Mestari Edenhousen saaga, osa 1 (jatkoa prologilleni)
Lähetetty: Su 21.12.2003 21:18
No pikaisesti kirjoitin tarinaa tuolle prologilleni jonka kaikki tottakai ovat lukeneet.. Mutta jos joku on JÄTTÄNYT LUKEMATTA sen voi käydä lukaisemassa täältä --> http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=17782
Noh, risuja ja ruusuja saa antaa (ja on suotavaa
)
MESTARI EDENHOUSEN SAAGA, OSA 1
-------------------------------------------------------------------------------------
Mestari Edenhouse kiinnitti turvavyönsä ja laski kätensä polvelleen. Matka oli alkamassa,
eikä sen määränpää pahemmin häntä miellyttänyt. Tieto siitä että heitä odotti valtava määrä
"siivottavaa" masensi Mestaria, eikä se että vihollinen lisääntyi huomattavan nopeasti
auttanut yhtään asiaa. Ukkoshaukka jossa hän istui vaikutti Mestari Edenhousesta jo kodilta,
niin monta kertaa monen vuoden ajan hän oli saapunut tähän samaan koneeseen ja lentänyt
taisteluun. Ei hän tiennyt mikä teki tästä koneesta kodin tuntuisen. Tarkemmin ajatellen
Mestari ei edes tiennyt mitä koti merkitsee. Sana koti tuntui tutulta, mutta hän ei saanut
päähänsä kuvaa kodista. Lopulta hän huokasi syvään ja laski katseensa maahan.
-Koneisiin miehet! Ei meillä ole tuomionpäivään saakka aikaa!
Kaikui konehalleissa, kun ryhmänjohtaja Enos Labansson patisti ryhmäänsä Ukkoshaukkansa
ruumaan. Tuo kyseinen Ukkoshaukka oli saman värinen kuin Enoksen voimahaarniska, vihreä
ja sen kyljissä komeili valkoisia koristuksia. Ryhmänjohtaja asteli viimeisen miehensä perässä
sisälle lentokoneeseen, ja sulki ruuman lastausluukun. Sisällä oli tunkkaista ja keskellä huonetta
seisoi suuri litteä näyttöruutu. Ruuma oli ympäröity istuimilla ja ne kaikki osoittivat näyttöruutuun.
Nyt nuo penkit olivat täynnä yhtä lukuunottamatta, sillä se oli varattu Enokselle. Enos tarkisti vielä
lastausluukun lukot ja käveli istuimelleen. Kun hän oli sulkenut turvavyönsä alkoi Ukkoshaukka täristä,
ja näyttöruutuun ilmestyi punahiuksisen miehen pää. Miehen naama oli sileä ja ruhjeeton, mutta silti
niistä kuvastui rintamalla koetut kauhut.
-Matka Pesään alkaa hetken kuluttua, kiinnittäkää turvavyönne sekä tarkistakaa voimahaarniskanne liitokset.
Hetken kulutta mies jatkoi:
-Pesän miehitys on tällä hetkellä vajaa, sekä ammukset alkavat olla lopussa. Ötököiden
hyökkäykset ovat vaatineet veronsa. Rauha menetettyjen miesten sieluille, löytäkööt he paikkansa
tuonpuoleisessa.
Tämän sanottuaan sulki punatukkainen mies silmänsä ja seurasi lyhyt hiljaisuus.
-Saavuttuanne täydennätte Pesän asevarastot, sekä lääkitsette selviytyneet. Myös hyökkäyksen valmistelut tulee aloittaa heti. Keisarin siunausta ja suojelusta!
Näyttö suhisi ja vaipui mustaksi.
Miehet istuivat hiljaa, ääntäkään päästämättä. Ukkoshaukka nytkähti voimakkaasti ja kohosi maasta. Enoksen mahaa kipristi kun kone nousi korkeuksiin. Hänen mielensä täyttivät ajatukset noista vihollisista. Hän pohti kuinka nuo ötökät olivat päässeet pesään, entä kuinka kävisi jos ne pääsisivät sisälle uudestaan? Olisiko heillä mahdollisuuksia niitä vastaan, vai olisiko tappio välttämätön? Enos tiesi ettei hänen ollut lupa ajatella pimeitä ajatuksia, mutta ne vain tulvivat hänen mieleensä. Hän pudisteli päätään ja tyhjensi mielensä. Pelko eikä häviö ei ollut vaihtoehto.
