40k Vihreä Uhka II-osa
Lähetetty: To 18.12.2003 21:12
noniin, eli toi loppu voi olla vähän sekava mutta koitetaan:
II. Luku Ratkaisut
Ukkoshaukoista alkoi tulla mustapanssarisia miehiä ulos ja he olivat niin uljas näky, että he näyttivät enkeleiltä silmissäni. Innostuin niin paljon heistä, että lähdin juoksemaan takaisin rintamalle, vaikka lääkintämiehet yrittivätkin estellä. Mukamas olin vielä liian huonossa kunnossa taisteluun. Lähdin silti ja nappasin las-kiväärini sairaalabunkkerin romuisessa eteisessä olevasta telineestä ja menin ovesta ulos. Kuulin kun toverini alkoivat hurrata apujoukoillemme, kun he liittyivät taisteluun. Minäkin halusin päästä taistelemaan heidän rinnalleen, joten melkein loikin mutaisten juoksuhautojen yli. Suuntasin matkani eturintamalle, jossa joukkueeni rippeet olivat. Yhtäkkiä minun viereeni tippui örkkien heittimen kranaatti, ja taaskin se oli suutari. ”Onnihan potkii minua tänään”, sanoin iloisena, kunnes kuulin ujellusta. Samassa takanani räjähti ja lensin ilmaan. ”Perkele!” oli ainoa sana jonka ehdin huutaa ennen kuin tömähdin maahan.
Kun heräsin, näin ympärilläni lääkintämiehen ja kommissaari Caernwellin. ”Kauanko olin tajuton?” kysyin lääkintämieheltä, mutta sain vastauksen Caernwellilta ”Noin vartin”, ”Nousehan ylös poika”, hän sanoi tiukalla, mutta ei ankaralla äänellä. Nousin varovasti ylös, sillä minulla oli melkein joka paikka ruumiistani sidottuna siteisiin. ”Mikä on tilanne?” kysyin kommissaarilta. ”Örkkien hyökkäys saatiin pysäytettyä, mutta tämä ei loppunut vielä”, hän vastasi. Katselin ympärilleni ja näin juoksuhaudoissa ruumiiden ja Keisarillisen Kaartin sotilaiden lisäksi mustia Avaruusmariinien sotilaita. Pelästyin, kun vieressäni eräs mariini ampui raketinheittimellä örkkejä kohti. ”Ilman heitä olisimme kuolleet”, hän jatkoi synkästi. Suuntasin katseeni maahan jossa näin örkin pään. Potkaisin sitä ja kysyin ”Missä muut ovat?” ”Tule, vien sinut sinne”, kommissaari vastasi.
”Kas, Sotamies Anton palasi muumiona seuraamme!” eräs tovereistani vitsaili, ja sai muut nauramaan. ”Mikä on tilanne?” kysyin heiltä. ”Örkit ovat palanneet takaisin asemiinsa”, eräs sotilas vastasi. ”En saisi kai kertoa tätä, mutta me valmistelemme hyökkäystä”, kommissaari kertoi ja aloin ihmetellä, että hän oli paljastanut tämän meille. Kaikki alkoivat keskustella innokkaasti ja samalla valmistautua taisteluun. Lähdin hakemaan panoksia joukkueelleni juoksuhaudoissa pujotellen. Kun palasin, kaikki olivat valmiina ja muillekin oli kerrottu, että nyt hyökätään. Pian ensimmäinen juoksuhauta oli täynnä sotilaita, jotka odottivat hyökkäyskäskyä.
Kuului pillin vihellys ja kaikki nousivat juoksuhaudoistaan ja lähtivät juoksemaan. Näin vain pitkän kentän, jolla oli raunioita ja bunkkereita. Me seurasimme Caernwellia rintamalle, ja onneksi hän johti meitä, sillä hän osasi käyttää maastoa hyväkseen. Kun olimme parinkymmenen metrin päässä örkki-linjoista, kukaan ei ollut kuollut ryhmästäni. Heitimme kranaatit, ja räjähdyksen jälkeen rynnäköimme. Örkkien ”juoksuhaudat” olivat vain luonnonmuokkaamia mutaisia ojia täynnä vihreitä ruumiita, mutta niissä oli vain vähän eläviä örkkejä. Ne hoideltiin nopeasti pienin miestappioin. Sitten tulivat Avaruusmariinit, jotka ottivat johdon käsiinsä. He tyhjensivät loputkin ”juoksuhaudat”. ”Miten niitä oli niin vähän?” monet kyselivät ihmeissään.
