti pienessä kyyry asennossa lippaiden raskauden takia. Kiipesin tornin rautaiset kierreportaat hiljaa ja läähättäen kokoajan hengästyneenä. Pysähdyin huoneeseen vievän puuoven taakse ja kummastelin hiljaisuutta mikä huoneessa oli. Laskin lippaat hiljaa maahan ja otin pistoolin vyöltäni ja raotin ovea hiiren hiljaa. Eiii! Huusin täyttä kurkkua, mutta huuto päättyi tarkkaan laukaukseen muut tappaneen örkin kurkkuun. Lähdin juoksemaan kierreportaita niin lujaa alas kuin kykenin. Hyppäsin viime hetkellä ruudin katkuiseen ulkoilmaan ennen kuin tornin huippu räjähti, kuin supernova örkin asentamien pommien voimasta. Alhaala huomasin örkkien päässeen voittamattomana linjojen yli. Minut huomattuaan örkit lähtivät raivokkaasti juoksemaan minua kohti, kinastellen siitä kuka saa ampua minut täyteen lyijyä. Juuri ennen varmaa kuolemaa eteeni kurvasi chimera tykki raivokkaasti ampuen ja takaluukku auki. Läsähdin viime voimillani matkustajatilan lattialle ennen luukun sulkemista. Tykki ampui vielä muutaman huonosti tähdätyn laukauksen kohti örkki massaa, joka juoksi kuin viimeistä päivää ja osalla se oli viimeinen päivä elämässään. Kunnes vihdoin kuulin telaketjujen ujelluksen ja moottorin jälleen käynnistymisen äänet. Örkit eivät lähteneet takaa-ajoon vaurioista päätellen ja mikä niillä oli tarve tuhlata sotilaita turhaan tankki jahtiin, kun mässäiltävää oli yllin kyllin. Toivuttuani laskeskelin selviytyneiden määrää. Siinä ei tarvinnut matemaatikko olla, sillä selviytyjiä oli vai kolme. Minä, ohjaaja ja tykkitornia hoitava mies. He kertoivat, että selviytymiseni oli onnen kauppaa. He olivat kuulemma aikoneet uhrata itsensä keisarin puolesta ja ampua niin monta örkkiä kuin kykenivät, kunnes huomasivat minut ja tulivat taas järkiinsä. Tunnelma laskeutumispaikalle matkatessa ei ollut mieltä piristävä, varsikin luettelin minulle jo tutuksi käyneiden henkilöiden nimiä mielessäni. Päätin unohtaa koko taistelun, muuta se ei onnistunut millään tempulla ja lopulta aioin kostaa örkeille, vaikka se olisi viimeinen tekoni, minkä keisarin eteen teen.
EDIT:toi loppu on nyt kokonaan uusittu
sanokaa mielipiteitä tarinasta ja varsikin lopusta joka on uusittu kokonaan
risuja ja ruusuja
Kylmä metalli painui silmälle, kuva tarkentui. Kohde oli keskellä ristiä ja kuului suhahdus.” Jipii! Napakymppi!” Mark huusi korvan vieressä.” Kokeile uudestaan” hän virkkoi. Laitoin uuden luodin kivääriin ja ammuin. Jälleen täysosuma. Kapteeni Davidson tuli katsomaan tauluani. ”Loistavaa alokas Nelson. Ennen seuraavaa harjoitus paikkaa yritä 100 metrin päästä, sillä yritykseksi se jääkin”. Sama vanha lataus ja laukaus ja vielä toisen kerran sama kuvio, joskin paljon verkkaisemmin, koska kylmä oli turruttanut käteni ja sormeni. ”Voihan perkele” minä sadettelin, kun tarkistin tulostani taulusta. Molemmat reiät olivat viisi millimetriä keskustasta oikealla ja vasemmalla. ”Eipä onnistunut, mutta suoritit tämän vaiheen, voit siirtyä seuraavaan vaiheeseen” kapteeni Davidson lausui minulle, mutta minä en totellut, vaan marssin kahdensadan metrin päähän ja laukaisin. ”Nyt kuvio on täydellinen. Davidson oli kuin puulla päähän lyöty. Luoti oli osunut molemmista koloista 5 millimetriä keskemmälle. Jätin aseeni pystyyn telineeseen ja siirryin kranaattien heittämiseen, joka sekin sujui kohtalaisesti.