Monen tunnin matkan jälkeen alkoi Ukkoshaukka laskea korkeutta. Pesä oli enään vain pienen pyrähdyksen päässä, mutta pimeys esti heitä näkemästä sitä. Hetken he vielä liisivät kohti pimeyttä, kunnes suuri metallinen linnake ilmestyi pimeydestä. Se oli tornin muotoinen. Korkea kuin vuori, sekä leveä kuin suuri metsä. Ikkunat olivat vahvistettu paksulla panssarilasilla, ja ovet oli valmistettu toista metriä paksusta teräksestä. Näky kiehtoi Enosta ja sai tämän tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi, tähän valtavaan metallivuoreen verrattuna. Yht’äkkiä Ukkoshaukan laskutelineet kolahtivat maahan ja moottorit lopettivat jylinän. Lastausluukku aukesi ja sumu tulvi sisälle Ukkoshaukkaan. He olivat perillä.
Mestari Edenhouse harppoi ulos Ukkoslinnustaan, naamallaan sama vanha tympeä ilme. Hän tutkiskeli Pesää katseellaan. Mestari selvästi nautti näkemästään. kohta Pesän piha oli täynnä vihreitä Ukkoshaukkoja, joista purkautui ulos kymmenittäin space marine sotilaita. Myös Enos ja hänen ryhmänsä jätti aluksen, ja he suuntasivat askeleensa kohti Pesän portteja. Porteilla ryhmä muodosti rivin ja jäi odottamaan ovien aukaisua. Mestari Edenhouse asteli porttien eteen ja työnsi pienen kortin oven vieressä olevaan aukkoon. Kuului äänekäs naksahdus ja hitaasti valtavat ovet avautuivat.
Ovien välistä ei langennut turvallista valoa pihamaalle. Ei. Vain pimeys huokui Pesän sisältä. Mestari Edenhouse tuijotti hetken pimeyteen ja epäröimättä hän astui sisälle. Ilman minkäänlaista käskyä alkoivat sotilaat kävellä kohti portteja, kohti pimeyttä. Enosta ajatus kulkea noista porteista puistatti, mutta ei tämä pihakaan häntä miellyttänyt. Pelkkää elotonta hiekkaa ja kuollutta metsää. Sitä tämä piha oli. Enos tuijotti tuota metsää. Hän oli näkevinään siellä liikettä, jotakin suurta ja nopeaa. Hän epäröi hetken, mutta uteliaisuus sai hänestä vallan ja hän lähti kohti metsää. Ensin Enos käveli rauhallisesti, mutta uteliaisuus poltti hänessä ja kohta hän jo juoksi. Kun hän saavutti metsän laidan raotti hän lehtiverhoa ja näki mikä oli liikkunut. Se oli suuri, noin kuuden metrin korkuinen Lictor. Enos tuijotti sitä, tuntien samaan aikaan vihaa ja pelkoa tuota hirviötä kohtaan. Enoksen sormet hakeutuivat boltterin kahvalle. Hän veti aseen vyöltään ja osoitti sillä Lictoria. Luotisuihku lennähti boltterin piipusta, kohti tuon valtavan hirviö kasvoja. Se päästi valtavan karjaisun ja hyökkäsi valtavat kynnet ilmaa halkoen kohti Enosta.
-Se on Lictor! Karjui Enos, samalla juosten portteja kohden niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.
Viimeiset space marine sotilaat jotka eivät olleet vielä kulkeneet porteista, kääntyivät ja latasivat boltterinsa. Valtava ryöppy luoteja viuhui ilman halki kohti Lictorin kriittisiä alueita, päätä sekä rintaa, lävistäen sen ja kaataen maahan kitumaan. Hetken se tärisi ja sätki, mutta se ei kestänyt kaukaa. Enos kääntyi ja huomasi Lictorin kuolleen. Hän asteli sen vierelle ja katsoi sitä silmiin. Sen punaiset silmät, joka olivat ennen hohtanut kirkkaana olivat nyt haalistuneet harmaiksi ja elottomiksi. Enos kosketti hirviön otsaa ja samassa sen silmät alkoivat taas hohtaa. Hän tajusi että Lictorin taru ei ollutkaan vielä ohi, mutta liian myöhään. Lictor oli jo kohottanut valtavan viikatteen muotoisen kyntensä ja iskenyt sen viimeisillä voimillaan Enoksen jalkaan. Hänen päässään pyöri ja koko maailma sumeni..
Mestari Edenhouse kulki pitkin pimeää käytävää, tietämättä pimeyden syytä. Pimeys latisti Mestarin mieltä. Ajatukset että kukaan ei olisi selvinnyt viimeisistä hyökkäyksistä varjostivat hänen mieltään, eikä tieto siitä että vihollinen saattoi odottaa jo seuraavan kulman takana rohkaissut Mestaria. Mutta vaaroista huolimatta, jatkoi Edenhouse kulkuaan pimeyteen. Tovin kulkemisen jälkeen hän saapui uudelle ovelle. Se oli paljon koristeellisempi kuin portin ovet, mutta teräksen paksuudessa se ei hävinnyt porttien oville. Mestari kosketti ovea ja tunsi kuinka jotakin oli kirjoitettu oveen kultaisilla kohokirjaimilla. Oven vieressä oli pieni aukko, sinne Mestari työnsi samaisen pienen kortin kuin porteilla ja ovet aukenivat hitaasti. Tällä kertaa kirkas valo tulvi ulos ovesta ja sokaisi Mestarin hetkeksi, siitä välittämättä hän asteli sisään.