Silloin eräs korkea-arvoinen Avaruusmariini alkoi puhua ”Keisarin soturit! Te olette taistelleet urheasti ja voittaneet itsensä kuoleman! Vastustajamme örkit taas ovat lähteneet Ukkoshaukka-alustemme partioiden mukaan karkuun ja tuhottu melkein kokonaan ilmasta käsin!” Ilonhuutoja kuului joka puolella rintamaa ja upseerit alkoivat ohjata joukkoja saamiensa ohjeiden mukaan. Me saimme tehtäväksemme kuolleiden örkkien polton ja ihmisten hautaamisen. Onneksi emme joutunut tekemään tätä kaikkea yksin. Pian tuli tieto, että Mustien Temppeliherrojen partiot olivat tuhonneet loputkin örkit. Niin kaikesta tuli taas tavallista työtä tukikohdassa. Ainoa ero oli, että minua alettiin kutsua ”Kranaatti-Antoniksi”
Ja palaute olisi toivottavaa
II. Luku Ratkaisut
Ukkoshaukoista alkoi tulla mustapanssarisia miehiä ulos ja he olivat niin uljas näky, että he näyttivät enkeleiltä silmissäni. Innostuin niin paljon heistä, että lähdin juoksemaan takaisin rintamalle, vaikka lääkintämiehet yrittivätkin estellä. Mukamas olin vielä liian huonossa kunnossa taisteluun. Lähdin silti ja nappasin las-kiväärini sairaalabunkkerin romuisessa eteisessä olevasta telineestä ja menin ovesta ulos. Kuulin kun toverini alkoivat hurrata apujoukoillemme, kun he liittyivät taisteluun. Minäkin halusin päästä taistelemaan heidän rinnalleen, joten melkein loikin mutaisten juoksuhautojen yli. Suuntasin matkani eturintamalle, jossa joukkueeni rippeet olivat. Yhtäkkiä minun viereeni tippui örkkien heittimen kranaatti, ja taaskin se oli suutari. ”Onnihan potkii minua tänään”, sanoin iloisena, kunnes kuulin ujellusta. Samassa takanani räjähti ja lensin ilmaan. ”Perkele!” oli ainoa sana jonka ehdin huutaa ennen kuin tömähdin maahan.
Kun heräsin, näin ympärilläni lääkintämiehen ja kommissaari Caernwellin. ”Kauanko olin tajuton?” kysyin lääkintämieheltä, mutta sain vastauksen Caernwellilta ”Noin vartin”, ”Nousehan ylös poika”, hän sanoi tiukalla, mutta ei ankaralla äänellä. Nousin varovasti ylös, sillä minulla oli melkein joka paikka ruumiistani sidottuna siteisiin. ”Mikä on tilanne?” kysyin kommissaarilta. ”Örkkien hyökkäys saatiin pysäytettyä, mutta tämä ei loppunut vielä”, hän vastasi. Katselin ympärilleni ja näin juoksuhaudoissa ruumiiden ja Keisarillisen Kaartin sotilaiden lisäksi mustia Avaruusmariinien sotilaita. Pelästyin, kun vieressäni eräs mariini ampui raketinheittimellä örkkejä kohti. ”Ilman heitä olisimme kuolleet”, hän jatkoi synkästi. Suuntasin katseeni maahan jossa näin örkin pään. Potkaisin sitä ja kysyin ”Missä muut ovat?” ”Tule, vien sinut sinne”, kommissaari vastasi.
”Kas, Sotamies Anton palasi muumiona seuraamme!” eräs tovereistani vitsaili, ja sai muut nauramaan. ”Mikä on tilanne?” kysyin heiltä. ”Örkit ovat palanneet takaisin asemiinsa”, eräs sotilas vastasi. ”En saisi kai kertoa tätä, mutta me valmistelemme hyökkäystä”, kommissaari kertoi ja aloin ihmetellä, että hän oli paljastanut tämän meille. Kaikki alkoivat keskustella innokkaasti ja samalla valmistautua taisteluun. Lähdin hakemaan panoksia joukkueelleni juoksuhaudoissa pujotellen. Kun palasin, kaikki olivat valmiina ja muillekin oli kerrottu, että nyt hyökätään. Pian ensimmäinen juoksuhauta oli täynnä sotilaita, jotka odottivat hyökkäyskäskyä.
Kuului pillin vihellys ja kaikki nousivat juoksuhaudoistaan ja lähtivät juoksemaan. Näin vain pitkän kentän, jolla oli raunioita ja bunkkereita. Me seurasimme Caernwellia rintamalle, ja onneksi hän johti meitä, sillä hän osasi käyttää maastoa hyväkseen. Kun olimme parinkymmenen metrin päässä örkki-linjoista, kukaan ei ollut kuollut ryhmästäni. Heitimme kranaatit, ja räjähdyksen jälkeen rynnäköimme. Örkkien ”juoksuhaudat” olivat vain luonnonmuokkaamia mutaisia ojia täynnä vihreitä ruumiita, mutta niissä oli vain vähän eläviä örkkejä. Ne hoideltiin nopeasti pienin miestappioin. Sitten tulivat Avaruusmariinit, jotka ottivat johdon käsiinsä. He tyhjensivät loputkin ”juoksuhaudat”. ”Miten niitä oli niin vähän?” monet kyselivät ihmeissään.
Silloin eräs korkea-arvoinen Avaruusmariini alkoi puhua ”Keisarin soturit! Te olette taistelleet urheasti ja voittaneet itsensä kuoleman! Vastustajamme örkit taas ovat lähteneet Ukkoshaukka-alustemme partioiden mukaan karkuun ja tuhottu melkein kokonaan ilmasta käsin!” Ilonhuutoja kuului joka puolella rintamaa ja upseerit alkoivat ohjata joukkoja saamiensa ohjeiden mukaan. Me saimme tehtäväksemme kuolleiden örkkien polton ja ihmisten hautaamisen. Onneksi emme joutunut tekemään tätä kaikkea yksin. Pian tuli tieto, että Mustien Temppeliherrojen partiot olivat tuhonneet loputkin örkit. Niin kaikesta tuli taas tavallista työtä tukikohdassa. Ainoa ero oli, että minua alettiin kutsua ”Kranaatti-Antoniksi”
Ja palaute olisi toivottavaa