Myöhemmin illalla, kun olin katsomassa tyynellä ilmalla auringon laskua, nenääni tunkeutui kaamea löyhkä ja samanaikaisesti silmäkulmassani välähti jotain kiiltävää. Kuului alkeellisen kuuloinen pamahdus ja samaan aikaan jalkani alkoi vuotaa railakkaasti tumman punaista verta. En jäänyt siihen, kuin tuppisuuna, vaan karjaisin hälytyksen, mutta liian myöhään. Taivaalta tippui kymmeniä raskaita panoksia ja kenttähalli räjähti tulimerenä ilmaan. Pingoin, tai niin lujaa, kuin haavoittuneella jalalla pystyi asetelineelle ja sieppasin saman kiväärin jolla oli ampunut harjoituksissa. Tarkensin tähtäintä ja painoin liipasinta ja: ”klik”. ”tosi mukavaa” minä hyväilin hiljaa itsekseni. ”Nyt on onni myötä” ajattelin, kun tarkistin muut kiväärit. Kaikissa kuului vain: ”klik!, klik!”. juoksin ympäri kenttää varjoissa piileskellen, vaikka välillä tulin avoimelle ja valoisalla ja sain monia kymmeniä luoteja itseäni kohti. Muks! ” mitä vit..? Taisinpa keksiä ratkaisun pulmaani”. mumisin itsekseni. Avasin luukun ja kömmin hyiseen ja ahtaaseen chimeran ohjaamoon.” Ja missähän tässä olisi käynnistys. ”Ehkä tämä, ei tai tämä” kuului tuskan huutoja ja kirouksia ja kranaattien räjähdyksiä. ”No kelpaa paremman puutteessa. Käänsin tykkitorni hiukkasen ja aloin ampua, yhä virtalukkoa etsien. Äkkiä kaikkialta alkoi kuulua kilkahduksia ja kalkahduksia. Katsoi ohjaamon ikkunasta. Ulkona oli sysipimeää, mutta sitten ikkunaan tuli: aargh! Kaivoin laatikosta pistoolin ja ammuin sillä ikkunaan tullutta verenpunaista silmää, mutta vauriota se oli ehtinyt saamaan aikaan. Laitoin pistoolin lattialla, ja siellä odotti minua jälleen yllätys. Örkki oli laittanut kirveen tekemästä aukosta sisälle kranaatin. Viskasin sen niin kauas, kuin jaksoin. Kranaatin räjähdystä säesti lukuisien örkkien tuskan huudot. Nyt räjähti lähempänä, kuin koskaan. Vilkaisin onnekseni taakseni, kun samalla taakse tulleesta aukosta hyppi pikku örkkejä sisään. Tankki käynnistyi jostain ihmeen syystä, mutta jälleen kohtalo oli puuttunut peliin. Tankki sammui jälleen Syöksyin jo savuavasta ohjaamosta viime hetkellä, ennen kuin villisti kieppuva raketti, sen tuhosi. Mietin oliko örkeillä minkäänlaista järkeä, ennen kuin sain ajatukseeni vastauksen, silmäni sumenivat ja päässä pyöri, lyötyäni pääni kiveen hypyn jälkeen. Viimeinen muistikuva oli, kun paksu kömpelön aseen piippu painui kasvojani vasten.
Heräsin ikuisuuksia kestäneen ajan kuluttua korvissa humisten. Silmillä oli vaikeaa avautua ja kunnes ne viimein avautuivat, minua kohtasi omituinen näky, sillä luulin olevani keisarin luona, mutta minua vastapäätä istui viisi avaruusmerijalkaväen sotilasta, jotka olivat pukeutuneet siniseen panssariin, heistä yksi oli muita selvästi korkea-arvoisempi, sillä hänellä oli kädessään miekka, vai mikä sitten olikaan, jossa oli moottorisahan terät ja eräs heistä oli varmaankin soturipappi, sillä hän erottui muista ulkonäkönsä perusteella. Eräs sotilaista huomasi minun heränneen ja ilmoitti siitä komentajalle, ilmeisesti, jonkun sisäisen radion avulla, koska sanaakaan ei kuulunut, eikä minkään laista elettä tehty viestimiseksi ja silti komentaja kääntyi katsomaan minua, samaan aikaan ukkoshaukan lentäjä kuulutti, että oltiin perillä muutaman minuutin kuluttua. Laskeuduimme johonkin bunkkeri rykelmään, joka oli ilmeisesti ihmisten hallussa. Ukkoshaukka nousi välittömästi ja jatkoi partio kierrostaan, kun minä olin poistunut aluksesta. Minua vastaan tuli sotilas, joka ohjasi minut sairaala osaan, jossa minut tutkittiin läpikotaisin ja jalkani sidottiin ja puhdistettiin. Pian minut oli ylennetty sotilaaksi ja minulle oli annettu laskivääri, pistooli ja nippu kranaatteja. Nyt olin luutnantti Marksonin komennuksessa.