Kun Mestari sai näkönsä takaisin huomasi hän olevansa kirkkaassa leikkauspöytien täyttämässä huoneessa. Lattia oli laatoitettu valkoisilla laatoilla ja seinät oli maalattu sinisiksi. Leikkauspöydillä makasi haavoittuneita sotilaita, jotka nukkuivat tai olivat parhaillaan operoitavina. Edenhouse kiersi huonetta, katsellen haavoittuneita sotilaita. Osa oli menettänyt ruumiinosia, toiset oli lävistetty ötököiden kynsillä ja joidenkin voimahaarniskat olivat halkeilleet. Hetken kiertelyn jälkeen tunnisti Mestari Edenhouse erään sotilaan. Tämä oli Enos. Enos oli unessa, joten hän ei tiennyt mitä hänen jalalleen oli käynyt. Jalka oli ollut Lictorin käsittelyn jälkeen todella huonossa kunnossa, joten se oli jouduttu amputoimaan. Nyt Enoksen jalan paikalla komeili metallinen robotisoitu proteesi, Ei olisi Enokselle helppo pala nähdä jalkansa herättyään, Mestari ajatteli ja istuutui Enoksen vieressä seisovaan tuoliin.
-Hän herää kohta. Sanoi Edenhousen viereen ilmestynyt, valkoiseen takkiin ja punaiseen voimahaarniskaan pukeutunut mies.
-Kuka te olette ja mitä Ryhmänjohtaja Labanssonille on tapahtunut? Entä kuinka hän on täällä? Kysyi Mestari Edenhouse.
-Minä olen Yliapoteekkari Petrus Narsman ja miehemme toivat hänet tänne sivusisäänkäynnin kautta, Lictorin lävistettyä hänen jalkansa. Sanoi Petrus ja viittasi kädellään Enokseen. Petrus jatkoi:
-Jouduimme amputoimaan hänen jalkansa, mutta robotisoidun jalkaproteesin ei pitäisi haitata häntä. Järkytys voi vain olla suuri hänen herättyään..
-Missä muut joukkomme ovat? Entä miksi Pesän sisäänkäynti on aivan pimeä?
-Miehenne on johdatettu suojaan Pesän kellarikerroksiin, sinne ei pääse kuin yhdestä hissistä ja se on tarkasti vartioitu, kaikki sotilaamme ovat siellä, hissillä. Petrus vakuutti. Seuraavaan aiheeseen siirryttäessä Petruksen silmiin ilmestyi suuri suru.
-Sisäänkäynti on pimeä, sillä pääsisäänkäynnin generaattori on tuhoutunut. Samaisessa taistelussa menetimme suuren osan joukoistamme. Hengissä olevat ovat tässä huoneessa ja hissillä. Olemme kiitollisia saapumis..
Petrus ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun kuului matala kumahdus. Kaikki äänet hiljenivät ja kumahdus kuului uudestaan, tällä kertaa vain kovempaa kuin viimeksi. Kolmannella kertaa kumahdus kuului jo todella voimakkaana.
-Äkkiä, hissiin! Ottakaa haavoittuneet mukaan. Äkkiä! Petrus huusi.
Mestari Edenhouse ja Petrus raahasivat haavoittuneet pieneen hissiin. Hädissään Petrus alkoi hakata nappia joka vei kellarikerrokseen, mutta se tuntui olevan jumissa. Neljännellä kertaa kuului kumahdus ja hissiä vastakkainen seinä räjähti. Sisään tulvi pieniä, konttaavan miehen kokoisia ”ötököitä”. Kahdella jalalla kumarassa asennossa juoksevat ötökät, valmistautuivat syöksymään hissiin. Ne kohottivat kyntensä ja valmistautuivat hyppäämään. Petrus läimäytti nappia kaikilla voimillaan ja vihdoin hissin ovi sulkeutui ja matka alas alkoi.
Maailma näytti sumealta Enoksen silmissä. Korvissaan hän tunsi kovan paineen, aivan kuin hän painuisi maan alle. Hänen päänsä oli kipeä ja lihakset tuntuivat jäykiltä. Enos hapuili tukea käsillään ja sai kun saikin kiinni hissin seinässä törröttävästä kaiteesta. Hän veti itsensä pystyyn, mutta ei tuntenut jalkaansa. Enos katsoi alas ja häneen iski kauhu. Hänen teki mieli huutaa, mutta ääni ei vaan tullut. Enos vajosi hissin lattialle. Hän itki.
Hissi kolahti maahan, sen merkkinä että he olivat perillä kellarissa. Mestari Edenhouse ja Petrus raahasivat haavoittuneet hissistä ja taluttivat Enoksen ulos, ryhmänsä luo. Rauhoituttuaan Enos tärisi. Viha Tyranideja kohtaan tuntui vahvana. Hänen teki mieli vain juosta noiden Ötököiden keskelle ja teurastaa ne, viimeiseen olentoon. Nuo epäsikiöt saisivat maksaa.
Petrus tiesi. Hän tiesi että Tyranidit pääsisivät hissikuilun kautta kellariin, ennemmin tai myöhemmin. He joutuisivat taistelemaan, mutta olisiko heillä mahdollisuuksia? Petrus yritti olla ajattelematta tällaisia ajatuksia. Hän tiesi mikä olisi todennäköisintä, mutta vastaus ei miellyttänyt häntä. Hän veti taskustaan las-pistoolin ja asetti sen vyölleen.
-Kerro joukoillesi tulevasta taistelusta. Kerro heille vihollisesta, mutta älä kerro heille että toivoa ei ole. Petrus sanoi Mestari Edenhouselle, äänessään pelkoa.
-Minä kerron Petrus, kerron heille mitä käsket. En siksi että pitäisin siitä, vaan siksi että se on ainoa keino jolla saatamme selvitä. Mestari Edenhouse sanoi, alistuva sävy äänessään. Pelko ei kuitenkaan tähän mieheen päässyt, eikä tulisi koskaan pääsemään. Sen hän oli päättänyt jo nuorena, eikä tuosta päätöksestä tultaisi lipsumaan.
Mestari Edenhouse jakoi käskyt raskain mielin. Hissikuilusta oli alkanut jo kantautua ääniä. Pelottavia ääniä. Nämä äänet eivät enään pelottaneet Enosta, ne saivat hänet vain tuntemaan valtavaa vihaa. Hänen päässään oli pyörinyt tuo hetki, tuo tuskaisa hetki jolloin Lictor oli vienyt hänen jalkansa. Ikinä hän ei tuota hetkeä tulisi unohtamaan, ikinä hän ei tulisi antamaan anteeksi. Enos ja hänen miehensä olivat hissillä, valmiina ”ottamaan Ötökät vastaan”. Enos tähtäsi boltterillaan hissin oveen, odottaen sen räjähtämistä. Sekunnit tuntuivat tunneilta. Lopulta alkoi tapahtua. Hissin vieressä oleva ilmastointikanava räjähti ja savuavasta reiästä syöksyi ulos kymmeniä ja taas kymmeniä hormagantteja, samoja koirankokoisia olentoja joita he olivat nähneet yläkerrassa. Enos antoi boltterinsa laulaa. Gauntteja kaatui kuin heinää ja hymy nousi Enoksen huulille. Viereisen hissin ovi aukeni ja kellarin toisesta huoneesta saapunut ryhmä Space marine sotilaita juoksi hissiin. Hissin ovi sulkeutui ja hissi nousi pääportille.
Maa järisi ja ilmastointikanavasta ilmestyi jotakin valtavaa. Se oli valtava Carnifex, ainakin 9 metrin korkuinen. Sen valtavat kynnet sekä kuori kiiltelivät kuin mustat auringot ja hampaat olivat pitkät kuin keihäät. Kun Enos huomasi Carnifexin näki hän siinä Lictorin. Tuon saman Lictorin jonka takia hän menetti jalkansa. Enos heitti boltterinsa maahan, otti las-tykin ryhmänjäseneltään ja nosti sen olalleen. Enos nauroi ja painoi liipaisinta. Paksu lasersäde lennähti tykin suusta ja lävisti carnifexin. Hetken aikaa Carnifex horjui pystyssä, mutta lopulta rojahti päin kattoa kannattelevaa pylvästä. Pylväs mureni pieniksi paloiksi ja katto sortui tukkien tien kellarin muihin huoneisiin. Enos ja ryhmän muut soturit juoksivat hissiin ja sitä kautta portille ja Ukkoshaukkaan. Enos istui paikalleen Ukkoshaukassa, nojasi eteenpäin ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Mestari Edenhouse seisoi pimeässä huoneessa, joka oli täynnä kuolleita Space marine sotilaita. Myös Petrus oli kaatunut, puolustaessaan Mestaria. Mestari Edenhouse vietti lyhyen hiljaisen hetken kuolleiden muistolle. Ajatukset siitä että hän ei tulisi selviämään täältä hengissä täyttivät hänen mielensä. Mestari pudisteli päätään ja tuhahti, latasi bolt-pistoolinsa ja Kulki pimeyteen..