Vartio vuorossa ollessani kaikki alkoi. Örkkejä oli havaittu lännessä tuhatmäärin. Meidät tai tarkemmin minun ryhmäni oli komennettu vartioimaan ja suojelemaan yhtä tark’ampuja ryhmää torniin, josta esteetön näköala kaikkiin ilmansuuntiin, joka nousi bunkkeri rykelmän keskellä muita reilusti korkeammalle. Tornissa oli monia hylsyjä eri aseista, joka paljasti, että torni oli kuulunut monille roduille ja viimeisimpänä örkeille. Torni haisi ällöttävältä, ikään kuin siellä olisi pidetty grillipileet, joissa olisi ollut syöty pahasti käristynyttä lihaa ja niistä olisi veret roiskittu ympäri seiniä, osa saattoi olla totta, sillä monissa paikoissa oli punaisia roiskejälkiä, vaikka siellä haisi pahasti se ei vetänyt vertoja juoksuhautoihin komennettujen sotilaiden tulevalle kärsimykselle, sillä tilanne näytti toivottomalta ja me olimme pahasti alivoimaisia, jos örkien pääluku piti paikkaansa ja asiaa pahensi se, että meillä oli vai yksi tankki ja sekin oli miehistökuljetusta varten, eli siitä ei olisi hyötyä taistelussa.
Taistelu alkoi hyvin nopeasti, tai ainakin örkkien puolelta alkoivat raskaat aseet tulittaa ja meiltä vastasi muutama sinko ja lastykki taistelukutsuun. Vaurioita ei meille tullut nimeksikään ja samoin kävi örkkien puolella. Örkkien sotatrukki huristelivat hirveätä vauhtia kohti ensimmäistä juoksuhautaa, mutta räjähti savuna ilmaan, kun se ajoi miinoitettuun vyöhykkeeseen. Miinat eivät kuitenkaan estäneet kaikkia autoja tulemasta läpi. Autoista hyppi ulos örkkejä monia kymmeniä, jotka juosivat täysin järjettöminä päin piikkilanka aitaa, joka suojasi ensimmäisiä juoksuhautoja. Muut hyppivät ja kapusivat heidän ylitseen. Tark’ampujilla oli täysi työ ampua niin monta örkkiä, kuin pystyivät, mutta keskittyivät pääasiassa isompiin kohteisiin ja tykkien komentajiin. Mies tappioilta ei voinut säästyä. Moni oli menettänyt henkensä puolustaessaan ensimmäistä juoksuhautaa, mutta se oli pidetty, pääasiassa miinojen avustuksella.
Nyt monien ihmetykseksi valtava örkki joukko perääntyi ja perääntyvien vihernahkojen takaa vilisti pikkuisia örkkejä. Komentajat huusivat ampumiskieltoja miehille. Pikkuiset örkit kävelivät ja juoksivat kohti miinoja ja monien nauraessa räjähtivät kappaleiksi, kunnes viimein, mutta liian myöhään komentajat tajusivat tilanteen. Örkit juoksivat sekasortoista vauhtia miinoista poistettua mäkeä kohti makoisaa vihollistaan huutaen karmaisevia sota huutoja, jotka pelästyttivät arkajalat tolaltaan. Ensimmäinen juoksuhauta menetettiin sillä sekunnilla, kun örkit siihen hyppäsivät ja katkaisivat kaikilta vastustajiltaan kaulat, ennen kuin he tokenivat kauhusta. Moni huusi Keisarilta apua, mutta monilta suusta tuli vain avunhuutoja, joista osa tukehtui kivuliaisiin voihkaisuihin ja maahan kuolleena kaatumiseen.