Noh, risuja ja ruusuja saa antaa (ja on suotavaa
)MESTARI EDENHOUSEN SAAGA, OSA 1
-------------------------------------------------------------------------------------
Mestari Edenhouse kiinnitti turvavyönsä ja laski kätensä polvelleen. Matka oli alkamassa,
eikä sen määränpää pahemmin häntä miellyttänyt. Tieto siitä että heitä odotti valtava määrä
"siivottavaa" masensi Mestaria, eikä se että vihollinen lisääntyi huomattavan nopeasti
auttanut yhtään asiaa. Ukkoshaukka jossa hän istui vaikutti Mestari Edenhousesta jo kodilta,
niin monta kertaa monen vuoden ajan hän oli saapunut tähän samaan koneeseen ja lentänyt
taisteluun. Ei hän tiennyt mikä teki tästä koneesta kodin tuntuisen. Tarkemmin ajatellen
Mestari ei edes tiennyt mitä koti merkitsee. Sana koti tuntui tutulta, mutta hän ei saanut
päähänsä kuvaa kodista. Lopulta hän huokasi syvään ja laski katseensa maahan.
-Koneisiin miehet! Ei meillä ole tuomionpäivään saakka aikaa!
Kaikui konehalleissa, kun ryhmänjohtaja Enos Labansson patisti ryhmäänsä Ukkoshaukkansa
ruumaan. Tuo kyseinen Ukkoshaukka oli saman värinen kuin Enoksen voimahaarniska, vihreä
ja sen kyljissä komeili valkoisia koristuksia. Ryhmänjohtaja asteli viimeisen miehensä perässä
sisälle lentokoneeseen, ja sulki ruuman lastausluukun. Sisällä oli tunkkaista ja keskellä huonetta
seisoi suuri litteä näyttöruutu. Ruuma oli ympäröity istuimilla ja ne kaikki osoittivat näyttöruutuun.
Nyt nuo penkit olivat täynnä yhtä lukuunottamatta, sillä se oli varattu Enokselle. Enos tarkisti vielä
lastausluukun lukot ja käveli istuimelleen. Kun hän oli sulkenut turvavyönsä alkoi Ukkoshaukka täristä,
ja näyttöruutuun ilmestyi punahiuksisen miehen pää. Miehen naama oli sileä ja ruhjeeton, mutta silti
niistä kuvastui rintamalla koetut kauhut.
-Matka Pesään alkaa hetken kuluttua, kiinnittäkää turvavyönne sekä tarkistakaa voimahaarniskanne liitokset.
Hetken kulutta mies jatkoi:
-Pesän miehitys on tällä hetkellä vajaa, sekä ammukset alkavat olla lopussa. Ötököiden
hyökkäykset ovat vaatineet veronsa. Rauha menetettyjen miesten sieluille, löytäkööt he paikkansa
tuonpuoleisessa.
Tämän sanottuaan sulki punatukkainen mies silmänsä ja seurasi lyhyt hiljaisuus.
-Saavuttuanne täydennätte Pesän asevarastot, sekä lääkitsette selviytyneet. Myös hyökkäyksen valmistelut tulee aloittaa heti. Keisarin siunausta ja suojelusta!
Näyttö suhisi ja vaipui mustaksi.
Miehet istuivat hiljaa, ääntäkään päästämättä. Ukkoshaukka nytkähti voimakkaasti ja kohosi maasta. Enoksen mahaa kipristi kun kone nousi korkeuksiin. Hänen mielensä täyttivät ajatukset noista vihollisista. Hän pohti kuinka nuo ötökät olivat päässeet pesään, entä kuinka kävisi jos ne pääsisivät sisälle uudestaan? Olisiko heillä mahdollisuuksia niitä vastaan, vai olisiko tappio välttämätön? Enos tiesi ettei hänen ollut lupa ajatella pimeitä ajatuksia, mutta ne vain tulvivat hänen mieleensä. Hän pudisteli päätään ja tyhjensi mielensä. Pelko eikä häviö ei ollut vaihtoehto.
Monen tunnin matkan jälkeen alkoi Ukkoshaukka laskea korkeutta. Pesä oli enään vain pienen pyrähdyksen päässä, mutta pimeys esti heitä näkemästä sitä. Hetken he vielä liisivät kohti pimeyttä, kunnes suuri metallinen linnake ilmestyi pimeydestä. Se oli tornin muotoinen. Korkea kuin vuori, sekä leveä kuin suuri metsä. Ikkunat olivat vahvistettu paksulla panssarilasilla, ja ovet oli valmistettu toista metriä paksusta teräksestä. Näky kiehtoi Enosta ja sai tämän tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi, tähän valtavaan metallivuoreen verrattuna. Yht’äkkiä Ukkoshaukan laskutelineet kolahtivat maahan ja moottorit lopettivat jylinän. Lastausluukku aukesi ja sumu tulvi sisälle Ukkoshaukkaan. He olivat perillä.
Mestari Edenhouse harppoi ulos Ukkoslinnustaan, naamallaan sama vanha tympeä ilme. Hän tutkiskeli Pesää katseellaan. Mestari selvästi nautti näkemästään. kohta Pesän piha oli täynnä vihreitä Ukkoshaukkoja, joista purkautui ulos kymmenittäin space marine sotilaita. Myös Enos ja hänen ryhmänsä jätti aluksen, ja he suuntasivat askeleensa kohti Pesän portteja. Porteilla ryhmä muodosti rivin ja jäi odottamaan ovien aukaisua. Mestari Edenhouse asteli porttien eteen ja työnsi pienen kortin oven vieressä olevaan aukkoon. Kuului äänekäs naksahdus ja hitaasti valtavat ovet avautuivat.
Ovien välistä ei langennut turvallista valoa pihamaalle. Ei. Vain pimeys huokui Pesän sisältä. Mestari Edenhouse tuijotti hetken pimeyteen ja epäröimättä hän astui sisälle. Ilman minkäänlaista käskyä alkoivat sotilaat kävellä kohti portteja, kohti pimeyttä. Enosta ajatus kulkea noista porteista puistatti, mutta ei tämä pihakaan häntä miellyttänyt. Pelkkää elotonta hiekkaa ja kuollutta metsää. Sitä tämä piha oli. Enos tuijotti tuota metsää. Hän oli näkevinään siellä liikettä, jotakin suurta ja nopeaa. Hän epäröi hetken, mutta uteliaisuus sai hänestä vallan ja hän lähti kohti metsää. Ensin Enos käveli rauhallisesti, mutta uteliaisuus poltti hänessä ja kohta hän jo juoksi. Kun hän saavutti metsän laidan raotti hän lehtiverhoa ja näki mikä oli liikkunut. Se oli suuri, noin kuuden metrin korkuinen Lictor. Enos tuijotti sitä, tuntien samaan aikaan vihaa ja pelkoa tuota hirviötä kohtaan. Enoksen sormet hakeutuivat boltterin kahvalle. Hän veti aseen vyöltään ja osoitti sillä Lictoria. Luotisuihku lennähti boltterin piipusta, kohti tuon valtavan hirviö kasvoja. Se päästi valtavan karjaisun ja hyökkäsi valtavat kynnet ilmaa halkoen kohti Enosta.
-Se on Lictor! Karjui Enos, samalla juosten portteja kohden niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.
Viimeiset space marine sotilaat jotka eivät olleet vielä kulkeneet porteista, kääntyivät ja latasivat boltterinsa. Valtava ryöppy luoteja viuhui ilman halki kohti Lictorin kriittisiä alueita, päätä sekä rintaa, lävistäen sen ja kaataen maahan kitumaan. Hetken se tärisi ja sätki, mutta se ei kestänyt kaukaa. Enos kääntyi ja huomasi Lictorin kuolleen. Hän asteli sen vierelle ja katsoi sitä silmiin. Sen punaiset silmät, joka olivat ennen hohtanut kirkkaana olivat nyt haalistuneet harmaiksi ja elottomiksi. Enos kosketti hirviön otsaa ja samassa sen silmät alkoivat taas hohtaa. Hän tajusi että Lictorin taru ei ollutkaan vielä ohi, mutta liian myöhään. Lictor oli jo kohottanut valtavan viikatteen muotoisen kyntensä ja iskenyt sen viimeisillä voimillaan Enoksen jalkaan. Hänen päässään pyöri ja koko maailma sumeni..
Mestari Edenhouse kulki pitkin pimeää käytävää, tietämättä pimeyden syytä. Pimeys latisti Mestarin mieltä. Ajatukset että kukaan ei olisi selvinnyt viimeisistä hyökkäyksistä varjostivat hänen mieltään, eikä tieto siitä että vihollinen saattoi odottaa jo seuraavan kulman takana rohkaissut Mestaria. Mutta vaaroista huolimatta, jatkoi Edenhouse kulkuaan pimeyteen. Tovin kulkemisen jälkeen hän saapui uudelle ovelle. Se oli paljon koristeellisempi kuin portin ovet, mutta teräksen paksuudessa se ei hävinnyt porttien oville. Mestari kosketti ovea ja tunsi kuinka jotakin oli kirjoitettu oveen kultaisilla kohokirjaimilla. Oven vieressä oli pieni aukko, sinne Mestari työnsi samaisen pienen kortin kuin porteilla ja ovet aukenivat hitaasti. Tällä kertaa kirkas valo tulvi ulos ovesta ja sokaisi Mestarin hetkeksi, siitä välittämättä hän asteli sisään.