Ilta alkoi pimentyä ja taisteleminen kävi vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi, koska oli suuri riski osua omiin. Örkkejä virtasi kokoajan lisää taistelukentälle, joka nykyään oli täynnä ihmisten ja örkkien tallaantuneita ja haisevia ruumiita. Perääntykää! Oli nykyään sangen normaali käsky. Minä en olut joutunut vielä noudattaman sitä ja joutuisin noudattamaan sitä viimeisten joukossa. Monta monituista kertaa olivat yrittäneet torniin osua, mutta vaivaisin tuloksin. Yksi ammus oli osunut katto tiiliin ja kimmonnut niistä kohti taivaita. Minua ei siis oltu uhattu, mutta radiosta oli ollut tuskallista kuunnella kuolevien sotilaitten viimeisiä huutoja.
Tarkka-ampujat olivat ampuneet lippaansa tyhjiksi ja piti hakea uusia. Minut määrättiin hakemaan niitä varastobunkkerista, rykelmän toiselta puolelta. Matkalla törmäsin muutamiin kranaatin tekemiin kuoppiin, ja lopulta löysin varaston. Etsin panoksia jonkin aikaa ja löysin niitä muutaman lippaan. Lähdin juoksemaan tornia kohti pienessä kyyry asennossa lippaiden raskauden takia. Kiipesin tornin rautaiset kierreportaat hiljaa ja läähättäen kokoajan hengästyneenä. Pysähdyin huoneeseen vievän puuoven taakse ja kummastelin hiljaisuutta mikä huoneessa oli. Laskin lippaat hiljaa maahan ja otin pistoolin vyöltäni ja raotin ovea hiiren hiljaa. Eiii! Huusin täyttä kurkkua, mutta huuto päättyi tarkkaan laukaukseen muut tappaneen örkin kurkkuun. Lähdin juoksemaan kierreportaita niin lujaa alas kuin kykenin. Hyppäsin viime hetkellä ruudin katkuiseen ulkoilmaan ennen kuin tornin huippu räjähti, kuin supernova örkin asentamien pommien voimasta. Alhaala huomasin örkkien päässeen voittamattomana linjojen yli. Minut huomattuaan örkit lähtivät raivokkaasti juoksemaan minua kohti, kinastellen siitä kuka saa ampua minut täyteen lyijyä. Juuri ennen varmaa kuolemaa eteeni kurvasi chimera tykki raivokkaasti ampuen ja takaluukku auki. Läsähdin viime voimillani matkustajatilan lattialle ennen luukun sulkemista. Tykki ampui vielä muutaman huonosti tähdätyn laukauksen kohti örkki massaa, joka juoksi kuin viimeistä päivää ja osalla se oli viimeinen päivä elämässään. Kunnes vihdoin kuulin telaketjujen ujelluksen ja moottorin jälleen käynnistymisen äänet. Örkit eivät lähteneet takaa-ajoon vaurioista päätellen ja mikä niillä oli tarve tuhlata sotilaita turhaan tankki jahtiin, kun mässäiltävää oli yllin kyllin. Toivuttuani laskeskelin selviytyneiden määrää. Siinä ei tarvinnut matemaatikko olla, sillä selviytyjiä oli vai kolme. Minä, ohjaaja ja tykkitornia hoitava mies. He kertoivat, että selviytymiseni oli onnen kauppaa. He olivat kuulemma aikoneet uhrata itsensä keisarin puolesta ja ampua niin monta örkkiä kuin kykenivät, kunnes huomasivat minut ja tulivat taas järkiinsä. Tunnelma laskeutumispaikalle matkatessa ei ollut mieltä piristävä, varsikin luettelin minulle jo tutuksi käyneiden henkilöiden nimiä mielessäni. Päätin unohtaa koko taistelun, muuta se ei onnistunut millään tempulla ja lopulta aioin kostaa örkeille, vaikka se olisi viimeinen tekoni, minkä keisarin eteen teen.
EDIT:toi loppu on nyt kokonaan uusittu
sanokaa mielipiteitä tarinasta ja varsikin lopusta joka on uusittu kokonaan
risuja ja ruusuja