Kun Mestari sai näkönsä takaisin huomasi hän olevansa kirkkaassa leikkauspöytien täyttämässä huoneessa. Lattia oli laatoitettu valkoisilla laatoilla ja seinät oli maalattu sinisiksi. Leikkauspöydillä makasi haavoittuneita sotilaita, jotka nukkuivat tai olivat parhaillaan operoitavina. Edenhouse kiersi huonetta, katsellen haavoittuneita sotilaita. Osa oli menettänyt ruumiinosia, toiset oli lävistetty ötököiden kynsillä ja joidenkin voimahaarniskat olivat halkeilleet. Hetken kiertelyn jälkeen tunnisti Mestari Edenhouse erään sotilaan. Tämä oli Enos. Enos oli unessa, joten hän ei tiennyt mitä hänen jalalleen oli käynyt. Jalka oli ollut Lictorin käsittelyn jälkeen todella huonossa kunnossa, joten se oli jouduttu amputoimaan. Nyt Enoksen jalan paikalla komeili metallinen robotisoitu proteesi, Ei olisi Enokselle helppo pala nähdä jalkansa herättyään, Mestari ajatteli ja istuutui Enoksen vieressä seisovaan tuoliin.
-Hän herää kohta. Sanoi Edenhousen viereen ilmestynyt, valkoiseen takkiin ja punaiseen voimahaarniskaan pukeutunut mies.
-Kuka te olette ja mitä Ryhmänjohtaja Labanssonille on tapahtunut? Entä kuinka hän on täällä? Kysyi Mestari Edenhouse.
-Minä olen Yliapoteekkari Petrus Narsman ja miehemme toivat hänet tänne sivusisäänkäynnin kautta, Lictorin lävistettyä hänen jalkansa. Sanoi Petrus ja viittasi kädellään Enokseen. Petrus jatkoi:
-Jouduimme amputoimaan hänen jalkansa, mutta robotisoidun jalkaproteesin ei pitäisi haitata häntä. Järkytys voi vain olla suuri hänen herättyään..
-Missä muut joukkomme ovat? Entä miksi Pesän sisäänkäynti on aivan pimeä?
-Miehenne on johdatettu suojaan Pesän kellarikerroksiin, sinne ei pääse kuin yhdestä hissistä ja se on tarkasti vartioitu, kaikki sotilaamme ovat siellä, hissillä. Petrus vakuutti. Seuraavaan aiheeseen siirryttäessä Petruksen silmiin ilmestyi suuri suru.
-Sisäänkäynti on pimeä, sillä pääsisäänkäynnin generaattori on tuhoutunut. Samaisessa taistelussa menetimme suuren osan joukoistamme. Hengissä olevat ovat tässä huoneessa ja hissillä. Olemme kiitollisia saapumis..
Petrus ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun kuului matala kumahdus. Kaikki äänet hiljenivät ja kumahdus kuului uudestaan, tällä kertaa vain kovempaa kuin viimeksi. Kolmannella kertaa kumahdus kuului jo todella voimakkaana.
-Äkkiä, hissiin! Ottakaa haavoittuneet mukaan. Äkkiä! Petrus huusi.
Mestari Edenhouse ja Petrus raahasivat haavoittuneet pieneen hissiin. Hädissään Petrus alkoi hakata nappia joka vei kellarikerrokseen, mutta se tuntui olevan jumissa. Neljännellä kertaa kuului kumahdus ja hissiä vastakkainen seinä räjähti. Sisään tulvi pieniä, konttaavan miehen kokoisia ”ötököitä”. Kahdella jalalla kumarassa asennossa juoksevat ötökät, valmistautuivat syöksymään hissiin. Ne kohottivat kyntensä ja valmistautuivat hyppäämään. Petrus läimäytti nappia kaikilla voimillaan ja vihdoin hissin ovi sulkeutui ja matka alas alkoi.
Maailma näytti sumealta Enoksen silmissä. Korvissaan hän tunsi kovan paineen, aivan kuin hän painuisi maan alle. Hänen päänsä oli kipeä ja lihakset tuntuivat jäykiltä. Enos hapuili tukea käsillään ja sai kun saikin kiinni hissin seinässä törröttävästä kaiteesta. Hän veti itsensä pystyyn, mutta ei tuntenut jalkaansa. Enos katsoi alas ja häneen iski kauhu. Hänen teki mieli huutaa, mutta ääni ei vaan tullut. Enos vajosi hissin lattialle. Hän itki.
Hissi kolahti maahan, sen merkkinä että he olivat perillä kellarissa. Mestari Edenhouse ja Petrus raahasivat haavoittuneet hissistä ja taluttivat Enoksen ulos, ryhmänsä luo. Rauhoituttuaan Enos tärisi. Viha Tyranideja kohtaan tuntui vahvana. Hänen teki mieli vain juosta noiden Ötököiden keskelle ja teurastaa ne, viimeiseen olentoon. Nuo epäsikiöt saisivat maksaa.
Petrus tiesi. Hän tiesi että Tyranidit pääsisivät hissikuilun kautta kellariin, ennemmin tai myöhemmin. He joutuisivat taistelemaan, mutta olisiko heillä mahdollisuuksia? Petrus yritti olla ajattelematta tällaisia ajatuksia. Hän tiesi mikä olisi todennäköisintä, mutta vastaus ei miellyttänyt häntä. Hän veti taskustaan las-pistoolin ja asetti sen vyölleen.
-Kerro joukoillesi tulevasta taistelusta. Kerro heille vihollisesta, mutta älä kerro heille että toivoa ei ole. Petrus sanoi Mestari Edenhouselle, äänessään pelkoa.
-Minä kerron Petrus, kerron heille mitä käsket. En siksi että pitäisin siitä, vaan siksi että se on ainoa keino jolla saatamme selvitä. Mestari Edenhouse sanoi, alistuva sävy äänessään. Pelko ei kuitenkaan tähän mieheen päässyt, eikä tulisi koskaan pääsemään. Sen hän oli päättänyt jo nuorena, eikä tuosta päätöksestä tultaisi lipsumaan.
Mestari Edenhouse jakoi käskyt raskain mielin. Hissikuilusta oli alkanut jo kantautua ääniä. Pelottavia ääniä. Nämä äänet eivät enään pelottaneet Enosta, ne saivat hänet vain tuntemaan valtavaa vihaa. Hänen päässään oli pyörinyt tuo hetki, tuo tuskaisa hetki jolloin Lictor oli vienyt hänen jalkansa. Ikinä hän ei tuota hetkeä tulisi unohtamaan, ikinä hän ei tulisi antamaan anteeksi. Enos ja hänen miehensä olivat hissillä, valmiina ”ottamaan Ötökät vastaan”. Enos tähtäsi boltterillaan hissin oveen, odottaen sen räjähtämistä. Sekunnit tuntuivat tunneilta. Lopulta alkoi tapahtua. Hissin vieressä oleva ilmastointikanava räjähti ja savuavasta reiästä syöksyi ulos kymmeniä ja taas kymmeniä hormagantteja, samoja koirankokoisia olentoja joita he olivat nähneet yläkerrassa. Enos antoi boltterinsa laulaa. Gauntteja kaatui kuin heinää ja hymy nousi Enoksen huulille. Viereisen hissin ovi aukeni ja kellarin toisesta huoneesta saapunut ryhmä Space marine sotilaita juoksi hissiin. Hissin ovi sulkeutui ja hissi nousi pääportille.
Maa järisi ja ilmastointikanavasta ilmestyi jotakin valtavaa. Se oli valtava Carnifex, ainakin 9 metrin korkuinen. Sen valtavat kynnet sekä kuori kiiltelivät kuin mustat auringot ja hampaat olivat pitkät kuin keihäät. Kun Enos huomasi Carnifexin näki hän siinä Lictorin. Tuon saman Lictorin jonka takia hän menetti jalkansa. Enos heitti boltterinsa maahan, otti las-tykin ryhmänjäseneltään ja nosti sen olalleen. Enos nauroi ja painoi liipaisinta. Paksu lasersäde lennähti tykin suusta ja lävisti carnifexin. Hetken aikaa Carnifex horjui pystyssä, mutta lopulta rojahti päin kattoa kannattelevaa pylvästä. Pylväs mureni pieniksi paloiksi ja katto sortui tukkien tien kellarin muihin huoneisiin. Enos ja ryhmän muut soturit juoksivat hissiin ja sitä kautta portille ja Ukkoshaukkaan. Enos istui paikalleen Ukkoshaukassa, nojasi eteenpäin ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Mestari Edenhouse seisoi pimeässä huoneessa, joka oli täynnä kuolleita Space marine sotilaita. Myös Petrus oli kaatunut, puolustaessaan Mestaria. Mestari Edenhouse vietti lyhyen hiljaisen hetken kuolleiden muistolle. Ajatukset siitä että hän ei tulisi selviämään täältä hengissä täyttivät hänen mielensä. Mestari pudisteli päätään ja tuhahti, latasi bolt-pistoolinsa ja Kulki pimeyteen..
